Riina Mattila: Järistyksiä #nuortenkirjatorstai

Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailu oli osa WSOY:n Suomen satavuotisjuhlavuoden ohjelmaa. Kilpailussa etsittiin uusia kaunokirjallisia tekstejä, jotka kertovat nuorten elämästä tämän päivän muuttuvassa suomalaisessa todellisuudessa. Mitä Suomen nuoret toivovat tulevaisuudelta, mitä he pelkäävät? Minkälaisia tarinoita tästä ajasta syntyy? Kilpailu oli tarkoitettu kirjoittajille, jotka eivät vielä olleet julkaisseet kaunokirjallista teosta nuorille. Rohkeat kokeilut olivat tervetulleita.

Kilpailun voitti Jukka Behm nuortenromaanillaan Pehmolelutyttö, joka julkaistiin viime syyskuussa ja joka oli yksi kuudesta syksyn 2017 Lasten ja nuorten Finlandia -palkintoehdokkaista. Kilpailun kolme parasta teosta kustantamo sitoutui julkaisemaan sähköisessä muodossa ja voittaja siis julkaistiin myös painettuna.

Kakkoseksi raati asetti Riina Mattilan nuorten aikuisten romaanin Järistyksiä, joka kertoo sisäoppilaitosmuotoista taidelukiota jossain päin Suomea käyvästä Eeliasta. Romaani ”kuvaa rakastumista sellaisella voimalla, herkkyydellä ja tarkkuudella, että lukija tuntee jokaisen värähdyksen omassa vatsanpohjassaan saakka.”

Kolmannen palkinnon nappasi Sanna Heinosen romaani Noland, joka ”on vahva kertomus monikulttuurisesta ystävyydestä ja rakkaudesta jalkapalloon”.

Olen nyt lukenut kaikki kolme palkintosijoille yltänyttä romaania, ja on pakko tunnustaa, ettei varsinaisesti käy kateeksi tämänkään raadin tehtävä. Parhaimmiston keskinäisen järjestyksen päättäminen on varmasti vaatinut keskustelua. Jos olisin itse saanut mitalit jakaa, olisi kahden ensimmäisen paikka kenties vaihtunut päinvastaiseksi.  Vaikutuin ja liikutuin Järistysten parissa aidoimmin. Tarina kosketti keski-ikäisen lukijankin sydäntä. Millaistakohan olisi lukea tämä kirja nuorena, sydän vereslihalla?

”Lapsena ajattelin, että minut oli vahingossa tiputettu väärään paikkaan, siksi olemassaolo kutitti ja oli jotenkin vaikeaa. Ajattelin, että uskomalla tarpeeksi minut haettaisiin jonakin yönä oikeaan kotiin. Jonnekin, missä kaikkien sisällä asuisi aurinko, eikä minun tarvitsisi enää pelätä niitä hetkiä, kun jokin minussa räsähti rikki ja alkoi vuotaa. Sellaisina iltoina pystyin nukahtamaan vain, jos silitin omaa käsivarttani ja sepitin samalla iltasatua ihmisistä, jotka osasivat paijata kaikki surupeikot kesyiksi.”

Elisa eli Eelia on kotoisin pikkukaupungista, jota kutsutaan kirjassa vain nimellä pesäpallokaupunki. Nimi on kuvaava ja nostaa ainakin minulle mieleen hyvinkin vahvoja stereotypioita kapeakatseisesta ja tiukkapipoisesta pikkukaupunki-ilmapiiristä. Siihen mielikuvaan Eelian hyvää tarkoittavat mutta ahdaskatseiset vanhemmat istuvat hieman turhankin hyvin. He eivät halua nähdä ja ymmärtää, miksi tytär kieltäytyy pukemasta joulujuhlaan mekkoa.

Kun Eelia isompana haluaa pukea ylleen miesten paidan, äiti kutsuu sitä kapinaksi ja ’vaiheeksi’. Vanhemmat uskovat, että kieltämällä totuuden he voivat pakottaa tyttärensä siihen muottiin, johon tämä heidän mielestään kuuluu. Eelian hätää ja tuskaa ei näe eikä kuule kukaan. Sukupuolijaottelu ahdistaa Eeliaa mielettömästi, kun ei ole ketään, jonka kanssa voisi edes puhua. Hän ei ole tyttö, vaikka vartalo siltä näyttääkin. Mutta ei hän koe olevansa oikein poikakaan. Arat tutkimusretket netissä tuovat joitakin helpottavia vastauksia, mutta yhtä kaikki elämä pesäpallokaupungissa on tukehduttaa hänet.

Eelian yllätykseksi vanhemmat kuitenkin suostuvat siihen, että hän käy lukion monen sadan kilometrin päässä kotoa Vaajapuron kunnan taidelukiossa Vällyssä. Se on parasta, mitä Eelialle on tapahtunut. Siihen asti. Toisen lukiovuoden alussa kouluun tulee ketunsilmäinen tyttö Isla, joka muuttaa kaiken lopullisesti. Eelia rakastuu.

Mattila kuva Eelian ja Islan suhteen kehittymisen Eelian näkökulmasta pakahduttavan kauniisti kaikkine jumalaisine onnentunteineen ja syvän epätoivon hetkineen. Samalla kun nuorten suhde etenee ja syvenee, Eelia alkaa vähitellen päästä sinuiksi itsensä kanssa. Mutta helppoa se ei ole. Ei, vaikka Islan lisäksi koulussa on Eelian uskollinen ja turvallinen kämppis Karhu, joka auttaa, tukee ja neuvoo kaikessa, aivan kaikessa, siinäkin, mitä Eelia ei tiedä itsestään ja rakkaudesta. Edessä onkin melkoinen tutkimusmatka niin omaan kuin toisenkin sieluun ja vartaloon, seksuaalisuuteen ylipäätään.

Annan Mattilalle täyden tunnustuksen poikkeuksellisen hienosta eroottisen latauksen kuvauksesta. Se on samaan aikaan sekä herkkää että rohkeaa olematta tippaakaan sensaatiohakuista. Tähän pystyy harva kirjoittaja.

Kohottauduin istumaan ja vedin mekon hänen päältään. Olisin halunnut itkeä ja haukkoa henkeä onnesta, mutta en osannut kuin ahmia hänen alastomuuttaan silmieni taakse, arkistoon jonka halusin täyttää tuhansilla samanlaisilla kuvilla. Annoin käteni liukua pitkin rintoja ja solisluita, piirsin hänen ääriviivansa hämärään huoneeseen ja sain hänet huokaamaan. Vapisin kun Isla ohjasi käteni alemmas, liike oli vimmainen ja käskevä kun alushousut revittiin sivuun.

Koulussa Eelia siis voi olla vapaasti oma itsensä. Sieltä hän löytää ystävän eli Karhun ja rakkauden eli Islan. Mutta entä kotiväki? Miten kertoa kotona, että on rakastunut – tyttöön? Välit vanhempiin eivät ole olleet kovin hyvät pitkää aikaan, mutta isän ja äidin hyväksyntä on kuitenkin äärimmäisen tärkeää Eelialle. Syysloma ja perheen kohtaaminen väikkyvät edessä pelottavana mustana aukkona, joka on nielaista hänet.

