Sanna Virtanen: Joki vie lopulta kaiken

 

Taisi olla korona-aikaa, kun jäin koukkuun tanskalaiseen Kadonneet perijät -sarjaan. Ohjelmassa juontaja Mette Frisk ja arkistonhoitaja Adam Jon Kronegh selvittävät tapauksia, joissa vainajan perillisistä ei ole tietoa. Perintö on menossa valtiolle, jollei sille löydy oikeita ottajia. Perintösummat ovat yleensä vaatimattomia, mutta ilman perijöitä menehtyneiden ihmisten ja heidän sukulaistensa tarinat ovat kiehtovia. Ja se Tanskan jättimäinen kansallisarkisto vasta on kunnioitusta herättävä laitos!

TV-ohjelmat ovat luonnollisesti käsikirjoitettuja, ja mukaan on otettu sellaiset tapaukset, joissa oikeasti päästään ainakin mahdollisten perijöiden jäljille. Lisäksi löydetyistä henkilöistä ainakin jonkun tai joidenkin pitää suostua mukaan ohjelmaan. Aika monesti jaksoissa nimittäin todetaan, että ainakin osa tavoitetuista ihmisistä kieltäytyy mahdollisuudesta olla mukana ohjelmassa. Jotkut eivät halua puhua lainkaan ohjelman tekijöiden kanssa.

Kadonneet perijät nousi etsimättä mieleeni, kun luin Sanna Virtasen esikoisromaania Joki vie lopulta kaiken. Ohjelmassa kaivellaan arkistoja ja luetaan asiakirjoja, ja juuri näitä menetelmiä Virtanenkin kertoo ahkerasti käyttäneensä etsiessään tietoja oman sukuunsa liittyvistä asioista. Virtasen turkulainen isoisoisä katosi uudenvuodenaattona 1944. Mies kertoi lähtevänsä ostamaan pimeää tupakkaa, eikä palannut enää kotiin. Kesällä hänen ruumiinsa löytyi Aurajoesta. Mitä oli tapahtunut?

Joki vie lopulta kaiken on siis tositapatumiin perustuva historiallinen romaani. Virtanen on penkonut arkistoja ja koonnut tiedonmurusista palapelin. Kuva ei ole läheskään täydellinen, joten lopun voi täyttää kirjailijan taiteellisella vapaudella kuvitelluilla asioilla. Aukkojakin voi tarinaan jättää, sillä ne lukija täyttää omasta kokemusmaailmastaan esiin nousevilla asioilla.

Aikatasoja on kaksi. Isoisoisän katoamiseen liittyvä episodeittain etenevä aikataso alkaa vuodesta 1936 ja kurottuu aina 1980-luvun loppuun asti. Minäkertojana on ensin Eeva, Aurajokeen päätyvän Oskarin vaimo, ja ruumiin löytymisestä eteenpäin Lempi, Oskarin sisar, joka hautajaisissa päättää pitää veljen perheestä huolta niin hyvin kuin pystyy. Näiden äänien lomassa kulkee Eevan ja Oskarin Raili-tyttären päiväkirja sotavuosilta.

Toisen aikatason tapahtumat 2010-luvun taitteesta kerrotaan yläkoulun opettaja Teemun äänellä. Teemu ja hänen opettajavaimonsa onnistuvat lopulta saamaan vakituiset opettajavirat Liedosta. Nyt olisi aika hankkia kaivattua perheenlisäystä. Isättömänä kasvanutta Teemua kuitenkin kauhistuttaa. Miten hän osaisi olla isä lapselle, kun hän ei edes tiedä, kuka hänen isänsä on? Sitten hän saa joululahjaksi DNA-tutkimuksen, jonka avulla voisi löytää sukulaisiaan. Uskaltaako Teemu yrittää?

Melko pitkään kestää, ennen kuin lukijalle avautuu yhteys kadonneen Oskarin ja Teemun välillä, mutta kannattaa olla kärsivällinen. Yhteys avaa lisää arvoituksia, joista osa saa ratkaisunsa.

Joki vie lopulta kaiken on mielenkiintoinen kurkistus lähihistoriaan. Dramaattinen katoaminen ja löytyminen hallitsevat varhaisempaa aikatasoa, mutta myös sodalla on suorat vaikutuksensa tapahtumiin ja siihen, millaisia romaanin henkilöistä tulee ja mihin ratkaisuihin he päätyvät. Kaikillahan meillä on omissa ja sukujemme historioissa omat vaietut totuutemme.

Sanna Virtanen: Joki vie lopulta kaiken
Momentum Kirjat 2025. 173 s.

Lainattu kirjastosta.

Tomi Norha: Naarasperho

 

”Perhosen sukupuolen voi nähdä, kun sen yli lentää jotakin. Perhosillakin urokset tuntee siitä, että ne alkavat heti uhota, kun aistivat uhkaa. Naaraat jäävät paikoilleen.”

Tämä alkuun lainaamani sitaatti Tomi Norhan esikoisromaanin Naarasperho toisesta luvusta on tietynlainen romaanin avain. Päähenkilö Elli on kuin naarasperho, joka vaaran uhatessa jähmettyy paikoilleen ja lamaantuu. Niin ainakin on tapahtunut ennen, Ellin menneisyydessä.

Romaanin alussa vuoden 1953 kesä on kukkeimmillaan. Kolme naimatonta sisarusta viettää kesäänsä maaseudulla idyllisessä Hämeenkyrössä tutussa kesäpaikassaan. Tunnelma on sillanpääläinen, ja kuinka ollakaan, pian itse Frans Emil ilmoittaa tulevansa naisten luokse onnitteluvierailulle Marian, vanhimman sisaren, syntymäpäivän kunniaksi.

Lukija aistii pian, että sisarusten keskinäiset välit ovat jännitteiset. Elliä pidetään jotenkin korostuneesti silmällä, hänen tekemisiään ja toimiaan tarkkaillaan ja kommentoidaan, paikoin hyvinkin tunkeilevasti. Erityisesti Maria suhtautuu häneen kontrolloivasti ja holhoavasti. Ellissä on jokin vikana, jokin, joka tekee hänestä haavoittuvaisen ja saa toiset huolestumaan.

Mistä oikein on kyse, paljastuu lukijalle jossakin vaiheessa, kuten moni asia Ellin elämänvaiheista. Puutteineen ja rankkoine kokemuksineen hän on kuitenkin elämänhaluinen nuori nainen ja itsellinenkin, onhan hänellä opettajantoimi kaupungissa. Sisarusten välit kiristyvät, ja Elli tekee ainakin yrityksen irtiotoksi. Mutta pääseekö hän irti naarasperhoudestaan?

Salaa runoja kirjoittava Elli haaveilee rakkaudesta, avioliitosta ja perheestä, mutta jostain syystä (joka lukijalle aikanaan siis paljastuu), ne ovat hänelle saavuttamattomia ja kiellettyjä. Sitten tanssien jälkeinen kesäyö näyttää heittävän hänen tielleen mahdollisuuden. Olisiko unelma onnesta sittenkin saavutettavissa?

Ellin tarinan lomaan on ripoteltu välähdyksiä kahdesta miehestä, jotka työskentelevät intensiivisesti paperipinojensa takana savukkeet kiivaasti sauhuten. Miesten suunnitelmat risteävät aikanaan Ellin tarinan kanssa, kuten lukija tietysti olettaakin.

Naarasperho on mielenkiintoinen esikoisromaani. Sen suora ja avoin kytkös F. E. Sillanpään tuotantoon ja erityisesti Nuorena nukkunut -romaaniin on omintakeinen ratkaisu. Ellin ja Sillanpään Siljan tarinat kulkevat osittain samansuuntaisesti. Koska en tästä tiennyt etukäteen, sain kokea löytämisen iloa, jonka tässä nyt huomaan juttuni lukevilta pilaavani. Pahoittelut siitä!

Harmittelin, että Nuorena nukkuneen olen lukenut niin monta vuosikymmentä sitten, että en enää läheskään kaikkea muista. Nyt klassikon voisikin ottaa uudelleenlukuun, joten Naarasperho toimii ja vie toisen kirjan ääreen, kuten hyvä romaani usein tapaa tehdä.

Eniten Ellin tarinassa minua kiehtoi hänen häpeälliseksi koettu sairautensa, tuon ei niin kovin kauan sitten olleen ajan yleinen tapa suhtautua siihen sekä sairauden nykylukijan silmissä todella karu hoito. Vaikka välillä tuntuu, että asiat eivät muutu paremmiksi, on moni asia sentään muutamassa vuosikymmenessä sentään mullistavasti myös parantunut.

Romaanin loppuratkaisu on sadunomainen, yllättäväkin, vaikka sitä tosiaan pedataan välähdyksillä toisesta tarinasta. Myös naarasperhomotiivi saa vielä uusia merkityksiä ennen loppua.

Norhan käyttämä vanhahtava sillanpääläinen kieli tuntuu alkuun jonkinlaiselta tyrmäykseltä. Esimerkiksi romaanin alkulause kuuluu näin: ”Päivänen paistaa Hämeen sydämeen.” Onneksi meno kuitenkin melko pian rauhoittuu tästä! Vaikka kotimaisten klassikkoromaanien suurehko ystävä olenkin, en kovin innokkaasti kannata nykykirjallisuuden kirjoittamista täysin niiden henkeen ja tyyliin.

Arvostan näinä mammuttiteosten aikakautena romaanin maltillista mittaa. Alle 200 sivun teoshan on nykymittapuulla lähestulkoon pienoisromaani.

Tomi Norha: Naarasperho
Lector Kustannus 2024. 164 s.
Äänikirjan lukija Janus Hanski.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Eeva Helle: Seitsemän päivää

Sotien jälkeen nuori Eeva Joenpelto tarvitsi lisäansioita Nuori Voima -lehden toimituspalkkioiden oheen. Aviomies Jarl Hellemann työskenteli jo Tammessa, ja lopulta kumpikin päätti kokeilla siipiään kirjailijana, kirjoilla kun oli hyvä menekki. Omilla nimillä ei kuitenkaan kirjoja lähdetty julkaisemaan, vaan otettiin käyttöön pseudonyymit.

Eeva Joenpelto julkaisi esikoisteoksensa Seitsemän päivää kirjailijanimellä Eeva Helle, joten kovin aktiivisesti ei taidettu haluta salanimen taakse kätkeytyä. Teosta on luonnehdittu ’ekspressionistiseksi kokeiluksi ja moraliteetiksi, jopa dekkariksi’. Elämäkertateoksessa Elämän kirjailija Eeva Joenpelto Helena Ruuska toteaa useaan otteeseen, että Joenpelto halusi myöhemmin mieluiten unohtaa koko teoksen.

Niin tai näin, Seitsemän päivää on edelleen ihan lukukelpoinen tiivis psykologinen rikosromaani. Rakenne on monista genren teoksista tuttu, eli alkuun lähdetään lopusta. Pikkukaupungin vanhapoikakirjakauppias Ilmari Malmström tupsahtaa ryvettyneenä ja sekavana poliisilaitokselle pääsiäissunnuntaina ja haluaa tunnustaa murhan. Hän on tappanut nuoren naisen nimeltä Iris Kivi. Poliisikomisario on vähintäänkin epäuskoinen.

Sitten palataan ajassa pääsiäisviikoin maanantaihin, jolloin kirjakauppias Malmströmin elämä muuttui. Hänen kirjakauppaansa ilmestyy huikaisevan kaunis mutta röyhkeä nainen, Iris Kivi. Ensikohtaaminen tekee ihmisiä ja erityisesti naisia välttelevään Malmströmiin niin ravistelevan vaikutuksen, että hän tapojensa vastaisesti ryyppää itsensä tukevaan humalaan. Se taas järkyttää hänen uskollista vanhaa taloudenhoitajaansa Idaa syvästi.

Tapahtumia seurataan sekä Ilmarin että Iriksen näkökulmista, ja kummankin henkilön luonnetta sekä historiaa valotetaan. Iriksen tilanne on tukala. Hän on mukana rikkaan johtaja Airolan seurueessa, joka on tullut miehen kustantamana viettämään pääisäistä kaupunkiin. Iris on ollut aikanaan Airolan rakastajatar, mutta on tullut aikoja sitten syrjäytetyksi. Jostain syystä hän edelleen roikkuu mukana, ainakin osittain rahattomuuttaan, mutta myös ylpeyttään.

