Äänikirjojen kuuntelun uudet tuulet - Storytelin kokeilujakson tuloksia

Syksyllä 2015 Amman lukuhetki -blogin Aino-Maria ja minä olimme Celia-kirjaston järjestämässä seminaarissa kertomassa, miten ja miksi kuuntelemme äänikirjoja. Kun nyt luin läpi nuo silloin laatimamme muistiinpanot, huomaan, että moni asia on muuttunut melkoisesti vähän alle kolmessa vuodessa.

Olen esimerkiksi kertonut, että kuuntelen mielelläni kirjastosta lainaamiani cd- tai mp3-levyille tallennettuja äänikirjoja auton soittimesta, koska eniten käytän äänikirjoihin aikaa juuri työmatkoilla. Valittelin, että mp3-tallenteita oli saatavana heikosti ja että kaiken huipuksi silloisen auton cd-soitin ei edes toistanut tuota tallennemuotoa. Älypuhelimen olin hankkinut jokin aika ennen tuota seminaaria, koska kehuin, että ”Puhelimeen on kätevää ladata kirjoja eri palveluista ja sen kautta voi kuunnella myös vaikkapa Yle Areenasta äänikirjoja”. Todellisuudessa olin ladannut kirjoja pääosin Elisa Kirjasta ja kokeillut joitakin Yle Areenasta.

Kirjastojen Ellibs-palvelun kautta lainattavia e- ja äänikirjoja en ollut kertomani mukaan opetellut käyttämään. Totuus on, että yrittänyt kyllä olin, mutta kokemus ei ollut ollut kovin mairitteleva. Turhauduin hankalaan käytettävyyteen sekä heikkoon valikoimaan ja luovutin suosiolla. Muita nykyään suosiotaan kiivaasti kasvattavia kaupallisia e- ja äänikirjojen käyttöä varten mobiililaitteille tehtyjä sovelluksia en vielä tuntenut, eikä Aino-Mariakaan niitä tuonut esille. En muista sitäkään, puhuttiinko niistä ylipäätään mitään kyseisessä tilaisuudessa. Todennäköisesti ei ainakaan mainintoja enemmän. Ne olivat vielä tulevaisuutta.

Tällä hetkellä suhteeni äänikirjoihin on jos mahdollista vieläkin lämpimämpi kuin vuonna 2015. Kuuntelen kirjoja paljon. Olen tänä vuonna ehtinyt lukea yhteensä 92 kirjaa, ja niistä olen kuunnellut 28 kappaletta, eli siis noin joka kolmannen kirjan nautin äänikirjamuodossa.

Eniten muutoksia on kuitenkin tapahtunut tekniikan puolella. En edes enää muista, milloin olen viimeksi koukannut kirjastossa äänikirjahyllyn kautta. Syyt ovat hyvin ilmeiset. Ensinnäkin hieman runsaat kaksi vuotta vanhassa autossani ei ole lainkaan cd- tai mp3-soitinta, siis sellaista versiota, johon saisi syötettyä levyn sisälle. Toinen syy on, että cd-muodossa julkaistavien äänikirjojen määrä on romahtanut. Kirjaston hyllyiltä olin jo kuunnellut kaiken vähänkin kiinnostavan.

Olen pitkään ollut Elisa Kirjan uskollinen asiakas. Juuri kurkistin, että Elisan kirjahyllyssäni on tällä hetkellä 199 äänikirjaa. E-kirjoihin en ole oikein lämmennyt, ja niitä onkin kertynyt huomattavasti vähemmän, vain parisen kymmentä. Elisa Kirjaa on helppo käyttää. Hankin kirjani edelleen pääsääntöisesti tietokoneella palveluun kirjautuneena, mutta joitakin kirjoja olen ostanutkin puhelimen sovelluksen kautta. Kirjat kuuntelen älypuhelimen sovelluksesta. Auton mediakeskus ja puhelin keskustelevat moitteettomasti keskenään, ja lenkillä pidän muutenkin puhelinta mukanani.

Olen ollut myös hyvin tyytyväinen Elisa Kirjan nopeasti kasvaviin äänikirjavalikoimiin ja mukavasti vaihtuviin reiluihin tarjouksiin. Uuden tai ainakin uudehkon äänikirjan saa parhaimmillaan alle neljällä eurolla itselleen, jos on tarkkana. Tälläkin hetkellä minulla on varastossa monta vielä kuuntelematonta kirjaa kirjahyllyssäni. Kun kirjaudun palveluun, näen heti, olenko jo hankkinut jonkin kirjan vai en. Kerran ostettu kirja pysyy omaisuutenani eikä katoa mihinkään. Ongelmia ei tämän suhteen ole ollut kertaakaan vuosien käytön aikana.

Suomenkielisiä ääni- ja e-kirjoja voi siis nykyään ostaa ja käyttää myös mobiililaitteille suunniteltujen sovellusten kautta. Suomessa toimii tällä tietääkseni kaksi kaupallista sovellusta, jotka eivät myy yksittäisiä teoksia vaan kuunteluaikaa, johon sisältyy rajaton luku- ja kuunteluoikeus. BookBeat ja Storytel ovat molemmat ruotsalaisia yrityksiä. BookBeatin kuukausihinta on tällä hetkellä 16,90 euroa ja Storytelin 16,99 euroa.

Kertoo lähinnä omasta laiskuudestani, etten ollut tullut kokeilleeksi kumpaakaan palvelua ennen kesäkuuta, jolloin sain kuukauden mittaisen ilmaisen kokeilujakson Strorytel-palveluun. Ajoitus oli kaikin puolin sopiva. Kesäloma oli juuri alkanut, joten olisi aikaa tutustua palveluun ja kokeilujakson tehokkaaseen hyödyntämiseen. Palveluun kirjautuminen oli helppoa, samoin kirjojen etsiminen ja kuunteleminen.

BookBeatin ja Storytelin valikoimat vaikuttavat silmäilyn perusteella kovin samankaltaisilta. Molemmat tarjoavat laajasti eri kustantamojen teoksia, vaikka BookBeat kuuluukin Bonnier-yhtiöön, joka taas omistaa suomalaiset WSOY:n ja Tammen. Storytelilla on kuitenkin erikoisuus, joka nähdäkseni BookBeatista puuttuu: niin sanotut Storytel Original -teokset, jotka on tilattu kirjailijoilta vain Storytelin kautta kuunneltaviksi. Pääosaa näistä teoksista ei ole saatavana lainkaan muussa formaatissa.

Kieltämättä tämä on hieman kaihertanut mieltäni. Harmittaahan se, kun tietää, että joku mielikirjailijoista on kirjoittanut uuden tarinan, mutta sitä ei saa mistään käsiinsä tai korviinsakaan. Toisaalta tämä on ollut kiinnostustani lisäävä juttu, mutta myös samalla tunnistan itsessäni jonkinlaisen torjuntareaktion. Olenko muka niin hölmö, että sitoudun ostamaan kuukauden käyttöoikeuden johonkin palveluun vain voidakseni kuunnella teoksen, jota en muualta saa mutta jota en saa edes omakseni? En kovin helposti. 

Nähtävästi kaltaisiani on muitakin, sillä sekä BookBeat että Storytel tarjoavat kahden viikon ilmaisia tutustumisjaksoja. Siinä ajassa jo ehtinee selvittää, sopiiko palvelu itselle vai ei.

Storytel Original -sarjat eroavat muista palvelun tarjoamista äänikirjoista siten, että ne on nimenomaan kirjoitettu äänikirjoiksi, jotka julkaistaan kymmenosaisena pakettina tai tuotantokautena. Yhtenäinen tarina on siis ’pilkottu’ kymmeneen osaan tai jaksoon, jotka voi toki halutessaan kuunnella putkeen normaalin äänikirjan tapaan, kuten minä tein. Kirjoitusvaiheessa tekijöiden on kuitenkin pidettävä tämä jatkokertomustyyli mielessään ja rakennettava tarinaan ainakin yhdeksän vastustamatonta koukkua, jotta kuulija varmasti kuuntelee myös seuraavan osan. Hieman tämä kummastuttaa kaltaistani himolukijaa ja -kuuntelijaa, mutta kenties se on toimiva formaatti lukemaan ja äänikirjoja kuuntelemaan tottumattomalle ja saa hänet vangittua tarinoiden maailmaan. Jos näin on, hyvä juttu.