Huh huh, Järistyksiä on kyllä melkoisen järisyttävä lukukokemus. Sitä on helppo suositella kohderyhmälleen eli nuorille aikuisille. Ainakin minä pidän sitä nimenomaan nuorten aikuisten eli YA-kirjallisuutena. Yläkouluikäisistä ylöspäin Järistyksiä sopii aivan kaikille avaamaan silmiä ja purkamaan turhia ennakkoluuloja. Koululuokassa sen teemat tarjoavat hyviä keskustelunaiheita miltei ehtymättömästi. Sen lisäksi se on hieno ja rohkeasti kirjoitettu koskettava romaani.

Riina Mattila: Järistyksiä
WSOY 2018. E-kirja.

Arvostelukappale.

Järistyksistä muualla:

"Mattila on taitava rakentamaan henkilöhahmoja ja luomaan tunnelmia: Eeliasta & Islasta tulee lukijan ystäviä, joille toivoo hyvää. Eelian kämppäkaverista Karhusta saisi helposti oman romaaninsa." Näin kirjoittaa kirjailija Terhi Rannela omalla sivullaan. Ehdottomasti olen samaa mieltä! Karhun hahmo jäi mietityttämään jälkikäteen kovasti minuakin. 

Lastenkirjahylly-blogin Rouva Huu kirjoittaa;  "Keskiössä on pikemminkin oman identiteetin löytäminen ja ensirakastumisen hurman kuvaaminen tavalla, joka koskettaa kaikkia joskus sen kokeneita." " Riina Mattilan Järistyksiä kuvaa kauniisti ensirakkautta, jossa ollaan kaikki aistit auki. Hän on tarkka havainnoitsija, joka kirjoittaa esikoiskirjailijaksi harvinaisen konkreettista, elämyksellistä tekstiä, joka jättää lukijaan jäljen."
Lukufiilis-verkkolehdessä Veera Härmä (14 v.) kirjoittaa: "Kouluissa ympäri maailmaa pitäisi lukea tämä yhdessä, jotta nuoret älyäisivät, etteivät he ole yksin ajatustensa kanssa ja että hekin voivat hypätä pois keinusta vapauteen."
Yöpöydän kirjat -blogin Niina T. ei päässyt aivan niin hyvin kirjan tarinan sisään kuin olisi toivonut: "Kirja on paitsi sateenkaareva kertomus oman itsen löytämisestä, myös teos rakkaudesta ja sen voimasta. Minulle asti tämä voima ei ikävä kyllä kuitenkaan ylettynyt täydellä teholla."

Kirjanurkkaus-blogissa ihastuttiin Mattilan kerrontaan ja kieleen: "Mattila osaa kuvailla upeasti kutkuttavaa jännitystä, epävarmaa odotusta, latautunutta eroottista tunnelmaa, joka on täynnä sanomattomia haluja ja tunteita. Teksti itsessään on myös yllättävien, osuvien kielikuvien kyllästämää, eli juuri sellaista, josta pidän."

"Kirja on loistava ennakkoluulojen purkaja", toteaa Riikka Lukijan roolissa -blogissa.

Heidi P. Kirjapöllön huhuilua -blogissa: "Mattilan romaani avaakin lukijan silmät monelle seikalle, jotka vaikuttavat meistä sukupuolestamme tietoisilta ihan ookoilta, mutta jotka ovat hankalia muunsukupuolisille."

Maria Calendula ei mielestään ollut lainkaan oikeaa kohderyhmää, mutta vaikuttui: "Kerronta taas oli parhaimmillaan loistavaa. Kirjassa oli kappaleita, joita luin hengittämättä uudestaan ja uudestaan. Herkeimmillään sanat osuivat juuri kohdilleen, väänsivät rintalastan alta."
Tekstiluola-blogin Tuomas analysoi laajasti teoksen taustaa ja vastaanottoa ja kirjoittaa: "Romaani on toivoa antava ja osoittaa, että asiat voivat muuttua paremmaksi, vaikka vaikeitakin tunteita ja tilanteita kirjassa kohdataan kaunistelematta."

Kirjallisuuslehti Lumoojassa Maria Mäkituomas kirjoittaa: "Tunteiden kuvaus on elävää, ja erityisesti ihastumisen ja rakastumisen kuvaukset ovat väkeviä ja värikkäitä."
"Järistyksiä on sellainen kirja, jonka soisi päätyvän mahdollisimman monen luettavaksi. Erityisen hyvin uskoisin sen iskevän ysiluokkalaisiin, sekä lukioikäisiin", toteaa Maija Kirjojen keskellä -blogissa.

"Tämä teos on ehkä lempein ja positiivisin lukemani teos muun/transsukupuolisuudesta", kirjoittaa Anu Anun ihmeelliset matkat -blogissa. 

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä

Tulossa:
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 1.3.2018
Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan 8.3.2018
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat 15.3.2018

Sanna Heinonen: Noland #nuortenkirjatorstai

Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailu oli osa WSOY:n Suomen satavuotisjuhlavuoden toimintaa. Kilpailussa etsittiin uusia kaunokirjallisia tekstejä, jotka kertovat nuorten elämästä tämän päivän muuttuvassa suomalaisessa todellisuudessa. Mitä Suomen nuoret toivovat tulevaisuudelta, mitä he pelkäävät? Minkälaisia tarinoita tästä ajasta syntyy? Kilpailu oli tarkoitettu kirjoittajille, jotka eivät vielä olleet julkaisseet kaunokirjallista teosta nuorille. Rohkeat kokeilut olivat tervetulleita.

Kilpailun voitti Jukka Behm nuortenromaanillaan Pehmolelutyttö, joka julkaistiin viime syyskuussa ja joka oli yksi kuudesta syksyn 2017 Lasten ja nuorten Finlandia -palkintoehdokkaista. Kilpailun kolme parasta teosta kustantamo sitoutui julkaisemaan sähköisessä muodossa ja voittaja siis julkaistiin myös painettuna. *

Kolmannen palkinnon nappasi Sanna Heinosen romaani Noland, joka ”on vahva kertomus monikulttuurisesta ystävyydestä ja rakkaudesta jalkapalloon”. Valtteri on yläkouluikäinen poika jossakin suomalaisessa pikkukaupungissa. Paikkakunnan nimeä ei kirjassa mainita, mutta se voisi hyvin olla vaikka oma kotikaupunkini: iso tehdas on sulkenut ovensa ja työttömyys lannistaa. Valtterinkin isä on työttömänä, ja valitettavasti pullo on alkanut houkutella joutilasta miestä turhankin tenhoavasti. Valtteri ja erityisesti pikkusisko Saara inhoavat vanhempien riitelyä, joka on alkanut toistua viime aikoina ikävän usein.

Valtteri on jalkapallojoukkueensa keskikenttäpelaaja. Harrastus on pojalle tärkeä henkireikä. Siellä ovat kaikki kaveritkin. Joukkueeseen kuuluu monenlaista pelaajaa, kuten afganistanilaistaustainen Babur, joukkueen tähtipelaaja. Maahanmuuttajapojat ovat pysytelleet pääosin omissa oloissaan, vaikka samassa joukkueessa ja samaa koulua käyvätkin kuin Valtteri kavereineen. Sitten katsomossa alkavat ikävän tiheästi vilahdella mustatakkiset miehet. Samat uhkaavat hahmot partioivat kaupungin kaduilla ja häiritsevät maahanmuuttajia. Valtteri alkaa myös epäillä, että kovasanaisesti humalapäissään uhoava isä saattaa olla kiinnostunut mustatakeista.

