Marja-Sisko Aalto: Ikoni

Olen edellisen Marja-Sisko Aallon dekkarin Tappavaa lunta yhteydessä pohtinut, että kirjoittaja on hieman heikoilla hakiessaan motiiveja nykyhetken huumerinkiläisten toimiin Lapin sodan aikaisista veriteoista. Aallolta ei tosiaan puutu rohkeutta, sillä uudessa Ikonissa vedetään motiiveja 1650-luvun tapahtumista saakka!

Venäjän ja Ruotsin metsäisillä rajamailla Savossa tavalliset ihmiset joutuvat uskonnon vahvasti sävyttämän politiikan pelinappuloiksi ja maksumiehiksi. Vuoroin ryöstöretkellä ovat venäläiset, vuoroin ruotsit, ja lopputulos on sama: poltetut talot, tapetut ihmiset. Kolme lasta jää henkiin ruotsalaisten rovasti Anders Rundstyckin johdolla tekemän kostoiskun jälkeen syrjäisen ortodoksikylän asukkaista. Yksi heistä saa pelastettua mukaansa perheen pyhän ikonin.

Nykypäivän Kuopiossa tapahtumat alkavat, kun vuodelta 1643 peräisin oleva Raamattu varastetaan tuomiokirkosta, jossa se on ollut näytteillä. Ensimmäisen suomennoksen kappaleet Raamatusta ovat harvinaisia aarteita, ja vaikka Kuopiossa esitellyssä on kannessa puukoniskun jälki ja pari ensimmäistä sivua puuttuvat, on se silti arvokas. Varkaus jää kuitenkin selvittämättä.

Sitten alkaa tapahtua kummallisia sattumuksia. Vanhoja ikoneita on siirrelty muun muassa yksityisasunnoissa ja niiden viereen on jätetty rypistettyjä vanhan Raamatun sivuja. Mitään ei ole varastettu, mutta sivut ovat peräisin aiemmin varastetusta vanhasta teoksesta.

Poliisi on ymmällään, mutta koska rikokset ovat vähäisiä, niihin ei sen kummemmin panosteta. Lehdistö ristii tuntemattoman murtautujan Ikoni-Villeksi. Vakavaksi asia muuttuu vasta, kun yhden ikonin liikuntakyvytön omistaja pudotetaan sairaalasängystä ikonin käpälöinnin yhteydessä. Kun vanhempi konstaapeli Annette Savolainen perheineen lomailee Ilomantsissa, tapahtuu sielläkin Ikoni-Villen iskuja. Lisäksi historiantutkija syöksyy kuolemaan ortodoksikirkon katolta.

Liittyvätkö ikonit ja kuolemantapaukset yhteen vai eivät? Annettesta alkaa vaikuttaa yhä selvemmin siltä, että liittyvät. Mutta miten todistaa se, kun oma päällikkökin tuntuu suhtautuvan ajatukseen vähintäänkin nihkeästi. Onnea onkin pelissä rutkasti, kun Annette saa kipeästi tarvitsemansa johtolankojen säikeet omilta verkostoiltaan.

Aalto on totisesti päästänyt jälleen mielikuvituksensa iloiseen laukkaan tarinan käänteitä kehitellessään. Lopputulosta on vaikea määritellä. Tunnelma teoksessa on leppeä, paikoin lempeän humoristinenkin, vaikka toisaalta historiaan liittyvässä osassa tehdään hirveitä veritekoja ja nykyhetkessäkin tapahtuvat murhat ovat julmia ja kauheita.

Tekoja ei kuitenkaan sen kummemmin analysoida, ja poliisit jatkavat työskentelyään verrattoman epäammattimaisesti. Puukko kahvaa myöten selässään makaava kaveri soittaa toki itse itselleen ambulanssin paikalle, jotta työtoveri voi jatkaa säntäilyään pakenevan roiston perässä ja niin edelleen.

