Magdalena Hai: Isetin solmu - Royaumen aikakirjat 2

 

Miten ihmeessä käy näin, että oltuani aivan lääpälläni Magdalena Hain uuden Royaumen aikakirjat -sarjan upeaan aloitusosaan Kolmas sisar ja vannottuani odottavani sille kiihkeästi jatkoa, en sitten olekaan saanut tartuttua jatko-osaan? En, vaikka houkuttelevan muhkea ja ulkoasultaan viimeisen päälle huoliteltu Isetin solmu toimitettiin minulle kotiin ihan omaksi?

Ei kai tälle mitään järkisyytä ole oikeasti olemassa. Jonkinlaisena tekosyynä voinee pitää sitäkin, että tunsin unohtaneeni liikaa aloitusosan tapahtumista. Mistä siinä oikein olikaan kyse? Entä mistä löytäisin lukuaikaa tälle ihastuttavalle paksukaiselle? Puolitoista vuotta tähän pähkäilyyn ihan suotta kului, eikä aika ainakaan tuota muistamiskuviota helpottanut. Onneksi olin aloitusosasta kirjoittanut blogijuttuuni melko perusteellisen lähtötilannekuvauksen, joka vähän helpotti kärryille kipuamisessa.

Painetun kirjan takaosassa on ihanasti huomioitu huonomuistiset lukijat kattavalla henkilöluettelolla, mutta seuraaviin osiin toivoisin alkuun (tai jonnekin!) jonkinlaista aiempien osien juonitiivistelmää. Se voisi kummasti keventää alkuponnisteluja. Mutta tällä kertaa oli siis pärjättävä ilman.

Kieltämättä hieman haparoin alkuun Hain luomassa universumissa, sen ulottuvuuksissa ja rinnakkaisissa todellisuuksissa. Mutta yllättävän nopeasti tarina jälleen imaisi syövereihinsä. Hailla on totisesti kertojanlahjat hallussaan! Kirjan taittuessa jo loppupuolelleen en voinut jälleen kerran olla harmittelematta, miten kertakaikkisen väärin on, kuinka harva on tämän upean tarinan pariin löytänyt.

Royaumen aikakirjojen tähänastiset osat ovat – aivan huikeita! Sarjasta pitäisi kaiken järjen mukaan ulkomaisten kustantamoiden käydä kiivasta huutokauppaa, sen filmausoikeuksista pitäisi tapella verissä päin ja oheistuotemarkkinoiden olisi käytävä kuumina! Vaan mikä on totuus? Kirjailija paljasti jossain vaiheessa viime vuoden myyntiluvut, ja ne olivat kyllä pysäyttävät. Totuus on karu. Meillä on todella, todella kovatasoista nuortenkirjallisuutta, jota käytännössä kukaan ei osta.

Kirjasarja lähti erittäin suotuisin tuulin liikkeelle. Kolmas sisar oli vuonna 2018 Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokas, ja olisi oikein hyvin voinut voittaakin palkinnon. Siiri Enorannan Tuhatkuolevan kirous voitti ja on erinomainen teos, mutta Kolmas sisar ei sille ainakaan häviä missään mitassa. Kirjasta oli arvio kaikissa pääpäivälehdissä, Yle teki jutun ja toistakymmentä kirjablogia julkaisi siitä postauksen. Ylistyskuoro oli jokseenkin yksiääninen.

Isetin solmun ilmestymisestä on siis kulunut pitkälti toista vuotta. Siitä on ilmestynyt kolme blogijuttua. Kolme! (Kurkkasin nämä tiedot kirjailijan kotisivuilta.) Syksyllä 2022 kirja nappasi Kuvastaja-palkinnon, joka kuuluu niihin kirjapalkintoihin, joista ei juuri mainintoja päivälehtien kulttuurisivuilla ole.

Ei voi kuin ihailla kirjailijoita, jotka tällaisessa tilanteessa jatkavat työtään. Samalla harmittaa rankasti omakin saamattomuus, vaikka valitettava totuus on, että blogillani ja somenäkyvyydelläni on hyttysenkakan verran vaikutusta kirjamarkkinoilla.

