J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet #nuortenkirjatorstai

Suomessa kirjoitetaan ja julkaistaan todella korkeatasoista spekulatiivista fiktiota eli spefiä. Lajityypin mestareihin lukeutuu monien muiden ohella monipuolinen ja tuottelias kirjailija J. S. Meresmaa, jonka tuotantoon ja uraan voi tutustua kirjailijan omilla verkkosivuilla.

Tartuin Meresmaan Ursiini-trilogian aloitusosaan Naakkamestari huomattuani, että sarjan kakkososa Hämäränsäteet on tulossa mukaan #nuortenkirjatorstai-sarjaani. Hyvä oli, että tartuin, koska Ursiini-sarja on erittäin mielenkiintoinen ja hyvin erikoislaatuinen. Se todellakin kannattaa lukea kokonaan. Kirjailija esittelee sarjan itse näin:

”Ursiini-trilogia sijoittuu vaihtoehtohistoriaan, jossa Veiksel-jääkausi on jatkunut Euroopassa pitkään ja mahdollistanut monien jääkauden eläinten, kuten mammuttien, jättihirvien ja villasarvikuonojen eloonjäämisen. Trilogia on paikallishistoriapainotteista steampunkia, ja se kertoo vallasta ja vastarinnasta ursiinivähemmistön näkökulmasta.”

Hieman tyhmästi tajusin etsiä tämän lukuohjeen vasta sarjan kaksi ensimmäistä osaa luettuani, mutta ei se mitään. Jotain tuon suuntaista olin itsekin tarinoiden parissa päätellyt. Tuossa esittelyssä on jo useampia avainsanoja, jotka saivat silmäni loistamaan: vaihtoehtohistoria, steampunk, paikallishistoria. Nam!

Namia vain onkin. Naakkamestari sijoittuu 1900-luvun taitteeseen Tampereelle ja Hämäränsäteet vain vähän myöhempään ajankohtaan Imatralle. Moni seikka on ajassa tunnistettavaa historiaa, kuten Tampereella Tammerkosken tuntuman suuret teollisuusrakennukset ja Imatralla juuri valmistunut linnamainen hotelli kosken partaalla. Mutta hyvin moni seikka sitten ei olekaan aivan niin kuin olen historiankirjoista lukenut. Meresmaa on oivallisesti hyödyntänyt historiaa ja mytologiaa yhdistäen ne fantasia-aineksiin ja luonut aivan oman maailman tarinoidensa pohjaksi.

Naakkamestarin päähenkilö on Enni-niminen tyttö, jonka vanhemmat ovat kadonneet teille tietymättömille vuosia sitten ja joka on joutunut ansaitsemaan elantonsa valurimestarin verstaassa apulaisena. Ennin toinen jalka on vammautunut, kun hän on sairastanut polion, ja hän joutuu käyttämään siinä metallista tukea voidakseen liikkua. Tytön elämä vaikuttaa kaikkea muuta kuin mukavalta. Eräänä päivänä Enni löytää henkitoreissaan olevan naakan, vie sen omaan makuualkoviinsa ja koettaa hoivata sitä. Naakka kuitenkin kuolee. Sen pieni ruumis katoaa jäljettömiin, mutta jäljelle jää yksi valkoinen sulka.

Dramaattisen yön tapahtumien jälkeen Enni päättää itsekin kadota. Karkumatka katkeaa kuitenkin, kun hän törmää Jyly-nimiseen poikaan, joka kertoo osuneensa paikalle juuri tuon valkoisen sulan ansiosta. Enni saa tietää monia yllättäviä asioita itsestään, kuten oikean nimensä, perheestään, ursiineista ja ennen kaikkea Naakkamestarista. Lopussa hän joutuu tekemään niin suuria ratkaisuja, että niitä on lukijankin vaikea sulattaa.

Ursiinit jäivät ainakin minulle vielä Naakkamestarin perusteella melkoisen hämäräksi porukaksi. Asia alkaa valottua paremmin vasta Hämäränsäteissä, johon on kirjoitettu otteita Topias Sapeliuksen teoksesta Isäinmaamme-nimisestä teoksesta. Se taas on mukaeltu Sakari Topeliuksen Maamme-kirjasta. Sapelius selittää ursiinien alkuperää niiltä osin kuin hänelläkään on tästä pienestä ja vainotusta vähemmistökansasta kerrottavaa.

Hämäränsäteet siis sijoittuu Imatralle, Suomen ja Venäjän ja niiden väliin jäävän Karjalan rajalle. Itärajan takana tuntuu moni asia olevan vielä vaihtoehtoisemmin kuin tällä puolen. Kirjan päähenkilö on tällä kertaa Jylyn pikkusisko Säde, johon Enni ensimmäisessä kirjassa myös tutustuu. Säde on joutunut suorittamaan kenttätehtävää Imatralle Anttonin kanssa. Kumpikin on vakoilijana oikeastaan täysin kokematon, mutta apuna kaksikolla on paitsi hotellissa työskentelevä Rauha myös Anttonin suunnittelemat salakuuntelulaitteet, jotka on rakennettu sudenkorentojen muotoon.

Kaikki lähtee menemään enemmän tai vähemmän pieleen, kun nuorten vakoilemia henkilöitä saapuu yllättäen tapaamaan korkea-arvoinen tsuudi. Pian Säde ja Anttoni joutuvat pakenemaan henkensä edestä. He päätyvät tekemään melkoisen läheistä tuttavuutta niin Imatrankosken kuin hyeenoidenkin kanssa.

