Arne Dahl: Rajamaat #dekkaritiistai

Jonkinlaisena dekkarien suurkuluttajana itseäni pitävänä hieman hävettää tunnustaa, että vuonna 2017 suomeksi ilmestynyt Rajamaat on ensimmäinen ruotsalaisen dekkaristi Arne Dahlin teos, jonka olen lukenut. Suositusta A-ryhmä-sarjasta tehtyä tv-sarjaa olen kyllä katsonut, mutta vaikka muutama osa kymmenosaisesta kirjasarjasta on joskus majaillut hyllyssänikin, lukematta on jäänyt.

Kymmenosaisen kirjasarjan aloittaminen tuntuu jollain tavalla lannistavalta ajatukselta, vaikka olen sellaiseenkin välillä ryhtynyt ja usein hyvin tyydyttävin tuloksin. Rajamaat aloittaa kuitenkin uuden sarjan, joten nyt tarjoutui oivallinen tilaisuus hypätä Dahlin kyytiin.

Melkoista kyytiä vain onkin tarjolla! Lukija pudotetaan keskelle tapahtumia. Tarina on alkanut jo aikoja sitten, ja lukijan on vain koetettava räpiköidä perässä. Vaivannäkö kyllä kannattaa, sillä kun kuviot alkavat hahmottua, huomaakin jo olevansa tiukasti tarinan otteessa. Ja silloin Dahl kiskaisee narusta, ja koko kuvio asettuu uuteen, ennalta arvaamattomaan asentoon. Yhä uudelleen. Ja taas.

”Nopeatempoinen Rajamaat aloittaa Arne Dahlin uuden kirjasarjan. Sen keskushenkilöinä ovat rikosylikonstaapeli Sam Berger ja turvallisuuspoliisin soluttautuja Molly Blom.”

Näin alkamassa olevaa rikosromaanisarjaa kuvataan Rajamaat-dekkarin kansiliepeessä. Ensin lukija pääsee tutustumaan tukholmalaiseen rikosylikonstaapeli Sam Bergeriin, joka on ryhmineen tekemässä rynnäkköä laitakaupungin liepeillä sijaitsevaan asumattomaan omakotitaloon. Poliisi on saanut vihjeen, että talossa piilotellaan jo kolme viikkoa kadoksissa ollutta viisitoistavuotiasta Elleniä.

Tyttöä tai ketään muutakaan ei talosta löydy, mutta yksi poliiseista saa vakavia vammoja astuessaan ansaan talon ovenpielessä. Sitten kellarista löytyy labyrintti ja sen periltä kammottava tyrmä. Siellä on mitä todennäköisimmin tosiaan pidetty Elleniä vankina. Poliisi on tullut kuitenkin liian myöhään, ja tyttö sekä sieppaaja ovat ehtineet kadota jäljettömiin.

Vähitellen Sam Berger ryhmineen tulee lukijalle tutummaksi. Samilla on omat luurankonsa kaapissaan, ja niitäkin hieman jo tässä ensimmäisessä osassa pöllytellään. Esimiestensä kanssa Sam on jo valmiiksi törmäyskurssilla, sillä hänellä on vankkumaton teoria Ruotsissa riehuvasta sarjamurhaajasta, joka on valikoinut uhreikseen nimenomaan viisitoistavuotiaita tyttöjä. Esimiehet eivät halua mokomaa hölynpölyä kuulla. Ruotsissa ei ole sarjamurhaajia.

Valitettavasti Samin olettama murhaaja on osannut naamioida tekonsa niin hyvin, että hänen teoriansa vaikuttaa lähinnä seulalta. Kunnes viimein Ellenin tapauksen tutkinnan yhteydessä löytyy vihje, joka yhdistää heti kolme vastaavaa tapausta eri puolilta Ruotsia toisiinsa. Jokaisen oletetun rikospaikan liepeillä notkuu sama nainen polkupyörineen. Yhdessä paikassa hän on antanut lyhyen haastattelun ja kertonut jopa nimensä tv-ryhmälle. Samilla on johtolanka, johon hän ryhmineen tarrautuu vimmaisesti.

Kun naisen henkilöys selviää, koko kuvio keikahtaa ensimmäisen kerran huiman kierroksen. Mikään ei ole ollut sitä, miltä on näyttänyt. Kuinka paljon voi oikeastaan luottaa edes Samiin, lukijakaan, kun poliisikin alkaa epäillä hänen motiivejaan tehdä tutkintaa?

Kun Samin ja turvallisuuspoliisin soluttautuja Molly Blomin polut on saatu risteämään, Rajamaitten juoni lähtee uuteen kiitoon. Katoamisia on ollut lopulta useita enemmän kuin Sam on edes tajunnut pelätä. Kaiken lisäksi murhaaja tuntuu olevan myös Samin ja Mollyn kintereillä. Mikä heitä kolmea yhdistää? On kaivauduttava sekä Samin että Mollyn kouluvuosiin asti, ennen kuin kuvio alkaa hahmottua. Yhä kammottavammaksi käyvä kilpajuoksu kuoleman kanssa nostaa lukijan niskakarvat pystyyn ja saa kirjan sivut kääntyilemään yhä kiivaampaan tahtiin.

Suosittelen Rajamaita lämpimästi hurjahkojen dekkareiden ystäville. Tarinassa käsitellään kauheita rikoksia, mutta ei kuitenkaan mässäillä kammottavuuksilla eikä kuvata inhottavaa väkivaltaa itsetarkoituksellisesti. Kammottavuudet jäävät paljolti lukijan oman mielikuvituksen varaan. Siten Rajamaat asettuu mukavasti oman dekkarimakuni rajoihin.

Selvästikin Dahlin uutta sarjaa kannattaa lähteä alusta saakka seuraamaan, sillä yksi juonihaara jää miltei raivostuttavan koukuttavasti kesken jatkuakseen toivottavasti seuraavassa osassa.

Arne Dahl: Rajamaat (Utmarker)
Suom. Kari Koski.
Into 2017. 357 s.