Mustatakkien toiminta käy nopeasti yhä aktiivisemmaksi. Sitten yhtenä kertana nuoret miehet ilmaantuvat kentälle, kun Valtteri, Babur ja muutama muu poika on potkimassa palloa. Syntyy sanaharkka ja pojat joutuvat pakenemaan ihan tosissaan. Babur johdattaa Valtterin ensin piiloon rappukäytävään, sitten hurjalle lentomatkalle halki taivaan ja pilvien lomasta Nolandiin, paikkaan, jossa on seesteistä ja rauhallista. Turvallista.

"Kirkas auringonvalo hohti kasvoilleni ja lämmitti poskia ja otsaa. En tuntenut kehon painoa. Mistään ei kiristänyt, mihinkään ei sattunut. Siinä oli jotain samanlaista kuin uidessa tai kelluessa."

Noland on maaginen mauste muuten hyvin realistisessa nuortenromaanissa. Heinonen ei selitä Nolandin olemusta täysin auki, vaikka Valtteri oppiikin vierailemaan siellä tarvittaessa myös omin konstein ja pojat ratkaisevat sieltä saamiensa neuvojen avulla reaalimaailman ongelmiaan.

Valtteri joutuu punnitsemaan monenlaisia arvokysymyksiä. Hän on myös elämässään keskikenttäpelaaja, eräänlaisella vedenjakajalla, josta hän katsoo moniin suuntiin ja toimii myös yhdistävänä tekijänä. Kirjan parasta antia ovat Valtterin ja Baburin ystävystymisen kuvaus. Valtteri vierailee Baburin kodissa ja törmää aivan toisenlaiseen kulttuuriin kuin on tottunut. Samalla hän painiskelee syyllisyyden tunteiden kanssa. Mitä jos Babur saa tietää, että Valtterin isä on ehkä mustatakki? Olisiko sittenkin turvallisempaa olla näyttäytymättä Baburin ja muiden maahanmuuttajapoikien kanssa?

Palkintoraatikin kiitti Heinosta oivallisesta jalkapallokulttuurin kuvauksesta. Yhdyn entisenä kohtuuaktiivisena jalkapalloäitinä näihin kiitoksiin. Toivon myös, että kaikilla jalkapallojuniorijoukkueilla on yhtä viisas valmentaja kuin Valtterilla ja kumppaneilla on.

Kilpailussa haettiin rohkeita ratkaisuja, ja minusta Sanna Heinonen on niitä Nolandissa mukavasti toteuttanut. Teoksessa on vakavia teemoja ja siinä tapahtuu ikäviä, pelottaviakin asioita, mutta yleistunnelma on kuitenkin positiivinen. Tunnustan, että ahmin tämän kirjan, niin vetävästi se on kirjoitettu. Palkinto on siis mennyt oikeaan kohteeseen.

Noland sopii mainiosti yläkouluikäisille, ainakin seitsemäs- ja kahdeksasluokkalaisille. Uskon sen kiinnostavan myös 10-12-vuotiaita, vaikka kustantamon ikäsuositus on 12+. Urheiluaihe on niin aidosti ja mehevästi kudottu tarinaan, että se houkutellee ainakin urheilevia lukijoita. Teemoista on helppo viritellä monenlaisia keskusteluja luokassa.

Sanna Heinonen: Noland
WSOY 2017. E-kirja.

* HUOM! Päivitetty tieto 21.5. Sanna Heinosen Nolandia saa nyt myös painettuna kirjakaupoista!

Arvostelukappale.

 #nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski
Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Tulossa:

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 1.2.2018
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu 8.2.2018
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 15.2.2018

JP Koskinen: Eilispäivän sankarit (dekkariviikko)

Pari vuotta sitten kuuntelin hieman hämmentyneenä Kimmo Miettisen haastattelua. Kirjailija oli solminut kustannussopimuksen yhdeksänosaisesta Imatralle sijoittuvasta dekkarisarjasta. Toistaiseksi näistä kaksi on julkaistu: Sukuviha (Like 2013) ja Valuvika (Like, 2014). Hämmennykseni syitä oli pääasiassa kaksi. Ensinnäkin ällistyin sitä, että joku onnistuu tekemään tuollaisen tempun Suomessa, kun yhdenkin käsikirjoituksen saaminen kustannettuna julki on tunnetusti usein tuskan takana. Hieman kauhistuin myös ajatusta, että aloitusosaan tarttuessani tulisin ehkä sitomaan itseni kahdeksaan tulevaan kirjaan. Muutenkin luettavaa tuntuu olevan ylen runsaasti tarjolla. Voiko tuollaista riskiä ottaa?

Toistaiseksi Miettisen sarja on osaltani korkkaamatta, mutta muutos tilanteeseen voi tulla milloin vain. Parempi olla sanomatta ’ei koskaan’. Yllä kuvaamani hetki välähti mieleeni, kun jokin aika sitten julkistettiin uutinen JP Koskisen ensi vuonna alkavasta kaksitoistaosaisesta dekkarisarjasta. Kaksitoista osaa! Hyvänen aika sentään…

Samaan aikaan tämän uutisen kanssa tuli tieto, että Koskinen on liittynyt mukaan Crime Time -kustantamon osakkaaksi, eli tulossa oleva sarja julkaistaan osuuskuntamuotoisen kustantamon kautta. Lukijan kannalta tällä ei juuri ole merkitystä, sillä kyseinen kustantamo on julkaissut pääosin hyvin korkeatasoisia kotimaisia dekkareita.

Ihastuin valtavasti Koskisen kevättalvella ilmestyneeseen romaaniin Kuinka sydän pysäytetään, joten tulossa oleva kaksitoistaosainen dekkarisarja on automaattisesti lukulistallani. Koska sen ensimmäinen osa on siis luvassa vasta ensi vuoden puolella, päätin testata Koskisen dekkaritaidot lukemalla hänen ensimmäisen dekkarinsa Eilispäivän sankarit (Arktinen banaani, 2011). En ole mikään sähkökirjojen innokkain fanittaja, mutta nyt en voinut vastustaa kiusausta. Elisa Kirja nimittäin tarjoaa kyseisen teoksen hyvin edulliseen hintaan. Mikä parasta, sain kirjan välittömästi itselleni.

Enpä tiennyt ensimmäisiä rivejä aloitellessani, että tulisin ahmimaan koko kirjan lähes kertaistumalta. Niin kuitenkin pääsi käymään! En siis ole vielä lukijana täysin kyynistynyt, vaan oikean kirjan sattuessa kohdalle oikealla hetkellä voin vieläkin tempautua hyvän tarinan ja luistavan kerronnan mukaan niin, että kaikki muut asiat saavat jäädä pariksi kolmeksi tunniksi sivuun.

Jupe ja Lonkku ovat juuri ylioppilaaksi kirjoittaneet hämeenlinnalaiskaverukset vuoden 1978 kesällä. Tontun isä on houkutellut pojat tekemään mökkimurron ja varastamaan hänen vaimonsa arvokkaat korut. Vakuutus korvaisi menetykset, eikä kukaan joutuisi kärsimään. Jupe on kuskina juuri hankkimallaan Taunuksella, ja Lonkku on luvannut hoitaa likaiset työt kohteessa. Paluumatkalla Lonkku kuitenkin haluaa ajaa. Juuri ennen ison tien risteystä on pieni mäennyppylä…

Seuraavan kerran Jupe tulee tajuihinsa vuoden 2011 helmikuussa, 33 vuoden kooman jälkeen. Puolen vuoden sitkeän kuntoutuksen jälkeen viisikymppisen miehen kehossa herännyt 19-vuotias nuorukainen koettaa koota elämänsä palasia yhteen. Isä on kuollut ja äiti joutunut hoitolaitokseen pahasti dementoituneena.

