Tapani Bagge: Violetti vainoaja

 

Vuoden 2023 lokakuussa hyppäsin viimein Tapani Baggen Värisarjan kyytiin, vaikkakin vähän harmillisesti nykytyylilleni uskollisesti ei viimeisimmästä osasta. Silloinen tuorein sarjan osa oli samalla jo sen kahdeksas eli Pomminvihreät renkaat. Pidin lukemastani niin paljon, että päätin jossain vaiheessa lukea aiemmatkin osat. Aikomukseksi se on tosin jäänytkin siinä määrin, että Bagge ehti jo julkaista sarjan yhdeksännen osan Violetti vainoaja enkä minä ole tehnyt aiempien osien suhteen mitään.

Tapani Bagge (vas.) ja JP Koskinen keskustelevat 
Violetista vainoajasta ja Värisarjasta
Tampereen kirjafestarien dekkarilauantaina 30.11.2024.

Tampereen kirjafestareilla oli kuuntelemassa dekkarilauantain haastatteluja, joista yhdessä JP Koskinen jututti Baggea tämän uusimmasta dekkarista eli Violetista vainoajasta. Olin toki sen ilmestymisen ja upeat kannet jo pannut merkille, mutta sisällöstä en tiennyt mitään. Niinpä yllätys oli melkoinen, kun kävi ilmi, että uusin Mujus-dekkari sijoittuu Lohjalle ja Virkkalaan vuoden 1954 kesäkuun alkupäiviin. Maisemat olisivat siis hyvinkin tuttuja. Oli ostettava kirja heti mukaan.

Lukuaika oli loppuvuodesta kovinkin kortilla taas kerran, joten otin Violetin vainoajan kuunteluun vasta vuoden viimeisenä päivänä. Alkupuolen kuuntelin, mutta sitten loppupuolella olikin turvauduttava taas vanhaan tehomenetelmään eli vuoroin painetun kirjan lukemista sohvalla  ja kotihommien ohella äänikirjan kuuntelua. Varma merkki hyvin vetävästä kirjasta.

Yksityisetsivä Väinö Mujunen on sodassa toisen kätensä menettänyt invalidi, joka siitä huolimatta jatkaa aktiiviurallaan menestyksekkäästi. Mukavan rosoinen Mujunen on entinen Valpon ylietsivä ja ainakin parin sodan veteraani, joka on ymmärtänyt hypätä Valpon kelkasta ennen sen muuttumista punaiseksi. Nyt hän siis pyörittää pientä yksityisetsivätoimistoa Helsingissä. Viime tapaamisen jälkeen Mari ja Rane Ruuti on palkattu firmaan ihan virallisiksi apulaisiksi. Naisasiat ovat hieman rempallaan, mutta ei suinkaan siksi, etteivätkö naiset Mujusesta pitäisi tai hän heistä. 

Näkymä, jota Kalkki-Anselmi katseli kartanonsa
työhuoneen ikkunasta. 
Kuva on siis nykyisin kunnostetusta 
Petter Forsströmin puistosta. Puisto on upea!

Mujunen on kutsuttu Lohjan Virkkalaan tapaamaan tunnettua tehtailija Kalkki-Anselmi Hofstedtia. Paikan päällä käy ilmi, että Hofstedtin vaimo Ellen on kidnapattu viikkoa aikaisemmin ja nyt hänestä vaaditaan muhkeita lunnaita. Kalkki-Anselmilla on palkollisinaan varsin kirjavaa joukkoa, kuten turvallisuuspäällikkönä toimiva Karlsson, Mujusen entinen alainen Valposta. Karlsson oli sodan loppukahinoissa paennut Ruotsin puolelle ja palannut vasta valvontakomission poistuttua.  

Dekkarin tapahtumapaikat ovat oikeita, ja myös Kalkki-Anselmilla ja hänen Ellen-vaimollaan on historialliset esikuvansa eli vuorineuvos Petter Forsström, tuttavallisemmin Kalkki-Petteri, ja hänen vaimonsa Margit. Pariskunnan aiemmat vaiheet noudattelevat romaanissa historiallisten esikuviensa elämänkulkua, mutta Mujusen astuessa kuvaan ovat tarinalinjat jo lähteneet eroamaan toisistaan, eli kaikki varsinaiset tapahtumat dekkarissa ovat fiktiota.

Näkymä Petter Forsströmin puiston alareunasta 
kohti kartanoa.
Päärakennus on käsittämättömästi purettu.

Persoonallinen Kalkki-Anselmi ei suostu antamaan vaimonsa sieppausta poliisin tutkittavaksi, vaikka kuten Mujunen nopeasti päättelee, ainakin paikallinen virkavalta on visusti patruunan taskussa. Mujunen suostuu ottamaan toimeksiannon ja reilun ennakkomaksun vastaan ja majoittuu Virkkalan Klubille tehtaan laskuun. Ainoa johtolanka Ellen-rouvan katoamistapauksessa on Forsströmien kartanon liepeillä tapahtuma-aikaan nähty violetti Volvo, mutta Mujusella on epäilyksensä koko sieppaustarinan suhteen. Sitten alkaa tulla ruumiita.

Samaan aikaan kun Mujunen selvittelee Lohjalla kimurantiksi osoittautuvaa sieppausta, hoitavat Mari ja Rane Helsingissä arkisemmalta vaikuttavaa tapausta. Aviomies epäilee vaimoaan uskottomuudesta ja on pestannut yksityisetsivät varjostamaan tätä. Tapaus osoittautuu kuitenkin joksikin ihan muuksi, kuten lukija alusta asti tietää. Mukana kuvioissa on myös espanjalaisittain suomea murtava violettiin kokopukuun sonnustautunut palkkatappaja. Kuka hänen kohteensa on ja miksi?

Tarina kulkee jälleen erinomaisen luistavasti, pitkälti dialogivetoisesti. Mukana on leppoisaa huumoria mutta myös kiperiä tilanteita ja yllätyskäänteitä. Tyyli tuo jotenkin mieleen vanhojen suomalaisten elokuvien tunnelman ja nimenomaan positiivisessa mielessä. Katalat roistot ja rikolliset juonivat kavalasti yksityisten ihmisten ja koko kansakunnan tuhoksi, mutta Mujunen kyllä hoitelee homman kotiin samalla myhäillen ja lämmintä huumoria viljellen. Tämä on joskus kaipailemaani  maskuliinisempaa cozy crimea!

Violetti vainoaja toimii mainiosti niin lukien kuin kuunnellenkin. On kyllä ne aiemmatkin Mujus-dekkarit luettava!

Tapani Bagge: Violetti vainoaja
CrimeTime 2024. 288 s.
Äänikirjan lukija Pertti Koivula.
Kannet Jussi Kaakinen.

Ostettu. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Väinö Mujusesta kertova Värisarja:

Valkoinen hehku (Tammi, 2009)
Sininen aave (Tammi, 2011)
Musta pyörre (CrimeTime, 2012)
Punainen varjo (CrimeTime, 2013)
Sinimusta kyyti (CrimeTime, 2020)
Keltainen Cadillac (CrimeTime, 2021)
Punamusta baby (CrimeTime, 2022)
Pomminvihreät renkaat (CrimeTime, 2023)
Violetti vainoaja (CrimeTime, 2024)

Risto Malin: Fabergén kana

 

Pidän dekkareista ja historiallisista romaaneista, joten historialliset tai ainakin historiallisen tason sisältävät dekkarit ovat mieluisia. Siksi olikin mukava yllätys törmätä Risto Malinin tuotantoon Suomen dekkariseura Vuoden johtolanka 2025 -palkintoehdokkaiden listalla. En ollut pannut Malinia ja hänen kolmea julkaistua dekkariaan aiemmin merkille.

Risto Malin on siis taloustoimittajan uralta eläköidyttyään julkaissut kolme dekkaria tai rikosromaania eli teokset Anjalankosken salaisuus (Reuna, 2023), Kylmä kuin kymi (Reuna, 2023) ja tänä vuonna ilmestyneen Fabergén kana. Mikäli nyt netistä löytämiäni kuvauksia oikein tulkitsin, esikoisteos ja nyt Johtolanka-ehdokkaana oleva viimeisin romaani ovat osa samaa sarjaa ja keskimmäinen Kylmä kuin kymi itsenäinen teos. Saatan tässä kyllä erehtyäkin, jos taas tulkitsen Fabergén kanan takakansitekstiä oikein.

Ainakin Anjalankosken salaisuuden ja Fabergén kanan päähenkilö on kolmikymppinen freelance-taloustoimittaja Vilmalotta Henriksson. En siis ole Anjalankosken salaisuutta lukenut, mutta se ei millään tavalla haitannut uusimman kirjan lukemista, ainoastaan se todettakoon, että Fabergén kanassa paljastuu esikoisteoksen murhaaja väkisinkin.

Romaani alkaa prologityyppisellä luvulla, jossa nimeämättömäksi jäävä vanhempi nainen viettää päivää Kosin saarella pohtien, onko parikymmentä vuotta nuoremman alaisen kanssa kehittymässä oikea romanttinen suhde vai ei. Matkalla huvilalleen nainen kapuaa tutulle näköalapaikalle korkealle vuorenseinämälle, missä on vain vuohille kelvollisia kulkuväyliä. Sitten joku työntää hänet alas kalliolta.

Seuraavassa luvussa tavataan Vilmalotta, joka saa yllättävän puhelun itseltään Kosjärven keisarinnalta eli Koskappa-yhtiöiden hallituksen puheenjohtaja Karoliina Kostamolta. Iäkäs rouva tekee Vilmalotalle yllättävän tarjouksen. Kiinnostaisiko Vilmalottaa kirjoittaa Koskappa-yhtiöiden historiikki?

Vilmalotta yllättyy, sillä hänen läheinen ystävänsä Jenna on muutama kuukausi aikaisemmin ottanut juuri kyseisen työn vastaan. Jenna on ollut Kosilla yhtiön toimitusjohtaja Kristiina Kostamon kanssa työstämässä historiikkia ja sieltä palattuaan lähtenyt suoraan Lappiin vaeltamaan. Vilmalotta on pestattu kastelemaan Jennan kukkia tämän poissaolon ajaksi. Nyt Karoliina Kostamo on saanut Jennalta tekstiviestin, jossa hän täysin varoittamatta irtisanoutuu historiikin kirjoittamisesta.