Molemmat teokset ovat kokonsa puolesta pienoisromaaneja, mutta niiden kansien väliin mahtuu uskomattoman runsas ja mielikuvituksellinen tarina. Kirjojen lukemisen keskeinen nautinto olikin huomata, miten niukoilla aineksilla Meresmaa sai minun pääkoppani sisällä tapahtumaan ällistyttäviä asioita. Aukkojen kuvitteleminen umpeen on aivan mahtavaa, samoin erilaisten vinkkien kokoaminen. Ursiini-trilogiasta saisi melkoisen tiiliskivinipun, mutta kirjailija on päätynyt täysin vastakkaiseen ratkaisuun. Mielenkiintoista!

Kenelle sarja sitten on suunnattu? Pieni, kompakti koko ei ainakaan pelota vähän lukevia, mikä on positiivista. Siltikään kirjat eivät ole kovin helppolukuisia, joten harjaantumaton lukija saattaa joutua kovinkin ymmälleen, jos jää kaksin kirjan kanssa. Kannattaa siis ainakin sysätä kunnolla alkuun, eli esimerkiksi lukea vähän matkaa ääneen vaikka koko luokalle, jos koulussa näitä luettaa. Historian ja kirjallisuuden tunneille näistä saisi oivallista materiaalia yläkoulussa ja miksei lukiossakin. Kirjat lukee nopsasti, ja niistä saisi monenlaisia näkökulmia keskustelujen ja erilaisten tuotosten pohjaksi.

J. S. Meresmaa: Naakkamestari
Robustos 2016. 163 s.

Kirjasto.

J. S. Meresmaa: Hämäränsäteet
Robustos 2018. 151 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Tulossa:

Jyri Paretskoi: K15 21.6.2018
Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 28.6.2018

Markus Falk: Profeetan soturit

Viikonlopun Helsingin Sanomissa toimittaja-kriitikko Taika Dahlbom mätkii Markus Falkin toimintatrilleriä Profeetan soturit oikein olan takaa: ”Islamilaisen kulttuurin ja historian käsittelyyn teos ei kaadukaan, vaan platkuihin henkilöhahmoihin, pökkelöisiin juoniin ja epäuskottaviin kohtauksiin.” Kustantaja Otava luonnehtii samaista teosta omilla verkkosivuillaan ’kiivastahtiseksi trilleriksi’, jossa alkaa ’päätähuimaava kissa ja hiiri -leikki’.

Mainospuhe on tietysti aina mainospuhetta, ja Hesarin kriitikot ovat Hesarin kriitikkoja. On siis otettava itse selvää ja koetettava kirkastaa, mitä minä ihan ite tästä kirjasta ajattelen. Ihan puhtaalta pöydältä en päässyt kirjan kimppuun, sillä Markus Falkin kirjailijanimen taakse livahtaneet tekijät Virpi Hämeen-Anttila ja Jaakko Hämeen-Anttila eivät edes halunneet pitää henkilöyttään salassa. Tunnettujen tekijöiden yhteisteos jo itsessään herätti kiinnostuksen. Olen lukenut Virpi Hämeen-Anttilan tuotantoa melko paljon, ja hänen 1920-luvun alun Helsinkiin sijoittuva Kalle Björk -salapoliisiromaanisarjansa on ollut pääosin myönteinen kokemus, joten odotukset olivat siltä osin ihan mukavassa asennossa.

Ei liene kenellekään epäselvää, että Profeetan sotureiden esikuvana ovat olleet amerikkalaisen Dan Brownin symbologi Robert Langdonin ihmeelliset seikkailut. Kirjan alussa löytyy Koraanin kirjoittamisaikaan sijoittuva alkuperäiskäsikirjoitus, kadonnut suura, joka asettaa nykyisen käsityksemme islamista aivan uuteen valoon. Käsikirjoitus on päätynyt italialaisen Lähi-idän tutkija Carla Contin käsiin. Kun suomalainen saman alan asiantuntija Tuomas Pyy saapuu Beirutiin osallistuakseen kansainväliseen konferenssiin, hänen entinen opiskelijansa Carla pyytää häneltä mielipidettä käsikirjoituksen aitoudesta. Mainittakoon, että Carlasta on tullut paitsi vakuuttava asiantuntija omalla alallaan myös häikäisevä kaunotar.

Nopeasti käy ilmi, että käsikirjoituksesta ovat kiinnostuneita muutkin tahot, jotka eivät kaihda mitään keinoja estääkseen sen julkaisemisen. Käsikirjoituksella ei siis ole niinkään rahallista arvoa, vaan sen sisältö on tiettyjen tahojen näkökulmasta todella tulenarkaa. Tuomas ja Carla taas lähinnä pohdiskelevat, miten he voisivat todistaa käsikirjoituksen iän paljastamatta, mitä ovat löytäneet, ennen kuin he sopivat, miten ja kenen nimissä tieteellinen sensaatiolöytö julkistetaan. Tuomas osoittautuu tässäkin täydelliseksi herrasmieheksi, tietysti.

Tuomas ja Carla joutuvat poistumaan Libanonista vauhdilla, ja heidän pakomatkansa vie lopulta suomalaiselle kesämökille järven rantaan. Kaksikko ei kuitenkaan osaa täysin arvioida vastustajiensa päättäväisyyttä ja häikäilemättömyyttä, vaan pian kesämökin pihapiirissä testataan, millaiset taidot Suomen puolustusvoimat ovat saaneet tutkija-Tuomaksen ja hänen salskean sukulaispoikansa selkäytimeen juurrutettua. Hyvin niillä pärjää, sillä käsikirjoitus, Tuomas ja Carla päätyvät vielä viimeisiin koitoksiin Lontooseen, ennen kuin käsikirjoituksen kohtalo ratkeaa…

En pitänyt Profeetan sotureita kovin kiivastahtisena trillerinä, mutta kuuntelin sen kyllä mielelläni työmatkojeni ratoksi. Tulkitsin sen lähinnä pilke silmäkulmassa kirjoitetuksi passitissimaiseksi kotikutoiseksi versioksi suositusta kansainvälisestä tiedetrillerikaavasta. Sellaisena luettuna se on oivallinen! Tuomas Pyy on oman alansa kansainvälisen huipputason asiantuntija, mutta koska vanhojen käsikirjoitusten tuntemus ei ole kovin mediaseksikästä, on hänen tyytyminen Helsingin yliopiston tutkijan virkaan. Siellä v-mäinen esimies ahdistelee Tuomasta ja muuta henkilöstöä joutavanpäiväisellä byrokratialla, kaavakkeilla ja raporteilla, jotka vain estävät tutkijoita ja opettajia tekemästä oikeita töitään.