Arvostelukappale.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan #nuortenkirjatorstai

”Aivot narikassa on vähän eri asia kuin aivot lattialla.”

Jyri Paretskoin nuortenkirjasarja Shell’s Angles (niin kuin Shellin kulmat, siis) on ollut melkoinen menestystarina. Esikoisromaanistaan Shell’s Angles (Karisto, 2013) Paretskoi sai nuortenkirjallisuuden Topelius-palkinnon. Vuonna 2014 kirjalle ilmestyi jatko-osa Shell’s Angles ja Kalajoen hiekat (Karisto), joka oli Finlandia Junior -palkintoehdokas. Sarjan

kolmas osa, Shell’s Angles ja beibit (Karisto 2015) oli sekin Topelius-ehdokas. Vuonna 2016 Paretskoi sai sarjastaan Laivakello-palkinnon.

Palkintoja ja ehdokkuuksia on siis sadellut, eikä muutakaan menestystä voi vähätellä. Tänä keväänä Kotkan nuoristeatteri esittää Shell’s Angles -rock-musikaalia. Sarjan neljännen osan Shell’s Angles – aivot narikkaan ensimmäinen painos myytiin hetkessä loppuun.

Itse hyppäsin uskaliaasti Shell’s Anglesin jengin matkaan vasta uusimmasta eli tästä neljännestä osasta alkaen. Otin tietoisen riskin, koska lukuaikaa ei vain ole niin paljoa, että voisin lukea kaikki #nuortenkirjatorstai-projektini sarjat alusta alkaen. Kävi ilmi, ettei tarakalle hyppääminen vauhdissa ollut tässä tapauksessa lainkaan hankalaa.

Alku on sähäkkä, kuten pitääkin. Ysiluokkalaiset Henri, Rudi, Samu ja Milla lähtevät perjantai-iltapäivänä koulun jälkeen mopoillaan kohti Samun kotia. Samua harmittaa, koska tyttöystävä on samana päivänä jättänyt hänet tekstarilla ja opettaja on kohdellut epäreilusti. Harmi purkautuu keulimisena, ja sitten vasta harmittaakin, koska kadunkulmasta vastaan ajaa sopivasti poliisimaija.

Kaverukset päättävät yhdessä unohtaa kaikki huolet edes perjantain ajaksi ja laittaa porukalla aivot narikkaan. Tervehenkinen nelikko keksii yhdessä riemukkaan ajanvietepelin, jonka lomassa heitetään huulta ja sivutaan hieman vakavampiakin aiheita paikoin villiksi äityvän vitsailun suojista. Pelin tiimellyksessä jengi tulee hankkineeksi uuden jäsenenkin eli motocrossia menestyksekkäästi harrastavan Jennin.

Kerronta nojaa hyvin vahvasti dialogiin, jonka varassa itse asiassa hyvin vähät tapahtumat kuvataan. Paretskoin nuoret henkilöt ovat sanavalmiita ja juttu luistaa mukavasti. Tapahtumat mahtuvat yhteen iltapäivään ja illan tunteihin, joten kirja on oikeastaan puolenpäivänromaani.

Juoni on hyvin olematon, ja varsinaiset tapahtumat tai juonenkäänteet sijoittuvat aivan kirjan loppumetreille. Lopun yllättävä käänne muuttaa tunnelman kertaheitolla kepeästä vakavaan. Tämä ei vaikuta sarjan aiempien osien esittelyjen perusteella poikkeukselliselta, vaan Paretskoi on käsitellyt sarjassa vakavia teemoja aiemminkin. Loppu on samalla myös koukku, joka saa lukijan odottamaan sarjaan pikaista jatkoa. Sitä toivottavasti on luvassa.

Shell's Angles -sarja on oikea yläkoulun äidinkielen opettajan toiveuni. Nopealukuiset kirjat eivät ole liian paksuja tai isokokoisia kokemattomienkaan lukijoiden käsiin, niiden päähenkilöt ovat sopivan ikäisiä, tavallisia mopopoikia ja -tyttöjä. Huumorin avulla käsitellään vakaviakin aiheita, mutta ei saarnata eikä opeteta sormi pystyssä. Keskustelujen ja pohdintojen pohjaksi teokset ovat oivallisia. Lisäksi ne saattavat houkutella kirjojen ja lukemisen pariin vastahakoisempiakin kavereita.

Jyri Paretskoi: Shell’s Angles – Aivot narikkaan
Karisto 2018. 218 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski
Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
Sanna Heinonen: Noland
Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu

Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan 

Tulossa:

Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat 15.3.2018
Maria Autio: Lohikäärmekesä 22.3.2018
Kimmo Ohtonen: Ikimaa - Soturin tie 29.3.2018
Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras 5.4.2018

Milja Kaunisto: Status

Kun on yli tuhat kuusisataa sivua kulkenut yhtä matkaa tutuiksi käyneiden päähenkilöiden kanssa milloin henkeään pidätellen ja peläten, milloin rakkauden huumassa hekumoiden, on ymmärrettävästi haikeaa päästää irti ja heittää hyvästit. Kaikki hyvä kuitenkin loppuu aikanaan, niin Milja Kauniston historiallinen Purppuragiljotiini-trilogiakin, jonka viimeinen osa Status ilmestyi tammi-helmikuun vaihteessa.

Edellinen osa Corpus päättyi veret seisauttavaan koukkuun, mutta jälleen oli vuosi luettujen osien välillä tehnyt tehtävänsä lukijan muistikuville. Onneksi edellinen osa löytyi vielä hyllystä, joten saatoin pikaisesti kerrata viimeisten sivujen käänteet. Nyt seuraa hieman juonipaljastuksia!

Corpuksen loppupuolella entinen pyöveli ja ilotalon ovimies Isidore päätyi Etelä-Ranskaan Napoleonin henkilökohtaiseksi avustajaksi ja kiirehtii nyt takaisin Pariisiin etsimään rakastettuaan Mariannea, josta ei ole kuullut sanaakaan kuukausiin. Kauhukseen Isidore saa tietää, että Marianne on pidätetty ja teloitettu, koska tämä on vehkeillyt vallankumousta ja itseään Robespierreä vastaan yrittämällä pelastaa kruununperillisen vankeudesta.