Vilmalotta aavistelee pahaa Jennaan liittyen, ja lukijalla on nopeasti omat arvelunsa Kosille retriittiin vetäytyneen Koskappa-yhtiön toimitusjohtaja Kristiina Kostamon tilanteesta. Kosjärven keisarinna vihjailee Vilmalotalle myös sukuyritykseen liittyvästä salaisuudesta, jonka ehkä antaa julkaista tulevassa historiikissa.

Toinen aikataso lähtee liikkeelle kansalaissodan ajoilta, jolloin kymenlaaksolaisen perheen kolme poikaa ajautuvat eri puolille. Varsinaisesti tapahtumat käynnistyvä Viron vapaussodan melskeissä, kun veljekset kohtaavat toisensa pietarilaisessa palatsissa. Samassa yhteydessä yksi kolmesta saa surmansa ja suvun haltuun päätyy satumainen aarre eli kuuluisan Fabergén valmistama Hen in basket -teos eli tuttavallisemmin Kana. Esineen alkuperä ja arvo tosin selviävät sen haltuunsa saaneille vasta myöhemmin.

Risto Malin on siis luonut kuvitteellisen Kostamon tekstiiliteollisuussuvun ja sen Koskappa-yrityksen Kymenlaaksoon. Rinnalla kulkevat Marimekon ja Seppälän tosipohjaiset tarinat, joiden lomaan Koskapan vaiheet on solmittu kohtalaisen luontevasti. Tässä näkyy erinomaisesti Malinin asiantuntemus ja laaja perehtyneisyys suomalaiseen teollisuus- ja taloushistoriaan. Tietoa on valtavasti ja taustatyötä tehdessä kiinnostavia anekdootteja on varmasti löytynyt tukuittain. Mutta miten nivoa ne sujuvaksi osaksi viihteellistä dekkaria? Siinä on minun mielestäni vielä hieman toivomisen varaa, sillä nyt kerronta tuntui välillä muuttuvan jonkinlaiseksi infodumppaukseksi.

Ideana on, että kyseenalaisin keinoin suvun haltuun päätynyt aarre on omistajalleen tai sitä haltuunsa haluavalle vaarallinen. Karoliina Kostamo laskeskelee, että Kanalla on jo ainakin kahdeksan uhria tilillään. Kanan kyljissä on kymmenen veripunaista rubiinia. Tarkoittaako se, että ainakin kaksi uhria vielä vaaditaan? Idea epäonnea tuottavasta, kirotusta arvoesineestä ei ole tarinaperinteessä mitenkään uusi, mutta kyllä Malin saa sen jotakuinkin kiinnostavasti toimimaan. Mukana on myös yksi todellinen yllätysuhri!

Kahden eri aikatason tarinan kieputtaminen rinnakkain ja saaminen sujuvasti risteämään ei ole ihan helppo tehtävä, ja Malinin ratkaisu edetä vuosikymmen kerrallaan on lopulta vähän turhan kankea. Historiataso on kiinnostava, mutta mitä lähemmäs nykypäiviä tullaan, sitä vähemmän siihen on saatu henkeä ja jännitystä.

Nykypäivän tasolla kestää hieman turhan kauan, ennen kuin päästään selvittelemään Kosin tapahtumia. Myös Jennan katoaminen vaellusreissullaan jää vaisulle huomiolle. Arvasin murhaajan jo melko hyvissä ajoin, mutta hänen motiiviaan en olisi pystynyt ennakoimaan.

Oli mielenkiintoista tutustua itselle uuteen dekkarikirjailijaan ja -sarjaan Fabergén kanan parissa. Vaikka olen yllä esittänyt kriittisiäkin huomioita, kokonaisuus on kuitenkin mielestäni toimiva ja lukukokemus kallistui positiivisen puolelle. Harmittamaan vain jäi, että Kostamon suvun vaiheet 1900-luvun alkupuoliskolla jäivät niin vähälle, koska ne olivat ehdottomasti koko teoksen minulle kiinnostavimpia kohtia. Niistä lukisin ihan vain historiallisen romaaninkin mielelläni.

Johtolanka-raati perusteli Risto Malinin Fabergén kanan ehdokkuutta näin:

Kirjailija kertoo Kostamoiden kansalaissodasta alkavan sukutarinan. Malin on pitkänlinjan toimittaja, joka osaa kuvata kotimaisen vaateteollisuuden kehitystä ja tuhoa. Fabergén kanan jännitys syntyy kallisarvoisesta esineestä, jonka omistaminen on vaarallista. Kirja antaa hyvän historiallisen ajankuvan maamme teollisesta kehityksestä onnistuen yhdistämään jouhevasti historialliset faktat nykytapahtumiin.

No, kuten sanottu, itse olisin kaivannut vielä hivenen lisää jouhevuutta ja vähän vähemmän vaateteollisuuden vaiheita, mutta olen kuitenkin iloinen, että tämä teos on valittu kuuden ehdokkaan joukkoon.

Risto Malin: Fabergén kana
Reuna 2024. 253 s.

Lainattu kirjastosta.

 

Vuoden johtolanka 2025

Vuoden johtolanka 2025 -palkinnon ehdokaslistalla ovat seuraavat teokset (linkki vie omaan blogiesittelyyni: 

Kaarina Griffiths: Lintumies (Otava 2024)

Cornwallissa asuva kirjailija Kaarina Griffiths sijoittaa Lintumies-murhamysteerinsä sen tummaan ja villiin maisemaan tehden kunniaa who done it -juonirakennelmalle. Griffiths on lukenut christiensä ja hänen kuvaamansa kyläyhteisö henkii brittiläisyyttä. Griffiths kirjoittaa hyvin, ja monipolvisen juonen tarina kantaa hienosti loppuun saakka.

 

Petja Lähde: Kaksi astetta (Gummerus 2024)

Terhi Nuoran tarina jatkuu siitä, mihin edellinen kirja päättyi. Kaksi astetta on vauhdikas ja jännittävä poliisiromaani. Nuoran oman elämän haamut vainoavat häntä, ja perisuomalaisesti Terhi juo liikaa ja rypee syvissä vesissä. Käsikirjoituksenomainen rakenne luo tapahtumista kuvia, joissa on kirjan läpi jatkuva jännite.

 

Risto Malin: Fabergén kana (Reuna 2024)

Kirjailija kertoo Kostamoiden kansalaissodasta alkavan sukutarinan. Malin on pitkänlinjan toimittaja, joka osaa kuvata kotimaisen vaateteollisuuden kehitystä ja tuhoa. Fabergén kanan jännitys syntyy kallisarvoisesta esineestä, jonka omistaminen on vaarallista. Kirja antaa hyvän historiallisen ajankuvan maamme teollisesta kehityksestä onnistuen yhdistämään jouhevasti historialliset faktat nykytapahtumiin.

 

Max Manner: Harha (Bazar 2024)

Harha on vahva ja jännittävä dekkari. Harri Hirvikallio -sarjan 7. osa toimii itsenäisenä teoksena. Harri joutuu virkansa puolesta selvittämään poliisin kuolemaa. Mitä ovat Harrin harhat ja mihin ne johtavat? Manner osaa lukijan huijaamisen taidon. Kirjailijan kekseliäisyyttä voi vain ihailla, ja kirja pitää lukijansa pihdeissään ja palkitsee kaikissa käänteissään.

 

Jussi Marttila: Lähdön läheisyys (Tammi 2024)

Kirjailija on luonut onnistuneen ja lämpimän päähenkilön. Yksityisetsivä Janatuinen on vahvasti oikeudentuntoinen, herkkä, pohdiskeleva, hidas mutta fiksu, omanlaisensa tyyppi. Lähdön läheisyyden juoni etenee jännittävänä läpi kirjan. Tarinakin on hyvällä tavalla omalaatuinen. Kirjailija tekee kunniaa kotimaiselle dekkarikirjallisuudelle viittauksilla Reijo Mäen ja Harri Nykäsen tuotantoihin.

 

Anu Patrakka: Kiusaaja (Otava 2024)

Porton henkirikosyksikön tutkija Nelson Monteiro tasapainottelee virkansa ja muistisairaan isänsä hoitamisen välillä. Rikostutkinta vie Monteiron öisin tietojen perässä syrjäisille kaduille. Sivujuonena kulkee suhteen rakentaminen suomalaiseen Emiliaan. Monteiron ja muiden romaanin henkilöiden silmin Patrakka kuvaa Portugalin yhteiskuntaa ongelmineen sekä maan kaunista luontoa. Kiusaaja kertoo osattomuudesta mutta pyrkimyksestä parempaan uhrauksien kautta.

Tapani Bagge: Pomminvihreät renkaat

 

Minulla on näemmä menossa jokin ’Tartu ensimmäisenä moniosaisen dekkarisarjan uusimpaan osaan’ -kausi, sillä nyt luku- tai oikeammin kuunteluvuoroon tuli, lopultakin, Tapani Baggen niin sanotun Värisarjan kahdeksas osa Pomminvihreät renkaat. Miksi ihmeessä en ole tätä sarjaa aiemmin tullut lukeneeksi? Tätä kummastelin moneen otteeseen kirjan parissa, sillä viihdyin elämänmurjoman ja tavattoman sympaattisen Väinö Mujusen ja hänen ystäviensä ja vihollistensa parissa vallan mainiosti.

Tätä juttua varten vähän guuglailin lisätietoa Väinö Mujusesta, joka Pomminvihreissä renkaissa työskentelee yksityisetsivänä. JP Koskisen Savurenkaita-blogista löytyikin oivallinen koontijuttu sarjan neljästä ensimmäisestä osasta, jotka ilmestyivät vuosina 2009–2013 ja joiden tapahtumat sijoittuvat vuosien 1938 ja 1944 välille. Siinä vaiheessa Bagge on ilmoittanut Väinö Mujusesta kertovan sarjan päättyvän, mutta kuten tämän juttuni hännästä näkyy, Mujunen on tehnyt näyttävän paluun vuonna 2020 ja on sen jälkeen ilahduttanut fanejaan joka vuosi.