Kirjautuessani kuukauden mittaiselle tutustumisjaksolleni Storyteliin olin jo päättänyt, että kuuntelen sieltä ainakin JP Koskisen Ruosteisen sankarin molemmat tuotantokaudet ja Marko Kilven Undertaker-sarjan kaksi ensimmäistä osaa. Molemmat ovat siis juuri tuollaisia Storytel Original -sarjoja, eli niitä ei voi kuunnella minkään muun palvelun kautta. Koskisen teokset ovat ilmestyneet ainoastaan äänikirjoina, mutta Kilven teokset voi myös lukea painettuina.

Koskinen on kirjoittanut uudelleen aiemmin nimellä Eilispäivän sankarit ilmestyneen dekkarin, antanut sille nimen Ruosteinen sankari I ja kirjoittanut sille myös jatko-osan Ruosteinen sankari II. Luin Eilispäivän sankarit vuonna 2015 ja tykästyin sen eräänlaiseen aikamatkustusteemaan kovasti. Tarinassa siis päähenkilö Jupe on vuonna 1978 tekemässä sovittua mökkimurtokeikkaa kavereittensa kanssa, kun kotimatkalla tapahtuu kohtalokas onnettomuus. Sitten Jupe herääkin vuonna 2011. Aika moni asia on maailmassa muuttunut.

En enää muista kovin tarkasti, millaiset juonenkäänteet tuossa alkuperäisessä tarinassa on, mutta aika samoja ratoja se pääpiirteissään tuntuisi tässä uudelleen kirjoitetussa versiossakin menevän. Jupe koettaa saada elämän syrjästä kiinni omituiseksi muuttuneessa kropassaan ja maailmassa. Tyrmistyksekseen hän saa selville, että muinainen murtokeikka sekä kolari ovat päätyneet yksin hänen kontolleen. Kaverit ovat selvinneet kuin koirat veräjästä. Saaliistakaan ei ole merkkiäkään. Jupea alkaa pänniä, ja hän ryhtyy kaivelemaan menneitä. Se vain osoittautuu aika vaaralliseksi puuhaksi.

Tarina toimi siis virkistettynä oikein mukavasti, ja naureskelin monelle asialle, jotka nykypäivän Suomessa ja maailmassa saavat Jupelta melkoista kritiikkiä osakseen. Otin saman tien loppuun päästyäni kuunteluun Ruosteinen sankari II:n. Siinä Jupe joutuu tätinsä yllyttämänä selvittelemään vuosikymmenten takaista katoamistapausta. Luonnonarvoja kaavoittajaa vastaan puolustanut nainen on kadonnut jäljettömiin vuosia sitten, mutta nyt aviomies on päättänyt viimeisen kerran koettaa selvittää, mitä vaimolle oikein aikanaan tapahtui. Yllätyksekseen Jupe oivaltaa, että kadonnut nainen on hänen lukioaikaisen tyttöystävänsä sisko. Etsinnät eivät ole suinkaan vaarattomia, ja johtolangat vievät Jupen ja riuskan eläkeläistädin lopulta Tallinnaan asti.

Seuraavaksi kuuntelin siis Marko Kilven Undertaker-dekkarit Kuolemantuomio ja Kuolemanenkeli. Niistä olen kirjoittanut erikseen tänne.

Nämä neljä kirjaa kuunneltuani kiinnostavimmat teokset olivatkin jo suoritettuina. Koska Elisan puolella kirjoja on edelleen kuuntelematta ja uusiakin hankin tämän kuuntelujakson aikana, ajattelin, että on turha kuunnella kokeilujaksolla mitään sellaista, jonka joka tapauksessa kuuntelisin muualta. Ilokseni löysin vielä lisää kiinnostavia Storytel Original -sarjoja. 

Ensimmäiseksi nappasin kuunteluun JP Koskisen scifidystopiajännityssarjan Valkoinen kevät. Ilmastonmuutosuhkakuvat ovat heittäneet häränpyllyä, kun aurinko on menettänyt voimaansa ja muuttunut haaleaksi muistoksi itsestään. Uusi jääkausi on vyöryttänyt jäätä kohti etelää, ja koko Suomi Helsinkiä myöden on paksun ikijään kuorruttama. Valtioiden yhteisponnistuksella on jäätikön etenemistä torjumaan rakennettu eräänlaisia vartiotornien ja ydinvoimaloiden ketju, lämpövalli. Yhtä tällaista tornia on kahden työtoverinsa kanssa vartioimassa Johannes-niminen tutkija, joka on alkanut epäillä virallisia selitysmalleja maailman tulevaisuudesta. Vihreä Gaia -niminen järjestö lyö kapuloita viranomaisten rattaisiin minkä ehtii, ja jotkut odottavat Valkoisen kuninkaan paluuta.

Jäätikön alueella järjestäytynyt yhteiskunta on heikoilla, ja sen alla sekä päällä vallitsevat aivan uudenlaiset säännöt. Originelleja yhteisöjä tuntuu olevan joka lähtöön. Kaiken lisäksi tiedemiehet ovat herättäneet henkiin neandertalinihmiset, jotka ovat kestäviä ja hyväluontoisia ja sopivat siksi raskaiden töiden tekemiseen. Tarinassa on runsaasti yllättäviä ja jännittäviä käänteitä, kuten formaattiin kuuluu, mutta myös kiehtovia ajatuskulkuja siitä, miltä maailma näyttäisi ja miten se toimisi äärimmäisten katastrofien kourissa. Loppuratkaisu on hykerryttävä!

Vielä oli kuukautta jäljellä, joten päätin ottaa kuunteluun Tiina Raevaaran Storytel Original -sarjan Silloinkin satoi kaatamalla. Jo nimi antoi minusta viitteitä siitä, että luvassa olisi ainakin kauhuun taittuvaa kerrontaa. En pettynyt. Tarinan minäkertoja on vähän päälle viisikymppinen biologianopettaja Kirsikka, joka asuu kahdestaan hieman originellin Vadelma-sisarensa kanssa vanhassa omakotitalossa. Talo ympäröi rehevä puutarha, jossa molemmat naiset mielellään askaroivat.

Eräänä kesäpäivänä Kirsikka löytää puutarhasta kolmen miehen ruumiit. Ne on haudannut puutarhaan Vadelma-sisko, siitä ei ole epäilystäkään. Sisko on vielä varmuudeksi laittanut kunkin ruumiin mukaan itse käsin kirjoittamansa nimilapun. Ei siis ihme, että Kirsikka päättelee siskonsa olevan myyttinen Kätkävaaran sarjamurhaaja. Vuosien mittaan kyliltä on nimittäin kadonnut jäljettömiin kymmenkunta eri ikäistä miestä, ja lehdistö on spekuloinut seudulla riehuvasta sarjamurhaajasta. Poliisi on kuitenkin asiasta vaitonainen.

Luonnollisesti Kirsikka hätääntyy. Miten hän saisi pidettyä siskonsa poissa vankilasta ja mielellään lopettamaan murhaamisen? Miksi kummassa kiltti ja hieman höpsö sisar ylipäätään on ryhtynyt murhaamaan miehiä ja hautaamaan heitä puutarhaan? Ennen kuin Kirsikka ehtii ottaa asian puheeksi sisarensa kanssa, paikalle pölähtää uusi naapuri Marko, jolta on kadonnut vaimo…

Kuten asiaan kuuluu, seuraa joukko arvaamattomia käänteitä ja kiperiä, synkkiä tilanteita. Mukana on aimo annos kauhutunnelmaa, jonka esikuvana on ollut ainakin Stephen Kingin klassikko Uinu, uinu lemmikkini. Moni asia saa vähintään jonkinlaisen selityksensä loppuun mennessä, mutta aukkojakin jää. Osan niistä Kirsikkakin mainitsee viimeisen osan loppuhäivytyksessä (jossa muuten joudutaan selittelemään hieman turhan pitkään moniakin asioita), ja osasta lukija saa tehdä omat päätelmänsä. Raevaara on saanut tarinassa mukavasti yhdistettyä jännitys- ja kauhuelementtejä huumoriin, niin yllättävältä kuin se ehkä kuulostaakin.

Ehdin siis kuukauden koejaksolla kuunnella kuutisenkymmentä tuntia äänikirjoja. Tulos on poikkeuksellinen, koska olin jakson ajan lomalla ja ihan tietoisesti kuuntelin niin paljon kuin pystyin painettujen kirjojen lukemisen kustannuksella. Kunkin tarinan hinnaksi olisi tullut noin 2,84 euroa, mikäli olisin maksanut kuukaudestani Storytelin normaalihinnan. Kuuntelin tammi-toukokuussa Elisa Kirjasta hankittuja teoksia keskimäärin 4 kpl kuukaudessa, joten Storytelin kautta hankittuina niiden kappalehinnaksi olisi tullut 4,25 euroa. Tämä kyllä pistää nyt miettimään, miten jatkossa hankin kuunneltavat kirjat. Storytel Original -sarjat ovat sitten vielä plussana.