Kuten oletettua, Ilmarin ja Iriksen tiet risteävät uudelleen, ja Iris viettelee kokemattoman Ilmarin. Ruuska pitää rakastelukohtauksen kuvausta ajalle epätyypillisen realistisena, mitä se varmasti onkin. Nykylukijaa se lähinnä huvittaa suorasukaisuutta tavoittelevassa kainoudessaan. Sen sijaan minua hätkäytti kylmäävän yksityiskohtainen ja verinen kuvaus kahdesta laittomasta abortista, joihin Airola on Iriksen pakottanut heidän rakkaussuhteensa aikana. Vastaavaan en ole juuri törmännyt uudemmassakaan kirjallisuudessa.

Hyvästä pohjustuksesta huolimatta Ilmarin ratkaisu tulee kuitenkin vähän yllätyksenä, tosin niin se tulee järkyttävänä yllätyksenä hänelle itselleenkin, ja romaanin viimeiset virkkeet ovat pysäyttäviä.

Eeva Helle: Seitsemän päivää
Kansankirja 1946. 184 s.

Kirjasto.

Lähteenä myös
Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto
WSOY 2015. 498 s.

Laura Malmivaara: Vaiti

 

Keväällä 2018 kahdeksan suomalaista näyttelijää syytti julkisesti, että ohjaaja Aku Louhimiehen työskentelytavat olivat nuoria naisia alistavia ja nöyryyttäviä. Muistan tuosta alkaneen kohun kyllä, vaikka en sitä seurannut kuin korkeintaan otsikkotasolla. En avannut klikkiotsikoita enkä tosiaankaan katsonut television keskusteluohjelmia, joissa asiaa puitiin.

Vielä vähemmän tiesin, että näyttelijä Laura Malmivaara oli ollut aiemmin naimisissa Louhimiehen kanssa ja että heillä on yhteisiä lapsia. Kuulin asian vasta, kun luin ensimmäistä kertaa Malmivaaran esikoiskirjasta Vaiti, joka on autofiktiivinen romaani edellä mainitusta kohusta ex-vaimon näkökulmasta.

Romaani Vaiti ilmestyi syksyllä 2021, eli muutamia vuosia kohun jälkeen. Tunnustan, että kovin kiinnostunut en siitä alkutietojen perusteella ollut. Elina Warstan tekemä kansi oli toki kaunis, eikä minulla mitään Malmivaaraakaan vastaan ollut, mutta aihe ei vain kiinnostanut. Muutin mieleni, kun kävin Tampereen kirjamessuilla joulukuun alussa ja satuin kuuntelemaan Malmivaaran haastattelun.

Näyttelijä-kirjailija kertoi kirjan synnystä kiinnostavasti ja miellyttävästi, ja ajattelin, että ehkä sitten kuitenkin. Kun vielä selvisi, että Malmivaara lukee kirjan itse äänikirjaksi Marja Packalénin kanssa, päätin antaa kirjalle mahdollisuuden.

Romaanin minäkertoja matkustaa tapansa mukaan kesänviettoon merenrantamökille, joka on aikanaan hankittu aviomiehen eli Aten ja vanhempien kanssa kimpassa. Mökillä naisen on tarkoitus vain olla ja levätä raskaan myllerryskevään jälkeen. Atte on joutunut julkisuusmyllytykseen #metoo-liikkeen mainingeissa. Väistämättä myös Aten entinen perhe joutuu ottamaan osansa ryöpytyksestä vastaan.

Mökillä iäkkäät vanhemmat tekevät parhaansa, jotta tytär ja tämän tyttäret saisivat tilanteensa taas tasapainoon. Helppoa se ei ole, sillä jo mökki itsessään nostattaa pintaan monia muistoja, niin hyviä kuin katkeriakin. Eikä mökilläkään pääse pakoon ulkomaailmaa, puhelimet ja netti pitävät siitä huolen.

Malmivaara kirjoittaa kauniisti. Minäkerronnan lomassa on lyhyitä tekstipalasia, joissa minäkertojan persoonallinen äiti puhuu suoraan tyttärelleen lähinnä itsestään ja avioliitostaan (nämä osuudet Packalén lukee äänikirjaversiossa). Se on ollut ja on kokonaan toisenlainen kuin tyttären avioliitto on ollut. Malmivaara kirjoittaa myös rohkeasti. Kohtaukset, joissa minäkertoja etsii avioeron jälkeen lohdutusta satunnaisilta miehiltä, ovat paljaudessaan aristavia.

Tampereella Malmivaaralta kysyttiin, aikooko hän kirjoittaa lisää kaunokirjallisuutta. Muistaakseni vastaus oli myöntävä. Ikävästä kohusta siis seurasi ainakin se hyvä, että Malmivaara alkoi kirjoittaa. Vaiti on oikein hyvä esikoisromaani, joka ilmeisesti vaati tulla kirjoitetuksi niin sanotusti pois alta. Se antaa hyvän lupauksen mielenkiintoisesta tuotannosta.

Laura Malmivaara: Vaiti
Otava 2021. 243 s.
Kansi Elina Warsta.
Äänikirjan lukijat Laura Malmivaara ja Marja Packalén.

Painettu kirja kustantajalta, äänikirja itse maksetusta kuunteluaikapalvelusta.

Kaisa Åkerman: Hajusteentekijän tytär

 

Olen aina rakastanut muhkeita hyvin kirjoitettuja historiallisia romaaneja, joiden sivujen välistä pääsee uppoamaan kokonaan toiseen todellisuuteen ja joiden parissa paitsi viihtyy myös kuin vahingossa oppii uutta. Hyvän historiallisen romaanin juoni vetää ja henkilökuvaus on uskottavaa. Parhaassa tapauksessa kielikin on sovitettu tarinan maailmaan istuvaksi. Kun kaikki palaset loksahtavat paikalleen, lukeminen on suuri nautinto.

Tällainen omaan lukumakuuni täydellisesti istuva herkkupala oli assyriologi Kaisa Åkermanin esikoisromaani Hajusteentekijän tytär. Jo kustantaja Bazarin kevään 2022 katalogia selatessani kiinnitin romaaniin ja sen kauniiseen kanteen huomiota, ja kun siitä sitten vilahti jossain päin kirjasomea kiinnostava maininta, päätin pyytää siitä arvostelukappaleen itselleni. Kun tutustuin kirjan tietoihin tarkemmin, vahvistui, että kirjailija Kaisa Åkerman on suomalainen ja tosiaan koulutukseltaan assyriologi eli ainakin voisi huoleti luottaa faktojen olevan kohdallaan.

Hajusteentekijän tytär sijoittuu yli kolmentuhannen vuoden takaiseen Lähi-itään. Tapahtumapaikkoina ovat Assyria, Heetti ja Egypti, ja tärkeimmät tapahtumapaikat on merkitty kirjan alkusivuilta löytyvään karttaan. Tarina alkaa prologilla, jossa Namirtu synnyttää tyttären Assurissa. Lapsi kiidätetään suoraan temppelin pappien tarkistettavaksi, sillä se on poikkeuksellisen selvästi merkitty: lapsen koko oikea puoli kasvoista alkaen on kirkkaan punainen. Tulenjumala Girru on merkinnyt hänet omakseen. Se tulkitaan hyväksi enteeksi.

Toistakymmentä vuotta myöhemmin Namirtu ja hänen tyttärensä Ilussa asuvat Kalhun kaupungin liepeillä sijaitsevassa majatalossa. Namirtu pitää käsissään majatalon talouden ohjaksia, ja Ilussa opiskelee äitinsä johdolla pienessä vajassa hajusteentekijän eli muraqqitun ammattia. Äiti on ankarasti kieltänyt häntä näyttäytymästä päiväsaikaan kaupungilla, joten orjapoika Erenu saa hoitaa tarvikkeiden hankinnan hänen puolestaan.

Namirtu kasvattaa tytärtään ankarin ottein, mutta iltaisin heillä on tapana istua pimenevässä puutarhassa. Silloin Namirtu kertoo tyttärelleen tarinoita ja teroittaa tämän mieleen, kuinka tärkeää on kaikissa olosuhteissa pitää huolta vanhasta savitaulusta, joka on seurannut heidän mukanaan Assurista asti. Savitauluun on kirjoitettu jotain nuolenpääkirjoituksella, mutta Namirtu ei suostu paljastamaan tekstin sisältöä Ilussalle. Luku- ja kirjoitustaito on vain koulutettujen kirjureiden hallitsema taito.

Heidän omaa tarinaansa Namirtu ei kuitenkaan suostu Ilussalle kertomaan. Miksi he ovat aikanaan lähteneet Assurista? Kuka Ilussan isä on? Miksi Ilussa ei saa käydä kaupungissa? Miksi hänen pitäisi äidin ohjeiden mukaan nousta omaa sukuaan vastaan? Ennen kaikkea, mitä savitaulussa lukee? Kysymyksiä on paljon, ja sitten äkkiä onkin liian myöhäistä. Ilussa päätyy vaaralliselle matkalle kohti Egyptiä. Mutta mikä on hänen kohtalonsa, jonka merkit Girru on painanut hänen kasvoihinsa?

Åkerman on punonut oivallisen juonen, jossa on salamyhkäisyyttä, ilkeää juonittelua ja väkivaltaa, yllättäviä käänteitä sekä romanttisia sivupolkuja. Ilussa joutuu selviytymään ahneiden ja pahantahtoisten juonittelujen verkossa, mutta hän ei onneksi ole yksin. Uskollinen orja Erenu, Rahima-ystävä sekä karavaaneja autiomaiden halki luotsaava egyptiläinen kauppias Ahuru ovat korvaamattomia, vaikka aina ei siltä ihan tunnukaan.

Ilussa kasvaa tapahtumien pyörteissä aikuiseksi ja oikeaksi naiseksi, joka huomaa herättävänsä huomiota miesten keskuudessa ja ennen kaikkea, että miehet herättävät hänessä erilaisia kiihkeitäkin tuntemuksia. Hänen on myös tehtävä vaikeita päätöksiä omaan elämäänsä liittyen. Mitä Namirtu-äiti ja tulenjumala Girru ovat hänen tehtäväkseen ajatelleet? Onko hänen tulevaisuutensa ammatistaan ylpeänä hajusteentekijänä vai sittenkin uskollisena vaimona ja äitinä? Voiko hän itse tehdä valintansa, vai päättävätkö niistä sittenkin miehet tai papit, sukulaiset tai tuomarit?

Hajusteentekijän tytär alkaa hieman verkkaisesti, mutta hyvin nopeasti huomasin jääneeni täysin tarinan koukkuun. Ahmin muhkean kuusisataasivuisen romaanin lopulta parissa päivässä samaan aikaan kiihkeästi toivoen saavani tietää, miten kaikki päättyy, ja peläten kirjan sivujen loppumista. Ilussasta tuli miltei ystäväni, ja halusin palata hänen seuraansa aina kun vain voin. Åkerman on loihtinut kirjan sivuille aavikon kuumuuden, hiekan tuoksun ja auringon armottoman valon taitavin vedoin. Hajustepajojen aromit ja hienostuneiden voiteiden tuoksut voi miltei haistaa sieraimissaan!

Åkerman ei selitä mitään, vaan lukija temmataan suoraan tarinaan. Kirjan lopussa on lyhyt romaanin maailmaa avaava tietopaketti Mesopotamiasta ja sen kulttuurista. Erityisen kiehtovia ovat savitauluasiakirjat, joita on säilynyt runsaasti ja joita ei ole vielä läheskään kaikkia ehditty tutkia. Toisin kuin papyrus tai paperi, savi ei tuhoudu kuumuudessa eli esimerkiksi tulipalo ei tuhoa savitauluarkistoa.

Loppusivuilla on myös henkilöluettelo kirjan henkilöistä, mutta sitä en ainakaan itse pahemmin kaipaillut. Samoin lopussa on laaja luettelo termeistä selityksineen, mikä on erinomaista lukijoiden palvelua mutta jota tutkimattakin tarinassa pysyy mainiosti kärryillä.

Vaikutuin Åkermanin taitavasta kerronnasta. Jos Ilussan tarina ei enää saisikaan jatkoa, toivon Åkermanin kuitenkin vielä kirjoittavan lisää historiallisia romaaneja. Minusta tuli fani kerta heitolla!

