Marko Immonen: Murhapaikanhakijat #dekkaritiistai

Pari vuotta sitten ihastuin melkein ikihyviksi Marko Immosen vauhdikkaaseen esikoistrilleriin Kuoleman koeaika (Myllylahti 2016), jonka tarina veti sellaisella höyryllä, että jouduin melkein henkeä haukkomaan. Olen kirjoittanut juttuni loppukaneetiksi:

Suosittelen Kuoleman koeaikaa miehistä vauhtiseikkailua kaipaaville. Plussaa annan virkistävästä paikallisuudesta, sillä tämä taitaa olla ensimmäinen Virroille sijoittuva trilleri, jonka olen lukenut. Seutua on kuvattu hienosti. Mieluusti lukisin joskus lisää Immosen tekstiä!

Toiveeni siis toteutui jo viime vuoden puolella, kun Immosen toinen trilleri Murhapaikanhakijat ilmestyi. Lukukiireitä on kuitenkin piisannut, joten luin tämänkin viime vuoden kirjan vasta nyt. Mitään vahinkoa ei siitä tullut, sillä kirjat eivät vanhene parissa kuukaudessa yhtään, noin pääsääntöisesti.

Valitettavasti odotukseni taisivat tällä kertaa olla turhan kovat. Moni hyvä juttu Immosen tekstissä on Murhapaikanhakijoissa edelleen tallessa ja esillä, mutta harmillisen paljon esikoisen imusta jää kuitenkin puuttumaan. Immonen kirjoittaa vaivattomasti luettavaa kieltä ja juonenkäänteitä on jälleen tarinassa tasaisen tappavaan tahtiin, kuten kunnon trillerissä pitääkin.

Mikä sitten tökki? Jo esikoisesta olen todennut, että liika on sittenkin liikaa. Jossain vaiheessa vain olisi syytä pistää tarinalle lopullinen piste. Murhapaikanhakijoiden loppupisteen paikka olisi mielestäni ollut yli sata sivua ennen kuin Immonen sen on päättänyt laittaa. Huomaan jälleen kaivavani esille vanhan mittatikkuni: jos kirjassa on yli kolmesataa sivua, pitää niille lopuille olla vedenpitävä syy. Nyt tuota syytä ei tahdo oikein löytyä, ja se on vahinko.

Perusidea kirjassa on oivallinen. Tavallinen suomalainen kemistinä työskentelevä keski-ikäinen mies, Jaakko Puustinen, joutuu sattumalta kummalliseen tilanteeseen, joka lähtee nopeasti eskaloitumaan melkoiseksi maailmanpelastamisoperaatioksi. Jaakko nappaa yhden kostean illan päätteeksi pimeän taksin, jota ajaa irakilainen Ahmed. Hanttimiehen paikalla istuu Syyriasta paennut Mounib. Jaakko antaa miehille käyntikorttinsa ajattelematta sen kummempia. Kaverukset ottavat kuitenkin pian yhteyttä, ja Jaakko huomaa yllätyksekseen ystävystyvänsä kaksikon kanssa.

Pian tilanne kuitenkin muuttuu olennaisesti. Kaverukset kertovat sydäntä särkevistä taustoistaan ja erityisesti Ahmed myös kostonhimostaan. Hänen perheelleen tuskaa tuottaneiden on maksettava edes jotenkin. Sitten vastaanottokeskuksessa räjähtää pommi, joka saa Jaakon hälytyskellot lopultakin kilkattamaan. Eivät kai pommin rakennusmateriaalit voi olla peräisin hänen työpaikaltaan? Mitä enemmän Jaakko asiaa pohtii, sitä enemmän hän alkaa pelätä sotkeutuneensa johonkin todella pelottavaan

.

Jaakko ei tietenkään mene epäilyineen poliisin puheille eikä paljasta tietojaan edes niille poliiseille, jotka lopulta saapuvat hänen työpaikalleen. Sen sijaan hän asentaa Ahmedin puhelimeen laitteen, jonka avulla hän voi salakuunnella Ahmedia ja seurata tämän liikkeitä. Jaakon pelot osoittautuvat oikeiksi. Ahmed ja Mounib ovat kuin ovatkin sotkeutuneet hyvin vaarallisiin puuhiin, ja Jaakkoa on käytetty häikäilemättä hyväksi. Nyt hänestä on kuitenkin tullut taakka, josta on päästävä eroon.

Jaakko pelkää sekä oman että aikuisen tyttärensä ja vaimonsa hengen puolesta, eikä siis syyttä. Tarinan yllätykselliset käänteet vievät Jaakon Saksaan, missä hän on ensin terroristien ja myöhemmin kansainvälisen poliisin vankina. Tähän kohtaan minä olisin ollut jo valmis lopettamaan, mutta noin neljännes kirjan sivuista oli vielä kuitenkin lukematta. Kun mielenkiinto pääsi herpaantumaan, sen uudelleen virittäminen oli työlästä. Niin ei saisi trillerin äärellä päästä käymään.