Ihan tätä juttuani varten päätin kokeilla uudelleen, miten lainaaminen kirjaston kautta nykyään onnistuisi. Latasin Ellibs-sovelluksen puhelimeeni ja selailin tietokoneen kautta tarjontaa. Lopputulos on, että olen nyt varannut Enni Mustosen Lapsenpiika-romaanin äänikirjaversion. Saan sen toivon mukaan elokuussa kuunneltavakseni. Kirjaston e-kirjavalikoima vaikuttaa laajalta, mutta äänikirjoja on vielä vähänlaisesti kaupalliseen tarjontaan verrattuna. Haluamaansa kirjaa ei myöskään välttämättä saa heti kuunneltavakseen, vaan sen voi joutua varaamaan ja tyytymään odotteluun. Palvelu on kuitenkin maksuton, mikä on melkoinen plussa. Käyttäminen vaikuttaa nyt myös helpolta. On siis aika elvyttää tämä kirjastosuhde ♥.

Tällaiselta siis kuulostavat äänikirjamietteeni tällä hetkellä. Muutoksen tuulet puhaltavat. Saapa nähdä, mikä on tilanteeni vaikkapa kolmen vuoden päästä!

Entäpä sitten Sinä? Miten Sinä mieluiten kuuntelet äänikirjasi ja miksi? Jaa hyvät kuunteluvinkkisi alle, kiitos!

Vinkvink! Nakit ja mutsi -blogissa on parhaillaan (voimassa 30.9.2018 asti uusille asiakkaille) jaossa kuukauden kokeilujaksoja BookBeatiin. Kannattaa käydä nappaamassa koodi ja kokeilla!

Mikael Bergstrand: Delhin kauneimmat kädet

Jos kuvittelee miehisen, humoristisen ja ruotsalaisen version romaanista Eat, pray, love, pääsee mielestäni melko lähelle määritelmää, joka sopisi Mikael Bergstrandin teokseen Delhin kauneimmat kädet. Siinä työtön viisikymppinen toimittaja Göran Berg Malmösta ajautuu muutaman käänteen jälkeen Delhiin Intiaan ja kohtaa siellä tekstiilialan vientiyrittäjä Yogi Takurin sekä kauniin Preetin, joka valitettavasti sattuu olemaan ökyrikkaan teollisuuspampun vaimo. Göran ei tosin rukoile, mutta hän tekee työtä eli kirjoittaa.

Göran on eronnut elämänsä rakkaudesta Miasta jo vuosia sitten, ja lapset ovat aikuistuneet. Työ on maistunut puulta jo vuosia sekin, vaikka Göran on uskollisesti viettänyt päivänsä työpaikalla jalkapalloseuran tuloksia netistä seuraillen. Mikään ei maistu miltään. Kun potkut tulevat, tuntuvat ne epäoikeudenmukaisilta mutta toisaalta helpottaviltakin.

Turvallisuushakuinen ja kaikin tavoin varovainen Göran ajautuu jollain kummalla tavalla kahden viikon Intian-matkalle komean matkaoppaana toimivan ystävänsä Erikin matkassa. Onnettomat sattumukset perillä johdattavat lopulta Göranin Erikin intialaisystävän Yogin ja tämän diktaattoriäidin hoiviin parantelemaan itseään. Kuten arvata saattaa, matka venähtää erilaisista syistä odottamattoman pitkäksi.

Intia, Yogi ja Preeti alkavat vaivihkaa tehdä Göranista kuin uutta ihmistä. Yogi on ikuinen optimisti ja armoton herkkusuu, joten ihanaa intialaista ruokaa syödään lähes taukoamatta. Ruotsi ja Intia ovat miltei kaikin mahdollisin tavoin toistensa räikeitä vastakohtia ainakin Bergstrandin kuvaamina, ja kulttuurien kipinöivä yhteentörmäily saa Göraniinkin vähitellen eloa. Kuin varkain hän pääsee taas työnteon makuun, ja kauneussalongin Preetin kohtaaminen onkin sitten jo kohtalon järjestämä juttu.

Kaiken tämän Bergstrand kertoo juuri sopivasti liioitellen ja Intian tapoja ja kulttuuria kunnioittavasti mutta samalla teräväkatseisesti esitellen. Delhin kauneimmat kädet on todellinen hyvän mielen romaani, joka irrottaa lukijan arjesta lempeästi. Göran ja Yogi ystävystyvät, ja samalla myös lukija menettää sydämensä heille – ja Intialle. Juoni on toki ennalta-arvattava, mutta se ei haittaa mitään. Maltilliset kommellukset seuraavat toisiaan sopivassa tahdissa, eikä loppu sitten kuitenkaan ole liian imelä. Bergstrand on muistanut jättää sekaan aavistuksen kitkeryyttä.

Ihastuin siis Delhin kauneimpiin käsiin melkoisen varauksetta, ja kun kevät painoi kiireineen ja huolineen päälle, ilahduin löytäessäni sille vielä kaksi jatko-osaakin. Sumua Darjeelingissa – ja teetä -romaanissa tavataan Göran Ruotsista. Uusi työ on osoittautunut sittenkin pettymykseksi, eivätkä rakkaushuoletkaan ole mihinkään kaikonneet. Intian parantava vaikutus on osoittautunut valitettavan lyhytkestoiseksi.

Muutamien vaiheiden jälkeen Göran päätyy tietysti takaisin Yogin luo Delhiin. Tällä kertaa asetelma kääntyy ainakin osittain päälaelleen, koska ystävän rakkausavioliiton toteutumisen tielle on alkanut kasaantua yllättäviä esteitä. Göranin sekaantuminen asiaan ei varsinaisesti korjaa tilannetta, joka kärjistyy äärimmilleen, kun miehet saapuvat hankkimalleen darjeelingilaiselle teeplantaasille. Jälleen seuraa kosolti työtä, seikkailuja ja kommelluksia, ennen kuin asiat on saatu oikeille raiteilleen.

Sarjan kolmas osa Omenalaakson guru sijoittuukin sitten jo pääasiassa Ruotsiin, missä Göran on edelleen työtön toimittaja vailla rakkautta. Kuten arvata saattaa, Yogi tupsahtaa paikalle pelastamaan ystävänsä. Göran on saanut kesätyökseen toimia äitinsä upporikkaan miesystävän kartanon talonvahtina, ja kuin vahingossa kaksikko alkaa tutustua paikallisiin ihmisiin. Seuraa taas paljon hyvää ruokaa, leppoisia elämänviisauksia ja hauskoja (tai ainakin sellaisiksi tarkoitettuja) sattumuksia. Tällä kertaa siis Yogi pääsee hämmästelemään ruotsalaisten elämänmenoa ja nauttimaan kulttuurien kohtaamisen kommervenkeistä.

Kustantaja Bazarin kirjailijaesittelystä käy ilmi, että sekä Göranissa että hänen ystävässään Erikissä on ulkoisesti samoja ominaisuuksia kuin kirjailijassa itsessään:
”Mikael Bergstrand on malmöläinen toimittaja ja kirjailija. Hän on työskennellyt pitkään Sydsvenskan-lehdessä ja vuosien ajan hänen toimipaikkanaan oli New Delhi. Keväällä 2011 Bergstrand muutti takaisin Ruotsiin, mutta järjestää edelleen matkoja Intiaan.” Eipä siis ihme, että Bergstrand tuntuu tietävän, mistä kirjoittaa.

Valitettavasti Delhin kauniiden käsien imu ei jaksa ulottua kunnolla enää kakkososaan, saati sitten Omenalaakson guruun asti. Hyvä idea on selvästikin jälkikäteen venytetty trilogiaksi, mistä haiskahtaa turhan selvästi rahastus ja lievä väsähtäminen. Viihdyttäviä ja harmittomia jatko-osat toki ovat, mutta aloitusosa toimii parhaiten sellaisenaan.

Mikael Bergstrand: Delhin kauneimmat kädet (Delhis vackraste händer)
Suom. Sanna Manninen
Bazar  2014. Äänikirjan lukija Tuomas Tulikorpi, kesto 9 h 53 min.

Ostettu.

Mikael Bergstrand: Sumua Darjeelingissa – ja teetä (Dimma över Darjeeling)
Suom. Sanna Manninen
Bazar 2015 . Äänikirjan lukija Tuomas Tulikorpi, kesto 10 h 52 min.

Ostettu.