Isetin solmu on siis ihan yhtä hieno nuorten aikuisten spefiromaani kuin Kolmas sisarkin. Edelleen tapahtumapaikkoina ovat Royaume ja Maa, mutta nyt mukaan tulee myös tekokuu Wbn-12. Tarinassa on siis kaiken runsaan fantasiamateriaalin lisäksi myös scifisäikeitä. Tekokuuta hallitsevat haltijat, joiden osuus on myös isompi tarinassa kuin muistan Kolmannessa sisaressa olleen. Kirjan nimihenkilö Iset on tekokuuta hallitsevan haltijaylimys Nenetin tytär ja taitava parantaja. Isetillä on ratkaiseva osuutensa tarinan loppupuolella, mutta sitä ennen hänen sisaruksensa Seth ja Nepthys häärivät tahoillaan hyvinkin aktiivisesti.

Juoni on jälleen ällistyttävän monipolvinen ja kerroksellinen, mutta todettakoon nyt ainakin, että musta noita Minuit on vanginnut entisen hallitsijakumppaninsa ja sisarensa Auben meripihkataikaan ja hallitsee nyt yksin Royaumea. Auben entinen hovinoita Renardine on rakastunut Minuitiin ja tekee kaikkensa päästäkseen tätä lähelle. Minuit kuitenkin joutuu työntämään kauniin noidan pois ja suoraan Nepthyksen syliin. Osa noidista liittoutuu haltijoiden kanssa syrjäyttääkseen Minuitin vallasta.

Ennen kaikkea haltijat haluavat palata Maahan, jonka ihmiset ovat miltei lopullisesti pilanneet. Se ei kuitenkaan onnistu niin kauan kuin Rehtori hallitsee Lyceumia. Seth kumppaneineen saa tehtäväksi tuhota Rehtorin. Välikappaleiksi päätyy tietämättään rehvakas metsänhenki Niemann.

Edelleen Hai punoo varsinaisen juonen lomaan runsaasti kuumaa eroottisesti latautunutta romantiikkaa. Kun pareissa on osapuolina milloin mitäkin lajia noidista ihmisiin ja metsänhenkiin, meno on välillä melkoista kyytiä. Sukupuoli muuttuu tällaisessa ympäristössä merkityksettömäksi sivuseikaksi. Seksiin suhtaudutaan varsin mutkattomasti ja positiivisesti. Se tuo iloa ja lämpöä, ja se on aina molempien osapuolien mielestä mukavaa ja toivottua, parhaimmillaan huumaavaa ja tajunnanräjäyttävää.

Olen kovin ihastunut aikamatkustukseen, ja Isetin solmussa sitä on runsaasti! Pidin myös huumorista, joka pilkahtelee kiitettävän usein tapahtumien lomassa. Välillä huumori on aika mustaakin. Haltijat esimerkiksi päättävät ratkaista Maata kohdanneen totaalisen ympäristökatastrofin varsin ’luovasti’. Olin jossain vaiheessa jo melkoisen huolissani, miten kirjailija oikein aikoi kaikki juonisotkut selvittää, mutta ihan turha oli huoleni, tietysti. Mielenkiintoista on taas aikanaan nähdä, mitä seuraavaksi on luvassa!

Kirjailijan sivuilta löytyy monenlaista kiinnostavaa, kuten kirjatrailereita ja teosten soittolistat.

Magdalena Hai: Isetin solmu
Otava 2021. 687 s.
Kansi Nina von Rüdiger.
Äänikirjan lukija Elisa Salo.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Helena Immonen: Jakov Korina ja synkiön salaisuus

 

Kotitonttu Jakov Korinaa on kohdannut se kaikkein pahin: hänen kotinsa on palanut. Tonttutuomioistuin toteaa onneksi kuitenkin, että Jakov on syytön tapahtumaan. Hänellä on vedenpitävä alibi. Silti moni kollega kääntää selkänsä Jakoville. Hänen hyvä kotitonttumaineensa on mennyt. Oikeuden päätös kuitenkin takaa, että Jakov saa itselleen uuden kodin. Vanha Jeremias-kotitonttu jää eläkkeelle ja jättää tällä hetkellä perhe Mielisen asuttaman omakotitalon Jakovin vastuulle.

Jeremias liukenee paikalta ällistyttävän nopeasti antamatta juuri lainkaan asiaankuuluvaa perehdytystä seuraajalleen. Häkeltynyt Jakov tekee pian kaksi merkittävää havaintoa. Ensinnäkin perheen pihasaunaa asuttaa kärttyinen haltija Uggi. Toiseksi Mielisen perheen kymmenvuotias tytär Elsa puhuttelee Jakovia! Ennenkuulumatonta, että ihminen näkee tontun, ainakin ilman, että tonttu itse on aktiivinen osapuoli (eikä sellainen ole todellakaan sallittua!).