Yllä koetin päällisin puolin kuvata Murhapaikanhakijoitten juonta kuitenkin niin, että en tekisi varsinaisia juonipaljastuksia. Kuten sanottu, juonenkäänteitä on jälleen kosolti, minun makuuni tällä kertaa liikaakin. Vauhti kostautuu, kun lukija ei pysy perässä eikä jaksa koettaa rakentaa yhä sekalaisemmiksi käyvistä palasista järkevää kuvaa. Immonen ottaa myös luvattoman rohkeasti riskejä sen suhteen, mitä kaikkea lukija on valmis nielemään.

Henkilöitä ja näkökulmia on myös runsaasti, minäkertojiakin useita. Ihan loppuun saakka kaikkia ei kuljeteta mukana, ja pääseepä välillä unohtumaan, keiden kaikkien tarina pitikään kertoa minämuodossa. Useammankin henkilön oikea karva paljastuu luonnollisesti vasta tarinan mittaan.

Jaakko on kimurantti päähenkilö, sillä hän ei ole oikein millään tavalla mukava tyyppi. Jaakko valittaa lähes kaikesta jatkuvasti (tai niin ainakin minusta alkoi tuntua), eikä hän ole millään tavalla rohkea tai päättäväinen. Oma napa on aina lähinnä, ja oikeastaan vain tyttäreen kohdistuva uhka on pelote, joka saa hänet toimimaan ’kunniallisesti’. Jaakko on lähinnä antisankari, vaikka tuleekin tehneeksi myös hyviä ja oikeita tekoja. Motiivit vain eivät oikein kestä päivänvaloa.

Varsinaiseen sankarirooliin olisikin tunkemassa suomalaispoliisi, joka tupsahtaa tarinaan kesken kaiken. Hänelle Immonen ei kuitenkaan ole malttanut pääroolia antaa. Olisi ehkä sittenkin kannattanut?

Olen parin kolmen viime vuoden mittaan todennut monen kotimaisen dekkarin äärellä, että se olisi kannattanut kirjoittaa vielä kertaalleen uudelleen. Murhapaikanhakijatkin olisi mielestäni hyötynyt huimasti tiukasta karsinnasta ja tiivistämisestä, vaikka senkin uhalla, että moni rakas ja hyvä idea olisi säästynyt vaikkapa johonkin toiseen tekstiin. Huomio kiinnittyi lukiessa myös siihen, että lukijalle on koettu tarpeelliseksi selittää tapahtumien taustoja välillä laajastikin. Jo tämän pitäisi havahduttaa miettimään, miten voisi viestin saada perille luontevammin.

Murhapaikanhakijat ja erityisesti Kuoleman koeaika ovat kuitenkin sen verran vakuuttavia kotimaisia trillereitä, etten ole valmis luopumaan toivosta: Marko Immosesta varmasti kuullaan vielä (ja kenties myös siitä suomalaispoliisista?)!

Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Myllylahti 2017. 435 s.

Arvostelukappale.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat

Mira Mallius: Mutzi & Milla Paloniemi: Kiroileva siili 8

On pakko myöntää, että olen todella huono sarjakuvien lukija. Vika ei ole sarjakuvissa vaan minussa. En vain tule tarttuneeksi niihin joitakin poikkeuksia, kuten Fingerporeja, lukuun ottamatta. Onneksi aina välillä herätellään ja eteen tupsahtaa mainioita esimerkkejä. Tällä kertaa sain luettavakseni Sammakon julkaisemat uutuusalbumit. Kirjat ovat ihan painotuoreita kumpikin ja julkkareitakin taidetaan viettää vasta alkavalla viikolla.

Mira Mallius on kuvittaja ja muotoilija sekä kahden lapsen äiti, joka rakastaa äitiyttä ja piirtämistä. Uskoisin, että Malliuksen kynänjälki on monille tuttua esimerkiksi kangaskuoseista ja lehtikuvituksista (kannattaa kurkata Malliuksen kotisivuilta tarkemmin). Mutzi-albumin kuvat ovat selkeitä ja yksinkertaisen oloisia mutta pitävät samalla sisällään oivaltavia yksityiskohtia ja ovat yleisilmeeltään humoristisia.

Kustantaja esittelee Mutzin näin:

Tämä albumi sisältää tarinoita toteutuneesta unelmasta tai oikeastaan siitä, mistä en ennen vanhemmuutta osannut edes unelmoida (tai mitä en osannut pelätä). Mutzi on lempeän humoristinen sarjakuva äitiydestä, sen iloista ja paineista. Joskus äidin strategisesti paras veto on piiloutua vaatekomeroon syömään suklaata.