Liikuttavan kotikutoisilta vaikuttavat myös Tuomaksen ja Carlan huolet seikkailun tuoksinassa. Yliopistomaailman työntekijöillä ei ole liiemmin kassavaroja käytössään, joten matkustettaessa on huolella arvioitava, millaiseen hotelliin tai majoituspaikkaan ylipäätään on varaa. Enpä muista Robert Langdonin moista mietiskelleen!

Taika Dahlbom moitiskelee Profeetan soturien henkilöitä platkuiksi (ihana termi!). En sitä käy kiistämään. Tuomas Pyy on perin hyvätapainen ja kohtelias herrasmies, joka taipuu suoraan toimintaan (mutta ei silloinkaan ammu osuakseen!) vain äärimmäisen pakon edessä. Carla on myös melkoisen särmitön tyyppi. Mutta eivät toimintatrillerien henkilöt tapaa kovin moniulotteisia ollakaan. Mutta ehkä jotain ominaisuuksia olisi voinut hieman rohkeammin alleviivata tai värittää? Pahikset ja hyvikset saavat trillereissä erottua kunnolla. Juontakin kuvailisin ennemmin kotikutoiseksi kuin pökkelöiseksi. Hieman arastelua taitaa olla juonenpunonnassakin. Trillereissä saa päästellä kunnolla! Uskottavuus ei ole tämän lajityypin vaatimuslistoilla kovinkaan lähellä kärkeä. Kuten sanottu, minusta tämä oli kirjoitettu pilke silmäkulmassa. Jos ei ollut, ei se mitään. Niin sen kuitenkin luin.

Markus Falk: Profeetan soturit
Otava 2018.
Äänikirjan lukija Aku Laitinen, kesto 9 h 9 min.

Ostettu.

Juttu on osa Dekkariviikko kirjablogeissa -tempausta.

Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla

”Kuka voi vastustaa Ruth Gallowayta?” Leena Lumi kyselee kolmannen Elly Griffithsin Ruth Galloway -dekkarin Jyrkänteen reunalla kannessa. No, en minä ainakaan. Olen kovasti mieltynyt hieman eksentriseen mutta ei liian omituiseen Ruthiin ja hänen omintakeiseen lähipiiriinsä. Norfolkin karut maisemat ja peribrittiläinen meno eivät nekään ole ainakaan dekkarisarjan miinuspuolia.

Sarja etenee suomalaisittain mukavaa vauhtia, sillä sen suomennoksia ilmestyy tällä hetkellä kaksi vuodessa. Sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt kaikkiaan kymmenen osaa, joista siis kolmas on ilmestynyt suomeksi tänä keväänä ja neljäs osa Käärmeen kirous on tulossa syyskuussa. Vauhti on kieltämättä kovahko, mutta mukavaa on, että näin Ruthin yksityiselämän käänteissä pysyy mukavasti kärryillä. Rikosjuonet ovat ainakin tähän asti olleet selkeästi itsenäisiä ja ratkenneet kukin omassa kirjassaan. Periaatteessa ei siis haittaa, vaikkei Ruthin matkaan alusta alkaen hyppäisikään.

Tällä kertaa Ruth kutsutaan paikalle, kun Sea’s End House -nimisen talon kohdalta jyrkkien rantakallioiden juurelta löytyy ihmisten jäänteitä eli vanhoja luita. Talo on pienen kylän ulommaisin rakennus, ja meri on syönyt sen puutarhan jo miltei kokonaan. Takapihaa on jäljellä enää metrin levyinen kaistale ja koko rakennus on julistettu vaaralliseksi. Omistaja eli kansanedustaja Jack Higgins ei kuitenkaan suostu poistumaan sukunsa talosta, vaan asuu siellä sitkeästi vaimonsa ja vanhan äitinsä kanssa.

Löytyneet jäänteet osoittautuvat ihmisten luiksi. Jo ensivilkaisu kertoo, että kuolema ei ole ollut luonnollinen, sillä luurankojen kädet on sidottu selän taakse ja uhreja on ammuttu. Lähempi tarkastelu vahvistaa, että jäänteet ovat mitä todennäköisimmin peräisin toisen maailmansodan ajoilta. Norfolkin rannikolla on silloin syystä pelätty saksalaisten maihinnousua, mutta sitä ei tiettävästi kuitenkaan koskaan yritetty. Vai yritettiinkö sittenkin?

Kun Harry Nelson ryhmineen alkaa selvittää kylän sodanaikaisia tapahtumia, alkaa heidän tielleen osua epäilyttäviä kuolemantapauksia. Kaikki heidän seuraamansa johtolangat tuntuvat päättyvän hiljattain kuolleisiin henkilöihin.

Vanhojen luiden penkominen ei siis suinkaan ole tälläkään kertaa vaaratonta puuhaa, sen saavat Ruth ja kumppanit jälleen tuta hyvinkin konkreettisesti. Oman kierteensä käänteisiin tuovat luonnonolosuhteet. Sankka pyry ja pakkanen sekoittavat koko maankolkan juuri, kun Ruth on jättänyt lapsensa hoitajan huomaan. Toisella kerralla taas nopeasti etenevä nousuvesi lisää vaaraa moninkertaiseksi. Viimeistään tämän kirjan luettuani pysyn visusti poissa petolliselta rantakaistaleelta pystysuoran kallioseinämän alapuolella! (Tosin vaara, että sellaiseen paikkaan päätyisin, on onneksi häviävän pieni.)

