Miklu: Kaikkien aikojen kirja

Viime vuodet on jo kyllästymiseen asti paasattu suomalaisten ja erityisesti suomalaisten poikien lukuhalujen romahtamisesta. Ei sillä, ammatti-ihmisenä ja lukemisen himoharrastajana toki jaan huolen, mutta huolipuhe ja taivastelu vain alkavat tuntua todella rasittavilta.

Siksi tuntuikin mukavalta huomata, että joku ihan oikeasti tekee jotain asiantilan parantamiseksi. Konkreettisesti siis. Tällaisena konkretiana nimittäin pidän tubetähti Miklun nuortentietokirjaa Kaikkien aikojen kirja, joka on jatko- tai rinnakkaisosa aiemmin viime vuonna ilmestyneelle nuortentietokirjalle Paras kirja ikinä.

Miklu on puhunut lukemisen ihanuudesta Youtube-videoillaan ja muuallakin somessa ahkerasti, ja kirjat jatkavat tätä toimintaa luontevasti. Miklu on itse innokas tietokirjojen ahmija, joten hän tietää, mistä puhuu ja kirjoittaa suositellessaan luettavaa nuorille seuraajilleen.

Luokittelen Kaikkien aikojen kirjan tietokirjaksi, koska se ei ole (ainakaan kokonaan) fiktiota. Se kylläkin taidokkaasti välttelee kaikenlaisia luokkia, mutta jotenkin tuntuu hyvältä asettaa tämäkin teos edes johonkin kehykseen. ’Selviytymisopas nuorelle’ lienee ainakin yksi melko osuva määritelmä.

Kaikkien aikojen kirja on täsmätuote lukuhaluttoman yläkouluikäisen käteen, siis sellaisen nuoren, joka ei ole kenties koskaan saanut syystä tai toisesta itse luettua kokonaista kirjaa. Tässä kirjassa on 111 sivua, eikä edes kaikilla niillä ole tekstiä. Kirjassa on mustavalkoinen piirros- ja valokuvakuvitus.

Kirjassa on Miklun vinkkejä moneen arjen tilanteeseen, kuten siihen, miten voi nukkua paremmin tai miten pitää vastustaa kiusaamista. Vastaukset elämän vaikeimpiin kysymyksiin löytyvät luvusta 8. Sieltä selviää muun muassa, mikä on elämän tarkoitus. Kirjan lopussa on vinkkilista lisäluettavasta. Kaiken tämän tiedon seassa on vitsejä ja hauskoja kommelluksia Miklun arjesta niin sanallisessa kuin kuvallisessakin muodossa.

Miklu: Kaikkien aikojen kirja
Otava 2020. 111 s.

Arvostelukappale.

Helena Waris: Jäänvartija

Helena Wariksen loistava Konetrilogia valmistui, kun kolmas osa Jäänvartija ilmestyi vuonna 2019. Jäänvartija on siis jatkoa aiemmille osille Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä. Olen lukenut kaksi edellistä osaa peräjälkeen ja ollut valintaani tyytyväinen, mutta olen myös todennut Wariksen tarinan olevan monin paikoin niin repaleinen ja viitteellinen, etten epäile sarjan osien toimivan myös itsenäisinä teoksina ihan hyvin. Mutta koska olen siis aiemmat osat lukenut, voin todeta, että Jäänvartija toimii mainiona päätöksenä komealle trilogialle.

Scifidystopiaksi määrittelemäni Konetrilogian tapahtumat sijoittuvat johonkin tarkemmin määrittelemättömään lähitulevaisuuteen ja maailmaan, jossa on epämääräisiä viitteitä omastamme. Tunnettu maailma muodostuu neljästä mantereesta, jotka on nimetty pääilmansuuntien mukaan. Eteläisellä mantereella sijaitsee Ammabar valtavan laajenevan hiekka-aavikon pohjoisreunalla. Pohjoisella mantereella vallitsee ikuinen talvi.

Itämanner on Koneiden hallitsema Kuiluiksi jaettu alue. Kuilut ovat valtavia maanalaisia tai kuvuilla katettuja alueita, joissa ihmiset asuvat tiiviinä huolella valikoituina yhdyskuntina. Ilmastonmuutoksen vaikutuksilta suojautuakseen ihmiset ovat luovuttaneet päätäntävallan asioista Koneille eli jonkinlaisille supertietokoneille tai tekoälyille. Hinta on kuitenkin kallis - vapaus.