Uuteen kotiin asettuminen ei siis tapahdu aivan sulavasti. Sitten Jakov saa yllättäen kutsun lähteä henkilökohtaisesti tapaamaan tonttuneuvoston puheenjohtaja Helga Ruohokasta, jolla on järisyttävää kerrottavaa. On käynyt ilmi, että Jakovin ensimmäinen koti poltettiin tahallaan ja että tuhopolttaja kuuluu todennäköisesti ylimaallisiin eli ei-ihmisiin, jolloin asia on kaksin verroin huolestuttava.

Kuka haluaisi polttaa Jakovin vastuulla olevan kodin ja miksi? Sen Jakov haluaa palavasti tietää, eikä uteliaisuudesta kihisevä Elsa juuri jää toiseksi arvoituksesta kuultuaan. Johtolankoja on vähänlaisesti, ja lisäksi Helga Ruohokas antoi Jakoville lisätehtävän kotitonttuhommien päälle. Hänen olisi kartoitettava tonttuovia, joista pääsee kulkemaan Untoloniaan, rinnakkaistodellisuuteen, jossa ylimaalliset asustavat.

Luonnollisesti Jakov ja Elsa päätyvät Untoloniaan ja siellä heti melkoisiin vaikeuksiin. mutkien kautta he ryhtyvät ratkaisemaan paitsi Jakovin kodin polttaneen tuhopolttajan arvoitusta myös järjestelmällistä yksisarvisten salametsästystä. Vai liittyvätkö nämä katalat rikolliset puuhat jotenkin toisiinsa? Ainakin kammottava synkiö vilahtelee molempien rikosten liepeillä. Kuka tai ketkä ovat lopulta kaiken takana?

Jakov Korina ja synkiön salaisuus on Helena Immosen kolmas lastenkirja. Aiemmat Milanna-kirjat ovat saaneet rinnalleen vauhdikkaan fantasiaseikkailun, jossa tavallinen kotitonttu päätyy salapoliisiksi. Jakov vaikuttaa mukavalta kaverilta, jonka seikkailuille varmasti kaikki synkiön salaisuuteen paneutuneet lukijat toivovat kanssani innokkaasti jatkoa.

Immonen kuljettaa juonta vakaan varmasti. Seikkailu on jännittävä, mutta ei liian pelottava tai synkkä, vaikka välillä melkoisessa kiipelissä ollaankin. Mytologiasta, satu- ja fantasiaperinteestä ammennetut tontut, haltijat, menninkäiset ja keijut saavat Immosen käsittelyssä ravakan päivityksen nykyaikaan. Kotitonttujen tehtävätkin on jo pitkälti digitalisoitu, ja tonttuovien käyttötarkoitus on kutkuttava yhdistelmä Narnian vaatekaappia ja perusscifiä. Ihan mainiota!

Kymmenvuotias Elsa on mukava valinta Jakovin pariksi. Tyttö on reipas ja pystyvä, vaikka ylihuolehtiva äiti ei haluaisi päästää häntä edes kouluun.

Jakov Korina ja synkiön salaisuus sopii mielestäni oivallisesti alakouluikäisille lukijoille. Jos lapsille on luettu paljon, nuoremmatkin lapset varmasti kuuntelevat sitä ääneen luettuna mielellään. Ääneen yhdessä luettavaksi kirja sopiikin mainiosti, sillä tarinan huumori puhuttelee myös aikuista eivätkä juonenkäänteetkään ole liian helposti ennalta arvattavissa. Jos ei halua jostain syystä itse lukea lapselle (tai haluaa vain itse kuunnella), äänikirjaversiota voi myös suositella. Markus Niemi lukee juuri sopivasti eläytyen. Väljä taitto taas kannustaa itse lukevia alakoululaisia painetun kirjan äärellä.

Helena Immonen: Jakov Korina ja synkiön salaisuus
Kumma 2022. 304 s.
Kansi ja kuvitus Maya Hahto.
Äänikirjan lukija Markus Niemi.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Nicola May: Kulmakauppa Cockleberry Bayssa

 

Napakka chick-lit. Viihdyttävä lukuromaani. Viihdesarja twistillä.