Vaikka omasta äidiksi tulemisesta on jo reippaat parikymmentä vuotta, ovat Mutzissa kuvatut tilanteet helposti tunnistettavia ja siten riemastuttavia. Mallius ei kaihda käsitellä äitiyteen ja vanhemmuuteen liittyviä raadollisiakaan puolia, mutta silti aihetta käsitellään hyvin lempeästi.

****

Milla Paloniemen piirtämä sarjakuva äksystä, Etelä-Pohjanmaan murteella rumasti kiroilevasta piikkipallerosta eli Kiroilevasta siilistä on tuttu minullekin. Nyt julkaistu albumi on järjestyksessään jo kahdeksas ja sisältää parhaat siilistripit viimeisimmän kolmen vuoden ajalta.

Näin kustantaja kuvailee uusinta albumia:

Kiroileva siili on palannut! Tässä äreässä, mutta hauskassa uutuusalbumissa siili sompailee rakkauden ja mustasukkaisuuden maisemissa ja ottaa kantaa uusiin ruokakulttuureihin ja muihin aikamme ilmiöihin. Suloinen piikkipallo tutustuu myös kauan kateissa olleeseen isoisäänsä, kokeilee akupunktiota aggressiivisuutensa hoitoon ja harkitsee horrostamista. Kiroilevan siilin mukana seikkailevat monet vanhat tutut siilihahmot, kuten Antti ja Citysiili.

Eihän tähän ärripurriin voi olla ihastumatta! Piikikkään ulkokuoren sisällä piilee kuitenkin ihan pehmeä sydän, ainakin joskus. Vaikeahan sitä on toisaalta näyttää... Jos Kiroileva siili manailisi lounaismurteella, olisin vieläkin myydympi, mutta menettelee tämä eteläpohjalainenkin kieli. Sikses. 

Mira Mallius: Mutzi
Sammakko 2018. 

Arvostelukappale.

Milla Paloniemi: Kiroileva siili 8
Sammakko 2018. 80 s.

Arvostelukappale.

Seuraava haaste olisikin sitten opetella lukemaan mangaa! Jostain syystä kynnys tuntuu ylittämättömältä. Vinkkejä alkuun pääsyyn?

Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat #nuortenkirjatorstai

Kalle Veirron tuotteliaisuudesta kertonee aika paljon, että Sählymestarit – Ruotsin kuninkaat on jo toinen häneltä tänä vuonna julkaistu nuortenromaani. Joitakin viikkoja sitten lukemani ja esittelemäni Kyläkaukalon lupaus on suunnattu yläkouluikäisille, ja Ruotsin kuninkaitten kohderyhmää ovat alakoulua käyvät varhaisteini-ikäiset.

Sählymestarit-sarjan neljäs osa Ruotsin kuninkaat kertoo orimattilalaisista Pennalan koulun kuudesluokkalaisista Vilpusta, Leksasta, Tapista, Anettesta ja Elviksestä, jotka ovat vastoin kaikkia odotuksia alle 12-vuotiaiden sählyn Suomen mestareita. Sarjaa lukeneille joukkue on tietysti tuttu entuudestaan, mutta vaivatta pääsi vauhtiin mukaan kesken matkankin. Ruotsin kuninkaat on siis ensikosketukseni Sählymestarit-sarjaan.

Ruotsissa pelataan miesten salibandyn MM-turnaus, ja Orimattilan SM-kultamitalistit saavat palkinnoksi menestyksestään matkan katsomaan pelejä paikan päälle. Koulusta järjestyy helposti vapaata, vaikka Vilpun onkin päivitettävä matkakuulumisia luokan verkkosivuille. Alkupuolisko nopealukuista kirjaa kuvataan matkan käänteitä, joista ei kommelluksia puutu. Muun muassa joukkoa luotsaavat isät kadottavat itsensä lentokentällä.

Perillä Uppsalassa tutustaan ruotsalaisiin ja nähtävyyksiin, kunnes kauhea totuus paljastuu: joukkue on merkitty ottelemaan alle 12-vuotiaitten sarjassa! Turnauskutsu on kadonnut matkalla. Nyt joukkue kyllä on paikan päällä, mutta pelivarusteet ja valmentaja puuttuvat. Yksi pelaajakin pitää värvätä, koska MM-kilpailuissa pelataan hieman toisin säännöin kuin kotona. Vastassa on raudanlujia joukkueita, jotka ovat valmistautuneet koitokseen hieman paremmin kuin orimattilalaiset. Kannattaako kentälle mennä ollenkaan?