Kaikki eivät ole suostuneet alistumaan, vaan ovat vapaaehtoisesti luopuneet oikeudestaan kuulua Koneiden hallitsemaan järjestäytyneeseen ja turvalliseen yhteiskuntaan. Tällaisia ihmisiä asustaa merenrannoilla ja saarilla, jotka vähitellen ovat katoamassa nousevan veden alle. Vain osa näistä ulkopuolelle jääneistä on aktiivisia konevastaisen vastarintaliikkeen jäseniä.

Jäänvartijassa vuorottelevat minäkertojina aiemmista osista tutut henkilöt Thom ja Zemi, jotka asuvat Itämantereella Maharin Kuilussa. Jälkimmäinen on maannut kuukausia koomassa aiemmin tapahtuneen onnettomuuden seurauksena. Zemin toipumisennuste on ollut lievästi sanoen heikko, joten Thom on päätynyt uuteen suhteeseen helikopterilentäjä Magdan kanssa. Sitten Zemi vastoin odotuksia herää ja tilanne muuttuu täysin.

Zemin heräämisen aikaan tapahtuu muutakin odottamatonta. Thom saa viestin Sazilta, joka on pienen vastarintasolunsa kanssa rantautunut Itämantereelle. Saz paljastaa Thomille sabotointijuonen, jonka tarkoitus on tuhota Koneiden ylivalta. Lisäksi hän kertoo siepanneensa hätäviestin Pohjoismantereelta jostakin Varastoksi kutsutusta paikasta. Uutinen kuulostaa uskomattomalta, sillä Pohjoismantereen pitäisi olla asumaton. Mitä jään peittämällä alueella piilotellaan?

Olen aiempia osia esitellessäni iloinnut niiden niukkuudesta ja aukkoisesta kerronnasta. Jäänvartija on kokonsa puolesta trilogian niukin, sillä siinä on vain 139 sivua. Tarina on tässä viimeisessä osassa kuitenkin vähiten aukkoinen. Se saa toki ansaitsemansa juonilankoja sitovan siistin ja toiveikkaan lopun, mutta ihan aiempien osien veroinen tämä päätös ei minun mielestäni kuitenkaan ole. Jännitettä olisi ollut varaa kiristää, ja osa aikaisemmasta arvoituksellisuudesta on tiessään, mikä on vähän sääli. 

Helena Waris: Jäänvartija
Otava 2019. 139 s.

Arvostelukappale.

Marja-Liisa Heino: Puhu silmilleni

Vähän jäi harmittamaan, että Marja-Liisa Heinon Puhu silmilleni -romaanin lukeminen venahti kirjasta itsestään riippumattomista syistä vuodenvaihteen yli. Se olisi nimittäin kirkkaasti pamahtanut vuonna 2019 lukemieni kirjojen parhaimmistoon. Mutta toisaalta on tietysti vallan mainiota päästä aloittamaan uusi lukuvuosi lähestulkoon täydellisellä lukuelämyksellä.

Olen lukenut Heinon tuotannosta aiemmin vain vuonna 2016 Vuoden johtolanka -palkintoehdokkaana olleen dekkarin Älä tähti putoa. Teos erosi edukseen kyseisen vuoden kotimaisesta dekkarisadosta, vaikka ei Johtolankaa saanutkaan. Heinon poliisipäähenkilö Karli Eerola on suomalaisessa dekkarikentässä melkoisen ainutlaatuinen etnisen taustansa takia. Mies on puoliksi romani ja noudattaa arjessaan jossain määrin heimoperinteitä. Osittain näiden seikkojen takia Eerolalla oli hankaluuksia työpaikallaan, vaikka häntä ammatillisesti arvostetaankin.

Heinon kuudes romaani Puhu silmilleni ilmestyi siis viime vuoden puolella. Heinon kirjailijasivuilta löytyy tieto, että kyseessä on uuden Nääsville-sarjan (!) aloitusosa. Kirjassa on sivuhenkilönä mukana entuudestaan tuttu poliisi Karli Eerola, joka on saanut siirron Tampereelle. Tärkeämpi henkilö on kuitenkin Eerolan kummityttö Riikka, joka myös on taustaltaan romani.

Päähenkilö (ainakin minun mielestäni) on kuitenkin 24-vuotias Harri. Kaveri on poikkeuksellisen mielenkiintoinen yksilö, sillä kuulovammainen, käytännössä nyt jo täysin kuuro Harri osaa viittomakielen lisäksi vaivatta lukea huulilta. Koska kuurous ei ole synnynnäistä, puhuu Harri selkeästi, eikä hänen kuurouttaan vieras välttämättä heti oivallakaan.

