Turun kirjamessut 2016 kuvakoosteena

Suomen vanhimmat kirjamessut eli Turun kirjamessut messuiltiin viime viikonloppuna 25. kerran. Kuuluin etuoikeutettuun valiojoukkoon eli messujen vapaaehtoiseen somelähettiläsjoukkueeseen. Messujärjestäjät olivat poimineet kontaktilistaltaan parisenkymmentä hyvin erilaista someaktiivia raportoimaan messumeiningistä omille kanavilleen. Itse vietin messuilla kaikki kolme intensiivistä hulinapäivää ja päivitin blogini Twitter- ja Instagram-tilejä niin paljon kuin vain kykenin! 

Kokosin tähän juttuun vielä makupaloja messupäivistäni. En julkaise nyt tässä yhteydessä perinteisiä otoksia messuesiintyjistä, vaan säästelen niitä myöhempään käyttöön. Olen sen sijaan koonnut sekä puhelimeni että kamerani muistikortille tarttuneita hieman toisenlaisia otoksia iloksenne.

Ensimmäisen messuaamun tunnelma sisääntuloporteilla on aina yhtä kärsimätön. Tänä vuonna Turussa järjestettiin ensimmäistä kertaa koululaisille suunnattu Suunnista kirjaan -tapahtuma, ja messuhallissa vieraili avajaispäivänä kuuleman mukaan 4 000 koululaista opettajineen. Säpinää messuosastojen välissä oli siis heti alusta saakka oikein mukavasti. Onneksi pressilipulla pääsi tuosta tungoksesta nopeasti ohitse!

Olen monesti ihmetellyt, miksi kirjamessuilla ei ole 'kaljatelttoja' samaan tapaan kuin monilla muilla messuilla olen nähnyt olevan. Nyt oli tällainen pystybaari viritetty, mutta vain kerran näin se toiminnassa. Kaljaa ja skumppaa oli tarjolla, mutta ei tainnut oikein kirjamessuilijoita houkutella. Kummallista?

Heti ensimmäisenä päivänä oli varmistettava, että Tammen osastolla on jälleen tämä kuuma tarjous. Ja olihan se! Lauantaina kävimme tyttäreni kanssa ostamassa yhteisen kolmen kirjan annoksen. Helsingissä sitten uudelleen...Vastustamatonta.

Pojatkin tunnetusti lukevat mutta myös kirjoittavat kirjoja. Olisivatkohan tässä kuvassa messujen nuorimmat kirjailijat? KaMuNI - 354 elämänviisautta -kirjan kirjoittajat eli Roope Kankare, Sampo Mustonen ja Jalo Niinikangas jaksoivat promota kirjaansa ahkerasti ja iloisina koko viikonlopun.

Messujen antikvariaattiosastolta olisi voinut ostaa vaikka tällaisen!

Yleisradion osastolla oli kova hyörinä ja kauniit siniset lamput. 

Messuilla jaetaan monenlaisia palkintoja. Niistä yksi on Runo-Kaarina-palkinto, jonka tänä vuonna vei Oulussa asuva Riikka Ulanto kokoelmallaan Vedelmiä. Kuva on napattu perjantain pressistartista. Kirjamessujen ohjelmapäällikkö Jenni Haukio toimii Runo-Kaarinan suojelijana ja on itse voittanut samaisen kilpailun vuonna 1999. Ulanto kertoi pikahaastattelussa, että voitto tuntuu lähinnä hirvittävältä. Ymmärsin, että hän viittasi voiton myötä tuleviin esiintymisiin. Eiköhän hirvitys pian kaikkoa. Onnea voittajalle!

Tässä kuvassa istutaan ja seistään B-hallissa Tieto-lavan edessä. Lavalla istuvat kirjailijat Katja Kettu, Meeri Koutaniemi ja Mari Seppälä kertomassa suurprojektistaan, jonka hedelmä on tietoteos Fintiaanien mailla. Kolmikko olisi keveästi vetänyt täyteen messujen päälavankin katsomon. Tieto-lavan liepeillä tunnelma oli paikoin kireä, kun sopivaa kuvauspaikkaa ei löytynyt, istumapaikasta puhumattakaan. Tässä kohdin myös toivoin, että kirjan ostaminen olisi mahdollista saman tien siinä esiintymisen yhteydessä. Sain kyllä oman kappaleeni kaikkien kolmen tekijän signeeraamana ostettua. Valtava tungos oli muuten aina myös siellä, missä haastateltiin arkkipiispa Kari Mäkistä.

Messujen teemat olivat tänä vuonna Saksa ja Satakunta. Satakunnan messuosasto oli satumaisen kaunis! Aamuvarhain ennen varsinaisen hulinan alkua saattoi kuulla taustalla linnunlauluakin! Toisen somelähettilään eli Jouko Pukin Facebook-seinältä kävinkopsaamassa tiedot: Sanojen Satakunta -osaston on suunnitellut läänintaiteilija Marjo Heino. Suurennetut grafiikat Tuuli Salin, kirkko Paavo Paunu, "Juuriaan myöten" Reetta Partanen, letkuveistokset Tapio Haapala, Puput Henna Tyrväinen, "Kesä" Päivi Setälä.

 Mistäköhän aiheesta ei olisi Suomessa kirjoitettu kirjaa?!

Suomen dekkariseurallakin oli jälleen oma pieni osastonsa, joka pyöri ahkerien talkoolaisten voimin. Tarkoituksena oli markkinoida seuraa ja tehdä kullanarvoista jäsenhankintaa. Jos jäsenyys ja laadukas Ruumiin kulttuuri -lehti kiinnostavat, voi jäseneksi liittyä myös netin välityksellä seuran sivuilla. Tämän vuoden uutuustuote on muuten tappavan hyvä laku! 