Juuri viikolla osui silmään Tapani Baggen Facebook-päivitys, jossa hän kertoi, ettei ainakaan enää varsinaisesti päätä lopettaa jotain sarjaansa, ne vain loppuvat itsestään tai sitten jatkuvat. Mujunen on siis jossain vaiheessa ilmoitellut itsestään ja on taas täydessä vauhdissa meidän iloksemme. Mitään ei haitannut, vaikka aloitinkin lopusta, vaan alkupään kirjat alkoivat kiinnostaa erittäin kovasti!

Pomminvihreät renkaat -dekkarin tapahtumat sijoittuvat muutamaan päivään vuoden 1952 heinäkuuhun ja Helsinkiin, jossa kesäolympialaiset ovat juuri alkamassa. Niiden alla Mujunen saa kutsun tulla tapaamaan olympiakomissaari Erik von Frenckelliä, joka kertoo, että olympialaisten avajaisia on uhattu pommi-iskulla. Karjalan vapautusrintama -niminen aktivistiryhmä kiristää siis valtiota, ja von Frenckell päättää turvautua kokeneen ja korkean tahon suositteleman Mujusen apuun. Mujunen suhtautuu kiperään pestiinsä ainakin päältä katsoen tyynen rauhallisesti ja ryhtyy toimeen. Tuloksia vain tulee vähän turhan hitaasti, eivätkä öiset painajaisnäyt räjähtävistä olympiarenkaista yhtään helpota tilannetta.

Olympiakesänä Helsingissä tuntuu liikkuvan monenlaista joukkoa, joilla ei läheskään kaikilla ole ihan puhtaita jauhoja pusseissaan. Muutamat ovat Mujusen vanhoja tuttujakin entisiltä ajoilta ja taakse jääneistä ammateista tai sodista, toiset taas uusia kasvoja, joiden kanssa ei niin välittäisi tuttavuutta tehdä. Kansainvälisen tilanteen jännitteet tuntuvat myös Helsingissä, joka kisojen takia on hetken aikaa valokeilassa ihan maailmanlaajuisesti. Monenlaista vakoojaa, agenttia ja terroristiakin pyörii nurkissa!

Tykästyin siis kovasti Väinö Mujuseen, sodassa toisen kätensä menettäneeseen invalidiin, joka siitä huolimatta jatkaa aktiiviurallaan menestyksekkäästi. Mukavan rosoinen Mujunen on entinen Valpon ylietsivä ja ainakin parin sodan veteraani, joka on ymmärtänyt hypätä Valpon kelkasta ennen sen muuttumista punaiseksi. Nyt hän siis pyörittää yhden miehen yksityisetsivätoimistoa Helsingissä. Naisasiat ovat hieman rempallaan, mutta ei suinkaan siksi, etteivätkö naiset Mujusesta pitäisi tai hän heistä. Pomminvihreissä renkaissa Mujunen viettää poikamieselämää, mutta ei tunnu sulkeneen parisuhteen mahdollisuutta poiskaan.

Bagge kirjoittaa mukavan letkeästi ja sujuvasti. Mukana on lempeää huumoria. Dekkarin juoni etenee sutjakkaasti, ja kimurantteja käänteitä ja kiperiä tilanteita on runsaasti, joten turhaan paikallaan polkemista ei ole. Parasta on kuitenkin pieteetillä rakennettu ajankuva, joka ei vaikuta päälle liimatulta vaan tulee lähinnä kuvattua henkilöiden ja toiminnan kautta. Historiallisten dekkareiden ystävä kiittää tästä tyylikkäästä sarjasta kovasti!

Tapani Bagge: Pomminvihreät renkaat
CrimeTime 2023. 300 s.
Äänikirjan lukija Pertti Koivula.
Kannet Jussi Kaakinen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Väinö Mujusesta kertova Värisarja:

Valkoinen hehku (Tammi, 2009)
Sininen aave (Tammi, 2011)
Musta pyörre (CrimeTime, 2012)
Punainen varjo (CrimeTime, 2013)
Sinimusta kyyti (CrimeTime, 2020)
Keltainen Cadillac (CrimeTime, 2021)
Punamusta baby (CrimeTime, 2022)
Pomminvihreät renkaat (CrimeTime, 2023)

Pekka Hyyti: Jos kostaa haluat

 

Historiallista Tampereelle sijoittuvaa dekkarisarjaa kirjoittava Pekka Hyyti hypäytti sarjan viidennessä osassa Omantunnon kysymys rikoskomisario Voitto Karhun ja Aamulehden reportteri Ina Djurlingin talvisodan aikaan 1940-luvun taitteeseen. Luonnehdin teosta ennemmin historialliseksi romaaniksi, jossa on sota- ja vakoiluromaanien aineksia, kuin varsinaiseksi dekkariksi.

Kuudennessa osassa Jos kostaa haluat palataan niin sanotusti ruotuun, eli Karhu tutkintaryhmineen saa miltei kättelyssä tutkittavakseen (lähes) lukitun huoneen murha-arvoituksen. Saksalainen kauppavaltuuskunta on tullut Tampereelle huippusalaiseen tapaamiseen suomalaisten kanssa, ja Karhun tehtäväksi annetaan raatihuoneella tapahtuvien neuvottelujen turvaaminen. Ennen kuin Karhu ja Astrid ehtivät kunnolla edes kohteeseen, tapahtuu murha.

Savuava ase kädessään vaimonsa ruumiin viereltä napataan Erich Fisher, joka myös tunnustaa tappaneensa vaimonsa Aleksandran. Tapaus näyttää siis selvitetyltä, mutta tekijää pitää silti kuulustella. Kiireessä turvaudutaan ensimmäiseen mieleen tulevaan saksan kieltä hallitsevaan tulkiksi kelpaavaan, joten Karhu, tosin hieman vastentahtoisesti, päätyy kutsumaan Inan tulkkaamaan kuulusteluja. Ina hoksaa heti ratkaisevan asian, joka jää Karhulta itseltään alkuun huomaamatta: uhri Aleksandra Fisher on heille kummallekin tuttu vuosikymmenen takaa.

Ina pitää kuitenkin asian toistaiseksi omana tietonaan, koska haluaa tehdä omia tutkimuksiaan skuuppi mielessään mutta myös, koska haluaa vähän näpäyttää aviomiestään. Karhujen avioliitto nimittäin natisee uhkaavasti liitoksissaan. Ina haluaa tehdä uraa siinä missä Voittokin, mutta miten siihen yhtälöön sopii kolme lasta? Milloin ankarien aikojen keskellä arkeaan elävä pariskunta ehtii kuulla ja nähdä toinen toisensa? Haluavatko he edes?

Jos kostaa haluat -romaanissa eletään välirauhan ajan jännitteisessä ilmapiirissä. Euroopassa ja maailmalla sota jatkuu kiihtyvänä, eivätkä suomalaisetkaan kuvittele, että rauha on pysyvä. Juuri päättynyt talvisota on vammauttanut miehiä monin tavoin, samoin kotirintamalla oman sotansa käyneitä, mutta mitään hoitoa ei ole psyykkisiin vammoihin ja tuskaan saatavana. Tämän Hyyti tuo hienosti esiin monesta kulmasta henkilöidensä kautta.

Hyyti myös nostaa esiin, miten moninaisia mielipiteitä tuohonkin aikaan sodasta ja sen oikeutuksesta Suomessa oli. Kertomus yhteistä vihollista vastaan sotineesta yhtenäisestä kansasta on todellakin myytti. Tampereella Karhu alaisineen selvittelee poliittisesti arkaluontoista murhaa, ja samaan aikaan eri puolilta kaupunkia katoaa rakennustyömailta räjähteitä. Ketkä ovat varkauksien takana? Onko tekeillä jokin terroriteko? Mikä sen tavoite olisi?

Lukija pääsee seuraamaan tapausten tutkintaa niin poliisien kuin Inankin matkassa. Tutkintalinjat risteävät useaan otteeseen, ja välillä Voitto ja Ina törmäävät rikospaikoilla, välillä keskustellaan kitkerään sävyyn poliisilaitoksella. Vähitellen alkaa näyttää myös siltä, että raatihuoneen murha ja katoavat räjähteet saattavat liittyä yhteen. Mutta mikä tai kuka on yhdistävä lenkki? Entä kuka lopulta veti liipaisimesta raatihuoneella ja miten teko liittyi uhrin menneisyyteen Tampereella?

Hyppäys sotavuosiin on ollut Hyytiltä onnistunut ratkaisu, ja paluu selkeämpään rikosromaanimuotoonkin tuntuu hyvältä. Jos kostaa haluat on jälleen erinomainen historiallinen dekkari, jossa ajankuva ja ajan henkinen ilmapiiri on rakennettu pieteetillä ja jonka henkilöt ovat moniulotteisia ihmisiä vahvuuksineen ja heikkouksineen.

Pekka Hyyti: Jos kostaa haluat
Myllylahti 2023. 304 s.

Arvostelukappale.

Voitto Karhu -sarja: 

Tummat pilvet eilisen 
Musta talvi 
Ruumiinpuntari
Tuonen morsian 
Omantunnon kysymys 
Jos kostaa haluat

Pauli Jokinen: Selli 88

 

Saimme tutustua Helsingin poliisin ensimmäiseen punikkirikostutkijaan Arpia Haahtiin Pauli Jokisen esikoisdekkarissa Jääleinikin kuolema viime vuonna. Ihan oikea ja edelleen ratkaisematon rikos Helsingin Punavuoressa v. 1932 käynnistää Jääleinikin kuoleman tapahtumat, mutta lopulta ollaan paljon monimutkaisempien ja vaarallisten kuvioiden äärellä. Arpia saa työparikseen äkeän ja vitivalkoisen etsivä Nestor Frantsilan, eikä yhteistyö käynnisty täysin yskimättä. Pian miehet kuitenkin huomaavat toinen toisensa ammattilaisiksi.

Jokisen toinen Arpia Haahti -dekkari Selli 88 ei ole varsinaisesti saanut innoitustaan tosielämän rikoksesta, mutta faktatieto senkin idean ytimessä on. 1910-luvulla syntynyt jääkäriliike tavoitteli Suomen itsenäisyyttä tarvittaessa voimakeinoin, mikä tietysti huolestutti Venäjää. Niinpä jääkäreitä yritettiin valvoa, vakoilla ja vangita kaikin keinoin. Merkittävä osa jääkäreistä sai sotilaskoulutuksen Saksassa, mutta kiinni jääneet suljettiin Pietarin pahamaineiseen Špalernajan vankilaan ja heitä kutsuttiin kalterijääkäreiksi.