Mielenkiintoiseksi Harrin tekee kuitenkin hänen uusnatsimenneisyytensä. Nuorukaisen vartaloon on tatuoitu synkkiä symboleita ja erilaisia arpia löytyy myös todisteina hurjasta, viinan, huumeiden ja väkivallan täyttämästä menneisyydestä. Väkivaltainen rasistinen nuoruus on kuitenkin menneisyyttä monessa mielessä. Harri on nimenomaan ex-uusnatsi. Irtautuminen ei kuitenkaan ole ollut eikä ole vieläkään ihan helppoa. Vanha Harri on vain pinnan alla ja pulpahtaisi sieltä kovin helposti esille, jos vain nyky-Harri antaisi niin käydä.

Välit isään ovat olleet Harrin tuhoisan käyttäytymisen takia huonot, välillä erittäin huonotkin, mutta eivät koskaan kokonaan poikki. Isä on auttanut poikaansa järjestämällä tälle asunnon ja työpaikan Tampereelta, poissa helsinkiläisistä äärioikeistokuvioista. Harri on muuttanut kolmanneksi kahden iäkkään miehen Valtterin ja Tapion talouteen. Ex-uusnatsi kokkaa homopariskunnalle ja huolehtii omakotitalon käytännön askareista. Järjestely on samalla oivallista siedätyshoitoa.

Lisää siedätystä Harri saa osa-aikatyöstään Jossen antikvariaatissa. Josse on Valtterin ja Tapsan ystävä, joten Harrin tilanne on ollut työnantajan tiedossa alusta asti. Kuuro puotipuksu sopii hyvin muutenkin vähän eksentrisen käytettyjen kirjojen kaupan henkilöstöön ja ilmapiiriin. Vapaa-ajallaan Harri käy ahkerasti kuntosalilla tatuoinnit huolella piilotettuina. Sen lisäksi hän osallistuu vapaaehtoisena sosiaalitoimen järjestämään isovelitoimintaan. Omanikäistä seuraa hänellä ei juuri Tampereella ole.

Riikka on omilleen muuttanut nuori romaninainen, joka haaveilee toimittajan työstä ja pitää vapaa-aikanaan ärhäkkää vlogia. Leipätyökseen Riikka kuitenkin tekee lähihoitajan työtä kotihoidossa. Riikan ja Harrin polut risteävät, kun Tampereella pahoinpidellään rajusti henkilö, joka on pitänyt vahvasti kantaa ottavaa homomyönteistä blogia, ja Harri kutsutaan taustansa takia poliisin kuultavaksi. Riikka kuulee tapauksesta ja Harrista vahingossa, kun hänen poliisikummisetänsä puhuu siitä kotonaan. Nopea salavilkaisu kummisedän muistikirjaan, ja Riikalla on tiedossaan Harrin yhteystiedot.

Tulisieluinen ja liikkeissään äkkinäinen Riikka ei häikäile vaan etsii Harrin käsiinsä tuota pikaa ja esittää asiansa suorasukaiseen tyyliinsä. Nuorten ensikohtaaminen ei suju kovin lämpimissä merkeissä, mutta Riikka on sitkeä jotain päätettyään eikä hän hellitä kiinni saamastaan jutunhännästä. Harri taas arvelee, että hänelle voisi olla etua Riikan poliisikytköksestä. Olisi hyvä olla perillä asioista. Lopulta he aloittavat yhteistyön tavoitteenaan selvittää, kuka Tampereella hakkaa ihmisiä pesäpallomailalla. Kuten arvata saattaa, asian kaivelu ei ole ihan riskitöntä.

Heino kirjoittaa aivan loistavasti! Kirjoitustyyli ei ole aivan yhtä viitteellistä kuin aiemmin lukemassani, mutta kieli on edelleen mukavan persoonallista. Kirjassa on dekkari- ja jännitysjuoni, eli rikosta ratkotaan sekä harrastaja- että ammattilaisvoimin, tosin poliisit ovat vain lähinnä taustalla. Puhu silmilleni on kuitenkin paljon enemmänkin. On sääli, jos sen tummanpuhuva ulkoasu torjuu luotaan lukijat, jotka eivät dekkareita lue. Kun kaiken takana lymyilevä pimeiden salaisuuksien verkosto lopussa paljastuu, lukijakin on vereslihalla.