Kaisa Åkerman: Hajusteentekijän tytär
Bazar 2022. 603 s.
Äänikirjan lukija Elina Varjomäki, kesto 17 h 29 min.
Kansi Eija Kuusela.

Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.

Anu Ojala: Jääsilkkitie

 

Lapin poliisin Kemi-Tornion alueella rikostutkijana työskentelevä Ronja Jentzsch saa parinsa kanssa tehtävän, kun he ovat matkalla palaveriin Haaparantaan. On käytävä tarkistamassa, mitä torniolaisella omakotialueella on tapahtunut. Nainen on ilmoittanut kadulla makaavasta ruumiista. Käy ilmi, että kyseessä on naisen naapurin parikymppinen poika Samuli, jota on ammuttu naulapyssyllä otsaan.

Samulin raa’asta taposta alkaa oikea ruumiskavalkadi. Kemissä ja Torniossa tapahtuu ja paljastuu useita väkivallantekoja, joissa uhria on ensin ammuttu polveen ja sitten teloitettu kaksoislaukauksella rintaan. Ensimmäinen uhri tulee Ronjan ja hänen työparinsa silmien edessä eräässä asunnossa. Samaan aikaan seudulla alkaa menehtyä ihmisiä fentanylin yliannostukseen. Joku tuo maahan ja levittää tehokkaasti jotain uutta valmistetta, ja jälki on hirveää.

Poliisin rikostutkintojen rinnalla seurataan tullimies Kristian Mannisen arkea. Hyvin nopeasti selviää, että Kristianin vaimo Linda manipuloi pientä perhettään ja erityisesti aviomiestään mielivaltaisesti. Sen lisäksi Linda myös pahoinpitelee Kristiania raa’asti. Pariskunnan pieni Laura-tytär on Kristianin elämän kiintopiste, mutta ei tunnu merkitsevän sadistiselle äidilleen mitään. Kristian on ansassa avioliitossaan, mutta jotain olisi tehtävä. Velat pitävät hänet kuitenkin tiukasti Lindan otteessa.

Sitten Kristian saa yllättäen haltuunsa repun, joka sisältää suuren summan rahaa, fentanyltabletteja sekä kannettavan tietokoneen. Kristian tietää kyllä, että kyse on jostain erittäin laittomasta, mutta rahalle olisi käyttöä. Laura ja hän olisivat todellakin ansainneet edes yhden mahdollisuuden. Mutta ainoa oikea tapa toimia on viedä löytö heti poliisiasemalle. Kristian kääntyy kuitenkin lapsuudenystävänsä puoleen.

Jääsilkkitie on Anu Ojalan esikoisdekkari, vaikka ei esikoisteos. Rovaniemellä asuva juristi ja kirjailija on aiemmin julkaissut nuortenromaanit Pommi (Otava, 2014) ja Petos (Otava, 2018) sekä tietoteoksia. Kirjailijataustalla lienee osuutensa siihen, että Jääsilkkitie on hyytävän hyvä. Meno on monin tavoin kylmäävää, ja pohjoismaiset nordic noirin taitajat vapisevat syystä. Joukkoon on tullut uusi vahva tekijä.

Jääsilkkitien yleistunnelma on jokseenkin lohduton. Poliisin työtä seurataan tiiviisti, ja työn ikäviä puolia tuntuu riittävän. Monet rikosten uhrit ovat paikalliselle poliisille tuttuja vuosienkin takaa. Syrjäytyneiden perheiden elämä näyttäytyy masentavana. Lapsia on kohdeltu kaltoin, samoin eläimiä. Aikuisten elämä pyörii erilaisten päihteiden ympärillä tavalla tai toisella.

Kristianin tilanteen tukaluus alkaa kuristaa lukijan kurkkua. Miten mies ikinä selviää kuiville? Mitä enemmän Kristian rimpuilee, sitä tiiviimmin hän sotkeutuu rikoksen verkkoon. Ronjan elämää varjosta vanhan äidin nopeasti paheneva muistisairaus. Veljen kanssa jaetut hoitovuorot kuormittavat muutenkin ylikierroksilla käyvää naista. Milloin voi nukkua?

Jääsilkkitie on siis karu ja synkkä, mutta siitä huolimatta tai juuri siksi pidin siitä kovasti. Juoni on rakennettu taiten, eikä ote herpaannu keskivaiheillakaan. Yhä uusia, entistä mustempia käänteitä seuraa loppuun asti. Lopussa suurin osa juonilangoista solmiutuu siististi yhteen, kuten pitääkin.

Kirjan kansiliepeet tai kustantajan sivut eivät paljasta, saavatko Ronja Jentzschin ja rajan ylittävien rikosten ryhmän tutkimukset jatkoa. Mieluusti niin soisin olevan.

En kuitenkaan malta olla kysymättä, mitkä välineet jalkavammasta toipuva potilas saa sairaalasta mukaansa - kävelysauvat, kainalosauvat vai peräti kyynärsauvat?! Itse veikkaisin vahvasti viimeistä vaihtoehtoa, mutta Ojala tarjoaa vuoroin kahta ensimmäistä. Kuvittelen myös, että äänikirjan lukija olisi toivonut tutkijaryhmän ruotsalaisjäsenelle jotain muuta nimeä kuin Gürsu.

Anu Ojala: Jääsilkkitie
Like 2021. 302 s.
Äänikirjan lukija Anna Saksman, kesto 7 h 33 min.
Kansi Tommi Tukiainen.

Vuoden aikana lukemani uudet kotimaiset esikoisdekkarit:

Kauko Röyhkä ja Anneli Aunola: Liian lempeä mies (CrimeTime) 
Antti Vihinen: Punainen prinsessa (Into)
Tommi Laiho: Uhanalaiset (Myllylahti)
Heidi Airaksinen: Vierge moderne (Arktinen Banaani)
Risto Miettinen: Petturi (Aula & Co)
A. M. Ollikainen: Kontti (Otava)
Martta Kaukonen: Terapiassa (WSOY))
Milka Hakkarainen: Ei verta rantaa rakkaampaa (Myllylahti)
Johanna Savolainen: Se, joka pääsi pakoon (Mäkelä)
Mikko Kalajoki: Velkakirja (Otava)
Johanna Hasu: Roihu (Reuna)
Saija Kuusela: Katse (Tammi)
Sari Rainio ja Juha Rautaheimo (R&R): Vainajat eivät vaikene (Siltala)
Janne Toivoniemi: Sateenkaarimurhat (CrimeTime)

Mikko J. Kiviluoto: Casa Dementeria

 

Mikko J. Kiviluodon esikoisromaanin Casa Dementeria lukuohjeena toimivana alaotsikkona on Rikosromaani, jossa ei ole murhaajaa. Ruumiita kylläkin. Genreluokittelu on monesti hieman pulmallista, niin tälläkin kertaa. Tuoreimmassa Ruumin kulttuuri -lehdessä (3/2021) Casa Dementeria mainitaan tänä syksynä ilmestyvien jännityskirjojen listalla, mutta itse en välttämättä sitä sinne olisi laittanut.

Mutta makukysymyksiä nämä viime kädessä lienevät, enkä tuota nyt minään virheenä tai vääryytenä pitäisi. Kyllä Casa Dementeriassa ihan tarpeeksi rikollisiakin puuhataan, ja on se loppuhuipennuksessaan myös jännittävä. Itse kuitenkin sujauttaisin sen ennemminkin absurdin ja lempeän huumorin veijariromaaniosastolle. Jos haluaa vertailla, suosittelisin mitta-asteikolla paikkaa jossakin Arto Paasilinnan ja Antti Tuomaisen välimaastosta.

Casa Dementeria on varakkaille ja rikkaille vanhuksille tarkoitettu viimeisten aikojen luksushoitokoti, jonka perustavat Portugalin Algarveen suomalaiset yrittäjät Carlos Mäkinen ja Vilna Ägräs. Carlos ja Vilna ovat tunteneet toisensa opiskeluajoista alkaen. Carlos on entinen ravintola-alan yrittäjä ja nykyinen työtön, mutta perfektionisti-Vilna on suorittanut sekä kauppa- että lakitieteen tutkinnot loistavin arvosanoin. Nyt parivaljakko on päättänyt karistaa Suomen loskat harteiltaan, muuttaa aurinkoisempiin maisemiin ja rikastua.

Tehokaksikko ei kaihda kovaa työntekoa, kun unelmaa lähdetään toteuttamaan. Sopiva tontti raunioituneine rakennuksineen hankitaan, piirustukset laaditaan ja sopivat yhteistyökumppanit Portugalista värvätään. Rahoituspuoli ratkeaa, kun idea saadaan myytyä mahtailevaan brittityyliin viehtyneelle miljardööri Sven-Olof Coranderille.

Sopimuksessa Vilnaa ja Carlosta huolettaa vain lainanlyhennyksen tiukka aikataulu. Jos he eivät saa lainaansa ajoissa maksettua, myy Corander heidän rakkaan Casansa vilauksessa norjalaisille yhtiöille, jotka kärkkyvät jatkuvasti alan yrityksiä ryppäisiinsä. Onneksi Carlos, jolla on työhuoneensa seinällä vakuuttavan näköiset todistukset niin geriatrian kuin gerontologiankin tohtorintutkinnoista, keksii oivallisen tavan lisätä Casan kassavirtaa ilman, että kukaan huomaa, saati kärsii. Kunhan vain Suomen viranomaiset saadaan pysymään loitolla!

Kuten arvata saattaa, erilaisia kommelluksia ja läheltä piti -tilanteita on luvassa. Asukkaat ovat muistamattomia ja käyttäytyvät arvaamattomasti. Paikalliset yhteistyökumppanit venyttävät kaikkia sääntöjä mennen tullen, ja Casan omakin henkilöstö on jokseenkin kirjavaa porukkaa. Esimerkiksi suomalainen Karma Viren, joka on toiminut aiemmassa elämässään eliittieskorttina, mieltyy nunna-asuunsa vähän turhankin paljon ja päätyy lopulta jakamaan päivittäin siunauksia styrokskappelissa parkkipaikalla.

Tummiakin sävyjä tarinassa on. Synkin kude on intialaisen Guptan karu pakolaistarina, joka saa lähinnä palan lukijan kurkkuun. Guptalle käy hyvin, kun hän päätyy tomaattifarmilta töihin Casa Dementeriaan. Tuhansille oikeille guptoille niin ei koskaan käy. Mutta saamme me sentään edullisia tomaatteja pöytiimme.

Hieman minua arvelutti jossain vaiheessa, kuinka paljon veijariromaanissa voidaan hupailla Alzheimer-potilaiden kustannuksella ilman, että menee mauttomaksi. Asia kun koskettaa vähän turhankin läheltä. Mutta ei huolta. Kiviluodon huumori on hienotunteista. Casa Dementerian lukemisen jälkeen olen edelleen sitä mieltä, että kaikesta voi ja pitääkin vitsailla, kunhan sen tekee oikein eli suuntaa kärjen sinne, minne pitääkin. Nyt irvailun kohteena ovat muun muassa suomalainen vanhustenhoitopolitiikka epäonnistumisineen sekä (kuvitteelliset) omaiset, jotka iloisina lähettävät vanhuksensa Euroopan etäisimpään kolkkaan pois omilta niskoiltaan.

Casa Dementeria on letkeästi etenevä romaani, joka jonkin verran rönsyää keskivaiheilla muutamiinkin suuntiin. Kiviluoto suhtautuu henkilöihinsä lempeästi. Vaikka juuri kukaan ei ole sitä, mitä väittää olevansa, eivät huijaukset kuitenkaan ole pahantahtoisia. Sääntöjä ja totunnaisia tapoja venytetään lähinnä useimpien parhaaksi ja yhteiseksi hyväksi!

Joka tapauksessa tarinan loppuvaiheessa ollaan tilanteessa, jossa Carloksen ja kumppaneiden rakentelema rahantekohimmeli on romahtamaisillaan. Tuho on vain tuntien päässä, eikä kenelläkään ole ideanpoikastakaan ongelmien ratkaisemiseksi. Kunnes apu (?) tulee yllättävältä taholta! Pelastuuko Casa Dementeria sittenkin?

Mikko J. Kiviluoto: Casa Dementeria
Docendo 2021. 296 s.
Äänikirjan lukija Pertti Koivula, kesto 11 h 2 min.

Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.

