Ruumiin kulttuuri

 

Kirjallisuuslehtiesittelyssä on tällä kertaa vuorossa Suomen dekkariseuran jäsenlehti Ruumiin kulttuuri. Ihan tarkoituksella on lykännyt Ruumiin kulttuurin esittelyä tänne asti, koska lehden päätoimittaja vaihtui keväällä ja samassa yhteydessä lehden ulkoasua ja vähän sisältöäkin uudistettiin.

Tänä vuonna Ruumiin kulttuuri -lehden päätoimittajana aloittanut Päivi Remes on vasta kolmas lehden historiassa. Vuosina 1984–2005 päätoimittajana toimi Risto Raitio, ja hänen seuraajansa Keijo Kettunen jäi tänä vuonna eläkkeelle. Mitä ilmeisimmin tehtävä on antoisa ja tekijöilleen mieluinen.

Suomen dekkariseuran jäsenmaksu on tällä hetkellä 42 euroa/vuosi, ja Ruumiin kulttuuri -lehti kuuluu jäsenetuihin eli jäsenet ovat automaattisesti myös lehden tilaajia. Lehteä voi tilata seuraan kuulumattakin, ja ei-jäsenille tilaushinta on 50 euroa/vuosikerta. Myös irtonumeroita on ollut saatavana joistakin poikkeuksellisen hyvin varustelluista myyntipisteistä. Irtonumeron hinta on 12,50 euroa. Lehden levikiksi ilmoitetaan 1500 kpl. Kiiltäväpintaiselle paperille painettu lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Se on uudistuksen myötä nelivärikuvitettu. Mitat ovat 17 x 25 cm, ja sivuja on 90–100 vähän numerosta riippuen.

Nron 2/2021 sisällysluettelo.

Ruumiin kulttuuri on erinomainen kirjallisuuslehti jännityskirjallisuutta harrastavalle lukijalle. Aihepiiri on aina ymmärretty lehden toimituksessa hyvin avarakatseisesti, joten juttuaiheet vaihtelevat dekkarikirjailijoiden henkilöhaastatteluista rikoselokuviin ja esikoisdekkarikirjailijoista klassikkoihin. Jotkut juttusarjat ovat kulkeneet mukana vuosikymmeniä, kuten nykyiseltä nimeltään 10 minun mieleeni -sarja, jossa dekkariharrastajat saavat esitellä kymmenen lempidekkariaan. Numerossa 2/2021 vinkkejä jakaa kasvatuspsykologian professori ja opetusneuvos Niina Junttila.

Tärkeimpiä osastoja Ruumiin kulttuurissa on legendaarinen Käräjät, jossa julkaistaan lehden kirjallisuusarvostelut. Alun perin kunnianhimoisena tavoitteena on ollut, että lehdessä arvioidaan kaikki suomeksi ilmestyvä jännityskirjallisuus, mutta tavoitteesta on ollut pakko tinkiä yhä paisuvan julkaistavien teosten määrän vuoksi. Jännityskirjallisuus tulkitaan hyvin väljästi, joten Käräjille pääsee yleensä myös esimerkiksi kauhukirjallisuuteen laskettavia teoksia. Mukaan mahtuu aina joskus myös omakustanteita.

Käräjillä on tänä vuonna ilmestyneissä lehden numeroissa arvoitu kummassakin päälle viisikymmentä teosta, joten myös arvioitsijoita on lukuisia. Itse silmäilen aina Käräjät-osion läpi ja tarkistan, mitkä arvioiduista teoksista olen jo ehtinyt lukea. On mielenkiintoista verrata omaa näkemystään lehden arvioitsijan näkemykseen kirjasta. Jonkin verran käytän Käräjiä myös oman luettavien pinoni karsintaan tai teosten uudelleen järjestämiseen lukulistallani. Käräjiin myös palaan myöhemminkin, kun olen siinä arvioituja kirjoja ehtinyt lukea. Joskus lainaankin jotain arviota omassa blogijutussani.

Toinen minulle tärkeä toistuva osio on vuoden 1. ja 3. numerossa oleva listaus kaudella julkaistavista jännityskirjoista. Niihin palaan vielä jälkikäteenkin tarkistamaan, mitä olen ruksannut luettavien listalleni. Listoissa ovat mukana pieniäkin kustantamoja, joten sitä kannattaa silmäillä saadakseen kokonaiskuvan tarjonnasta.

Numerossa 2/2021 on muhkea juttu Columbo-tv-sarjasta, kuten kansikin kertoo. Kannessa myös mainitaan oikeushammaslääkäri Helena Rannan kolumni, joka sai palan kurkkuun. Monet sodat ja konfliktit ovat mainioita trillerinäyttämöjä, mutta on hyvä välillä muistuttaa, millaista on todellisuus.

Olen kuulunut Dekkariseuraan oman muistini mukaan 1990-luvulta lähtien, mutta en ole säästänyt lehden vuosikertoja. Vaikka ilmestymistahti on maltillinen, paperia kuitenkin vuosien mittaan kertyy niin paljon, että sitä ei voi kotonaan säilöä määräänsä enempää. Yleensä minulla on tallessa pari tuoreinta vuosikertaa.