Henkilögalleria on, kuten sanottu, poikkeuksellisen monenkirjava ja kiinnostava. Heino suhtautuu kuvaamiinsa ihmisiin lämpimästi ja ymmärtävästi, mutta ei silti turhia pehmentele. Kaikilla Harrista ja Riikasta alkaen on hyviä ja vähän vähemmän hyviä ominaisuuksia. Kukaan ei jää pelkäksi karikatyyriksi, vaan henkilöissä on inhimillistä syvyyttä ja sävyjä. Synkäksi kääntyvässä tarinassa on kosolti hienoista huumoria, ja esimerkiksi Harrilla on loistava itseironian taju. Jännitteiden luomisessa Heino on mestari.

Puhu silmilleni on hyvin yhteiskunnallinen ja erittäin ajankohtainen romaani. Se ei ole sitä kuitenkaan tippaakaan saarnaavasti tai osoittelevasti. Kaikki päätelmänsä ja ajatuksensa romaanin käsittelemistä teemoista ja aiheista lukija saa tehdä ihan itse seuratessaan henkilöiden toimia ja heille tapahtuvia asioita.

Kaiken taustalla on vielä loistavasti kuvattu miljöö eli Tampere. En huomannut Heinon sanallakaan viittaavan mihinkään Tamperetta riivaavaan rakennusprojektiin, mistä iso kiitos. Riittää, että kadut on revitty auki reaalimaailmassa.

Marja-Liisa Heino: Puhu silmilleni
Mäkelä 2019. 335 s.

Arvostelukappale.

Carin Gerhardsen: Musta jää

Aavalla kirjameren ulapalla ajelehtivalle hyvät vinkit ja luotettavat vinkkaajat ovat kullanarvoinen apu. Ohi olisi minulta todennäköisesti mennyt Carin Gerhardsenin psykologinen trilleri Musta jää, jollei se olisi noussut esiin Kai Hirvasnoron kanssa käymässämme lyhyessä Twitter-keskustelussa. Olimme taannoin Kain kanssa pari vuotta Johtolanka-raadissa, joten sain aika hyvän käsityksen hänen tarkasta dekkarivainustaan, eikä pettymystä tullut tälläkään kertaa. Musta jää on lukemisen väärtti! Kannattaa muuten ottaa Kai Hirvasnoron blogi Kirjoja hyllystäni seurantaan.

Pimenevänä tammikuun iltapäivänä vuonna 2014 Gotlannissa tienpinnat jäätyvät ja illemmalla alkaa tupruttaa sakeasti lunta. Syrjäisellä tiellä kaksi autoa kohtaa ja toinen suistuu tuhoisin seurauksin tieltä alas rotkoon. Onnettomuus paljastuu vasta neljän päivän kuluttua, kun lumi sulaa autonromun päältä. Miksi toisen auton kuljettaja ei pysähtynyt auttamaan tai tehnyt ilmoitusta onnettomuudesta? Miksi kukaan ei kaivannut onnettomuusauton kuljettajaa? Joku kuitenkin otti paikan päältä valokuvia. Kuka ja miksi?

Lukija tietää, että vaarallisella tiellä ovat kulkeneet ainakin Jeannette, Sandra ja Jan. Jeannette on tavannut salaisen rakastajansa, jonka kanssa hän on tapaillut työpäivien lomassa kuukauden ajan ja viettänyt kiihkeitä hetkiä autossa syrjäisissä paikoissa. Sandra taas nousi tuntemattoman ystävällisen miehen autoon ostoksineen, koska tilattua taksia ei vain kuulunut ja kotiin oli pitkä matka. Jan kiirehtii naisen luota kotiinsa onnistuneen kohtaamisen jälkeen. Mutta mikä on kunkin osuus onnettomuuteen?

Neljä vuotta myöhemmin Jeannette on liittynyt Visbyn puistonpenkeillä juopottelevaan sekalaiseen joukkoon. Avioliitto on ajautunut karille, eikä Jeannetten vointi ole muutenkaan kovin kaksinen. Sandra asustelee pienen poikansa kanssa syrjäisessä pikku talossaan ja vastaa iltaisin vapaaehtoisena yksinäisten auttavaan puhelimeen. Jan on saanut aikanaan kiristyskirjeen, mutta sen koommin talvinen onnettomuusilta ei ole hänen omahyväistä mieltään painanut.