Sari Rainio ja Juha Rautaheimo (R&R): Vainajat eivät vaikene

 

Ainakin mielikuvissa joulunpyhinä vietetään tuntikausia tunnelmallisissa olohuoneiden lukunurkkauksissa täysin uppoutuneina joululahjaksi saatuihin romaaneihin. Kynttilät loistavat ja takkatuli räiskyy, ja käden ulottuvilla on avonainen konvehtirasia ja kenties lasillinen täyteläistä punaviiniä. Tiedätte varmasti, mitä tarkoitan!

Juuri tuollaiseen idylliseen lukukohtaukseen sopii kuin valettuna R&R:n eli Sari Rainion ja Juha Rautaheimon muhkea cozy crime -dekkari Vainajat eivät vaikene. Se aloittaa uuden Mortuí non silent -dekkarisarjan, jonka päähenkilöinä ovat rikosylikonstaapeli Ville Karila ja oikeuslääkäri Viola Kaario Helsingistä. Karila ja Kaario paitsi työskentelevät tiiviisti yhdessä visaisten henkirikosten parissa ovat myös hyviä ystäviä.

Aloitusosassa lukija tapaa Karilan ja Kaarion vuoden 2009 joulukuussa, kun töölöläisen hulppean arvoasunnon omistaja Hannele Laine löytyy kuolleena omasta olohuoneestaan. Ville Karila epäilee oitis rikosta, vaikka tilanne vaikuttaa kovin rauhalliselta. Vainajan on löytänyt tämän vanha leski-isä, joka vaikuttaa hauraalta mutta tyyneltä. Kamppailun merkkejä ei näy, mutta ilmeisesti Hannele Laine on kuristettu omalla kaulaliinallaan. Roskakorista löytyy Tauno Paloa esittävä postikortti, ja pian Karilalle kerrotaan, että varakkaan ja eksentrisen Hannelen elämässä on ollut salaperäinen tumma mies.

Kuka murhasi Hannele Laineen ja miksi? Tätä kysymystä kierrellään ja kaarrellaan miltei tiiliskivikokoluokkaan kuuluvassa romaanissa pitkään ja hartaasti. Joulukuukin ehtii vaihtua kevääksi, ennen kuin rikos on ratkaistu. Kunnon dekkariperinteitä noudattaen vaaditaan toinenkin ruumis, ennen kuin tutkimukset nytkähtävät kunnolla eteenpäin pitkän paikallaan polkemisen jälkeen.

Suosittelen Vainajat eivät vaikene -romaanin säästelyä rauhalliseen hetkeen ja antamaan sille arvoisensa tilan. Itse hieman tärvelin omaa lukunautintoani tarttumalla teokseen kesken syksyn hektisimpien lukuviikkojen. Puolustelen ratkaisuani sillä, että pyysin kirjasta kustantajalta arvostelukappaleen ja halusin siksikin lukea kirjan ja kirjoittaa siitä vielä syyssesongin aikana.

Hidastempoinen, suorastaan viivyttelevä ja yltäkylläisen runsas kerronta vaatii lukijalta kärsivällisyyttä ja kunnon uppoutumista päästäkseen täysin oikeuksiinsa. Rainio ja Rautaheimo vievät cozy crime -tunnelmoinnin niin pitkälle, että omaan makuuni tulos luistelee paikoin jo vaarallisen lähellä pitkäveteisyyden rajan väärää puolta. Siitäkin huolimatta siis, että kyllä minäkin rakastan runsaita kirjallisuus- ja elokuvaviittauksia ja -lainauksia, kauniiden katunäkymien ja asuntojen yksityiskohtia ja tunnelmallisia takkatulikohtauksia.

Tapahtumat sijoittuvat vain runsaan kymmenen vuoden takaiseen Helsinkiin, mutta siitä pitää lukijan useaan otteeseen muistutella itseään. Tunnelma on nimittäin korostetun nostalginen, hohdokkaan menneen maailman tyylinen. Poliisilaitoksellakin on lähinnä leppoisa tunnelma, eikä mistään resurssipulasta tai muista nykyajan ikävistä ilmiöistä juuri muistutella. Tutkintasihteeri Felicia loihtii työpaikallekin lämmintä joulutunnelmaa, käydään yhteisellä kostealla joululounaalla ja lopulta ratkaisun ollessa jo aivan käden ulottuvilla heittäydytään ankaraan tikkakisaan.

Patologian laitoksella tunnelma sen sijaan on jotain ihan muuta. Romaanin alkusivuilla kuvataan ruumiinavaus niin yksityiskohtaisesti ja viivytellen, etten moiseen ole aikoihin törmännyt.

Rikosylikonstaapeli Ville Karila ja oikeuslääkäri Viola Kaario muodostavat kiinnostavan rungon rakenteilla olevaan dekkarisarjaan. Karila on leppoisa ja luennointiin helposti sortuva poliisimies, jonka hoksottimet toimivat terävästi. Esimies rikosylikomisario Honkaniemi ymmärtää ja tukee alaistaan, joka taas on lähinnä isällinen omille alaisilleen. Karilan kaapeista ei taida kovin kummoisia luurankoja löytyä.

Viola Kaarion kaapit taas tuntuvat suorastaan pursuavan erilaisia luurankoja, joista osaa jo kalistellaan tässä avausosassakin. Erikoisella tavalla näyttävä nainen on oman alansa todellinen osaaja, jota kaikki tuntuvat vähintäänkin arastelevan. Ystäväkseen Viola on hyväksynyt vain Villen, johon hän luottaa lähes täysin eli niin hyvin kuin nyt ylipäätään pystyy kehenkään luottamaan. Ville arvostaa Violan ystävyyttä ja ammattitaitoa kovasti. Vainajat tuntuvat kertovan kaikki salansa Violalle tämän avauspöydällä, ja niistä tiedoista on poliisille korvaamatonta apua.

Itse siis kaipailin hienoista jäntevöittämistä tarinaan. Tunnelmoinnin ja viipyilyn osalta arvioisin, että lopputulos ei olisi heikentynyt, vaikka muutamia kohtauksia, kuten Karilan ja kumppaneiden mateenpyyntiretki, olisi jätetty poiskin. Sen sijaan annan kiitettävät pisteet kiinnostavista henkilöistä. Erittäin mieluusti palaan Karilan ja Kaarion pariin vastakin. Jatko-osalle pitänee varata rauhallista lukuaikaa vuoden 2022 joulun tienoilta.

Sari Rainio ja Juha Rautaheimo (R&R): Vainajat eivät vaikene
Kannet Elina Warsta.
Siltala 2021. 477 s.

Arvostelukappale.

Saija Kuusela: Katse

 

Syrjäisen pohjoisnorjalaisen tunturipuron kivikosta löytyy miehen ruumis, jolta on irrotettu silmät. Tapauksen tutkinta on ylikonstaapeli Nea Guttormin ensimmäisiä työtehtäviä uudessa työpaikassa pikkupaikkakunnan poliisilaitoksella, jonne hän on omasta tahdostaan siirtynyt Oslosta keskusrikospoliisin profiloijan tehtävästä. Muutokseen ovat kannustaneet Nean yksityiselämän ongelmat sekä juuret. Nea on puoliksi saamelainen.

Verenperintöä ovat myös Nean mystiset näkijän kyvyt, tai korostunut intuitio, kuten hän itse on asian muotoillut. Joka tapauksessa Nea näkee välillä enteitä ja tuntee tai lukee toisten ihmisten muistoja. Niistä on ollut aiemminkin hyötyä poliisin työssä, mutta nyt silmättömän miehen tapauksen tutkinnan yhteydessä näyt tulevat poikkeuksellisen voimakkaina ja tuntuvat myös fyysisinä oireina.

Paniikkikohtaukset, sydämen rytmihäiriöt ja tajunnanmenetykset ovat ikäviä, eikä ihme, että Nean esimies Robert on huolissaan. Kun Nea kertoo Robertille kyvyistään, tämä on luonnollisesti epäilevä.

Rikostutkinta etenee tuskallisen hitaasti. Miehen henkilöyden selvittyä päästään joitakin askelia eteenpäin, ja lopulta poliisilla on kuulusteltavana todennäköinen syyllinen. Mutta Nealla on vahva tunne, että läheisellä arktisella tutkimuskeskuksella väitöskirjaa tekevä jaa syrjäisessä pikkumökissä yksikseen elelevä Beatrice liittyy jotenkin juttuun.

Harmillisesti Bea katoaa, mutta viranomaiset suhtautuvat siihen välinpitämättömästi. Kukaan ei ole tehnyt Beasta katoamisilmoitusta, eikä aikuinen ihminen ole tilivelvollinen liikkeistään. Nea on kuitenkin eri mieltä. Liittyykö Bea sittenkin jotenkin miehen kuolemaan? Ainakin hän on myöntänyt seurustelleensa tämän kanssa.

Nea Guttorm on Saija Kuuselan esikoisteoksen Katse päähenkilö. Katse aloittaa uuden Nea Guttorm -sarjan, jonka seuraavaa osa Vyöry Kuusela parhaillaan kirjoittaa. Tämä käy ilmi tuoreen Ruumiin kulttuuri -lehden (3/2021) haastattelusta, jossa Kuusela kertoo kirjailijanuransa ja kirjasarjansa alkuvaiheista.

Suomen ympäristökeskuksessa nykyään osa-aikaisena työskentelevä filosofian tohtori ja biologi teki lähes täydellisen elämänmuutoksen pari vuotta sitten. Kuusela otti virkavapaata, muutti Helsingistä maalle Jaalaan pieneen torppaan, ryhtyi opiskelemaan kirjoittamista ja alkoi kirjoittaa dekkaria. Muutoksen taustalla olivat myös omat vaikeat ihmissuhdekuviot, muun muassa vaikea ero. Niistä kumpuavia tunteitaan hän kanavoi tekeillä olleeseen teokseensa, joten ei ihme, että vaikeita ja traumaattisia ihmissuhdekuvioita on mukana myös Katseessa.

Katse on oivallisesti rakennettu jännitysromaani ja vähän epätavanomainen poliisidekkari, jossa on vahva psykologinen ote maustettuna mystiikalla. Myös pohjoinen luonto on kuvattu vaikuttavasti. Kirjailija ei maalaile maisemakuvauksia, vaan luonto puskee henkilöiden arkeen ja työhön. Pohjoisen luonto on lumoavan kaunis mutta myös pelottava ja julmakin.

Katsetta kuunnellessani kieltämättä kummastelin, miksi oletettavasti supisuomalainen kirjailija kirjoittaa jännärinsä Norjaan ja sen henkilöistä norjalaisia. Ruumiin kulttuurin haastattelija Leena-Kaisa Laakso on ilmeisesti kysynyt samaa, sillä Kuusela paljastaa Norjan miljöönä tulleen alitajunnasta. ”Norja vain putkahti jostain.” Päähenkilöt taas syntyivät intuitiivisesti. No, eipä lukijan kannata sen enempää tällaisilla kysymyksillä päätään vaivatakaan. Riittää, että tarina on hyvä, juoni koukuttava ja henkilöt sekä miljöö kiinnostavia. Nea Guttormin seuraan palaan mielelläni, samoin Pohjois-Norjan jylhiin ja hyisiin maisemiin.

Saija Kuusela: Katse
Tammi 2021. 352 s.
Äänikirjan lukija Sanna Majuri, kesto 10 h 24 min.

Ennakkokappale. Äänikirja BookBeat.

Johanna Hasu: Roihu

Kaikki on huolellisesti suunniteltua ja valmisteltua. Sini on päättänyt tappaa entisen aviomiehensä Peterin ja tämän uuden puolison Helinän. Sini on myös päättänyt, ettei aio jäädä kiinni.

Johanna Hasun esikoisromaani Roihu on mielenkiintoisesti rakennettu psykologinen trilleri. Teoksen alkupuoliskolla kerrotaan, miten Sini toteuttaa syksyisen pimeässä yössä pitkään hautomaansa rikosta. Fyysisesti uuvuttavalla matkallaan läpi metsien ja yli järvenselän Sini muistelee, miten on valmistautunut hirmutekoonsa. Lisäksi huolellisesti perustellaan, miksi Peterin on kuoltava. 

