Arttu Tuominen: Vaiettu

 

Kesän 2021 dekkariviikko saa ainakin omassa blogissani arvoisensa päätöksen Arttu Tuomisen uutukaisen eli Vaietun esittelyllä. Olen lukuisissa blogijutuissani ja kaikilla somekanavillani jo vuosia avoimesti hehkuttanut (vaikka sanaa syvästi inhoankin), kuinka kovasti fanitan Tuomisen dekkareita, ja sama meno jatkuu tässäkin jutussa. Todettakoon se jo tässä alkuun varoitukseksi.

Olen Tuomisen Delta-sarjan aloitusosasta Verivelka  kirjoittamani jutun lopussa todennut, että se ”on kaikkea muuta kuin perinteinen poliisiromaani, vaikka sen keskiössä onkin rikostutkintayksikkö”. Tämä on yksi keskeinen syy, miksi niin kovasti pidän Tuomisen kirjoista. Ne ovat niin paljon enemmän kuin ’vain’ dekkareita, tai kuten nyt Vaietun osalta, ’vain’ sotaromaaneja. Lukijaa hämätään viihdyttävän juonenkuljetuksen valeasun varjolla pohtimaan tärkeitä elämän perusasioita ja syvällisiä moraaliseettisiä kysymyksiä. Siinäpä taituruutta kerrakseen.

Edelleen olen tykästynyt Tuomisen henkilökuvaukseen, joka on lämmintä, hitaasti syvenevää ja tarkkanäköistä. Lukijalle välittyy tunne, että Tuominen katsoo henkilöitään rakastavin silmin. Tarinoiden henkilöt ovat samaan aikaan sekä perustaviksia että vähän supersankareita, eivätkä erot rikollisten ja poliisien välillä ole mitenkään selvärajaiset. Kuten olen Hyvitys-jutussani todennut, kenestä tahansa voi tulla rikollinen, jos olosuhteet ovat ’oikeat’. Tämä ajatus tuntuu olevan mukana monessa Tuomisen kertomassa tarinassa ja Vaietussa erityisesti.

Arttu Tuomisella on myös oma persoonallinen ja ainutlaatuinen äänensä. Koko paketti on siis koossa, joten ei olekaan ihme, että Delta-sarjan myötä on alkanut tulla menestystä. Aloitusosa Verivelka nappasi himoitun Vuoden johtolanka -palkinnon, ja sarjan käännösoikeuksia on myyty jo useaan maahan, muun muassa Ranskaan. Mikään huippunopea rakettikiito ei kuitenkaan ole kyseessä, sillä Vaiettu on Tuomisen seitsemäs julkaistu romaani. Delta-sarjaa edeltää neliosainen Labyrintti-sarja, jonka viimeisen osan Leipuri Tuominen on kertonut kirjoittaneensa samanaikaisesti Verivelan kanssa!

Kun on löytänyt itselleen suosikkikirjailijan, jonka jokaisesta uudesta kirjasta on pitänyt vähintään saman verran ja usein jopa enemmän kuin aiemmista, alkaa tilanne viimeistään seitsemännen kirjan kohdalla olla jo vähän kuumottava. Uuden kirjan ilmestymistä odottaa sekä malttamattomana että hieman kauhistuneena. Uskallanko edes aloittaa? Entä jos tällä kertaa petyn?

Delta-sarjan alkuperäinen idea on ollut, että jokaisessa sarjan romaanissa keskushenkilöksi nousee aina uusi työntekijä Porin poliisin rikostutkinnasta. Verivelan päähenkilö on komisariota sijaistava Jari Paloviita, Hyvityksessä Paloviidan työpari Henrik Oksman, ja jotenkin olin ajatellut, että nyt vuorossa olisi ollut Linda Toivonen.

Haastatteluissa Arttu Tuominen on kuitenkin kertonut, miten Vaietun tarina sai alkunsa bussimatkalla luetusta aikakauslehden jutusta. Idea oli niin vahva, että kirja oli kirjoitettava, ja mikäpä siinä, kyllä Vaiettu istuu hyvin Delta-sarjaankin, vaikka kukaan poliiseista ei tällä kertaa nousekaan ilmeiseksi päähenkilöksi. Samalla kustantaja ja kirjailija ovat paljastaneet, että sarjasta on tulossa kuusiosainen.

Palvelutalo Kuusipuun 97-vuotiaan asukkaan Albert Kangasharjun kimppuun hyökätään, kun tämä on jokailtaisella kävelyllään viereisessä puistossa. Albertin omahoitaja kuitenkin ehtii hätiin ja hyökkääjät joutuvat pakenemaan paikalta. Tajuton Albert kiidätetään sairaalaan. Siellä hänet yritetään murhata vielä samana yönä. Tällä kertaa paikalle osuu viime hetkellä Jari Paloviita. Tekeillä on vähintäänkin jotain hyvin omituista. Kuka haluaa niin kiivaasti hengiltä hauraan vanhuksen, jolla ei voi missään nimessä olla muutenkaan kovin monia elinvuosia edessään?