Sunnuntaina messuilla puhui kirjoistaan myös Turun oma megajulkkis Robin. Itse en päässyt Robinia katsomaan, koska olin samaan aikaan ensin Enni Mustosen Ruokarouvaa käsitelleessä lukupiirissä ja sitten ystävän kanssa lounaalla. Lukupiiri muuten oli aivan ihastuttava kokemus. Menkää ihmeessä, jos vain tilaisuus tarjoutuu. Seuraavat messulukupiirit ovat kuukauden päästä Helsingissä.

Lauantaiaamuna piipahdin myös Robustoksen, Osuuskumman ja Kustannus Aarnin yhteisellä messuosastolla, jossa päivystivät Heikki Savola, J.S. Meresmaa ja Pasi Luhtaniemi. Oli mukava juttutuokio, kiitos! Kuvassa on Suomi lukee -kirjatornin messuversion prototyyppi! 

Tässä kuvassa valmistaudutaan teatteriesitykseen! Satakunnan messuosastolla esitettiin sunnuntaina maistiaispala upouudesta Heli Laaksosen kirjoittamasta näytelmästä Sylvia, Tuija ja laulava patja. Kuvassa patja keskellä. Miten sen saa laulamaan, paljastuu kyllä!

Tuijan komeat tohvelit!

Messujen arvokkain yksittäinen esine lienee kuvassa oleva vanha asiakirja, jota vartioi ihan oikea vartija herkeämättä. Kuvata sai, mutta ilman salamaa, ja näyttelyteltassa oli pimeää!
Kuvassa siis kuningas Birgerin suojeluskirje Karjalan naisille vuodelta 1316.

Messuilla tehdään aina myös kirjahankintoja. Tänä vuonna sain kolmelta kustantajalta mukaani juttumateriaalia vastaisen varalle. Kustannus Aarnin omistaja Pasi Luhtaniemi tuikkasi kainalooni Timo Teräsahjon Paskiaiset saatesanoilla, että se on kovinta, mitä heidän kustantamonsa tänä vuonna julkaisee. Osuuskumman kojupäivystäjä J.S. Meresmaa antoi mukaani Anni Nupposen sadan sanan novelleja sisällään pitävän pikkuisen Hirviöasiakaspalvelun. Jospa lopultakin saisin luettua ensimmäisen Nupposen teoksen. Haamu-kustannuksen Tiina Hautala taas suositteli Antti Saarnion ja Cata Ahlbäckin hellyttävää Aavepoika Aapeli & Mörkölinnaa. Lupasin sen luettuani kierrättää naapurin kohderyhmäläisille. Jostain syystä nämä arvostelukappaleet ovat kovin pelottavaa osastoa!

Tammella on siis messuilla huipputarjouksia Keltaisesta kirjastostaan, mutta ohittaa ei kannata Teoksen osastoakaan. Sieltä olen viime vuosina joka kerta tehnyt huippulöytöjä. Niin tälläkin kertaa! Tomi Kontion ja Elina Warstan Koira nimeltään Kissaa on kehuttu kovasti, ja pakkohan se oli ostaa. Saattaa sujahtaa joululahjapakettiin, kunhan ensin sen itse luen. Minna Lindgrenin Sivistyksen turha painolasti on ollut pitkään lukulistallani, ja nyt sen sai edullisesti pokkarina. Raija Oranen ei ole ihan kärkisuosikkejani, mutta Aurora kiinnostaa sitäkin enemmän. Sopii hyvin jatkoksi Metsästäjän sydämelle, joka kertoo Hjalmar Linderistä.

Näitä kirjoja en ostanut tai saanut messuilta, mutta ne olivat mukanani, koska halusin niihin signeerauksen. Enni Mustosen Ruokarouvaa siis käsiteltiin Otavan lukupiirissä, ja minut oli kutsuttu sinne bloggaajana mukaan seuraamaan keskustelua. Kirsti Manninen on sydämellinen ja lämmin esiintyjä, jolla hyviä tarinoita riittää! Olin saanut kirjan arvostelukappaleen kustantajalta etukäteen lukupiiriä varten. Minna Rytisalon Lempin kovakantisen version olen itse ostanut. Kustantajalta sain jo kesällä pehmeäkantisen ennakkokappaleen, mutta vaikutuin kirjasta niin, että se oli hankittava hyllyyn. Ja nyt siinä siis on kirjailijan omakätinen signeeraus! Kiitos!

Ensimmäinen messupäiväni huipentui kirjallisilla treffeillä, jotka Anna-Riikka Carlson oli järjestänyt messupäivän päätteeksi. Ideana oli tulla paikalle sellaisena kuin on mukanaan mielikirja, jonka raaski laittaa kiertoon. Jos kirjaa ei ollut, ei se haitannut. Lukuvinkkinsä saattoi jakaa ilmankin.

Paikalle saapui toistakymmentä pääosin keskenään ennestään tuntematonta henkilöä . Naisia taisi olla niukka enemmistö ja keski-ikäkin täällä 40:n paremmalla puolella. Nimiä tai taustoja ei kyselty, vaan puhuttiin vain kirjoista ja lukemisesta. Tunti hurahti kuin varkain! Aivan lumoava idea! Suosittelen kokeilemaan!

