Sebastian Fitzek: Potilas

 

Tuottelias trilleristi Sebastian Fitzek on Saksan suosituimpia nykykirjailijoita, jonka teoksia on myyty yli 13 000 000 kappaletta ja julkaistu ainakin 36 maassa. Fitzek julkaisi esikoisromaaninsa Die Therapie vuonna 2006 työstettyään ideaa ja käsikirjoitusta kuusi vuotta. Tarina kertoo, että hän tarjosi käsikirjoitustaan lukuisille kustantamoille ja sai kolmetoista hylkäystä ennen kuin kustantamo Droemer Knaur Verlag otti sen kustannusohjelmaansa.

Sebastian Fitzekin tuotantoa on tähän mennessä ilmestynyt suomeksi hyvin niukasti. Vuonna 2019 julkaistiin ääni- ja e-kirjana psykologinen trilleri Paketti (Storyside). Nyt kustantamo Bazar on ottanut Fitzekin suomennokset julkaisuohjelmaansa ja julkaisutahti on kova: tammikuussa 2021 ilmestyi Potilas, Matkustaja 23 on tulossa toukokuussa 2021 ja marraskuussa vuorossa on Ikkunapaikka 7A. Mikäli olen oikein teosten esittelyt ymmärtänyt, kyseessä ei ole sarja vaan teokset ovat yksittäisiä itsenäisiä jännitysromaaneja.

Potilas-trillerin lähtötilanteessa Berliinissä on riehunut poikkeuksellisen iljettäviä lapsiin kohdistuneita kidutusmurhia tehtaillut sarjamurhaaja Guido Tramnitz, jota media kutsuu myös nimellä Keskoskaappipeto. Murhaaja on jäänyt kiinni ja paljastanut poliisille joidenkin uhriensa ruumiiden kätköpaikat. Tramnitz on suljettu Berliinin Tegelissä sijaitsevaan Steinklinik-nimiseen huipputurvalliseen oikeuspsykiatriseen sairaalaan, koska hänellä on diagnosoitu vaikea skitsofrenia. Sairauden takia hänet on todettu syyntakeettomaksi.

Tramnitz ei ole suostunut paljastamaan, minne on kätkenyt noin vuosi sitten vain vähän ennen kiinni jäämistään sieppaamansa kuusivuotiaan Max Berkhoffin ruumiin. Maxin vanhemmat ovat epätoivoisia, eikä heidän avioliittonsa ole kestänyt lapsen katoamista. Isä Till Berkhoff potee erityisen ankaraa syyllisyyttä, koska hän antoi vastoin vaimonsa kieltoa Maxille luvan kipaista illalla naapurissa asuvan tutun nuoren tytön luona.

Max ei koskaan päässyt perille eikä palannut kotiin. Poliisin löytämien niukkojen johtolankojen perusteella näyttää ilmeiseltä, että Max on päätynyt sarjamurhaajan uhriksi, eikä Guido Tramnitz ole tätä ainakaan suoraan kiistänytkään. Palomiehenä työskennellyt Till Berkhoff päättää turvautua viimeiseen keksimäänsä oljenkorteen saadakseen tietää, mitä Maxille on tapahtunut. Hän puhuu poliisina työskentelevän lankonsa ympäri ja saa tämän soluttamaan hänet Steinklinikille valepotilaan peiteroolissa.

Tehtävä on hengenvaarallinen ja epätoivoinen. Tillillä on käytössään vain sairaalaan kätketty kännykkä, jolla hän voi tarvittaessa hälyttää lankonsa apuun. Tämä ei kuitenkaan pysty varmasti lupaamaan, että voi oikeasti auttaa Tilliä, mikäli tämä joutuu vaikeuksiin. Henkilökunnalta on turha odottaa apua. Kukapa uskoisi mielisairaalan potilasta, joka kertookin olevansa vain siepatun pikkupojan isä etsimässä tietoa, ei oikeasti hoitoa tarvitseva hullu?

Potilas ei ole mikään hyvänmielen dekkari vaan väkivaltaa ja iljettävien rikosten kuvailua sisältävä trilleri. En luonnehtisi sitä niinkään psykologiseksi vaan ennemminkin psykopaattiseksi trilleriksi. Vaarallisten vankien mielisairaala miljöönä on jo lähtökohtaisesti karmaiseva. Tilannetta pahentaa Berliiniä piinaava jatkuva sade, joka saartaa mielisairaalan ja sulkee vähitellen sen osia pois käytöstä.

Fitzek käyttää taitavasti eri näkökulmia tarinan kuljettamiseen ja paljastaa samalla, millainen väärinkäytösten ja rikosten verkko on päässyt rakentumaan laitokseen. Kehen Till Berkhoff voi luottaa? Miten hän pääsee lähelle vaarallista murhaajaa voidakseen saada tältä tietoja? Miten hän kuvittelee niitä saavansa skitsofreniaa sairastavalta rikolliselta? Piinaavat, kauhistuttavat tilanteet seuraavat toisiaan.

Jos Potilas olisi vain iljettävyyksien ja erilaista pahuutta harjoittavien ihmisten toiminnan kuvailua, en ehkä olisi lukenut tai kuunnellut sitä loppuun saati miettisi seuraavienkin suomennosten lukemista. Fitzek sai ainakin minut kuitenkin koukkuunsa lopulta taitavalla juonenpunonnalla sekä lähes loistavasti toteutetulla loppuratkaisulla. Lukijan kannattaa siis olla jokseenkin varuillaan tämän kirjan parissa, jos ei halua tulla aivan täysin yllätetyksi. Jossain vaiheessa puolivälin jälkeen tulin epäluuloiseksi, joten olihan kirja luettava loppuun saadakseni vahvistuksen aavisteluilleni.

Sebastian Fitzek: Potilas (Der Insasse)
Suom. Heli Naski.
Bazar 2021. 383 s.
Äänikirjan lukija Ville Tiihonen, kesto 9 h 45 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Nextory ja BookBeat (tilaus vaihtui kesken kirjan).