Mikael Bergstrand: Omenalaakson guru (Gurun i Pomonadalen)
Suom. Sanna Manninen
Bazar  2017. Äänikirjan lukija Tuomas Tulikorpi, kesto 11 h 8 min.

Ostettu.

Kristiina Vuori: Filippa

On todella hienoa lukijana seurata kirjailijaa, jonka tuotannossa näkyy selvästi tekijän taitojen kehittyminen ja puhkeaminen kukkaan, mikäli kulunut ilmaus tässä sallitaan. Tällaisen miellyttävän kokemuksen on tarjonnut Kristiina Vuori historiallisilla romaaneillaan, joista hiljattain ilmestynyt Filippa on jo kuudes. Tiiviistä julkaisutahdista huolimatta taso siis vain nousee kirja kirjalta. Melkoinen temppu!

Viime vuonna ilmestynyt Kaarnatuuli sijoittuu 1500-luvun Turkuun ja sen päähenkilö on oikea historiallinen henkilö kauppiaan leski Valpuri Innamaa. Tarmokas ja päättäväinen mutta miesasioissaan epäonninen Valpuri on kiinnostava hahmo, ja Vuori on kertonut hänen tarinansa kiehtovasti. Historiallisten faktojen niukkuus antaa mukavasti tilaa kirjailijan mielikuvitukselle, ja Vuori saa Valpuriin ja hänen lähipiiriinsä puhallettua niin elävän hengen, että lukija on myyty ja tempautuu turkulaisten elämänmenoon täysin rinnoin.

Filippassa resepti on pääpiirteissään sama. Vuonna 1578 kartanossaan Yläneellä kuollut Filippa Fleming on aivan oikea historiallinen henkilö, jonka vaiheista löytyy eri asiakirjoista merkintöjä. Merkittävin ja merkillisin näistä on hänen testamenttinsa, jossa hän poikkeuksellisesti jätti omaisuutensa kuninkaalle ja veljentyttärelleen jättäen kuuluisan veljensä Klaus Flemingin näyttävän uhmakkaasti perinnöttömäksi.

Asetelma on selvästikin kutkuttanut Vuoren mielikuvitusta ja hän on lähtenyt punomaan sisarusten kimuranteista väleistä kirjansa juonen perusrunkoa. Ratkaisu, johon Vuori on päätynyt, on rohkea ja erikoinen, ja olen jo joistakin Facebook-kommenteista lukenut närkästyneitäkin kommentteja siitä. Minua ei närkästytä yhtään, vaan ihailen jälleen Vuoren taitoja. Fiktion mahdollisuuksiin kuuluu juuri tällainen leikittely erilaisilla ratkaisuilla. Kun kyseessä ovat vielä satoja vuosia sitten eläneet ihmiset, voi vapauksia mielestäni ottaa reippaasti. Vuori on samalla ratkaissut historiallisten henkilöiden ympärille rakentuvien romaanien yleisen heikkouden eli draaman kaaren jännitteen katoamisen kesken kaiken. Harvoin kun ihmisen elinkaari on tarinan rakenteen kannalta ideaali.

Olen Vuoren esikoisromaania Näkijän tytärtä esitellessäni tuskaillut kirjailijan tapaa lastata runsaasti yksityiskohtaista tietoa lähes kaikesta tarinaan liittyvästä rekvisiitasta. Tällaisesta maneerista ei ole Kaarnatuulessa tai Filippassa enää jälkeäkään, vaan sekä ajan poliittiset juonittelut että arjen askareet on luontevasti ujutettu tarinaan niin, ettei lukija uuvahda selitysten painosta. Fantasia-aineksiakaan Filippassa ei enää ole, mikä minusta on hyvä ratkaisu.

Filippan elinaikana Flemingit olivat vaikutusvaltainen suku, jonka haltuun olivat päätyneet Suomessa sekä Suitian että Kuitian suuret kartanot. Nämä isoveljet jakoivat keskenään ja Filippalle jäi sisaren osuus eli puolta vaatimattomampi Yläneen kartano. Veljien etu olisi ollut saada Filippasta nunna, joka luostariin mennessään olisi luopunut perintöosuudestaan veljiensä hyväksi. Valitettavasti Kustaa Vaasa oli jo purkanut katolisen luostarilaitoksen ja sisarusten tätikin joutui palaamaan maalliseen elämään Naantalin birgittalaisluostarin menetettyä omaisuutensa kruunulle ja lakattua toimimasta. Niinpä omaisuuden pitämiseksi suvussa oli hyvä vitkutella Filippan naittamista tämän oman tahdon vastaisesti.

Vuori kertoo Filippa Flemingin tarinan niin kiehtovasti, että jouduin pyyhkimään pölyjä muutamista hyllyni uumenista löytyvistä tietokirjoista. Piti selvittää lisätietoa Kuitian ja Suitian kartanoiden vaiheista sekä kerrata Klaus Flemingin tarina (melkoinen mies!). Filippa Flemingistä kannattaa lukea lisää esimerkiksi professori Anu Lahtisen Vita Historica -blogista. Lahtinen on tehnyt yhteistyötä Vuoren kanssa Filippan historiallisten yksityiskohtien selvittämisessä ja tarkistamisessa. Faktat ovat siis mitä ilmeisimmin kohdillaan ja huolella myös kaikki Filippa Flemingistä löytyvä tieto on kirjassa hyödynnetty.

Henkilökuvauksessa Vuori on jo varsinainen velho, ja Filippan henkilöt ovat lihaa ja verta toiveineen ja toimineen. Samaten ajankuva on rakennettu taiten, nautittavasti. Historiallisiin romaaneihin kuuluu myös eroottissävyisiä seikkailuja, ja niitäkin Vuori on onnistunut Filippan elämään ujuttamaan. Pidin myös Vuoren tekemästä kertojaratkaisusta. Äänessä on pääosin Filippa itse, joka kertoo tarinaansa veljelleen Klausille puhutellen tätä toistuvasti läpi teoksen. 

Tarina päättyy Filipan kuolemaan ja testamenttiin, ja painetun kirjan lukija näkee, mitkä osat tästä asiakirjasta on suoraan lainattu romaaniin. Äänikirjan kuuntelija jää tästä paitsi, mutta muuten vaikutelmaksi tulee, että Filippa tekee kuolinvuoteellaan tiliä menneestä ja palauttaa tapahtumia poissaolevan veljensäkin mieleen. Toimii yllättävän hyvin, vaikka voisi yhtä hyvin tuntua kankealta ja teennäiseltä.

Filippa on siis laatuviihdettä parhaimmillaan!

P.S. Sopii myös miehille!

Kristiina Vuori: Filippa
Tammi 2017. Äänikirjan lukija Kirsti Valve, kesto 13 h 28 min.

Ostettu. 

Kristiina Vuoren romaanit:

Näkijän tytär, Tammi 2012
Siipirikko, Tammi 2013
Disa Hannuntytär, Tammi 2014
Neidonpaula, Tammi 2015
Kaarnatuuli, Tammi 2016
Filippa, Tammi 2017

Jouni Ranta ja Marko Erola: Vilpitön mieli. Miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta

Riippuuko Sinun olohuoneesi tai vaikka lähisukulaisesi salin seinällä kotimaisesta huutokaupasta takavuosina ostettu suomalaisen taiteen mestariteos, arvotaulu, josta voi olla ylpeä? Oletko Edelfeltin, Gallen-Kallelan, Schjerfbeckin tai Särestöniemen onnellinen omistaja?

Entä oletko sinäkin taannoin innokkaasti seurannut televisiosta Antiikkia, antiikkia -sarjaa, jossa miellyttävä Wenzel Hagelstam erehtymättömällä vainullaan arvioi meidän tavisten nurkista löytyviä aarteita, myös tauluja?

Mitä sanot, kun käykin ilmi, että tarkoin vaalittu perintötaulu onkin mitä todennäköisimmin väärennös? Tai että Wenzel Hagelstam ei ehkä sittenkään ole niin erehtymättömän hyvävainuinen kuin on annettu ymmärtää. Entäpä jos monet taidemuseoidenkin kokoelmissa olevat arvotaulut ovat itseasiassa taitavia väärennöksiä, joiden aitouden ovat taanneet Suomen arvostetuimmat asiantuntijat Ateneumista ja muista museoista?

Valitettavasti on todennäköistä, että kaikki yllä luettelemani asiat ovat totta, mikäli uskoo edes neljänneksen Jouni Rannan muistelmateoksesta Vilpitön mieli. Miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta. Ranta on parhaillaan yhtenä syytettynä isossa suomalaista taideväärennöskuviota käsittelevässä oikeusjutussa, ja hän on jo aikaisemmin kärsinyt vankilassa tuomion väärennettyjen taulujen myymisestä. Vaikea on olla uskomattakaan Rannan kertomusta. Ja vaikkei uskoisi tosiaan kuin murto-osan, on silti katsottava taidemuseoita, -gallerioita ja -huutokauppoja aivan uusin silmin.