Jupen ympärillä avautuva maailma tuntuu täysin käsittämättömältä. Tätä aikahyppyä Koskinen käsittelee kutkuttavan mainiosti, ja ainakin aikamatkustusfantasioista muutenkin viehtyneeseen puoleeni se uppoaa kuin kuuma veitsi voihin. Tilannetta vielä parantaa, että muistan kyllä, millaista oli vuonna 1978, kun Staying Alive soi enon autostereoista C-kasetilta. Ei ihme, että Jupe joutuu turvautumaan sosiaalityöntekijänsä apuun useammassakin käytännön elämän pulmassa. Pahimpiin Jupen kokemiin järkytyksiin muuten lukeutuu, että Paavo Väyrynen on edelleen ministerinä!

Yllätyksekseen Jupe huomaa varsin pian, että kaikkien mielestä hän on ollut yksin onnettomuusautossa ja että ryöstösaalis on ihan oikeasti kadonnut kuin tuhka tuuleen. Vain tyhjät korurasiat ovat jääneet autoon. Monet tuntuvat ajattelevan, että Jupe on itse ehtinyt kätkeä saaliin ennen onnettomuutta. Kukaan ei ota kuuleviin korviinsakaan Jupen väitettä, että autoa ajoi Lonkka. Kaveri tuntuu kadonneen maan alle.

Jupe alkaa selvitellä, mitä sanottavaa vanhalla kaveriporukalla on asioista. Kaikki ovat muuttuneet paitsi ulkoisesti keski-ikäisiksi myös sisäisesti keskiluokkaisiksi. On talot, tavarat, virat ja yritykset. Jupen herääminen herättää ihmetystä ja epäuskoa, mutta harva tuntuu aidosti ilahtuvan. Jupekaan ei ilahdu huomatessaan, että joku on tosissaan toivonut hänen jäävän lopullisesti vihannekseksi. Hänet nimittäin yritetään tappaa.

Jupe muistelee ja haastattelee ihmisiä sitkeästi (ja vaatehuoneen hyllyltä löytämäänsä revolveriin tukeutuen) saadakseen jonkinlaisen järkeen käyvän selityksen kokoon. Missä on Lonkka? Mitä loput kaverit tietävät ja mitä he tekivät murtokeikan aikana? Oli Tontun isä oikeasti junaillut vakuutuspetosta poikien kanssa, vai keksikö Lonkka koko jutun? Kuka pakoautoa ajoi? Missä on ryöstösaalis? Miksi poliisi ei ole saanut oikeastaan mitään selville? Kuka haluaa tappaa hänet?

Dekkarin päähenkilöksi Jupe on herkullinen. Hänellä on tai ainakin oletetaan olevan pikkurikollistausta, mutta hän on terävä kaveri, jolla oli paikka yliopiston matematiikan laitoksella. Hukkaan valunut elämä ja menetetty nuoruus korpeavat miestä rankasti, ja hän haluaa oikaista vääryydet ja mielellään myös kostaa. Vuosikymmenten mittainen kooma ei kuitenkaan ole ollut mikään pikkujuttu, ja toipuminen on monimutkainen prosessi. Kuinka tässä maailmassa dosetista lääkkeensä napsiva mies lopulta on?

Eilispäivän sankarit on siis mitä mainioin dekkari, joka sopinee sellaisellekin lukijalle, joka ei välttämättä pidä itseään minään dekkarifanina. Tarina etenee jouhevasti ilman turhia suvantokohtia, eikä ihan kaikkea selitetä puhki. Syyllisen arvasin jonkin matkaa ennen Jupea, mutta sillä ei ollut väliä. Jupellakin oli vielä muutama yllätys minun varalleni! Harmi, että tämä kirja on tainnut jäädä jonkinlaiseen katveeseen. Minut tämä vakuutti, enkä enää epäröi tippaakaan, kun Murhan vuosi -sarjan aloitusosa Tammikuun pimeä syli vuodenvaihteen jälkeen putkahtaa painosta.

JP Koskinen: Eilispäivän sankarit

Arktinen banaani 2011. 223 sivua.

Ostettu e-kirjana Elisa Kirjasta.

Vinkiksi vielä, että MeNaisissa on juuri alkanut JP Koskisen kirjoittama jatkokertomus Helppoa rahaa, joka ainakin aloitusosansa perusteella vaikuttaa oikein hyvältä!

Maria Turtschaninoff: Anaché

"Mää ole niinkun klavul päähä lyätty!" 

On jälleen kerran lainattava Tuntemattoman sotilaan Hietasen pistämätöntä replikointia. Luin nimittän us-ko-mat-to-man hienon romaanin. Olen ällistynyt kirjailijan käsittämättömästä taidosta luoda samanaikaisesti uskottava ja kiehtova omalakinen maailma, kiinnostavat ja aidot henkilöt, lumoavan upea rakenne tarinaan ja ujuttaa sinne kaiken sekaan vielä puhuttelevat teemat. Lisäksi tämän kaiken tekee suomalainen kirjailija! Jälleen on aika lyödä jauhot suuhun niille nirppanokille, jotka ylenkatseellisesti kertovat lukevansa vain ulkomaista kirjallisuutta, koska suomalaiset nyt vain ovat...suomalaisia eli huonoja. Eivät muuten ole!

Luin siis suomenruotsalaisen toimittaja-kirjailija Maria Turtschaninoffin nuorten aikuisten fantasiaromaanin Anaché. Turtschaninoffin nimi ei ollut minulle täysin tuntematon, vaan jollakin silmänurkallani olin pannut merkille vuonna 2010 ilmestyneen Helsingin alla 
-teoksen ja luonnollisesti huomasin Finlandia Junior -palkinnon 2014 menevän kirjailijalle teoksesta Maresi. Muuta en sitten tiennytkään. Ilahduin kovasti, kun jossain vaiheessa tajusin kirjailijan asuvan Karjaalla, siis melkein ihan tässä lähellä. 

Osallistuin joulun alla kirjabloggaajien Kirjaystävärinkiin, jossa Blogatin organisoimana annoimme toisillemme lahjaksi Elisa Kirjan lahjoittamia e-kirjoja. Sain toistaiseksi tuntemattomalta ystävältäni lahjaksi Anachén. Kylläpä olikin lahja vailla vertaa! Kiitos! Kiitän vielä uudelleen, kunhan kyseinen henkilö itsensä tähän juttuuni kommentoimalla ilmiantaa. Kiitän tässä myös ystäväringin mahdollistajia. On kuitenkin pakko tunnustaa, että tämän kirjan kohdalla fuskasin vähän. Kirjassa on yli viisisataa sivua, eikä sen lukeminen ottanut onnistuakseen tabletilta (varsinaista lukulaitetta en omista). Olen lukenut useita kirjoja e-kirjoina iPadilla ja jopa puhelimellani, mutta nyt oli turvauduttava kirjaston paperiversioon. Kun lopulta sen aloitin, olikin se sitten menoa kerralla.

Jälleen kerran protestoin myös genreluokitteluja ja muita luokitteluja vastaan. Anaché kärsii suunnatonta vääryyttä luokittelusta nuorten aikuisten fantasiaromaaniksi. Kirja lumosi minut täysin, ja olen aika kaukana 'nuoresta aikuisesta'. Fantasiakin on Turtschaninoffin teoksessa kaikkea muuta kuin taikasauvamagiaa tai velhonkaapujen hulmuntaa. Turtschaninoff ammentaa syvemmältä kansanperinteestä ja mytologiasta laajassa mielessä. Teoksen maailma tuntuu olevan totta. Henkimaailman ilmiöt nivoutuvat luonnolliseksi osaksi tarinan ihmisten elämää ja todellisuutta. Kirjailijan mielikuvitus on ehtymätön ja mielettömän rikas.