Kauko Röyhkä ja Anneli Aunola: Liian lempeä mies

 

Kirjailija Kauko Röyhkä ja entinen rikospoliisi Anneli Aunola ovat kirjoittaneet yhdessä rikosromaanin Liian lempeä mies, joka aloittaa Helsingin rikospoliisissa työskentelevästä Alisa Arosta kertovan dekkarisarjan. Yhdistelmä vaikutti heti kiinnostavalta, koska olen joitakin Röyhkän romaaneja lukenut ja tietysti myös hänen musiikkinsa on tuttua vuosikymmenten varrelta. Lisäksi ainakin tämä avausosa sijoittuu 1990-luvun alkuun, tarkemmin vuoden 1993 loppuun, mikä sekin minua kiinnostaa, olenhan ollut noihin aikoihin nuori aikuinen.

Mutta kirjaan tarttuminen ei silti ollut mikään itsestäänselvyys, sillä se käsittelee ehdottomasti vastenmielisimpiä tietämiäni rikoksia eli pedofiliaa. Jaksaisinko lukea vielä tämänkin kirjan tästä aiheesta? Jostain syystä olen viime aikoina törmännyt aiheeseen vähän turhankin usein. Liian lempeää miestä kuitenkin kehuttiin sen verran vakuuttavasti, että päätin tarttua saamaani ennakkokappaleeseen (osan kirjasta myös kuuntelin äänikirjana).

Vanhempi konstaapeli Alisa Aro työskentelee siis Pasilassa rikospoliisin tutkijana. 1990-luvun alussa ala on vielä huomattavasti miesvaltaisempi kuin nykyään ja Alisallakin on vain yksi naispuolinen kollega. Alisa asuu Järvenpäässä kerrostalokaksiossa kolmen lapsensa kanssa. Tytöt ovat teini-ikäisiä, ja kuopus Masi on vielä päiväkodissa. Takana on epäonnistunut avioliitto väkivaltaiseksi narsistiksi osoittautuneen miehen kanssa. Alisa ei ole eron jälkeen seurustellut kenenkään kanssa, mutta nyt alkavat työkaverin kiltit silmät ja söpösti pörröinen tukka omituisesti herättää hänessä lämpimiä tunteita. Kenties vielä Alisaakin varten on varattuna ripaus onnea?

Alisa Aron sydämenasiat ovat kuitenkin vain teoksen sivujuoni, joka saanee jatkoa myöhemmissä osissa. Alisa saa tutkittavakseen Helsingin rikospoliisin mittakaavassakin isoksi paisuvan jutun, kun Kaisa Koso tulee tekemään ilmoituksen miehestä, jonka hän on nähnyt käyttävän hänen kymmenvuotiasta poikaansa Anttia seksuaalisesti hyväkseen. Kaisa on hankkinut Kaverit ry:stä pojalleen mieskaverin, koska pojan oma isä on muuttanut uuden vaimonsa luo Thaimaahan.

Kaverit ry:n Antille osoittama mieskaveri on varastomiehenä työskentelevä Arvi Kaapponen, naimisissa oleva kahden pienen tytön isä. Kun Antti on ollut kaveritapaamisten jälkeen jotenkin outo, on Kaisa Koso halunnut lähteä Antin ja Arvin mukaan, kun nämä ovat menneet viettämään saunailtaa Arvin työpaikalle. Tarkoitus on ollut myös yöpyä varastolla. Yöllä Kaisa on nähnyt jotain, mitä ei olisi todellakaan halunnut nähdä.

Alisa ei voi aavistaakaan, millaiseen vyyhtiin ja työsarkaan hän on iskemässä kiinni puhuttaessaan pelokasta ja häpeilevää kymmenvuotiasta Anttia. Käy ilmi, että Arvin työpaikalla on yöpynyt muitakin poikia ja paikalla on ollut myös toisia miehiä. Kuinka laajasta ringistä oikein on kyse? Kiinni otettu Arvi Kaapponenkin alkaa pian lisätä selvitettävien yhteyksien listaa, joka rupeaa tuntumaan loputtomalta. Samaan aikaan esimies toppuuttelee Alisaa enempää kaivelemasta juttua, kun näyttöä on jo riittävästi koossa. Millaisen Suomen Alisa oikein haluaa paljastaa? Kysymys tuntuu järkyttävältä niin Alisasta kuin lukijastakin.

Lukijalle paljastetaan myös tapahtumien toista puolta. Arvi Kaapponen kirjoittaa vankeudessa ollessaan omasta elämästään novellin, joka osin avaa hänen taustojaan. Lisäksi seurataan varakkaan putkityöfirman omistaja Werner Poutakallion kammottavia puuhia sekä Arvi Kaapposen niljakasta esimiestä Arto Raskia, joka toimii yhdistävänä lenkkinä Poutakallion ja Kaapposen välillä. Miesten tilanne alkaa yllättäen muuttua tukalaksi, kun Kaapponen vangitaan ja tämä alkaa kertoa teoistaan poliisille. Paljastumisen uhka saa heidät turvautumaan äärimmäisiin keinoihin.

Liian lempeä mies ei ole helppoa luettavaa. Röyhkä ja Aunola eivät säästele lukijaa vastenmielisten tekojen ja pedofiilien epämiellyttävien ajatusten kuvauksilta. Alisa Aro oppii (ja lukija siinä samalla) tutkintansa aikana paljon niin pedofiliasta, pedofiilien toimintamalleista, uhrien selviytymiskeinoista kuin suomalaisen yhteiskunnan surkeasta epäonnistumisesta heikoimpien suojelussa. On etovaa lukea pikkupoikien brutaaleista raiskauksista ja miesten hekumoinnista heidän haaveillessaan viattomien lasten kanssa ’rakastelusta’.