Pariisissa Isidore pestautuu vallankumousaktivisti Paul de Barrasin palvelukseen. Jo Napoleon on antanut Isidorelle uuden nimen Breteuil, ja sen kuultuaan de Barras lähettää Isidoren Pariisin ulkopuolelle suojelemaan uuden sukunsa omaisuutta Breteuilin linnaan ja samalla ilman vanhempia jääneitä aatelisperheen lasten holhoojaksi. Itsellään Robespierrellä on tässä kuviossa runsaasti etuja valvottavanaan, mikä ei suinkaan tee tehtävästä Isidorelle helppoa tai mieluisaa.

Lukija toki arvaa, että tieto Mariannen kuolemasta on ennenaikainen. Miksi hänen nimensä on teloitettujen listalla, selviää aikanaan. Marianne on siis pidätetty ja suljettu yhteen Parisiin lukuisista täpötäysistä vankiloista, joita on perustettu luostareihin ja ylhäisön kaupunkiresidensseihin ja mihin tahansa sopiviin kiinteistöihin. Jatkuva ihmisvirta vaeltaa vankiloiden läpi giljotiinille, ja koko Pariisi löyhkää vereltä. Robespierre raivaa pois epäluotettavina tai uhkana pitämiään ihmisryhmiä ja yksittäisiä henkilöitä lähipiiristäänkin yhä kiihtyvällä vimmalla.

Statuksen jännite syntyy yhä kauheammaksi kiihtyvästä vallankumouksen nimissä harjoitettavasta mielivaltaisesta terrorista ja sekasorrosta sekä siitä, kohtaavatko Isidoren ja Mariannen polut vielä tässä maailmassa. Yllättäen Paul de Barras, tuleva direktori, haluaa tehdä kaikkensa, jotta näin ei kävisi. Onnistuvatko pahantahtoisen juonittelijan aikeet? Entä miten käy kaiken sekasorron keskellä kruununperilliselle?

Kaunisto solmii näppärästi muutamia jo pidempään roikkuneita langanpäitä kuten sen, miksi ihmeessä Maison de Luxen henkilökuntaan kuulunut Françoise-huora vihaa Mariannea niin kiihkeästi, että on vielä vankilassakin koettanut huolehtia Mariannen joutumisesta mitä pikimmin teloitettavaksi. Osa tarinasta jää kuitenkin aukkoiseksi, mikä taas miellyttää ainakin minua lukijana. En halua, että kaikki kuopat lapioidaan puolestani umpeen. Loppu on arvoituksellisuudessaan kiehtova!

Kaunisto on kutonut uskomattoman hienon faktan ja fiktion kudelman romaanisarjaansa. Päähenkilöissä on ripaus todellisista historiallisista henkilöistä, mutta niin pieni, ettei se estä kirjailijaa päästämästä mielikuvitustaan lentoon ja liittämästä heitä ja heidän uskomattomia (fiktiivisiä) vaiheitaan historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin.

Näin olen luonnehtinut vuosi sitten Corpuksen luettuani Kauniston kirjailijanlaatua. Voin siis toistaa itseäni: faktapohjainen fiktio onnistuu Kaunistolta mitä parhaiten. Status on viihdyttävä ja samalla myös ajatteluttava sekä pelottavan ajankohtainen. Vankilassa tuntuvat entisen elämän statukset kadonneen kuin tuhka tuuleen. Jaloittelutuokion aikana toisensa kohtaavat vangit ovat aidosti tasa-arvoisia. Mutta sekin on vain ohimenevä harha. Suhteet ja yhteydet, raha ja valta kutovat verkkojaan vankiloihinkin. Vaikutusvaltaiset ystävät porttien ulkopuolella voivat taata paremmat oltavat myös vankisellissä.

Kokonaisuutena Purppuragiljotiini on hieno historiallinen romaani(sarja). Minusta kirjat kuuluvat niin tiiviisti yhteen, että niitä voi myös käsitellä yhtenä kokonaisuutena. Järkälemäisyys kuuluu tietysti lajityyppiin, mutta siitä huolimatta tiivistämisen varaa olisi ollut, eniten keskimmäisessä osassa.

Corpus joutuu kantamaan trilogian keskimmäisen teoksen taakkaa: siinä ei ole aloitusosan uutuudenviehätystä eikä lopetusosan kliimaksia. Edelleen Luxus taitaa pysyä omana suosikkinani tässä kokonaisuudessa. Tosin voi olla, että ajattelisin toisin, jos voisin nyt tarttua siihen ja lukea heti perään seuraavat osat. Silloin kenties kokonaisuus näyttäytyisi toisenlaisena. Lupaan, että kuuntelen sarjan äänikirjoina peräkkäin, mikäli ne siinä muodossa myös julkaistaan. Palataan sitten asiaan!

Edelleen olen yhä vakuuttuneempi siitä, että Milja Kaunisto on todellakin vakiinnuttanut asemansa kotimaisen historiallisen romaanin kentässä. Purppuragiljontiinille ennustaisin lukijoita myös muualla kuin Suomessa. Siitä saisi myös upean tv-sarjan! Mitäköhän Kaunistolla on parhaillaan työn alla?

Milja Kaunisto: Status
Gummerus 2018. 496 s.

Arvostelukappale.

Upeat kannet sarjaan on suunnitellut Jenni Noponen.

Purppuragiljotiini-sarja:

Luxus. Gummerus 2016.

Corpus. Gummerus 2017.

Status. Gummerus 2018.

Olavi Maununpoika -sarja:

Synnintekijä. Gummerus 2013.

Kalmantanssi. Gummerus 2014.

Piispansormus. Gummerus 2015.

Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä #nuortenkirjatorstai

Jukka-Pekka Palviaisen yläkouluikäisten maailmaan sijoittuva romaani Virityksiä sopii hyvin ala- ja yläkoulujen nivelvaiheeseen vaikka koko koululuokan yhteisesti luettavaksi teokseksi, hieman vanhemmille oppilaille vaikkapa vapaavalintaisemmaksi aineistoksi. Palviaisen kirjoitustyyli on kepeähköä, mutta rakenteeltaan pitäisin Virityksiä-teosta keskivaikeana, koska siinä on useita näkökulmia ja kirjoittaja yhdistelee tavalliseen kerrontaan ja dialogiin runsaahkosti erilaisia tekstilajeja, kuten videoklippien ’käsikirjoituksia’ ja tekstiviestejä (tai WhatsApp-keskusteluketjuja)

.

Pinnalta katsoen Virityksien aiheet kiinnostanevat monenlaisia lukijoita. Päähenkilöistä ensimmäisenä tavataan ysiluokkalainen Valtteri ajamassa karkuun poliiseja viritetyllä mopollaan. Kypäräkamera kuvaa vauhdikasta pakoa, joka päättyy onnettomasti: Valtteri ajaa kolarin ja katkaisee jalkansa. Sairaalassa Valtteri päätyy samaan huoneeseen iäkkään Einarin kanssa.

Einaria taas käy ahkerasti katsomassa vlogia pitävä Amanda, joka käy Valtterin kanssa samaa koulua. Amanda on toinen Viritysten päähenkilö. Hän jututtaa ukkiaan Einaria sota-aikaisista muistoista, kuvaa juttutuokioita ja postaa ne sitten suosittuun vlogiinsa muun aineiston ohella. Valtteri ja Amanda ovat siis naamatuttuja jo entuudestaan, mutta nyt he joutuvat olosuhteiden pakosta tekemään vähän lähempääkin tuttavuutta.

Juoni Virityksissä on löyhähkö. Valtterin osalta jännitetään ensin kuntoutumista, sitten viritetyllä mopolla ajetusta kolarista koituvia seuraamuksia. Entä pystyykö Valtteri enää ajamaan isän kunnostamaa ajokkia? Amandan elämää alkaa varjostaa ikäviä henkilökohtaisuuksiin meneviä kommentteja vlogiin jättävä seuraaja. Kuka jossakin lähituntumassa inhoaa Amandaa niin kovasti ja miksi?  

Näiden pääkuvioiden lisäksi mukana on monenlaista tavaraa, kuten Einarin koskettavat muistelut sota-ajoilta, Valtterin unet kauniista Anu-hoitajasta, Amandan ja tämän kaverin Tintin humoristiset kuvaussessiot sekä erilaiset seurusteluviritykset, joita nuoret kaiken keskellä rakentelevat. Teemoja on siis moneen lähtöön, ja keskustelujen pohjaksi teos on koulukäyttöön oivallinen. Mutta tämä ei suinkaan tarkoita, että se olisi jotenkin sormi pystyssä opettava tai muuten tylsä.

Voin jälleen tyytyväisenä huokaista, että #nuortenkirjatorstai-projektini eli päätös lukea ja kirjoittaa joka viikko uudesta kotimaisesta nuortenkirjasta on vienyt minut sellaisen kirjan äärelle, jota tuskin olisin muuten tullut lukeneeksi! Mahtavaa!

Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä
Karisto 2017. 213 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski
Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
Sanna Heinonen: Noland
Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Tulossa:
Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan 8.3.2018
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat 15.3.2018
Maria Autio: Lohikäärmekesä 22.3.2018

Vuoden johtolanka 2018 -palkinto ja kunniakirjat #dekkaritiistai

Vuoden johtolanka 2018 -voittaja Timo Saarto.
Voitto tuli teoksesta Kuoleman kuukausi.

Suomalaisten dekkariharrastajien yksi vuoden jännittävimmistä päivistä oli tänään. Suomen dekkariseura ry nimittäin jakoi Vuoden johtolanka 2018 -palkinnon sekä myönsi Vuoden esikoisdekkari 2018 ja Ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan 2018. Tarkemmat tiedot palkinnon ja kunniakirjojen jakoperusteista löytyvät Suomen dekkariseuran verkkosivuilta.

Koska olin kaksi edellistä vuotta mukana Johtolanka-palkintoraadissa, pääsin mukaan myös tämänvuotiseen palkitsemistilaisuuteen. Siitä kiitokset Suomen dekkariseuran hallitukselle! Oli mukavaa olla mukana kerrankin vain ihan yleisönä ilman mitään esiintymisvelvoitteita!

Kolmijäseninen raati valitsi Vuoden johtolanka 2018 -voittajaksi Timo Saarron historiallisen dekkarin Kuoleman kuukausi (Karisto, 2017).

Ote raadin perusteluista (jotka löytyvät kokonaan myös tuolta Dekkariseuran verkkosivuilta):

”Kuoleman kuukausi on taitavasti rakennettu historiallinen dekkari. Se luo elävän ajankuvan vuoden 1917 Helsingistä, vähän ennen Suomen sisällissotaa. Saarto kuvaa tarkkanäköisesti järjestysvallan sekasortoa ja osapuolten välillä kytevää epäluuloa.

Saarron kuvaama historiallinen Helsinki tuntuu aidolta ja pohjautuu selvästi perusteelliseen taustatyöhön. --- Kuvaus ei jää kuitenkaan pelkäksi miljöön maalailuksi, vaan arkielämän pienet yksityiskohdat antavat siihen oikeasti eletyn elämän makua.

---Teoksen päähenkilöt ovat sympaattisia mutta tuntuvat kuitenkin aidoilta oman aikansa ihmisiltä. --- Romaanin juoni on punottu osaavasti, eikä se päästä lukijaa liian helpolla. ---Juoni vetää mukaansa ja pitää otteessaan loppuun asti. Teoksellaan Saarto osoittaa kuuluvansa suomalaisen historiallisen dekkarin kärkikaartiin.”

Kerrankin voin paukutella henkseleitäni ja kehaista, että olen lukenut palkintokirjan jo tuoreeltaan. Juttuni Kuoleman kuukaudesta löytyy siis täältä, ja muun muassa näin minä siitä olen kirjoittanut:

Saarto puhaltaa hienosti henkiin tuon sekasortoisen ja vaarallisen ajan kaikkine vivahteineen. Taustatyö on tehty huolella, eikä dekkarijuonessakaan ole valittamista.