Tarina etenee kepeästi huulenheiton ja peliselostusten rytmittämänä hyvin dialogipainotteisesti. Luvut ovat napakoita ja teksti on taitettu väljästi. Kokemattomampikin lukija voi saada kokemuksen kokonaisen kirjan lukemisesta ilman, että töitä on tehtävä hiessä otsin. Vetävän ja hauskan tarinan lomassa lukija tulee kuin varkain oppineeksi monenlaista rakkaasta länsinaapuristammekin.

Meno on reipashenkistä ja reilua. Joukkueen sisällä on loistava yhteishenki, vaikka totta kai pelaajat keskenään toinen toisiaan kiusoittelevatkin ja pienet jekutukset kuuluvat asiaan. Ruotsista kotoisin oleva Anette on solahtanut loistavasti poikajoukkueen vahvistukseksi eikä herätä sen kummempaa huomiota muuten kuin häikäisevillä pelitaidoillaan.

Sählymestarit-sarja sopii siis mainiosti alakouluikäisille, aina kolmasluokkalaisista kuutosiin asti. Kuvittelisin, että mieluummin siihen tarttuvat urheilulliset poikalukijat, mutta voisi tätä varmaankin luettaa vaikka koko luokalle, ainakin yhtenä vaihtoehtona urheiluteemaisten kirjojen joukossa.

Kalle Veirto: Sählymestarit – Ruotsin kuninkaat
Karisto 2018. 186 s.

Arvostelukappale.

Sählymestarit-sarja:

Jyrsijöiden haaste. Karisto, 2015
Vain vessapaperia. Karisto, 2016
Pahvin Malja. Karisto, 2017
Ruotsin kuninkaat. Karisto, 2018

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski
Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
Sanna Heinonen: Noland
Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat


Tulossa:


Maria Autio: Lohikäärmekesä 22.3.2018
Kimmo Ohtonen: Ikimaa - Soturin tie 29.3.2018
Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras 5.4.2018
Mervi Heikkilä: Revonpuro 12.4.2018
Anders Vaclin ja Aki Parhamaa: Beta 19.4.2018
Anne Leinonen: Noitakirja 26.4.2018

Arne Dahl: Rajamaat #dekkaritiistai

Jonkinlaisena dekkarien suurkuluttajana itseäni pitävänä hieman hävettää tunnustaa, että vuonna 2017 suomeksi ilmestynyt Rajamaat on ensimmäinen ruotsalaisen dekkaristi Arne Dahlin teos, jonka olen lukenut. Suositusta A-ryhmä-sarjasta tehtyä tv-sarjaa olen kyllä katsonut, mutta vaikka muutama osa kymmenosaisesta kirjasarjasta on joskus majaillut hyllyssänikin, lukematta on jäänyt.

Kymmenosaisen kirjasarjan aloittaminen tuntuu jollain tavalla lannistavalta ajatukselta, vaikka olen sellaiseenkin välillä ryhtynyt ja usein hyvin tyydyttävin tuloksin. Rajamaat aloittaa kuitenkin uuden sarjan, joten nyt tarjoutui oivallinen tilaisuus hypätä Dahlin kyytiin.

Melkoista kyytiä vain onkin tarjolla! Lukija pudotetaan keskelle tapahtumia. Tarina on alkanut jo aikoja sitten, ja lukijan on vain koetettava räpiköidä perässä. Vaivannäkö kyllä kannattaa, sillä kun kuviot alkavat hahmottua, huomaakin jo olevansa tiukasti tarinan otteessa. Ja silloin Dahl kiskaisee narusta, ja koko kuvio asettuu uuteen, ennalta arvaamattomaan asentoon. Yhä uudelleen. Ja taas.

”Nopeatempoinen Rajamaat aloittaa Arne Dahlin uuden kirjasarjan. Sen keskushenkilöinä ovat rikosylikonstaapeli Sam Berger ja turvallisuuspoliisin soluttautuja Molly Blom.”

Näin alkamassa olevaa rikosromaanisarjaa kuvataan Rajamaat-dekkarin kansiliepeessä. Ensin lukija pääsee tutustumaan tukholmalaiseen rikosylikonstaapeli Sam Bergeriin, joka on ryhmineen tekemässä rynnäkköä laitakaupungin liepeillä sijaitsevaan asumattomaan omakotitaloon. Poliisi on saanut vihjeen, että talossa piilotellaan jo kolme viikkoa kadoksissa ollutta viisitoistavuotiasta Elleniä.

Tyttöä tai ketään muutakaan ei talosta löydy, mutta yksi poliiseista saa vakavia vammoja astuessaan ansaan talon ovenpielessä. Sitten kellarista löytyy labyrintti ja sen periltä kammottava tyrmä. Siellä on mitä todennäköisimmin tosiaan pidetty Elleniä vankina. Poliisi on tullut kuitenkin liian myöhään, ja tyttö sekä sieppaaja ovat ehtineet kadota jäljettömiin.