Näkökulmien runsaus ja kenties liiankin kunnianhimoinen pyrkimys realistiseen juonenkuljetukseen vähän syö Liian lempeän miehen jännitysromaaniolemusta. Keskivaiheille upotettu Arvi Kaapposen vankilassa kirjoittama ’novelli’ äitinsä tarinasta on lopulta turha lisäke kokonaisuudessa, sillä se tuntuu olevan mukana oikeastaan vain kurjuuden maksimoinnin vaikutelman vahvistamiseksi. Tarinan viimeiset käänteet tuntuvat myös vähän hätäisesti koostetuilta. On kuin tekijöiden mielenkiinto olisi herpaantunut juuri, kun pitäisi kierroksia vielä asteella parilla lisätä.

Liian lempeä mies on tuskallisen yhteiskunnallinen teos. Sen tapahtuma-ajasta on kulunut kolmekymmentä vuotta, mutta valitettavasti ei voi tuudittautua siihen, että maailma tai edes Suomi olisi kovinkaan paljoa parempi paikka nyt kuin tuolloin.

Kauko Röyhkä ja Anneli Aunola: Liian lempeä mies
CrimeTime 2021. 335 s.
Äänikirjan lukija Aku Laitinen, kesto 7 h 35 min.

Ennakkokappale, äänikirja BookBeat.

Nuori Voima

Vuonna 1908 perustettu Nuori Voima on Suomen vanhin kirjallisen kulttuurin lehti. Se ilmestyy viidesti vuodessa. Terävien esseiden, perinpohjaisten reportaasien ja syvällisten henkilöjuttujen lisäksi Nuori Voima julkaisee kaunokirjallisuutta, arvioita, haastatteluja ja kuvajournalismia. Lehti tutustuttaa uusiin tekijöihin ja ilmiöihin, innostaa ja kannustaa ajatteluun.

Lehteä julkaisee valtakunnallinen kirjallisuusjärjestö Nuoren Voiman Liitto, joka on elävöittänyt suomalaista kulttuuria tapahtumillaan ja kirjoittajakoulutuksellaan kohta sadan vuoden ajan. NVL:n toiminta on poliittisesti sitoutumatonta ja avointa kaikenikäisille.

Näin esittelee itsensä Nuori Voima -lehti verkkosivuillaan, joihin kannattaa ehdottomasti tutustua, vaikkei lehteä välttämättä haluaisikaan lukea tai tilata. Verkkosivuilla on muun muassa kulttuuriaiheisia podcasteja, kolumneja sekä muuta aineistoa vapaasti käytettävissä. Lehteä kustantavan Nuoren Voiman Liiton sivuilta taas löytyy monenlaista kiinnostavaa erityisesti kirjoittamisesta kiinnostuneille mutta myös muille kulttuuria harrastaville.

Liityin Nuoren Voiman Liiton jäseneksi ja Nuoren Voiman tilaajaksi jo useita vuosia sitten joillakin Helsingin kirjamessuilla tai ainakin niiden innoittamana, ihan tarkkaa muistikuvaa minulla ei tapahtumien kulusta enää ole. Jäseneksi kannattaa liittyä, koska siten tulee kannattaneeksi kulttuuritoimintaa mutta saa myös lehden tilauksen edullisemmin. Yhtälö on hieman kummallinen, mutta mikäpäs siinä, mielelläni olen myös jäsen. Sehän ei edellytä muuta kuin jäsenmaksun maksamista vuosittain.

Täytyy tunnustaa, että myös Nuoren Voiman tilaaminen on ollut pääsääntöisesti kannatusluonteista toimintaa ja itse lehden lukeminen on jäänyt vähäisehköksi. Yleensä selaan uuden numeron läpi ja jätän sen sitten lehtipinoon odottelemaan sitä kuuluisaa parempaa hetkeä, jota ei koskaan kuulu. Ja sitten jo seuraava numero löytyykin postilaatikosta.

Suurin syy tälle lukemattomuudelle on, että Nuori Voima on muutaman asteen liian korkeakulttuurinen ja -lentoinen osuakseen omaan lukumakuuni. Esseet tuntuvat käsittelevän jotain niin vaikeita ja minulle kaukaisia aiheita ja usein vielä kovin akateemisella otteella, että en tule niihin syventyneeksi sillä hartaudella kuin ne kieltämättä ansaitsisivat. Jotenkin tulee tunne, että en sittenkään ole aivan lehden kohderyhmää. En ole riittävän kouluttautunut ja asioihin tieteellisellä otteella perehtynyt. Sivistykseni ei riitä. Olen toki sitä mieltä, että välillä on hyvä vähän laittaa oma rima ylemmäs ja oppia jotain, mutta liian korkealla oleva rima saa luovuttamaan.

Tätä juttusarjaani varten päätin paneutua uusimpaan numeroon 1/2021 vähän tavallista paremmin, jotta voisin kertoa sen sisällöstäkin jotain.

Nuori Voima on siis Nuoren Voiman Liiton kustantama kirjallisuuslehti, joka ilmestyy 5 kertaa vuodessa, mutta yksi lehdistä on tuplanumero. Päätoimittajat ovat Vesa Rantama ja Taija Roiha. Normaali tilaushinta on 50 euroa/vuosi, mutta NVL.n jäsenille 25 euroa/vuosi (jäsenmaksu on 20 euroa/vuosi). Lehti on painettu hyvälaatuiselle karheapintaiselle valkoiselle paperille ja siinä on nelivärikuvitus, mitat 21 cm x 27 cm. Numerossa 1/2021 on 65 sivua.

Nuoren Voiman Liitto täyttää tänä vuonna sata vuotta, ja sen kunniaksi lehden teemat ovat uudistettuja versioita joistakin aiempien vuosien teemoista. Nron 1/2021 teema on limbo, joka Danten Helvetissä on ensimmäinen piiri, jossa asuvat hyveelliset esikristilliset sielut. Helvetti oli teemana lehden nrossa 4/2006.