Olen itsekin vuosien varrella kirjoittanut muutaman artikkelin Ruumiin kulttuuriin. En enää edes muista, miten avustajasuhteeni alkoi, mutta ensimmäinen juttuni lehdessä näyttäisi olleen teatteriarvostelu vuodelta 2012. Myös tässä tuoreimmassa lehdessä on kirjoittamani juttu Ajatusten tulkitsijat, jonka kirjoitin dekkari-illan striimauksen pohjalta. Seuran puheenjohtaja Leena Korsumäki haastatteli kääntäjiä Mari Hallivuorta ja Anne Kilpeä muun muassa dekkareiden suomentamisesta, ja minä kirjoitin haastattelusta jutun lehteen.

Ruumiin kulttuuri on käsittääkseni pohjoismaisittainkin poikkeuksellinen dekkarikenttää laajasti käsittelevä säännöllisesti ilmestyvä lehti. Vaikka vähän puolueellinen olenkin, voi mielestäni silti sanoa, että kyseessä on todella kovatasoinen julkaisu melkein millä mittapuulla tahansa. Sisältö on ajankohtainen, kiinnostava, monipuolinen ja ammattitaitoisesti kirjoitettu ja koottu. Myös ulkoasu on tyylikäs ja nyt uudistuksen jälkeen tohtii sanoa, että myös nykyaikainen. Lehteä ei ole uudistettu liikaa, mutta kuitenkin saatu kokonaisuutta raikkaammaksi ja houkuttelevammaksi. Onnittelut, Suomen dekkariseura ja Ruumiin kulttuuri!

Uusimmasta numerosta 2/2021 voi lukea näytejutun täältä.

Kirjallisuuslehtisarjassani on esitelty seuraavat lehdet:

Särö
Lumooja
Nuori Voima
Parnasso
Ruumiin kulttuuri

Mikko Kalajoki: Velkakirja

Mikko Kalajoki nappasi toisen palkinnon Otavan, Otavan Kirjasäätiön ja tuotantoyhtiö Dionysos Filmsin rikosaiheisessa kirjoituskilpailussa Rikos 2019 ’Kipupiste’-nimisellä käsikirjoituksella, joka ilmestyi aivan hiljattain Velkakirja-nimisenä. Kilpailun voitti A. M. Ollikaisen Kontti, ja kolmanneksi tuli Tommi Laiho Uhanalaisillaan.

Palkintoraati perusteli valintaansa näin:

”Kipupiste on tiivis ja intensiivinen, sysimustan huumorin leikkaama trilleri. Pakkomielteisen nuoren naisen ja hämäriin bisneksiin ajautuvan urheiluvälinekauppiaan epätodennäköinen suhde kylvää jälkeensä niin henkistä kuin aineellista tuhoa, eikä ruumiiltakaan vältytä. Kuka lopulta pettää kenet, ja kenestä lopulta tulee murhaaja ja kenestä uhri? Kielellisesti vivahteikas kerronta vie lukijaa suvereenisti näkökulmahenkilöstä toiseen ja ammentaa vastaansanomattoman tarkkanäköistä komiikkaa niin urheilumaailmasta, perhe-elämästä kuin pikkugangsterien yhteentörmäyksistä.”

Velkakirja alkaa, kuten kunnon dekkarin tai jännitysromaanin pitääkin, eli mennään suoraan asiaan. Prologi alkaa oivallisesti:

”Ruumis makasi huurteisessa kaislikossa toinen poski puoliksi vedessä.”

Seuraavalla sivulla paljastuu, että ruumis on Reijo Härmistön. Hänellä on kaulassaan siisti reikä, joka mitä ilmeisimmin on aiheuttanut hänen kuolemansa.

Ruumis löytyy isänpäivän aamuna. Lyhyen prologin jälkeen palataan ajassa taakse päin selvittämään, miten urheiluvälineyrittäjä ja perheenisä Reijo on päätynyt kaislikkoon reikä kaulassaan. Kuka hänet tappoi ja miksi?

Nopeasti käy ilmi, että murhaajaehdokkaista ei todellakaan ole pulaa. Reijolla on ollut sivusuhde opiskelijatyttö Pihlan kanssa, joka on tullut raskaaksi. Pihla ei ole kuitenkaan saanut kerrotuksi raskaudestaan Reijolle, vaan on ryhtynyt säännöllisesti stalkkaamaan Härmistöjen kotia iltaisin. Pihlalla ei selvästikään ole kaikki hyvin, ja ihan syystäkin hän käy terapiassa. Siellä hän on tutustunut Teemuun, suunnilleen ikäiseensä poikaan, joka on ihastunut häneen. Pihlan äitisuhde on vaikea ja traumaattinen.

Reijo pyörittää urheiluvälinebisnestä omien nuoruusvuosien aktiivisten yleisurheiluaikojensa verkostojen avulla. Kauppa ei kuitenkaan oikein enää suju. Se on harmi, sillä Reijon vaimolla on erittäin kallis maku, eikä Reijossa ole miestä kertomaan totuutta bisneksistään vaimolleen. Niinpä hän on tullut ottaneeksi vähän epäilyttävää lainaa puolalaiselta yrittäjältä. Harmillisesti lainat ovat nyt erääntymässä. On keksittävä jotain uutta. Sattumalta Reijo törmää nuoruudenystäväänsä Pasi Vähäkaitaan eli VK:hon, jolla on oivallinen idea Reijon rahatilanteen parantamiseen.

Velkakirja on alaotsikoitu romaaniksi. Itse määrittelisin sen veijaridekkariksi, sillä vaikka Reijolla on vakavia ongelmia, joita hän ei pysty ratkaisemaan, kuten lukija prologin perusteella hyvin tietää, tarinassa on vahva (tragi)koominen sävy. Reijo ei todellakaan ole mikään ammattirikollinen, eikä VK:sta ole kiperissä tilanteissa sanottavammin apua, jollei lihasvoimaa lasketa. Muutamat kohtaukset kiertyvät suorastaan absurdeiksi.