Treffeillä puhuttiin ja suositeltiin näitä kirjoja:

Joni Pyysalo: Alaska
Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Arne Nevanlinna: Marie
Annika Idström: Veljeni Sebastian
Harri Nordell: Hajo
Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman, Kauimpana kuolemasta, Kun aika loppuu
Milja Kaunisto: Piispansormus
Peter Höeg: Rajatapaukset, Lumen taju
Colm Toibin: Nora Webster
Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan
Terry McMillan: Mamma hoitaa hommat
Neitzel & Welzer: Sotilaat. Taistelemisesta, tappamisesta ja kuolemisesta
Hannah Arendt: Totalitarismin synty
Terhi Rannela: Frau
Tove Jansson: Muumi-kirjat
Minna Lindgren: Ehtoolehto-trilogia
Paavo Haavikko: Tiet etäisyyksiin, Puut kaikki heidän vihreytensä
Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
Antti Nylen: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet
Erkka Filander: Torso
Juhani Karila: Omenakrokotiilin kuolema
Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä
Ilkka Remes: Kiirastuli
Joakim Zander: Uimari

Oikeasti! Ehdimme puhua kaikista näistä ja vielä sivusimme muitakin! Aivan valtavan elähdyttävää!

Anna-Riikka Carlson kirjailija Joni Pyysalon kainalossa
Turun kirjamessujen kirjallisilla treffeillä.

Tein hyvät vaihtokaupat kirjallisilla treffeillä:
Uimari-pokkari vaihtui uunituoreeseen Alaskaan!

On tunnustettava, että kolme messupäivää putkeen ovat melkoinen rutistus. Antoisaa ja hauskaa kyllä oli! Monia mahtavia keskusteluja seurasin ja paljon kertyi luettavaa loputtomalle lukulistalle. Ihanaa on aina, kun on sukulaissielujen eli kirjoja rakastavien ihmisten keskellä. Turun kirjamessut on tosiaankin tapahtuma, jolla on sydän! 

Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja

Kuvittele mielessäsi keskikokoisen kaupungin laitosteatterin intiimi pieni näyttämö tai, vielä parempi, pikkukunnan vetoinen nuorisoseurantalo. Katsomo on viimeistä penkkiä myöten täynnä tavallista teatterikarjaa, eli meitä vähintään keski-ikäisiä naisihmisiä. Joku on saanut pakotettua vastahankaisen puolisonsakin mukaan. Valot sammuvat. Esitys alkaa.

Näyttämöllä on kaksi hurjaa mummoikäistä naista rakentamassa ilmapatjasta ja muista hyödykkeistä itselleen siskonpetiä. Laiha ja pitkä Sylvia, pieni ja pyöreä Tuija. Ikuiset ystävykset ovat linnoittautuneet lukkojen taakse pakoon Tuijan merkkipäiviä juhlivaa perhettä. Tarkoitus on siinä sivussa koostaa runoesitys Heli Laaksosen tuotannosta nuorisoseuran satavuotisjuhlaan.

Illan ja iltayön kuluessa puhutaan vahvalla lounaismurteella halki niin miesasiat ja kuolemiset kuin lapset ja lapsettomuudetkin. Ystävyys kestää kaiken ja on tärkeintä maailmassa. Siinä sivussa koetetaan muun muassa alkoholisoitua ja koota se runoesitys. Sopivaa materiaalia on vaikka kuinka.

Aik men.
Mää jäin.

Sylvia ja Tuija Turun kirjamessuilla 1.10.2016

.

Ainakin minä takuuvarmasti tykkäisin nähdä Sylvia, Tuija ja laulava patja -näytelmän estettynä. Kirjailija Heli Laaksonen kertoo kaunokirjaksi otsikoidun teoksensa esipuheessa, että sai idean tekstiinsä Vihdissä. Runokeikalla karismaattinen naishenkilö oli pyytänyt kirjailijaa kirjoittamaan hänelle ja hänen ystävälleen kamarinäytelmän kahdelle seitsemänkymppiselle naiselle. Muuta ei tarvittu. Idea lähti kehkeytymään taiteilijan aivoissa vastustamattomasti. Onneksi! (En edes halua yrittää uskoa, että kirjailija olisi ollut aikeissa lyödä pillit ja kynät pussiin! Ehei.)

Uskon, että näytelmän tilannut kaksikkokin on enemmän kuin tyytyväinen. Teksti on hauska ja lämminhenkinen, eikä näytelmän toteuttaminen vaadi kummoistakaan näyttämötekniikkaa ja lavastusta, jos ei haluta tai ole mahdollisuuksia. Tämä teksti sopii mainiosti kiertueille ja pienille harrastajaryhmille. Aivan mahtavaa on, että siinä on kaksi hienoa ja räväkkää roolia iäkkäämmille naisille. Nämä rouvat ovat todellisia mielensäpahoittajan vastakohtia!

Kansipiirros Heli Laaksonen. Taitava taitto Kaisa Niinistö / Paletti.

Sylvia ja Tuija ovat siis mainio kaksikko kuin suoraan Inge Löökin piirroksista! Ja mikä se laulava patja sitten on? Kannattaa itse lukea kirjaversio tai mennä katsomaan näytelmää. Tai molemmat! Sylviaksi sopisi Leena Uotila, Tuijaksi tietysti Tuija Piepponen. Esimerkiksi.

Jokasest ihmisest meihi joku merkki jää,
niinko entisvanhasest sai jokasest maast leiman passi.

Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja
Kynälä 2016. 95 s.

Ihailijakuva Helistä, Sylviasta (takana) ja Tuijasta
Turun kirjamessujen toisen päivän aamuna (varhain).