Sini on siis suunnitellut murhan tarkasti ja hionut ainakin omasta mielestään pienimmätkin yksityiskohdat. Sen sijaan kovin heikosti Sini on suunnitellut, mitä tapahtuu rikoksen jälkeen, varsinkin, jos se onnistuu hänen suunnittelemallaan tavalla. Miten murhaajat käyttäytyvät, kun poliisi tuo suruviestin? Milloin on luonnollista kirjautua Facebookiin? Miten toimitaan entisen puolison hautajaisissa, kun on itse tappanut tämän? Miten kerrotaan lapselle, ettei isää enää ole?

Pahimman virheensä Sini on tehnyt siinä, ettei hän ole lainkaan ottanut huomioon syyllisyyttä. Hän on tappanut kahden pienen tytön vanhemmat, toiselta isän, toiselta äidin. Oliko hänellä oikeus toimia niin? Miten hän voi koskaan korvata lapsille näille aiheuttamansa surun? Mutta ennen kaikkea, miten Sini saa päänsä pysymään koossa tarpeeksi kauan?

Tohdin tehdä nämä juonipaljastukset, koska ne lukevat myös Roihun takakannessa ja heti ensimmäisillä sivuilla olevassa kirjeessä, jonka Sini on osoittanut Ilona-tyttärelleen. Tytär saisi tietää vanhempiensa todellisen tarinan sen jälkeen, kun Sini on aikanaan kuollut. Lukija pääsee tarinan pariin jo etuajassa. 

Roihu on tästä huolimatta melkoisen piinaava romaani. Hasu on onnistunut luomaan jännitteen, joka vain kiristyy kiristymistään. Sinin kanssa lukija päätyy pohdiskelemaan isoja eettisiä kysymyksiä. Milloin on oikein ottaa oikeus omiin käsiinsä ja päättää toisen elämä? Mikä uhka on kyllin suuri, että on oikeutettua tehdä murha? Kuinka varma voi olla, että uhka on ollut todellinen? Olisiko sittenkin ollut mahdollista selviytyä tilanteesta tappamatta?

Sinin matka kotoa Peterin ja Helinän talolle on kuvattu melkoisena suorituksena. Uintimatka pimeällä järvellä on kuvattu hyytävästi. Kun Sini epäröi tarttuessaan entisen miehensä talon ovenkahvaan, on lukijallakin pulssi melkoisen korkea. 

Vieläkin paremmin on mielestäni onnistunut osuus, joka sijoittuu murhan jälkeiseen aikaan. Hasu on miettinyt huolella, miten teko vaikuttaa tekijään niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Sini ei ole psykopaatti tai kylmäverinen tappaja, vaikka häntä ajaa myös kosto. Mieli ei tahdo kestää painetta. Onnistuuko Sini pitämään salaisuuden?

Esikoisdekkariksi ja ylipäätään psykologiseksi trilleriksi, joka on kerrottu nimenomaan rikoksen tekijän näkökulmasta, Roihu on oikein hyvin onnistunut. Joissakin kohdin mietin tapahtumien logiikkaa ja muutamien asioiden realistisuutta, mutta kokonaisuus toimii kiitettävästi. 

Johanna Hasu: Roihu
Reuna 2021. 248 s. 

Arvostelukappale.

Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit

 

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Johanna Vuoksenmaan esikoisromaani Pimeät tunnit lojui luvattoman pitkään arvostelukappalepinossani. Tunnustan, että tutulta kalskahtava kirjailijan nimi loksahti paikalleen vasta, kun kurkkasin esittelyn kirjan kansiliepeestä. Vuoksenmaan tv-sarjat kyllä tunnistan, vaikken niitä ole katsonutkaan, mutta elokuva 21 tapaa pilata avioliitto on vallan mainio. Mutta kuten olen useasti todennut, kirjailijan henkilöllä ei ole sen kummempaa väliä, kirjalla on.

1970-luku oli Suomessa lakkoilun todellista kulta-aikaa. Omaan elämääni lakot eivät muistaakseni juurikaan vaikuttaneet, ja vuoden 1977 kevään sähkölakostakin minulla on vain hämäriä muistikuvia, vaikka olen täsmälleen samanikäinen kuin Pimeiden tuntien päähenkilö Pauliina Ojala. Hämeenlinnalainen Pauliina on 12-vuotias sähkölakon aikaan. Hänen isänsä Esa Ojala on töissä sähkölaitoksella ja säännöstelee lakon aikana niukasti saatavilla olevaa energiaa eri kaupunginosiin. Äiti Eeva on hammaslääkäri, ja Marko-veli kirjoittaa lakon aikana ylioppilaaksi.

Vuoksenmaa on tavoittanut hienosti 12-vuotiaan tytön elämän rajatilassa, jossa epävarmasti häilytään tutun ja turvallisen lapsuuden ja houkuttelevan ja pelottavankin aikuisuuden välillä. Barbi-leikit saavat uusia sävyjä koulun sukupuolikasvatustunneilta. Murrosiän kynnys ylittyy sähkölakkoviikkojen kuluessa, kun Pauliinan kuukautiset alkavat. Muut ruumiilliset aikuisen naisen merkit kuitenkin antavat vielä harmillisesti odottaa itseään. Tunne-elämän myllerrykset ovat melkoisia, kun tyttö rakastuu ensi kerran ja samaan aikaan saa uuden sydänystävän.

Pauliinan ensirakkaus on isoveljen ystävä Jyrki, jonka ystävällisen käytöksen Pauliina ylitulkitsee romanttiseksi kiinnostukseksi. Mielikuvituksessaan hän rakentelee pienistä, osin itse keksimistään merkeistä Jyrkin ja itsensä välille seurustelusuhteen. Juuri noinhan se aikanaan meni!

Toinen Pimeiden tuntien minäkertoja on perheen isä Esa. Hänen kipupisteensä löytyvät lapsuudenkodista, missä aina etäinen isä on sulkeutunut kellarikerrokseen omaan kopperoonsa. Toinen arka paikka on suhde appivanhempiin, erityisesti appeen, joka ei vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeenkään ole hyväksynyt vävynsä liian alhaisena pitämäänsä koulutusta. Molemmat vanhat miehet ovat sotaveteraaneja, ja heidän käytöstään selitään sodalla.

Perheessä tapahtuu samaan aikaan monia mullistavia muutoksia, vaikka osa niistä jää pitkäksi aikaa piiloon, pimeään. Pienen perheen kaikki jäsenet tuntuvat elävän paljolti omissa todellisuuksissaan. Tiilitalossa asuu perhe, mutta onko se onnellinen?

Sähkölakko kesti vuonna 1977 seitsemän viikkoa. Saman mittainen on Pimeiden tuntien aikajänne. Ratkaisu toimii oikein hyvin. Seitsemän lakkoviikon aikana Ojalan perheen elämä muuttuu monella tavalla ja moni asia tulee lopulta valoon. Kaikki näkyviin piirtyvä ei ole miellyttävää, mutta loppu on kuitenkin toiveikas. Jotain uutta on murtautumassa esiin.

Esasta opin pitämään. Pauliina herätti henkiin sellaisiakin muistoja, joita en välttämättä olisi halunnut enää muistaakaan. Sukellus 70-luvulle oli kipeänsuloinen. Hieman happamasti hymyillen kiitän Vuoksenmaata myös sitkeistä korvamadoista, kuten Fredin Pylly vasten pyllystä ja Vickyn Charlie Brownista! Alakoulun diskossa meilläkin esitettiin Abbaa, mutta vähän toisessa formaatissa kuin Pauliina kavereineen.

Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit
Otava 2020. 320 s.
Äänikirjan lukijat Anniina Piiparinen (kertoja, Pauliina) ja Jussi Puhakka (Esa), kesto 7 h 57 min.
Kansi Tuula Juusela.

Arvostelukappale, äänikirja BookBeat.

Juha Hietanen: Huuhkajan siivet

 

Se oli muuten lihonut, Mikael hörähti. Huomasitko?

Rivekö? Miten niin?

Ei kun Hietsu. Siinä on mennyt nakkimuki poikineen jännittäessä.    

 

Iltalehden verkon viihdeuutiset otsikoi 5.12.2020: Ylen suosikkijuontaja Juha ”Hietsu” Hietanen jättää työnsä: ”Ylen hyvästelin eilen”. Samassa uutisessa mainitaan, että toimittaja Juha Hietaselta on helmikuussa 2021 ilmestymässä esikoisromaani Huuhkajan siivet. Omilla verkkosivuillaan Hietanen kertoo pitkästä ja monipuolisesta toimittajanurastaan sekä intohimoistaan, joita ovat muun muassa urheilu ja kirjallisuus. Monipuolisen toimittajauran mittaan juttuja on tullut tehtyä kummastakin aihepiiristä satoja, ellei tuhansia. Vuonna 2012 ilmestynyt tietokirja Seikkailujuoksija kertoo Jukka Viljasen tarinan.

Tätä taustaa vasten ei ole lainkaan yllättävää, että Juha Hietasen esikoisromaani on nimenomaan urheiluromaani. Huuhkajan siivet -romaanin aiheena on Suomen miesten jalkapallomaajoukkue Huuhkajat ja sen liito kohti vuoden 2020 (ja sittemmin v. 2021) EM-turnausta. Teemoina ovat ainakin addiktioksi yltyvä harrastaminen ja fanittaminen eri puolineen sekä keski-ikäisten ihmisten oman tien etsintä.

Romaanin keskiössä on kolme henkilöä, joista nelikymppinen sairaanhoitaja Laura on minäkertoja. Urallaan Laura on kulkeutunut ammattiyhdistystoimintaan ja työskentelee tarinan alussa liiton toimistolla Hakaniemessä. Avioliitto Sepon kanssa on ollut lapseton, ja nyt pariskunnan kotona asuu myös muistisairas Sepon äiti, jonka palveluasumisyksikkö on suljettu sisäilmaongelmien vuoksi. Vastuu vanhuksen hoidosta on lähinnä Lauralla.

Selvästikin Laura kaipaa jotain muutosta elämäänsä, mutta se tulee lopulta yllättävältä taholta, kun neljän ystävyksen lukupiiri-iltana joku avaa television kesken Huuhkajien ottelun. Se on menoa. Laurasta tulee nopeasti intohimoinen Huuhkaja-fani, jolle mikään hinta ei ole liina kova, kun on kyse oman joukkueen kannustamisesta. Mutta mitä vaimon uusi intohimo tekee hieman nuupahtaneelle avioliitolle?

27-vuotias ekonomi Marco Laine on tyytyväinen työhönsä kuihtuvan urheilutavaraliikkeen myyjänä. Leppoisatahtinen työ mahdollistaa omistautumisen oikeasti tärkeälle asialle eli Pohjoiskaarre-nimellä tunnetulle Suomen maajoukkueen kannattajat ry:n huutosakille. Harmi vain, että suvun matriarkat eli äiti ja Ritva-täti eivät pahemmin arvosta Marcon urakehityksen suuntaa saati hänen ponnistelujaan suomalaisen jalkapallon eteen. Jotain olisi keksittävä, jotta saisi naisväen pois niskastaan.

Erik Savolainen on iltapäivälehden pitkän linjan urheilutoimittaja ja kolumnisti sekä tunnetun freelance-urheiluselostaja Raimo ’Raipe’ Salmisen lapsuudenystävä. Erikiä on alkanut yhä enemmän tympiä suunta, johon lehtimaailma on muuttunut. Verkko imee juttuja yhä kiihtyvään tahtiin, ja toimittajan työ on jotain aivan muuta kuin Erikin uran alkuaikoina. Jotain muutosta elämäänsä tuntuu Erik kaipaavan, jotain potkua. Huuhkajien menestysmahdollisuuksiin Erik suhtautuu vähintäänkin skeptisesti.

Näiden kolmen näkökulmahenkilön sekä kirjavan sivuhenkilökaartin kautta Hietanen käsittelee oikeastaan kaiken mahdollisen suomalaiseen maajoukkuejalkapalloon liittyvän. Huuhkajan siivissä työstetään ideaa Huuhkajien kannattajien käsikirjasta, jolla vihittäisiin vasta-alkajafaneja lajin ja joukkueen saloihin. Huuhkajan siivet luettuaan ei enää mitään opaskirjaa kaipaa. Kaikki on jo hallussa!

Lauran, Erikin ja Marcon polut luonnollisesti risteävät tarinassa useaankin otteeseen, ovathan futispiirit Suomessa ja Helsingissä pienet. Ajallisesti tarina kattaa pari vuotta EM-kisapaikan vähittäisestä varmistumisesta Tanska-Suomi-ottelun avauspotkuun 11.6.2021. Mukana on siis vahvasti myös korona ja sen seuraukset niin henkilöiden elämässä kuin EM-kisojen ja Huuhkajienkin osalta. Koska romaanin kirjoittaminen harvoin on kovin nopea prosessi, lienee korona aiheuttanut myös kirjan syntyvaiheissa tiettyjä komplikaatioita.