Lukijalla on kyllä jokseenkin selvä käsitys, ketkä Albert Kangasharjun kintereillä ovat ja miksi he ovat hänen kimppuunsa käyneet. Nykyhetken tutkinnan ja tappajien kanssa käytävän kilpajuoksun rinnalla tarina kulkee myös menneisyydessä, vuosien 1941 ja 1942 tapahtumissa Suomessa, Saksassa ja Ukrainassa. Huhtikuussa 1941 Albert Nousiainen saa käskyn lähteä Saksaan sotilaskoulutukseen, SS-vapaaehtoiseksi.

Mitä pidemmälle Vaiettua lukee, sitä vaikeammalta tuntuu aloittaa jaksoja, jotka kertovat Albert Nousiaisen ja muiden suomalaisten vaiheista natsi-Saksan palveluksessa. Lukiessaan tietää, että yhä kauheampia asioita tapahtuu, mitä pitemmälle tarina etenee. Tuomista on kehuttu hyvästä sotakuvauksesta, ja sen verran olen sotakirjoja lukenut, että en voi kuin olla samaa mieltä. Vaikuttavaa ja koskettavaa kuvausta samaan aikaan.

Suomalaiset joutuivat saksalaisten rinnalla taistellessaan kokemaan kammottavia asioita, mutta he väistämättä myös tekivät niitä. Tuominen osuu lähihistoriamme kipeimpiin kohtiin kirurgin tarkkuudella, mutta onnistuu kertomaan kaiken niin, että lukijalle pitkälti jää tulkintojen tekeminen ja moraalikysymysten pohtiminen. Romaanin loppuratkaisu on uskomattoman taitavasti rakennettu!

Arttu Tuominen: Vaiettu
WSOY 2021. 401 s.
Äänikirjan lukija Ville Tiihonen, kesto 11 h 31 min.

Arvostelukappale. Äänikirja Storytel.

Delta-sarja:

Verivelka
Hyvitys
Vaiettu

Labyrintti-sarja:

Muistilabyrintti
Murtumispiste
Silmitön
Leipuri

Louise Penny: Kuolettava kertomus

 

Kanadalainen Three Pinesin kylä on päältä katsoen verrattoman idyllinen, kaunis rauhan ja tasapainon tyyssija. Siitä huolimatta siellä tapahtuu tuon tuostakin hyvin ikäviä henkirikoksia, joita rikoskomisario Armand Gamache alaisineen joutuu ratkomaan. Louise Pennyn viidennessä Armand Gamache -dekkarissa pikkukylän idylli saa todellisen kolauksen, kun tunnelmallisen bistron lattialta löytyy loppukesän varhaisena aamuna tapetun miehen ruumis.

Kuka mies on, kuka hänet on tappanut ja miksi? Entä miksi ruumis on tuotu juuri bistroon? Kukaan kylässä ei tunnusta tunteneensa vanhaa miestä, mutta lukija tietää, että ainakin yksi heistä valehtelee poliisille. Kylän tutut asukkaat eivät sittenkään ole kaikki niin mukavia kuin on tähän asti luultu.

Kohtalaisen pian selviää, että tuntematon mies on asunut metsässä pienessä mökissä yksin ja eristyksissä mitä ilmeisimmin jo vuosia. Kun mökkiä tutkitaan tarkemmin, huomataan, että se on itse asiassa täynnä mittaamattoman arvokkaita taideaarteita. Miehen arvoitus alkaa olla yhä kimurantimpi ja kutkuttavampi. Mistä hänen aarteensa ovat peräisin?

Johtolankoja tuntuu olevan todella niukalti, ja Armand Gamache joukkoineen on vähintäänkin ymmällään. Jopa Gamachen esimies aviomiehineen asettavat taitonsa ja verkostonsa Gamachen käyttöön, jotta edes jonkinlaista valaistusta juttuun saataisiin. Pitkällisten selvitysten jälkeen tutkimukset haarautuvat Brittiläisestä Kolumbiasta Eurooppaan asti, kunnes kaikki jälleen tiivistyy Three Pinesiin.

Edellisen osan Kiveen hakatun kuoleman äärellä olen todennut viihtyväni mainiosti Pennyn verkkaisen kerronnan ja Gamachen vanhakantaisen tutkintatyylin parissa, mutta on myönnettävä, että Kuolettava kertomus oli paikoin lähes liian verkkainen ja lavea. Vaikka juoni on verrattoman ovela, on viisi ja puoli sataa sivua sittenkin liikaa. Tiivistämisen varaa olisi ollut, eikä se tosiaankaan olisi yhtään haitannut.