Luiden penkomisen ja arvoitusten ratkonnan sekä hengenvaaraan joutumisen ohella Ruthilla on järjestettävänään pienen tyttönsä nimiäisjuhla. Cathbadilla tosin on jo suunnitelmat valmiina juhlallisuuksien osalta, mutta Ruthilla on niissä jonkin verran nieltävää. Kaiken lisäksi vieraisille tupsahtaa ystävä kaukaa menneisyydestä ja pölläyttää tulollaan esiin kipeitä muistoja.

Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla (The House at Sea’s End)
Suom. Anna Lönnroth. 348 s.

Arvostelukappale.

Ruth Galloway -sarja:

Risteyskohdat
Januksen kivi
Jyrkänteen reunalla

Eilen tätä juttua haudutellessani törmäsin Facebookin jossakin kirjallisuusryhmässä sattumalta aloitukseen, jossa viitattiin tähän Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarjaan ja todettiin, että se on nimenomaan naisille sopivaa luettavaa. Itse olen keski-ikäinen nainen, ja pidän siis, kuten yllä jo todettu, kovasti tästä sarjasta. Sen kirjoittaja on nainen, samoin päähenkilö, jonka yksityiselämää jonkin verran seuraillaan. 

Tekevätkö nämä seikat sarjasta naisille suunnatun? Entä miksi väite sai omat niskakarvani jollei pörhistymään niin ainakin lievästi koholleen? Miksi miehet eivät lukisi naisen kirjoittamaa kirjaa naisista? Eikö juuri niiden pitäisi miehiä kiinnostaa? Saattaisivat vaikka oppia jotain naisista! Itselleni ei yleensä ole merkitystä sen paremmin kirjoittajan kuin päähenkilöiden sukupuolella.

Mitäs mieltä olette? Miehet, luetteko naisten kirjoittamia kirjoja? Miksi?


Juttu on osa Dekkariviikko kirjablogeissa -tempausta.

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Sakset tyynyn alla

Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen pari vuotta sitten ilmestynyt taidedekkari Nainen parvekkeella on ollut mielestäni mielenkiintoinen romaani mutta heppoinen dekkari. Siinä tutustuttiin taidedokumenttiohjaaja Salome Virtaan sekä Tuomas Joenmaahan ja tämän iäkkääseen taideharrastajaisään A. S. Joenmaahan. Mukana oli myös Albert Edelfeltin klassikkomaalaus Nainen parvekkeella ja siihen liittyvä arvoitus.

Sarjan kakkososassa Sakset tyynyn alla tavataan samat keskushenkilöt. Salome on asettunut Berliiniin, mutta onnistuneesta Edelfelt-dokumentista huolimatta uusia työtilauksia ei ole tullut. Rahat ovat lopussa. Tuomas saapuu kaupunkiin ja kertoo aikovansa perustaa sinne gallerian ja tarjoaa Salomelle työtä. Rahalle olisi käyttöä, mutta armopaloja Salome ei suostu ottamaan. Lisäksi hän on kiinnostunut erikoisista murhista, joissa sattumanvaraisilta vaikuttavien uhrien rintaan on kiinnitetty kuva Fredrick Elwellin maalauksesta Girl with a Cigarette.

Murhat ovat tapahtuneet Antwerpenissä ja Salome kuulee niistä satunnaiselta belgialaiselta rakastajaltaan. Mies on selvästi innostuneempi orastavasta suhteesta kuin Salome ja kutsuu tämän luokseen Antwerpeniin. Koska murhat eivät jätä Salomea rauhaan, hän päättää matkustaa kaupunkiin ja alkaa penkoa tapauksia, vaikkei mies niin kovin kiinnostakaan. Poliisi ei ole saanut tutkimuksiaan juurikaan eteenpäin.

Salomen säntäilyjen lomassa lukija tutustuu sodanaikaiseen kirjeenvaihtoon. Siinä Antwerpenissä asuva ompelijatar Margot kirjoittaa kirjeitä vastarintaliikkeeseen kuuluvalle sulhaselleen. Ajat ovat kaikin puolin kovat. Margot saa yllättäen ison tilauksen korkean natsiupseerin vaimolta. Rouvan juhlapuvusta tulee upea, mutta pahaksi onneksi upseeri kiinnostuu liikaa sievästä ompelijattaresta.

Lukijalle on selvää, että kirjeissä kuvatut tapahtumat liittyvät jollain tavalla Salomen tutkimuksiin, koska vuonna 1941 ompelijatar istuu Antwerpenissä Elwellin mallina pientä maksua vastaan. Hän on siis maalauksen salaperäinen nainen. Kestää pitkään, ennen kuin Salome edes tajuaa ryhtyä selvittämään maalauksen naisen alkuperää, mutta se kuitenkin on lopulta jutun avain, kuten lukija on odottanutkin.

Nainen parvekkeella -romaanissa en ollut kovin ihastunut Salomen ja A. S. Joenmaan sähköpostikirjeenvaihtoon, mutta tässä kakkososassa kirjeosuus on jollain tapaa luontevampi ja oikeastaan koko tarinan kiinnostavin osuus. Sen sijaan realistisuutta dekkarijuonelta kaipaaville Sakset tyynyn alla ei ole kovin helppo nieltävä. Salome häärii ’tutkimuksissaan’ jokseenkin kummallisesti ja epäjohdonmukaisesti. Lukija joutuu nielemään melkoisen määrän uskomattomia yhteensattumia, ennen kuin juttu on saatu onnellisesti ratkaistua.