Sisällön rakenteen puolesta Nuori Voima on hyvin tavanomainen kirjallisuus- ja kulttuurilehti. Alussa on sisällysluettelo, pääkirjoitus, silppujuttuja ja lukijakirjeitä, joissa on palautetta aiempien lehtien jutuista. Sitten on haastatteluja, laajoja artikkeleja ja esseitä eri aiheista, novelli ja runosuomennoksia. Laitan oheen kuvan lehden sisällysluettelosta. 

 

Silmäilin läpi koko lehden, mutta muutaman esseen ja artikkelin luin tarkemmin. Tulin vähän vahingossa lukeneeksi kokonaan Nelli Ruotsalaisen omakustannekirjan julkaisseesta Tania Nathanista tekemän haastattelun, sillä siinä pureuduttiin minua kiinnostavaan aiheeseen eli suomalaiseen kustannuspolitiikkaan. Tania Nathan on Suomessa asuva entinen Malesian kansalainen, ja hän kirjoittaa runoja ja proosaa englanniksi. Nathan tarjosi kirjaansa suomalaisille kustantamoille, mutta nämä eivät olleet kiinnostuneita englanninkielisen teoksen julkaisemisesta. Nathan paljastaa kyllä melkoisen armottomasti, miten sisäänpäin lämpiävä kulttuurimme on.

Samaten luin kokonaan Hanna Raatikaisen hienon ja mielenkiintoisen esseen Rakas baletti, perkeleeni. Raatikainen on nuorena ollut aktiivinen balettiharrastaja ja ainakin haaveillut ammattiurastakin, mutta on sitten kuitenkin ollut lopulta vääränlainen voidakseen oikeasti menestyä niin hyvin kuin olisi halunnut. Nyt hän muun muassa kirjoittaa balettikritiikkejä. Itse en ole tainnut varsinaisessa balettiesityksessä olla koskaan, mutta tämän esseen luettuani voisin kyllä mennä. Raatikainen avaa henkilökohtaista ristiriitaista suhdettaan tähän taiteenlajiin sen historian ja nykytilan ruodinnan ohessa. Miksi ihanteena on eteerinen ballerina? Se selviää esseestä, jolle on lehdessä varattu neljä ja puoli aukeamaa.

Taisin itse asiassa lukea kahteen kertaankin Anne Mölsän kirjoituksen Haamukirjoittajat, joka kuuluu Julkaisemattomat-juttusarjaan. Sarjassa on kerrottu käsikirjoituksista, joista ei tullut kirjaa. Mölsä kertoo itse asiassa kahdestakin romaanikäsikirjoituksestaan, jotka jo pyörivät kustantamojen kustannustoimittajienkin käsissä, mutta joita ei sitten kumpaakaan julkaistu. Parhaillaan hän työstää kolmatta romaaniaan.

Luin myös Matti Tuomelan esseen Sammakkoprinssin tarina, jossa hän ruotii kahden elokuvan ja yhden tv-sarjan avulla, millaisena esitetään työväenluokkaisen nuoren miehen ja yläluokkaan kuuluvan nuoren naisen välinen suhde populaarikulttuurissa. Tuomelan aineistona ovat Normaaleja ihmisiä -tv-sarja sekä elokuvat Tyttö sinä olet tähti sekä Titanic (jota tosin käsitellään vähiten). Essee kyllä herätti ajatuksia ja nyökyttelyä.

Liittolaiset-nimisellä palstalla esiintyy entisiä NVL:n toimijoita liiton 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Ensimmäisenä haastatellaan kirjailija Liisa Enwaldia, joka kertoo hauskasti, miten päätyi liiton arkistopalvelun harrastajatekstien lukijaksi vuonna 1972 valmistuttuaan juuri kirjallisuustieteen maisteriksi. Liisa Enwald menehtyi 13.3.2021 Lohjalla eli lehden tekemisen jälkeen.

Kuten kirjallisuuslehdissä kuuluu, myös Nuoren Voiman lopussa on kritiikkiosio. Tässä lehdessä arvioidaan seuraavat teokset:

Maria Mäkelä & al. toim.: Kertomuksen vaarat. Kriittisiä ääniä tarinataloudesta (Vastapaino 2020) ja Kari Hotakainen: Tarina (Siltala, 2020)

Taneli Viljanen: Varjoja, usvaa. Essee sukupuolesta. (Poesia, 2020)

Laura Laakso: Pilvenpiirtäjä (Aviador, 2020)

Esa Kirkkopelto: Logomimesis. Tutkielma esiintyvästä ruumiista. (Tutkijaliitto, 2020)

Clarice Lispector: Tähden hetki
Suom. Tarja Härkönen. (Teos, 2020)

Sekä kolme suppeampaa arviota kirjosta:

Thomas Berbhard: Halvallasyöjät & Wittgensteinin veljenpoika
Suom. Tarja Roinila. (Teos, 2020)

René Girard: Kellariloukon psykologiaa
Suom. Olli Sinivaara ja Tuukka Sandström. (Idiootti, 2020)

Lotta Dufva: Limbodusa (Otava, 2020)

Kuten jo yllä sanoin, Nuori Voima jää usein kovin pinnallisesti lukaistuksi, lähinnä silmäillyksi, koska sen juttuaiheet tai ainakin käsittelytapa ovat omiin tarpeisiini vähän liian vaativia. Ilmeisesti lehti ei edes tavoittele mitään suuren yleisön kirjallisuuslehden asemaa. Kovin paljoa ei otetta kuitenkaan tarvitsisi keventää lukijakunnan laventamiseksi.

Kirjallisuuslehtisarjassani on esitelty seuraavat lehdet:

Särö
Lumooja
Nuori Voima

Tiina Martikainen: Pahan kintereillä

 

Lohjan Sammatissa asuva Tiina Martikainen on julkaissut neljännen Lohjan poliisiaseman pitkäkestoisessa rikostutkinnassa työskentelevästä rikoskonstaapeli ja poliisikoiranohjaaja Hanna Vainiosta ja hänen työparistaan poliisikoira Riinasta kertovan dekkarin Pahan kintereillä. Olen lukenut aiemmista kirjoista kaksi eli esikoisen Kasvot pinnan alla ja kolmannen Surmanpolku ja todennut ainakin jälkimmäisestä, että se on sujuva kevyehkö välipaladekkari.