Sivujuonet eivät juurikaan tässä osassa etene. Gamachen menneisyyteen ei tule lisävaloa, mutta perhetilannetta sivutaan satunnaisesti. Lievää huolta tuntuu olevan aikuisen tyttären elämäntilanteesta. Kylän taiteilijakaksikko Peter ja Claire tuskailevat taiteen tekemisen, epävarmuuden ja keskinäisen kilpailun parissa kuten ennenkin. Äksy runoilija Ruth hanhineen putkahtelee esiin milloin missäkin. Bistrossa on ankeahko tunnelma, joten herkkujen syönti on siirtynyt threepinesilaisten koteihin. Hadleyn kartano on saanut uudet omistajat, jotka hankkivat hevosia. Ja niin edelleen.

Kustantamo Bazarin syksyn 2021 luettelossa esitellään jo sarjan kuudes osa Kuolleet haudoissaan. Siinä Gamache tutkii historioitsijan murhaa Quebecissa, eikä ainakaan esittelyn mukaan juttu liity tällä kertaa mitenkään Three Pinesiin tai sen asukkaisiin. Sivumääräkin on palannut maltillisempaan 450 sivuun. Sitä odottelemaan!

Louise Penny: Kuolettava kertomus (The Brutal Telling)
Suom. Timo Korppi. 556 s.
Äänikirjan lukija Kalle Chydenius, kesto 18 h 43 min.

Arvostelukappale, äänikirja Storytel.

Three Pines -sarja:

Kuolema kiitospäivänä (Bazar, 2019) (Naivistin kuolema, WSOY, Sapo-sarja, 2008) 

Kylmän kosketus (Bazar, 2019) (WSOY, Sapo-sarja, 2009)

Kuukausista julmin (Bazar, 2020)

Kiveen hakattu kuolema (Bazar, 2020)

Kuolettava kertomus (Bazar, 2021)

Kuolleet haudoissaan (Bazar, syyskuu 2021)

A Trick of the Light

The Beautiful Mystery

How the Light Gets In

The Long Way Home

The Nature of the Beast

A Great Reckoning

Glass Houses

Kingdom of the Blind

A Better Man

All the Devils Are Here

The Madness of Crowds

Keigo Higashino: Myrkyllinen liitto

 

Suomen dekkariseura palkitsee vuosittain ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjalla ulkomaisia kirjailijoita. Yleensä kunniakirja on myönnetty useamman suomennetun kirjan tai laajan käänetyn tuotannon perusteella, mutta tänä vuonna Dekkariseuran hallitus valitsi palkittavaksi japanilaisen Keigo Higashinon ensimmäisen suomennetun dekkarin Uskollinen naapuri.   

”Nerokkaan juonen ja yllättävän loppuratkaisun ohella romaanissa kuvataan ansiokkaasti japanilaista kulttuuria ja tuodaan luontevasti esiin yhteiskunnallisia teemoja kuten perheväkivaltaa ja kodittomien, köyhien ja yksinäisten olosuhteita”, sanotaan palkintoperusteissa, eikä siihen ole paljoa lisättävää.

Tänä keväänä Higashinon suomalainen kustantaja Punainen silakka julkaisi häneltä toisen dekkarin Myrkyllinen liitto, jossa tavataan kimuranttia rikosta ratkomassa Uskollisesta naapurista tutut poliisin etsivä Kusanagi sekä poliisia ainakin näennäisen vastahakoisesti avustava fyysikko Manabu ”Galileo” Yukawa, joka on Kusanagin tuttu jo opiskeluajoilta. Miesten lisäksi keskeinen on etsivä Utsumi, Kusanagin naispuolinen nuorempi kollega, jolla on hyvät hoksottimet mutta jota ei sukupuolensa takia oikein miesvaltaisella työpaikalla arvosteta.

Utsumi, Kusanagi ja Yukawa joutuvat tälläkin kertaa pistämään kaiken osaamisensa peliin, sillä heillä on vastassaan äärimmäisen ovela ja häikäilemätön murhaaja. Uskollisessa naapurissa lukija tietää alusta saakka, miten ja miksi murha tehtiin ja kuka sen teki.

Myrkyllisessä liitossa Higashino on hieman muuttanut asetelmaa niin, että lukijalle kyllä melko suoraan vihjaistaan, kuka murhan teki. Mutta miten se tehtiin, onkin sitten täysin auki loppumetreille saakka. Lukija joutuu myös miettimään, oliko Higashinon tarjoama tekijäehdokas sittenkään oikea. Ja jos oli, mikä oli lopulta murhan motiivi. Kaikki kuitenkin lopussa selviää.