Arviokappale oikovedosversio.

P.S: Sylvia, Tuija ja laulava patja lähteekin kiertueelle ja tulee muun muassa Saloon Teatteri Provinssiin marraskuussa.

P.S. 2: Sylvialla ja Tuijalla on oma Facebook-sivu!

***

Eija Nurmio (Tuija) ja Marjatta Rinne (Sylvia).

Nyt on ihan pakko käpälöidä jo valmista juttua, sillä onnistuin tänään näkemään makupalan eli tiiserin pian kiertueelle lähtevästä Sylvia, Tuija ja laulava patja -näytelmästä Turun kirjamessuilla. Näytelmästä esitettiin kolme ensimmäistä lukua. 

Eija Nurmio (Tuija) ja Marjatta Rinne (Sylvia).

Pakko sanoa, että meno oli juuri niin ihanaa kuin olin odottanutkin! Marjatta Rinne Sylviana ja Eija Nurmio Tuijana ovat aivan mainio pari. Laaksosen teksti lähtee näiden ikävuosia keränneiden naisten hyppysissä sellaiseen lentoon, että katsomo oli kertaheitolla myyty!


Arvostan erityisesti tässä kokonaisuudessa sitä, että se on kirjoitettu kokeneille naisnäyttelijöille. Heissä on ruutia, mutta valitettavan harvoin he pääsevät taitojaan näyttämään ja käyttämään. Nyt pääsevät! Menkkä kattoma!

Elina Pulli: Tukkasurma

Dekkarin keinoilla on kerrottu hyvin monenlaisia tarinoita. Varhaiskasvatuksen asiantuntijaksi ja tietokirjailijaksi kustantajan sivuilla esiteltävä Elina Pulli on päätynyt valitsemaan romaaninsa Tukkasurma genreksi dekkarin kenties siksi, että hän kertoo olevansa dekkariharrastaja. Pullin esikoisdekkarin sivuilla viitataan ahkerasti moniin tuttuihin dekkareihin ja dekkarisankareihin enemmän tai vähemmän suoraan. Kirjan sankaritar pohdiskelee itsekin, näkyykö peilikuvassa kenties häivähdys neiti Marplea.

Kovin keskeisessä roolissa rikos ja sen ratkaiseminen ei päiväkotimaailmaan sijoittuvassa ihmissuhderomaanissa kuitenkaan ole. Paljon enemmän tilaa tarinassa vaatii päähenkilön, keski-ikää lähenevän espoolaisen lastentarhanopettaja Maarian rintasyöpä kuin päiväkodinjohtajan murhan selvittäminen. Paljon myös murehditaan perhekuvioista ja ystävättärien erilaisista miesvirityksistä. Ja aina välillä leivotaan.

Maarialle on siis tehty rintaleikkaus, ja hän käy syöpähoidoissa koko tarinan ajan. Alkusivuilla hän sopii esimiehensä Elvin kanssa käyvänsä päiväkodilla sopimassa sairauslomansa aikaisista käytännön asioista aamulla kello seitsemän. Kun Maaria saapuu tapaamiseen, hän löytää Elvin työhuoneestaan kuristettuna Peppi Pitkätossun peruukki niskassaan. Näyttää siltä, että joku on tappanut Elvin peruukilla.

Espoon poliisi osoittautuu täydellisen aikaansaamattomaksi ja ammattitaidottomaksi, eikä tutkinta etene mihinkään suuntaan. Maariasta taas tuntuu, että murhaajaehdokkaita suorastaan vilisee päiväkodin henkilökunnassa, heidän läheisissään sekä lasten vanhemmissa. Hän päättää itse ottaa selvää, kuka murhasi Elvin, hänen lapsuudenystävänsä.

Tarina rytmittyy Maarian syöpähoitojen tarkalla kuvauksella. Ollessaan paremmassa kunnossa Maaria jututtaa työtovereitaan ja koettaa penkoa Elvin asioita eri lähteistä. Mielikuvitusta Maarialla riittää, eikä hän häikäile käyttää hyväkseen pienintäkään tilaisuutta tiedonhankinnassaan. Edes sairaalan potilastietojärjestelmän urkkiminen ei ole hänen mielestään arveluttavaa, jos vain tilaisuus löytyy. Ja löytyyhän niitä, yllättävän helposti!

Maarian käyttämät tutkimusmenetelmät venyttävät dekkarinlukijan sietokykyä epäuskottavuudessaan. Jos siis lukee Tukkasurmaa dekkariodotukset edellä, saattaa pettyä. Loppuratkaisu on mielikuvituksellinen, ja vaikka lukija osaa sitä jo odottaakin, vuotavat perustelut silti melkoisesti.

Jos taas lukee kirjan sairauskuvauksena ja päivähoitotyön realiteettien esittelynä tarinan keinoin tai ihmissuhdeteoksena, saa enemmän vastinetta odotuksilleen. Päivähoidosta Pullilla on todellakin asiantuntevaa sanottavaa. Voisin myös kuvitella, että syöpään sairastuneet tai ainakin sairastuneen omaiset saavat teoksesta paljon irti. Syöpähoitojen kuvaukset ja sairastuneen kamppailu pelkojensa kanssa ovat hyvin kirjoitettuja.

Myös itse teksti on sujuvaa ja vaivatonta kieltä. Huumori on tunnetusti vaikea laji, ja tällä kertaa minua eivät kaikki Maarian huvittaviksi tarkoitetut sanailut aina naurattaneet. Samoin lähinnä kummastelin kirjan alkupuolelle sirotellut oudohkot kielikuvat:

Upea kesätakki sopi kantajalleen kuin sormenpäät kosketusnäytölle. --- Pelkkä surmaa edeltävien tapahtumien kuvittelu kulutti voimiani kuin ompelijan saumuri lankaa.