Gotlannin pienuus, väen vähäisyys ja ihmisten sisäinen pakko saada puhua jollekulle pimeimmistäkin salaisuuksistaan saavat lopulta aikaan sen, että vyyhti alkaa neljä vuotta onnettomuuden jälkeen vähitellen purkautua. Asiaa vauhdittaa metsästä löytyvä ruumis. Neljä vuotta aikaisemmin kadonnut keski-ikäinen mies löytyy murhattuna. Kuka hänet tappoi ja miksi? Miten hän liittyy kohtalokkaaseen auto-onnettomuuteen?

Gerhardsen pyörittelee lukijaa mielensä mukaan. Kuka kukin oikein on, miksi ihmiset toimivat kuten toimivat ja miten kaikki liittyy yhteen? Jotkut kerronnalliset hämäyskeinot ovat vähän turhankin ilmeisiä, mutta niiden avulla tarina pysyy alusta loppuun riittävän arvoituksellisena ja tarjoaa sopivin välein ahaa-elämyksiä ja yllättäviä yhteyksiä henkilöiden välillä. Loppua kohden tapahtumat alkavat vyöryä yhä kiihkeämpään tahtiin ja muuttua melkoisen piinaaviksikin.

Gerhardsenin Gotlanti on huomattavasti synkempi paikka kuin monissa muissa sinne sijoitetuissa dekkareissa. Saarella kesäaikaan vyöryvät turistimassatkin vain mainitaan sivulauseessa. Idyllistä tai lomaparatiisista ei ole tietoakaan.

Carin Gerhardsen: Musta jää (Det som göms i snö)
Suom. Maija Ylönen.
Minerva 2019. 375 s.

Kirjasto.

Heikki Valkama: Tulikukka

”Uskon kaiken, mitä Valkama kirjoittaa japanilaisesta kulttuurista ja elämänmenosta”, kirjoittaa Kirsi Mäenpää arviossaan Heikki Valkaman dekkarista Tulikukka uudessa Ruumiin kulttuurissa (4/2019). Allekirjoitan tämän täysin. Valkama tietää, mistä kirjoittaa, ja se tekee Tulikukasta nautittavan romaanin. Dekkarifania tosin jää kismittämään, että dekkariksi Tulikukka on valitettavan köykäinen. Valkamalla olisi kyllä paukkuja vähän jännitteisemmänkin tarinan punomiseen.

Aiemmista gastrodekkareista Pallokala ja Laserjuuri tuttu suomalainen tähtikokki Riku Mäki ja hänen japanilainen poliisiystävänsä Daisuke Matsuzaka ovat mukana Tulikukassakin, mutta hyvin viitteellisesti he osallistuvat rikosten ratkaisemiseen. He nyt lähinnä sattuvat olemaan huudeilla, kun rikoksia tapahtuu.

Ruualla on oma osuutensa teoksessa edelleen. Riku saa mielenkiintoisen tarjouksen, joka liittyy buddhalaisluostareiden ikivanhojen ruokaperinteiden ja nykymuodin mukaisten vegaaniruokien parhaiden puolien yhdistelemiseen ja markkinointiin. Luvassa on paljon näkyvyyttä ja myös ihan selvää rahaa. Riku siis päätyy Kioton alueen laidalla sijaitsevan ikivanhan buddhalaisluostarin vieraaksi. Hänen kokkauksiaan kuvaamaan saapuu toimittaja Eva Lund ruotsalaisen kuvausryhmänsä kanssa. Tarkoitus on kuvata Lundin vetämään pohjoismaista ruokakulttuuria esittelevään Netflix-sarjaan ylimääräinen Japanista kertova osuus.

Riku on onnellisen tietämätön siitä, että Kiotoa piinaa tuhopolttaja, jolla on tähtäimessään harhateille lipsuneiden buddhalaisten rakennukset. Lukija pääsee kurkistamaan rikollisen pään sisään minämuotoisissa osuuksissa. Niinpä lukija tietää, että pyromaani uskoo vakaasti saaneensa Buddhalta tehtävän puhdistaa usko tulella ja että Riku Mäki ja länsimainen tv-ryhmä pyhässä luostarissa ovat hänen silmissään veret seisauttava rikos. Riku joutuu siis tietämättään tuhopolttajan maalitauluksi.