Selli 88:n tapahtumat sijoittuvat vuoden 1932 loppusyksyyn ja Helsinkiin. Arpia Haahdin yksityiselämässä ei ole kehumista. Miehen työpaineiden takia perhe on hajonnut ja vaimo muuttanut pariskunnan pojan kanssa vanhempiensa luokse Siuntioon. Tilanne tuntuu olevan lopullisessa umpikujassa, ja Arpia yrittää hukuttaa murheensa miekkailuharrastukseensa ja työntekoon.

Työtä onkin tarjolla, sillä Helsingissä rötöksistä ei ole pulaa, mutta poliisin resursseista kyllä on. Frantsila on ottanut epämääräisen pituisen virkavapaan, ja uusi esimies määrää Arpialle työpariksi nuoren poliisikokelaan eli oman siskontyttönsä Jenny Katteluksen. Kaunis, iloinen ja sanavalmis flappertyttömäinen Jenny on käynyt Suomenlinnan poliisiopiston, mutta se ei vielä takaa työpaikkaa poliisivoimissa, ainakaan naiselle.

Jenny pääseekin pian harjoittelussaan mukaan tositoimiin, sillä Talin laukkakilpailujen jälkeen Helsingin kaupunginvaltuutettu ja kultakauppias Verner Alander ilmoitetaan kadonneeksi. Arpia ja Jenny ehtivät tuskin kirjata Alanderin vaimolta miehen tuntomerkit ylös, kun tämä jo löytyy oman liikkeensä takahuoneesta raa’asti murhattuna.

Pian poliisit yhdistävät Alanderin murhan ainakin kahteen toiseen tapaukseen. Kaikilla murhatuilla miehillä on samanlaiset omituiset arvet leuassa ja rinnassa, rinnan arpea peittävä kalteritatuointi sekä kultasormus. Lukijalla tietää, mikä miehiä yhdistää, mutta poliisilla sen selvittelyyn menee melko pitkään.

Pakkaa sekoittavat vielä niin etsivän keskuspoliisin etsivät johtajansa Esko Riekin käskyttäminä kuin venäläisetkin, joiden Suomen vakoiluorganisaatiota juuri vahvistetaan aktiivisesti. Meno Helsingin kaduilla ja kujilla on levotonta ja vaarallistakin.  

Selli 88 on jälleen taiten ja pieteetillä rakennettu historiallinen jännitysromaani, jossa poliisit ratkovat kimuranttia rikosvyyhteä käytettävissään olevin rajallisin keinoin. Teoksen perustunnelma on mustahko, eivätkä välähdykset Špalernajan kuulusteluhuoneen tapahtumista vuoden 1918 keväällä ole kovin mieltä ylentäviä. Synkillä ja pahoilla teoilla on seurauksensa tarinan nykyhetkessä, kuten lukija jo varsin varhaisessa vaiheessa päättelee. Sen sijaan murhaajan arvaamiseen lukijalle ei anneta työkaluja ennen kuin on aivan pakko. Sen suhteen saa hapuilla yhtä pimeässä kuin poliisin etsivätkin.

Sopivaa kepeyttä Jokinen on kirjoittanut tarinaan muun muassa Arpian vähän odottamattoman miekkailuharrastuksen avulla. Romanttiset kuviotkaan eivät mene ihan odotetuimman kaavan mukaan. Arpia on kovin perso kauniiden naisten perään, mutta saa yleensä lähinnä näpeilleen. Omien tunteiden setviminen ei ole helppoa karskille poliisimiehelle!

Pauli Jokinen: Selli 88
Myllylahti 2023. 280 s.
Kansi Kaisu Sandberg.

Arvostelukappale.

Arpia Haahti -sarja:

Jääleinikin kuolema
Selli 88 

Timo Saarto: Pimenevässä kaupungissa

 

Timo Saarron Leo Waara -trilogia sijoittuu vuoden 1917 lopusta noin puoliväliin vuotta 1918. Miljöönä on Helsinki, joka toimii Suomen itsenäistymisen ja kansalaissodan käänteiden näyttämönä. Näissä kuohuissa miliisi Leo Waara ratkoo rikoksia. Saarto sai trilogian ensimmäisestä osasta Kuoleman kuukausi Vuoden johtolanka -palkinnon vuonna 2018. Sarjan osat ilmestyivät siis melko tarkkaan sata vuotta myöhemmin kuin niissä kerrotut historialliset tapahtumat tapahtuivat.

Viime vuonna ilmestynyt historiallinen dekkari Pimenevässä kaupungissa on eräänlainen Leo Waara -sarjan spin off, sillä se sijoittuu yli kaksikymmentä vuotta myöhempään aikaan eli vuoden 1939 syksyyn talvisodan kynnykselle. Päähenkilökin on vaihtunut, sillä nyt rikoksia ratkoo etsivä Albert Vaara eli Alppu, kuten hänen äitinsä miestä edelleen kutsuu. Albert on sama poika, joka Kuoleman kuukaudessa löytää kirjan alussa ruumiin. Rikosta tutkinut Leo Waara on sittemmin avioitunut Albertin äidin Bettyn kanssa ja on siis Albertin isäpuoli.

Albert päätyy tutkimaan töölöläisen varakkaan perheen tyttären tekemää tappoa. Helena Leppänen on kalauttanut itseään häirinneen miehen kynttilänjalalla hengiltä perheen kellarikomerossa. Suojellakseen tytärtään Paavo Leppänen lähettää Helenan toipumaan järkytyksestään Kammion mielisairaalaan ennen kuin poliisi ehtii puhuttaa häntä. Kun Albert Vaara lopulta pääsee juttusille Helenan kanssa, alkaa tapauksesta paljastua monenlaisia kummallisia yksityiskohtia.

Helenaa on häiritty jo aikaisemminkin. Tapaukseen liittyy makaaberi tarina. Leppästen talon edestä on tietöiden yhteydessä löytynyt kadun alle haudattu vainaja ruumisarkkuineen päivineen. Näkyä ihmettelemään mennyttä Helenaa on lähestynyt sekavalta vaikuttanut vanha nainen, joka on vannonut, että murha kyllä kostetaan. Kenen ruumis oli, miksi vanha nainen uhkaili juuri Helenaa ja mistä murhasta hän puhui? Miksi vuosikymmeniä vanha arkku löytyi kadun alta?

Samaan aikaan kun kansakunta ja sen pääkaupunki alkavat yhä kiihtyvään tahtiin valmistautua koko ajan väistämättömämmältä vaikuttavaan sotaan, Albert kaivelee Helena Leppäsen tapausta. Yllättäen apua tulee Betty-äidiltä, joka alkaa kysellä salaperäiseen ruumisarkkuun ja vainajaan liittyviä tietoja vanhojen suhteidensa avulla.

Tutkinta saa yhä karmivampia käänteitä. Saarto on kirjoittanut hyytäviä kohtauksia niin mielisairaalaan kuin ruumishuoneellekin. Kun Leo pääsee Helenan kimppuun hyökänneen miehen ja tämän rikostoverin jäljille, alkavat tapahtumat vyöryä melkoisella vauhdilla, eikä sen paremmin Helenan kuin Albertinkaan henki ole kovin kallista valuuttaa.

Pimenevässä kaupungissa on yhtä huolellista ja kiinnostavaa ajankuvausta kuin Saarron aiemmassakin tuotannossa. Albert Vaaran punaisehko menneisyys on haitannut hänen poliisinuraansa, mutta nyt sodan kynnyksellä ääni esimiesten kellossa on selvästi muuttunut. Juoni on punottu monisäikeiseksi, ja osassa säikeitä on ripaus mystistä juonnetta. Mitään yliluonnolliseen liittyvää ratkaisua ei kuitenkaan tarvitse pelätä, vaan kaikki arvoitukset ja kysymykset saavat lopulta varsin arkiset ja loogiset ratkaisunsa.

Mukavaa oli tavata pitkästä aikaa tuttuja henkilöitä, erityisesti Bettyä ja Leoa, joiden elämä tulee muuttumaan jälleen ankarampaan suuntaan sodan syttyessä. Albertkin vaikuttaa oikein miellyttävältä poliisietsivältä, jonka tapaisin mielelläni vielä uudelleenkin.

***
Minua valistettiin, että itse asiassa Albert Vaara on Timo Saarron kahden ensimmäisen dekkarin eli Vaiteliaan pojan (Karisto, 2011) ja Vesimiehen ajan (Karisto, 2015) päähenkilö. Niistä olen jälkimmäisen lukenutkin, mutta en ole ennen yhteyttä tajunnut!

Timo Saarto: Pimenevässä kaupungissa
Karisto 2021. 239 s.
Kansi Mika Kettunen.
Äänikirjan lukija Antti Virmavirta.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Leo Waara -sarja:

Kuoleman kuukausi
Kevään varjo
Kivikalmisto

Timo Sandberg: Desantti

 

Kun jatkosota kesällä 1941 alkaa, on Lahden Reunanpalstalla asuva Eliisa Rimminen raskaana. Aviomies Anton on viety turvasäilöön Köyliön varavankilaan muiden vasemmistolaisten rauhanaktivistien eli ryömäläisten tavoin. Varavankilan olosuhteet ovat surkeat. Ruoka on huonoa, mutta silti vangeilla teetetään raskasta työtä. Sodan alkaminen kuitenkin tuo muutoksen, sillä vangit lähetetään lääkärintarkastuksen jälkeen rintamalle. Käsipuolikin läpäisee seulan, onhan toisessa kädessä vielä liipaisinsormi tallella.

Varavankilasta rintamalle lähtevät myös Antonin hyvät ystävät Långin veljekset Matti ja Toivo. Kun miehistä kuljetusvaiheessa erotellaan pienempi vaarallisempien vankien joukko, joutuu Matti Lång ilmeisesti vahingossa vähemmän vaarallisten joukkoon ja samalla eroon Antonista ja Toivosta. Kirjavien vaiheiden jälkeen Anton ja Toivo päätyvät Koverin vankileirille vanhan rajan itäpuolelle, kun taas Matista leivotaan Neuvostoliiton puolella desantti ja pudotetaan sodan jo kallistuessa loppua kohden lähelle kotiseutuja suorittamaan vaarallista tehtäväänsä.