Näillä määreillä kirjailija Nicola May ja kustantaja Minerva kuvailevat Mayn tuotantoa ja varsinkin neliosaista Cockleberry Bay -sarjaa, jonka avausosa Kulmakauppa Cockleberry Bayssa on tänä vuonna ilmestynyt suomeksi. Kirjan kansiliepeet ja kustantamon nettisivut tietävät kertoa, että May on suosittu ja useasti palkittu viihderomaanien mestari. Kaikki kirjailijan viisitoista romaania ovat nousseet Amazonin bestsellerlistalle.

Ei siis ihan sellaista kirjallisuutta, joka osuisi oman lukumakuni ytimeen. Iloisen värikäs kirja kuitenkin houkutti niin paljon, että päätin kokeilla, millaista on kirjailijan ”realistisella tyylillä kirjoitettu romaani rakkaudesta, elämästä ja ystävyydestä.” Lisäkannustimeksi kustantaja mainitsee esittelyssään vielä, että Kulmakauppa Cockleberry Bayssa on ollut ilmestymisvuonnaan 2019 Englannin myydyin digikirja.

Kovin kummoisin odotuksiin en Cockleberryyn lähtenyt, enkä kovin paljoa saanutkaan. En usko, että olisin syksyn kaikenlaisessa enemmän tai vähemmän paineistetuissa tohinoissa saanut tätä kirjaa painettuna loppuun. Äänikirjana homma toimi sen verran kuitenkin, että kuuntelin kirjan kokonaan kerran aloitettuani. Myönnän, että olin myös utelias. Halusin tietää, miten kirjailija kirjoittaa sankarittarensa kuiville kaikesta sotkusta, kommelluksista ja juonittelusta. Ihan kelvollisesti, tunnustan, vaikka ei ihan minun makuuni kaikki ratkaisut olleetkaan.

Liikkeelle lähdetään Lontoosta, jossa 25-vuotias Rosa Larkin saa yllättäen tietää perineensä Devonissa sijaitsevasta pikkukylästä kulmakaupan nimeltä Cockleberry Bayn Kulmakauppa. Perintö vaikuttaa salakähmäiseltä, sillä Rosa on orpo ja viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa sijaisperheissä. Papereista ei käy ilmi, kuka on halunnut luovuttaa omaisuutensa Rosalle ja miksi. Perinnön ehtona on vain, että kauppaa ei saa myydä. Sen voi kyllä aikanaan lahjoittaa halutessaan eteenpäin tarvitsevalle.

Kauppakirjan mukana Rosa saa pari tuhatta puntaa muuttorahaa, joten Rosa karistaa Lontoon pölyt kannoiltaan uteliaana mutta kieltämättä myös epäluuloisena. Perillä häntä odottaa hylättynä pääkadun kulmauksessa nököttävä tyhjä kauppa, jonka yläkerrassa on asunto. Pienellä laittamisella asunnosta saa ihan hyvän. Mutta minkälainen kauppa voisi menestyä pikkukylässä?

Rosa on jokseenkin mutkaton tyyppi, joka ei kaihda heittäytyä houkuttelevien kaksilahkeisten kanssa petipuuhiin tilaisuuden tarjoutuessa. Ja vaikka kyläläiset eivät kaikki ole kovin ilahtuneita Rosan ilmaantumisesta, petikaveritarjokkaita kyllä tuntuu riittävän. Mutta olisiko Rosan aika jo vakiintua? Kaikki miesseikkailutkaan eivät ole aivan niin harmittomia, kuin Rosa on aluksi ajatellut. Kyläläisillä on myös salaisuuksia, joita Rosa tulee pöyhäisseeksi, eivätkä seuraukset ole kovin mukavia.

Ajattelin romaania aloitellessani, että salaperäiseen perintöön liittyy jotain maagisen realismin tyyppistä yliluonnollisuutta, mutta sen suhteen sain pettyä. Aikanaan selviää, kuka perinnön takana on ja miksi. Asiaan liittyy muun muassa nippu vanhoja rakkauskirjeitä, jotka Rosa vahingossa löytää asunnostaan. Ne paljastavat lopulta monta salaisuutta, kunhan Rosa vain saa ne luettua.

Kuinka uskottavana muuten pidätte juonikuviota, jossa kirjassa on arvoitus ja sitten löytyy päiväkirja tai kirjenippu tai muu vastaava dokumentti, eikä päähenkilö lue sitä kerralla vaan palan kerrallaan silloin tällöin?! Kuka muka tekisi niin? Ei kukaan, sanon vain!

Rosan tarina tuntuu tulevan sellaiseen päätökseen, että seuraavassa Cockleberry Bay -romaanissa saattaa olla joku muu päähenkilö.