Anachén tarina sijoittuu siis omaan maailmaansa, joka muistuttaa esimerkiksi Conn Igguldenin Valloittaja-sarjan rannatonta aroa. Laajalla ruohoarolla asuu akkadeja, heimoiksi jakautuneita paimentolaisia. Heimot uskovat kaksosjumaluuteen. Kummelake eli Suuri Maa ja Axeke eli Sininen Taivas ovat luoneet maailman ja hallitsevat sitä yhdessä. Maailmassa vallitsee herkkä tasapaino. Henkimaailma on läsnä, mutta tavalliset ihmiset eivät ole sen kanssa suoraan kosketuksessa. Sitä tehtävää hoitavat angakokit, eräänlaiset shamaanit. Tuliaseita, pyörää tai kirjoitustaitoa ei ole keksitty, vaan elämäntapa on yksinkertainen. Miesten ja naisten maailmat eroavat jyrkästi toisistaan, eikä rajojen ylittämistä sallita missään oloissa.

Kirjan päähenkilö on khalkaheimopäällikön tytär Anaché. Tyttö on poikkeuksellinen, sillä hänen isoveljensä Heor rakastaa siskoaan yli kaiken ja ottaa tämän mukaansa kaikkialle. Anaché oppii veljeltään lukuisia tytöiltä ja naisilta kiellettyjä taitoja kuten veitsenheittoa. Sisarusten tilanne kuitenkin väistämättä muuttuu, kun Heor siirtymäriittinsä jälkeen muuttaa miesten keskuuteen, ja viimeistään, kun Anachésta tulee nainen. Sulariitissään Anaché kuulee angakokilta arvoituksellisen ennustuksen, jonka merkitys avautuu tarinan mittaan.


Yksitoistavuotiaana Anaché näkee ensimmäistä kertaa henkieläimensa Pa jaun, vuorikauriin. Tämäkin tekee tytöstä erilaisen, sillä henkieläinten näkeminen onnistuu yleensä vain angakokeilta. Anachén äiti kuitenkin paljastaa, että hänen sukunsa naisissa on ollut aiemminkin poikkeuksia. Anaché on omalla tavallaan viaton tyttö, jonka suurin haave on saada oma hevonen. Hän ei tunnu näkevän vastassa olevaa kohtaloaan, avioliittoa. Kun karu totuus sitten tytölle valkenee, alkaa ankara työ vaimon taitojen opiskelussa.

Tähän saakka tarina etenee tutunoloisesti. Onhan näitä kirjoitettu: poikamainen, hieman erilainen tyttö törmää yhteisön normeihin, rimpuilee, alistuu mutta kääntää lopulta tilanteen edukseen ja ansaitsee yhteisönsä kunnioituksen. Uppouduin mukaan kirjan maailmaan, mutta en vielä ollut vakuutettu. Sitten Turtschaninoff tempaa maton lukijan jalkojen alta kertaiskulla ja kaikki muuttuu! Kirjan keskivaiheilla tapahtuu käänne, jota en todellakaan osannut mitenkään ennakoida! Aivan mahtavaa! Jännitin, pelkäsin, tunsin voitonriemua kirjan henkilöiden matkassa.

Loppupuolella käsittelyyn tulevat sellaiset teemat, joita en ole vieläkään täysin tottunut fantasiaromaaneista löytäväni, vaikka esimerkiksi Anu Holopaisen Syysmaa-sarja antaa hyvää esimakua. En nyt paljasta tästä enempää, koska on tärkeää, että jokainen lukija saa löytää tämän hienon kirjan sisällön itse ja kokea lumouksen rikkumattomana. Suosittelen lämpimästi tätä kirjaa ihan kaikille!

Anaché lisäsi lukulistalleni saman tien muutkin Turtschaninoffin teokset. Olen myyty.

Maria Turtschaninoff: Anaché 
Suom. Marja Kyrö. Tammi 2012. 523 s.

Lahja (toistaiseksi tuntemattomalta) blogiystävältä. Kiitos!!!

P.S: Kirjan sain Le Masque Rouge -blogin Emilieltä!

Hyvää joulua, blogiystäväni! Lahjan tarjoaa Elisa Kirja.

Tämänkertainen blogijuttuni on avoimen kaupallinen, mutta suvainnette sen, koska kuten Anna-Riikka Carlson Kiiltomadossa toteaa, kustannusala on kaupallinen ala. Ilman myyntiä ei tule kirjojakaan.

Blogat tarjosi kirjabloggaajille mahdollisuutta osallistua jouluhenkiseen Kirjaystävärinkiin, jonka sponsorina toimii Elisa Kirja. Mukaan ilmoittautuneille arvottiin ’salainen’ blogiystävä, jolle on mahdollisuus valita Elisa Kirjan valikoimista luettavaksi kirja. Elisa Kirja toimittaa sitten ystävälle koodin, jonka avulla hän saa lunastaa lahjansa, mutta lahjan valitsijaa ei kerrota. Lahjan antaja kertoo saajan omassa blogissaan, kuten minä nyt, ja käy sitten aikanaan kommentoimassa juttua, joka on lahjakirjasta kirjoitettu. Hieman mutkikkaan kuuloista mutta oikein hauskaa! Koska olen mukana ringissä, odotan saavani itsekin jossain vaiheessa jonkun ystävän minulle valitseman kirjan. Jännittää jo, millaisen valinnan ystävä on tehnyt!

Minulle valikoitui lahjottavaksi MarikaOksa Oksan hyllyltä-blogista. Valinta oli mieluinen, sillä vaikka en tietääkseni ole koskaan blogin emäntää tavannut muualla kuin virtuaalimaailmassa, tunnen hänen kanssaan suurta sielujen sympatiaa. Lukumakumme näet kohtaavat dekkareiden osalta ja käyvät hienosti yhteen. Kävin läpi MarikaOksan vuoden mittaan lukemia dekkareita, ja melkein kaikki olen itsekin lukenut. Minä tosin taidan dekkareiden osaltakin lukea enemmän kotimaista, sillä löysin MarikaOksan blogista tällaisen maininnan: ”Kotimaista dekkaria luen liian harvoin, joten tällä voisin korjata sitä puutetta.”

’Tällä’ MarikaOksa viittaa Christian Rönnbackan uutuusdekkariin Rakennus 31. Juttu, jossa teos nousee esiin, on kirjoitettu jo heinäkuussa, jolloin on suunniteltu syksyn lukemisia. En kuitenkaan löytänyt kirjaa blogista, ja pidän nyt peukkuja, että se on edelleen MarikaOksalla hankkimatta. Rönnbacka on uudehko tulokas kotimaisessa dekkarikentässä, ja entinen poliisi on nopeasti vakiinnuttanut asemansa siinä. Itse pidän hänen kirjoistaan kovasti. Kyseessä on Antti Hautalehto -nimisestä poliisista kertovan sarjan kolmas osa, mutta sarjan voi mainiosti aloittaa tälläkin.

Toivotan siis MarikaOksalle oikein mukavia joulupyhiä, joiden mittaan toivottavasti on tästä kirjalahjasta iloa! Mukavaa joulunodotusta teille muillekin!