Saarrolta on ihan lähiaikoina ilmestymässä seuraava historiallinen dekkari Kevään varjo, joka sijoittuu huhtikuuhun 1918, punaisen Helsingin viimeisiin päiviin. Odotettavissa on siis jälleen miljööltään poikkeuksellinen jännitysromaani. 

Henkselien paukutteluni vain jatkui, kun vuoroon tuli Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan jakaminen. Se myönnettiin nimittäin Heikki Valkamalle gastrodekkarista Pallokala (Tammi, 2017. Jälleen ensin raadin perusteista otteita:

”Pallokala vie lukijan kiinnostavalle kulttuurilliselle makumatkalle. Valkama kuvaa luontevasti japanilaista kulttuuria mutta välttää liiallisen tiedon vyörytyksen. --- Keitos on maustettu herkullisesti kulttuurillisilla kommelluksilla.

Valkama on valinnut romaaniinsa erityisen kiinnostavan päähenkilön: huippukokki ei ole tyypillinen dekkarin rikosta ratkova hahmo. --- Valkama kuljettaa tarinaa luontevasti ja varmasti. Teksti on sujuvaa ja kangertelematonta ja imaisee helposti lukijan mukaansa.
Pallokala on esikoisdekkariksi harvinaisen kypsä näyte viihdyttävän kirjoittamisen taidosta.”

Pallokalankin luin ihan tuoreeltaan se ilmestyttyä. Kurkkaa koko juttuni täältä, jos kiinnostaa. Muun muassa näin olen lukemastani ajatellut:

”Pidin eksoottisesta ympäristöstä ja näyttävästä murhatavasta, mutta kumpikin tuntui toisaalta vaativan paljon selittämistä ja avaamista, mikä valitettavasti syö jännitystä vaikka muuten kiintoisaa onkin. Japani-faneille ja ruokafriikeille tämä on oivallinen herkkupala.”

Myös Valkama kirjoittaa jo seuraavaa Japaniin sijoittuvaa dekkariaan!

Heikki Valkama ja Vuoden esikoisdekkari -kunniakirja,
joka myönnettiin dekkarista Pallokala.

Suomen dekkariseura ry:n Ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirja meni tänä vuonna unkarilaiselle Vilmos Kondorille viisiosaisesta Budapest Noir -sarjasta, joka sijoittuu Unkarin lähihistorian vuosiin 1936–1956. Sarjan osat ovat:

Budapestin varjot (Tammi, 2012)
Budapestin synnit (Tammi,2013)
Budapestin vakooja (Tammi, 2014)
Budapestin raunioissa (Tammi,2017).

Viides osa on myös tulossa suomeksi. Kirjat on suomentanut Tähti Schmidt (aik. Pullinen).

Päähenkilö rikostoimittaja Zsigmond Gordon kohtaa työssään rikollisuutta, jonka syvimmät syyt useimmiten ovat poliittisen järjestelmän halussa peitellä ja muuntaa totuutta tai muuten hyötyä rikollisuudesta. Kondor kuvaa päähenkilönsä tinkimättömäksi, kaikenlaista vääryyttä kohdanneiden puolustajaksi, jonka tavoitteena on tuoda esiin myös maansa hallinnollista tilaa.

Raati perustelee valintaansa muun muassa näin:

”Kirjojen tyyli on perinteistä kovaksikeitettyä jännityskirjallisuutta, mutta Kondor yhdistää siihen taidokkaasti ajankohdan kuvausta todellisine tapahtumineen. ---Teosten tärkeä elementti on Gordonin kotikaupunki Budapest, jonka rosoisuus Itävalta-Unkarin aikaisine loistokkaine rakennuksineen ja pimeine köyhine syrjäkujineen piirtyy elävänä silmiemme eteen.”

Kirjailijan kiitokset voi lukea seuran nettisivuilta.

Vilmos Kondori  kiitokset välitti
Tammen johtaja Outi Mäkinen.

Suomen dekkariseuran Johtolanka-palkinto ei ole rahapalkinto, vaan voittaja saa vuodeksi haltuunsa kiertopalkinnon, joka on Tuke Laurilan suunnittelema komisario Palmu -aiheinen puureliefi. Tänä vuonna voittajalle jäävä palkinto on uudistettu, ja se on kuvanveistäjä Inka Niemisen suunnittelema upea kaulaan tai vaikka seinälle ripustettava teos. Palkinto muodostuu teräksisestä Johtolanka-tekstistä, joka on kiinnitetty moottorisahan teräketjuun. Suunnittelijan sanoin: "Dekkariseuran palkintoon sopivaa kirskuvaa jännitettä ja viiltävän yllätyksellisiä palkintomateriaaleja." Kyllä!

Kuva Leena Korsumäki.

Palkittujen sormenjäljet myös painetaan asiaankuuluvin menoin kunniakirjoihin. Tällä kertaa seremonian toimitti ammattitaitoisen varmoin ottein Helsingin poliisilaitoksen nettipoliisi, ylikonstaapeli Teemu Hokkanen. Tätä vaihetta juhlamenoissa monet palkitut ovat tuntuneet kovasti jännittävän, mutta Hokkanen otti tilanteen haltuunsa ohjeistamalla ja harjoituttamalla toimenpiteen ainakin kertaalleen kummankin palkittavan kanssa. Hienosti meni! Lisäksi ylikonstaapeli Hokkanen viihdytti yleisöä kertomalla, miten sormenjälkiä vertailtiin maanlaajuisesti ennen ATK-aikaa.

Ylikonstaapeli Teemu Hokkanen harjoituttaa Heikki Valkamaa
sormenjäljen ottamista varten. Taustalla raadin pj. Matti Järvinen.

Hurjan paljon onnea palkituille! Tsemppiä Johtis-raadille urakan toiseen puoliskoon! 