On luonnollisesti makuasia, pitääkö näitä vertauksia tuoreina vai omituisina. Sen sijaan ilmeisen paljon käytetty keino on lomittaa kerronnan sekaan otteita päiväkirjamerkinnöistä, joiden kirjoittajaa ja merkitystä lukija saa kirjan mittaan arvailla. Niiden tuoma lisäarvo jää Tukkasurmassa marginaaliseksi kuorrutukseksi, joka olisi kannattanut jättää suosiolla pois.

Elina Pulli: Tukkasurma

Schildts & Söderströms 2015. 299 s.

Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva

Tietokirjailija Mikko Porvali on ennen esikoisdekkariaan julkaissut kuusi teosta, joista OperaatioHokki oli vuonna 2011 Tieto-Finlandia-ehdokkaana. Itse olen sivusilmin vilkuillut keväällä 2013 ilmestynyttä Rautasormusta ja ajatellut, että jossain vaiheessa pitäisi lukea. Kotisivuillaan kirjailija kuvaa tuotantoaan lyhyesti näin:

Mielenkiintoni kohteita historiassa ovat suomalainen sotilastiedustelu, poikkeukselliset ihmiskohtalot sekä poliisitoimen ja rikostutkimuksen kehitys. Kirjojeni sivuilta löydät tarinoita henkilöistä, joita ei löydy historian hakuteoksista, mutta joiden kokemuksista, työstä tai vaiheista saatamme oppia yhtä ja toista.

Sinisen kuoleman kuva on siis ansioituneen tietokirjailijan ensimmäinen kaunokirjallinen teos, ja se on tarkoitettu myös Karelia Noir -nimellä kutsutun sarjan aloitusosaksi. Dekkarin tapahtumat sijoittuvat kriittisiin vuosiin 1920–1923 pääosin Viipuriin ja Kannakselle sekä epävakaalle rajaseudulle muotoutumassa olevien Suomen ja Neuvostoliiton valtioiden välimaastoon. Liikenne rajalla on vilkasta molempiin suuntiin. Omat lisämausteensa aikaan tuovat sisällissodan hiljattaiset tapahtumat sekä uuden valtion säätämä kieltolaki lieveilmiöineen.

Päähenkilönä ainakin tässä sarjan aloitusosassa on komisario Jussi Kähönen, jonka vaiheita seuraillaan lyhyesti jo vuoden 1918 tapahtumista alkaen. Lakia opiskellut nuorukainen tulee tempautuneeksi poliisikoulutukseen kesken kaiken, ja kurssinsa parhaimmistoon lukeutuvana hänelle tarjoutuu mahdollisuus tutustua muutaman kuukauden ajan Berliinin rikostutkijoiden työhön. Samaan aikaan hänen kurssitoverinsa ja hyvä ystävänsä Salomon Eckert on samoissa puuhissa Lontoon Scotland Yardissa. Muutaman nopean mutkan kautta kaverukset päätyvät työpariksi Viipuriin, jossa heidän tehtäväkseen tulee selvittää alkoholin salakuljetusta.

Porvali on siis hyödyntänyt omia kiinnostuksen kohteitaan myös dekkaria kirjoittaessaan, kuten oikein onkin. Sinisen kuoleman kuva on mainio sukellus kadonneeseen aikaan ja maailmaan. Lukija saa aimo annoksen kiinnostavaa tietoa vaikkapa siitä, miten tuskastuttavan hitaasti Suomessa hyväksyttiin sormenjäljet todisteiksi oikeudessa. Rikostutkijoiden turhautuminen on varsin ymmärrettävää! 

Poliisin matkassa päästään tutustumaan myös sodanjälkeisen Viipurin katulapsiongelmaan, joka on toki pienimuotoisempaa kuin Leningradissa, jonka vastaavaan maailmaan voi kurkistaa Sirpa Kähkösen Graniittimiehen sivuilla. Viipurin poliisit valjastavat katulasten parhaat voimat avukseen ja koettavat samalla omalta osaltaan ratkaista vaikeaa tilannetta.

Kirjassa on siis paljon todella mielenkiintoisia aineksia, kuten kuvaus Suomen toistaiseksi pahimmasta raitiovaunuonnettomuudesta ja vierailu kummallisessa Kirjasalon inkeriläistasavallassa Rajajoen toisella puolen. Viipuria on kuvattu elävästi, ja vain kerran hätäisestikin kaupungissa piipahtanut lukija bongaili mielissään tuttuja kulmia kaupungin ytimestä. Kaipailin kovasti aikalaiskarttaa vaikka kirjan sisäkansiin niin Viipurista kuin Kannaksen alueestakin.

Dekkarina ja fiktiona Sinisen kuoleman kuva sen sijaan jäi valitettavan vaisuksi lukukokemukseksi. Ilmeisimmäksi heikkoudeksi nousee varsinaisen juonen puuttuminen. On toki mielenkiintoista seurailla poliisien työskentelyä epävakaana ja erilaisia laittomuuksia pursuavana aikana, mutta teosta kannatteleva juonikuvio puuttuu ja tekee kokonaisuudesta hajanaisen. Faktan ja fiktion yhdistäminen ei ole aivan mutkaton juttu. Dekkarissa kannattaisi kuitenkin mennä fiktion ehdoilla ja täydentää tarinaa sopivissa kohdin faktalla, ei päinvastoin.