Vähitellen Sam Berger ryhmineen tulee lukijalle tutummaksi. Samilla on omat luurankonsa kaapissaan, ja niitäkin hieman jo tässä ensimmäisessä osassa pöllytellään. Esimiestensä kanssa Sam on jo valmiiksi törmäyskurssilla, sillä hänellä on vankkumaton teoria Ruotsissa riehuvasta sarjamurhaajasta, joka on valikoinut uhreikseen nimenomaan viisitoistavuotiaita tyttöjä. Esimiehet eivät halua mokomaa hölynpölyä kuulla. Ruotsissa ei ole sarjamurhaajia.

Valitettavasti Samin olettama murhaaja on osannut naamioida tekonsa niin hyvin, että hänen teoriansa vaikuttaa lähinnä seulalta. Kunnes viimein Ellenin tapauksen tutkinnan yhteydessä löytyy vihje, joka yhdistää heti kolme vastaavaa tapausta eri puolilta Ruotsia toisiinsa. Jokaisen oletetun rikospaikan liepeillä notkuu sama nainen polkupyörineen. Yhdessä paikassa hän on antanut lyhyen haastattelun ja kertonut jopa nimensä tv-ryhmälle. Samilla on johtolanka, johon hän ryhmineen tarrautuu vimmaisesti.

Kun naisen henkilöys selviää, koko kuvio keikahtaa ensimmäisen kerran huiman kierroksen. Mikään ei ole ollut sitä, miltä on näyttänyt. Kuinka paljon voi oikeastaan luottaa edes Samiin, lukijakaan, kun poliisikin alkaa epäillä hänen motiivejaan tehdä tutkintaa?

Kun Samin ja turvallisuuspoliisin soluttautuja Molly Blomin polut on saatu risteämään, Rajamaitten juoni lähtee uuteen kiitoon. Katoamisia on ollut lopulta useita enemmän kuin Sam on edes tajunnut pelätä. Kaiken lisäksi murhaaja tuntuu olevan myös Samin ja Mollyn kintereillä. Mikä heitä kolmea yhdistää? On kaivauduttava sekä Samin että Mollyn kouluvuosiin asti, ennen kuin kuvio alkaa hahmottua. Yhä kammottavammaksi käyvä kilpajuoksu kuoleman kanssa nostaa lukijan niskakarvat pystyyn ja saa kirjan sivut kääntyilemään yhä kiivaampaan tahtiin.

Suosittelen Rajamaita lämpimästi hurjahkojen dekkareiden ystäville. Tarinassa käsitellään kauheita rikoksia, mutta ei kuitenkaan mässäillä kammottavuuksilla eikä kuvata inhottavaa väkivaltaa itsetarkoituksellisesti. Kammottavuudet jäävät paljolti lukijan oman mielikuvituksen varaan. Siten Rajamaat asettuu mukavasti oman dekkarimakuni rajoihin.

Selvästikin Dahlin uutta sarjaa kannattaa lähteä alusta saakka seuraamaan, sillä yksi juonihaara jää miltei raivostuttavan koukuttavasti kesken jatkuakseen toivottavasti seuraavassa osassa.

Arne Dahl: Rajamaat (Utmarker)
Suom. Kari Koski.
Into 2017. 357 s.

Arvostelukappale.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan #nuortenkirjatorstai

”Aivot narikassa on vähän eri asia kuin aivot lattialla.”

Jyri Paretskoin nuortenkirjasarja Shell’s Angles (niin kuin Shellin kulmat, siis) on ollut melkoinen menestystarina. Esikoisromaanistaan Shell’s Angles (Karisto, 2013) Paretskoi sai nuortenkirjallisuuden Topelius-palkinnon. Vuonna 2014 kirjalle ilmestyi jatko-osa Shell’s Angles ja Kalajoen hiekat (Karisto), joka oli Finlandia Junior -palkintoehdokas. Sarjan

kolmas osa, Shell’s Angles ja beibit (Karisto 2015) oli sekin Topelius-ehdokas. Vuonna 2016 Paretskoi sai sarjastaan Laivakello-palkinnon.

Palkintoja ja ehdokkuuksia on siis sadellut, eikä muutakaan menestystä voi vähätellä. Tänä keväänä Kotkan nuoristeatteri esittää Shell’s Angles -rock-musikaalia. Sarjan neljännen osan Shell’s Angles – aivot narikkaan ensimmäinen painos myytiin hetkessä loppuun.