Olisin halunnut kuristaa ’hurmaavan mutta omapäisen’ Salomen useampaan otteeseen. Ei minua haittaa Salomen vapaamielinen ja itsellinen suhtautuminen petikumppaneihin, mutta tapa, jolla hän kohtelee kaikkein lähimpiään on anteeksiantamatonta! Mikään työ ei ole niin kiinnostavaa ja vangitsevaa saati tärkeää, että sen varjolla voi olla sikamainen perheelleen. Hyi, Salome!

Elwellin maalaus ja sota-ajan tapahtumien kuvaus ovat mielestäni ehdottomasti tämän teoksen parasta antia. Kaikesta urputuksestani huolimatta dekkarijuonikin on huomattavasti aloitusosaa toimivampi, vaikka kaukana realistisesta. Mutta viihdyttävä Sakset tyynyn alla on, ja uskonpa lukevani seuraavankin Nuotion ja Soinisen taidedekkarin.

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Sakset tyynyn alla
Bazar 2018. 302 s.

Arvostelukappale.

Juttu on osa Dekkariviikko kirjablogeissa -tempausta.

Sain kirjan arvostelukappaleen keväällä Bazarin kirjaesittelytilaisuudessa ja siinä on molempien tekijöiden nimmarit ilman muuta omistusta. Pistetään tämä signeerattu kappale nyt jakoon Dekkariviikon kunniaksi. Jos haluat osallistua arvontaan, laita kommentti alle yhteystietoinesi. Arvon kirjalle uuden omistajan sunnuntaina 17.6.2018 klo 18.00 mennessä osallistuneiden kesken.

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu #nuortenkirjatorstai

Kerrassaan hämmentävä kirja! Siinäpä tiivistettynä tunnelmani suljettuani Vilja-Tuulia Huotarisen ja Satu Koskimiehen romaanin Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu. Kyseessä on fanifiktiotyyppinen ’jatko-osa’ L. M. Montgomeryn Pieni runotyttö -trilogialle, joka julkaistiin alun perin 1920-luvulla ja joka on todellinen tyttökirjaklassikko. Luin kirjat ahmimisikäisenä useaan kertaan, ja aikuisena ostin sarjan tyttärelleni. Hän muisteli lukeneensa ne noin kymmenvuotiaana ja nostalgiannälkään toisen kerran 17-vuotiaana.

Lähtökohtaisesti en lämpene tällaisille muiden kirjoittamille jatko-osille yhtään. Mutta koska menossa on #nuortenkirjatorstai-sarja, piti tämäkin kirja pyytää kustantajalta luettavaksi ja myös lukea. Hyvä, että luin, sillä pidin kovasti kirjasta. Sen sijaan epäselvää minusta on edelleen, kenelle kirja oikein on kirjoitettu. Sen voi toki huoleti lukea minkä ikäinen lukija tahansa, mutta lukeeko, onkin jo toinen kysymys.

Pieni runotyttö -sarja päättyy hääkelloihin. Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu jatkaa nimensä mukaisesti tarinaa Emilian ja Teddyn avioliiton alkuajoista. Pariskunta on asettunut Autioon Taloon, jonka Emilian entinen kihlattu Dean Priest antoi heille häälahjaksi. Onnen pitäisi olla tahratonta, mutta jostain kumman syystä Emilia huomaakin, että avioelämä tuo mukanaan puolia, joista hän ei oikein pidä.

Aviomies Teddy on alkanut niittää mainetta arvostettuna muotokuvamaalarina Prinssi Edwardin saarella ja myös manner-Kanadassa. Taiteilija sulkeutuu ateljeehensa tuntikausiksi ja saa runsaasti kutsuja erilaisiin edustustilaisuuksiin. Vaimon tehtävä on luonnollisesti huolehtia, että aviomiehellä on teekupponen odottamassa, kun on tauon paikka. Arkiset kotitaloushuolet ovat itsestään selvinä langenneet nimenomaan Emilian harteille. Aikaa omaan kirjoittamistyöhön ei tunnu löytyvän, ja valkoisen arkin kirouskin on päässyt yllättämään nousevan kirjailijatähden. Leimahdukset ovat kaukainen muisto vain sukanparsimusten keskellä.

Huotarinen ja Koskimies ovat imeneet itseensä häkellyttävän hyvin Montgomeryn kirjojen hengen ja tyylin yksityiskohtia ja kieltä myöden. Tarina on esikuviensa mukaisesti löyhäjuoninen ja episodimainen. Emilialle sattuu harmittomia kommelluksia nurkkakuntaisessa ja juoruilunkipeässä Blair Waterin kylässä. Uuden Kuun talossa tädit ja Jimmy-serkku jatkavat tilanpitoa ikiaikaisia suvun perinteitä noudattaen, mutta muutoksen tuulet alkavat sielläkin viritä. Emiliakin joutuu tekemään isoja päätöksiä. Paras ystävätär Ilse on solminut avioliiton ystäväjoukon neljännen jäsenen Perryn kanssa. Kummallakin on loistavat uranäkymät edessään.

Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu -romaani ei kuitenkaan ole vain rakkaitten klassikkokirjojen maailman pinnan henkiin herättelyä, vaan kirjoittajakaksikko on käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja ujuttanut mukaan hyvinkin ajankohtaisia teemoja. Emilia tuskailee luovan työn ongelmien parissa. Avioliitto menestyvän taiteilijan kanssa paljastaa karusti, miten paljon vaikeampaa naisen oli ja on varmasti edelleenkin jatkaa taiteilijanuraa perheen perustamisen jälkeen. Emilia kapinoi mielessään, mutta myös alistuu osaansa, ainakin osittain. Onneksi kirjan loppupuolella hänestäkin paljastuu kipakkuutta ja rohkeutta, kun uusi kirja lopulta alkaa siirtyä myös paperille.