Juoni on punottu oivallisesti. Murhaajaehdokkaita tosiaan suorastaan vilisee, eikä loppuratkaisua osannut odottaa. Lisäksi siihen on vielä kiedottu yksi mojovahko bonusyllätys!

Vertailu ei ole reilua, mutta kieltämättä mieleen tulivat ainakin Antti Tuomaisen ja Mikko-Pekka Heikkisen mustan huumorin sävyttämät jännitysromaanit. Sanon tämän siis ihan vilpittömänä kehuna, jona se ymmärrettäköön.

Mitä ilmeisimmin Rikos 2019 -kirjoituskilpailu kannatti järjestää! Kärkikolmikko on nyt luettu ja erinomaiseksi havaittu.

Mikko Kalajoki: Velkakirja
Otava 2021. 320 s.
Äänikirjan lukija Paavo Kerosuo, kesto 7 h 33 min.

Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.

Paul-Erik Haataja: Häkkilinnut

 

Päätin keväällä, että luen kaikki ne Vuoden johtolanka -palkinnon saaneet dekkarit, joita en ole vielä lukenut ja joista en ole kirjoittanut blogiini. Urakka on vasta alkumetreillään. Olen lukenut nyt neljä ensimmäistä palkinnon pokannutta dekkaria 1980-luvulta. Tehtävä on osoittautunut opettavaiseksi, ja olen jo onnistunut paikkaamaan monta ammottavaa aukkoa dekkarisivistyksessäni.

En esimerkiksi ole koskaan ennen lukenut Paul-Erik Haatajan dekkareita, vaikka niitä on ilmestynyt kolmella vuosikymmenellä yhteensä koko tusinan verran. Haatajan sankari on Helsingin poliisin väkivaltatoimiston komisario Armas Tammelin. Jo sarjan aloitusosassa Nuori, kaunis ja kuollut (Tammi, 1984) Tammelin suunnittelee jäävänsä pian sairauseläkkeelle. Tammelin oli silloin 55-vuotias sydänkohtauksesta toipunut raamikas poliisi. Teoksessa Dekkarisankarit – kuka kukin on (BTJ Kirjastopalvelu, 2006) todetaan myös, että Tammelin seurustelee Annikki Kunnaksen kanssa ja että hän harrastaa valokuvausta ja tupakointia.

Vuonna 1988 Johtolanka-raati  (Jukka Parkkinen, Eila Pennanen, Harry Sundqvist) perusteli valintaansa muun muassa näin:

”Haataja hallitsee kertojanotteellaan kollektiivisen poliisiromaanin tekniikkaa. Hänellä on myös taitoa rakentaa draamallisia kohtauksia, jotka usein laukeavat koomisina tilanteina. Huumori tulee esille myös dialogissa, joka psykologisen kuvauksen ohella on tyypillistä tekijälle. Romaanin juoni on huolellisesti laadittu ja realistinen.”

Häkkilinnut on siis ensimmäinen lukemani Haatajan Tammelin-dekkari. Se on sarjan neljäs osa, mutta mitään ei mielestäni haitannut, vaikkei ollut aiempia osia lukenutkaan.

Tapahtumat alkavat jostakin suomalaisesta varuskunnasta, josta kaksi varusmiestä Tomi ja Petri päättävät ottaa hatkat. Suunnitelmana on ottaa mukaan tusina rynnäkkökivääriä sekä ammuksia, myydä ne tuttavan avulla eteenpäin ja karistaa Suomen tomut kannoilta. Nisse on hoitanut pakoauton sovittuun paikkaan, ja seuraavakin ajopeli löytyy juuri sieltä mistä pitikin. Kaksikko päätyy nopeasti Helsinkiin.

Kaverusten pako ja erityisesti asevarkaus herättää suurta huomiota niin viranomaisten keskuudessa kuin mediassakin. Kummallakin pojalla on rikostaustaa sen verran, että on syytä olettaa vaikeuksia olevan tiedossa. Onko suunnitteilla peräti terroritekoja vai pelkästään pankkiryöstö? (1980-luvulla pankkeja ryöstettiin tuon tuosta, kuten varttuneemmat muistamme.) Koko Etelä-Suomi tuntuu olevan poikien takia varuillaan, ja kaikki tapahtuvat rötökset laitetaan mieluusti heidän piikkiinsä. Niin myös Helsingissä Tullisaaren ulkoilupuistosta löytyneen miehen tappaminen.

Todellisuudessa Tomin ja Petrin hieno pakosuunnitelma on kokenut takaiskun toisensa jälkeen. Nissellä on runsaasti syitä, miksi hommat eivät etene ja kaverukset joutuvat tappamaan aikaansa Nissen etelänreissulle lähteneen kaverin kerrostaloasunnossa. Hermot alkavat pian kiristyä puolin ja toisin. Onko Nissellä mitään kunnon suunnitelmaa ylipäätään, vai aikooko hän tehdä karkureille oharit?

Komisario Tammelin ryhmineen kohauttelee karkurijahdille ja -hysterialle vähän huvittuneena kulmiaan. Siihen sotkuun he eivät aio näppejään työntää. Tullisaaren ruumiilla tuskin on mitään tekemistä kahden nuorukaisen yltiöpäisen karkuretken kanssa.