Nicola May: Kulmakauppa Cockleberry Bayssa (The Corner Shop in Cocleberry Bay)
Suom. Mila Lahdenpohja.
Minerva 2022. 390 s.
Äänikirjan lukija Usva Kärnä.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Maija Kajanto: Taatelitalvi

 

Ankeina ja ankarina aikoina tarvitaan myös leppoisaa ja arjesta irrottavaa luettavaa ja kuunneltavaa. Tätä mieltä oli WSOY:n kustantaja Anna-Riikka Carlsonkin aiemmin tällä viikolla Ylen Radio 1:n Kulttuuriykkösessä, jossa keskusteltiin kustannustoimittamisesta ja kustantamotoiminnasta ylipäätään.

Olen huomannut saman itsekin. Tuskin olen sitten opiskeluaikojen lukenut niin paljon puhdasta viihdekirjallisuutta kuin parin viime vuoden aikana. En ole viihteen kaipuineni yksin, sillä juuri julkaistut marraskuun myydyimpien teosten listat paljastavat, että moni muukin on päätynyt valitsemaan hyvin kirjoitettua leppoisaa viihdettä arkeaan piristämään.

Maija Kajannon Kahvila Koivu -sarjan kakkososa Taatelitalvi singahti suoraan kuukauden kuunnelluimmaksi kotimaiseksi äänikirjaksi. Saavutus on melkoinen! Mutta tyhjästä tätäkään menestystä ei ole nyhjäisty, vaan takana on melkoinen määrä raakaa työtä.

Kajanto on ammatiltaan toimittaja ja pitkän linjan viestinnän ammattilainen. Lisäksi Taatelitalvi on hänen viides julkaistu romaaninsa. Kahvila Koivu -sarjaa edelsi Myllylahden kustantama Titta Jokisalo -trilogia Mittoja ja tilaustöitä (2019), Kuin tilauksesta (2020) ja Itsepä tilasit (2021). Sarjassa kuvataan ruuhkavuosiaan elävän Titan kamppailua työ- ja perhe-elämän kurimuksessa. Pinta on huumorin ja kevyen romantiikan sävyttämää letkeää kerrontaa, mutta alla on varsin kiperiä huomioita naisen kokemista ristipaineista.

Kahvila Koivu -sarjan aloitusosassa Korvapuustikesä (2022) on vielä Tittaakin nuorempi päähenkilö. Krisse saa melko varhaisessa uran vaiheessa tarpeekseen kokkihommista pääkaupungissa. Kun mummo tarvitsee apua Keski-Suomessa sijaitsevassa Pyhävirran kunnassa, Krisse päättää repäistä itsensä irti ja tehdä paluun nuoruutensa huudeille. Mummon perustama kirkonkylällä sijaitseva kahvila alkaa kaihertaa Krissen mieltä niin, että pian hän huomaa pyörittävänsä omaa yritystä päätoimisesti. Mukana on sopivasti pullantuoksua ja rakkaushuolia.

Taatelitalvessa Krisse on tarttunut hotelliyritykseen, joka on jäänyt edellisiltä yrittäjiltä hieman vaiheeseen. Kahvilan ja hotellin pyörittäminen yhden naisen voimin on melkoisen pähkähullu idea, mutta Krisse ei totisesti työtä pelkää. Tarinassa remontoidaan ja kokataan niin, että hitaampia heikottaa jo kunnolla! Edelleen mausteena on sydämenasioita, ihmissuhdekiemuroita ja ripaus arvoitustakin. Myös mummo aiheuttaa Krisselle huolta salaperäisine kaupunkireissuineen.

Sekä Titta että Krisse ovat työteliäitä rivakkaotteisia naisia, jotka kaihtavat periksi antamista ja avun pyytämistä kuin ruttoa. Kumpikin ahnehtii huomaamattaan työkuormansa sellaisiksi, että niitä tekemässä pitäisi olla usean työntekijän katraita. Uupumuksen merkkejä ei tunnisteta tai haluta tunnustaa. Työ palkitsee, mutta elääkö sillä? Mitä muuta elämässä voisi olla?