Kun Rannan teos alkuvuodesta julkaistiin, Helsingin Sanomat nosti uudelleen esiin pari vuotta sitten julkaisemansa laajan artikkelin salolaisesta Opettajasta, joka kärähti arvotaulujen väärentämisestä. Asia kiinnosti luonnollisesti, olihan tapaus paikallisesti mielenkiintoinen ja jutun käänteet uskomattomat. Oikeudenkäyntiä seurattiin myös paikallislehdessämme, ja se herätti kauhistuksen sekaista naurua. Mitä ihmettä oikein tapahtuu, kun salolaisen koulun kuvismaikka paljastuu tuotteliaaksi taideväärentäjäksi!?

Rannan kirjasta selviää nopeasti, että Salon tapahtumat olivat vain nappikauppaa ja harrastelua todellisten tekijöiden harjoittaman ja vuosikymmeniä jatkuneen ammattimaisen taidehuijauksen rinnalla. Ranta itsekin taisi olla tekijänä pienemmästä päästä, vaikka hän kirjassa tunnustaa välittäneensä ja myyneensä ainakin tuhat väärennettyä taulua. Tuomion hän on saanut vain muutamasta tapauksesta.

Ranta kertoo kirjassaan paitsi taulukauppiaan urastaan myös elämänvaiheistaan ylipäätään. Hyvä matikkapää ja erinomainen muisti yhdistettynä levottomaan mielenlaatuun tekivät hänestä ensin ammattimaisen pelurin, joka teki rutkasti rahaa korttipöydissä. Kuluttava elämäntapa söi miestä. Sitten sattuma puuttui peliin. Sukulaismiehen käsiin oli jäänyt autolastillinen tauluja, jotka piti muuttaa rahaksi. Ranta oli kerrasta myyty. Taiteen myyminen oli mahtavaa!

Varsinaiset bisnekset alkoivat kahdeksankymmentäluvun nousukauden korvalla, kun Taiteilija lähestyi Rantaa. Tämä arvoituksellinen mies (Veli Seppä) kuvataan Vilpittömässä mielessä poikkeuksellisen lahjakkaaksi taiteilijaksi, joka pystyi muuntamaan tyylinsä milloin kenenkin mestarin käsialaksi ja maalaamaan jopa parempia töitä kuin alkuperäiset tekijät itse. Ranta toimitti Taiteilijan töitä arvioitaviksi ja ne läpäisivät seulat lähes poikkeuksetta. Ja jos eivät ensimmäisellä kerralla läpäisseet, niin aina löytyi joku, joka suostui lausumaan jotain puoltavaa. Jos ei muuten onnistunut, ujutettiin taulu taidehuutokauppaan myyntiin. Aina löytyi myös ostajia.

Rannan kertoma tarina on uskomaton! Kirja on kirjoitettu niin vetävästi, että kuuntelin sen lähes putkeen silmät pyöreinä ja välillä ällistyneenä naurahdellen. Ranta kertoo omasta elämästään hyvin avoimesti, mitä arvostan, mutta kiinnostavin anti on tietysti tuo taidekauppaan ja -bisnekseen liittyvä osuus. Ranta mainitsee nimeltä muun muassa koko joukon arvostettuja asiantuntijoita, jotka eivät hänen kuvauksensa perusteella ymmärtäneet tuon taivaallista omasta erikoisalastaan. Vai rahako sittenkin houkutti enemmän? Joka tapauksessa taidebisneksessä liikkuivat todella suuret rahat.

Jouni Ranta on vieraana MTV3:n Rikospaikka-ohjelmassa (jossa haastatellaan myös Veli Seppää). Siinä toimittaja kysyy Rannalta, eikö kirja ole poikinut kunnianloukkaus- tai muita syytteitä. Ranta väittää, ettei ole. Se tuntuu uskomattomalta! Jos tosiaan niin on, se kyllä mielestäni todistaa sen puolesta, että Rannan kertomukset taulujen aitoustodistusten ynnä muiden lausuntojen antajista ovat tosia. Ällistyttävää! Ihmeen hiljaa ainakin minusta on oltu myös meneillään olevasta oikeudenkäynnistä. Luulisi ihmisiä ja mediaa kiinnostavan.

Jouni Ranta ja Marko Erola: Vilpitön mieli. Miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta
Tammi 2017. 182 s. Äänikirjan kesto 5 h, lukija Raiko Häyrinen.

Äänikirja ostettu.

Ari Räty: Syyskuun viimeinen

Vuodenvaihteessa ilmestyi koko joukko mielenkiintoisia dekkariuutuuksia, joista minullekin useista lähetettiin ennakkokappale. Olin kuitenkin melkoisen väsynyt lukemaan kotimaisia uutuusdekkareita, joten Ari Rädyn esikoisteoksen Syyskuun viimeinen ennakkoversio jäi kirjapinooni odottelemaan parempia aikoja. Seurailin sen saamaa vastaanottoa kuitenkin sivusilmällä.

Helsingin Sanomien Antti Majander antoi Syyskuun viimeiselle peräti neljä tähteä viidestä todeten seuraavaa:

”Keskiöön nousee Ari Rädyn luja näkemys ihmisestä sekä siitä mitä he tekevät toisilleen – ihan vain siksi, koska pystyvät. Tällaista olemassaolon perusteisiin iskevää tyrmäysannosta kukaan ei voi kirjoittaa joka vuosi. Harvinainen tapaus on tässä nyt.”

Kaikki eivät olleet yhtä suopeita. Kirsin Book Clubin Sasu Heikkilä antoi täystyrmäyksen:

”En suosittele, tähtiä 1 miinus. Tätä kirjaa ei mielestäni olisi tarvinnut julkaista lainkaan!”

Facebookin Dekkariryhmässä taas toiset kehuivat, kun muutamat paheksuivat esimerkiksi Rädyn käyttämää suorasukaista kieltä, jossa on paljon kirosanoja.

Näin ristiriitainen vastaanotto jättää vain yhden mahdollisuuden. On luettava itse.

Kirjan nyt kuunneltuani päädyn ristiriitaiseen lopputulemaan: pidin mutta en mitenkään ehdoitta. Enkä enää ihmettele, että tästä kirjasta on saatu sekä yhden että neljän tähden arviot.

Pidin Rädyn harjaantuneesta kynänkäytöstä. Dialogi, jota on runsaasti, on rullaavaa. Tunnelmaa luovaa kuvailua on myös paljon. Muutamalla osuvalla adjektiivilla tai kielikuvalla Räty maalaa varmoin vedoin:

”Taina on koonnut tukkansa ylös löyhälle nutturalle, josta karkaa pitkiä suortuvia hänen niskaansa ja molemmille korvallisille. Aurinko hehkuu syvän kuparinpunaisissa hiuksissa. Silmien tuhat vihreää jalokivensirpaletta viiltävät syvälle Syyskuun sydämeen.”

Kirjan tunnelma on paikoin ahdistavan pelottava, kuten kunnon noir-henkeen kuuluu. Rikokset, nuorten tyttöjen seksuaalimurhat, ovat sadistisia (niitä ei tosin kuvailla, vain niiden seurauksia). Murhaajan täytyy olla harvinaisen kammottava ja vastenmielinen otus. Murhaajan henkilöys pysyy piilossa miltei loppuun asti niin lukijalta kuin päähenkilö Syyskuultakin. Lisäkierroksia pelkoon tulee, kun lukija alkaa tajuta, että tarinan todelliset pahikset ovatkin poliisin riveissä.

Syyskuu eli oikealta nimeltään Tomi löytää kaksitoistavuotiaana neljän kaverinsa kanssa tutun tytön murhattuna maantien levähdyspaikan tuntumasta. Tyttö on tapettu vain hetkeä aiemmin, ja murhaajan täytyy olla vielä jossain lähellä. Syyskuu näkee miehen etäältä ja painaa tämän erityistuntomerkin mieleensä. Poliisit tutkivat tahoillaan tätä ja myöhemmin muita murhia, ja Syyskuu etsii pakkomielteisesti mieleensä painamaansa miestä Etelä-Suomen maanteiltä. Etsintää kestää yli kaksikymmentä vuotta. Kun murhaaja ja Syyskuu lopulta kohtaavat, tekee Syyskuu pahan arviointivirheen.