Johtolanka-raati kiittelee Haatajaa kollektiivisen poliisiromaanin tekniikan hallinnasta, eikä väärässä olekaan. Koko jaoksen väki on mukana tutkinnassa ja myös toiminnallisessa loppuhuipennuksessa. Kovin värikäs ei poliisien ryhmä nykylukijan silmin ole, mutta on mukana sentään konstaapeli Pitkävuoma, joka on kotoisin Lapista. Naisia jaokseen ei kuulu.

Pientä äijädekkarin sivumakua Häkkilinnuissa nykylukijan mielestä on. Esimerkiksi naispuolisen seurattavan pukeutumisrituaalia kuvataan pitkään ja hartaasti yksityiskohdissa säästelemättä. Yleistunnelma on kuitenkin leppoisa ja ote lämpimällä huumorilla sävytetty. Poliisin sen paremmin kuin rosvojenkaan hommat eivät mene aivan putkeen, mutta loppupeleissä poliisit sitten kuitenkin ottavat pistevoiton. Ei mitään ylivoimaista, mutta jonkinlaisen kuitenkin. Juoni on punottu ilman muuta taiten, ja yllätyksiäkin oli matkassa ihan mukavasti.

Haataja on taitava dialogin kirjoittaja, ja dialogia Häkkilinnuissa onkin runsaasti. Se tekee tarinasta ilmavan ja keveän lukea. Mitään pakkomiellettä lukea koko Tammelin-sarja läpi tästä ei tullut, vaikka ihan mukavan nostalgiatripin 80-luvulle Häkkilintujen parissa teinkin. Tuorein ja ilmeisesti viimeinen Tammelin-dekkari Urakan loppu ilmestyi vuonna 2005 (Tammi).

Paul-Erik Haataja: Häkkilinnut
Tammi 1987. 280 s.

Kirjasto.

Vuoden johtolanka -palkitut dekkarit:
(Linkki vie omaan blogijuttuuni teoksesta.)

2025: Max Manner: Harha

2024: Kale Puonti: Fadi

2023: Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit 

2022: Niko Rantsi: Kuka viereesi jää

2021: Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

2020: ArttuTuominen: Verivelka

2019: Eva Frantz: Kahdeksas neito

2018: Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

2017: Mikko Porvali: Veri ei vaikene

2016: Pauliina Susi: Takaikkuna

2015: Kati Hiekkapelto: Suojattomat

2014: Timo Sandberg: Mustamäki

2013: Reijo Mäki: Sheriffi

2012: Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

2011: Antti Tuomainen: Parantaja

2010: Marko Leino: Ansa

2009: Jarkko Sipilä: Seinää vasten

2008: Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

2007: Tapani Bagge: Musta taivas

2006: Matti Rönkä: Ystävät kaukana

2005: Tuula-Liina Varis: Vaimoni

2004: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

2003: Taavi Soininvaara: Koston komissio

2002: Seppo Jokinen: Hukan enkelit

2000: Jari Tervo: Minun sukuni tarina

1999: Ilkka Remes: Karjalan lunnaat

1997: Leena Lehtolainen: Luminainen

1996: Hannu Vuorio: Nyman

1994: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

1993: Pentti Kirstilä: Imelda

1992: Markku Ropponen: Kuolemanuni

1990: Harri Nykänen: Takapiru

1988: Paul-Erik Haataja: Häkkilinnut

1987: Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset

1986: Sulevi Manner (Juha Numminen ja Eero J. Tikka): Susi

1985: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset

Richard Osman: Torstain murhakerho

 

Kun esikoisdekkaria myydään jo yksin sen ilmestymismaassa Iso-Britanniassa puolitoista miljoonaa kappaletta, on ilmiselvästi kyseessä jotain poikkeuksellista. Selitys löytyy kirjailijasta, joka on Richard Osman. Tunnustan, etten ole ennen Torstain murhakerhon lukemista kuullutkaan Osmanista, mutta hän on mitä ilmeisimmin melkoinen stara Britanniassa. Viisikymppinen Osman on suosittu tv-visailujuontaja ja koomikko, jolla on muun muassa yli miljoona seuraajaa niin Instagramissa kuin Twitterissäkin.  

Itse siis tartuin Torstain murhakerhoon iloisen tietämättömänä sen tekijän suosiosta ja alkukielisen version huippumyyntiluvuista. Niistä ei tarvitsekaan mitään tietää, vaan kirja toimii loistavasti ihan sellaisenaan, tietysti. Tätä kirjoittaessani satuin muuten vilkuilemaan vähän Twitterin uutisvirtaa, ja sillähän vilahti jo kuva seuraavan dekkarin The Man Who Died Twice englanninkielisestä ennakkokappaleesta.

Coopers Chasen eläkeläisille suunnattu luksuskylä sijaitsee Kentin maakunnassa entisen luostarin alueella. Asukkaille on tarjolla monenlaisia aktiviteetteja, ja he ovat myös itse aktiivisesti kehitelleet itselleen ajankulua. Japanilaiseen oopperaan keskittyvällä keskustelukerholla on varaus palapelihuoneeseen aina torstaisin. Oikeasti kerho keskustelee vanhoista ratkaisemattomista rikoksista niitä koskevien asiakirjojen perusteella. Asiakirjat on Coopers Chaseen tuonut Kentin poliisin entinen komisario Penny Gray. Tietenkin vain ihan omin luvin.