Kuuluisa tilkkutyötaiteilja Ayane Mashiba ja toimitusjohtaja Yoshitaka Mashiba ovat olleet vuoden avioliitossa, kun aviomies ilmoittaa haluavansa erota, koska ilmeisesti pariskunta ei tule saamaan yhteisiä lapsia. Vaimoaan hän toki sanoo rakastavansa edelleen, mutta koska perheen perustaminen ei onnistu, on parasta erota ja jatkaa kumpikin tahoillaan. Ayane on järkyttynyt, mutta salaa visusti tunteensa.

Pian lukijalle paljastuu, että Yoshitakalla on jo uusi suhde Ayanen läheisimmän ja parhaan oppilaan Hiromi Wakayaman kanssa. Yoshitaka ja Hiromi ovat varmoja, että Ayanella ei ole aavistustakaan heidän suhteestaan.

Ayane matkustaa tapaamaan vanhempiaan ja antaa Hiromille heidän asuntonsa avaimen kaiken varalta. Yoshitaka ja Hiromi käyttävät tilaisuutta hyväkseen ja tapaavat avioparin asunnolla ja viettävät siellä yhteisen yön. Seuraavan päivän iltana Hiromi tulee tapaamaan Yoshitakaa ja löytää tämän keittiön lattialta kuolleena. Mies on juonut kahvia, jossa on ollut tappavaa myrkkyä.

Arvoitus on täydellinen. Miten myrkky on onnistuttu saamaan Yoshitakan kahviin? Miten sen olisi saanut sinne vaimo Ayane, joka oli murhan tapahtuessa toisella saarella? Kyseessä tuntuu olevan todella ovela suljetun huoneen murha. Seuraa perusteellinen, paikoin uuvuttavankin yksityiskohtainen, ja monivaiheinen tutkinta, jossa poliisit ovat moneen otteeseen täydelliseltä näyttävässä umpikujassa.

Suomalaista lukijaa ja varsinkin kuuntelijaa japanilaiset nimet hieman rasittavat, mutta tarinaan sisään päästyään nimet kyllä jäävät muistiin. Myrkyllinen liitto vaikuttaa hyvin japanilaiselta rikosromaanilta ja sen rikos hyvin japanilaiselta rikokselta, mitä pidän nimenomaan positiivisena asiana. Lisää tätä, kiitos!

Keigo Higashino: Myrkyllinen liitto (Seijo no Kyusai)
Suom. Raisa Porrasmaa.
Punainen silakka 2021. 301 s.
Äänikirjan lukija Juhani Rajalin, kesto 9 h 36 min.

Painettu kirja ostettu, äänikirja Storytel.

 

Marja-Liisa Heino: Minä olen murhaaja

 

”Aloin kylmästi laskelmoiden pohtia, millaista dekkaripäähenkilöä ei vielä ollut, ja päädyin suomalaiseen vähemmistökulttuuriin, jonka voisi arvella kiinnostavan lukijoita.” Näin kertoo dekkarikirjailija Marja-Liisa Heino Ruumiin kulttuuri -lehden laajassa kirjailijahaastattelussa (4/2020) dekkareidensa päähenkilöstä rikosylikonstaapeli Karli Eerolasta, joka on syntyperältään puoliksi romani. Karli noudattaa jossakin määrin heimoperinteitä omassa elämässään ja on lisäksi uskovainen. Eerolan isänpuoleiset isovanhemmat ovat muuttaneet Suomeen Norjasta, joten Eerola puhuu norjaa. Äidin perua taas on sujuva ranskan taito.

Onpa Karli Eerolan hahmon synty miten laskelmoitu tahansa, hän on kiistämättä yksi kiinnostavimmista dekkaripoliiseistamme. Heino on kirjoittanut tähän mennessä neljä Karli Eerola -dekkaria: Astuit väärään autoon (WSOY, 2013), Älä tähti putoa (WSOY, 2015), Puhu silmilleni (Mäkelä, 2019) ja Minä olen murhaaja (Mäkelä, 2020). Kolmessa viimeisessä on mukana myös Karli Eerolan kummityttö Riikka, joka Minä olen murhaaja -dekkarissa on jo valmis lähihoitaja ja innokas rikosvloggaaja.

Puhu silmilleni aloittaa niin sanotun Nääsville-sarjan. Karli Eerola on saanut siirron Tampereelle ja myös muuttanut asumaan kaupunkiin. Tykästyin Heinon kirjoitustyyliin jo Älä tähti putoa -dekkarin parissa, mutta suorastaan ihastuin hänen vaikuttavaan työjälkeensä edellisessä teoksessa Puhu silmilleni. Olen sitä käsittelevässä blogijutussani todennut, että siinä Heinon kirjoitustyyli ei ole aivan yhtä viitteellistä kuin aiemmin lukemassani, mutta kieli on edelleen mukavan persoonallista. 

