Piia Kaikkonen: Rakkaat lapset

Jokseenkin vuosi sitten kirjoitin Piia Kaikkosen esikoisdekkarista Kuoleman varjo. Ison lääkefirman markkina-analyytikko Hessu Laine selvitteli työkaverinsa äkkikuoleman taustoja ja joutui hurjien tapahtumien vyöryyn niin Suomessa kuin Espanjassakin.

Nyt hyppysissäni on Kaikkosen toinen dekkari Rakkaat lapset, jonka päähenkilönä seikkailee samainen Hessu Laine. Olen seurannut kirjan kiivastahtista syntyprosessia kirjailijan Facebook-sivun kautta. On mielenkiintoista tarkastella, miten kirjailija ja Hessu ovat matkan varrella muuttuneet.

Jo alkuvaikutelma on rohkaiseva. Rakkaat lapset on kaunis kovakantinen romaani, joka houkuttelee tarttumaan itseensä. Kiiltokuva-arkkiaihe saattaa hieman hämätä, mutta mukava vinkki sisällöstä on yhden kiiltokuvan puuttuminen. Jäljelle on jäänyt vain hailea varjokuva. Kustantaja Nordbooks on siis ainakin ulkoasuun panostanut tällä kertaa enemmän. Ilokseni huomasin lukiessani, että myös oikolukuun ja taittoon on satsattu esikoista enemmän. Vieläkin tekstiin on päässyt livahtamaan välimerkitysvirheitä ja muita lähinnä painovirheiksi laskettavia yksityiskohtia (kuten ihan viime sivuilla, joissa nostetaan maja maljan sijaan), mutta kokonaisuus on siedettävän viimeistelty esikoiseen verrattuna.

Kuoleman varjosta kirjoittaessani olen kiitellyt kirjan vauhdikkuutta ja napakkaa pituutta. Saman voi sanoa myös Rakkaista lapsista. Kahteensataan sivuun mahtuu vauhtia ja jännitystä, dramaattisia käänteitä ja ripaus eroottis-romanttista sutinaa. Hieman tarina hajoaa Hessun yksityiselämän nopeatempoisten käänteiden takia, mutta pitkästymään ei pääse.

Kuoleman varjosta totesin, että paikoin lukija joutuu kyllä katsomaan joitakin ratkaisuja läpi sormiensa, ja tätä joutuu Rakkaissa lapsissa tekemään ehkä vieläkin enemmän. Hessu kuulee serkkunsa viisitoistavuotiaan tyttären kadonneen Oulussa ja päättää ryhtyä selvittämään asiaa. Pikaisella googlailulla Hessu saa selville, että vastaavia teinityttöjen katoamisia on hiljattain Suomessa tapahtunut kaikkiaan viisitoista. Kumma kyllä poliisi ei ole tätä tajunnut… Sattumalta juuri Hessu saa nopsaan selville, että sukulaistyttö Lissu on alkanut seurustella vanhemman miehen kanssa, ja saa vielä kaupan päälle tästä kuvan haltuunsa. Ja kukas onkaan ensimmäinen ihminen, johon Hessu lähes törmää palattuaan Helsinkiin? Ja niin edelleen.

Myös tosielämän yksityiskohdissa Kaikkonen ottaa runsaita taiteellisia vapauksia. Hessu on edellisen seikkailunsa jälkeen hylännyt kaupallisen uran ja hänen on onnistunut saada toimittajan pesti maan suurimmasta päivälehdestä Pääkaupungin Sanomista (!). Esimies on kovin ymmärtäväinen, vaikka toimittaja säntäilee ympäri Suomea juttuvinkkinsä perässä. Hessun urakehitystä miettiessäni ajattelin, olisiko kannattanut kokonaan jättää Hessu Laine Kuoleman varjoon ja luoda saman tien kokonaan uusi sankari. Vanhasta kun ei ole oikeastaan jäljellä muuta kuin nimi. Ainakin uskottavuudessa olisi tässä kohtaa voitettu näin toimimalla. Pienempiä silmiini osuneita epäjohdonmukaisuuksia tai kummallisuuksia oli esimerkiksi se, että pikavuoro Helsingistä Imatralle lähtee Rautatientorilta Helsingistä. Tietääkseni pikavuorot liikennöivät Kampin terminaalista, missä on toki hankalampi ikään kuin vahingossa livahtaa bussin kyytiin.