Tyylilajiltaan Huuhkajan siivet on kepeähköä lempeänironisen huumorin sävyttämää urheilu- ja ihmissuhdeproosaa. Paikoin juonikuviot äityvät melkoisiksi irrotteluiksi ja välillä hipaistaan absurdinkin rajoja. Kirjoittajan vankka tietämys urheilumaailman peruskuvioista ja lieveilmiöistä on vakuuttavaa, vaikka paikoin ottelukuvioiden selostus onkin lipsahtaa ainakin minun makuuni liialliseksi ja toisteiseksikin. Tarina etenee kuitenkin pääosin luistavasti, ja dialogipainotteisuus on ehdotonta plussaa.

Oma jalkapallotietämykseni oli ennen Huuhkajan siipien lukemista ehkä aavistuksen ikäisiäni naislukijoita korkeammalla, koska perheessä oli aktiivinen junioripelaaja kymmenen vuoden ajan. Futisäidin hommiin kuului lähinnä kuljettajan ja pyykkärin tehtäviä sekä mokkaruutujen leivontaa, mutta väkisinkin on jotain tietoa lajista tarttunut matkan varrella äitiinkin. Jalkapalloa myös seurataan perheessämme edelleen, mutta intensiteetti on erittäin maltillista. Tältä pohjalta Huuhkajan siipien lukeminen ainakin sujui erinomaisesti.

Pidän Lauran valintaa päähenkilöksi onnistuneena ratkaisuna. Hänen kauttaan tarinaan tulee oivallista raikkautta. Kuka tahansa voi tosiaan hurahtaa miltei mihin tahansa!

Juha Hietanen: Huuhkajan siivet
Aula & Co 2021. 335 s.
Äänikirjan lukija Fanni Noroila, kesto 10 h 37 min.

Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.

Johanna Savolainen: Se, joka pääsi pakoon

 

Suomen dekkariseuran jäsenlehti Ruumiin kulttuurin numerossa 2/2021 on haastateltu kuutta hiljattain esikoisdekkarinsa julkaissutta kirjailijaa. Yksi heistä on Johanna Savolainen, jonka dekkari Se, joka pääsi pakoon ilmestyi huhtikuussa Kustannus-Mäkelän julkaisemana.

Savolainen kertoo olevansa Kotkasta Helsinkiin muuttanut entinen toimittaja ja nykyinen viestintäpäällikkö, jolla on takanaan ura nuorten maajoukkueen koripalloilijana. Nykyään hän harrastaa juoksua.

Se, joka pääsi pakoon -dekkarissa Savolainen on hyödyntänyt monia itselleen tuttuja aiheita. Ensinnäkin romaanin miljöö on pieni rannikkopaikkakunta, jota kutsutaan Kyläksi. Lukija sijoittaa sen mielessään kirjailijan antamien vihjeiden mukaan Suomenlahden rannikolle jonnekin Kotkan ja Haminan kaupunkien väliin. Tapahtuma-aika on vuoden 2009 kesä, joskin loppuratkaisut sijoittuvat seuraavan vuoden kevääseen.

Kirjan päähenkilö on Kotkan poliisissa työskentelevä rikosylikonstaapeli Veikko Niskanen, joka harrastaa intohimoisesti juoksua. Yksi keskeisistä henkilöistä on nuori koripallolupaus Teemu Merikallio, joka ennen Yhdysvaltoihin lähtöään palaa viettämään kesää Kylään äitinsä Annan luokse. Anna on entinen toimittaja, joka on aviomiehensä kuoleman jälkeen palannut Kylään ja ottanut hoitaakseen vanhempiensa liikeyrityksen, kohtalaisen hyvin menestyvän baarin. Annan baari on jonkinlainen kylän sydän, jossa kaikki tiedetään.

Tapahtumat alkavat jo keväällä, kun Annan palkkaama kesäapulainen Eevi pölähtää täysin varoittamatta paikalle toista kuukautta etuajassa. Parikymppinen hätkähdyttävän kaunis Eevi saa Annalta sekä asunnon että työpaikan. Naisten yhteiselo alkaa vähän kangerrellen, mutta vähitellen Anna tottuu siihen, että Eevi ei suostu kertomaan mitään itsestään ja menneisyydestään. Kaksikon rauha odotetusti järkkyy, kun Teemu muuttaa kesäksi takaisin kotiinsa.

Kylän ilmapiiri vaikuttaa jotenkin jännittyneeltä, eikä kaunis ja salaperäinen Eevi baaritiskin takana ja koko Suomen ihailema Teemu sen toisella puolella tunnu helpottavan tilannetta. Myös Annan ystävä Leila palaa yllättäen tyhjentämään lapsuudenkotiaan. Sitten Kylässä alkaa tapahtua raakoja väkivallantekoja, joita poliisin silmin tuntuu yhdistävän vain yksi nimi: Teemu Merikallio. Mitä Kylässä oikein kesäöisin tapahtuu?

Kustantaja luonnehtii Savolaisen esikoisteosta cosy crime -tyyliseksi dekkariksi, mutta mielestäni Se, joka pääsi pakoon ei ole kovinkaan leppoisa. Ainakaan minun on vaikea pitää leppoisana esimerkiksi murhaa, jossa uhrin pää murskataan kahvakuulalla. Tunnelma tiivistyy loppua kohden melko ahdistavaksi, vaikka alkuun pääseminen on uhkarohkeankin hidasta. Prologin perusteella tiesi toki odottaa, että jossain vaiheessa alkaa tapahtua, mutta siitä huolimatta usko oli hieman koetteilla.

Kaikilla Kylän asukkailla ja osalla kesävieraistakin tuntuu olevan toinen toistaan synkempiä salaisuuksia kätkettävänään. Niiden penkominen ei tosiaankaan ole vaaratonta.

Kuten sanottu, Savolainen on taitava ahdistavan ja synkeän tunnelman luojana. Myös hänen henkilönsä ovat kiinnostavia, vaikka aivan iholleen he eivät lukijaa päästäkään. Juonessakin on lopulta riittävästi kierrettä ja sivurönsyjä, ja ainakin minä halusin tietää, mitä, kuka ja miksi kaiken takana lopulta on. Kilpaurheilun raadollinen maailma on kuvattu mielenkiintoisesti ja asiantuntevastikin.  

Rikosylikonstaapeli Veikko Niskaseenkin tutustuttiin vasta hyvin pintapuolisesti. Mutta kenties saamme vielä uusia tilaisuuksia tuttavuuden syventämiseen?

Johanna Savolainen: Se, joka pääsi pakoon
Kustannus-Mäkelä 2021. 316 s.

Arvostelukappale.

En valikoi luettavaani kustantamon perusteella, mutta on mukavaa lukea välillä pienempien (ja toistaiseksi itsenäisten) kustantamojen julkaisemia teoksia. Kustannus-Mäkelällä esimerkiksi on kiinnostavia dekkaristeja tallissaan, kuten Marja-Liisa Heino.

Milka Hakkarainen: Ei verta rantaa rakkaampaa

 

Tuomas Liuksen nostalgiateknotrillerissä Sudenkorennon kesä on ’ääniraita’ eli vinkki kuhunkin kohtaukseen sopivasta musiikista. Heti Liuksen kirjan perään luin Milka Hakkaraisen esikoisdekkarin Ei verta rantaa rakkaampaa, jonka alkusivulla on lista tekstissä lainatuista laululyriikoista:

 

Vaikka toteutustapa on kovin erilainen, lopputulos omassa päässäni toimi hyvin samoin. Hakkarainen on tosiaan lainannut tarinaan sopiviin kohtiin säkeitä yllä olevasta listasta. Koska kappaleet ovat niin perin juurin tuttuja, suomalaisuuden selkäydintä herkästi helähdyttäviä, alkoivat ne välittömästi soida päässäni kirjaa lukiessani! Niin että kiitos vain korvamadoista…

Milka Hakkarainen on asunut kymmenen vuotta Ruotsissa ja työskentelee siellä suomen kielen opettajana. ”Aloin kirjoittaa vakavissani vasta muutettuani Ruotsiin. Olin aina huomaamattani pitänyt äidinkieltä itsestäänselvyytenä, mutta silloin vetäistiin matto alta. Kirjoittaminen oli jonkinlainen puolustusreaktio, jolla todistin itselleni, että pystyn vielä ilmaisemaan itseäni esteettä. Sen avulla pääsin pakoon omaan kuplaani”, Hakkarainen kertoo omasta taustastaan kustantamon sivuilla.

Samoista itseilmaisun katoamisen tunteista kärsii Hakkaraisen dekkarin toinen päähenkilö Rosa Riemunen, Helsingin Sanomien entinen rikostoimittaja. Rosalle on tapahtunut jotain hyvin epämiellyttävää menneisyydessään, ja viimeisten ikävien käänteiden jälkeen hän on päättänyt aloittaa elämänsä ja uransa uudelleen alusta. Jostain syystä hän on päättänyt hakea töitä Uutissuomi-lehdestä, joka on pieni ruotsinsuomalaisten sanomalehti Gävlessä. Sen uskollisimpia tilaajia ovat läheisen Skutskärin teollisuustaajaman suomalaisyhteisön asukkaat.

Ensimmäiseksi tehtäväkseen lehden palveluksessa Rosa saa hoitaa Skutskärin Suomiseuran puheenjohtaja Anneli Perannon haastattelun. Sattumalta hän soittaa Perantojen ovikelloa juuri, kun suku on talossa viettämässä Annelin veljen Heikin muistotilaisuutta. Paikalla on myös Tukholmassa poliisina työskentelevä Jan(i) Peranto, Annelin poika, joka vihaa suomalaisia sukujuuriaan sekä erityisesti Skutskäriä ja joka on romaanin toinen päähenkilö.

Seuraavana aamuna Janin isoäiti Rauha löytyy merenrannasta hukkuneena. Muistotilaisuudessa Rauha on käyttäytynyt sekavasti ja sanonut tietävänsä, mihin hänen miehensä on haudattu. Aviomies Otto on kadonnut parikymmentä vuotta takaperin jäljettömiin, samoin miehen uskollinen koira Rakki.

Erinäisten vaiheiden jälkeen sekä Rosa että Jan(i) (Jani on jättänyt suomalaisuuteen viittaavan loppu-i:n nimestään pois) päätyvät tahoillaan tutkimaan Skutskärin vanhoja ja uusia katoamisia ja mitä ilmeisimmin myös murhia. Vähitellen he myös ajautuvat jonkinlaiseen vastahakoiseen yhteistyöhön.

Rikosjuoni on rakennettu taiten, ja tarinassa on useitakin mielenkiintoisia käänteitä ja sivujuonteita. Tosin yksi tapahtumista ohitetaan kummallisen kevyesti siihen nähden, kuinka omituinen se on. Huomasin kihiseväni turhautumistani, kun ilmeisen kiinnostava seikka tuntui vain ohittuvan! Onneksi sekin sitten aikanaan sai selityksensä.

Parasta Ei verta rantaa rakkaampaa -romaanissa on kuitenkin ruotsinsuomalaisuuden perinpohjainen ruoppaus. Hakkarainen ei säästele yhtään, vaan pöyhii todella pohjamudatkin. Skutskärissä suomalaiset maahanmuuttajat ovat työllistyneet Stora Enson sellutehtaassa. Koko paikkakunta on aina haissut sellulta, joten sitä on myös kutsuttu Skitskäriksi. Lempinimi kertoo tilanteesta paljon. Ruotsi on ottanut tarvitsemansa työvoiman avosylin vastaan, mutta mikään onnela maa ei enemmistölle tulijoista kuitenkaan ollut, oikeastaan kaikkea muuta.

Ensimmäisen sukupolven ruotsinsuomalaiset eivät kaikki koskaan opetelleet ruotsia, koska tarkoitus oli vielä palata Suomeen, koti- ja isänmaahan. Ulkopuolisuuden ja alemmuuden tunteet eivät siis ole mitenkään yllättäviä. Toisen polven maahanmuuttajien tilanne on toisenlainen ja kolmannella polvella vielä erilainen. Mihin yhteisöön kuulutaan? Missä ovat juuret? Keitä olemme? Kysymykset ovat vaikeita ja kipeitä.