Ehkä juuri tästä syystä uusimman Minä olen murhaaja -dekkarin parissa en kokenut aivan yhtä järisyttävää lukuelämystä. Heino nimittäin tuntuu ottaneen tyylillisesti pari askelta taaksepäin palaten viitteellisempään ja vähemmän juonelliseen kerrontaan. Teksti ei imaise aivan samalla voimalla mukaansa, vaan paikoin lukija joutuu tarpomaan ja pinnistelemään pysyäkseen hieman vaappuvassa kyydissä.

Valinnalla on kyllä perustelunsakin, sillä tällä kertaa keskeisessä osassa ovat mielenterveyskuntoutujille tarkoitetun Lehtovaara-nimisen asuntolan asukkaat ja erityisesti skitsofreniaan sairastunut Vilja Virtanen, nuori ja lahjakas opiskelijatyttö, joka on ansainnut opiskelurahoja osa-aikaisena prostituoituna. Viljan ja muiden asuntolan asukkaiden maailma näyttää ja kuulostaa toisenlaiselta kuin niin sanottujen terveiden, ja sen Heino myös tuo mukaan tekstiinsä.

Viljan skitsofrenia on puhjennut vuotta aiemmin, kun hän on ollut työtovereineen mukana rajuiksi yltyneissä juhlissa järven rannalla sijaitsevassa huvilassa. Juhlailta on päättynyt Viljan osalta kaoottisesti. Hän on vakuuttunut, että hän on murhannut jonkun juhlissa olleen nuoren naisen. Poliisin kannalta on valitettavaa, että Vilja ei pysty muistamaan mitään muuta tapahtuneesta. Kuka murhattu nainen oli? Missä hänen ruumiinsa on nyt? Miksi Vilja olisi murhannut hänet?

Kiivaista etsinnöistä ja sitkeistä (ja hankalista) Viljan kuuluisteluista huolimatta ruumista ei löydy, eikä ketään sopivaa henkilöä myöskään ilmoiteta kadonneeksi. Onko Vilja tai kukaan muukaan tappanut ketään, vai onko kyseessä vain harha? Kysymys askarruttaa Karli Eerolaa, mutta eteenpäin ei tunnu pääsevän mitenkään. Kunnes sitten vuosi oletetun murhan jälkeen sopiva ruumis löytyy järven toiselta puolelta metsästä.

Viljan kuulusteleminen ei ole sen helpompaa nyt kuin aiemminkaan, joten Karli päättää käyttää epäsovinnaisia menetelmiä saadakseen kaipaamiaan vastauksia. Hän lähettää kummityttönsä Riikan tekemään videohaastatteluja Lehtovaaran asukkaista. Mutta onko ratkaisu lopulta viisas? Ennen kuin murhaajan henkilöys on saatu varmistettua, on useammankin nuoren naisen ja Karlin itsensäkin henki vaarassa eikä lisäruumiiltakaan vältytä.

Suosittelen lämpimästi Marja-Liisa Heinon tuotantoon tutustumista. Vaikka Minä olen murhaaja onkin osa sarjaa, sen voi mainiosti lukea myös täysin itsenäisenä kaunokirjallisena teoksena. Heinon tuotanto sopii myös niille, jotka eivät välttämättä dekkareista välitäkään. Hän on omaääninen kertoja, joka kulkee itse viitoittamiaan kirjallisia polkuja määrätietoisesti ja varmasti. Mukaan kannattaa ehdottomasti lyöttäytyä.

Marja-Liisa Heino: Minä olen murhaaja
Mäkelä 2020. 314 s.

Arvostelukappale.

Eerola-sarja:

Astuit väärään autoon (WSOY, 2013)
Älä tähti putoa (WSOY, 2015)

Nääsville-sarja:

Puhu silmilleni (Mäkelä, 2019)
Minä olen murhaaja (Mäkelä, 2020)

Seppo Jokinen: Siipirikkoiset

 

Viime vuonna ilmestyi juhla-Koskinen eli Seppo Jokisen suositun dekkarisarjan 25. osa Pisara veressä. Siitä kirjoittamassani blogijutussa pohdiskelen enemmänkin, miksi sympaattinen tamperelaiskomisario vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen vetoaa meihin uskollisiin lukijoihin niin vahvasti, että keväällä ilmestyvä uusi Koskis-dekkari on aina kauden odotetuimpia uutuuksia.