Kajanto mitä ilmeisimmin tietää varsin hyvin, mistä kirjoittaa. Korvapuustikesä ilmestyi virallisesti kesä-heinäkuun vaihteessa, mutta suuri marketketju halusi sen hyllyilleen jo äitienpäiväksi. Kakkososa ilmestyi siis loka-marraskuun vaihteen tienoilla. Kirjailija on omilla Facebook-sivuillaan kertonut, että Taatelitalvi syntyi tyhjästä arkista painokoneeseen viidessä kuukaudessa! Melkoinen saavutus. Kolmannen osan kirjoittaminen lienee jo täydessä vauhdissa…

Mikä sitten on Kahvila Koivun salaisuus? Ilmiöitä ei pysty täysin purkamaan osiinsa, mutta aina jotain selittäviä tekijöitä löytyy. Kuten sanottu, Kajannolla on vankka kokemus kirjoittamisesta ja romaaneja on julkaistuna jo kunnon nippu. Kustantamo on panostanut markkinointiin ainakin kohtalaisesti (ja se marketsoppari aloitusosasta antoi varmasti potkua osaltaan oivallisine ajoituksineen). Sarjan ulkoasu on houkutteleva. Kakkososa on julkaistu suoraan pehmeäkantisena jättipokkarina, joten hintaa on saatu alas helpottamaan ostopäätöstä.

Myös sisältö on houkutteleva. Kajanto kirjoittaa sujuvasti ja suoraviivaisesti. Mitään kerronnallisia kikkoja ei ole käytetty, vaan tarina etenee kronologisesti Krissen näkökulmasta alusta loppuun. Mukana on huumoria, mutta ei mitään varsinaista vitsinheittoa tai kommelluksia, ilkeilystä nyt puhumattakaan. Asiat eivät etene suoraviivaisesti, mutta lukija kyllä pääosin aavistaa hyvissä ajoin tulevat juonenkäänteet. Ennalta-arvattavuus antaa tiettyä oikeassa olemisen tyydytystä.

Kajannon teksti toimii lisäksi mainiosti myös äänikirjana. Itsekin kuuntelin Taatelitalven, kun tarvitsin matkaseuraa kuuden tunnin ajorupeamaani kotoa Tampereelle ja takaisin viime viikonloppuna. Ainoa kielteinen asia kokemuksessa oli, että kirjassa valmistetut herkut aiheuttivat kroonista kuolaamista. Taatelikakkuainekset ovat jo minulla hankittuna!

Maija Kajanto: Taatelitalvi
WSOY 2022. 231 s.
Kansi Laura Noponen.
Äänikirjan lukija Kati Tammensola.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tampereen Kirjafestarit

Sain Tampereen Kirjafestareille mediapassin.
Kotiin tuodut kirjat ostin ihan itse. 

Vuoden 2022 kirjallisuustapahtumat päättyivät osaltani viikonloppuna (3.-4.12.2022) vietettyihin Tampereen Kirjafestareihin. Tampere-talossa pidettävät tamperelaiset kirjamessut olivat jälleen lämminhenkiset ja miellyttävät. Suurin osa keskusteluista ja haastatteluista pidetään talon lukuisissa erilaisissa saleissa, joten tapahtumaa leimaa tietty rauhallisuus. Tavanomaista messuhälinää on vain suuressa alakerran kirjamyyntisalissa, jonka kulmissa tänä vuonna oli kaksi esiintymislavaa, sekä pääaulassa sijaitsevan lavan tuntumassa.

Ohjelmaa oli tarjolla ainakin kuudella eri lavalla ja salissa samanaikaisesti, joten välillä vierailijaparka joutui tekemään vaikeita valintoja. Monenlaista onnistuimme puolentoista messupäivän mittaan seuralaiseni kanssa näkemään ja kuulemaan. Jälleen kerran huomasin, että kannattaa mennä kuuntelemaan jotain sellaista haastattelua, jossa käsiteltävää kirjaa tai kirjoja en ole vielä lukenut, jos haluan saada jotain uutta ohjelmasta irti. Tosin riski on, että sen jälkeen on tehtävä kirjaostoksia. Näin kävi tälläkin kertaa!

Lauantaina aloitimme kuuntelemalla Olli Jalosen haastattelun Finlandia-ehdokkaana olleesta Stalker-vuodet-romaanista, joka jo ennestään oli lukulistallani mutta nyt lukupäätös sai vielä lisävahvistusta.

Heti perään Marko Suomi haastatteli lohjalaistunutta Aki Ollikaista Kristuksen toinen tuleminen -romaanista, jota bloggaajakollega suositteli luettavaksi kertoen sen olevan Nälkävuoden veroinen.