Vauhdilla kulkeva toimintajuoni myös kostautuu siten, että kovin monia juonenkäänteitä joudutaan avaamaan vielä loppuhäivytyksessä. Kun siis roistot on jo napattu, joudutaan vielä parinkymmenen sivun verran selittämään, miten niin onnistuttiin tekemään ja mistä kaikessa oikein olikaan kyse. Varsinainen motiivi rikosten takana on hyytävä, ja mielikuvituksellisuudessaan omalla tavallaan kauhea, koska sen voi mielessään uskoa mahdolliseksi. Niin hullu tämä maailma on, ja niin raakoja ihmiset tosiaan ovat!

Parhaimmillaan Kaikkonen on toimintakohtauksissa, joissa melkein hiki kohoaa lukijankin otsalle jännityksen tihentyessä. Mielikuvitus toimii myös hyvin, ja juonen peruskuvio on hyvin keksitty. Henkilökuvaus ei ole valitettavasti juurikaan edennyt esikoisesta. Kaikkonen käyttää varsin kaavamaisia ja karikatyyrimäisiä sivuhenkilöitä: juopotteleva mummeli, tyhmä ja paksukalloinen lihaskimppu, kurvikas vamppi, ilkeän näköinen venäläisroisto.

Juonenkuljettelu uskomattomasta sattumasta seuraavaan onnenkantamoiseen syö tarinan perususkottavuutta aika rankasti. Jotenkin jää sellainen tuntu kirjasta, että jälleen on kiirehditty hieman turhaan. Syventyminen ja ratkaisuvaihtoehtojen punnitseminen olisi tehnyt kirjalle terää. Olisiko sittenkin kannattanut kirjoittaa se vielä kertaalleen uusiksi? Miten on sen kuuluisan kustannustoimittamisen laita? Onko kirjailijalla ollut tukenaan ammattilainen, joka on auttanut esimerkiksi juonenkäänteiden hiomisessa?

Vieläköhän Hessu Laine jatkaa seikkailujaan?

Piia Kaikkonen: Rakkaat lapset

Nordbooks 2013. 200 s. 

Kansi Sampo Kaikkonen.

Lahja kirjailijalta. Kiitos!

Piia Kaikkonen: Kuoleman varjo

Kuoleman varjo on ylikiiminkiläisen Piia Kaikkosen esikoisromaani. Nimestäkin jo voi päätellä, että kirja sujahtaa dekkarigenreen. Päähenkilö Hessu Laine työskentelee parhaan ystävänsä Kari Kallion kanssa suuressa suomalaisessa lääkealan yrityksessä markkina-analyytikkona, ja hänellä on suhde yrityksen toimitusjohtajan vaimon kanssa. Tapahtumat alkavat päivästä, jonka kuluessa Kari kuolee työpöytänsä ääreen äkilliseen sydänkohtaukseen. (Karmaisevaa kyllä luin juuri tätä alkuosaa, kun tuli tieto erään suomalaisen kulttuurivaikuttajan kuolemasta.)

Hessu on tietysti järkyttynyt ja surullinen kuolemantapauksesta, mutta hyvin pian hän alkaa ihmetellä muutamia siihen liittyviä tapahtumia. Ensinnäkin hän ihmettelee, miksi johtaja samana aamuna kyseli häneltä Mark Johnsonista, toisesta firman työntekijästä, jonka kanssa sekä Kari että Hessu olivat tutustuneet urheilukentillä vapaa-aikanaan. Entä miksi Karin kalenterissa luki punaisella Markin nimi ja termi Shadow? Hyvin epämääräisten vihjeiden perusteella Hessu alkaa selvitellä omin päin Karin kuolemaan liittyviä kysymyksiä, vaikka poliisin mielestä tapaus on selvä ja loppuun käsitelty.

Sattuma johdattaa Hessun myös Espanjaan, ja siellä tapahtumat alkavatkin yllättäen saada aivan uusia kierroksia. Salaperäinen Shadow paljastuu espanjalaiseksi peitefirmaksi, jonka suojissa puuhataan isoja kansainvälisiä rikoksia. Miten suomalainen PharMax liittyy kaikkeen? Sen Hessu haluaa selvittää ja saada samalla rikolliset käpälälautaan. Kovin helppoa saati vaaratonta se ei suinkaan ole. Hessu uusine ystävineen joutuu jo Espanjassa pariin otteeseen todelliseen kiipeliin ja hengenvaaraan, eikä tilanne suinkaan helpotu, vaikka hänen onnistuu palata Suomeen.