Näitä kysymyksiä Hakkarainen käsittelee henkilöidensä ja Suomiseuran jäsenten tarinoiden kautta taitavasti, lempeää huumoria unohtamatta. Romaanissa on huikeaa yhteiskunnallisuutta ilman, että se on vähääkään saarnaava tai pitkäveteinen. Omakohtaisuutta kenties on mukana myös, mutta jää arvailujen varaan, kuinka paljon Rosan kokemuksista on tekijän kokemuksia. Joka tapauksessa erittäin elämänmakuista ja mielenkiintoista kuvausta!

Milka Hakkarainen: Ei verta rantaa rakkaampaa
Myllylahti 2021. 372 s.
Äänikirja Saga Egmont, lukija Jussi Puhakka, kesto 8 h 30 min.

Arvostelukappale, äänikirja BookBeat.

A. M. Ollikainen: Kontti

 

Kiiltävä rahtikontti huvilan portilla olisi yhtä hyvin voinut olla avaruusalus, joka oli tuonut kartanon väelle vieraan toiselta planeetalta.

Kirjailijoiden Aki Ollikainen ja Milla Ollikainen ansioluettelo on vaikuttava. Aki Ollikainen sai esikoisromaanistaan Nälkävuosi Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuonna 2012. Nälkävuosi oli myös Finlandia- ja Tulenkantaja-palkintoehdokkaana. Sen jälkeen Aki Ollikainen on julkaissut romaanit Musta satu (Siltala 2015) ja Pastoraali (Siltala 2018).

Milla Ollikainen voitti Like Kustannuksen ja Suomen dekkariseuran Rikos kannattaa -kirjoituskilpailun 2012. Esikoisromaani Veripailakat ilmestyi syksyllä 2013 ja Ylläksen maisemiin sijoittuvan rikostrilogian toinen kirja Vesiraukka syksyllä 2014. Trilogian päätösosa Pirunkuru ilmestyi syyskuussa 2015. Napakan dekkaritrilogian on kustantanut Like.

Tätä taustaa vasten ei siis ole kovinkaan iso yllätys, että kirjailijanimen A. M. Ollikainen taakse kätkeytyvä kirjailijapari voitti Otavan, Otavan Kirjasäätiön ja tuotantoyhtiö Dionysos Filmsin rikosaiheisen kirjoituskilpailun Rikos 2019, johon lähetettiin yli 400 kilpailutyötä. Voittokäsikirjoitus oli työnimeltään ’Vierassieluiset’, ja raati kuvailee teosta ja sen voittoperusteita näin:

”Vierassieluiset aloittaa koukuttavan ja tummasävyisen dekkarisarjan, jossa vaikean perhehistoriansa kanssa kamppaileva komisario Paula Lyhty selvittää Helsingissä tapahtuvaa murhien sarjaa. Tarina käynnistyy, kun vauraan liikemiessuvun tytär löydetään karmealla tavalla hukutettuna kuljetuskonttiin suvun merentahuvilan edustalta. Jo käsikirjoituksen ensimmäiset kohtaukset sisältävät valtavan latauksen. Teksti kulkee komeasti, ja taidolla ja älyllä punottu rikosjuoni tuo monisäikeisyydessään mieleen parhaat pohjoismaiset rikossarjat. Henkilögalleria on poikkeuksellisen kiehtova ja hallittu: he kaikki liittyvät tarinaan ja kuljettavat sitä kohti aina uusia, arvaamattomia käänteitä. Tätä huippujännäriä ei yksinkertaisesti malta laskea käsistään.”

Voittajateosta on mitä ilmeisimmin vielä melkoisesti hiottu kirjoituskilpailuversion jälkeen. Teoksen nimi on napakoitunut Kontiksi ja päähenkilökin on saanut uuden sukunimen Pihlaja. Arvatenkin paljon muutakin on parissa vuodessa tekstille tapahtunut, mutta sitä ei voi lukija tietenkään tietää. Se kuitenkin on ihan julkista tietoa, että jo ennen ilmestymistään teoksen oikeudet ehdittiin myydä kahteentoista maahan, mikä on jo melkoinen suoritus. Kyseessä on siis sarjan aloitusosa, mikä kannattaa panna myös merkille.

Palkintoraati kehaisee Kontin ensimmäisten kohtausten valtavaa latausta. Niin onkin, mutta niiden eteen on kuitenkin kirjoitettu kaksi erillistä prologi-tyyppistä tekstiä, joista jälkimmäisen merkitys aukenee lukijalle vasta aivan kirjan lopussa ja ensimmäisen tarkoitusperä jää lopulta arvoitukseksi. Miksi ei voi vain mennä suoraan asiaan? Tällaiset vihjailevat esitekstit ovat toki jännityskirjallisuudessa hyvin tyypillisiä, mutta ne ovat sen vuoksi kärsineet inflaatiosta. Jos on pakko niitä käyttää, niin niiden olisi syytä olla melkoisen mieleenpainuvia, jotta niistä on lukijan kannalta oikeasti iloa.

Mutta varsinainen aloitus on kyllä kylmäävä! Nainen herää tiedottomuudesta tuntemattomassa paikassa ohuen patjan päältä. Tila on säkkipimeä. Tunnustelemalla ympäristöään nainen tajuaa olevansa jonkinlaisessa tyhjässä metallisessa kuutiossa. Tilanne on pahaenteinen, eikä hyvää seuraakaan. Pian kuutioon alkaa syöksyä vettä…

Rikoskomisario Paula Pihlaja hälytetään juhannusaattoaamuna Lehmus-säätiölle kuuluvaan prameaan kartanoon, jonka portille on ilmestynyt Lehmus-yhtiöiden itsensä omistama merikontti. Kontista on löytynyt hukutetun naisen ruumis. Mitä ilmeisimmin hukuttaminen on tapahtunut löytöpaikalla, eli kontti on tuotu kartanon portille ja vesi on pumpattu sisään sen jälkeen. Surmatapa on monella tapaa karmea. Kuka nainen on, ja miksi hänet on tapettu juuri tällä tavalla ja tässä paikassa?

Paula kollegoineen on syystä ymmällään. Koska surmattu nainen on tummaihoinen, alkavat Lehmus-yhtiöiden kontaktit Namibiaan nousta yhdeksi tutkintalinjaksi. Yhtiön menneisyyteen näyttää liittyvän yhtä jos toistakin enemmän tai vähemmän hämäräperäistä. Myös Lehmusojien perhekuviot askarruttavat poliisia. Yllättäen Paula huomaa, että yksi tutkinnan teema koskettaa myös hänen oman menneisyytensä kipeää kohtaa, jota jo muutenkin on alkanut aristaa.

Tutkimukset etenevät tahmeasti mutta poliisien aktiivisuus saa lopulta aikaan melkoisen tapahtumien vyöryn. Murhaaja on häikäilemätön ja ovela, eivätkä sivulliset uhrit tunnu häntä huolettavan. Lopussa joudutaan kunnon kilpajuoksuun, jossa panoksena on useita ihmishenkiä, kuten kunnon trillerissä pitääkin.

Kontti ei lopulta räjäyttänyt tajuntaani, mutta viihdyin sen parissa mainiosti ja tykästyin Paulaan, joka on menneisyytensä traumasta huolimatta harvinaisen tasapainoinen poliisidekkarin päähenkilö. Muutkin hänen ryhmänsä poliisit vaikuttavat kiinnostavilta, kuten Karhu, vaikka vielä heihin ei oikein kunnolla tutustuttukaan. Siksi on mukavaa tietää jo lukiessaan, että heidät saa tavata vielä uudelleenkin.

Onko Kontti sitten parhaiden pohjoismaisten rikossarjojen veroinen? Kyllä minusta. Lisäksi se on omaan makuuni vielä monia huippusuosittuja trillerisarjoja parempikin, koska sen lataus ei synny pelkästään tiukkatahtisesta toiminnasta, sen päähenkilö ei ole ylivertainen superihminen (vaikka onkin fysiikaltaan vähän poikkeuksellinen nainen) ja ennen kaikkea siinä ei mässäillä kauheuksilla. Kammottavia rikoksia tapahtuu, mutta niiden yksityiskohtia ei kuvailla liikaa. Kontti sopii siis vähän herkemmillekin lukijoille, vaikka ei tosiaankaan ole mitään pehmodekkariosastoa.

A. M. Ollikainen: Kontti
Otava 2021. 304 s.
Äänikirjan lukija Maria Jyrkäs, kesto 9 h 43 min.

Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.

Risto Miettinen: Petturi

 

Mikael Marjosaari alias Michael Snek palaa lapsuutensa maisemiin Pohjois-Karjalaan, vanhaan isältä perimäänsä räsnsistyneeseen mökkiin keskelle metsää. Kukaan ei tiedä, missä hän on, mutta ajatus ei riitä rauhoittamaan levotonta miestä. Yöksi Mikael kaivaa repustaan aseen ja asettaa sen jakkaralle sänkynsä viereen.

Alusta asti on selvää, että Mikael on epätoivoiselta haiskahtavalla pakomatkalla. Mutta ketä hän pakenee ja miksi? Paluu kotipuoleenkin osoittautuu pikapuoliin virheeksi, kun jo ensimmäisellä kylillä käynnillä Mikael törmää kahteen tuttuun menneisyydestään. Hintelä luokkakaveri Jorma on vastoin kaikkia odotuksia päätynyt kunnanlääkäriksi terveyskeskukseen ja nuoruudenrakkaus Elli istuksii paikallisessa kuppilassa kuin kohtalon oikusta.

Pian Mikaelin jäljillä ovat sekä virolaiset että venäläiset torpedot.

Petturi on Risto Miettisen esikoisteos, jonka kehaistaan kustantajan sivuilla yhdistävän vastustamattomasti etenevän toiminnan ja ihmistä tarkasti ja herkästi havainnoivan kerronnan. Eivät kehut perusteettomia ole, vaikka tiukkaa kansainvälistä toimintatrilleriäkin tyyliltään sivuavaksi teokseksi Petturi alkaa hämäävän verkkaisesti. Lukijalta vaaditaan kärsivällisyyttä miltei sadan sivun verran, ennen kuin Mikaelin todellinen karva alkaa paljastua.

Miettinen avaa takaumissa sekä Mikaelin unien ja muistojen kautta tapahtumia nuoruusvuosista nykyhetkeen pala kerrallaan. Menetelmä toimii hyvin, vaikka ei mitenkään uusi tietenkään ideana ole. Lukijan mielenkiinto kuitenkin säilyy, ja kuin varkain tulee myös valinneeksi puolensa, vaikkei Mikael mikään pulmunen tosiaankaan ole. Mies on tullut houkutelleeksi todelliset pedot riehumaan Pohjois-Karjalaan, mitä hän joutuu katkerasti katumaan.

Kokonaisuuden hahmottamisessa joutuu lukija hieman ponnistelemaan, sillä toimijoita on lukuisia ja kaikki tuntuvat pelaavan vähintään kaksilla korteilla. Peleissä panokset ovat kovat, eikä ihmishenki ole minkään arvoinen paitsi koston välineenä.

Loppuun jää sen verran avoimia vaihtoehtoja, että lukija jää arpomaan, onko kenties luvassa vielä jatkoa. On tai ei, toivottavasti Miettinen kuitenkin jatkaa kirjoittamista ja julkaisemista, sillä Petturi on oiva esikoistrilleri vaativammallakin mittapuulla arvioiden.

Risto Miettinen: Petturi
Aula & Co 2021. 260 s.

Arvostelukappale.

Heidi Airaksinen: Vierge moderne

 

Helsingin Diakonissalaitoksen sisaroppilas Kerstin Lund on suorittamassa harjoittelua Kumpulan kartanossa sijaitsevassa sukupuolitautisairaalassa, eli kuten kaupunkilaiset paikkaa kutsuvat, Kuppalassa. Yövuoro jännittää nuorta sairaanhoitajatarharjoittelijaa, sillä lukkojen taakse suljetut naispotilaat ovat levotonta joukkoa. Toisesta sisaroppilaasta Kirstistä ei ole apua, sillä tämä on tohtori Renvallin suosikki ja viettää yönsä nukkuen takahuoneessa.