Itse hyppäsin uskaliaasti Shell’s Anglesin jengin matkaan vasta uusimmasta eli tästä neljännestä osasta alkaen. Otin tietoisen riskin, koska lukuaikaa ei vain ole niin paljoa, että voisin lukea kaikki #nuortenkirjatorstai-projektini sarjat alusta alkaen. Kävi ilmi, ettei tarakalle hyppääminen vauhdissa ollut tässä tapauksessa lainkaan hankalaa.

Alku on sähäkkä, kuten pitääkin. Ysiluokkalaiset Henri, Rudi, Samu ja Milla lähtevät perjantai-iltapäivänä koulun jälkeen mopoillaan kohti Samun kotia. Samua harmittaa, koska tyttöystävä on samana päivänä jättänyt hänet tekstarilla ja opettaja on kohdellut epäreilusti. Harmi purkautuu keulimisena, ja sitten vasta harmittaakin, koska kadunkulmasta vastaan ajaa sopivasti poliisimaija.

Kaverukset päättävät yhdessä unohtaa kaikki huolet edes perjantain ajaksi ja laittaa porukalla aivot narikkaan. Tervehenkinen nelikko keksii yhdessä riemukkaan ajanvietepelin, jonka lomassa heitetään huulta ja sivutaan hieman vakavampiakin aiheita paikoin villiksi äityvän vitsailun suojista. Pelin tiimellyksessä jengi tulee hankkineeksi uuden jäsenenkin eli motocrossia menestyksekkäästi harrastavan Jennin.

Kerronta nojaa hyvin vahvasti dialogiin, jonka varassa itse asiassa hyvin vähät tapahtumat kuvataan. Paretskoin nuoret henkilöt ovat sanavalmiita ja juttu luistaa mukavasti. Tapahtumat mahtuvat yhteen iltapäivään ja illan tunteihin, joten kirja on oikeastaan puolenpäivänromaani.

Juoni on hyvin olematon, ja varsinaiset tapahtumat tai juonenkäänteet sijoittuvat aivan kirjan loppumetreille. Lopun yllättävä käänne muuttaa tunnelman kertaheitolla kepeästä vakavaan. Tämä ei vaikuta sarjan aiempien osien esittelyjen perusteella poikkeukselliselta, vaan Paretskoi on käsitellyt sarjassa vakavia teemoja aiemminkin. Loppu on samalla myös koukku, joka saa lukijan odottamaan sarjaan pikaista jatkoa. Sitä toivottavasti on luvassa.

Shell's Angles -sarja on oikea yläkoulun äidinkielen opettajan toiveuni. Nopealukuiset kirjat eivät ole liian paksuja tai isokokoisia kokemattomienkaan lukijoiden käsiin, niiden päähenkilöt ovat sopivan ikäisiä, tavallisia mopopoikia ja -tyttöjä. Huumorin avulla käsitellään vakaviakin aiheita, mutta ei saarnata eikä opeteta sormi pystyssä. Keskustelujen ja pohdintojen pohjaksi teokset ovat oivallisia. Lisäksi ne saattavat houkutella kirjojen ja lukemisen pariin vastahakoisempiakin kavereita.

Jyri Paretskoi: Shell’s Angles – Aivot narikkaan
Karisto 2018. 218 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski
Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
Sanna Heinonen: Noland
Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu

Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan 

Tulossa:

Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat 15.3.2018
Maria Autio: Lohikäärmekesä 22.3.2018
Kimmo Ohtonen: Ikimaa - Soturin tie 29.3.2018
Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras 5.4.2018

Milja Kaunisto: Status

Kun on yli tuhat kuusisataa sivua kulkenut yhtä matkaa tutuiksi käyneiden päähenkilöiden kanssa milloin henkeään pidätellen ja peläten, milloin rakkauden huumassa hekumoiden, on ymmärrettävästi haikeaa päästää irti ja heittää hyvästit. Kaikki hyvä kuitenkin loppuu aikanaan, niin Milja Kauniston historiallinen Purppuragiljotiini-trilogiakin, jonka viimeinen osa Status ilmestyi tammi-helmikuun vaihteessa.

Edellinen osa Corpus päättyi veret seisauttavaan koukkuun, mutta jälleen oli vuosi luettujen osien välillä tehnyt tehtävänsä lukijan muistikuville. Onneksi edellinen osa löytyi vielä hyllystä, joten saatoin pikaisesti kerrata viimeisten sivujen käänteet. Nyt seuraa hieman juonipaljastuksia!

Corpuksen loppupuolella entinen pyöveli ja ilotalon ovimies Isidore päätyi Etelä-Ranskaan Napoleonin henkilökohtaiseksi avustajaksi ja kiirehtii nyt takaisin Pariisiin etsimään rakastettuaan Mariannea, josta ei ole kuullut sanaakaan kuukausiin. Kauhukseen Isidore saa tietää, että Marianne on pidätetty ja teloitettu, koska tämä on vehkeillyt vallankumousta ja itseään Robespierreä vastaan yrittämällä pelastaa kruununperillisen vankeudesta.