Sarja on nyt päässyt tasoihin Päätalon Iijoki-sarjan kanssa ainakin teoslukumäärän puolesta, kun julki on 26. osa Siipirikkoiset. Kansanuutisten kriitikko Kai Hirvasnoro toteaa kritiikkinsä otsikossa, että ”Komisario Koskinen on ennallaan – kaikki hyvin siis”. Tähän toteamukseen on helppo yhtyä, kaikki todella on ennallaan ja lukija kirjan kannet suljettuaan voi olla tyytyväinen saatuaan juuri sitä, mitä toivoikin. Paitsi, jos oli odottanut jotain uutta ja mullistavaa, mikä siis on epätodennäköistä.

Rikosjuoni käynnistyy tällä kertaa sukkelasti, sillä heti alkusivuilla tehdään Iidesjärven rannassa murha, jota miltei päätyvät todistamaan läheisen lintutornin bongarit. Rantavedestä löytyy selkään ammutun miehen ruumis, jonka taskussa on paperilapulle kirjattuna komisario Koskisen nimi ja osoite. Koskinen asustaa tätä nykyä vain kivenheiton päässä murhapaikasta, joten löytö sähköistää Tampereen poliisin väkivaltayksikön tunnelman. Onko mies ollut matkalla Koskisen asunnolle pahat mielessään?

Jokinen kuljettaa tämän tutkinnan rinnalla paria muutakin juonilinjaa, joista toinen liittyy kansainväliseen rahanpesuun ja toiseen liittyvät tamperelaiset katoamistapaukset, jotka eivät jätä Koskisen avopuoliso-alaista Ulla Lundelinin vaistoja rauhaan. Nämä juonikuviot yhdistyvät todellisesta kohtalon oikusta, kun kaksi siipirikkoista nuorta törmää toisiinsa tamperelaispuistometsän siimeksessä. Muutenkin melko ohuilla eväillä mennään muutamin paikoin, mutta lopputulos tietysti ratkaisee.

Sekä rantaveteen tapettu mies että Tampereelle pakeneva rahanpesuparivaljakko ovat lukijalle tuttuja jo parin kirjan takaa, joten Jokinen solmii nyt muutamankin pidempään roikkuneen johtolanganpätkän kiinni. Mitään ei kuitenkaan haittaa, vaikka ei olisi aiempia osia lukenutkaan tai vaikka ei niistä kaikkia yksityiskohtia enää muistaisikaan (kuten minä).

Hirvasnoro toteaa kritiikissään, että tämänkertainen Koskis-dekkari on kaikesta huolimatta vähän tasapaksu. Siitäkin olen kyllä samaa mieltä. Ihan kärki-Koskinen Siipirikkoiset ei minunkaan mielestäni lukeudu. Yksityiselämän puolella Sakari Koskinen rimpuilee edelleen samojen tuttujen ongelmien parissa. Kun avopuoliso on samalla myös oma alainen, ongelmia seuraa Koskisellekin, minkä ei pitäisi olla hänelle mikään yllätys. Esimiestyö ei ole Koskisen vahvinta aluetta, enkä näe, että hänestä koskaan varsinaista mallipomoa ehtii sukeutuakaan. Mutta naisasioihin toivoisin pikapuoliin jotain kunnon ratkaisua.

Kepeämpää puolta dekkarissa tuovat paitsi Koskisen sydämenasiat myös työntekijöiden hurahdus suopotkupalloon sekä Koskisen vesikilpikonniin liittyvä episodi. Tällä kertaa nämä humoristisemmat osuudet eivät saaneet suupieltäni kuin korkeintaan vienosti värähtämään.

Seppo Jokinen: Siipirikkoiset
CrimeTime 2021. 373 s.

Arvostelukappale.

Komisario Koskisesta kertovan sarjan kaikki kirjat:

Koskinen ja siimamies. Karisto, 1996. 

Koskinen ja raadonsyöjä. Karisto, 1997. 

Koskinen ja pudotuspeli. Karisto, 1998. 

Koskinen ja taikashow. Karisto, 1999. 

Koskinen ja kreikkalainen kolmio. Karisto, 2000.

Hukan enkelit. Karisto, 2001. 

Piripolkka. Karisto, 2002. 

Vilpittömässä mielessä. Karisto, 2003.

Suurta pahaa. Karisto, 2004. 

Sana sanaa vastaan. Karisto, 2005. 

Hiirileikki. Karisto, 2006. 

Viha on paha vieras. Karisto, 2007. 

Kuka sellaista tekisi. Karisto, 2008. 

Lyöty mies. Karisto, 2009. 

Räätälöity ratkaisu. Karisto, 2010. 

Ajomies. Crime Time, 2011. 

Hervantalainen. Crime Time, 2012.

Vihan sukua. Crime Time, 2013. 

Mustat sydämet. Crime Time, 2014. 

Kuolevaksi julistettu. Crime Time, 2015. 

Rahtari. Crime Time, 2016. 