Ismo Torni on harmikseen saanut kutsun astua palvelukseen heti sodan alkumetreiltä. Hyvälle ampujalle on sodassa kysyntää, ja ihmeekseen Ismo huomaa, että vihollisen ampumiseen tottuu nopeasti.

Kotirintamalla Lahden poliisin ylietsivä Otso Kekki kollegoineen joutuu järjestämään yhä uudelleen lähimetsien haravoinnin, kun on havaittu vihollisen hämärää lentotoimintaa ja on herännyt vahva epäily, että seudulle on pudotettu desantteja. Suurin osa etsinnöistä päättyy vesiperään. Sitten Lahden keskustassa tapahtuu ravintolassa tuhoisa kranaatti-isku keskellä kirkasta päivää.

Desantti on Timo Sandbergin Otso Kekki -poliisiromaanisarjan kuudes osa. Kustantaja määrittelee sarjan dekkareiksi ja jännityskirjallisuudeksi, mutta kun luin läpi kaikki sarjasta kirjottamani jutut, huomasin, että olen jo aiemmin moneen kertaan todennut kirjojen olevan erittäin hyviä historiallisia romaaneja, joissa on mukana myös rikoksia ja niiden tutkintaa. Tämä siis siitäkin huolimatta, että Sandberg sai sarjan aloitusosasta Mustamäki Vuoden johtolanka -palkinnon ja mielestäni aivan ansaitusti.

Desantti on ehkä tähänastisista Otso Kekki -sarjan kirjoista vähiten dekkari. Jo aikajänne on aiempia osia selvästi pidempi, sillä se kattaa koko jatkosodan ajan ja loppuhäivytyksessä mennään jo rauhanajallekin. Romaani on episodimainen, ja hajallaan eri puolilla olevia henkilöitä ja näkökulmia tuntuu olevan runsaasti.

Kekki ja muut Lahden poliisit Valpon miehillä vahvistettuina saavat kranaatti-iskun selvitettyä jo ennen kirjan puolta väliä. Muutenkin Kekki tuntuu olevan enemmän sivuroolissa kuin aiemmissa kirjoissa. Päähuomio on Antonissa ja Matissa sekä Matin kihlatussa Helvissä.

Olen aiemminkin ylistänyt Sandbergin taitoa kuvata mennyttä aikaa niin, että lukijan on helppo sujahtaa kirjan maailmaan ja olla osa tarinaa. Taika toimii jälleen kerran. En ole kovinkaan monesta kirjasta lukenut kuvausta desanttitoiminnasta desantin näkökulmasta, ja vielä vähemmän kuvauksia suomalaisten poliittisten vankien kohtelusta sodan aikana. Rintamalle sijoittuvia romaaneja olen lukenut jonkin verran, mutta kotirintaman, vakoilun ja sabotaasien näkökulma on jäänyt vähemmälle. Senkin vuoksi Desantti oli erittäin mielenkiintoista luettavaa. Lisäksi Sandbergilla on taito kirjoittaa henkilöistään eläviä ihmisiä, joiden kohtaloihin eläytyy lukiessaan vahvasti.

Olen Murhakujan luettuani uumoillut, että sarja kenties oli tullut jo valmiiksi, olihan kyseessä kolmas osa. Tämän kuudennen romaanin äärellä on taas vähän sellainen tunnelma pinnassa, että nämä olivat kenties hyvästit reunanpalstalaisille. Ylietsivä Kekki ei kuitenkaan vielä jäänyt eläkkeelle, joten kukapa tietää (kirjailijan lisäksi)?

Timo Sandberg: Desantti
Karisto 2021. 364 s.

Arvostelukappale.

Otso Kekki -sarjan kirjat:

Mustamäki
Häränsilmä
Murhakuja
Tilinteko
Kostonkierre
Desantti

Taina Parikka: Neiti Sundmanin seikkailuja Fredrikshamnissa 1-3

 

Olen ollut vankasti sitä mieltä, että ainakin yksi ruumis on välttämätön osa kunnon dekkaria. Lisäksi olen ollut sitäkin mieltä, että omakustanteet eivät ole varsinaisesti sellaista kirjallisuutta, jota mieluiten lukisin.

On ihan virkistävää huomata aina välillä, että omat mielipiteensä joutuu pyörtämään. Taina Parikan historiallisissa pehmodekkareissa ei tule ruumiita, mutta ne ovat siitä huolimatta (ellei juuri siksi?) aivan loistavia! Lisäksi Parikka on julkaissut kaikki kolme tähän mennessä ilmestynyttä Neiti Sundmanin seikkailuja Fredrikshamnissa -sarjan osaa omakustanteina.

Parikka työskentelee Haminassa Kauppiaantalomuseon museonhoitajana. Kyseinen rakennus on mukana kaikissa kolmessa hänen dekkarissaan, mutta eniten sarjan avausosassa Varkaus vaskitehtaassa. Tämä nimenomainen vaski- eli kuparitehdas on nimittäin aikanaan sijainnut Kauppiaantalomuseon kiinteistössä, joka museon nettisivujen mukaan on rakennettu vuonna 1841 ja sijaitsee edelleen osoitteessa Kasarminkatu 6 Haminassa.

Suuri osa Parikan dekkareiden henkilöistä on ihan oikeita historiallisia henkilöitä. Myös fiktiivisissä henkilöissä on monissa mukana ainakin siteeksi faktaa. Sankaritar eli sarjan minäkertoja-päähenkilö on neiti Julia Sundman, jonka tausta on mielenkiintoinen. Parikka kertoo jo suunnitteluvaiheessa päättäneensä, että päähenkilö tulee olemaan Elfvingin kirjakaupassa työskentelevä neiti-ihminen. Sattuman kautta tälle kuvitteelliselle henkilölle löytyi käyttökelpoinen historiallinen tausta.

Oikea Julia Sundman syntyi Loviisassa varakkaaseen porvarisperheeseen vuonna 1846 ja muutti Haminaan vuonna 1867. Haminassa hän tutustui neiti Aleksandra Elfvingiin, josta tuli Suomen ensimmäinen naispuolinen kirjakauppias, kun hän perusti kirjakaupan Haminaan. Juliasta tuli Elfvingin neitien pitkäaikainen asuinkumppani ja seuraneiti.

Parikka on kirjoittanut tälle historian Julialle teoksiinsa uran kirjakaupan osakkaana ja myyjättärenä. Isältään perimien varojen ansiosta Julia on suhteellisen varakas itsellinen nainen, joka ei vielä kolmikymmenvuotiaanakaan ole löytänyt itselleen sopivaa aviomiestä. Asia vaivaa Juliaa jonkin verran, ja hän punnitsee vaihtoehtojaan välillä hyvinkin analyyttisesti, jopa kyynisesti. Toisaalta hän kaipaa perhettäkin, mutta itse asiassa sittenkin ennemmin miehistä kosketusta…Ajatus on täysin sopimaton siveelliselle ja säädylliselle säätyläisnaiselle!

Varkaus vaskitehtaassa -dekkarissa Julian tilanteen tekee tukalaksi innokas kosija, joka sattuu olemaan neitien vuokraemännän poika. Julia tietää, että avioliitto olisi ratkaisu moniin hänen ongelmiinsa, mutta se ei silti tule kyseeseen missään tapauksessa. Julia on nimittäin auttamattoman rakastunut kuparitehtailija Johan Lindforsiin, joka taas on naimisissa. Tilanne on kiusallinen, eikä siitä ole kunniallista ulospääsyä.

Julian sydämenasiat ja avioitumiskuviot ovat keskeisinä mukana seuraavissakin teoksissa. Kolmannessa osassa Karsserissa kadettikoulussa Julian pään pistää täysin pyörälle kadettikoulun johtajan yksityissihteeri Aleksander Sigglund, komea ja hienokäytöksinen herrasmies, joka Julian järkytykseksi ja kuumotukseksi on häntä itseään miltei kymmenen vuotta nuorempi mutta joka silti osoittaa selvää kiinnostusta kirjakaupan neitiä kohtaan.

Neiti Julia Sundman on mitä onnistunein päähenkilö tähän kepeään historialliseen dekkarisarjaan. Hän on säätyläinen, kohtalaisen varakas ja siedettävän näköinen, vaikka ei mikään häikäisevä kaunotar. Hän on myös fiksu mutta ei ärsyttävän älykäs tai ylivertainen. Kirjakaupassa ja Elfvingin neitien kanssa asuessaan hän tuntee paljon kaupunkilaisia ja on aktiivisesti mukana kaupungin seuraelämässä. Aloin kolmen pienen dekkarin mittaan pitää kovasti Juliasta, joka kärvistelee rakkauselämänsä niukkuuden ja ajan ankarien sopivaisuussääntöjen puristuksessa. Hän on juuri sopivan emansipoitunut ja kipakka toiminnan ihminen minun makuuni.

Neiti Sundmanin seikkailuja Fredrikshamnissa -sarjassa on siis tähän mennessä ilmestynyt kolme teosta: Varkaus vaskitehtaassa (2017), Kalkki kadoksissa (2018) ja Karsserissa kadettikoulussa (2020). Ensimmäisen teoksen tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1875, keskimmäisen kuusi vuotta myöhemmäksi 1880-luvun alkuun ja kolmannen vuoteen 1884.

Varkaus vaskitehtaassa alkaa, kun Julia törmää iltahämärissä Haminan keskustan liepeillä tilanteeseen, jossa piika on jonkinlaisessa pulassa venäläiseltä upseerilta vaikuttavan miehen kanssa. Kun Julia lähestyy paria, mies häipyy nopeasti paikalta ja hätääntynyt piika kiittelee vuolaasti Juliaa. Käy ilmi, että nuori nainen on odottelemassa kadunkulmassa sulhastaan, joka ei ole saapunut sovittuun tapaamiseen. Tomera Julia ryhtyy selvittämään kadonneen sulhasen tapausta, ja nopeasti käykin ilmi, että tämä on päätynyt putkaan jäätyään kiinni tehtailija Lindforsin kassan varastamisesta. Kassa on edelleen kateissa ja pieniin päin olevan piikatytön sulhanen putkassa, joten neiti Julia Sundmanilla on pätevä syy pistäytyä tapaamassa komeaa tehtailijaa.