Myös henkilökuvauksessa on vielä petraamisen varaa. Jussi Kähönen on perinteiseen tapaan kirjan jonkinlaisena sankarina puhtoinen ja tinkimättömän oikeudentuntoinen. Ainakin alkuun Jussi tuntuu myös jonkin verran naiivin viattomalta, mutta kova maailma kyllä koulii hänestäkin turhan herkkäuskoisuuden varsin nopeasti. Vastapainoksi Jussin työpari Eckert ei ole aivan yhtä kirkasotsainen edes virantoimituksessa, ja miesten välejä hiertävätkin muutamat tilanteet, joissa heidän käsityksensä oikeasta ja väärästä menevät pahasti ristiin. Toki näin saadaan tarinaan synnytettyä kaivattua jännitettä.

Tämä ensikosketus Mikko Porvalin teksteihin kyllä vakuutti, ja ainakin Rautasormus nousi ylemmäs lukulistalla. Samaten Karelia Noir -sarjan jatko-osat tulevat aikanaan varmasti lukuun.

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva

Atena 2015. 317 s.

Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Kirjahyllyjeni kätköistä X: I-hylly

Syyskuu on jo kääntynyt lopuilleen ja on aika palata blogin sunnuntaisarjan pariin. Tänään on vuorossa Kirjahyllyjeni kätköistä X eli kirjan I.

Tuttuun tapaan hyllyyn on säilöytynyt monenlaisin perustein teoksia. Osa on kauan sitten luettuja, monet vielä lukuhetkeään odottavia. Jo kuvan perusteella kuitenkin erottuu selvästi kolmikko Irving – Itkonen – Itäranta. Siinäpä on kova trio!

Blogiani seuranneet tietävätkin jo, että John Irving on ollut vuosikymmeniä kirjarakkauteni. Alkukipinä on jälleen syttynyt lapsuudenkodissa, jonka kirjahyllystä olen äitini suosituksesta poiminut ensimmäisen Irvingini jo 80-luvulla. Se oli menoa kerrasta eli Kaikki isäni hotellit oli jotain aivan erilaista kuin mitä olin koskaan lukenut. Sisareni suosikki taisi olla Oman elämänsä sankari, jonka elokuvaversioon olen kovin tykästynyt myös. Garpin maailma on samaten loistava elokuvana mutta vielä huimasti antoisampi runsaana kirjana.  

Ihan kaikkia Irvingejä en ole itselleni omaksi hankkinut, ja näemmä Garpin maailmakin kokoelmastani puuttuu. Kuvasta puuttuu myös uusin hankintani eli Ihmeiden tie, sillä se odottelee optimistisesti tuossa luettavien pinossani. Irvingin tuotanto on runsas eikä tosiaankaan ihan tasalaatuinen. Vire alkoi mielestäni löytyä uudelleen Kunnes löydän sinut -romaanin kohdalla, ja Viimeinen yö Twisted Riverillä ja Minä olen monta ovat olleet huikeita lukukokemuksia.

Ensi kesänä olisi tarkoitus uusia Paksu heinäkuu -lukutempaus blogissani, ja siihen taidan tuon Ihmeiden tien säästää.

Lukijasuhteeni Juha Itkoseen ei ole aivan yhtä intohimoinen kuin Irvingiin. Olen ollut jo kokeneempi lukija Itkosen esikoisteoksen ilmestyessä, ja vaikka Myöhempien aikojen pyhiä tekikin vaikutuksen, se ei ollut Irvingin tavoin järisyttävä. Itkonen on mielestäni monta astetta arkisempi Irvingiä, mikä ei suinkaan ole moite. Itkosen romaaneissa minua on eniten viehättänyt kokemus samasta sukupolvesta ja pikkukaupunkilaisuuden ytimen tavoittamisesta. Nostalgiaakin on Itkosen kirjoissa juuri sopivasti, eikä se suinkaan aina ole romantisoivaa vaan paikoin aika viiltävääkin.

Itkosen teoksista olen kirjoittanut joukon lehtiarvioita, viimeisimpänä keväällä Palatkaa perhosista. Sitä varten ’jouduin’ lukemaan myös kulttiromaanin Anna minun rakastaa enemmän, joka ei lukeudu edelleenkään parhaisiin Itkosen teoksiin minun asteikollani. On toki helppo nähdä, miksi se aikanaan (ja edelleen) monia puhutteli ja herätti huomiota.

'

Suosikkini Itkosen tuotannosta on Hetken hohtava valo, josta olen kirjoittanut muun muassa näin:

”Teos on myös tutkielma isän ja pojan vaikeasta suhteesta. Eskon musertava varjo tuntuu tukahduttavan erityisesti Esan alleen. Toisaalta siellä varjossa rimpuilee myös vaimo Liisa. Ihmissuhteisiin kuuluva puhe on Eskolta jäänyt oppimatta, eikä Esakaan siinä kovin hyvä ole: ”Kaikki tärkeä jää aina sanomatta. Kaiken olennaisen, sen mistä todella pitäisi puhua, ihmiset pitävät sisällään. Sen takia elämä on sellaista kuin se on. Haparointia pimeässä. Yhtä jatkuvaa väärinkäsitystä.”

Itkonen on jälleen kirjoittanut vaikuttavan ja nautittavan romaanin. Henkilökuvauksen ohella vahvaa on tarkasti piirretty ajankuva.”