Alkupuoli Tulikukasta käsitellään lähinnä munkkiluostarin perinteiden nivoutumista nykyajan vaatimuksiin, ruokafilosofioita ja Rikun henkilökohtaisia asioita. Luostarin muurien sisälle on rakennettu modernit mukavuudet tarjoavia majoitustiloja turisteille, mutta luostaripalvelusta suorittavat munkit noudattavat ikivanhoja perinteitä esimerkiksi ruokailussaan ja pukeutumisessaan. Japanin kiehtovimpia piirteitä onkin juuri tämä ikiaikaisen ja huippumodernin yhdistyminen arjessa, ja sitä Valkama kuvaa, kuten sanottu, todella kiinnostavasti. Myös japanilaisten perinteiset ja samalla hyvin modernit ajatukset ja sovellukset lähi- ja vegaaniruoasta ovat mielenkiintoisia ja hyvin ajankohtaisia.

Vaikka lukija siis pääsee kurkistamaan rikollisen ajatuksiin, hänen henkilöytensä pysyy salassa lähes loppuun asti. Lukijalle on tarjolla muutamakin vaihtoehto, joiden väliltä voi yrittää arpoa syyllistä. Loppuratkaisun helppous jäi vähän harmittamaan, vaikka juonessa sentään yksi yllätyskiemurakin onneksi oli.

Heikki Valkama: Tulikukka
Tammi 2019. 282 s.
Äänikirjan lukija Toni Kamula, kesto 7 h 26 min.

Painettu kirja ostettu, äänikirja Storytel.

Simone Buchholz: Revolverisydän

Syyttäjä Chastity Riley on mielenkiintoinen dekkarisarjan päähenkilö. Niukasti alle nelikymppinen sinkkunainen viihtyy vähän rähjäisessä kerrostaloasunnossaan Hampurin Sankt Paulin Kiezissä, kannattaa kolmosdivarissa pelaavaa jalkapallojoukkue FC St. Paulia ja käy ystävänsä Carlan kanssa katsomassa kaikki kotiottelut vakiopaikaltaan. Jakkupuvun sijaan Chastity viihtyy jokapaikanfarkuissaan.

Itsellinen nainen on piintyneen sitoutumiskammoinen, mutta harmikseen hän joutuu myöntämään naapurissa asuvan 23-vuotiaan komean lukkosepän vetävän häntä puoleensa lähes vastustamattomasti. Toisaalta Carla on järjestänyt hänelle sokkotreffit kahvilaansa charmantin viisikymppisen teatterinjohtajan kanssa.

Saksalainen rikostutkinta eroaa melko lailla pohjoismaisesta tai vaikkapa brittiläisestä siinä, että syyttäjä on alusta asti mukana tutkinnassa ja johtaa sitä. Chastity muun muassa hälytetään rikospaikoille ja hän osallistuu patologin selontekoihin siinä missä tutkivat poliisitkin. Chastityn erityisominaisuutena pidetään erinomaista vaistoa, jonka avulla hän pystyy eläytymään rikollisen mielentiloihin. Tämä taito on ollut suureksi avuksi kaikissa aiemmissa rikostutkinnoissa, mutta tällä kertaa Chastity on liian peloissaan.

Kalseana maaliskuun aamuna Chastity hälytetään rikospaikalle Elben rannalle. Nuoren naisen alaston ruumis on aseteltu rantapenkereen portaille kuin näytteille, löydettäväksi. Naisella on päässään vaaleansininen tekokuituperuukki. Käy ilmi, että peruukin alla on vain verinen kallo. Ruumis on skalpeerattu ja päänahka hiuksineen on todennäköisesti murhaajan hallussa.

Nopeasti käy selväksi, että Sankt Paulissa riehuu sarjamurhaaja, joka valitsee uhreikseen kauniita pitkähiuksisia tanssijattaria. Miten mies onnistuu houkuttelemaan uhrit mukaansa? Miksi hän haluaa heidän hiuksensa? Entä liittyykö Basso-nimisen sutenöörin kuolemaan johtanut raaka pahoinpitely jotenkin tapaukseen? Tai jo eläkkeelle vetäytynyt paikallinen rikollinen Rauta-Sigge? Jos liittyvät, miten?

Syyttäjä Chastity Rileyn johtamasta tutkinnasta kertova Revolverisydän on moninkertaisesti palkitun saksalaisen dekkarikirjailija Simone Buchholzin esikoisdekkari ja se aloittaa Chastityn tutkimuksista kertovan kovaksikeitetyn dekkarisarjan. Alkuteos on ilmestynyt Saksassa jo vuonna 2008, mutta Anne Kilven suomennos on julkaistu tänä vuonna. Sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt yhdeksän osaa, joista suomeksi on ilmestynyt tämä aloitusosa sekä kuudes osa Krokotiiliyö. Ilmeisesti sarjan suomentaminen jatkuu tästä kuudennesta osasta eteenpäin. Buchholz on saanut Krokotiiliyöstä Saksan parhaan dekkarin eli Deutscher Krimi Preis -palkinnon.