Kakkososassa Kalkki kadoksissa Julia saa yllättäen apurin rikosten ratkontaan, sillä rovasti Enckellin kymmenvuotias poika Manne eli Magnus osoittautuu varsin teräväpäiseksi ja tarkkasilmäiseksi miehenaluksi, joka haluaa auttaa Juliaa selvittämään pappilaan ja kirkon sakaristoon tehdyt omituiset murrot. Rikossarja tuntuu liittyvän Haminan esikaupungissa kulkevaan huhuun, jonka mukaan keskiaikainen ehtoollisviiniastia eli kalkki olisi ihmeitä tekevä parantava esine. Kun kalkki sitten katoaa, seuraa sarja omituisia tapahtumia.

Karsserissa kadettikoulussa saa vauhtia, kun säätyläisrouva pyytää Julialta apua kummityttönsä kiusalliseen ongelmaan. Aikuinen nuori nainen toimii opettajana tyttökoulussa, mutta nyt hänen maineensa ja tulevaisuutensa on uhattuna, sillä hän on jo toista vuotta saanut kummallisia nimettömiä kirjeitä sen jälkeen, kun osallistui kadettikoulun tanssiaisiin. Alkupään kirjeet ovat lemmekkäitä, mutta ne ovat vähitellen muuttuneet uhkaaviksi ja synkeiksi. Neito ei rohkene kertoa kirjeistä vanhemmilleen, koska pelkää menettävänsä lupansa työskennellä koulussa.

Julia ryhtyy selvittämään kirjeiden alkuperää, joka näyttäisi olevan yhteydessä Keisarilliseen Suomalaiseen Kadettikouluun, Haminan ylpeyteen. Avukseen hän saa innokkaan kirjuri Sigglundin mutta yllättäen myös huonokäytöksinen ja töykeä kadetti Mannerheim osoittaa olevansa kiinnostunut auttamaan viehättävää ikäneitoa tämän epäsovinnaisissa puuhissa. Epäsovinnaiset puuhat herättävät epäluuloja myös Julian asuinkumppaneissa Elfvingin neideissä, ja naisten pieni yhteisö kärsii eripurasta. Koko Julian tulevaisuus tuntuu olevan vaakalaudalla.

Taina Parikka on perehtynyt historiallisiin pukuihin, mikä näkyy mainiosti myös hänen romaaneissaan. Hankalat naisten asut saavat paljon huomiota, mutta esimerkiksi ruokiin ei juurikaan näissä kirjoissa paneuduta. Sen sijaan vanhan Haminan arkkitehtuuri tulee esille hienosti, ja huomaavaisesti jokaisessa kirjassa on myös Haminan ympyräkeskustan kartta avuksi lukijalle.

Vaikka tarinat ovat kepeitä ja rikosjuonen sekä romanssin sävyttämiä, niiden lomaan mahtuu terävääkin yhteiskunnallista havainnointia. Ajan räikeä kaksinaismoraali saa käsittelynsä, samoin jyrkkä jakautuminen säätyläisiin ja rahvaaseen, joiden elinolot poikkeavat toisistaan suorastaan pöyristyttävästi. Kirjojen lopusta löytyvät historiallisten henkilöiden esittelyt sekä lähdeluettelot lisäluettavaa kaipaaville.

Ihastuin myös Parikan kerrontatyyliin. Tietoa viihdyttävän tarinan taustalla on rutkasti, mutta se on tuotu kerrontaan kuin salavihkaa, ei kuivakasti lukijaa pitkästyttäen. Dialogi on luontevaa, ja tekstiin on siroteltu juuri sopivasti vanhahtavia sanoja ja termejä, joista osa selitetään alaviitteissä. Teoksista tuntuu huokuvan tekijän rakkaus aiheeseensa, ja mukana on myös lämmintä huumoria.

Kiitän lämpimästi Taina Parikkaa yhteydenotosta, sillä muuten en olisi koskaan näihin helmiin törmännyt! Hamina on nyt myös merkitty tulevien aikojen vierailukohdelistalle, sillä olen käynyt Haminassa pikaisesti vain kerran. Nähtävää ja koettavaa siis riittää. Jos olen oikein ymmärtänyt, sarjaan olisi vielä tulossa ainakin yksi osa. Sitä jään odottelemaan!

Taina Parikka: Varkaus vaskitehtaassa
BoD-omakustanne, 2017. 129 s.

Taina Parikka: Kalkki kadoksissa
BoD-omakustanne, 2018. 156 s.

Taina Parikka: Karsserissa kadettikoulussa
BoD-omakustanne, 2020. 201 s.

Lainattu kirjastosta.

Sarjaan on ilmeisesti tulossa vuoden 2024 lopulla uusi osa. Sitä odotellessa voi katsoa vaikka tämän Ylen jutun kirjailijasta: Prinsessaleikki.

Pekka Hyyti: Ruumiinpuntari

 

Kun aikanaan vainajia tuotiin Näsijärven pohjoispuolisista pitäjistä haudattaviksi Pirkkalan hautausmaalle, piti sekä vainajat että vene kantaa miesvoimin Epilänharjua myöden Pyhäjärven rantaan. Polku, jota pitkin vainajat kannettiin, sai nimen Ruumiinpuntari, tulihan ruumiin paino siinä kantajille samalla selväksi.

Ruumiinpuntari on myös tamperelaisen Pekka Hyytin kolmannen konstaapeli Voitto Karhusta ja reportteri Ina Djurlingista kertovan dekkarin nimi. Tapahtumat sijoittuvat vuoden 1930 helteiseen heinäkuuhun suurin piirtein lapualaisten talonpoikaismarssin ja tamperelaisen eduskunnan varapuhemiehen Väinö Hakkilan muilutuksen väliseen ajanjaksoon.

Tarinat Ruumiinpuntarista kiehtovat parin lähistöllä asuvan pikkupojan mieltä, ja yhtenä heinäkuisena yönä he päättävät lähteä tutkimaan, millaisia henkiolentoja siellä kuljeskelee. Pojat kuitenkin säikähtävät perinpohjaisesti, kun pimeässä metsässä kuuluu outoja ääniä ja häilyy valoja. Samoin säikähtää kaksi raavasta miestä, jotka sattuvat paikalle pirtun salakauppatoimiensa takia. Miehet kuulevat kaivamisen ääniä, ja sitten paikalta poistuu auto.

Seuraavan päivän iltana Paavo ja Ville kertovat yöllisistä kauhukokemuksistaan Paavon enolle Oskarille. Seitsemäntoistavuotiaan Oskarin päivä on ollut poikkeuksellisen huono jo siihenkin asti, mutta mikään ei valmista häntä järkytykseen, joka häntä iltahämärissä Ruumiinpuntarilla odottaa.

Heinäkuinen päivä on ollut Tampereen poliisillekin hikinen. Aamupäivällä on tapahtunut omituinen onnettomuus, kun teollisuusneuvos Urho Havukaisen päällystakki on leimahtanut tuleen miehen omistaman konepajan pihalla ja mies on menehtynyt tapahtumapaikalle. Onko kyseessä pelkkä traaginen onnettomuus vai onko teollisuusneuvos sittenkin murhattu? Mutta miten teko olisi voitu toteuttaa?

Iltamyöhällä poliisit hälytetään Ruumiinpuntarilta löytyneelle metsähaudalle, josta on löytynyt teollisuusneuvoksen tyttären Alina Havukaisen ruumis. Mitä oikein on meneillään? Motiivi sekä Alinan että teollisuusneuvoksen tappamiseen tuntuisi olevan ainakin Oskarilla, mutta muitakin tarjokkaita on. Ilmapiiri Tampereella ja koko Suomessa tuntuu kiristyneen äärimmilleen, ja se vaikeuttaa myös poliisin työskentelyä. Kehen voi luottaa, kun poliittiset jännitteet vaikuttavat kaikkein arkisimpiinkin tehtäviin?

Pekka Hyyti nappasi kirjallaan Tummat pilvet eilisen Suomen dekkariseuran esikoisdekkaripalkinnon vuonna 2020, vain noin kuukautta ennen kuin sarjan kakkososa Musta talvi ilmestyi. Olen pitänyt kovasti sarjan kahdesta aiemmastakin osasta, vaikka ainakin esikoisessa on vielä tiettyä kerronnan kömpelyyttä. Ruumiinpuntari on mielestäni jälleen edeltäjiään parempi, joten Hyyti vain petraa kirjoittamistaan.

Itse murhajuoni on sopivan kimurantti ja poliisin tutkimusmenetelmien kuvaus tekee siitä omalta osaltaan kiinnostavan. Sormenjäljet ovat jo hyväksytty todistusaineistoksi, mutta tekniikka niiden talteen saamiseksi ja tunnistamiseksi on vielä alkeellista. DNA-tutkimuksista ei osata edes haaveilla. On turvauduttava toisenlaisiin menetelmiin.

Voitto Karhun ja Ina Djurlingin yksityiselämää seuraillaan juuri sopivasti niin, että se keventää dekkaria mutta ei vesitä sitä tai ole liian imelää. Inan ammatti paikallisesti tunnettuna Aamulehden toimittajana on hyvää vastapainoa muuten poliisityöhön painottuvassa kerronnassa. Se avaa myös kirjoittajalle sopivasti pelitilaa. Henkilöt ovat myös sympaattisia ja heidän seurassaan viihtyy. Mukavasti sarjaan on tullut muitakin pidempään mukana kulkevia hahmoja, kuten työväenlehteen juttuja kirjoittava Nieminen, joka vilahtelee tässäkin tarinassa.

Ajankuva on rakennettu kirjoissa yksityiskohtia myöden tarkasti, ja ajan poliittiset kipupisteet saavat oivallista valaistusta. Ajassa on hyytävän ajankohtaisia piirteitä, joita Hyyti nostaa lukijan mietittäväksi kuitenkaan liikaa osoittelematta. Poliittiset jännitteet näkyvät niin rikoskonstaapelin kuin toimittajankin arjessa, ja niin Ina kuin Voittokin joutuvat punnitsemaan moraalisia kysymyksiä ja miettimään omia kantojaan.