En muista, milloin olen viimeksi kuullut legendaarista Seppo Jokista, joten nyt oli tartuttava tilaisuuteen, kun kustantaja Jouni Tervo haastatteli tamperelaista kirjailijasupertähteä. Aamulehti kirjoitti samaisesta haastattelusta jutun, jonka kärkenä oli, että Jokinen paljasti jääkiekkojoukkuesuosikkinsa (Ilves vai Tappara?). Pahasti tehty on jo luettuna, joten nyt ei luettavien

pino kasvanut!

Samaten olen jo kuunnellut Päivi Alasalmen Alamaailman kuningattaren, mutta halusin silti nähdä ja kuulla hänen haastattelunsa. Kannatti mennä, sillä Alasalmi on mainio esiintyjä.

Lauantaipäivän hienoimpiin hetkiin kuului miltei tunnin mittainen keskustelu, jossa Suomen Kirjasäätiön Elina Lahdenkauppi jututti Iida Raumaa, Eeva Turusta ja Ville-Juhani Sutista. Iida Raumaa kävimme kuuntelemassa vielä sunnuntaina uudelleen. Hävitys on mahdollisesti sittenkin lukulistalla, samoin Vaivan arvoista ja Sivistynyt ja miellyttävä ihminen. Katsotaan.

Marko Hautalan kauhunovellikokoelma Kuolleiden valssi on edelleen lukematta, mutta kiinnostaa kyllä, olenhan kauhua aikoinani lukenut paljonkin enkä sitä vieläkään ylenkatso.

Lauantain odotetuimpia juttuja oli saksalaisen Zoë Beckin haastattelu, jonka dystopiajännäri Minun silmäni näkevät muuten osittain sijoittuu Tampereelle. Miksi, ne tietävät, jotka paikalla olivat.

Lauantain festariohjelma päättyi osaltani Mikko Kamulan Metsän kansa -sarjaa koskevaan haastatteluun, jota ennen kuuntelin Emmi Itärannan haastattelua, joka käsitteli Teemestarin kirjaa. Aina kirjan ei siis tarvitse olla uusi, jotta siitä voitaisiin puhua messulavalla.

Sunnuntaina päätimme taas toteuttaa ajatustamme, että kuunnellaan jotain, josta emme etukäteen paljoa tiedä. Anneli Kanto haastatteli kirjailija Tuija Välipakkaa kirjasta Kirjailijan keittiössä. Haastattelu oli mainio, kuten aina, kun Anneli Kanto on mukana. Mutta myös kirjan idea on niin hieno, että se piti käydä oitis ostamassa.

Ulpu-Maria Lehtisen haastattelun halusin kuulla, koska en ollut ennen nähnyt kirjailijaa kuin kuvissa, vaikka Kalmanperhon kutsun olenkin jo lukenut.

Heikki Kännön Finlandia-ehdokas Ihmishämärä on edelleen lukematta, samoin Kännön aiemmat teokset. Haastattelu oli mielenkiintoinen, mutta ovatkohan kirjat sittenkin liian kova pala minulle?

Ihan viimeiseksi ennen kotimatkaa kuuntelimme vielä, kun Anna-Riikka Carlson haastatteli Ujuni Ahmedia ja Elina Hirvosta teoksesta Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin. Tämä voisi olla kevään tai ensi syksyn lukupiirikirja?

Ohjelma oli siis aivan mainio. Mainiota oli myös tavata monia, monia ystäviä, joitakin vain tosi pikaisesti, toisia taas vähän pidemmän kaavan mukaan illallisen merkeissä. Nyt on hyvä vähän hengähtää ja kerätä voimia ensi vuoden kirjarientoihin!

Robert Thorogood: Thamesjoen murhat

 

Jos olet katsonut televisiosarjaa Murha paratiisissa, olet todennäköisesti (ehkä tietämättäsi, kuten minä) nähnyt myös käsikirjoittaja Robert Thorogoodin kirjoittamia jaksoja. Thorogood opiskeli aikoinaan historiaa Cambridgen yliopistossa, mutta oli jo opiskeluaikoinaan innokkaasti mukana teatteriharrastuksessa.

Leppoisa poliisisarja Murha paratiisissa oli Thorogoodin läpimurto käsikirjoittajana, ja hän on kirjoittanut moneen tuotantokauteen useita jaksoja. Sarjan ideahan on, että Saint Marien fiktiivisellä brittiläiseen imperiumiin kuuluvalla saarella Karibialla työskentelee Lontoosta tullut komisario. Kyseisen komisarion näyttelijä vaihtuu muutamien kausien välein, ja yhteistä heissä on älykkyys ja päättelykyky sekä kömpelyys ihmissuhteissa. Maisemat ovat komeat, kuten arvata saattaa.