Lahjaringissä ovat mukana ainakin Linnea Kujerruksia-blogista, Erja Erjan lukupäiväkirjasta ja Le Masque Rouge -blogin Emilie.

Terveisiä Helsingin kirjamessuilta!

Kirjamessuilta pitää tietysti tuoda kotiin hirmuinen kasa kirjoja...

Väsyneen mutta onnellisen kirjabloggaajan pää on edelleen hieman sumuinen eilisen messuhumun jäljiltä, mutta nyt on messupäivityksen aika. Mitä kaikkea oikein ehdinkään kokea, nähdä, kuulla ja aistia runsaan kahdeksan tunnin aikana? Vaikka mitä! Loppupäivästä aloin olla jo sen verran fiiliksissä, että moikkasin tuttavallisesti J. P. Koskista, joka seisoskeli Mika Waltari -lavan tuntumassa. En siis ole koskaan ollut kirjailijan kanssa puheissa, vain lukenut hänen blogikirjoituksiaan. Toinen vastaava lipsahdus tapahtui, kun oli katsomassa Siri Kolun haastattelua, ja viereiselle tuolille tupsahti tutunoloinen nuori nainen. Vasta moikatessani tajusin, että moikattava oli Salla Simukka, joka tuntui muuten fanittavan Siri Kolua myös. Mutta tällaisiin kaltaisiini hölmöihin kirjailijat lienevät tottuneet, eivätkä toivottavasti pane pahakseen.

...ja suklaata!
Dekkariseuran 30-vuotisjuhlasuklaata
ei kenties raaski syödä.

Mutta siis alkuun. Lauantai on päivätyössä käyvän ja pääkaupunkiseudulta kohtuullisen junamatkan päässä asustavan ihmisen luonnollisin valinta messuilupäiväksi. Lisäksi vaa’assa painaa melkoisesti myös Suomen dekkariseuran isännöimä tai ehkä paremminkin emännöimä Dekkarilauantai, jota on käytävä seuraamassa. Siispä varhaiseen junaan lippu ja matkaan sysipimeänä loppulokakuun aamuna. Matkantekoa viihdytti äänikirjaversio Robert Galbraithin Silkkiäistoukasta. Lukijana muuten ihana Eero Saarinen. Tähän palataan, kunhan on päästy loppuun.

WSOY ja Tammi olivat kutsuneet kirjabloggaajia brunssille kirjaesittelyjen merkeissä. Tilaisuus alkoi jo ennen virallista messujen aukeamista, mistä kiitos järjestäjille, kuten koko tilaisuudesta ylipäätään! Puolitoistatuntinen hurahti aivan siivillä. Kirjailijoita haastatteli säteilevä toimittaja Ella Kanninen, joka on paitsi hurmaava ja karismaattinen persoona myös kielitaitoinen ja sivistynyt ihminen. Kanninen oli selvästikin paneutuen lukenut kaikki uutuusromaanit, joiden kirjoittajia hän aamuhetkessä haastatteli.

Sinikka Nopola.

Saimme esitellyistä kirjoista arvostelukappaleet mukaamme ja halutessamme myös signeeraukset kirjailijoilta. Niinpä en tässä nyt sen enempää referoi haastatteluja, vaan palaan niihin aikanaan kirjaesittelyjen yhteydessä. Sinikka Nopolan uutuutta Eilan, Rampen ja Likan parhaat en kehdannut ottaa, koska olen lukenut kaikki Eila ja Rampe -kirjat, kuunnellut ne äänikirjoina ja jotkut käynyt teatterissakin katsomassa. Nopolalta kysyttiin, ovatko Risto Räppääjä -kirjat hänelle jo jonkinlainen taakka. Kyllä tavallaan, kuulemma, sillä Nopola tuntee profiloituvansa helposti pelkästään lastenkirjailijaksi, vaikka hän on kirjoittanut ainakin yhtä paljon aikuisille. Minulle Nopola on ennen kaikkea aikuisten kirjailija, vaikka pojalla onkin vaikuttava rivi Räppääjiä hyllyssään (tai tällä hetkellä varastolaatikossa parempia aikoja odottelemassa).

Toinen kirja, jonka sankarillisesti (ironiaa, huom.) jätin ottamatta, oli Maritta Lintusen uutuus Hulluruohola. En jättänyt kirjaa siksi, ettei se vaikuttaisi kiinnostavalta, vaan siksi, että en kuitenkaan ehtisi sitä kohtuullisessa ajassa lukea. Painoin kirjan kyllä mieleeni, jospa vaikka jossain vaiheessa lainaisin kirjastosta. Lintusen romaaneista olen lukenut kaksi, Sukukaktuksen ja Sydänrajan, eivätkä ne ole olleet lainkaan huonoja, vaikka eivät olekaan olleet aivan minun juttujani.

Paoli Giordanin Ihmisruumis alkoi kiehtoa,
 koska kirjailija kertoi siitä vakuuttavasti.

Jari Järvelä kertoo Ella Kanniselle Särkyvää-kirjastaan.

Suunnittelemassani ohjelmassa olisi ollut seuraavaksi vuorossa Dekkarilauantaita ja 1920- ja 1930-luvuille sijoittuvat suomalaiset dekkarit. Lavalla olivat Terttu Autere, Nina Hurma ja Virpi Hämeen-Anttila kertomassa kirjoistaan. Tämän valitettavasti missasin, koska voin olla vain yhdessä paikassa kerrallaan, mikä on erityisen valitettavaa messupäivinä. Kurvailin paikalle vasta, kun lauteilla istuksivat Jari Järvelä, Ari Paulow, Timo Sandberg ja Salla Simukka kertomassa, miten rikos houkuttaa nuorten maailmassa.

Jari Järvelä, Salla Simukka ja Ari Paulow
keskustelevat Dekkarilauantaissa.

Seuraava suunnitelmaani merkitty tapahtuma oli messuohjelman mukaan nimeltään ”Ensimmäisen kirjan huuma ja katumus”, jonka esiintyjiä ei ollut merkitty ohjelmalehtiseen. Paikan päällä selvisi, että lavalle oli tulossa Riikka Pulkkinen ja joku mieskirjailija, jonka nimen valitettavasti olen jo unohtanut. Pulkkista kuuntelin jo Turussa, joten päätin rientää takaisin dekkariohjelman pariin. Vuorossa olivat kaupungit dekkareitten tapahtumapaikkoina ja puhumassa JyrkiHeino, Harri Nykänen, Markku Ropponen ja Vera Vala. Kaikkien kirjailijoiden sankarit ja seikkailut sijoittuvat melko tiiviisti tiettyihin kaupunkeihin, ja syystä. Kukin kirjailija vuorollaan kertoi, kuinka luontevaa on sijoittaa kirjansa tapahtumat itselle tuttuun paikkaan. On huojentavaa voida halutessaan tarkistaa yksityiskohdat itse elävässä elämässä, vaikka tietotekniikka oivallinen apu onkin. Lukijana olen sitä mieltä, että hyvä miljöökuvaus on ehdotonta plussaa dekkareissakin.