Olen Tummien pilvien äärellä vähän nyrpistellyt nenääni insinöörimäisille selittelykohdille. Niistä Hyyti on sittemmin pääosin luopunut tai pikemminkin onnistunut aiempaa paremmin upottamaan selitykset sujuvasti kerrontaan. Ruumiinpuntarissa on oikeastaan vain pari kohtaa, joissa luistellaan vähän tässä mielessä vaarallisilla vesillä. Toinen on kohtaus, jossa Voitto Karhu pyytää Inalta selitystä VRL:n ja Lapuan liikkeen eroista. Ina vyöryttää kokonaisen poliittisen luennon Voiton ja lukijan niskaan.

Toinen melkoisen informatiivinen osuus liittyy nappiin, josta tulee lopulta ratkaiseva todiste murhatutkinnassa. Nappi on valmistettu Sarviksen tehtaalla ja sen materiaali on muovi. Muovin valmistusperiaatteesta kerrotaan jonkin verran tämän napin takia.

Minun fennisti- ja historiaharrastajan detaljitutkaani tarttui materiaalista käytetty sana eli muovi. Se kun tuli suomen kieleen Lauri Hakulisen keksimänä vasta 1947. Vuonna 1930 Tampereella materiaalista siis puhuttiin vielä vierasperäistä plastikkia käyttäen. Kirjailija on kenties tehnyt sanavalinnan ihan tietoisesti haluten käyttää lukijoille tuttua termiä vanhan ja kömpelöltä kuulostavan vieraan sijasta. Tiedä häntä, ja muita tuskin tämä edes kiinnostaa.

Tutkaani tarttui myös toinen yksityiskohta, joka on mitä ilmeisimmin pelkkä lipsahdus. Jätän sen muiden lukijoiden oman tarkkaavaisuuden huomaan. Yksityiskohdat ovat siis tärkeitä, mutta lukijaa voi ilahduttaa huolella valituilla anakronismeilla, koska niistä valittaminen on mitä nautinnollisinta hupia!

Pekka Hyyti: Ruumiinpuntari
Myllylahti 2020. 372 s.
Äänikirjan lukija Jari Nissinen, kesto 9 h 59 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Nextory.

Timo Sandberg: Tilinteko ja Kostonkierre

Tuotteliaan dekkarikirjailija Timo Sandbergin uusi historiallinen Lahteen sijoittuva jännitysromaanisarja sai loistavan lähdön, kun jo aloitusosa Mustamäki (Karisto, 2013) sai arvostetun Vuoden johtolanka -palkinnon. Kirjassa tutustutaan lahtelaiseen etsiväkonstaapeli Otso Kekkiin, kaikin puolin rehtiin ja rauhalliseen poliisiin, jota eivät puoluepoliittiset tai aatteelliset kiihkoilut kiinnosta.

Otso asuu kaupungin laidalla Reunanpalstalla, työläiskaupunginosassa, joten työväestö on hänelle tuttua jo naapuruudenkin takia. Reunanpalstan väki tulee tutuksi lukijallekin. Sarjan kolme ensimmäistä osaa eli Mustamäki, Häränsilmä ja Murhakuja sijoittuvat 1920-luvun alkuun ja vuoteen 1930. Otson kautta päästään seuraamaan, miten poliisin tutkintamenetelmät kehittyvät, mutta myös, miten poliittiset jännitteet suoraan vaikuttavat myös lainvartijoiden arkeen, halusivatpa nämä tai eivät.

Otson yksityiselämääkin sarjassa jonkin verran seuraillaan. Aloitusosassa Otso on kolmikymppinen poikamies, mutta hän tutustuu Reunanpalstalle asettuneeseen venäläiseen Veraan, ja ajan mittaan heistä tulee pari. Murhakujassa pariskunta elelee edelleen susiparina, mutta tilannetta on vakiinnuttanut yhteinen poika Urho, joka on noin viisivuotias vuonna 1930. Veran tausta avaa monenlaisia mahdollisuuksia ajankuvan rakentamisessa, ja niitä Sandberg myös oivallisesti hyödyntää.

Olen Murhakujan luettuani uumoillut, että sarja kenties olisi päättynyt siihen. Onneksi olin kuitenkin väärässä. Otso Kekki -sarjaa mitä ilmeisimmin kirjoitetaan tai ainakin suunnitellaan Sandbergin työhuoneella parhaillaankin. Oivallisesti kirjailija on harpannut yli lähes koko 1930-luvun ja sijoittanut sarjan neljännen osan Tilinteko vuosiin 1939-40. Viides osa Kostonkierre jatkuu lähes suoraan Tilinteon tapahtumista ja sijoittuu välirauhan aikaan. Romaani päättyy tietoon jatkosodan alkamisesta.

Eletään siis jälleen erittäin vaikeita ja jännitteisiä aikoja. Sekä Tilinteon että Kostonkierteen alaotsikoksi on merkitty jännitysromaani, mutta en niitä varsinaisiksi jännitysromaaneiksi tai dekkareiksi vieläkään luokittelisi. Edelleenkin ne ovat lähinnä historiallisia poliisiromaaneja, mikäli luokitella halutaan. Kummassakin teoksessa mukana on myös rikossarja, jota ylietsiväksi kohonnut Otso Kekki kollegoineen selvittelee, mutta pääpaino on kuitenkin muualla, tavallisten lahtelaisten arjessa.

Tilinteossa Lahdessa ammutaan lyhyen ajan kuluessa kolme miestä. Tapaukset on lavastettu itsemurhiksi, mutta niin ylimalkaisesti, että Kekki ei sitä suostu nielemään. Miehillä tuntuu olevan yhteistä taustaa ja käy ilmi, että he ovat olleet myös yhteyksissä keskenään Lahdessa oleskellessaan. Hämmentävästi kahdelta uhrilta löytyy kommunistien kiellettyjä julkaisuja. Ovatko uhrit olleet tekemisissä myös Valtiollisen poliisin eli Valpon kanssa?

Kostonkierteessä Lahdessa murhataan raa’asti kaksi Valpon värväämää ilmiantajaa, mutta ensimmäisen uhrin kohdalla itsemurhalavastus on tehty niin taitavasti, että Kekkikin on epävarma. Vaisto kuitenkin sanoo, että kaikki ei ole kohdallaan. Se ei silti oikein riitä murhatutkinnan aloittamiseen. Mutta toinen saman kaavan mukaan toteutettu tapaus muuttaa kaiken.

Mutta kuten sanottu, murhat ja murhatutkinnat ovat kirjoissa lähes sivuosassa. Paljon keskeisempää on lahtelaisten arjen kuvaus. Ismo Torni on edennyt Rautateollisuuden pääluottamusmieheksi, kun sodan uhka on selvästi kasvamassa. Aatetoveriensa Anton Rimmisen ja Långin veljesten kanssa hän pohtii, miten menetellään, jos sota oikeasti alkaa. Miten voisi tarttua aseeseen ja surmata omia aateveljiään? Ismo päättää pian, että kutsuntailmoituksen saapuessa hän noudattaa määräystä. Eliisa-sisaren mies Anton sen sijaan päättää paeta.

Poliiseille on sälytetty paljon väestönsuojelutehtäviä sodan aikana. Ismon vaimo Silja on lotta ja toimii ilmavalvontatehtävissä. Sitä kautta lukija pääsee seuraamaan myös Lahden ankaria pommituksia kuin aitiopaikalta.

Kiristyvä poliittinen ilmapiiri näkyy poliisin arjessa kuitenkin selvimmin Valpon toiminnan aktivoitumisena. Ylhäältä kehotetaan toistuvasti poliisia toimimaan yhteistyössä Valpon kanssa. Lahden poliisiasemalle asettuvat Karl Mannelin ja Torsti Teräväinen, joilla kummallakin on henkilökohtaisia kaunoja Lahden kommunisteja kohtaan. Teräväinen on syyllistynyt kansalaissodan aikana veritekoon, joka ei ole lahtelaisilta unohtunut. Mannelin taas on ollut sodassa valkoisten puolella ja joutunut sen takia koville yrittäessään jatkaa työskentelyään lahtelaisissa tehtaissa.

Kekki tuntee kasvavaa vastenmielisyyttä Valpon miesten toimintaa kohtaan. Yhtään asiaa ei paranna, että Vera on yksi Valpon silmätikuista. Venäläinen nainen asuu poliisin kanssa samassa taloudessa. Se jos mikä vaikuttaa valtion kannalta epäilyttävältä ja vaaralliselta. Lisäksi kummassakin murhatutkimuksessa Mannelinin ja Teräväisen nimet pulpahtelevat pintaan epäilyttävän usein, mutta johto ei anna mahdollisuutta kuulustella miehiä. Jatkosodan lähestyessä myös Valpon otteet kovenevat.

Pidän kovasti Otso Kekistä ja hänen lähipiiristään. Sandberg on onnistunut luomaan henkilöistään aitoja ja inhimillisiä. Aatteen palo on joissakin vahva, mutta aatteen oppien mukaan eläminen on välillä vaikeaa ellei mahdotonta. Arjen velvoitteet kahlitsevat monia, ollaanpa sitten millä puolella hyvänsä. Henkilökuvauksessa on myös lämmintä huumoria ja rakkautta.

Timo Sandberg: Tilinteko
Karisto 2018. 384 s.
Äänikirjan lukija Aku Laitinen, kesto 9 h 6 min.

Painettu kirja ostettu, äänikirja Storytel.

Timo Sandberg: Kostonkierre
Karisto 2020.
Äänikirjan lukija Aku Laitinen, kesto 8 h 39 min.

Storytel.

Otso Kekki -sarja:

Mustamäki
Häränsilmä
Murhakuja
Tilinteko
Kostonkierre

P.S. Jos tykkäät Otso Kekki -sarjan tyylisistä kirjoista, suosittelen ainakin Mikko Porvalin Karelia Noir -sarjaa

Sinisen kuoleman kuva
Veri ei vaikene
Kadonneen kaupungin varjo

sekä Pekka Hyytin Tampereelle sijoittuvia historiallisia dekkareita

Tummat pilvet eilisen
Musta talvi

ja Timo Saarron sarjaa

Kuoleman kuukausi
Kevään varjo 
Kivikalmisto

Pekka Hyyti: Musta talvi

Koko talven aikana ei ole kertaakaan ollut lunta useampana päivänä perätysten, eikä ikkunasta näkyvä järvi ole saanut miehen kantavaa jääpeitettä edes hetkeksi. On ollut märkää ja pimeää. Mustaa. Samaan aikaan poliittiset äänenpainot tuntuvat kiristyvän kiristymistään. Äärioikeisto ei enää purista kättään nyrkkiin taskun suojissa vaan heristää sitä julkisesti.