Pariisissa Isidore pestautuu vallankumousaktivisti Paul de Barrasin palvelukseen. Jo Napoleon on antanut Isidorelle uuden nimen Breteuil, ja sen kuultuaan de Barras lähettää Isidoren Pariisin ulkopuolelle suojelemaan uuden sukunsa omaisuutta Breteuilin linnaan ja samalla ilman vanhempia jääneitä aatelisperheen lasten holhoojaksi. Itsellään Robespierrellä on tässä kuviossa runsaasti etuja valvottavanaan, mikä ei suinkaan tee tehtävästä Isidorelle helppoa tai mieluisaa.

Lukija toki arvaa, että tieto Mariannen kuolemasta on ennenaikainen. Miksi hänen nimensä on teloitettujen listalla, selviää aikanaan. Marianne on siis pidätetty ja suljettu yhteen Parisiin lukuisista täpötäysistä vankiloista, joita on perustettu luostareihin ja ylhäisön kaupunkiresidensseihin ja mihin tahansa sopiviin kiinteistöihin. Jatkuva ihmisvirta vaeltaa vankiloiden läpi giljotiinille, ja koko Pariisi löyhkää vereltä. Robespierre raivaa pois epäluotettavina tai uhkana pitämiään ihmisryhmiä ja yksittäisiä henkilöitä lähipiiristäänkin yhä kiihtyvällä vimmalla.

Statuksen jännite syntyy yhä kauheammaksi kiihtyvästä vallankumouksen nimissä harjoitettavasta mielivaltaisesta terrorista ja sekasorrosta sekä siitä, kohtaavatko Isidoren ja Mariannen polut vielä tässä maailmassa. Yllättäen Paul de Barras, tuleva direktori, haluaa tehdä kaikkensa, jotta näin ei kävisi. Onnistuvatko pahantahtoisen juonittelijan aikeet? Entä miten käy kaiken sekasorron keskellä kruununperilliselle?

Kaunisto solmii näppärästi muutamia jo pidempään roikkuneita langanpäitä kuten sen, miksi ihmeessä Maison de Luxen henkilökuntaan kuulunut Françoise-huora vihaa Mariannea niin kiihkeästi, että on vielä vankilassakin koettanut huolehtia Mariannen joutumisesta mitä pikimmin teloitettavaksi. Osa tarinasta jää kuitenkin aukkoiseksi, mikä taas miellyttää ainakin minua lukijana. En halua, että kaikki kuopat lapioidaan puolestani umpeen. Loppu on arvoituksellisuudessaan kiehtova!

Kaunisto on kutonut uskomattoman hienon faktan ja fiktion kudelman romaanisarjaansa. Päähenkilöissä on ripaus todellisista historiallisista henkilöistä, mutta niin pieni, ettei se estä kirjailijaa päästämästä mielikuvitustaan lentoon ja liittämästä heitä ja heidän uskomattomia (fiktiivisiä) vaiheitaan historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin.

Näin olen luonnehtinut vuosi sitten Corpuksen luettuani Kauniston kirjailijanlaatua. Voin siis toistaa itseäni: faktapohjainen fiktio onnistuu Kaunistolta mitä parhaiten. Status on viihdyttävä ja samalla myös ajatteluttava sekä pelottavan ajankohtainen. Vankilassa tuntuvat entisen elämän statukset kadonneen kuin tuhka tuuleen. Jaloittelutuokion aikana toisensa kohtaavat vangit ovat aidosti tasa-arvoisia. Mutta sekin on vain ohimenevä harha. Suhteet ja yhteydet, raha ja valta kutovat verkkojaan vankiloihinkin. Vaikutusvaltaiset ystävät porttien ulkopuolella voivat taata paremmat oltavat myös vankisellissä.

Kokonaisuutena Purppuragiljotiini on hieno historiallinen romaani(sarja). Minusta kirjat kuuluvat niin tiiviisti yhteen, että niitä voi myös käsitellä yhtenä kokonaisuutena. Järkälemäisyys kuuluu tietysti lajityyppiin, mutta siitä huolimatta tiivistämisen varaa olisi ollut, eniten keskimmäisessä osassa.

Corpus joutuu kantamaan trilogian keskimmäisen teoksen taakkaa: siinä ei ole aloitusosan uutuudenviehätystä eikä lopetusosan kliimaksia. Edelleen Luxus taitaa pysyä omana suosikkinani tässä kokonaisuudessa. Tosin voi olla, että ajattelisin toisin, jos voisin nyt tarttua siihen ja lukea heti perään seuraavat osat. Silloin kenties kokonaisuus näyttäytyisi toisenlaisena. Lupaan, että kuuntelen sarjan äänikirjoina peräkkäin, mikäli ne siinä muodossa myös julkaistaan. Palataan sitten asiaan!