Muut kerhon jäsenet ovat Elizabeth, jonka ammattia ei kerrota mutta jolla on yhteyksiä sellaisiin tahoihin, että hän pystyy halutessaan vaikka lukemaan poliisin sähköposteja, sairaanhoitaja Joyce, joka pitää tutkimuksista vähän naiivia päiväkirjaa, sekä professori Bernard ja psykiatri Ibrahim. Kaikki ovat siis jo eläkkeellä ja niin varoissaan, että pystyvät nauttimaan Coopers Chasen palveluista.

Vanhojen murhatutkimusten penkominen voi tuntua harmittomalta harrastukselta, mutta tilanne muuttuu, kun tapahtuu murha, joka liittyy Coopers Chaseen. Lipevällä grynderi Ian Venthamilla on kunnianhimoiset suunnitelmat tuottoisan eläkeläiskylän laajentamisesta. Suunnitelmiin muun muassa kuuluu luostarin vanhan hautausmaan päälle rakentaminen, mikä tietysti aiheuttaa vastustusta useissakin tahoissa. Ventham järjestää liikekumppaninsa Tony Curranin kanssa tiedotustilaisuuden suunnitelmistaan Coopers Chasen asukkaille. Tony Curran tapetaan heti tilaisuuden jälkeen kotonaan.

Luonnollisesti torstain murhakerhon jäsenet kiinnostuvat tapauksesta välittömästi. He haluavat tapausta tutkimaan tutun poliisin, Lontoosta muuttaneen konstaapeli Donna de Freitasin. Donna on imarreltu eläkeläisten toiveesta, mutta toteaa, ettei ole niin ylhäällä Kentin poliisin hierarkiassa, että voisi osallistua murhatutkintaan. Pomo Chris Hudson ei tulisi kuunaan suostumaan. Donna ei siis vielä tiedä, mitä kaikkea torstain murhakerhon jäsenet pystyvät halutessaan järjestämään!

Tutkimukset etenevät rivakasti teenjuonnin ja viinihetkien lomassa. Vaikka murhakerholaisilla on jo ikää, mielenvirkeyttä heiltä ei totisesti puutu. Asioita mutkistaa kuitenkin, että mitä ilmeisimmin kovin monilla on pitkään kätkössä pidettyjä salaisuuksia, joiden paljastumista pelätään eri syistä. Murhiakin taitaa lopulta olla useampia!

Kustantajan sivuilla Torstain murhakerhosta sanotaan, että se ”on kuin yhdistelmä Minna Lindgrenin Ehtoolehto-romaaneja, Agatha Christien Miss Marpleja sekä suosikkisarja Emmerdalea.” Luonnehdinta ei ole ollenkaan kehno, sillä jonnekin näiden välimaastoon Osman on teoksensa sijoittanut. Ihan yhtä kirpeää kritiikkiä hän ei järjestelmää kohtaan tuikkaise kuin Lindgren, mutta hyvin brittiläisissä tunnelmissa harmaat pantterit rikoksia ratkovat opastaen lempeästi poliisitkin oikeiden ratkaisujen äärelle. Kerrontaote on lämpimän humoristinen, ja juoni on oivaltavan kimurantti.

Pidin Torstain murhakerhosta kovasti! Se toimii myös äänikirjana mainiosti, joskin alkuun oli hieman keskityttävä, jotta pääsi henkilöistä ja heidän keskinäisistä suhteistaan kartalle. Kunhan seuraava osa suomennetaan, laitan sen lukulistalle ilman muuta.

Richard Osman: Torstain murhakerho (The Thursday Murder Club)
Suom. Arto Schroderus.
Otava 2021. 400 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen, kesto 11 h 34 min.

Ennakkokappale. Äänikirja BookBeat.

Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset

 

”Kirstilä on suomalaisen dekkarikirjallisuuden ehdotonta huippua ja jo klassikko lajissaan”, toteaa dekkariasiantuntija Terttu Uusimaa Dekkarinetti-sivustollaan.

Niin, tiesin olevani tämän juttuni kanssa pulassa jo lukiessani Pentti Kirstilän ensimmäistä Vuoden johtolangalla palkittua psykologista trilleriä Sinivalkoiset jäähyväiset. En nimittäin voi sanoa juurikaan pitäneeni siitä. Muistelen myös joskus aikaisemmin lukeneeni jonkin Kirstilän teoksen, todennäköisesti Elektran, enkä pitänyt siitäkään. Ja koska Kirstilä on yksi niistä harvoista kirjoittajista, jotka ovat saaneet Johtolangan kahdesti, joudun lukemaan vielä kolmannenkin Kirstilän teoksen!

Kirstilän tuotannosta tunnetuimman ja arvostetuimman osan muodostavat ylikonstaapeli Lauri Hanhivaarasta kertovat poliisidekkarit. Niihin olen tutustunut jossain vaiheessa elokuva- ja tv-sarjaformaatissa. Antti Litja esittää tunnetuimmassa eli Jäähyväiset presidentille -filmatisoinnissa Hanhivaaraa. Silti paremmin on elokuvasta mieleeni jäänyt Hannu Laurin hyytävä olemus.

Vuoden johtolangalla vuonna 1987 palkittu Sinivalkoiset jäähyväiset ei nimestään huolimatta kuulu Hanhivaara-dekkareihin, vaan se on sarjoista erillinen yksittäisteos. Se ei myöskään ole poliisidekkari, vaan lajityypiltään se on pikemminkin psykologinen jännitysromaani. En luonnehtisi sitä trilleriksi, sillä toimintaa on siihen liian niukalti, vaikka ruumiitakin kyllä tulee.