Räty käyttää paljon aikaa Syyskuun ja hänen lähipiirinsä kuvaamiseen, samoin poliiseista erityisesti Eskelisen murheellisen yksityiselämän vaiheita seurataan tarkasti. Välillä nämä jaksot ovat tuskastuttavan yksityiskohtaisia ja pitkiä eivätkä tunnu vievän juonta mitenkään eteenpäin. Koska tapahtumien aikajänne on pitkä, on tarinassa suuria aukkoja, miltei monttuja.

Erikoinen ristiriita tarinaan syntyy siitä, että toiset tahot, kuten poliisi Eskelinen ja toisaalla pakkomielteinen Syyskuu, koettavat löytää murhaajan, ja toiset poliisit ja tietysti murhaaja itse koettavat kaikin tavoin estää tämän. Juonen pahin ongelma on, että lukijalle (ainakaan minulle!) ei missään vaiheessa kunnolla aukene, MIKSI Hagman ei halua pidättää murhaajaa vaan suojelee tätä viimeiseen saakka oikeastaan hinnalla millä hyvänsä ja todellakin keinoja kaihtamatta. Mitä hyötyä on siitä, että pedofiili kulkee vapaalla jalalla vaikkakin niin säikyteltynä, että ei uskalla toteuttaa viettejään missään maailman kolkassa?

Perinteistä dekkaria tai psykologista trilleriä odottavalle Syyskuun viimeinen saattaa olla pettymys, mutta avoimin mielin lukemaan lähtevä kyllä saa selkäpiitä paikoin mukavasti karmivaa viihdettä. Bonuksena on aimo annos nostalgiaa. Poikien ja miesten välistä ystävyyttä Räty kuvaa minusta oivallisesti. Yhteisellä hiekkalaatikolla koettu vaara yhdistää kaverukset niin, ettei edes ihana Taina saa sidettä katkaistua.

Entäpä ne kirosanat? Sanottakoon, että parikymmentä vuotta peruskoulussa on puuduttanut sen verran, ettei tästä juuri hätkähtänyt. Sen sijaan lopun pari väkivaltakohtausta ovat melkoisia. Mielenkiintoista on nähdä, mitä Räty kirjoittaa seuraavaksi.

Ari Räty: Syyskuun viimeinen
Tammi 2017. 309 s.
Elisa Kirjan äänikirja 10 h 35 min, lukija Jari Nissinen.

Ennakkokappale kustantajalta, äänikirja ostettu.

P.S: Kuuntelen paljon äänikirjoja, ja minulla on omat lukijasuosikkini. Harvoin törmää huonoon lukijaan, mutta niinkin voi käydä. Jari Nissinen ei valitettavasti ole parhaasta päästä, vaikka lukuääni itsessään onkin miellyttävä. Jostain syystä Nissinen tuntuu koettavan ääntää sanat mahdollisimman sel-väs-ti, jolloin sekä sanojen että lausetason painotukset menevät usein aivan pieleen. Alussa tämä ärsytti todella, mutta vähitellen joko minun korvani tottui tai Nissinen alkoi lukea luontevammin.

Heidi Köngäs: Hertta

Kylläpä totisesti harmittaa, että en kaikesta huolimatta katsonut Heidi Könkään ohjaamaa ja yhdessä Taina Westin kanssa käsikirjoittamaa Punaista kolmiota televisiosta, en edes Yle Areenasta ajoissa. Ajattelin, että haluan lukea ensin Könkään romaanin Hertta, sitten vasta olisi sarjan aika. On nimittäin ärsyttävää, kun näyttelijöiden olemus on takertunut alitajuntaan äänineen ja eleineen, eikä suostu hevillä irtoamaan vaan häiritsee lukukokemusta sitkeästi. Kiireitä syytän, että en muka ehtinyt Herttaan ajoissa tarttua. En olisi varmasti kirjaa vieläkään lukenut, ellen olisi sattumalta huomannut äänikirjaversion tarjousta ja älynnyt siihen tarttua. Onpa romaani! Ja mikä nainen!

Oikeista historiallisista henkilöistä kirjoittamisessa on omat vaikeutensa. On ratkaistava, missä kulkee faktan ja fiktion raja. Kun kirjoittaa tarpeeksi kauan sitten eläneistä ihmisistä, kuten vaikkapa Milja Kaunisto Olavi Maununpoika -sarjassaan, voi päästää mielikuvituksen melko vapaaseen laukkaan, koska kirjallisia lähteitä on tarjolla vain jonkinlaisiksi löyhiksi kehyksiksi. Mutta kun kirjan päähenkilö on elänyt julkista elämää 1900-luvulla ja ollut ahkera dokumentoija itsekin, on liikkumavaraa huomattavasti vähemmän.

Toinen ongelma tuntuu liittyvän draaman kaareen. Ihmisen elämä on harvoin kauttaaltaan kiinnostavien tapahtumien sävyttämä. Miten siis rajata elämäkerrallisen romaanin kattama alue? Onko aloitettava lapsuudesta, vanhempien taustoista, ja jatkettava hautajaisiin saakka? Voihan se onnistua, ainakin, jos on rohkeutta tarpeeksi rikkoa kronologiaa. Mutta usein kannattaisi kuitenkin tehdä rohkeita rajauksia ja uskaltaa jättää jotain pois. Tässäkin suhteessa Heidi Köngäs on Hertassa on ollut ihailtavan taitava. Kirjassa ei tunnu olevan mitään turhaa. Silti siinä on kaikki.

Historian tunneilta ja luennoilta Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon nimet ja jotkin teotkin olivat tietysti jo tuttuja, samoin romaanissa sivurooleissa olevat Otto-Ville Kuusinen ja Hella Wuolijoki. Könkään romaani sai kuitenkin miltei haukkomaan henkeä lähihistoriamme hurjien käänteiden takia. On vaikea tajuta, millaista elämä Suomessa ja Neuvostoliitossa on ollut 20- ja 30-luvuilla, ei niin kovin kauan sitten. Kaunokirjallisuuden avulla tästä voi päästä jotain kokemaan. Suosittelen. Näkemys asioihin avartuu kirja kirjalta.

Hertta Kuusinen oli siis Suomen vihatuimman kommunistin Otto-Ville Kuusisen tytär, joka loikkasi nuoren veljensä kanssa Neuvostoliittoon lukioikäisenä tyttönä. Isä otti lapsensa vastaan, mutta pisti nämä oitis työhön vallankumouksen hyväksi. Vuonna 1934 Hertta Kuusinen lähetettiin Suomeen tekemään maanalaista vallankumousta, mutta hänet pidätettiin vain kahden viikon kuluttua ja suljettiin viideksi vuodeksi vankilaan. Hertan mieltä raastoi se, että hän oli joutunut jättämään Neuvostoliittoon poikansa Jurin. Miten poika on selviytynyt? Ymmärtääkö tämä, miksi äidin oli lähdettävä ja jätettävä hänet?

Romaani Hertta alkaa keväästä 1939, kun Hertta Kuusinen vapautuu Hämeenlinnan naisvankilasta. Vapaus tuntuu huumaavalta! Mitä siitä, että vankilavuodet ovat kuihduttaneet naisen fyysisesti lähes olemattomiin. Nyt pääsee taas tekemään työtä vallankumouksen ja paremman maailman hyväksi. Uutiset rajan takaa vain ovat niukkoja ja enimmäkseen huonoja. Hertan on vaikea niellä tietoja lähimpien toveriensa katoamisista ja leirituomioista. Mutta Stalin on erehtymätön, eikä syyttömiä rangaista työläisten ihannevaltiossa. Tähän Hertta luottaa kuin kallioon. Kunpa silti saisi yhteyden poikaan ja tämän luokseen Suomeen!

Sitten Hertta kohtaa miehen, Yrjö Leinon. Intohimo leiskahtaa liekkiin, eikä mikään voi estää häntä saamasta miestä. Mitä siitä, että tämä on jo toista kertaa naimisissa. Erotkoon!

Poliittinen amatööriuskin korjaantuisi, kunhan mies pääsisi oppiin Moskovaan. Mikään ei voisi estää Herttaa saamasta Leinoa. Naisella on oikeus samaan seksuaaliseen vapauteen kuin miehelläkin. Näin Hertta uskoo ja elää sen mukaisesti. Paheksukoon äiti tai kuka hyvänsä. Mitä siitä!