Kuten jo tästä ylimalkaisesta kuvauksesta voi päätellä, Kuoleman varjo on hyvin juonivetoinen dekkari. Kaikkonen on hienosti onnistunut väistämään monia dekkareita vaivaavan keskikohdan junnaavuuden. Toisaalta tässä auttanee sekin, että kirjaa ei ole väkisin venytetty 300–400-sivuiseksi, vaan napakat 224 sivua ovat riittäneet. Toimintaa ja ihan aitoa jännitystäkin siis riittää, vaikka paikoin lukija joutuu kyllä katsomaan joitakin ratkaisuja läpi sormiensa. Miten esimerkiksi kansainväliset ammattirikolliset voivat olla niin huolimattomia, että ensin kalauttavat epäilyttävän tunkeilijan tajuttomaksi, mutta jättävät sitten hänelle kännykän käden ulottuville? Myös aimo ripaus romantiikkaa tarinasta löytyy sitä kaipaaville. Henkilökuvauksen saralla kirjoittajalla vielä on varaa kehittyä, sillä Hessukin jää kaikesta taustoituksesta huolimatta melko ohueksi kaveriksi, joka ei herättänyt ainakaan minussa kovin suurta myötätuntoa tai samastumisen kokemusta.

Kuoleman varjo on siis ihan kelpo esikoisdekkari, joka antaa aihetta odottaa kirjoittajan seuraavalta kirjalta vielä enemmänkin. Kirjoittajan puolesta ottaakin sitten todella raskaasti päähän kustantajan suorastaan luokaton panostus tähän teokseen. Nordbooksin eräs aiempi julkaisu antoi minulle aikoinaan innoituksen melkoiseen vuodatukseen kustannusalan toimintatavoista.

Kyseinen pohjoissuomalainen keskikokoiseksi kai luokiteltava kustantamo julkaisee oman otantani perusteella raakileita, jotka olisivat kaivanneet kunnon kustannustoimittamista. Vaikkapa tämä Kaikkosen kirja olisi hyötynyt ensinnäkin kunnon oikoluvusta. Jos kielenhuollon perusasiat taitava henkilö olisi kerran lukenut ja korjannut käsikirjoituksen ennen painoon lähettämistä, se olisi huomattavasti lukukelpoisempi. Nordbooksissa nähtävästi ajatellaan, että käsikirjoitukset kelpaavat ainakin kielensä puolesta sellaisenaan ja olettavat, että niitä tarjoavat henkilöt osaavat kirjoittaa kirjakielen normien mukaan. Valitettavasti niin ei ole. Voisin luetella tässä pitkän listan Kaikkosen kirjasta etsimättä löytämiäni oikeakielisyyspuutteita, mutta mainitsen nyt vain muutamia. Shadow-sanaa taivutetaan normin mukaan heittomerkillä (Shadow’n), mutta kaunokirjallisuudessa suvaitaan myös heittomerkitön muoto (Shadown), jota Kaikkonenkin paikoin käyttää. Sen sijaan kaksoispistettä taivutuksessa ei käytetä (Shadow:n). Kuoleman varjossa saattaa olla samalla sivullakin vuoroin kumpaakin jälkimmäistä versiota. Lauseenvastikkeet on pääsääntöisesti erotettu pilkulla päälauseista, vaikka niin ei tule tehdä. Pahempaa kuitenkin on, että paikoin lauseenvastikerakenteet ovat muutenkin aivan omituisia: ”Noustessaan matkalaukkunsa kanssa lentokenttäbussiin, Hessun puhelin pärähti soimaan – Minna!” Puhelin siis nousee matkalaukkunsa kanssa lentokenttäbussiin. Jos käsikirjoitusta tarjoava kirjoittaja ei ole kirjoittamisen ammattilainen, hän mitä todennäköisimmin kaipaa apua juuri tällaisten seikkojen kanssa. Pidän kustantajan velvollisuutena huolehtia, että käsikirjoitus nyt ainakin pintatasolla huolehditaan julkaisukuntoon kunnolla!

Myös juonta olisi voinut kustannustoimittajan kanssa vielä hioa, samaten henkilökuvausta.

Kansikin voisi olla houkuttelevampi. Kuvan on tehnyt Sampo Kaikkonen. Mieshahmoisen varjon takaa häämöttää sanomalehden otsikkosivu, mikä kyllä saa selityksensä kirjassa, vaikka ei kovin keskeinen minusta olekaan.

Piia Kaikkonen: Kuoleman varjo

Nordbooks 2012. 224 sivua.