Palkintoraati (Risto Hannula, Eila Pennanen ja Kyösti Salovaara) on aikanaan perustellut valintaa näin:

”Pentti Kirstilä on ollut keskeisellä tavalla luomassa suomalaista jännitysromaania nimenomaan kirjallisuutena. Hän on etevä juonen sommittelija, yllättäjä ja lukijan tietoinen hämääjäkin, ja myös hänen henkilökuvauksissaan on ytimekkyyttä. Hänen kirjoistaan jää vahva visuaalinen jälkikuva, liikuttiinpa sitten Tampereella, kuten hänen alkuaikojen kirjoissaan, tai Kreikassa, kun nyt palkittavassa romaanissa.”

Juonenpunonta ei nykymittapuulla ole Sinivalkoisissa jäähyväisissä kovinkaan vakuuttavaa. Myönnän toki auliisti, että vuosikymmenien takaista teosta ei ole reilua arvioida nykynäkökulmasta, mutta kerron nyt kuitenkin omat tuntemukseni lukukokemuksesta.

Teoksen alkutilanne on kieltämättä kutkuttava. Liikunnanopettaja Lasse Virtanen on nostanut puolen miljoonan markan henkivakuutuskorvaukset, jotka on maksettu hänelle tyttöystävä Siljan tapaturmaisen ’kuoleman’ perusteella. Silja ei kuitenkaan ole kuollut, vaan on odottanut Lassea ja vakuutusrahoja puolitoista vuotta Madeiralla. Nyt pariskunnan on tarkoitus vihdoin tavata Kreikassa ja aloittaa uusi huoleton elämä pesämunansa turvin. Mutta kohtalo puuttuu peliin, ja Lassen matkalaukku katoaa. Mitään rahoja ei siis ole. Riittääkö rakkaus yhteiselon pohjaksi?

Silja on todettu kuolleeksi, kun häneksi päätelty nuori nainen on löytynyt Lassen mökkijärvestä. Kaiken lisäksi Siljan entinen miesystävä toimittaja Seppo Kaisla on tuomittu hänen murhastaan vankilaan. Kaisla palkkaa toimittajaystävänsä Tapani Latvalan selvittämään, mitä oikeasti tapahtui. Hän ei usko Siljan kuolleen, vaan patistaa Latvalaa seuraamaan, mitä Siljan uusi poikaystävä puuhailee.

Kreikan saaristossa Siljan ja Lassen välit alkavat kiristyä rahojen vähetessä ja toivon vakuutusrahalaukun löytymisestä huvetessa. Jotenkin on saatava jostain rahaa, ja samalla Siljan on syytä pitää matalaa profiilia. Sitten Lasse saa rahakkaan työtarjouksen varakkaalta vaikuttavalta mieheltä. Mutta onko Suomen poliisi tai joku muu taho kiinnostunut pariskunnan toimista?

Sinivalkoisten jäähyväisten tunnelma on pikemminkin ahdistava kuin jännittävä. Koska dna-näytteiden ottaminen ei vielä 1980-luvulla ollut rutiinia, Siljan ’kuoleman’ lavastaminen on jotenkin hyväksyttävissä. Sen sijaan henkivakuutuskuviot vaikuttavat kyllä jokseenkin heppoisesti laadituilta.

Ahdistavuus johtuu osittain ainakin siitä, että kaikki romaanin henkilöt ovat enemmän tai vähemmän epämiellyttäviä ihmisiä, jotka petkuttavat ja hyväksikäyttävät kaikkia heti pienenkin tilaisuuden tullen. On vaikea lukea tarinaa, jolle ei osaa toivoa oikein minkäänlaista loppua, koska en halunnut kenellekään käyvän erityisen hyvin. Mutta Kirstilä kyllä minunkin mielestäni osaa mainiosti harhauttaa lukijaa, se myönnettäköön, ja loppuratkaisukin on sitten ihan kelvollinen.

Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset
WSOY 1986. 191 s.

Kirjasto.

Vuoden johtolanka -palkitut dekkarit:
(Linkki vie omaan blogijuttuuni teoksesta.)

2025: Max Manner: Harha

2024: Kale Puonti: Fadi

2023: Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit 

2022: Niko Rantsi: Kuka viereesi jää

2021: Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

2020: ArttuTuominen: Verivelka

2019: Eva Frantz: Kahdeksas neito

2018: Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

2017: Mikko Porvali: Veri ei vaikene

2016: Pauliina Susi: Takaikkuna

2015: Kati Hiekkapelto: Suojattomat

2014: Timo Sandberg: Mustamäki

2013: Reijo Mäki: Sheriffi

2012: Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

2011: Antti Tuomainen: Parantaja

2010: Marko Leino: Ansa

2009: Jarkko Sipilä: Seinää vasten

2008: Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

2007: Tapani Bagge: Musta taivas

2006: Matti Rönkä: Ystävät kaukana

2005: Tuula-Liina Varis: Vaimoni

2004: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

2003: Taavi Soininvaara: Koston komissio

2002: Seppo Jokinen: Hukan enkelit

2000: Jari Tervo: Minun sukuni tarina

1999: Ilkka Remes: Karjalan lunnaat

1997: Leena Lehtolainen: Luminainen

1996: Hannu Vuorio: Nyman

1994: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

1993: Pentti Kirstilä: Imelda

1992: Markku Ropponen: Kuolemanuni

1990: Harri Nykänen: Takapiru

1988: Paul-Erik Haataja: Häkkilinnut

1987: Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset

1986: Sulevi Manner (Juha Numminen ja Eero J. Tikka): Susi

1985: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset

A. M. Ollikainen: Kontti

 

Kiiltävä rahtikontti huvilan portilla olisi yhtä hyvin voinut olla avaruusalus, joka oli tuonut kartanon väelle vieraan toiselta planeetalta.