Sarjan kaava on selkeä, eli ihan kättelyssä esitellään parilla vedolla jokin brittiporukka, joka syystä tai toisesta on saarella, ja sitten joku heistä murhataan hyvinkin mielikuvituksellisella tavalla. Verta tai väkivaltaa ei näytetä kuin aivan minimaalisesti, aina ei sitäkään. Poliisit tutkivat saariolosuhteet huomioon ottaen ihan pätevästi, mutta lopulta komisario hoksaa ovelan juonen, kutsuu kaikki osalliset koolle ja kertoo ratkaisun. Loppu on suoraan kopioitu itse Hercule Poirotilta, mikä lienee lähinnä kunnianosoitus Agatha Christielle.

Murha paratiisissa on etenemässä ensi vuonna 12. kaudelle, ja se on yksi Britannian katsotuimmista tv-sarjoista. Thorogood on julkaissut neljä sarjaan liittyvää jännityskirjaa, eräänlaisia spin off -tyyppisiä teoksia.

Kokonaan uusi aluevaltaus Thorogoodille on uusi cozy mystery -tyyppinen dekkarisarja Thamesjoen murhat (The Marlow Murder Club), jonka samanniminen aloitusosa julkaistiin tänä vuonna suomeksi. Alkukielellä sarjan aloitusosa julkaistiin vuonna 2021 ja sai ylitsevuotavan suopean vastaanoton brittilukijoiden keskuudessa. Kakkososaa odotetaan ilmestyväksi ensi vuonna.

Marlowin idyllinen pikkukaupunki Thamesjoen varrella on ihan oikeasti olemassa. Sinne Thorogood on sijoittanut leppeän murhasarjansa, jonka päähenkilö on Judith Potts, 77-vuotias ristisanatehtäviä laativa yksineläjä. Judithin iso talo sijaitsee mukavasti joenrannalla, joten uintiharrastus ei vaadi liiallisia ponnistuksia. Erään iltauintiretken aikana hän kuulee naapuritontilta laukauksen sekä ääniä, joiden perusteella hän on vakuuttunut, että hänen naapurinsa on murhattu.

Kun lopulta poliisikin saadaan uskomaan asia (ruumiin löydyttyä), Judith on tyytymätön asian etenemiseen. Onnettomuusteoriaan tuskaisen pitkään uskonut ja Judithiin ystävällisen alentuvasti suhtautunut rikosylikonstaapeli Tanika Malik alkaa johtaa murhatutkintaa Judithin mielestä tehottomasti. On mitä ilmeisimmin selvitettävä murha, tai kuten pian käy ilmi, murhat, itse!

Yksin Judithin ei tarvitse rikoksen parissa askarrella, vaan hän saa pian avukseen kirkkoherran vaimona potentiaalinsa hukkaan heittävän Becks Starlingin sekä koiria työkseen ulkoiluttavan Suzie Harrisin.

Thamesjoen murhat edustaa hyvin kirjoitettua leppoisaa ja viihdyttävää brittidekkaria, jolla on pitkät perinteet. Ne perinteet Thorogood mitä ilmeisimmin tuntee ja niitä kunnioittaa. Murhajuonen ratkaisukin tuntuu kovin tutunoloiselta, ja muistelisin itsensä Christienkin sitä ainakin yhdessä kirjassaan käyttäneen. Mutta se ei haittaa mitään, oikeastaan päinvastoin. Paljon tärkeämpää on tutustua niin amatöörikolmikkoon kuin rikosylikonstaapeli Malikiinkin, sillä arvelenpa heidän kaikkien tulevan vielä hyvinkin tutuiksi sarjan jatkuessa. Mieluusti palaan uudelleen Marlowiin, murhista huolimatta, tai niiden takia!

Robert Thorogood: Thamesjoen murhat (The Marlow Murder Club)
Suom. Hilkka Pekkanen
Siltala, 2022. 335 sivua.
Äänikirjan lukija Eija Ahvo.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Jos tykkäsit Thamesjoen murhista, suosittelen kurkkaamaan myös:

S. J. Bennett: Windsorin solmu & Kolme koiraa haudattuna
Richard Osman: Torstain murhakerho & Mies joka kuoli kahdesti