Ikonin kieli on verrattoman suoraviivaista, sillä kirjoittaja tuntuu suosivan selkeää ja lyhyttä päälausetta. Dialogi on paikoin jäykähköä. Poliisityön lomaan Aalto on ripotellut herttaisia kohtauksia Annette Savolaisen perhe-elämästä. Loppuratkaisu tulee ilman sen kummempia tunnelman tihentämisiä.

Marja-Sisko Aalto: Ikoni
Icasos 2016. 203 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Marja-Sisko Aalto: Tappavaa lunta

Hieman heikossa lähtöasetelmassa kirjan kirjoittaja on kiinnostavampi kuin kirja itse. Pahasti ollaan hakoteillä, jos asetelma on edelleen sama silloin, kun kirjan kannet suljetaan.

Valitettavasti näin on Marja-SiskoAallon dekkarin Tappavaa lunta kohdalla. Aallon muistan minäkin sukupuolensa korjauttaneena rovastina, joka sittemmin ryhtyi kirjoittamaan dekkareita. Esikoista Murha tuomiokapitulissa (Icasos, 2013) en ole lukenut. Kirja sai lempeän nuivahkot arvostelut, ja jatkoa on siis seurannut.

Tappavaa lunta käynnistyy prologilla Lapin sodan alkumetreiltä surullisesta tapahtumasta, jossa joukko suomalaisia sotilaita törmää saksalaisten jälkeensä jättämään viinavarastoon. Ankarat sotavuodet vaativat veronsa, ja sotilaskuri pettää. Miehet lankeavat ryyppäämään siltä seisomalta. Humalapäissään uhoavat aseistetut, tappamaan koulutetut miehet ovat riski, joka myös laukeaa. Ryypiskelyä hillitsemään tulleet saavat ankean lopun. Veriteot päätetään kuitenkin yksissä tuumin salata.

Nykyhetkessä dekkarin päähenkilö on kuopiolainen vanhempi konstaapeli Anette Savolainen. Naispoliisilla on joukko perhehuolia, kuten sukupuoliset halunsa kadottanut aviomies. Työasiat käynnistyvät tällä kertaa peltikolarista Kanttilan kulmilla. Corolla on hylätty lumipenkkaan onnettomuuden jälkeen, mutta kuljettaja jäljitetään nopeasti. Autosta löytyy jälkiä huumeista, ja kiinni otettu kuljettaja alkaa saman tien pelätä henkensä puolesta niin, ettei enää suostuisi lähtemään putkasta.

Pian saadaan myös ensimmäinen ruumis, kun menestyvän liikemiessuvun jäsen pistetään kylmäksi kotiovellaan. Yllättäen talon näyttävä rouva paljastaa poliiseille, että hienon omakotitalon olohuoneen parketin alla on huumekätkö. Corolla-kuskin ja murhan uhrin välillä on linkki, jonka avulla poliisit koettavat lähteä tapausta ratkomaan. Oikeuslaitos ei kuitenkaan anna pitää ihmisiä putkassa edes näiden itse sitä halutessa, joten uusia uhreja on luvassa.

Aalto luistelee todella ohuella jäällä yhdistellessään Lapin sodan aikaisia tapahtumia seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin toimivaan huumerinkiin. Uskottavuuden rippeetkin varisevat, kun päästään lopullisen ratkaisun äärelle. Ihan kaikkea en sentään sulata, vaikka fiktiolle paljon annan liikkumavaraa! Tarina on todella naiivi.

Mielenkiintoisimmaksi anniksi Tappavassa lumessa jää ristiinpukeutujien elämäntapaan tutustuminen. Poliisit nimittäin törmäävät jo tutkinnan alkumetreillä miehiin, jotka haluavat ainakin välillä pukeutua naisten vaatteisiin. Miten se sitten liittyy itse juonenkulkuun, onkin jo toinen kysymys.

Marja-Sisko Aalto: Tappavaa lunta

Icasos 2015. 248 s.

Arvostelukappale, Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistumine tapahtuu siten, että  kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun. 

Juttu kirjoitettu 15.6.2015.