Kirjailijoiden Aki Ollikainen ja Milla Ollikainen ansioluettelo on vaikuttava. Aki Ollikainen sai esikoisromaanistaan Nälkävuosi Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuonna 2012. Nälkävuosi oli myös Finlandia- ja Tulenkantaja-palkintoehdokkaana. Sen jälkeen Aki Ollikainen on julkaissut romaanit Musta satu (Siltala 2015) ja Pastoraali (Siltala 2018).

Milla Ollikainen voitti Like Kustannuksen ja Suomen dekkariseuran Rikos kannattaa -kirjoituskilpailun 2012. Esikoisromaani Veripailakat ilmestyi syksyllä 2013 ja Ylläksen maisemiin sijoittuvan rikostrilogian toinen kirja Vesiraukka syksyllä 2014. Trilogian päätösosa Pirunkuru ilmestyi syyskuussa 2015. Napakan dekkaritrilogian on kustantanut Like.

Tätä taustaa vasten ei siis ole kovinkaan iso yllätys, että kirjailijanimen A. M. Ollikainen taakse kätkeytyvä kirjailijapari voitti Otavan, Otavan Kirjasäätiön ja tuotantoyhtiö Dionysos Filmsin rikosaiheisen kirjoituskilpailun Rikos 2019, johon lähetettiin yli 400 kilpailutyötä. Voittokäsikirjoitus oli työnimeltään ’Vierassieluiset’, ja raati kuvailee teosta ja sen voittoperusteita näin:

”Vierassieluiset aloittaa koukuttavan ja tummasävyisen dekkarisarjan, jossa vaikean perhehistoriansa kanssa kamppaileva komisario Paula Lyhty selvittää Helsingissä tapahtuvaa murhien sarjaa. Tarina käynnistyy, kun vauraan liikemiessuvun tytär löydetään karmealla tavalla hukutettuna kuljetuskonttiin suvun merentahuvilan edustalta. Jo käsikirjoituksen ensimmäiset kohtaukset sisältävät valtavan latauksen. Teksti kulkee komeasti, ja taidolla ja älyllä punottu rikosjuoni tuo monisäikeisyydessään mieleen parhaat pohjoismaiset rikossarjat. Henkilögalleria on poikkeuksellisen kiehtova ja hallittu: he kaikki liittyvät tarinaan ja kuljettavat sitä kohti aina uusia, arvaamattomia käänteitä. Tätä huippujännäriä ei yksinkertaisesti malta laskea käsistään.”

Voittajateosta on mitä ilmeisimmin vielä melkoisesti hiottu kirjoituskilpailuversion jälkeen. Teoksen nimi on napakoitunut Kontiksi ja päähenkilökin on saanut uuden sukunimen Pihlaja. Arvatenkin paljon muutakin on parissa vuodessa tekstille tapahtunut, mutta sitä ei voi lukija tietenkään tietää. Se kuitenkin on ihan julkista tietoa, että jo ennen ilmestymistään teoksen oikeudet ehdittiin myydä kahteentoista maahan, mikä on jo melkoinen suoritus. Kyseessä on siis sarjan aloitusosa, mikä kannattaa panna myös merkille.

Palkintoraati kehaisee Kontin ensimmäisten kohtausten valtavaa latausta. Niin onkin, mutta niiden eteen on kuitenkin kirjoitettu kaksi erillistä prologi-tyyppistä tekstiä, joista jälkimmäisen merkitys aukenee lukijalle vasta aivan kirjan lopussa ja ensimmäisen tarkoitusperä jää lopulta arvoitukseksi. Miksi ei voi vain mennä suoraan asiaan? Tällaiset vihjailevat esitekstit ovat toki jännityskirjallisuudessa hyvin tyypillisiä, mutta ne ovat sen vuoksi kärsineet inflaatiosta. Jos on pakko niitä käyttää, niin niiden olisi syytä olla melkoisen mieleenpainuvia, jotta niistä on lukijan kannalta oikeasti iloa.

Mutta varsinainen aloitus on kyllä kylmäävä! Nainen herää tiedottomuudesta tuntemattomassa paikassa ohuen patjan päältä. Tila on säkkipimeä. Tunnustelemalla ympäristöään nainen tajuaa olevansa jonkinlaisessa tyhjässä metallisessa kuutiossa. Tilanne on pahaenteinen, eikä hyvää seuraakaan. Pian kuutioon alkaa syöksyä vettä…

Rikoskomisario Paula Pihlaja hälytetään juhannusaattoaamuna Lehmus-säätiölle kuuluvaan prameaan kartanoon, jonka portille on ilmestynyt Lehmus-yhtiöiden itsensä omistama merikontti. Kontista on löytynyt hukutetun naisen ruumis. Mitä ilmeisimmin hukuttaminen on tapahtunut löytöpaikalla, eli kontti on tuotu kartanon portille ja vesi on pumpattu sisään sen jälkeen. Surmatapa on monella tapaa karmea. Kuka nainen on, ja miksi hänet on tapettu juuri tällä tavalla ja tässä paikassa?