Tunnustan, että tässä vaiheessa oli käännyttävä Googlen puoleen ja tarkistettava, mitä Hertan minäkertojille, Hertta Kuusiselle, Yrjö Leinolle ja valtiollisen poliisin Esko Riekille ’oikeasti’ tapahtui. Se ei kuitenkaan vähäisessäkään määrin vähentänyt kirjan vetoa ja vaikuttavuutta. Ihmiskohtalot ovat niin puhuttelevia ja Könkään kerronta niin vetovoimaista, että kirjaa oli suorastaan ahmittava (vaikka äänikirjassa on se hyvä puoli, että silmäilevä lukeminen, juonen ’ahnehtiminen’, ei ole mahdollista). Oli myös muistutettava itseään useaan otteeseen, että kaikesta huolimatta kyse on fiktiosta. Kuitenkin.

Kirjan kuunneltuani vasta katsoin Heidi Könkään haastattelun Aamun kirja -ohjelmassa. Kylläpä kirjan syntykin kuulostaa kiehtovalta! TV-käsikirjoitusta työstettiin perusteellisesti vuosia, ja romaani syntyi Könkään mukaan jonkinlaisena sivutuotteena, kun hän joutui pysähtymään solmuun menneen käsikirjoituksen työstämisen kanssa. ”Romaani halusi tulla”, kuten kirjailija sanoo. Hertta Kuusisen ääni on niin voimakas, ettei se jättänyt rauhaan?

Köngäs korostaa, että Hertta on ennen kaikkea rakkausromaani. Niin se onkin, mutta kuunnellessani ajattelin kyllä monesti, että Hertan todellinen rakkaus ja intohimo oli sittenkin aate. Miehet ja jopa lapsi olivat sittenkin lopulta toissijaisia. Köngäs näyttää Hertan ja Leinon eron tässä suhteessa melko jyrkkänä. Hertta asetti aatteen ja puolueen aina kaikessa kaiken edelle. Köngäs käyttää hänestä luonnehdintaa ’kommunismin pyhimys’, joka joutuu sitten aatteen uhriksi. Leinolla ei tällaista aatteen paloa koskaan ollut, vaan hänen vaikuttimensa olivat Hertassa selvästi henkilökohtaisempia.

Heidi Köngäs kuvaa Hertta Kuusisen äärimmäisen voimakkaaksi ja aikaansa reilusti edellä olevaksi epäsovinnaiseksi naiseksi. Elämä kolhi Herttaa armotta, ja kohtalon keinu vei vuoroin pohjalle, vuoroin huipulle. Uskomaton nainen, uskomaton elämä ja ura. Hertta herättää kovan janon lukea lisää suomalaisista kohtaloista ja Suomen lähihistoriasta. Mitä enemmän lukee, sitä enemmän haluaa vielä lukea! Toivon myös kiihkeästi, että Punainen kolmio jossain vaiheessa uusitaan televisiossa tai tulee muuten nähtäville. Nyt olisin siihen valmis.

Äänikirjan lukee hienosti Elsa Saisio, jonka luennasta olen oppinut kirja kirjalta pitämään yhä enemmän. En kuitenkaan voinut olla jälleen toivomatta, että kirjassa, jossa on eri minäkertojia, olisi useampi lukija. Tässä heitä olisi tarvittu Saision lisäksi vielä kaksi, mieluiten miehiä. Jos toivoa saisi, kaikki lukijat olisivat olleet Punaisen kolmion näyttelijöitä…

Heidi Köngäs: Hertta

Otava 2015. Äänikirjan lukija Elsa Saisio, kesto 8 h 11 min.

Sekä painettu kirja että äänikirja ostettu 

Robert Galbraith: Pahan polku

Lontoon kaduilla liikkuu nuoria naisia jahtaava sarjamurhaaja, joka tappaa uhrinsa veitsillään ja ottaa heiltä ruumiinosia metsästysmuistoiksi.

Ei ehkä kovin omaperäinen dekkarin alkuasetelma, mutta Robert Galbraithin käsissä tästä on muovautunut kelpo tarina. Lukija saa nimittäin heti Pahan polun alkusivuilla tietää, että murhaajan tähtäimessä on varsinainen herkkupala, Sihteeri, kuten hän mielessään kutsuu Robin Ellacottia. Räväkästi tarina käynnistyy myös Cormoran Striken ja Robinin yksityisetsivätoimistolla, sillä murhaaja lähettää Robinille yhden uhrinsa irti leikatun säären, ikään kuin varoitukseksi tai lupaukseksi tulevasta.

Tarkoituksena on siis säikäyttää Robin ja herättää Striken huomio. Kumpikin tavoitteista saavutetaan. Strike huomaa oitis nuoren naisen sääressä vanhat arvet, jotka nostavat ikäviä muistoja hänen mieleensä. Onko Strike tuntenut murhatun tytön? Ja ennen kaikkea tunteeko Strike murhaajan? Menneisyyden kätköistä nousee esiin ainakin kolme miestä, joilla olisi riittävästi vanhaa kaunaa hampaankolossa Strikea vastaan sekä tarpeeksi hulluutta toteuttaa karmiva uhkaus.

Strike ja Robin alkavat seuloa Striken menneisyyden haamuja, jotka suorastaan kilpailevat vastenmielisyydessä. Strike itsekään ei tiedä, kuka miehistä olisi hänen suosikkiehdokkaansa murhaajaksi. Äidin muinainen poikaystävä? Pedofiili? Entinen nyrkkeilijä? Epäiltyjä on kenties hieman liikaakin, ja ainakin äänikirjana teosta nautiskellessa inhotukset alkoivat jossain vaiheessa mennä päässäni iloisesti sekaisin.

Poliisia eivät Striken epäiltyehdokkaat luonnollisestikaan kiinnosta, vaan häntä kehotetaan lähinnä pysymään erossa tutkinnasta. Lisää ongelmia seuraa runsaasta negatiivisesta julkisuudesta. Ruumiinosia vastaanottava yksityisetsivä ei oikein vakuuta ammattitaidollaan, ja asiakkaat kaikkoavat nopeasti. Jälleen Striken firma on konkurssin partaalla.

Tuttua aiemmista sarjan osista on myös Robinin tuskailu Striken palveluksessa. Nuori nainen haluaisi tunnustusta ja yhtiökumppanin aseman, mutta sulhanen koettaa kaikkensa saadakseen Robinin luopumaan vaarallisesta ja huonopalkkaisesta työstään. Parin häät lähestyvät vauhdilla, mutta Robin selvästi epäröi ja koko suhde on vaakalaudalla, kun Markin menneisyydestä paljastuu kiusallinen asia. Omahyväinen ja itserakas Mark on muuten varsinainen inhotus!

Uutta ei ole sekään, että Strike kärvistelee jälleen uudessa suhteessa. Robinin ja Striken keskinäiset välit kipunoivat edelleen vahvasti. Kumpikin torjuu sen kuitenkin päättäväisesti.

Galbraith jatkaa edelleen hyvin perinteisellä linjallaan, eli Strike ja Robin tekevät sitkeää etsivätyötä haastattelemalla ihmisiä ja tarkkailemalla asuntoja. Tuloksia tulee hitaasti. Tarina pysyy kuitenkin vireessä, kun lukija joutuu tasaisin väliajoin kurkistamaan murhaajan saastaiseen mieleen. Ruumiitakin tulee lisää tasaiseen tahtiin, ja uhka Robinin ympärillä tihenee. Kiinnostava, joskin vastenmielinen yksityiskohta ovat ihmiset, jotka haluavat amputoida terveitä ruumiinosiaan. Joku levittää netin keskustelupalstoilla tietoa, että Strike olisi hankkiutunut tahallaan eroon jalastaan.

Galbraithin Cormoran Strike -sarja ja tämä Pahan polku yksinäänkin jakavat mielipiteitä. Hyllytontun höpinöitä -blogin Tiina on pitkälti samoilla linjoilla kanssani: ”Toisaalta olen sen verran pähkinöinä sarjaan, että lukisin todennäköisesti iloisena valittamatta vaikkapa Robinin matkasta ruokakauppaan tai Cormin pasianssinpeluusta...” , mutta Todella vaiheessa -blogin Reta Anna Maria on pettynyt: ”Olen lukenut paljon parempia dekkareia. Pahan polku on oikeastaan melko keskinkertainen dekkari. Ihan luettava, mutta ei erityisen jännittävä tai mukaansatempaiseva.” Itse olin alkuun epäileväinen, mutta kirja kirjalta olen viihtynyt Striken ja Robinin parissa yhä paremmin. Henkilökuvauksessa Galbraith on velho, ainakin, mitä tulee päähenkilöihin.