Mahtoikohan Pekka Hyyti osata aavistaakaan, kuinka ajankohtainen hänen toinen dekkarinsa Musta talvi tulisi ilmestyessään olemaan? Se nimittäin sijoittuu talveen 1930 Tampereelle, johon ei oikeaa talvea tullut tuona vuonna oikeastaan lainkaan. Maa pysyi miltei jatkuvasti mustana, eivätkä järvetkään kunnolla jäätyneet kuin korkeintaan hetkeksi. Samaan aikaan maassa tuntui vahvana äärioikeiston rivien tiivistyminen ja otteiden koveneminen. Kuulostaako tutulta!?

Helmikuun alkupäivinä on kuitenkin sen verran pakkasta, että Mältinrannassa on talviuimareiden avanto. Tehtaan uimariporukkaa kohtaa yhtenä aamuna kammottava näky. Umpeen jäätyneen avannon reunalla könöttää jäätynyt ruumis. Miestä on pahoinpidelty ja sitten pakotettu avantoon, missä tämä on nopeasti paleltunut kuoliaaksi.

Kuka mies on ja miksi hänet on tapettu? Ketkä häntä ovat kiduttaneet? Näitä kysymyksiä ryhtyy selvittämään rikostarkastaja Kuusniemi miehistöineen, johon nyt kuuluu myös Voitto Karhu. Samaan aikaan vasemmistolaisen Kansan Lehden toimitus yritetään polttaa. Tuhopolttoa yrittäneet miehet kuitenkin yllätetään, mutta heiltä jää jälkeen avainnippu, johtolanka, joka johdattaa poliisin tekijöiden jäljille. Tuhotyön yrityksestä on kiinnostunut myös Etsivä Keskuspoliisi, jonka sympatiat ovat selvästi kallellaan oikealle päin.

Vaikka murhatun miehen henkilöys paljastuukin suhteellisen nopeasti, ei murhatutkimus silti lähde kunnolla vauhtiin. Miehen liike- ja yksityiselämässä tuntuu olevan paljon epämääräisiä ja omituisia piirteitä. Lisäksi tutkintaa yritetään selvästi hämmentää eri suunnista. Mistä uhri oikein on saanut rahansa ja mihin hän niitä on käyttänyt? Moni tuntuu tietävän jotain uhrista, mutta kukaan ei tunnusta tuntevansa tätä. Edes vaimo ei myönnä tietävänsä mitään miehensä taustoista tai työstä.

Kaiken muun ohella Tamperetta riivaa vielä arvoituksellinen murtoja tehtaileva rikollinen, joka tunkeutuu asuntoihin ikkunan kautta kerroksesta piittaamatta ja jättää usein jälkeensä vain pari punaista hiusta. Poliisilla ei ole resursseja enää murtojen selvittelyyn, joten Kuusniemi tarjoaa Ina Djurlingille niitä jutunaiheeksi. Ina on muutenkin mukana tutkimuksissa, vaikkakin epävirallisesti, onhan hänen miesystävänsä Voitto Karhu. Voitto arvostaa Inan kirkasta ajatuksenjuoksua ja jakaa tämän kanssa tietonsa saadakseen apua visaisten arvoitusten ratkaisemiseen.

Pekka Hyyti sai edellisestä Voitto Karhusta ja Ina Djurlingista kertovasta kirjastaan Tummat pilvet eilisen Suomen dekkariseuran Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan. Itsekin pidin siitä kovasti, ja ilokseni voin sanoa, että Musta taivas on vielä edeltäjäänsä sujuvampi teos. Juoni on herkullisen monisäikeinen ja kutkuttavasti Hyyti tuo esille, miten eri tahot joutuvat salailun keskellä toimimaan osittain arvailujen varassa, jolloin ne myös päätyvät virhearvioihin. Väkeä tuntuu olevan liikkeellä runsaasti ja vaihtelevin motiivein.

Hyyti on selvästi parantanut kertojanotettaan, ja insinöörimäiset selostukset ovat muisto vain. Tarina etenee luistavasti, ja henkilö- ja eritoten miljöökuvaus on onnistunutta. Vaikka poliittinen ilmapiiri on Tampereellakin erittäin kireä, on silti nautinto päästä sujahtamaan kolmekymmentäluvun tamperelaisten arkeen.

Mustan talven voi huoletta lukea täysin itsenäisenä teoksena ja ennen kuin tarttuu Hyytin palkittuun esikoiseen. Minä jään nyt odottelemaan jatkoa!

Pekka Hyyti: Musta talvi
Myllylahti 2020. 382 s.

Arvostelukappale.

Timo Saarto: Kivikalmisto

Olipa helpottavaa saada sydän pois kurkusta, jonne se oli päässyt pahasti juuttumaan vuoden 2018 huhtikuussa. Luin nimittäin silloin Timo Saarron toisen Leo Waara -dekkarin Kevään varjo, joka päättyi suorastaan veret seisauttaviin tunnelmiin eli tasan sadan vuoden takaisiin tapahtumiin keväisenkoleassa Helsingissä.

Sarjan kolmannessa osassa Kivikalmistossa eletään sateista heinäkuuta 1918. Tilanne Helsingissä on sekava ja jännittynyt. Vangitut punaiset on suljettu Suomenlinnan leirille, ja voittajien ankarasta propagandasta huolimatta helsinkiläisille alkaa olla selvää, että linnoitussaarella tapahtuu kauheita. Vankeja teloitetaan ilman oikeudenkäyntejä ja olot leirillä ovat kammottavat.

Kaupunkilaiset joutuvat keskittämään voimansa hengissä pysymiseen hekin. Elintarviketilanne ei ole vieläkään kaksinen, ja olot ovat levottomat. Lähes jokainen voittajien puolelle kuuluva mies kantaa asetta ja liipaisinsormi on herkkä.

Huojennuksekseni tapasin kirjan sivuilta kaikki vanhat tutut. Entinen miliisi Leo Waara vapautetaan Suomenlinnasta. Nopean vapautumisen takana on ainakin osittain rikospoliisin virkansa menettänyt Anders Autio, joka tuntee olevansa kiitollisuudenvelassa Waaralle aiempien tapahtumien takia. Kaunis ja lumoava horrossaarnaaja Mirjam Drifva on asettunut asumaan Aution vaimon hoiviin, ja taloudesta huolehtii Betty Blom. Alppu-poikakin on edelleen voimissaan.

Aloituskohtauksessa poikasakki tekee karmean löydön kulosaarelaisesta hiidenkiukaasta. Muinaishautaan on haudattu vähän tuoreempikin vainaja. Aikanaan käy ilmi, että vainaja on päätynyt leposijaansa kaksi vuotta aikaisemmin eli keväällä 1916. Miehen henkilöyskin selviää, mutta epäiltyjä veritekoon ei ilmaannu. Sitten maallikkosaarnaaja Mirjam Drifva osoittaa yleisönsä joukosta miehen ja ilmoittaa, että tämä on murhaaja. Mies pakenee paikalta. Vähän myöhemmin Mirjam yritetään ampua. Oliko Mirjam oikeasti tiennyt miehen syylliseksi vai pakeniko syytön mies paniikissa jouduttuaan julkisen huomion kohteeksi?

Sitten ammutaan Suomenlinnan vankileirillä vartijana toiminut Allan Lanius kotiovelleen. Komisario Asp on taipuvainen uskomaan, että murhan takana on Leo Waara, joka on halunnut kostaa vartijalle jotakin vankileirillä kokemaansa. Tämä tieto säikäyttää Aution, joka tietää, että kiinni jäädessään Waara olisi välittömässä hengenvaarassa. Joko hänet ammuttaisiin heti tai ainakin palautettaisiin Suomenlinnaan ammuttavaksi.

Rikosjuoni on jälleen kimurantti ja Saarto edellyttää lukijalta tarkkaavaisuutta. Juonilinjoja tuntuu olevan useitakin, mutta lopulta kaikki asettuu sievästi kohdilleen. Anders Autio tuskailee saman vaivan kanssa kuin lukijakin: tuntuu, että kaikki palaset ovat jo koossa, mutta ne pitäisi vielä osata asettaa paikoilleen. Kärsivällisyys kyllä palkitaan, ja lopussa selviää sekin, miten hiidenkiukaan ruumis liittyy kokonaisuuteen.

Parasta Kivikalmistossa on ehkä sittenkin oivallinen miljöökuvaus. Saarto saa sadan vuoden takaisen Helsingin heräämään eloon kirjansa sivuilla. Näen jo mielessäni Turun kasarmin rauniot Lasipalatsin tilalla ja nautin eksoottisesta raitiovaunuajelusta Sörnäisistä Kulosaareen. Matkalla ratikka ajetaan tyynesti lautalle ja matka jatkuu kohti päätepysäkkiä huvilasaaren takaosaan.

Kivikalmiston hurjimman kohtauksen palkinto menee Mirjam Drifvan käärmeshow’lle. Harvoin olen lukenut mitään niin kuvottavaa ja samalla vangitsevaa! Mirjamin osuus tapahtumissa on muutoinkin tässä kolmannessa osuudessa keskeinen ja kiinnostava. Aika oli totisesti otollinen puhuttelevalle hengenjulistukselle. Kun sitä vielä jakoi kaunis ja karismaattinen nuori nainen, ei ihme, että yleisö oli haltioissaan ja saarnaajan hallittavissa.

Takakannessa todetaan, että teos on itsenäinen jatko-osa aiemmin ilmestyneille Kuoleman kuukaudelle ja Kevään varjolle. Uskon, että sen voikin hyvin lukea sellaisena, mutta minusta menettää kyllä paljon, jos ei lue kaikkia kolmea kirjaa. Järjestyksessä lukemisesta ei ainakaan haittaa ole. Kiitokset alkuun lisätystä henkilöluettelosta, kansien sisäpuolelle painetusta kartasta ja oivallisesta nimestä.

Timo Saarto: Kivikalmisto
Karisto 2019. 240 s.
Äänikirjan lukija Markus Niemi, kesto 5 h 50 min.

Arvostelukappale.