Suuri kysymys on, mitä tapahtuu, jos ja kun perheeseen syntyy lapsi. Emilia ja Ilse käyvät tapaamassa koulutoveriaan, joka on viiden lapsen tyytyväinen mutta kiireinen äiti. Ilse tulee raskaaksi, ja synnytys on koitua hänen kohtalokseen. Hyvältä ei siis näytä, eikä ihme, että Emilia epäröi. Toisaalta hän kuulostelee ruumistaan varovaisen toiveikkaana. Jospa sittenkin? Romaanin ajankuvaan kuuluu, että edes aviopuolisot eivät keskustele näistä asioista kovin suoraan tai avoimesti.

Naisen asema ja äitiys ovat teoksen vahvoja teemoja, mutta minua kiinnosti eniten tapa, jolla tekijät käsittelevät kirjailijuutta ja kirjoittamista Emilian kautta. Naisena ja vaimona hän joutuu kamppailemaan saadakseen omaa aikaa ja tilaa kirjoittamiselle. Naisen on vaikea saada arvostusta kirjailijana, sillä kirjallinen maailma on selkeästi miesten. Toimittajakin haluaa tehdä hänestä haastattelun Teddyn vaimona, ei omaa uraa tekevänä taiteilijana. Pettymys on karvas nieltävä. Mutta kirjoittaminen on kuitenkin Emilialle tapa elää ja hengittää. Kun se takkuaa, hän tuntee kuihtuvansa sisältä.

Pidin siis kirjasta ennakkokakistelusta päästyäni kovasti. Koin paluun maisemiin ja tunnelmiin, joissa olin saanut Emilian kanssa vaeltaa omassa varhaisteini-iässäni vuosikymmeniä sitten. Mutta antaako Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu -romaani mitään nyky-Suomen kymmenvuotiaille ja sitä vanhemmille nuorille lukijoille? Lukevatko varhais- tai esiteini-ikäiset nuoret edes Runotyttö-sarjaa ylipäätään? Ja jos lukevat, kiinnostaako heitä, miten Emilian avioliitto ja ura sujuvat? Vai onko romaanin kohdeyleisö sittenkin yli kolmikymppisten naisten joukossa? Heille se tarjoaa nostalgiatripin ja samalla mukavaa pohdittavaa naisen asemasta ja taiteilijuudesta. Mistäpä minä tiedän. Kertokaa te!

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu
WSOY 2018. 308 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

Tulossa:

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? #nuortenkirjatorstai

Etiikkaa ja erotiikkaa. Siinä lyhykäisyydessään Nelli Hietalan nuortenromaanin Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? keskeisin sisältö. Teos oli ensi kosketukseni Hietalan tuotantoon, joten sarjan aloitusosa Miia Martikaisen kärsimysviikko (Karisto, 2016) on lukematta, mutta se ei hidastanut lainkaan vauhdikkaan Miian kyytiin kipuamisessa. Hieman haittasi tosin, etten ollut kunnolla orientoitunut lukemiseen ryhtyessäni vaan lähinnä teoksen ulkoasun perusteella olin vetänyt johtopäätöksen, että kyseessä olisi jonkinlainen kiltti 12+ -ikäluokalle suunnattu romaani. Se käsitys oli siis aivan virheellinen, kuten nopeasti huomasin!

Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? on kepeänvakava nuorten aikuisten romaani, jonka kohderyhmää ovat selvästikin lukioikäiset nuoret (tytöt), mutta johon ihan mielellään tarttunevat kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaisetkin lukijat. Päähenkilö ja minäkertoja Miia on 18-vuotias abi. Syksyn kirjoitukset ovat jo onnellisesti takana, ja vähittäinen valmistautuminen kevään koitoksiin on alkamassa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat yhteen syksyntuoksuiseen viikonloppuun.

Miian paras ystävä taiteellinen Anna on kaksikosta selvästi yhteiskunnallisesti valveutuneempi, mutta ei Miiakaan mikään porvarillisten arvojen tukipilari ole. Anna on kuitenkin päässyt mukaan piireihin, joissa järjestetään eläinten oikeuksia puolustavia mielenilmauksia, kuten kuvausiskuja tehotuotantolaitoksiin. Miiaa näin suora toiminta arveluttaa, mutta Anna on määrätietoinen ja varma tavoitteistaan. Lihantuotanto on yksinkertaisesti saatava loppumaan.

Miian mieltä kaihertavat lähinnä mies- ja seksiasiat. Taannoin yhdenillanjuttu Taneli antaa yllättäen kuulla itsestään ja ehdottaa tapaamista. Pian lukijalle selviää, että Miian suuri rakkaus on jo pitkään ollut Annan veli Jere, joka ei ole osoittanut mitään kiinnostusta siskonsa ystävää kohtaan. Tanelin ilmaantuminen kuvioihin on siis mitä tervetullein uutinen. Miian hormonit hyrräävät melkoista laukkaa, ja hän kuvaileekin oloaan naiseksi, jonka sydän on valahtanut jalkoväliin. Tanelin ja Jeren herättämien tuntemusten ristipaineissa Miia tuskailee, voiko liha tietää henkeä paremmin, kuka on se oikea. Chicklitin ja YA-kirjallisuuden perinteiden mukaisesti seksi on ennakointivaiheessa kuumaa ja kiihkeää, ilmassa kipinöi etc., mutta varsinainen akti häivytetään häveliäästi.

Anna siis lähtee kavereittensa kanssa yön selkään tekemään iskua sikatilalle. Tarkoituksena on kuvata salaa materiaalia ja levittää sitä sitten netissä keskustelun herättämiseksi. Jokin menee kuitenkin pieleen, ja Miia hälytetään hakemaan Anna pimeältä bussipysäkiltä. Onneksi Taneli osaa jotenkuten ajaa, ja Anna käydään korjaamassa talteen. Seuraavana päivänä sarja sattumuksia johtaa siihen, että kolmikko huomaa aterioivansa samaisen sikatilan väen kanssa sulassa sovussa maatalon pihapiirissä.