Vakaasti harkiten. Crime Time, 2017. 

Lyödyn laki. Crime Time, 2018. 

Rottasankari. Crime Time, 2019. 

Pisara veressä. Crime Time, 2020. 

Ari Wahlsten: Ikiuni

 

”Helsinkiläinen yksityisetsivä Kit Karisma on persoonallinen dekkarihahmo suomalaisessa dekkarigenressä. Miehen isä on afroamerikkalainen ja äiti suomalainen. Musta mies puhuu siis äidinkielenään suomea, mutta on kahden maan kansalainen monessakin mielessä.

Nelikymppinen karheankomea Kit pitää toimistoaan pääkaupungin teollisuusalueen liepeillä tyhjenevässä toimistokolossissa ja usein viskipulloa käden ulottuvilla. Karisma harrastaa intohimoisesti nyrkkeilyä ja suomalaista tangomusiikkia.

Kit Karisman tutkimukset ovat juonenkuljetukseltaan luistavia ja kieleltään vaivattomasti soljuvia napakoita dekkareita. Kovaksikeitettyä tyylikästä noir-henkeä on teosten tunnelmassa ihan mukavasti, ja humoristinen pilke silmäkulmassa -vire on kerronnan pohjalla.”

Näin esittelin Ari Wahlstenin dekkarisankarin Salon Seudun Sanomille viime keväänä, kun sain kirjoittaa lehteen arvion neljännestä Kit Karisma -dekkarista Hyvästi, enkelini!. Sarja on nyt edennyt viidenteen osaansa, kun Ikiuni on ilmestynyt tänä keväänä. Sen kansiliepeessä jo vinkataan seuraavasta eli Kyynelten laaksosta.

Wahlstenin dekkarit ovat ihan oikeasti ’sarjan itsenäisiä osia’, kuten Ikiunen takakannessakin luvataan. Kitin aiemmista vaiheista ei tarvitse tietää mitään, kun avaa Ikiunen kannen, eikä siinä myöskään paljasteta miehen aiempien seikkailujen ratkaisuja.

Tällä kertaa Kit saa toimeksiannon Suomen tunnetuimmalta oopperasopraanodiiva Katriina Viisparralta, joka haluaa Kitin selvittävän, kuka on lähettänyt hänen kolmikymppiselle paparazzipojalleen Jan Viisparralle uhkauskirjeen. Kit ottaa toimeksiannon hoitaakseen ja saa sovittua Janin kanssa tapaamisen tämän kotiin käymään läpi valokuva-arkistoja uhkaajan jäljille pääsemiseksi. Sitten kuitenkin kuolema korjaa satoaan, ja Kitillä on käsissään ruumis.

Kuka halusi rappiolle ajautuneen tunnetun paparazzin hengiltä? Kitillä on muutamakin tutkintalinja mielessään. Ensinnäkin Katriina Viisparran tuorein aviomies, jonka kanssa Jan ei oikein tullut juttuun. Oopperadiivan omaisuus ei ole ihan vaatimaton, mutta mitä vähemmän jakajia, sen parempi.

Mutta Janilla oli hallussaan myös pari hyvinkin kuumaa valokuvaa, joissa esiintyvät ihmiset kenties olisivat valmiita jopa tappamaan saadakseen kiristäjän pois kintereiltään. Toisessa kuvista on nouseva poliittinen tähti suutelemassa uusnatsipomoa, ja toisessa kuvassa on Kitille tuttu nuori kaunotar miehen kädet rinnoillaan. Nainen on Annabella Sutinen, jonka Kit pelasti rikollispomo Armas Leimun kynsistä pari vuotta aikaisemmin. Kenen kädet Annabellan rintoja hyväilevät? Ketä kuvalla on tarkoitus kiristää?

Kun Kit alkaa ravistella oksia eri tahoilla saadakseen piileskelevät voimat liikkeelle, alkaa tapahtua tutun kiivaaseen tahtiin. Wahlstenilla ei ole tapana turhia tunnelmoida, vaan pääpaino on dialogivetoisessa kerronnassa ja napakassa toiminnan kuvauksessa. Kit joutuu jälleen kiperään pulaan jos toiseenkin, mutta lukija voi luottaa siihen, että mies selviää enemmän tai vähemmän hyväkuntoisena milloin oveluutensa ja supliikkinsa, milloin tappelutaitojensa ansiosta.

Ikiuni on jälleen napakka ja sujuva, nopealukuinen dekkari, jonka parissa viihtyy erinomaisesti. Silti sen tarinaan on upotettu myös kylmääviä havaintoja nyky-yhteiskunnasta, vallankäytöstä ja häikäilemättömistä vaikuttamiskeinoista. Kuten vuosi sitten lehdessä julistin, Wahlsten on tosiaan suomalaisten dekkaristien ehdotonta kärkikastia.