Kolmantena muttei suinkaan vähäisimpänä I-hyllyläisenä esittelen huikean Emmi Itärannan. Itärannan Teemestarin kirja on oivallinen esimerkki siitä, että kokenutkin lukija voi hurmaantua hienon lukukokemuksen äärellä:

”Minä ihastuin paitsi kieleen, taitavasti rakennettuun maailmaan ja kiehtovaan tarinaan myös tiettyyn japanilaiseen tyyliin, joka kirjasta huokuu. Teeseremonioitten ikiaikaisuus, rauha ja kunnioitus säteilevät tyyneyttä koko kirjan tunnelmaan. Loppuratkaisu on vääjäämätön, mutta Itäranta ujuttaa siihen taitavasti myös pienen toivonkipinän.”

Edelleen allekirjoitan joka sanan!

Itärannan toinen romaani Kudottujen kujien kaupunki on muutamaa astetta hankalampi lähestyä ja vaatii lukijalta ponnistelua esikoisteosta enemmän. Itärannan tapa käyttää kieltä on kuitenkin ennallaan ja edelleen yhtä lumoavaa. Kovasti odotan hänen tuotannolleen jatkoa. 

***

Mitä ajatuksia kokoelmani tämä osuus herättää Sinussa? Mitä tuttuja kirjoja löysit listasta? Mitä olennaista näyttäisi puuttuvan? Mikä lukemattomista ehdottomasti pitäisi ottaa pian lukuun?

***

I-hylly (24.9.2016):

Anilda Ibrahimi: Punainen morsian (Tammi, 2010), ostettu, lukematta
Jarmo Ihalainen. Perheestä ja alastomana juoksemisesta (Sammakko, 2012), ostettu, lukematta, poistettu 2.1.2018
Gerry Birgit Ilvesheimo: Kuristajaviikunat (Johnny Kniga, 2003), ostettu ja a-kpl, luettu
John Irving: Kaikki isäni hotellit (Tammi,1981), ostettu, luettu
John Irving: Ystäväni Owen Meany (Tammi,1989), ostettu, luettu
John Irving: Tuulesta temmattu tyttöystävä (Tammi, 1996), ostettu, lukematta
John Irving: Sirkuksen poika (Tammi, 1994), ostettu, luettu, poistettu 2.1.2018
John Irving: Leski vuoden verran (Tammi, 1998), ostettu, luettu, poistettu 2.1.2018
John Irving: Neljäs käsi (Tammi, 2001), ostettu, luettu, poistettu 2.1.2018
John Irving: Kunnes löydän sinut (Tammi, 2006), ostettu, luettu
John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä (Tammi, 2010), ostettu, luettu
John Irving: Minä olen monta (Tammi, 2013), ostettu, luettu
John Irving: Ihmeiden tie (Tammi, 2016), ostettu, lukematta
John Irving: Vesimies (Tammi, 1991), ostettu, luettu, poistettu 2.1.2018
Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016), ostettu, lukematta
Sisko Istanmäki: Liian paksu perhoseksi (Kirjayhtymä, 1995), ostettu, luettu
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän (Teos, 2005), ostettu, luettu (nykyinen kappale, pokkariversio, taitaa olla lahja kustantajalta) poistettu 9.5.2017
Juha Itkonen: Kohti (Otava, 2007), a-kpl, luettu poistettu 9.5.2017
Juha Itkonen: Hetken hohtava valo (Otava, 2012), a-kpl, luettu poistettu 9.5.2017
Juha Itkonen: Ajo (Otava, 2014), a-kpl, luettu poistettu 9.5.2017
Juha Itkonen: Palatkaa perhoset (Otava, 2016), a-kpl, luettu poistettu 9.5.2017
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (Teos, 2012), arvontavoitto kustantajalta, luettu
Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki (Teos, 2015), ostettu, luettu
Eowyn Ivey: Lumilapsi (Bazar, 2013), ostettu, lukematta


***

Kirjahyllyjeni kätköistä -sarja:

A-hylly
B-hylly
C-hylly
D-hylly
E-hylly
F-hylly
G-hylly
H-hylly (Haa – Hol)
H-hylly (Hon-Höe)

Nina Peura: Kultasadetta

Ennuste ei ollut kovin hyvä, kun aloittelin Nina Peuran dekkaria Kultasadetta. Kansiliepeessä nimittäin kerrotaan, että kyseessä on Peuran kolmas jännitysromaani ja että ensimmäinen oli nimeltään Kuolemankukkia. Viimeksi mainitun kansikuva kolkutteli jotain muistissani, ja kas, olen aikoinani lopettanut kirjan kesken heti alkusivuillaan. Valitettavasti on sanottava, ettei Kultasadetta juurikaan parempi ollut, vaikka sen velvollisuudentuntoisesti loppuun asti kahlasinkin. Tyyli on edelleen vaivaannuttavan teennäistä ja ponnetonta, jaarittelevaa ja kaikkea muuta kuin jännittävää.

Helsinkiläisen East Paper -nimisen perheyrityksen toimitusjohtaja Gunnar Suurmaa löytyy aamulla vuoteestaan kuolleena. Vaimo Laila Suurmaa, omaa sukua Östman, löytää miehensä ja miettii, miten tilanteessa pitää toimia. Paikalle lampsivat ensin poliisit, sitten lääkäri ja lopulta hautausurakoitsija. Kaikki ovat yksimielisiä: mies on kuollut sydänkohtaukseen. Pitkän päivän päätteeksi leski alkaa soitella lapsilleen suruviestiä. Samalla lukijalle esitellään Suurmaan perhe. Käy ilmi, että perhe ei ole koskaan ollut kovin sopuisa. Isä on ollut tyrannimainen, vaativa ja lapsiaan eriarvoisesti kohteleva.