Tässä kohdassa mukaan tulevat erilaiset eettiset pohdinnat. Sikojen kasvattajat eivät olekaan mitään kammottavia hirviöihmisiä vaan aivan tavallisia mukavia tyyppejä huolineen ja murheineen. Onko oikein vaatia näitä ihmisiä tuosta vain luopumaan elinkeinosta, jota suku on harjoittanut vuosikymmeniä? Kumpi on tärkeämpää, kuusisataa sikaa vai kaksi ihmistä? Näitä kysymyksiä Miia, Anna ja Jere pallottelevat, samoin Miian äidit, jotka heittäytyvät innolla teoreettiseen väittelyyn aiheesta. Ratkaisujakin löytyy, mutta ne Hietala saa oivallisesti upotettua tarinaan niin, ettei tule pakkosyöttäneeksi lukijalle mitään.

Hietala tasapainoilee siis etiikan ja erotiikan, kepeän ja vakavan rajamailla ja onnistuu ihan mukavasti. Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? on nopealukuinen, hauska, viihdyttävä ja samalla sopivasti ajatteluttava nuorten aikuisten romaani. Ei ollenkaan hassumpaa.

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen?
Karisto 2018. 188 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

 

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Tulossa:

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskinen: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 7.6.2018

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois

Jotain kai omasta totaalihurahtaneisuudestani kirjallisuuteen kertoo, että vietin upean aurinkoisesta toukokuun viikonlopusta puolet visusti sisätiloissa. Vaakakupissa aurinkoa enemmän painoi Helsinki Lit 2018 -käännöskirjallisuusfestivaalin vaikuttava ohjelma. Helsinki Lit järjestettiin nyt neljännen kerran, ja itse osallistuin kolmatta kertaa.

Festari on houkutellut puoleensa hitaasti mutta varmasti: ensimmäisellä kerralla muistelen kohautelleeni kulmiani juuri ajankohdalle (kuka nyt toukokuussa mihinkään kirjallisuustapahtumaan menee?!), toisella kerralla ostin lipun lauantaille, samoin kolmannella (kuka nyt kahtena peräkkäisenä päivänä lähtee Helsinkiin?!), mutta tällä kertaa ei tarvittu kuin lievää ystävän houkuttelua, kun jo suostuin kahden päivän lippuun! Olen koukussa. (Lisäksi kalenteriini näyttää olevan buukattuna kaksi peräkkäistä kesäkuun lauantaitakin kirjallisuustapahtumille! Liha on heikko…)

Olen monesti kirjailijahaastatteluja ja -keskusteluja seuratessani miettinyt, kumpi on parempi itseni kannalta lukijana, kirjan lukeminen ennen vai jälkeen haastattelun. Edelleenkään en osaa oikein sanoa. Viikonloppuna Helsinki Litissä käsitellyistä kirjoista olin ehtinyt lukea huikeat yhden eli nigerialaisen Ayòbámi Adébáyòn romaanin Älä mene pois.

Seuratessani haastatteluja tein mielessäni lukulistaa käsitellyistä kirjoista. August-palkittu Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin meni Ehkä luen -listalle. Aihe hieman pelottaa, ja aavistelen, ettei kirjan lukeminen ole vain miellyttävä kokemus. Ei tietysti pidäkään olla, mutta ymmärtänette, mitä tarkoitan. Vaikeita asioita käsittelee myös Golnaz Hashemzadeh Bonden romaani Olimme kerran, ja se mennee luettavien listalle. (Jani Toivola muuten veti keskustelun valovoimaisesti!). Ehdottomasti luettavien listalle meni Ilmar Taskan Popeda 1946. Taska on hurmaava esiintyjä, joten jos mahdollisuus tarjoutuu, kannattaa ehdottomasti mennä kuuntelemaan. Viro on syksyn Turun kirjamessujen teemamaa, joten tavoitteena on lukea Taskan romaani siihen mennessä.

Samanta Schweblinin romaani Houreuni saattaa olla aika rankka. Kustantaja Like luonnehtii sitä painajaismaiseksi psykologiseksi trilleriksi, mutta sitä puolta ei niinkään korostettu kirjailijan ja Hannele Mikaela Taivassalon keskustelussa. Ehkä luen -listalle siis. Perjantai-illan pohjasokeriksi oli säästetty uskomattoman Juha Hurmeen ja norjalaisen Morten Strøksnesin keskustelu Merikirjasta. Hurmeen valinta haastattelijaksi on pienoinen riski, mutta Strøksnes on sen verran lunki showmies itsekin, ettei hän häkeltynyt Hurmeen persoonallisesta haastattelutyylistä yhtään. Olen saanut Merikirjasta ennakkokappaleen, mutta se on päätynyt Tuskin luen -pinooni. Tämän kokemuksen jälkeen se siirtyi Ehkä sittenkin luen -listalle!

Mielenkiintoinen joskin itse kirjan osalta valitettavan laihaksi jäänyt oli myös Cristóvão Tezzan ja Maria Mannerin keskustelu romaanista Professori. Kirja meni Ehkä luen -listalle. En todennäköisesti pysty lukemaan -listalle livahti tanskalaisen Naja Marie Aidtin teos Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Omaelämäkerrallinen kirja kertoo tekijän 25-vuotiaan pojan tapaturmaisesta kuolemasta. Itku tuli jo pelkkää haastattelua kuunnellessa.

Domenico Starnonea haastatteli Helsinki Litin ohjelmajohtaja Philip Teir poikkeuksellisesti suomeksi, sillä lavalle oli saatu myös Starnonen kääntäjä Leena Taavitsainen-Petäjä. Vaikka tulkkaaminen tietysti vei hieman aikaa, keskustelu oli nautinnollinen. Taavitsainen-Petäjä käänsi keskustelun tyrmäävän hienosti ja oli ilo seurata kirjailijan ja kääntäjän lämmintä yhteispeliä. Romaani Solmut meni oitis Pakko lukea -listalle! Kääntäjät voisivat muutenkin olla enemmän mukana itse Litin ohjelmassa.