Paula kollegoineen on syystä ymmällään. Koska surmattu nainen on tummaihoinen, alkavat Lehmus-yhtiöiden kontaktit Namibiaan nousta yhdeksi tutkintalinjaksi. Yhtiön menneisyyteen näyttää liittyvän yhtä jos toistakin enemmän tai vähemmän hämäräperäistä. Myös Lehmusojien perhekuviot askarruttavat poliisia. Yllättäen Paula huomaa, että yksi tutkinnan teema koskettaa myös hänen oman menneisyytensä kipeää kohtaa, jota jo muutenkin on alkanut aristaa.

Tutkimukset etenevät tahmeasti mutta poliisien aktiivisuus saa lopulta aikaan melkoisen tapahtumien vyöryn. Murhaaja on häikäilemätön ja ovela, eivätkä sivulliset uhrit tunnu häntä huolettavan. Lopussa joudutaan kunnon kilpajuoksuun, jossa panoksena on useita ihmishenkiä, kuten kunnon trillerissä pitääkin.

Kontti ei lopulta räjäyttänyt tajuntaani, mutta viihdyin sen parissa mainiosti ja tykästyin Paulaan, joka on menneisyytensä traumasta huolimatta harvinaisen tasapainoinen poliisidekkarin päähenkilö. Muutkin hänen ryhmänsä poliisit vaikuttavat kiinnostavilta, kuten Karhu, vaikka vielä heihin ei oikein kunnolla tutustuttukaan. Siksi on mukavaa tietää jo lukiessaan, että heidät saa tavata vielä uudelleenkin.

Onko Kontti sitten parhaiden pohjoismaisten rikossarjojen veroinen? Kyllä minusta. Lisäksi se on omaan makuuni vielä monia huippusuosittuja trillerisarjoja parempikin, koska sen lataus ei synny pelkästään tiukkatahtisesta toiminnasta, sen päähenkilö ei ole ylivertainen superihminen (vaikka onkin fysiikaltaan vähän poikkeuksellinen nainen) ja ennen kaikkea siinä ei mässäillä kauheuksilla. Kammottavia rikoksia tapahtuu, mutta niiden yksityiskohtia ei kuvailla liikaa. Kontti sopii siis vähän herkemmillekin lukijoille, vaikka ei tosiaankaan ole mitään pehmodekkariosastoa.

A. M. Ollikainen: Kontti
Otava 2021. 304 s.
Äänikirjan lukija Maria Jyrkäs, kesto 9 h 43 min.

Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.

Risto Miettinen: Petturi

 

Mikael Marjosaari alias Michael Snek palaa lapsuutensa maisemiin Pohjois-Karjalaan, vanhaan isältä perimäänsä räsnsistyneeseen mökkiin keskelle metsää. Kukaan ei tiedä, missä hän on, mutta ajatus ei riitä rauhoittamaan levotonta miestä. Yöksi Mikael kaivaa repustaan aseen ja asettaa sen jakkaralle sänkynsä viereen.

Alusta asti on selvää, että Mikael on epätoivoiselta haiskahtavalla pakomatkalla. Mutta ketä hän pakenee ja miksi? Paluu kotipuoleenkin osoittautuu pikapuoliin virheeksi, kun jo ensimmäisellä kylillä käynnillä Mikael törmää kahteen tuttuun menneisyydestään. Hintelä luokkakaveri Jorma on vastoin kaikkia odotuksia päätynyt kunnanlääkäriksi terveyskeskukseen ja nuoruudenrakkaus Elli istuksii paikallisessa kuppilassa kuin kohtalon oikusta.

Pian Mikaelin jäljillä ovat sekä virolaiset että venäläiset torpedot.

Petturi on Risto Miettisen esikoisteos, jonka kehaistaan kustantajan sivuilla yhdistävän vastustamattomasti etenevän toiminnan ja ihmistä tarkasti ja herkästi havainnoivan kerronnan. Eivät kehut perusteettomia ole, vaikka tiukkaa kansainvälistä toimintatrilleriäkin tyyliltään sivuavaksi teokseksi Petturi alkaa hämäävän verkkaisesti. Lukijalta vaaditaan kärsivällisyyttä miltei sadan sivun verran, ennen kuin Mikaelin todellinen karva alkaa paljastua.

Miettinen avaa takaumissa sekä Mikaelin unien ja muistojen kautta tapahtumia nuoruusvuosista nykyhetkeen pala kerrallaan. Menetelmä toimii hyvin, vaikka ei mitenkään uusi tietenkään ideana ole. Lukijan mielenkiinto kuitenkin säilyy, ja kuin varkain tulee myös valinneeksi puolensa, vaikkei Mikael mikään pulmunen tosiaankaan ole. Mies on tullut houkutelleeksi todelliset pedot riehumaan Pohjois-Karjalaan, mitä hän joutuu katkerasti katumaan.

Kokonaisuuden hahmottamisessa joutuu lukija hieman ponnistelemaan, sillä toimijoita on lukuisia ja kaikki tuntuvat pelaavan vähintään kaksilla korteilla. Peleissä panokset ovat kovat, eikä ihmishenki ole minkään arvoinen paitsi koston välineenä.

Loppuun jää sen verran avoimia vaihtoehtoja, että lukija jää arpomaan, onko kenties luvassa vielä jatkoa. On tai ei, toivottavasti Miettinen kuitenkin jatkaa kirjoittamista ja julkaisemista, sillä Petturi on oiva esikoistrilleri vaativammallakin mittapuulla arvioiden.

Risto Miettinen: Petturi
Aula & Co 2021. 260 s.

Arvostelukappale.