Edelleen olen yhä vakuuttuneempi siitä, että Milja Kaunisto on todellakin vakiinnuttanut asemansa kotimaisen historiallisen romaanin kentässä. Purppuragiljontiinille ennustaisin lukijoita myös muualla kuin Suomessa. Siitä saisi myös upean tv-sarjan! Mitäköhän Kaunistolla on parhaillaan työn alla?

Milja Kaunisto: Status
Gummerus 2018. 496 s.

Arvostelukappale.

Upeat kannet sarjaan on suunnitellut Jenni Noponen.

Purppuragiljotiini-sarja:

Luxus. Gummerus 2016.

Corpus. Gummerus 2017.

Status. Gummerus 2018.

Olavi Maununpoika -sarja:

Synnintekijä. Gummerus 2013.

Kalmantanssi. Gummerus 2014.

Piispansormus. Gummerus 2015.

Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä #nuortenkirjatorstai

Jukka-Pekka Palviaisen yläkouluikäisten maailmaan sijoittuva romaani Virityksiä sopii hyvin ala- ja yläkoulujen nivelvaiheeseen vaikka koko koululuokan yhteisesti luettavaksi teokseksi, hieman vanhemmille oppilaille vaikkapa vapaavalintaisemmaksi aineistoksi. Palviaisen kirjoitustyyli on kepeähköä, mutta rakenteeltaan pitäisin Virityksiä-teosta keskivaikeana, koska siinä on useita näkökulmia ja kirjoittaja yhdistelee tavalliseen kerrontaan ja dialogiin runsaahkosti erilaisia tekstilajeja, kuten videoklippien ’käsikirjoituksia’ ja tekstiviestejä (tai WhatsApp-keskusteluketjuja)

.

Pinnalta katsoen Virityksien aiheet kiinnostanevat monenlaisia lukijoita. Päähenkilöistä ensimmäisenä tavataan ysiluokkalainen Valtteri ajamassa karkuun poliiseja viritetyllä mopollaan. Kypäräkamera kuvaa vauhdikasta pakoa, joka päättyy onnettomasti: Valtteri ajaa kolarin ja katkaisee jalkansa. Sairaalassa Valtteri päätyy samaan huoneeseen iäkkään Einarin kanssa.

Einaria taas käy ahkerasti katsomassa vlogia pitävä Amanda, joka käy Valtterin kanssa samaa koulua. Amanda on toinen Viritysten päähenkilö. Hän jututtaa ukkiaan Einaria sota-aikaisista muistoista, kuvaa juttutuokioita ja postaa ne sitten suosittuun vlogiinsa muun aineiston ohella. Valtteri ja Amanda ovat siis naamatuttuja jo entuudestaan, mutta nyt he joutuvat olosuhteiden pakosta tekemään vähän lähempääkin tuttavuutta.

Juoni Virityksissä on löyhähkö. Valtterin osalta jännitetään ensin kuntoutumista, sitten viritetyllä mopolla ajetusta kolarista koituvia seuraamuksia. Entä pystyykö Valtteri enää ajamaan isän kunnostamaa ajokkia? Amandan elämää alkaa varjostaa ikäviä henkilökohtaisuuksiin meneviä kommentteja vlogiin jättävä seuraaja. Kuka jossakin lähituntumassa inhoaa Amandaa niin kovasti ja miksi?  

Näiden pääkuvioiden lisäksi mukana on monenlaista tavaraa, kuten Einarin koskettavat muistelut sota-ajoilta, Valtterin unet kauniista Anu-hoitajasta, Amandan ja tämän kaverin Tintin humoristiset kuvaussessiot sekä erilaiset seurusteluviritykset, joita nuoret kaiken keskellä rakentelevat. Teemoja on siis moneen lähtöön, ja keskustelujen pohjaksi teos on koulukäyttöön oivallinen. Mutta tämä ei suinkaan tarkoita, että se olisi jotenkin sormi pystyssä opettava tai muuten tylsä.

Voin jälleen tyytyväisenä huokaista, että #nuortenkirjatorstai-projektini eli päätös lukea ja kirjoittaa joka viikko uudesta kotimaisesta nuortenkirjasta on vienyt minut sellaisen kirjan äärelle, jota tuskin olisin muuten tullut lukeneeksi! Mahtavaa!

Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä
Karisto 2017. 213 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski
Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
Sanna Heinonen: Noland
Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Tulossa:
Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan 8.3.2018
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat 15.3.2018
Maria Autio: Lohikäärmekesä 22.3.2018