Rikoskomisario Olli Berg kuitenkin kiinnostuu poliisipartion raportista ja päättää tutkia terveen miehen kotikuolemaa hieman tarkemmin. Seuraa kiusallisen kömpelöä kyselemistä ja jaanailua Suurmaan pariskunnan tavoista jakaa kasvatus- ja ansaintavastuuta. Ruumiinavauksen päättämisestäkin jahnataan vaikka kuinka pitkään, ja se venyy venymistään. Vasta kirjan viimeisillä sivuilla selviää, että kyse on kuin onkin murhasta. Kuka sen teki, miten ja miksi, selviävät kuin itsestään loppusivuilla.

Sitä ennen lukija on pitkästytetty lähes hengiltä kuvailemalla Lailan ja Gunnarin avioliiton vaiheita East Paperin historiikin ohella. Perilliset kinaavat, miten firman asiat pitäisi järjestellä uudessa tilanteessa ja välillä vähän kokkaillaankin. Eipä sitten juuri muuta.

Nina Peura: Kultasadetta

Mäkelä 2015. 262 s.

Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Kirsi Pehkonen: Karhuvaaran uhri

Sivutyönään kirjoittava luokanopettaja Kirsi Pehkonen on ehtinyt julkaista monenmoista ennen esikoisdekkariaan Karhuvaaran uhria, ja se kyllä näkyy erittäin myönteisesti. Pehkosen kieli on sujuvaa ja dialogi luontevaa. Kirjan rakenne on hallittu ja toimiva, ja juonikin toimii kiitettävästi. Harva kokenutkaan dekkaristi saa pakettia toimimaan yhtä hyvin. Karhuvaaran uhrin hyvät ominaisuudet eivät sitä paitsi jää vielä tähän.

Monen viime aikoina lukemani dekkarin äärellä olen miettinyt erityisesti kirjan alun tärkeyttä. Alun, siis ensimmäisten tarinan sivujen, pitää olla vetäviä, mieluiten koukuttavia. Suoraan asiaan on dekkarireseptissä lähes välttämätön ainesosa. Pehkonen ratkaisee sen käyttämällä tuttua kikkaa eli ennakoimalla, näyttämällä palan myöhemmistä tapahtumista, ja käyttäen murhaajan näkökulmaa. Sitten on jo varaa aloitella hitaammin, hyvin taustoittamalla sekä henkilöitä, heidän suhteitaan ja miljöötä. Lukija on kuitenkin jo vakuutettu, että vielä tässä ruumis kylmenee ja silmä sammuu.

Genreltään Karhuvaaran uhri on perinteinen arvoitusdekkari. Ensin tapetaan yksi kirjan henkilöistä (en halua paljastaa, kuka, koska ainakin minulle uhri tuli miltei täytenä yllätyksenä!), sitten aletaan selvittää, kuka sen teki. Tyylipuhtaaseen tapaan hyvin monella on ainakin jonkinlainen motiivi ja tilaisuuskin surmatyöhön. Poliisin haparoidessa johtolankaviidakon uumenissa yksi keskeisistä henkilöistä joutuu vielä kamppailemaan tosissaan hengestään tappajan kynsissä ennen kuin kaikki saadaan sievästi pakettiin.

Kiehtovinta antia Karhuvaaran uhrissa on tapahtumaympäristö ja siihen liittyvä materiaali. 

Tapahtumat sijoittuvat kainuulaiseen erämaahan Karhuvaara-nimiseen luontokuvauskeskukseen. Entiseen seurakunnan leirikeskukseen perustetun liikeyrityksen isä on itsekin luontokuvausta harrastanut Esko, eronnut ja hieman viinaan menevä keski-ikäinen mies. Muutaman luottoalaisensa kanssa Esko pyörittää yllättävän kansainvälistä liiketoimintaa, jossa kantavana ideana on karhujen valokuvaaminen haaskalla pienistä kojuista. Valo- ja elokuvaamaan tulevat niin ammattilaiset kuin täydelliset amatööritkin.

Reippaana kesäapulaisena Eskolla on parikymppinen kummityttö Johanna, jolla on dekkarissa keskeinen rooli. Kun leppoisat poliisit saapuvat paikalle selvittämään henkirikosta, alkaa lähes jokaisen paikalla olijan taustoista selvitä jotain salattavaa tai ainakin yllättävää. Loppuhuipennus on hyytävyydessään vertaansa vailla!

Pehkonen selvästikin tietää, mistä kirjoittaa. Luontokuvausturismista saa tämän dekkarin lukemalla aimo annoksen silkkaa tietoa ja kaiken lisäksi kiinnostavassa muodossa. Karhuvaaran asiakkailla on jokaisella hyvin kirjavat motiivit vierailulleen, ja niiden avulla Pehkonen valottaa ilmiötä eri näkökulmasta ilman, että joutuu yhtään luennoimaan tai saarnaamaan. Takakannessa uhataan, että tämän kirjan luettuaan ei enää koskaan katso television luontodokumentteja entisin silmin, ja pahaa pelkään, että takakansiteksti on oikeassa. Sama ristivalotus lankeaa luontokuviin ylipäätään, samoin suurpetoihin, metsästykseen, luonnonsuojeluun, lööppijulkisuuteen ja muihin kirjan teemoihin. Pehkonen kirjoittaa niin elävästi, että melkein voisin harkita karhuretkeä itsekin. Ehkä.

Kirsi Pehkonen: Karhuvaaran uhri

Myllylahti 2015. 269 s.

Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.