Kolmen lukemani osan perusteella voin todeta, että Martikainen on mukavasti kehittynyt dekkaristina. Kolmannen osan dialogia olen kiitellyt, ja samaa totean Pahan kintereillä -dekkarin luettuani. Martikainen kirjoittaa sujuvaa dialogia, joka kuljettaa hienosti juonta eteenpäin ja rakentaa henkilökuvausta.

Myös aihe on tällä kertaa muutamaa astetta aiempaa kunnianhimoisempi ja rankempi. Sammatin alakoulun kuudetta luokkaa käyvä Sofia löytyy lauantaina aamuyöllä Sammatin kirkonkylän liepeiltä vanhasta osittain romahtaneesta vajasta. Tyttö on mitä ilmeisimmin surmattu jossakin muualla kuristamalla ja tuotu löytöpaikalle autolla. Lähistöllä asuva vanha mies on nähnyt auton valot löytöpaikan tuntumassa ja maasta löytyy renkaanjälkiäkin.

Sofian yksinhuoltajaisä on epätoivoinen, raivoissaan ja surusta sekaisin. Pian käy ilmi, että Sofia on noussut perjantai-iltana tutun miehen eli aikido-ohjaajansa Mikael Liljan auton kyytiin mitä ilmeisimmin täysin vapaaehtoisesti ja iloisin mielin. Poliisi luonnollisesti kiinnostuu Liljan liikkeistä ja haluaisi puhuttaa tätä pikimmiten. Se on valitettavasti kuitenkin mahdotonta, sillä Lilja löytyy pian mökiltään Karjalohjalta kuolleena. Poliisi tekee mökillä myös karmaisevan löydön Mikael Liljan ruumiin lisäksi.

Nuoren tytön surma ja tapaukseen liittyvän miehen kuolema luonnollisesti herättävät paikkakunnalla suurta huomiota ja huolta. Hanna itsekin tuntee välillä, ettei välttämättä pysty toimimaan täysin ammatillisesti tilanteessa, jossa naapurustossa tapahtuu näin epämiellyttäviä rikoksia. Hanna on huolissaan myös tyttärensä Miran reaktioista. Kaikki tuntuvat olevan peloissaan, erityisesti Sofian ystävät. Aada-niminen Sofian luokkatoveri turvautuu Miraan ja Hannaan, koska kylillä häntä tuntuu seurailevan tuntematon mies. Onko kaikki vain Aadan mielikuvitusta, vai vaaniiko joku sammattilaisia pikkutyttöjä edelleen?

Tapaus kuormittaa koko Lohjan poliisia. Hannan esimies joutuu työskentelemään kovassa paineessa, eikä tiimin henki ole paras mahdollinen. Vähitellen asiat alkavat kuitenkin avautua sitkeiden puhuttamisten ja selvitysten ansiosta. Riinan tarkka kuono on jälleen avuksi, kun tarvitaan myös pitäviä todisteita syyllisten kiinni saamiseksi.

Olen aiemminkin tuonut esiin mielihyväni siitä, että Martikainen on sijoittanut dekkarinsa minulle tuttuihin ympyröihin Lohjalle, Sammattiin ja Karjalohjalle. Tutut maisemat tuovat lukemiseen mukavan lisämausteen. Nyt odotin kovasti, milloin poliisi tekee käynnin Sammatin koululle ja tapaa tuttuja ihmisiä. Niin ei kuitenkaan käynyt. Ehkä ensi kerralla?

Kyseessä on dekkarisarja, mutta rikosjuonet ovat joka osassa itsenäisiä. Hannan perhe-elämää kuvataan kirjoissa jonkin verran, mutta kuitenkin sen verran ohuelti, että lukija voi mainiosti aloittaa Hannaan ja Riinaan tutustumisen tästä neljännestä osasta.

Tiina Martikainen: Pahan kintereillä
Myllylahti 2021. 320 s.

Arvostelukappale.

Kiitosta pitää antaa myös onnistuneesta kannesta!

 

Hannasta ja Riinasta kertovat dekkarit:

Kasvot pinnan alla
Jäätyneet kasvot
Surmanpolku
Pahan kintereillä

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset

 

Harjunpää ja heimolaiset on kuudes osa Matti Yrjänä Joensuun kirjoittamasta ansiokkaasta ja suositusta Harjunpää-dekkarisarjasta. Se ilmestyi vuonna 1984, ja sille myönnettiin seuraavana vuonna ensimmäinen Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinto.

Kolmihenkinen palkintoraati, johon kuuluivat Kristiina Alapuro, Timo Kukkola ja Kyösti Salovaara, perusteli valintaansa seuraavasti:

’Harjunpää ja heimolaiset’ on säälimätön ja vavahduttava romaani. Kirjailija kuvaa siinä hyvinvoivan pääkaupunkiseudun reuna-alueita. Tässä dokumentaarisessa romaanissa kuvatut ihmiset elävät sekä konkreettisesti että vertauskuvallisesti yhteiskuntansa marginaalissa.

Joensuun proosa on aistivoimaista, atmosfääristä realismia. Kirjailijan kerronta tavoittaa paikan ja tunnelman. Tuskin kukaan toinen suomalainen nykykirjailija on käsitellyt pääkaupunkiseudun urbaania elämänpiiriä yhtä pätevästi ja osuvasti kuin Joensuu teossarjallaan, joka alkoi esikoisromaanista ’Väkivallan virkamies’ (1976). Joensuun romaanit ovat merkittävää kirjallisuutta missä tahansa kirjallisessa kategoriassa.