Kerstinin vuorolla tapahtuu paljon pahempaa kuin hän on osannut koskaan pelätä. Kesäyön hämärässä toiset potilaat huomaavat, että Ulrika, yksi hoidettavista naisista, on pyrkimässä kadulta portista sisään Kuppalan pihalle. Nainen on yltä päältä veressä, ja hän on ryöminyt nojaamaan porttiin kirjaimellisesti viimeisillä voimillaan. Hätääntynyt Kerstin rientää auttamaan, mutta tulee samalla päästäneeksi toiset potilaat pakosalle. Vain arka Alina jää auttamaan Kerstiniä tämän käsiin kuolevan Ulrikan kanssa. Missä Ulrika oli ollut keskellä yötä juhlavaatteissa? Mitä hänelle oli ulkona tapahtunut?

Tässä on alkuasetelma Heidi Airaksisen esikoisteoksesta Vierge moderne. Romaani sijoittuu 1930-luvun alun Helsinkiin, joka kirjan sivuilla näyttää pääosin ikäviä kasvojaan. Kumpulan kartanon veneerisen sairaalan potilaat ovat huoltopoliisin kiinni ottamia prostituoituja tai irtolaisia, jotka on määrätty käytännössä pakkohoitoon. Työläiskortteleissa on suoranaista kurjuutta ja kuolema tuttu vieras.

Kaupungin lukuisten bordellien asiakaskuntaan kuuluu silmäätekeviä poliisin johtoportaasta alkaen. Tarjontaa on joka makuun, kun vain osaa kysyä oikeista paikoista. Samaan aikaan homoseksuaalisuus on rangaistavaa. Kaksinaismoraali kukoistaa komeasti.

Diakonissalaitoksen sisaroppilas Kerstin on joutunut ottamaan hänelle osoitetun paikan oppilaitoksessa osin vasten tahtoaan. Maalaispitäjän pappilasta kotoisin olevalla nuorella naisella on varjeltavanaan synkkä salaisuus, johon liittyy Aurora-niminen tyttö ja tämän kohtalo. Kun Ulrika on kuollut ja Kerstiniä varoitetaan joka taholta, että hänen on parasta vain unohtaa koko tapaus, päättää hän ottaa selvää arvoituksellisen potilaansa kohtalosta.

Tutkimukset johdattavat identiteettinsä kanssa hapuilevan ja elämänsä suuntaa etsiskelevän Kerstinin Meilahteen upeaan huvilaan, jonka omistaa kaikin puolin erikoinen pariskunta.

Airaksisen romaani on runsas ja vähän rönsyileväkin. Rikosjuoni muodostaa jonkinlaisen rungon teokselle, mutta dekkarikriteerein arvioituna se on hieman hutera ja natisee paikoin pahoin. Tutkimuksia tehdään lähinnä improvisoiden ja hyvään tuuriin sekä suhteisiin luottaen. Kerstinin toiminta on paikoin levottoman tempoilevaa, mikä kuvastanee hänen sisäisen maailmansa sekasortoisuutta.

Epookki on Vierge modernessa kuvattu taiten ja kiinnostavasti, ja romaanin tunnelma on arvoituksellisen utuinen, sinisen tupakansavun ja ukkosmyrskyjen sumentama. Teos tarjoaa vähän uskaliaan aikamatkan aikaan ja paikkoihin, joita ei ole liiaksi kuvattu. Myös näkökulma on raikas ja mielenkiintoinen.

Vielä erityiskiitos teoksen onnistuneesta ulkoasusta. Kansi on upea! Sen tekijä on Asko Künnap. Kovakantinen laitos on muhkea, mutta sivumäärä on kuitenkin kohtuullinen, niukasti alle neljäsataa sivua. Ikänäköinen lukija kiittää myös väljää taittoa ja riittävää kirjasinkokoa.

Heidi Airaksinen: Vierge moderne
Arktinen Banaani 2021. 391 s.

Arvostelukappale.

Tommi Laiho: Uhanalaiset

 

Sain lukea Tommi Laihon esikoisromaanin Uhanalaiset jo viime syksynä, kun se oli vasta vedosvaiheessa. Kirjan kustantaja Myllylahden toimitusjohtaja Lassi Junkkarinen nimittäin pyysi minua tekemään heille kirjailijahaastattelun kirjan tiimoilta. Suostuin tietysti mielihyvin superjännittävään tehtävään.

Ensimmäinen valmistautumistoimi haastattelua varten oli käsikirjoitusvedoksen lukeminen. Käsikirjoitus oli sijoittunut palkinnoille Otavan Rikos 2019 -kilpailussa, ja se on optimoitu myös televisiosarjaksi. Odotukseni olivat siis melko kovat, mutten kyllä yhtään pettynyt. Massiivinen tulostepino hupeni vilkkaaseen tahtiin, kun ahmin Uhanalaisia.

Laiho oli tosiaankin kirjoittanut jotain sellaista, mitä en ollut aiemmin lukenut. Käsissäni oli mielenkiintoinen, jännittävä, pelottava ja koskettava dekkari! Oli mukavaa lähteä miettimään haastattelukysymyksiä. Olin kirjasta yhtä innoissani kuin kustantamon väkikin. Tuoreen kirjailijan tapaaminen oli kaikin puolin miellyttävä kokemus myös.

Tämän vähän hypetyssävyisen kokemuksen jälkeen blogijuttu jäi kirjoittamatta. Sitä ei vielä silloin syksyllä olisi voinut julkaistakaan, mutta olisin tietysti voinut sen kirjoittaa valmiiksi. Se jäi kuitenkin tekemättä. Kun kirja sitten kevättalvella putkahti painosta, sain pikaisesti myös oman kappaleeni kustantajalta. Tuntui mukavalta. Kirja näyttää tosi hienolta (ja kannattaa katsoa tammenterhoja tarkasti…)!

Ilahduttavan pian Uhanalaisista ja sen kirjoittajasta alkoi putkahdella myös arvioita ja juttuja. Ja millaisia arvioita! Helsingin Sanomien Pertti Avola: "Yksi vuoden parhaista kotimaisista dekkareista." Kansan Uutisten Kai Hirvasnoro: ”Dekkariavaus, joka saa huutamaan, että lisää tätä." Salon Seudun Sanomien Tommi Aitio: "Laihon debyytille kehtaa luvata ruusuista tulevaisuutta myös käännösmarkkinoilla." Ihan mahtavaa! Olin ollut oikeassa koko ajan! Mikä tärkeintä, Uhanalaiset on kuin onkin ainakin niin hyvä kuin itse alusta asti ajattelin.

Mutta blogijuttu oli edelleen kirjoittamatta. Tommi Laiho on juuriltaan salolainen, joten Salon Seudun Sanomat kirjoitti hänestä ja uutuuskirjasta miltei koko aukeaman laajuisen jutun edustavine kuvineen Tommi Aition arvion lisäksi. Paikallisen kirjakaupan hyllyllä Uhanalaiset on kunniapaikalla kyljessään lappu, joka mainostaa paikallista tekijää. Johan tässä alkoi kertyä paineita fanittavalle kirjabloggaajalle! Missä se juttu oikein jumittaa?!

Kun kirjan lukemisesta oli kulunut kuitenkin jo useita kuukausia, ei juttua oikein tohtinut lähteä sen pohjalta enää kirjoittamaan. Kun taas luettavien pinot huojuvat pelottavasti, ei löytynyt intoa kirjan uudelleen lukemiseenkaan, varsinkin, kun vielä muistin murhaajan. Onneksi tähän pulmaan löytyy kelpo ratkaisu: äänikirja! Uhanalaiset on saatavana useista kuunteluaikapalveluista. Itse nappasin sen kuunteluun Nextorysta. Kirjan lukee Veera Kiiskinen.

Uhanalaisten keskiössä on Itä-Helsingin alue ja erityisesti Herttoniemessä sijaitseva siirtolapuutarha-alue, jossa sijaitsevat monen kirjan henkilön mökit. Yksi mökkeilijöistä on rikostutkija Karita Haapakorven sisaren perhe. Myös Juha Huhtala, keski-ikäinen eronnut ja virkavapaalla itseään kokoileva vakuutusyhtiön tilastoasiantuntija, asustelee yhdessä mökeistä. Siirtolapuutarhassa viettää aikaansa myös Valkku, entinen jääkiekkovalmentaja, sekä Riku, entinen huumekauppias ja linnakundi.

Karita ja Juha tutustuvat Karitan sisaren pihajuhlissa. Jutustelun lomassa Juha tulee sanoneeksi, että Itä-Helsingin alueella tapahtuu poikkeuksellisen paljon epäselviä kuolemia. Lausahdus jää pyörimään Karitan mieleen, sillä hän on juuri jututtanut Ganjaksi kutsuttua nuorukaista, joka on paljastanut sairaalassa psykiatrille tuntemattoman soittajan kannustaneen ja painostaneen häntä tekemään itsemurhan. Voisiko Ganjan väite pitää paikkaansa? Entä olisiko mahdollista, ettei poika ollut suinkaan ainoa itähelsinkiläinen, jota oli vuosien varrella painostettu tappamaan itsensä tai jopa autettu itsemurhassa?

Karita ryhtyy Juhan ja ystävänsä ja entisen kollegansa psykiatri Amina Rehmannin kanssa selvittämään, onko Juhan esittämässä väitteessä perää ja ennen kaikkea, onko siinä aihetta ryhtyä tarkempiin tutkimuksiin. Tulos on tyrmäävä, jopa niin ilmeisen tyrmäävä, että esimieskin taipuu alaisensa vaatimuksen edessä. Karita saa pienen resurssin jatkotutkimuksia varten. Lisänäyttöä kaivataan kipeästi.  

Mutta mihin tarttua? Ganjan tapausta tutkitaan tietysti lisää. Sen lisäksi ryhmän mielenkiinto herää tuoreen hukkumistapauksen yksityiskohdista. Laitapuolen kavereiden tuttava on hukkunut satama-altaaseen, mutta mikä on varsinainen kuolinsyy? Entä mihin on kadonnut muistisairas rouva, jonka itsemurhaviesti ei poliisia vakuuta? Voiko tapauksilla olla jokin yhteinen nimittäjä?

Lukija tietää jokseenkin varhaisessa vaiheessa, että Karitan ja kumppaneiden on syytä pistää tutkimuksiinsa vauhtia, sillä Itä-Helsingissä on irti todella ikävä murhaaja. Muutamissa lyhyissä kohtauksissa lukija pääsee kurkistamaan tekijän mielen mustiin syövereihin. Mutta kuka hän on? Laiho harhauttaa lukijaa juuri sopivan ovelasti. Mahdollisia epäiltyjä on Karitan lähipiirissä useita, ja kun syyllinen sitten lopulta paljastuu, voi vain todeta, että olisihan se pitänyt heti arvata.

Pidän tilastotiedettä dekkarijuonen idean perustana jokseenkin rohkeana vetona. Riski on melkoinen. Miten selittää tilastomatikkaa dekkarissa niin, että perusajatus selkenee ja vakuuttaa ilman, että lukija nukahtaa? Laiho onnistuu tässä hienosti, vaikka lahkeensuut vähän taitavat tilastosuon silmäkkeissä kahlatessa välillä kostuakin. Kunhan periaatteet on selvitelty, selostukset on selostettu eikä niihin sitten enää sen enempää palata. Poliisi ja media saavat uutta ajateltavaa, kun murhaaja lähettää Karitalle henkilökohtaisen viestin, ja tapahtumat lähtevät rullaamaan kiihtyvää tahtia.

Uhanalaisten perusvire on tumma. Ihmisiä kuolee ja tapetaan, eikä ketään ole vuosikausiin kiinnostanut. Jokaisella romaanin henkilölläkin on omat synkät murheensa kannettavanaan, eikä kilpajuoksu kammottavan murhaajan kanssa ole kovin valoisaa puuhaa sekään. Onneksi Laiho on punonut tarinaan myös toivoa ja valoa. Sitä pilkahtelee monessakin kohdassa, kunhan vain huomaa katsoa. Erityisen valoisa juonilanka on harmaana miehenä itseään pitävän Juhan ja kuningatarmaisen Aminan orastava ja herkkä, kauniisti kuvattu rakkaustarina. Dekkaristilla saa olla myös romanttinen puolensa!

Tommi Laiho: Uhanalaiset
Myllylahti 2021. 358 s.
Äänikirjan lukija Veera Kiiskinen, kesto 11 h 30 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Nextory.