Ari Wahlsten: Ikiuni
CrimeTime 2021. 239 s.

Arvostelukappale.

Kit Karisma -sarja:

Kuka pelkää mustaa miestä? Kosmos, 2016
Lumimies Kosmos, 2016
Nelisormi Kosmos, 2017
Hyvästi, enkelini! CrimeTime, 2020
Ikiuni CrimeTime, 2021
Kyynelten laakso CrimeTime

JP Koskinen: Heinäkuun hurmeiset niityt

 

Heinäkuun hurmeiset niityt on seitsemäs osa JP Koskisen Murhan vuosi -dekkarisarjaa. On siis onnellisesti ohitettu kuuluisa puolenvälin krouvi. Kenties virstanpylvään saavuttamisen ilosta kirjailija on hienovaraisesti uudistanut sarjaa tässä vaiheessa.

Aikaisemmissa osissa yksityisetsiväkaksikko on varsinaisten tutkittavien tapausten ohessa ratkonut suomalaisen rikoshistorian kimuranteimpia tapauksia kuten Bodomjärven murhia, mutta tällä kertaa ei aloitetakaan uutta rikospähkinää. Sen sijaan nykyhetken pääjutun rinnalla kulkee 1700-luvun Hämeenlinnaan sijoittuva rinnakkaistarina, jossa lensmanni Carolus Musse nihti Johannes Eldforss apunaan ratkoo kimuranttia lukkarin murhaa. Syyllinen näyttää olevan itse paholainen.

Rinnakkaistarina tapahtuu Juho Tulikosken unissa. Miehen unimaailma on mennyt raiteiltaan ilmeisesti vahvan kipulääkityksen, kooman tai trauman takia. Murhan vuoden edellinen osa Kesäkuun kalmantanssi nimittäin päättyi melkoiseen koukkuun, jossa Juho sai luodin kylkeensä.

Kun Juhoa vielä paikkaillaan sairaalassa, yksityisetsivätoimiston pomo Kalevi Arosuo ottaa uuden asiakkaan. Raimo Kuikka toivoo, että Arosuo selvittäisi, kuka oikeasti tappoi hänen lankonsa, jonka taposta hänen siskonsa Hillevi on istunut vankilassa jo kolme vuotta. Tapaus vaikuttaa mielenkiinnottomalta. Hillevi on tunnustanut pistäneensä miehensä Tommin kuoliaaksi fileerausveitsellä, eikä paikalla ole ollut muita. Miksi Raimo on juuri nyt innostunut saamaan siskonsa pois vankilasta?

Kaksikko ryhtyy selvittämään jo täysin selvältä vaikuttavaa juttua lähinnä velvollisuudentunnosta. Miehet jututtavat Tommin ryyppykavereita, Hillevin naapuria sekä äitiä laihahkoin tuloksin. Johonkin tulenarkaan he kuitenkin osuvat, koska periaatteessa sairauslomalla olevan Juhon vointi huononee välillä huolestuttavasti.

Toimeksiannon lisäksi huolia aiheuttavat Arosoiden kotitalon kattoremontti sekä Kalevi Arosuon menneisyyttä penkovat entiset virkaveljet. Usuttaako Hämeenlinnan kaupunginjohtaja Hannu Manalkivi tosiaan poliisia vanha vihollisensa kimppuun? Juholla on lisäksi edelleen omat aavistuksensa enonsa hämärästä menneisyydestä.

Heinäkuun hurmeiset niityt jätti minut vähän ristiriitaisiin tunnelmiin. Pidin kovasti Juhon unimaailmaan sijoitetusta historiallisesta rikostarinasta, se oli itse asiassa kirjan parasta antia. Koskisen kirjoitustyylin letkeä humoristinen pilke tulee siinä parhaiten esille. Unimaailman tarinalla on tietysti linkkinsä nykyhetken juoneen, ja arvasin osittain sen avulla Hillevin miehen todellisen tappajan.

Sen sijaan varsinainen pääjuoni ei oikein tällä kertaa päässyt kunnolla käyntiin, vaikka siinäkin on toki hetkensä. Kalevi Arosuon ja muun suvun menneisyyden sotkut alkavat myös olla jo jokseenkin perusteellisesti setvityt.

JP Koskinen: Heinäkuun hurmeiset niityt
CrimeTime 2021. 298 s.

Arvostelukappale.

Murhan vuosi -sarja:

Tammikuun pimeä syli

Helmikuun kylmä kosketus

Maaliskuun mustat varjot

Huhtikuun hiipuva rakkaus

Toukokuun tuonen kukat

Kesäkuun kalmantanssi

Heinäkuun hurmeiset niityt