A. H. Tammsaare: Maan lupaus #Viro100

Viron 100-vuotissyntymäpäivän kunniaksi kaivelin vielä kertaalleen vanhaa lehtijuttuarkistoani, jonka kätköistä löytyykin mitä parhaimmin päivään sopiva kirjoitus vuodelta 2002. Olen silloin untuvikkoharrastajakriitikkona saanut luettavakseni melkoisen klassikkojärkäleen eli Viron kansalliskirjailijan manttelia harteillaan kannattelevan A. H. Tammsaaren pääteoksen Totuus ja oikeus -sarjan aloitusosan Maan lupauksen suomennoksen. Teos teki vaikutuksen, ja muistan, että vilpittömästi olen aikonut lukea koko sarjan, kunhan sen suomennokset julkaistaisiin. Valitettavasti tämäkin hyvä aikomus on toistaiseksi toteutumatta.

Mutta tässä siis lehtijuttuni vuodelta 2002 (julkaistu Salon Seudun Sanomissa):

****

Otava on ottanut Seitsentähdet-klassikkosarjaansa virolaisen kirjailijan A. H. Tammsaaren pääteoksen, viisiosaisen romaanisarjan Totuus ja oikeus. Sarja ilmestyi Virossa nopeassa tahdissa vuosina1926 – 1933, mutta suomennokset ovat ikävä kyllä viipyneet näin pitkään. Kääntäjä Juhani Salokannel on kirjoittanut kirjaan saatesanat, joissa hän lyhyesti esittelee paitsi kirjailijaa ja hänen tuotantoaan myös Viron historiaa ja maaseutukulttuuria.

Totuus ja oikeus -sarjan aloittava Maan lupaus on raivaajaeepos hieman Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian ensimmäisen osan tapaan. Vargamäen Andres ei kuitenkaan ole torppari, vaan Viron ensimmäisiä itsenäisiä talonpoikia. Andres ostaa kolmekymppisenä tuoreena aviomiehenä itselleen maapalstan, kartanon entisen alustilan. Maa on huonoa soista näreikköä, mutta Andres uskoo omiin ja vaimonsa voimiin ja luottaa tulevaisuuteen. Työtä tehdään armotta vuodesta toiseen vuorokaudet lähes läpeensä. Kirjan eräs keskeinen teema onkin työnteon loppumattomuus. Milloinkaan ei tehty riitä, vaan jo tehty työ tuntuu vaativan yhä lisää.

Tarina alkaa 1860-luvulta, ja kirjassa kuvataan Vargamäen elämää parinkymmenen vuoden ajalta. Aika on kuitenkin lähes syklistä vuodenaikojen kiertoa, sillä työt toistuvat samoina vuodesta toiseen. Joitakin tapahtumia käsitellään yksityiskohtaisesti, kun taas välillä vuodet sivuutetaan maininnalla. Syntymä ja kuolema ovat entisajan maaseudulla alati läsnä. Lapset tuovat mukanaan iloa ja murhetta mutta myös odotettua vaurautta. Varsinkin poikia odotetaan perijöiksi ja työntekijöiksi, kun taas tytöt ovat lähinnä viemässä omaisuutta talosta pois.

Tammsaare käsittelee myös naisen roolia työjuhtana ja synnyttäjänä. Varsinkin talon emännän osana on loppumaton raataminen ilman arvostusta. Lapsia ja lapsuutta kuvataan kirjassa hyvin aidosti. Vaikka aineelliset olot eivät aina olleet kummoiset, lapset löysivät iloa monista yksinkertaisista asioista. Henkilökuvaus on kauttaaltaan laadukasta.

Keskeinen jännite romaaniin syntyy naapurusten keskinäisistä väleistä. Naapurin isäntä Pearu näet huvittelee mielellään haastamalla riitaa naapuriensa kanssa. Alkaa loppumaton kiusanteko ja oikeudenkäyntien sarja. Totuuden avulla Andres aluksi uskoo oikeutta saavansa, mutta hän saa oppia, että totuus on hyvin suhteellinen käsite ja oikeuskin usein vahvemman ja vauraamman puolella.

Näkökulma vaihtelee kirjan mittaan isännästä palvelusväkeen ja talon lapsiin. Pojan mukana irtaudutaan myös Vargamäestä, kun Indrek haluaa opiskelemaan. Vaihtelua tuo myös tyylilajien muuntelu. Paikoin vakaan eeppinen kerronta muuttuu vauhdikkaaksi tappeluiden ja voimainkoetusten kuvailuiksi. Mukana on humoristisia kohtauksia mm. kylän kapakasta, missä miehet kilpailevat voimillaan ja rahoillaan. Vastapainona ovat raastavat surun hetket, kun kurkkumätäepidemia korjaa satoa.

Maan lupaus on todellinen klassikko ja samalla vahva lukuromaani, jota ei malta laskea käsistään.

A.H. Tammsaare: Maan lupaus (Tõde ja õigus). Totuus ja oikeus I
Suomentanut ja saatesanat laatinut Juhani Salokannel. Otava 773 s.

Totuus ja oikeus -sarja suomeksi:


Totuus ja oikeus. 1, Maan lupaus. (Tõde ja õigus I, 1926.) Suomentanut ja saatesanan kirjoittanut Juhani Salokannel. Helsinki: Otava, 2002. 

Totuus ja oikeus. 2, Koulutie. (Tõde ja õigus II, 1929.) Suomentanut ja saatesanan kirjoittanut Juhani Salokannel. Helsinki: Otava, 2004. 

Totuus ja oikeus. 3, Surmatulet. (Tõde ja õigus III, 1931.) Suomentanut Juhani Salokannel. Helsinki: Otava, 2007. 

Totuus ja oikeus. 4, Kuolemantanssi. (Tõde ja õigus IV, 1932.) Suomentanut ja saatesanan kirjoittanut Juhani Salokannel. Helsinki: Otava, 2011. 

Totuus ja oikeus. 5, Kotiinpaluu. (Tõde ja õigus V, 1933.) Suomentanut ja saatesanan kirjoittanut Juhani Salokannel. Helsinki: Otava, 2013. 