Hampurin Sankt Pauli ja satama-alue ovat mielenkiintoinen ja mukavan rosoinen miljöö tummanpuhuvalle noir-tyylisille dekkarille. Buchholz kuvaa aluetta, sen asukkaita ja siellä työskenteleviä ihmisiä lämpimästi. Revolverisydämessä tapahtuu raakoja, kammottavia rikoksia, mutta niitä ei kuvata tai inhottavuuksilla mässäillä, vaan väkivalta jää pitkälti lukijan mielikuvituksen varaan. Kerronta on jollain tapaa hyvin saksalaista, taloudellista ja vähän lakonista. Buchholzin kieli on silti myös värikästä. Kerronnallisissa ratkaisuissa on mukavaa raikkautta.

Henkilökuvauksesta pidin myös. Parhaiten tutustutaan särmikkääseen Chastityyn, mutta poliiseissa on muitakin mielenkiintoisia tyyppejä, joista mielelläni lukisin lisääkin. Chastitylla on ongelmansa ja menneisyytensä, mutta hän ei ole kuitenkaan liian traumatisoitunut.

Simone Buchholz: Revolverisydän (Revolverherz)
Suom. Anne Kilpi.
Huippu 2019. 307 s.

Kirjasto.

Mikko Kamula: Tuonela. Metsän kansa 3.

Mikko Kamulan Metsän kansa -sarjan toinen osa Iso härkä päättyy dramaattiseen kohtaukseen, jossa Tuonen tytti nostaa Juko Rautaparran kaksitoistavuotiaan Tenho-pojan lautalleen ja lähtee sauvomaan yli Tuonelan joen.  

Sarjan kolmas osa Tuonela jatkuu suoraan tästä kohtauksesta. Tietäjä Yörnin äijä kiiruhtaa elottoman oppilaansa luokse. Tenho ei hengitä eikä sydän lyö. Yörnin äijä käyttää kaikki voimansa ja taitonsa hakeakseen pojan takaisin kuoleman rajan takaa ja onnistuukin – mutta vain puolittain. Elintoiminnot palaavat, mutta tajuihinsa Tenho ei tule.

Yörnin äijä valaa toivoa Rautaparran perheeseen. Tenhon henki voisi vielä palata ruumiiseen. Sen vuoksi tajuttomana lojuvaa poikaa pitäisi hoivata, pitää lämpimänä ja juottaakin säännöllisesti. Alussa perhe on toiveikas, mutta kuukaudet kuluvat, eikä Tenho ole osoittanut virkoamisen merkkejä. Päinvastoin, poika tuntuu loitontuvan ja muuttuvan vähitellen pelottavasti kuolleen kaltaiseksi. Lopulta Yörnin äijä päättää yrittää vielä viimeistä keinoa ja lähteä itse hakemaan Tenhon henkeä takaisin Tuonelasta. Niinpä Rautapartojen tuvassa makaa kaksi tajutonta koomassa.

Takamailla elävän perheen ja heidän naapureidensa ikäväksi riesaksi rajan takaa tulee joukko karjalaisia ryöstöretkelle. Sattumalta Varpu on yksin kotosalla koomassa makaavien Tenhon ja Yörnin äijän lisäksi, kun karjalaiset yllättäen hiihtävät pihaan. Tilanne on jo itsessään todella vaarallinen, mutta Varpun kannalta asiaa pahentaa vielä hänen aikaisemmin kokemansa väkivalta. Seuraa yhteenotto, jonka jälkeen Rautaparran perhe joutuu pakenemaan syvemmälle korpeen.

Sydäntalven perhe viettää poissa kotoaan ja palaa vasta kevään korvalla. Karjalaisten uhka ei kuitenkaan ole väistynyt. Joukkio on kaiken lisäksi vienyt Rautalammilta naisia ja lapsia rajan taakse orjikseen. Tieto kylmää Heiskan sydäntä. Onko hänen rakastettunsa Kulta turvassa? Impulsiivinen nuorukainen huomaa pian olevansa syvällä rajan takana osana pientä miesjoukkoa, jonka tavoitteena on pelastaa orjiksi kaapatut omaisensa vihollisen kynsistä.