Itse odotin eniten lauantain ohjelmasta Kim Leinen ja Sirpa Kähkösen kohtaamista lavalla, enkä yhtään turhaan. Haastattelu olikin säkenöivän hieno! Leinen Kuilu on ollut Pakko lukea -listallani siitä asti, kun siitä kuulin, eivätkä odotukset suinkaan laskeneet keskustelun takia. Järkälemäinen romaani siis jossain vaiheessa hankittava hyllyyn aiemman Leinen romaanisuomennoksen rinnalle.

Etukäteen olin siis ehtinyt lukea vain Ayòbámi Adébáyòn romaanin Älä mene pois, josta hän keskusteli Laura Lindstedtin kanssa. Tuoreessa muistissa oleva lukukokemus tietysti helpotti keskustelun seuraamista ja haastattelijan oivaltavat kysymykset ja niihin saadut vastaukset mukavasti täydensivät omia ajatuksia kirjasta ja sen kiehtovasta maailmasta. Adébáyò myös luki pakahduttavan hienon otteen romaanistaan ja lauloi siihen kuuluvan jorubankielisen laulun. Mykistävä hetki.

Mykistävä kyllä on romaanikin. Nigerialaiset Yejide ja Akin rakastuvat palavasti opiskeluaikanaan 1980-luvun alussa. Kumpikin on perheestä, jossa isällä on ollut monta vaimoa. Yejide on menettänyt äitinsä, kun tämä on kuollut synnyttäessään häntä. Äidin sukua ja alkuperää on halveksittu koko Yejiden lapsuuden ja nuoruuden ajan. Nuoret solmivat oman avioliittonsa rakkaudesta ja vannovat, että heidän liittoonsa ei tule koskaan muita.

Pinnalta katsoen kaikki tuntuu sujuvan avioliitossa hyvin. Yejide suorittaa tutkintonsa ja perustaa sen jälkeen pitkään haaveilemansa menestyvän kampaamon. Akin työskentelee pankinjohtajana. Mutta lasta pariskunnalle ei ala kuulua. Neljän vuoden odottelun jälkeen kummankin suvun painostus muuttuu toiminnaksi ja Akinille naitetaan toinen vaimo Funmi, jotta perheeseen ja sukuun lopultakin saadaan odotettuja lapsia.

Älä mene pois on vangitsevajuoninen romaani. Yejiden ja Akinin tarinassa on aina vain uusia käänteitä ja paljastuksia, jotka pääsevät yllättämään paatuneenkin lukijan. Adébáyò on rakentanut teoksen taitavasti käyttäen eri aikatasoja ja vaihdellen näkökulmia: ääneen pääsevät sekä Yejide että Akin, jolloin tarina valottuu ristiin. Romaanin alussa Yejide saa yllättäen kutsun Akinin isän hautajaisiin, ja lukija saa siis tietää, että pariskunta on jossain vaiheessa eronnut. Miten ja miksi, selviää pääpiirteissään, mutta aukkojakin jää sopivasti.

Adébáyòn romaani on runsas ja värikylläinen. Yejiden ja Akinin tarinan kautta hän käsittelee monia suuria kysymyksiä, kuten Nigerian kulttuuriin kuuluvaa polygamiaa ja sen törmäämistä modernisoituvaan maailmaan. Yejide jo on täysin erilainen kuin hänen isänsä vaimot, jotka hänet kasvattivat. Hän on opiskellut yliopistossa, ansaitsee menestyvällä yrityksellään elantonsa ja on itse valinnut puolisonsa. Siitä huolimatta hän joutuu lopulta alistumaan siihen, että avioliittoon tulee toinen vaimo. Perinteet ovat musertavan vahvat.

Lapset ja niiden saaminen on kaikkea muuta kuin yksityinen asia. Raskautta tai sen puuttumista kommentoidaan aristelematta. Naisen arvo mittautuu paitsi aviopuolison myös lasten kautta. Lapsen kuolemaan suhtaudutaan onnettomuutena, josta toipuu parhaiten saamalla uusia lapsia. Kuollutta lasta ei surra yksilönä vaan enemmänkin statuksen menetyksenä. Yejide joutuu alistumaan ja uhraamaan avioliitossaan paljon, mutta ei Akin pääse lopulta yhtään sen vähemmällä, ainakaan minusta.

Yeijden ja Akinin perheen traagisten ja hurjien vaiheiden taustalla koko Nigeria kouhuu. Vallankaappaukset seuraavat toisiaan niin, että lopulta niistä tulee arkisia. Yejidekin osaa jo odottaa, missä vaiheessa vallankumousta radiosta tulee mitäkin ohjelmaa ja milloin sähköt katkeavat. Mutta lopulta vallankumous osaltaan aiheuttaa perheen vaiheissa ratkaisevan käänteen.

Älä mene pois on koskettava ja kaunis romaani. Se kiehtoo ja vie syövereihinsä vastustamattomalla imulla. Ei ihme, että sen käännösoikeudet on myyty jo viiteentoista maahan. Unohtumaton lukuelämys.

 Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois (Stay With Me)
Suom. Heli Naski.
Atena 2018. 300 s.

Arvostelukappale. Helsinki Lit 2018 -liput ostettu itse.

Helsinki Litin keskusteluja voi katsoa Yle Areenasta, myös Ayòbámi Adébáyòn ja Laura Lindstedtin keskustelu löytyy sieltä.

Kesäkuussa osallistun  lauantaina 9.6. Lohjalla järjestettävään Kuolema kutsuu kaupunkiin -kirjallisuusseminaariin ja lauantaina 16.6. Helsingin Korjaamolla Dekkarilauantai-tapahtumaan.