Jälleen tuli todistetuksi,
että huumorintajuni ei taida olla kummoinen. Ainakin se on hyvin
lyhytjännitteinen. Sama juttu ei jaksa viihdyttää meikäläistä kovin pitkään.
Pitää tulla jotain muuta tai ainakin loppu. Muuten alkaa paraskin hauskuutus
haukotuttaa.
Totesin jo kaksi vuotta
sitten, että Ruotsin Arto Paasilinnaksi tituleeratun Jonas Jonassonin veijariromaanin Satavuotias joka karkasiikkunasta ja katosi oli liian pitkä. Kuitenkin pidin paljonkin kirjan
pohjalta tehdystä elokuvasta. Syynä taisi muun muassa olla, että elokuvassa
joudutaan yleensä kirjaa lyhentämään. Reippaan kaksitoistatuntisen äänikirjan
parissa jo aloin odotella loppuratkaisua, mutta puolitoistatuntinen leffa
jaksoi viihdyttää koko matkalta.
Olin ajatellut jättää
suosiolla väliin Jonassonin toisen suomennoksen, vuonna 2013 alkukielellä ilmestyneen
romaanin Lukutaidoton joka osasi laskea. Äänikirjahimoni on kuitenkin
kyltymätöntä sorttia, ja koska tarjontaa ei hirmuisesti ole, tulen tarttuneeksi
usein hieman vähemmän kiinnostavaankin kirjallisuuteen, jos sitä on tarjolla
oikeassa formaatissa. Elokuussa kirjaston äänikirjahyllyssä nökötti Lukutaidoton odottamassa lainaajaansa.
Kirjassa kulkee kaksi
mahdollisimman kaukaista tarinalinjaa pitkään erillään, mutta selvää tietysti
on, että niiden on jossain kohdassa ristettävä. Ruotsissa armottoman
kuningasvastainen pikkuvirkamies kasvattaa identtiset kaksospoikansa
originellilla tavalla. Sattuman oikusta pojat syntyivät kotona ilman
todistajia, joten päästäkseen mahdollisimman tehokkaasti kasvattamaan heistä
tasavaltalaisia, päättää isä ilmoittaa väestörekisteriin vain toisen pojista.
Pojat alkavat aikanaan käydä koulua vuoropäivinä. Vaikka ulkonäkö on pojilla
identtinen, eivät älynlahjat ole jakautuneet kovin tasaisesti. Toisena syntynyt
Holger, se joka ei virallisesti ole olemassa, on kaksikon aivot.
Samaan aikaan toisaalla eli
Etelä-Afrikassa kasvaa Soweton slummissa tyttö nimeltä Nombeko. Nombekolla on
ilmiömäinen laskupää, ja vaikka hän työskentelee vessojen tyhjentäjänä, jotka
eivät yleensä osaa lukea, oppii hän nopeasti tuonkin taidon. Ja hankkii siinä
sivussa itselleen miljoonien arvosta raakatimantteja. Osaatteko muuten sanoa,
miten on mahdollista, että jalkakäytävällä kävellyt jalankulkija saa
vankeusrangaistuksen siitä, että rattijuoppo ajaa hänen ylitseen? Näin voinee
käydä vain 70-luvun Etelä-Afrikassa, jos jalankulkija on musta ja rattijuoppo
ydinpommihanketta johtava insinööri.
Kuten arvata saattaa,
ruotsalaiset tasavallan kannattajat kohtaavat lopulta Nombekon. Siitä vasta varsinainen
juoni lähtee käyntiin. Mukaan juttuun sotkeutuvat aikanaan vielä Ruotsin
kuningas ja pääministerikin…
Edellisestä kirjasta tutut
keinot liioittelu ja toisto ovat Jonassonilla jälleen käytössä, kuten odottaa
sopiikin, kun kerran veijariromaanista on kyse. Huumoria syntyy myös
henkilöistä, jotka suhtautuvat tosiasioihin ilman sen kummempia ihmettelyjä.
Jos seurustelunurkkauksessa on atomipommi lautalaatikossa, niin sitten siellä
on. Ihan kiva. Ruotsalaisten ja eteläafrikkalaisten yhteiskuntajärjestelmistä
ja ajatustavoista revitellään myös kelpo satiiria. Mutta kuten sanottu, hieman
pitkäksi juttu venyy tälläkin kertaa. Leffa-ainekset myös tässä kirjassa ovat
jo valmiiksi kasassa. Sitä odotellessa.
Jonas Jonasson: Lukutaidoton joka osasi laskea (Analfabeten
som kunde räkna)
Suom. Laura Jänisniemi. WSOY 2014. Äänikirjan lukija
Karo Lauronen. Kesto 12 h 20 min, laajuus 11 cd:tä.
Lainattu kirjastosta.
4. euro #lukutaitohaasteeseen.