Varpun tilannekaan ei ole ihanteellinen. Seitsemäntoistavuotias tytär alkaa olla parhaassa naimaiässä, eikä siis ihme, että Juko Rautaparta ilahtuu, kun sopiva sulhasehdokas ilmaisee kiinnostuksensa. Juko ei kuitenkaan halua pakottaa tytärtään naimaan itselleen vastenmielistä puolisoa, joten sovitaan, että nuoret saavat rauhassa tutustua toisiinsa ennen kuin lopullinen päätös tehdään. Varpu lähtee siis sukulaistensa hoiviin Juvalle tarkoituksenaan selvittää, voisiko suunnitellusta liitosta tulla totta. Tytölle itselleen ajatus miehen kosketuksesta on raastavan ristiriitainen, yhtä aikaa pelottava ja houkutteleva.

Juvalla Varpu törmää ikävään tilanteeseen. Osoittautuu, että hän ei ole turhaan ottanut Mallu-mummolta perimäänsä rohtolaukkua mukaansa, sillä Juvalla riehuu vaarallinen kulkutauti. Varpu tekee parhaansa auttaakseen sairastuneita ja hankkiutuu myös paikallisen parantajanaisen oppiin. Naima-asiakin etenee suotuisasti, vaikkakin kovin hitaasti ja heittelehtien.

Romaanin nimi on Tuonela. Kuten nimi antaa ymmärtää, myös Tuonelassa kuljetaan, ja pitkä matka kuljetaankin. Maallisten tapahtumien rinnalla kulkee toinen juonilinja, jossa Tenho ensin yksin, sitten kohtaamansa muodottoman henkiolennon Helteen ja pian myös Yörnin äijän kanssa vaeltaa läpi Tuonelan sekä Alisen että Ylisen maailman tavoitteenaan palata takaisin ruumiisiinsa. Matka ei ole suinkaan vaaraton ja helppo, kaukana siitä. Vaikeuksia, vaaroja ja vastuksia on roppakaupalla, mutta sinnikkäästi he kulkevat eteenpäin seuraten tarunhohteisia jalanjälkiä.

Samaan aikaan heidän maalliset olemuksensa alkavat yhä enemmän muistuttaa ruumiita, jotka kammottavat niistä huolehtivia omaisia. Vaikka Tenhon ja Yörnin äijän henget palaisivatkin, olisiko heistä enää eläjiksi? Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä heikommalta tilanne näyttää.

Edeltävien osiensa tavoin Tuonela on muhkea romaani monessa mielessä. Juko Rautaparran lapset eli Tuonelassa vaeltava Tenho sekä aikuistumisen kynnyksellä olevat Varpu ja Heiska ovat näkökulmahenkilöitä. Edelleen tarut ja myytit ovat teoksen henkilöille realismia. Pirttiä suojelee vanha Mökkö. Kaikki haltiat ja henkiolennot eivät ole senkään verran suopeita ihmisiä kohtaan kuin Mökkö. Sen erityisesti Heiska saa tällä kertaa tuta nahoissaan moneen otteeseen.

Aiemmasta tuttua on myös tarinan rytmittäminen, eli toiminta ja arjen yksityiskohtien kuvaus vaihtelevat. Tällä kertaa kuvataan tarkoin esimerkiksi sepän työtä, tosin siinäkin on oma kamulamainen mausteensa. Heiska hankkii itselleen epätyypillisen aseen eli komean kahdenkäden miekan, ja paljon aikaa käytetään miekan käytön harjoitteluun ja sen kuvaamiseen. Myös häätavat käydään läpi huolellisesti, samoin kuvataan vaikkapa sairauksien hoitoa ja lääkeyrttien keräämistä. Kaikki tämä on kuitenkin ujutettu sujuvasti osaksi tarinaa ja sen juoksutusta.

Kamula onnistuu tälläkin kerralla myös yllättämään lukijan muutamalla odottamattomalla juonenkäänteellä. Tosin jossain vaiheessa aloin olla jo epätoivoinen Tenhon ja Yörnin äijän seikkailujen aina vain pitkittyessä, kun he kohtaavat Tuonelassa toinen toistaan kimurantimpia ongelmia. Loppuhuipennus onkin sitten melkoisen yllättävä ja nopeakäänteinen, ja tarina jää taas kutkuttavaan koukkuun.

Mikko Kamula: Tuonela
Gummerus 2019. 702 s.

Arvostelukappale.