’Harjunpää ja heimolaiset’ muistuttaa lukijalleen, että yhteisöihmisellä on omatunto; ilman sitä elämä suistuu raiteiltaan. Joensuu kertoo suomalaisesta rasismista; siitä, jonka olemassaoloa monet suomalaiset eivät halua tunnustaa. Rasismin muotokuva ei käy mukavasta viihteestä, mutta niin ei ole tarkoituskaan. Peiliin katsovan ei pidä kääntää katsettaan, ei sittenkään, vaikka kuva olisi ruma tai vastenmielinen. Tässäkin katsannossa Joensuun romaani on tärkeää kirjallisuutta; se ei hyssyttele eikä kerro idyllistä satua menneestä maailmasta. Konkreettisen proosan avulla Joensuu loihtii esille melkeinpä runollisen pahanmakuisen kuvan nykytodellisuudesta.

Palkintoraadin mielipiteeseen on helppo yhtyä vieläkin, vaikka vuosikymmeniä on jo ehtinyt vierähtää. Ainoa korvaan särähtävä asia perustelutekstissä on termi ’dokumentaarinen romaani’. Sellaiseksi ei realistista poliisiromaania enää nykypäivänä kutsuta. Alagenre on nykyään suhteellisen runsas ja elinvoimainen, mutta siitä huolimatta Joensuun kertoma tarina kyllä koskettaa nykylukijaa vahvasti. Surullista on, että teoksen välittämä ’runollisen pahanmakuinen kuva nykytodellisuudesta’ ei ole menettänyt juurikaan ajankohtaisuuttaan eikä rumuuttaan.

Romaniserkukset Väinö ja Onni Blumerus ovat päättäneet kostaa Väinön isän Kyöstin parikymmentä vuotta aikaisemmin tapahtuneen tapon. Tappaja Manne Hedman on aikanaan jäänyt kiinni, mutta verikosto on vielä hoitamatta. Vankilasta juuri vapautunut ja syvästi turhautunut Onni haluaa palauttaa sekä perheen että varsinkin oman kunniansa, joten serkukset ovat päättäneet ampua tekijän aikuisen pojan Feijan tanssilavan pihalla. Uhkarohkea ja huonosti valmisteltu surmatyö menee kuitenkin pieleen, sillä Feija jää henkiin, mutta sivullinen saa surmansa. Onnettoman sattuman seurauksena Feijan 16-vuotias pikkuveli Saska päätyy pian murhasta epäiltynä poliisivankilaan.

Ylikonstaapeli Timo Harjunpää on palannut isyysloman perään pitämältään kesälomalta töihin, eikä oikein tunne kuuluvansa tutkintaryhmään. Omituinen ulkopuolisuuden tunne ei ota hellittääkseen. Käsiin rysähtävä iso tutkintakin tuntuu menevän alusta asti jotenkin kummallisesti vinoon. Poliisin huomio kiinnittyy valkoihoiseen uhriin, joka kaiken lisäksi osoittautuu entiseksi poliisiksi. Kun vielä kiinni otettunakin on sopivalta vaikuttava tekijä, juttu tuntuu olevan ainakin päälliköiden mielestä selvitetty, kunhan vain todisteet saadaan vielä runnottua sopimaan kuvioon. Ei ihme, että Timo Harjunpää ja Onerva Nykänen alkavat ajatella, että he tutkivat väärää rikosta.

Joensuu kuljettaa tarinaa kolmesta näkökulmasta. Poliisin toiminta on yksi kolmannes tarinasta, ja loput kaksi osaa tapahtumista seurataan sekä Blumerusten että Hedmanien perheiden näkökulmista. Ote on hyvin yhteiskunnallinen, mutta silti kirjailija on onnistunut kirjoittamaan koukuttavan rikostarinan ja vetoamaan samalla lukijan oikeustajuun. Poliisin toiminta on pääosin avoimen ennakkoluuloista ja rasistista. Romanien puolelta katsottuna petskot eli poliisit ovat epäluotettavia, jopa vaarallisia vihollisia.

Romanikulttuurista ja sen edustamista yksilöistä ei kirjassa maalata yksipuolista kuvaa. Monet ongelmat juontuvat pitkälti historiasta. Romanien omat säännöt ja käyttäytymisnormit eivät ole saaneet valtakulttuurilta hyväksyntää tai ymmärrystä, mikä aiheuttaa yhä uudelleen yhteentörmäyksiä, väärinymmärryksiä ja ennakkoluuloja.

Poliisiromaanin tapahtumat etenevät vääjäämättä kohti loppukohtausta, jossa tilanne riistäytyy totaalisesti kaikkien osapuolien hallinnasta. Loppuhäivytyksiin tai selityksiin Joensuu ei ryhdy, vaan näyttämöltä poistutaan liekkien ja hälytysvalojen yhä leiskuessa öisessä maisemassa. Kovin toiveikkaana tarinaa ei voi pitää. On tosiaan sääli todeta, että Joensuulla ei lähes neljäkymmentä vuotta sitten ollut perusteitakaan sen kummempaan toiveikkuuteen.

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset
Otava 1984. 317 s.                      

Lainattu kirjastosta.

Tämä juttu aloittaa blogiprojektin, jonka tarkoituksena on lukea kaikki Vuoden johtolanka -palkinnon saaneet dekkarit. Palkinnon sääntöjen mukaan se on voitu myöntää muullekin teokselle kuin dekkarille ja myös dekkariteolle, joten dekkarilista ei ole ihan 36 teoksen mittainen. Osan voittajista olen lukenut ennen blogiaikaa ja osan jo blogia pitäessäni. En lue uudelleen jo blogattuja, mutta luen uudelleen ne dekkarit, joista juttu puuttuu. Mitään aikarajaa en ole tälle projektille asettanut.

 

Vuoden johtolanka -palkitut dekkarit:
(Linkki vie omaan blogijuttuuni teoksesta.)