Riina Mattila: Järistyksiä #nuortenkirjatorstai

Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailu oli osa WSOY:n Suomen satavuotisjuhlavuoden ohjelmaa. Kilpailussa etsittiin uusia kaunokirjallisia tekstejä, jotka kertovat nuorten elämästä tämän päivän muuttuvassa suomalaisessa todellisuudessa. Mitä Suomen nuoret toivovat tulevaisuudelta, mitä he pelkäävät? Minkälaisia tarinoita tästä ajasta syntyy? Kilpailu oli tarkoitettu kirjoittajille, jotka eivät vielä olleet julkaisseet kaunokirjallista teosta nuorille. Rohkeat kokeilut olivat tervetulleita.

Kilpailun voitti Jukka Behm nuortenromaanillaan Pehmolelutyttö, joka julkaistiin viime syyskuussa ja joka oli yksi kuudesta syksyn 2017 Lasten ja nuorten Finlandia -palkintoehdokkaista. Kilpailun kolme parasta teosta kustantamo sitoutui julkaisemaan sähköisessä muodossa ja voittaja siis julkaistiin myös painettuna.

Kakkoseksi raati asetti Riina Mattilan nuorten aikuisten romaanin Järistyksiä, joka kertoo sisäoppilaitosmuotoista taidelukiota jossain päin Suomea käyvästä Eeliasta. Romaani ”kuvaa rakastumista sellaisella voimalla, herkkyydellä ja tarkkuudella, että lukija tuntee jokaisen värähdyksen omassa vatsanpohjassaan saakka.”

Kolmannen palkinnon nappasi Sanna Heinosen romaani Noland, joka ”on vahva kertomus monikulttuurisesta ystävyydestä ja rakkaudesta jalkapalloon”.

Olen nyt lukenut kaikki kolme palkintosijoille yltänyttä romaania, ja on pakko tunnustaa, ettei varsinaisesti käy kateeksi tämänkään raadin tehtävä. Parhaimmiston keskinäisen järjestyksen päättäminen on varmasti vaatinut keskustelua. Jos olisin itse saanut mitalit jakaa, olisi kahden ensimmäisen paikka kenties vaihtunut päinvastaiseksi.  Vaikutuin ja liikutuin Järistysten parissa aidoimmin. Tarina kosketti keski-ikäisen lukijankin sydäntä. Millaistakohan olisi lukea tämä kirja nuorena, sydän vereslihalla?

”Lapsena ajattelin, että minut oli vahingossa tiputettu väärään paikkaan, siksi olemassaolo kutitti ja oli jotenkin vaikeaa. Ajattelin, että uskomalla tarpeeksi minut haettaisiin jonakin yönä oikeaan kotiin. Jonnekin, missä kaikkien sisällä asuisi aurinko, eikä minun tarvitsisi enää pelätä niitä hetkiä, kun jokin minussa räsähti rikki ja alkoi vuotaa. Sellaisina iltoina pystyin nukahtamaan vain, jos silitin omaa käsivarttani ja sepitin samalla iltasatua ihmisistä, jotka osasivat paijata kaikki surupeikot kesyiksi.”

Elisa eli Eelia on kotoisin pikkukaupungista, jota kutsutaan kirjassa vain nimellä pesäpallokaupunki. Nimi on kuvaava ja nostaa ainakin minulle mieleen hyvinkin vahvoja stereotypioita kapeakatseisesta ja tiukkapipoisesta pikkukaupunki-ilmapiiristä. Siihen mielikuvaan Eelian hyvää tarkoittavat mutta ahdaskatseiset vanhemmat istuvat hieman turhankin hyvin. He eivät halua nähdä ja ymmärtää, miksi tytär kieltäytyy pukemasta joulujuhlaan mekkoa.

Kun Eelia isompana haluaa pukea ylleen miesten paidan, äiti kutsuu sitä kapinaksi ja ’vaiheeksi’. Vanhemmat uskovat, että kieltämällä totuuden he voivat pakottaa tyttärensä siihen muottiin, johon tämä heidän mielestään kuuluu. Eelian hätää ja tuskaa ei näe eikä kuule kukaan. Sukupuolijaottelu ahdistaa Eeliaa mielettömästi, kun ei ole ketään, jonka kanssa voisi edes puhua. Hän ei ole tyttö, vaikka vartalo siltä näyttääkin. Mutta ei hän koe olevansa oikein poikakaan. Arat tutkimusretket netissä tuovat joitakin helpottavia vastauksia, mutta yhtä kaikki elämä pesäpallokaupungissa on tukehduttaa hänet.

Eelian yllätykseksi vanhemmat kuitenkin suostuvat siihen, että hän käy lukion monen sadan kilometrin päässä kotoa Vaajapuron kunnan taidelukiossa Vällyssä. Se on parasta, mitä Eelialle on tapahtunut. Siihen asti. Toisen lukiovuoden alussa kouluun tulee ketunsilmäinen tyttö Isla, joka muuttaa kaiken lopullisesti. Eelia rakastuu.

Mattila kuva Eelian ja Islan suhteen kehittymisen Eelian näkökulmasta pakahduttavan kauniisti kaikkine jumalaisine onnentunteineen ja syvän epätoivon hetkineen. Samalla kun nuorten suhde etenee ja syvenee, Eelia alkaa vähitellen päästä sinuiksi itsensä kanssa. Mutta helppoa se ei ole. Ei, vaikka Islan lisäksi koulussa on Eelian uskollinen ja turvallinen kämppis Karhu, joka auttaa, tukee ja neuvoo kaikessa, aivan kaikessa, siinäkin, mitä Eelia ei tiedä itsestään ja rakkaudesta. Edessä onkin melkoinen tutkimusmatka niin omaan kuin toisenkin sieluun ja vartaloon, seksuaalisuuteen ylipäätään.

Annan Mattilalle täyden tunnustuksen poikkeuksellisen hienosta eroottisen latauksen kuvauksesta. Se on samaan aikaan sekä herkkää että rohkeaa olematta tippaakaan sensaatiohakuista. Tähän pystyy harva kirjoittaja.