Pahan polkua pidän kolmesta sarjan tähänastisesta osasta parhaana. Juoni ei junnannut liikaa, loppuun asti pysyi jännitys murhaajan henkilöydestä yllä ja pelkäsin myös, kuinka pahasti Robinille vielä käy. Mutta ymmärrän myös kriittisemmät kommentit. Kuten jo totesin, epäiltyjä on turhan monta ja heidän tekemistensä setvimiseen kulutetaan runsaasti aikaa ja lukijan hermoja. Miesten hahmot menivät päässäni sekaisin.

Robin ei tottele Striken ohjeita ja joutuu vaaraan omaa typeryyttään, mikä ärsyttää. Samoin Striken ja Robinin keskinäisten välien vatvominen alkaa jo mennä liiallisuuksiin. Jokin ratkaisu, kiitos! Ärsyynnyin myös jokaisen luvun alkuun istutetusta Blue Öyster Cult -sitaatista. Olen aikaisemminkin kapinoinut näitä minusta yleensä tekotaiteellisilta vaikuttavia korostuksia vastaan. Ainakaan minulle ne eivät anna mitään lisäarvoa.

Kuuntelin siis kirjan Eero Saarisen lukemana äänikirjana, kuten kaksi edellistäkin osaa. Minun päässäni Cormoran kuulostaa siis Saariselta. Hankin tällä kertaa äänikirjan Elisa Kirjan Dekkaripiirin jäsenetuversiona. Tiinalla muuten oli tieto, että Cormoran Strikesta ollaan puuhaamassa tv-sarjaa. Ehdottomasti kiinnostaa!

Robert Galbraith: Pahan polku (Career of Evil)

Suom. Ilkka Rekiaro. Otavan äänikirjan lukija Eero Saarinen, kesto 18 h 7 min.

Ostettu.

Cormoran Strike -sarja:

Robert Galbraith: Käen kutsu. Otava 2013.

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka. Otava 2014.

Robert Galbraith: Pahan polku. Otava 2015.

Lars Kepler: Hypnotisoija

Ruotsalaisilla on taito kirjoittaa maailmanmenestystä kahmivia toimintatrillerisarjoja. Megamenestys on ollut myös Lars Keplerin nimellä kirjoitettu suomalaistaustaisesta tukholmalaispoliisista Joona Linnasta kertova sarja. Keplerin nimen takaa löytyy aviopari Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril.

Menestyssarja on edennyt jo viisiosaiseksi, ja kaikki kirjat on suomennettu nopeasti ilmestymisensä jälkeen. Ensimmäisestä osasta eli nyt kuuntelemastani Hypnotisoijasta on tehty elokuva, jonka pääosassa on suomalainen Tobias Zilliacus. Elokuvaa en ole nähnyt, mutta mielikuvani Joona Linnasta ei ole kovinkaan paljon Zilliacuksen kaltainen. Tyypillistä.

Lukuruuhkaa on ollut sen verran (ja tiettyä kyllääntymistä ruotsalaisiin menestysdekkareihin), että Keplerin sarja on jäänyt itseltäni sivuun odottelemaan. Paljon jännitystä ja dekkareita lukeva ystäväni suositteli sarjaa vahvasti ja toi kirjat lainaankin, mutta silti aloittaminen vain lykkääntyi. Viiden kirjan pino on massiivinen, sillä jokainen osa painii tiiliskivisarjassa. Lisäksi mieluiten luen sarjat järjestyksessä, joten edes vahvasti markkinoitu Vainooja ei päässyt kiilaamaan lukujonossa. Mutta sitten Elisa Kirja tarjosi aloitusosaa edullisesti äänikirjana ja päätin kokeilla.

Äänikirjana Hypnotisoija toimiikin oikein hyvin. Juoni on vetävä ja karmeudessaan oudon koukuttava. Toni Kamulan lukutyyli on sopivan neutraali. Kirja täyttää myös toiveeni kestosta, sillä Hypnotisoija kestää äänikirjana lähes yhdeksäntoista tuntia.

Kuuntelukokemus siis meni plussan puolelle, ja olen jo tähyillyt jatko-osien hankintaa. Mutta itse kirja herätti monenlaisia tuntemuksia ja ajatuksia. Tarina on hyvin väkivaltainen ja paikoin raaka, vaikkei ihan kaikkia väkivallantekoja kuvaillakaan kuin vasta jälkikäteen. Mielikuvitustaan sai paikoin tietoisesti hillitä, jottei olisi mennyt liian rankaksi. Jälleen tuli mieleen, kuinka paljon jo kirjoitusvaiheessa on tietoisesti mietitty tarinan siirtämistä elokuvamuotoon. Leikkaukset ovat tiukkatahtisia, luvut lyhyitä ja näkökulmia vaihdellaan tiuhaan suosien cliffhangereita.

Jollei olisi paremmin tiennyt, olisi kuvitellut Erik Maria Barkin sarjan päähenkilöksi. Erik on kymmenen vuotta sitten tapahtuneiden asioiden takia julkisesti vannonut ja luvannut itselleen, ettei enää koskaan hypnotisoi ketään. Lupaus oli vaikea antaa, koska Erik oli alansa huippuja koko maailmassa ja sai hienoja tuloksia aikaan hoitomuodollaan. Mutta sitten jokin meni pieleen. Mikä, se selviää tarinan edetessä lukijallekin, vaikka aika pitkään asiasta vain kiusallisesti vihjaillaan.

Rikoskomisario Joona Linna nimittäin soittaa Erikille eräänä yönä. Tukholman lähiössä on raa’asti tapettu ja silvottu kokonainen perhe: isä, äiti ja pieni tyttö sekä murrosikäinen poika, joka kaikkien yllätykseksi on edelleen hengissä mutta kärsii vakavasta traumasta eikä muista mitään. Poliisi pelkää, että tappaja jahtaa parhaillaan perheen aikuista tytärtä, joka on vetäytynyt tätinsä mökille opiskelemaan. Poika on saatava kertomaan, kuka tappaja oli tai ainakin, miltä hän näytti. Erikin on taivuttava hypnotisoimaan vielä kerran. Seuraukset ovat kohtalokkaat.

Mutta ei siinä vielä kaikki, että Erik saa peräänsä verenhimoisen murhaajan. Tietenkään. Erikillä on pahemmanlaatuinen särkylääkeriippuvuus, ja avioliittokin on taannoisen uskottomuuden jäljiltä heikoissa kantimissa. Vaimo on menettänyt luottamuksensa aviomieheensä. Pariskunnan murrosikäinen poika Benjamin sairastaa parantumatonta verenvuototautia ja tarvitsee pistoksen kerran viikossa pysyäkseen hengissä. Benjamin on tyttöystävänsä kanssa sotkeutunut johonkin vaaralliseen kuvioon, joka salataan erityisesti vanhemmilta. Kun Erikin uran ikävää käännekohtaa aletaan perata, paljastuu toinen toistaan kauheampia ihmishirviöitä, jotka ovat tehneet pahaa kaikille mahdollisille kohtaamilleen ihmisille ja ovat kostonhimoisia Erikille. Kun Erik ja hänen perheensä saavat murhaajan kannoilleen, on syyllisiä tyrkyllä kasapäin.

Juonenkuljettelussa Kepler on kyllä taitava. Koska rikoksia ja rikollisia on useita päällekkäin ja samaan aikaan menossa tarinassa, lukija paikoin hengästyy vaarallisten tilanteiden, täpärien pelastumisten, vesiperien ja haarautuvien tutkintalinjojen tuoksinassa. Moneen otteeseen vaikuttaa jo siltä, että kaikki on ihan kohta selvää, mutta mitä vielä! Jälleen kiepautetaan koko kuvio ylösalaisin. Loppuun on vielä riittänyt virtaa melkoisiin rytinöihin, ja ruumispino on lopulta mittava.

Sarjan päähenkilö on siis kuitenkin suomalaistaustainen Joona Linna, tarkkavaistoinen ja lujatahtoinen rikostutkija. Suomalaisuutta muistetaan aina välillä mainostaa mainitsemalla Joonan surumieliseltä kuulostavasta aksentista tai vaikka kertomalla, että tämä kuuntelee autossa Saija Varjusta (josta ei tosin enää pidä). Joona jää tämän ensimmäisen kirjan perusteella vielä varsin värittömäksi hahmoksi. Vaikka kirja viihdytti työmatkalaista mainiosti, harmitti silti paikoin samojen kohtausten kelaaminen uudemman kerran vain näkökulmaa vaihtaen. Mutta jos pitää saada kuusisataa sivua täyteen, käy se näinkin.

Lars Kepler: Hypnotisoija (Hypnotisören)

Suom. Saara Villa. Tammi 2009. Äänikirjan lukija Toni Kamula, kesto 18 h 44 min.

Ostettu.