2025: Max Manner: Harha

2024: Kale Puonti: Fadi

2023: Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit 

2022: Niko Rantsi: Kuka viereesi jää

2021: Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

2020: ArttuTuominen: Verivelka

2019: Eva Frantz: Kahdeksas neito

2018: Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

2017: Mikko Porvali: Veri ei vaikene

2016: Pauliina Susi: Takaikkuna

2015: Kati Hiekkapelto: Suojattomat

2014: Timo Sandberg: Mustamäki

2013: Reijo Mäki: Sheriffi

2012: Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

2011: Antti Tuomainen: Parantaja

2010: Marko Leino: Ansa

2009: Jarkko Sipilä: Seinää vasten

2008: Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

2007: Tapani Bagge: Musta taivas

2006: Matti Rönkä: Ystävät kaukana

2005: Tuula-Liina Varis: Vaimoni

2004: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

2003: Taavi Soininvaara: Koston komissio

2002: Seppo Jokinen: Hukan enkelit

2000: Jari Tervo: Minun sukuni tarina

1999: Ilkka Remes: Karjalan lunnaat

1997: Leena Lehtolainen: Luminainen

1996: Hannu Vuorio: Nyman

1994: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

1993: Pentti Kirstilä: Imelda

1992: Markku Ropponen: Kuolemanuni

1990: Harri Nykänen: Takapiru

1988: Paul-Erik Haataja: Häkkilinnut

1987: Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset

1986: Sulevi Manner (Juha Numminen ja Eero J. Tikka): Susi

1985: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset

Ragnar Jónasson: Pimeys

 

Olen sivusilmällä seuraillut Twitterissä jo useamman vuoden mittaan islantilaisen dekkarikirjailija Ragnar Jónassonin huikeaa uraa ja kiihkeästi toivonut, että hänen tuotantoaan alettaisiin julkaista myös suomeksi. Lisäpontta toiveeni sai parin vuoden takaisella Nordic Noir -dekkarifestivaalilla Rukalla, jonne Ragnar oli kutsuttu esiintymään muiden kovatasoisten pohjoismaisten dekkaristien ohella.

Ragnar Jónasson
Nordic Noir -dekkarifestivaalilla
Rukalla v. 2019.

Nyt toiveeni toteutuu, sillä tänään 22.3.2021 ilmestyy Ragnarin ensimmäinen suomennettu dekkari Pimeys Tammen kustantamana. Ihan mahtava juttu! Olin vielä niin onnekas, että sain kustantajalta luettavakseni ennakkokappaleen. Kiitos siitä!

Ragnar on reykjavikilainen juristi, joka on koko aikuiselämänsä työskennellyt myös dekkarikirjallisuuden parissa. Hän on islannintanut 14 kappaletta Agatha Christien teoksia, ja ensimmäinen käännös ilmestyi, kun Ragnar oli vasta 17-vuotias. Ensimmäinen oma teos Fölsk nóta ilmestyi vuonna 2009, ja sen jälkeen on ilmestynyt toistakymmentä dekkaria.

Tuotannon muodostavat kaksi sarjaa, toistaiseksi kuusiosainen Dark Iceland -sarja sekä Hulda-trilogia, ja muutama yksittäinen itsenäinen teos. Lisäksi Ragnar on kirjoittanut novelleja eri julkaisuihin ja antologioihin. Ragnar Jónasson on kerännyt teoksillaan runsaasti arvostettuja dekkaripalkintoja eri puolilla maailmaa, ja niitä on myyty yli kaksi miljoonaa kappaletta.

Dark Iceland -sarjan päähenkilö on nuori poliisimies Ari Thor, joka on opiskellut filosofiaa ja teologiaa mutta päätyy sitten poliisin ammattiin. Hänen ensimmäinen työpaikkansa on syrjäinen pohjoisislantilainen Siglufjordurin kaupunki, jonne pääsee maitse vain vuorten läpi kulkevien maantietunnelien kautta. Kuvissa paikka näyttää uskomattoman idylliseltä, mutta ulkonäkö voi pettää.

Suomennokset on aloitettu kuitenkin Ragnarin toisesta sarjasta, jonka päähenkilö on Reykjavikin poliisissa työskentelevä rikosetsivä Hulda Hermannsdóttir. Sarja on trilogia, ja se on kirjoitettu tai ainakin julkaistu käänteisessä järjestyksessä. Aloitusosassa Pimeys eli islanniksi Dimma Hulda on juuri jäämässä eläkkeelle, seuraava osa sijoittuu kymmenisen vuotta aikaisemmaksi ja kolmas vielä siitäkin kymmenen vuotta taaksepäin. Aloitusosan luettuaan siis jo tietää, miten sarja päättyy.

Hulda on leski, ja hänen ainoa lapsensa Dimma on kuollut jo ennen aviomiehen kuolemaa. Nämä tapahtumat niihin liittyvine ikävine asioineen sekä Huldan oman lapsuuden traumaattiset kokemukset keriytyvät Pimeydessä auki samaan aikaan, kun Hulda työskentelee kiivaasti saadakseen viimeisen juttunsa päätökseen ennen kuin viimeinen työpäivä poliisina on ohi.

Päätös eläkkeelle siirtämisestä tulee Huldalle ikävänä yllätyksenä. Kovin hyvin hän ei tunnu työssään viihtyneen, vaikka itse työ onkin mitä ilmeisimmin hänen elämänsä ainoa sisältö. Kun sekin ollaan ottamassa häneltä pois, tuntuu menevän samalla pohja kaikelta. Jonkinlaisena hyvityksenä nopeasta lähdöstä esimies tarjoaa Huldalle vielä mahdollisuutta selvitellä mitä tahansa keskeneräistä juttua.

Hulda päättää käyttää jäljellä olevat päivät ja lopulta nopeasti hupenevat tunnit vuoden vanhan kuolemantapauksen penkomiseen. Autiolta merenrannalta on löytynyt nuoren naisen ruumis. Mitä ilmeisimmin nainen on liukastunut rantakivissä, lyönyt päänsä ja hukkunut. Myös itsemurha on mahdollinen, mutta tutkinta on loppunut lyhyeen, kun on käynyt ilmi, että nainen on läheisen vastaanottokeskuksen venäläinen asukas. Kukaan ei kaipaa naista, joten tutkintaa ei sen enempää tarvita.