Heti perään lavalle marssivat dekkarikirjailijat Kati Hiekkapelto, Max Manner, Christian Rönnbacka ja Jarkko Sipilä. Heiltä tiukattiin, miksi heidän kirjojensa päähenkilöt ovat poliiseja sekä mitä yhteistä kirjailijoilla ja heidän sankareillaan on. Vastaukset olivat hyvinkin hauskoja. Esimerkiksi Rönnbacka kuvaili, että Hautalehto on sellainen mies, jonka hän voisi ottaa parhaaksi ystäväkseen. Sipilä taas tunnusti, että mielellään olisi itse Takamäen kaltainen. Kun kirjojen huumorista kysyttiin, kertoi Rönnbacka, että hänellä on jonkinlaiset Fingerpori-aivot. Huumori on oikeassa poliisityössä tärkeä selviytymis- ja välittämiskeino. Hiekkapelto taas tunnusti syyllistyneensä itse rikokseen, joka siirtyi tavallaan hänen toiseen romaaniinsa Suojattomat.

Katutaiteilija Hende työssään Louhi-lavalla.

Rikoskirjailijat oli jätettävä lavalle keskustelemaan, kun piti rynnätä toiselle puolelle messuhallia Kirjakallion eli Kallion ilmaisutaidon lukion oppilaiden isännöimälle Louhi-lavalle tai ainakin sen reunalle. Olin jo etukäteen kuullut, että Siri Kolu on säkenöivä esiintyjä, enkä joutunut pettymään. Olipa upea haastattelu! Jos en olisi jo kirjaparia IP ja PI lukenut, nyt lukisin! Kirjakallion nuoret tekevät uskomatonta työtä. Ymmärsin, että jokaisen haastateltavan kirjasta on tehty ’lukunäyte’ haastattelun lomaan. Nimitys on melkoisen harhaanjohtavan vähättelevä ainakin sen perusteella, mitä pääsin näkemään. Nuori tyttö eläytyi kirjan maailmaan intensiiviseksi toviksi sellaisella intohimolla, että kyyneleet nousivat Kolun (ja minun) silmiin. Huh. Mahtavaa.

Räväkkä Siri Kolu.

Näistä tunnelmista siirryin hetkeksi hengähtämään Elisa Kirjan osastolle, jonne oli muun muassa kirjabloggaajia kutsuttu jutustelemaan sähkö- ja äänikirjoista ja lukemisesta ylipäätään. Muitakin ihmisiä poikkesi osastolla haukkaamassa pientä purtavaa, jota oli keskustelun lomassa tarjolla. Kovasti elisalaiset kyselivät, mitä toiveita kirjabloggaajilla olisi sähkökirjatarjonnan suhteen. Vasta kotimatkalla oivalsin, että ainakin Sirpa Kähkösen tuotantoa olisi upeaa saada esille tässäkin muodossa. Ja ehkäpä myös äänikirjana? Ostaisin. Tuttuja ja uusiakin bloggaajakasvoja oli tapaamisessa mukana.

Staffan Bruun, Outi Pakkanen ja Jarkko Sipilä
keskustelevat Helsingistä rikospaikkana.
On hyvä, kuulemma.

Varsinainen Dekkarilauantain ohjelma oli jo ohi, mutta vielä iltaviideltä haastateltiin Mika Waltari -lavalla dekkarikirjailjoita siitä, miksi heidän teoksensa sijoittuvat juuri Helsinkiin. Vastailemassa olivat Staffan Bruun, Outi Pakkanen ja Jarkko Sipilä. Kirjailijat menivät vähän ymmälleen, kun heiltä kysyttiin, lukevatko muun Suomen lukijat heidän Helsinkiin sijoittuvia teoksiaan. Hetken mietinnän jälkeen ainakin Sipilä ja Pakkanen kertoivat, että kirjastojen lainauslukujen perusteella lukevat. Olisin voinut kertoa saman ihan siitä eturivistäkin. Bruun taas kertoi, että hänen kirjansa ruotsinkielinen versio myy aina suomennosta paremmin. Bruunin hulvattomia dekkariparodioita kannattaa kyllä lukea myös suomeksi, suosittelen!

Hugleikur Dagsson kertoi työstään
kirjakaupan pisteellä.
Olisin kuunnellut enemmänkin.
Nimmarikin olisi ollut kiva!

Eipä tosiaan ihme, että kaiken tämän sekä lukuisten tuttujen tapaamisten, kirjapinojen kaiveluitten ja ohimennen kuunneltujen kirjailijaesittelyjen jälkeen olinkin jo valmis kotimatkalle! Aivan mahtavaa oli, kiitos kaikille! Ensi vuonna nähdään!

Tällaisen aarteen kotiutin Sastamalan osastolta.
Turun messuilla meni ohi, nyt vahinko takaisin!

P.S. Olin messutohinoissa mukana kirjamessujen järjestäjien kautta saamallani bloggaripassilla. Passi oikeutti ilmaiseen sisäänpääsyyn, pysäköintiin sekä pressitilan palveluiden käyttöön, joista ilmainen, vartioimaton naulakko taisi olla osaltani paras osuus. Vastineeksi tästä sekä kahdesta ylimääräisestä ilmaislipusta, jotka annoin ystävälleni,  kerroin tapahtumasta sosiaalisessa mediassa. Tapahtumapaikalta lähetin varmaan parikymmentä kuvaa kommentteineen Twitteriin ja Instagramiin, joten se osuus tuli hoidettua. Samaten liitin kirjamessujen tunnuksen jo edelliseen juttuuni, jossa kerroin messuvinkkejä. Matkat maksoin itse, samoin lounaani. Kiitos Helsingin kirjamessuille yhteistyöstä!

Alan Bradley: Piiraan maku makea

"Seisoessani siinä kirjaston ulkopuolella Cow Lanella ajattelin, että taivaassa kirjasto on varmasti auki vuorokauden ympäri, seitsemänä päivänä viikossa. Eipäs kun kahdeksana päivänä viikossa."

Olipa aivan mainio dekkari! Olin kuullut Piiraan maku makea -dekkarista hyväksyvää hyminää, eikä siis suotta ole hymisteltykään. Kanadalainen Alan Bradley on onnistunut luomaan kiehtovatunnelmaisen tarinan, joka tekee kunniaa brittidekkariperinteelle. Epäilin etukäteen hieman, kuinka uskottava voi olla 11-vuotias tyttö dekkarin päähenkilönä, mutta turhaan. Tarinan maailmassa Flavia de Luce on mitä uskottavin sankaritar. Kirja oli viihdyttävä ja ihan oikeasti jännittäväkin, ja siinä on mukavasti kirjallisia viittauksia, joita oli hauska bongailla lukiessa.

Bradley ei turhia pohjustele, vaan tapahtumat lähtevät liukkaasti liikkeelle. Flavian isä järkyttyy, kun talon portailta löytyy kuollut jänkäkurppa nokassaan yhden pennyn postimerkki. Viesti on isälle selvä kertavilkaisulla, mutta Flavia joutuu tekemään hieman töitä saadakseen tarkoituksen selville. Sitä ennen Flavia kompastuu talon puutarhassa kuolevaan mieheen, joka kuiskaa hänelle viimeiseksi sanakseen ”Vale” eli näkemiin. Kuka mies oli, miten hän joutui puutarhaan ja ennen kaikkea, kuka hänet murhasi? Söikö hän palan ikkunalaudalle jätetystä vaniljapiiraasta ennen kuolemaansa?

Flavia ei ole mikä tahansa pikkutyttö. Hän on erittäin kiinnostunut kemiasta, ja kaikeksi onneksi vanhassa sukutalossa on täydellisesti varustettu mutta hylättynä uinaillut laboratorio. Labrasta on tullut Flavian maanpäällinen taivas. Älykäs tyttö ei ole sosiaalisesti kovin lahjakas, eikä asiaa ainakaan auta hieman omituinen perhe. Äiti Harriet on kuollut, eikä isä ole toipunut vaimon menettämisestä vaan hautautuu postimerkkikokoelmansa kanssa äreänä työhuoneeseensa. Teini-ikäisten siskojensa kanssa Flavia käy avointa sotaa, jossa menetelmät ovat julmia. Läheisin ihminen Flavialle tuntuu olevan isän vanha uskollinen palvelija Dogger, sotaveteraani, joka saa välillä outoja kohtauksia.