Kohottauduin istumaan ja vedin mekon hänen päältään. Olisin halunnut itkeä ja haukkoa henkeä onnesta, mutta en osannut kuin ahmia hänen alastomuuttaan silmieni taakse, arkistoon jonka halusin täyttää tuhansilla samanlaisilla kuvilla. Annoin käteni liukua pitkin rintoja ja solisluita, piirsin hänen ääriviivansa hämärään huoneeseen ja sain hänet huokaamaan. Vapisin kun Isla ohjasi käteni alemmas, liike oli vimmainen ja käskevä kun alushousut revittiin sivuun.

Koulussa Eelia siis voi olla vapaasti oma itsensä. Sieltä hän löytää ystävän eli Karhun ja rakkauden eli Islan. Mutta entä kotiväki? Miten kertoa kotona, että on rakastunut – tyttöön? Välit vanhempiin eivät ole olleet kovin hyvät pitkää aikaan, mutta isän ja äidin hyväksyntä on kuitenkin äärimmäisen tärkeää Eelialle. Syysloma ja perheen kohtaaminen väikkyvät edessä pelottavana mustana aukkona, joka on nielaista hänet.

Huh huh, Järistyksiä on kyllä melkoisen järisyttävä lukukokemus. Sitä on helppo suositella kohderyhmälleen eli nuorille aikuisille. Ainakin minä pidän sitä nimenomaan nuorten aikuisten eli YA-kirjallisuutena. Yläkouluikäisistä ylöspäin Järistyksiä sopii aivan kaikille avaamaan silmiä ja purkamaan turhia ennakkoluuloja. Koululuokassa sen teemat tarjoavat hyviä keskustelunaiheita miltei ehtymättömästi. Sen lisäksi se on hieno ja rohkeasti kirjoitettu koskettava romaani.

Riina Mattila: Järistyksiä
WSOY 2018. E-kirja.

Arvostelukappale.

Järistyksistä muualla:

"Mattila on taitava rakentamaan henkilöhahmoja ja luomaan tunnelmia: Eeliasta & Islasta tulee lukijan ystäviä, joille toivoo hyvää. Eelian kämppäkaverista Karhusta saisi helposti oman romaaninsa." Näin kirjoittaa kirjailija Terhi Rannela omalla sivullaan. Ehdottomasti olen samaa mieltä! Karhun hahmo jäi mietityttämään jälkikäteen kovasti minuakin. 

Lastenkirjahylly-blogin Rouva Huu kirjoittaa;  "Keskiössä on pikemminkin oman identiteetin löytäminen ja ensirakastumisen hurman kuvaaminen tavalla, joka koskettaa kaikkia joskus sen kokeneita." " Riina Mattilan Järistyksiä kuvaa kauniisti ensirakkautta, jossa ollaan kaikki aistit auki. Hän on tarkka havainnoitsija, joka kirjoittaa esikoiskirjailijaksi harvinaisen konkreettista, elämyksellistä tekstiä, joka jättää lukijaan jäljen."
Lukufiilis-verkkolehdessä Veera Härmä (14 v.) kirjoittaa: "Kouluissa ympäri maailmaa pitäisi lukea tämä yhdessä, jotta nuoret älyäisivät, etteivät he ole yksin ajatustensa kanssa ja että hekin voivat hypätä pois keinusta vapauteen."
Yöpöydän kirjat -blogin Niina T. ei päässyt aivan niin hyvin kirjan tarinan sisään kuin olisi toivonut: "Kirja on paitsi sateenkaareva kertomus oman itsen löytämisestä, myös teos rakkaudesta ja sen voimasta. Minulle asti tämä voima ei ikävä kyllä kuitenkaan ylettynyt täydellä teholla."

Kirjanurkkaus-blogissa ihastuttiin Mattilan kerrontaan ja kieleen: "Mattila osaa kuvailla upeasti kutkuttavaa jännitystä, epävarmaa odotusta, latautunutta eroottista tunnelmaa, joka on täynnä sanomattomia haluja ja tunteita. Teksti itsessään on myös yllättävien, osuvien kielikuvien kyllästämää, eli juuri sellaista, josta pidän."

"Kirja on loistava ennakkoluulojen purkaja", toteaa Riikka Lukijan roolissa -blogissa.

Heidi P. Kirjapöllön huhuilua -blogissa: "Mattilan romaani avaakin lukijan silmät monelle seikalle, jotka vaikuttavat meistä sukupuolestamme tietoisilta ihan ookoilta, mutta jotka ovat hankalia muunsukupuolisille."

Maria Calendula ei mielestään ollut lainkaan oikeaa kohderyhmää, mutta vaikuttui: "Kerronta taas oli parhaimmillaan loistavaa. Kirjassa oli kappaleita, joita luin hengittämättä uudestaan ja uudestaan. Herkeimmillään sanat osuivat juuri kohdilleen, väänsivät rintalastan alta."
Tekstiluola-blogin Tuomas analysoi laajasti teoksen taustaa ja vastaanottoa ja kirjoittaa: "Romaani on toivoa antava ja osoittaa, että asiat voivat muuttua paremmaksi, vaikka vaikeitakin tunteita ja tilanteita kirjassa kohdataan kaunistelematta."

Kirjallisuuslehti Lumoojassa Maria Mäkituomas kirjoittaa: "Tunteiden kuvaus on elävää, ja erityisesti ihastumisen ja rakastumisen kuvaukset ovat väkeviä ja värikkäitä."
"Järistyksiä on sellainen kirja, jonka soisi päätyvän mahdollisimman monen luettavaksi. Erityisen hyvin uskoisin sen iskevän ysiluokkalaisiin, sekä lukioikäisiin", toteaa Maija Kirjojen keskellä -blogissa.

"Tämä teos on ehkä lempein ja positiivisin lukemani teos muun/transsukupuolisuudesta", kirjoittaa Anu Anun ihmeelliset matkat -blogissa. 

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä

Tulossa:
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 1.3.2018
Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan 8.3.2018
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat 15.3.2018