Asetelma raivostuttaa Huldaa, kun hän tajuaa, että virkaveljet ovat hutiloineet tarkoituksella. Hän alkaa penkoa tapausta ja huomaa pian, että vastaanottokeskuksesta on kadonnut samoihin aikoihin toinenkin nainen, ja naiset ovat olleet keskenään ystävykset. Mitä naisille oikein on tapahtunut?

Asetelma vaikuttaa tutkinnan osalta hyvin perinteiseltä pohjoismaiselta poliisidekkarilta. Traumatisoitunut ja epäsosiaalinen, esimiestensä kanssa toimeen tulematon poliisi tutkii tapausta, josta muut eivät ole saaneet juuri mitään irti. Ihmisiä puhutetaan kerta toisensa jälkeen, eikä lukijalla ole paljoakaan mahdollisuuksia päätellä tekijää ennen kuin loppuratkaisut alkavat olla käsillä.

Mutta Ragnar on päätynyt joihinkin todella odottamattomiin ratkaisuihin! En muista koskaan lukeneeni aivan tällaista dekkaria! On kyllä varsin mielenkiintoista nähdä, miten sarjan seuraavat osat yltävät tälle tasolle. En lainkaan ihmettele, että juuri Pimeydestä on tehty tv-sarjavaraus. Jos sellainen joskus valmistuu, katson varmasti!

Ragnar Jónasson: Pimeys (Dimma)
Suom. Vilja-Tuulia Huotarinen.
Tammi 2021. 238 s.

Ennakkokappale.

Jarkko Sipilä: Syy tappaa

 

Neljätoistavuotias Sofia katoaa ja löytyy sitten tapettuna pienestä puistosta Puotilasta läheltä kotoaan. Armeijan aseseppänä työskentelevä isä Harri Rautamaa on murheen murtama. Mies on menettänyt vuosi sitten vaimonsa, ja nyt pariskunnan ainoa lapsikin on kuollut. Kaiken lisäksi poliisi vie hänet Pasilan poliisitalolle kuultavaksi, koska todennäköisin tappaja löytyy yleensä lähipiiristä. Sitten puistosta löytyy toinen nuori tyttö raiskattuna ja surmattuna.

Rikoskomisario Takamäki ryhmineen, johon myös ataripoliisi Suhonen on vaivihkaa palaillut, saa järkyttävät rikokset tutkittavikseen. Lupaavalta näyttäneen alun jälkeen juttu muuttuu nopeasti todella hankalaksi. Kukaan ei ole nähnyt mitään, ja vaikka muutama lähitalojen asukas on oikeaan aikaan kuullut puiston suunnalta naisen huudon, sen enempää apua heistä ei jutun tutkinnassa ole.

Kaikki mahdolliset teknisen tutkinnan menetelmät käytetään huolellisesti, ihmisiä jututetaan, puhelimia jäljitetään ja tietoja vertaillaan, mutta tyttöjen surmaaja ei ota selvitäkseen. Aivan varmoja ei olla alkuun siitäkään, onko tekojen takana varmasti sama henkilö.

Kun media pääsee jutun jäljille, paineet kasvavat eksponentiaalisesti. Kahden valkoihoisen nuoren tytön seksuaalimurhat luonnollisesti kuohuttavat koko Suomea. Takamäellä on kuitenkin varma ennakkonäkemys siitä, että uutisointi saa nopeasti aikaan myös rasistista vihapuhetta piireissä, jotka kärkkyvät juuri tällaisia tapauksia saadakseen vettä omaan myllyynsä. Valitettavasti Takamäen ennustus toteutuu hyvin nopeasti.

Syy tappaa on rikostoimittaja-kirjailija Jarkko Sipilän kahdeskymmenes Takamäki-sarjan poliisidekkari, joten mitään kovin yllättävää sen kansien väliin ei sarjaa seuranneen lukijan näkökulmasta kätkeydy. Rikokset ovat karmaisevia, mutta Sipilä armahtaa lukijaa eikä kuvaa uhrien viimeisiä hetkiä tai sukella tekijän mieleen. Riittävän raskasta on seurata omaisten tuskan ja poliisien rankan työn kuvauksia. Poliisityön kuvaus on jopa yltiörealistista. Sipilä ei väsy sen yksityiskohtien huolelliseen kirjaamiseen, vaikka välillä sen vähentäminen keventäisi kyllä kokonaisuutta.

Takamäen tiimi on aiemmista kirjoista tuttu. Rauhallinen ja vakaa Takamäki johtaa sitä varmoin ottein. Anna Joutsamo ja Suhonen ovat edelleen tiimin kantavia voimia. Myös Suhosen sivupersoonalle on käyttöä, joskin vähemmän kuin monissa aiemmissa dekkareissa.

Sarjan kaikki osat ovat itsenäisiä rikostarinoita, ja henkilöiden yksityiselämää seurataan hyvin ohuesti, paikoin jopa viitteellisesti. Niinpä sarjaan tutustumisen voi aloittaa mistä osasta tahansa. Sipilä tosiaan kuvaa hyvin tarkasti poliisityötä, joten pitkään jatkuneen sarjan avulla voi seurata myös sen muutoksia vuosien varrella.

Syy tappaa ei ole sarjan valoisimpia osia. Mitään kovin kepeää tai humoristista dekkaria Sipilällä ei ole muutenkaan tapana kirjoittaa, mutta tällä kertaa mennään poikkeuksellisenkin totisissa merkeissä, ovathan rikoksetkin kauheudessaan omaa luokkaansa. Sipilä kuvaa myös kylmäävästi mekanismeja, joilla sekasortoa haluavat tahot hyödyntävät kuohuttavaa tilannetta ja kuvion uhreja tuhoisin seurauksin.

Jarkko Sipilä: Syy tappaa
CrimeTime 2020. 326 s.
Äänikirjan lukija Veikko Honkanen, kesto 8 h 47 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Nextory.