Flavia ryhtyy ratkaisemaan arvoitusta rohkeasti ja pelkäämättä. Lisää pontta hänen tutkimuksensa saavat, kun isä vangitaan epäiltynä murhasta. Arvoituksen ratkaisu näyttää liittyvän isän menneisyyteen, vanhaan poikien sisäoppilaitokseen. Hyppäsikö opettaja Twining tosiaan koulun katolta kuolemaansa vai autettiinko häntä? Entä miten siihen liittyi rehtorin omistama äärettömän arvokas postimerkki?

Bradley on mielestäni tavoittanut Flaviassa mainiosti lapsen ajattelumaailman. Asiat eivät aina pysy mielessä ihan loogisessa järjestyksessä, joten mutkia tulee matkaan. Pelottomuus ja lapsenusko vievät ovelan ja fiksun Flavian tilanteisiin, joissa lukijakin joutuu puremaan kynsiään pelosta. Huumoriakaan ei ole unohdettu. Hammasraudoista saa vaikkapa kätevän tiirikan…

Ihanan nostalgisen tunnelman kirjaan tuo valittu aika. Tapahtumat sijoittuvat nimittäin sodanjälkeiseen Englantiin Yrjö VI:n hallituskaudelle. De Lucen sukukartano sijaitsee idyllisessä pikkukaupungissa, jossa kaikki tuntevat toisensa.

Vaikka päähenkilö on pikkutyttö, kyseessä ei ole mikään lastendekkari. Se sopii kyllä mainiosti luettavaksi lapsillekin, kunhan lukeminen vain sujuu. Jos pitää Christien dekkareista, epäilemättä ihastuu tähän. Kokemukseni mukaan edelleen osa teini-ikäisistä (ja ns. ahmimisikäisistä) lukee mielellään juuri Christien tyylisiä dekkareita.

Ilahduttavaa on, että kyseessä on sarjan aloitusosa. Kakkososa on jo ilmestynyt suomeksikin nimellä Kuolema ei ole lasten leikkiä, ja se on ehdottomasti luettavien listallani. Kirjoja on jo julkaistu kuusi kappaletta, ja tulossa pitäisi olla vielä ainakin neljä lisää.

Alan Bradley: Piiraan maku makea (The Sweetness at the Bottom of the Pie)

Suom. Maija Paavilainen. Bazar 2014.

Ostettu e-kirjana.

Flavia de Luce -sarja:

Piiraan maku makea (The Sweetness at the Bottom of the Pie), Bazar 2014

Kuolema ei ole lasten leikkiä (The Weed That Strings the Hangman's Bag), Bazar 2014

A Red Herring without Mustard

I Am Half-Sick of Shadows

Speaking from Among the Bones

The Dead in Their Vaulted Arches

8. euroni #lukuhaasteeseen.

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti

Olipa mahtava juttu, että Anu Holopainen loikkasi ainakin hetkeksi pois omimmalta alueeltaan eli nuorten aikuisten fantasiasta ihan ’oikeitten’ aikuisten kirjallisuuden puolelle. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, tuo loikka ei onnistunut täysin vaivattomasti Holopaisen kustantajan puolelta, mutta meidän lukijoiden onneksi Ilmestyskirjan tädille kuitenkin löytyi julkaisukanava.

Ilmestyskirjan täti on oivallinen sekoitus kevyttä ja vakavaa, hauskaa ja pelottavaa. Tyylilajiltaan romaani on chic litiä, mutta aiheena on työelämän hullu meininki ja se, mitä yhä hämärämmäksi yltyvä meno tuottavuushankkeineen ja konsultteineen työpaikoilla tekee ihmisten terveydelle ja mielelle sekä mielenterveydelle. Pikkiriikkinen ripaus aukiselittämätöntä maagista realismia kruunaa kokonaisuuden loistavasti. Pidin kirjasta kovasti, vaikka loppuvaiheessa ei naurattanut enää yhtään, vaan pyyhin kylmää hikeä otsaltani. Niin todentuntuisesti Holopainen kuvaa tilannetta, jossa liian koviksi käyneet paineet aiheuttavat tuhoisan univajekierteen.

Airi Kivikko on tuttu hahmo chic lit -genrestä. Hieman homssuinen, lievän ylipainon ja alemmuudentunteen kanssa painiskeleva kolmikymppinen kahden lapsen äiti palaa vuosien tauon jälkeen työelämään. Kommelluksilta ei vältytä. IT-alan yritys, jossa Airilla on vakituinen työpaikka kesken jääneestä koulutuksesta huolimatta, myydään ja yhdistetään isompaan saman alan firmaan. Siitä alkaa painajainen. Huoleen työpaikan mahdollisesta menettämisestä sekoittuu henkilökohtainen kauhu: Airin miehen täti Liila on nyt samassa työpaikassa kuin Airi.

Airi on inhonnut rempseää ja itsevarmaa, epäsovinnaista Liilaa alusta asti. Mitkään sosiaaliset säännöt eivät tunnu koskevan Liilaa sen paremmin töissä kuin suvun parissakaan. Airin silmittömäksi harmiksi niin sukulaiset kuin työkaveritkin tuntuvat kaikki olevan Liilasta täysin vastakkaista mieltä hänen kanssaan. Miten kummassa Liila onnistuu lumoamaan kaikki toiset? Onko hän tosiaan ainoa ihminen maailmassa, joka näkee todellisen, vastenmielisen Liilan?

Kun kierrokset työpaikalla kovenevat yt-neuvottelujen, irtisanomisten ja muiden uudelleenjärjestelyjen myötä, alkaa Airi nukkua yhä huonommin. Kotona pienet lapset vaatisivat äidin huomiota, mutta yhä enemmän vastuu kotiasioista liukuu miehen harteille. Airi on lopen uupunut, mutta ei saa kuitenkaan unta öisin. Sitten alkavat firman avainhenkilöt joutua tuhoisiin onnettomuuksiin. Airi on yhä vakuuttuneempi, että onnettomuudet ovat tavalla tai toisella Liilan aikaansaannosta. Harmi vain, että avopuoliso suuttuu, kun Airi koettaa kertoa tälle tädin pimeistä voimista. Onko Airi sekoamassa?

Paikoin Airin Liilaa kohtaan tuntema inho tuntui epäuskottavalta, kuten myös Liilan yliampuva rempseys (ja nuorten miesten parveilu hänen ympärillään), mutta muuten Ilmestyskirjan täti on melkoinen romaani. Ihailen tapaa, jolla Holopainen onnistuu yhdistämään luistavan tarinan ja huumorin todella vakavaan aiheeseen tekemättä siitä kuitenkaan naurettavaa tai vähättelemättä sitä tippaakaan. Onnistunut satiiri on harvinaista herkkua, ja sitä tämä mielestäni on parhaimmillaan. Chic lit -kaapuun verhottua yhteiskuntakritiikkiä! Melkoinen yhdistelmä.

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti

Myllylahti 2014.

Lainattu kirjastosta e-kirjamuodossa. Opettelin käyttämään ellibsiä!

Tästä tulee ensimmäinen euroni #lukuhaasteeseen!