James Thompson: Helsinki Noir

Tammikuu vetelee jo viimeisiään, mutta silti minulla on luettavien pinossa melkoinen määrä viimevuotista rästiä setvittävänä. Loppuvuodesta tein tänne blogiin yhteenvetoa syksyllä 2014 ilmestyvästä dekkarikirjallisuudesta ja huomasin, että pari kiinnostavaa novelliantologiaa oli livahtamassa ohi suun. Laitoin samalta istumalta tilauksen sisään, ja nyt molemmat on jo luettukin, jälkimmäinen sulkeutui tänä aamuna.

Helsinki Noir on dekkarikirjailija James ’Jim’ Thompsonin toimittama antologia, joka julkaistiin samanaikaisesti suomeksi ja Yhdysvalloissa englanniksi. Noir-sarja on kansainvälinen konsepti, jonka ensimmäinen osa oli Brooklyn Noir. Sen jälkeen sarjassa on ilmestynyt muun muassa kokoelmat San Diego Noir, Delhi Noir, Havana Noir ja myös suomeksi Lontoo Noir.

Helsinki Noirissa on novelli kultakin seuraavalta kirjoittajalta:

Riikka Ala-Harja,

Tapani Bagge,

Pekka Hiltunen,

Johanna Holmström,

Karo Hämäläinen,

Jesse Itkonen,

Teemu Kaskinen,

Leena Lehtolainen,

Tuomas Lius,

Joe L. Murr,

Jukka Petäjä,

Jarkko Sipilä,

Jim Thompson,  

Antti Tuomainen.

Murha näyttää jälleen olevan miesten hommia, sillä naisia on mukana vain neljä, kun taas miehiä on selvä enemmistö eli kymmenen. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta tarinoissakin naiset ovat vain uhreja. Parissa novellissa uhri kääntyy lopulta kostajaksi, ja vain Lehtolaisen novellissa myymäläetsivän keikkaa heittävä Hilja Ilveskero on itsenäinen toimija siinä missä miehetkin, jollei enemmänkin.

Mietiskelin antologiaa lueskellessani, millainen on noirin määritelmä. Ilokseni löysin asiaan itseäni fiksumman pohdiskelijan muotoilemia määritelmiä. Juri Nummelin on laatinut yhdessä Antti Tuomaisen ja Tapani Baggen kanssa suomalaisen kirjallisuuden noir-kaanonin (kannattaa vilkaista listoja, hyviä lukuvinkkejä!) ja siinä sivussa on sitten syntynyt määritelmääkin: Henkilöiden ei tarvitse - tai edes tule - olla miellyttäviä.-- Noir-romaanissa päähenkilö ei ole rikoksen ratkaisija, vaan sen tekijä tai uhri, joskus kumpaakin samaan aikaan. -- Noir on pessimististä, kertomuksia ihmisistä, joita heidän omat tiedostamattomat viettinsä vievät kohti tuhoa.

Suurin osa antologian novelleista asettuu nyt ainakin näiden määritelmien sisälle ihan mukavasti. Sisältönsä puolesta tekstit ovat varsin rankkaa menoa, kuten odottaa saattaakin. Väkivaltaa on mukana useassa eri muodossa, eikä määrässä ole säästelty.

Tekijäjoukko on kirjava. Osa kirjoittajista on omaa kansainvälistä kirjoittajakärkeämme, kuten Antti Tuomainen, Leena Lehtolainen ja Pekka Hiltunen. Mausteena joukkoon on lisätty vieraampia nimiä, joiden aiemmista julkaisuista ei ainakaan minulla ollut tietoa. Kirjan takana on kustakin kirjailijasta lyhyt esittely, mutta paljoa ei valaista taustoja, kaikista ei yhtään. Teemu Kaskisesta esimerkiksi paljastetaan vain syntymäaika ja se, että hän on kirjailija (sic!). Wikipedia avaa Kaskisen kirjallista uraa sentään hieman avokätisemmin.

Antologian novellien taso on samaten kirjavahko. Rikosnovellin kirjoittaminen ei liene kovin helppoa, vaikka niin saattaa erehtyä kuvittelemaan. Lyhyessä tekstissä on luotava uskottavat henkilöt, tihenevä tunnelma ja mielellään lopussa saisi olla jokin yllättävä käänne, joka parhaassa tapauksessa kääntää koko luetun ylösalaisin. Ihan kaikissa tarinoissa näin ei käy, parhaissa hyvinkin. Ja vaikka tyylilaji on noir, ei se välttämättä edellytä hillitöntä mäiskintää, verta ja suolenpätkiä. Parhaissa novelleissa pahimmat asiat jäävät lukijan mielikuvituksen täydennettäviksi. Omia suosikkejani ovat kokoelman novelleista seuraavat: Pekka Hiltusen Jenkem, Johanna Holmströmin Varastetut elämät ja Tapani Baggen Rankka sade.

Antti Tuomaisen novellin Käsikirjoitus tunnelma latistuu valitettavasti, koska sitä edeltävässä novellissa (Teemu Kaskisen Aurinkolahti) on lähes identtinen perusjuoni. Miksiköhän novellit on laitettu kokoelmaan peräkkäin? Leena Lehtolaisen novellissa tavataan siis jälleen Hilja Ilveskero, joka ei vieläkään saa minua taivuteltua puolelleen. Hilja on minusta epämiellyttävä hahmo, ei voi mitään. Jarkko Sipilän Takamäen sitä vastoin tapasin mielelläni, taas kerran, vaikka rikosjuoni onkin novellissa kovin suoraviivainen karmaisevasta alusta huolimatta.

Pidän usein kirjoista, joissa ei selitetä asioita ja tapahtumia puhki, mutta liikaakaan ei saisi olla arvoituksellisuutta. On pakko myöntää, että Riikka Ala-Harjan novelli Pietarinkatu 220 jäi minulle täysin käsittämättömäksi lukukokemukseksi. En myöskään niele reaalimaailmaan liittyviä epäuskottavuuksia. Jim Thompsonin Ain käsi on hyvin noir, mutta sen perusideat eivät mene läpi. Olen lukenut Thompsonilta aiemmin yhden romaanin, ja sen suurimpia puutteita oli asioiden luettelomainen läpijuoksu. Ain kädessä on samoja ongelmia. Tunnelma ei ehdi lainkaan tihetä, kun uhri listitään yhdellä sivulauseella.

Helsinki Noir on mielenkiintoinen kokoelma, jonka vastaanotosta Yhdysvalloissa olisi mukava saada tietoja. Novellit toimivat jälleen hyvinä kirjailijoiden käyntikortteina kotimaisillekin lukijoille. Esimerkiksi Baggen teoksiin ajattelin itse tutustua tämän perusteella paremmin.

James Thompson (toim.): Helsinki Noir

Like 2014. 319 s.

Ostettu.

Kannesta kanteen -blogin Jussi on analysoinut tarkoin jokaisen antologian novellin, joten kannattaa käydä lukemassa. 

Hyviä ja huonoja kirjauutisia

Huhhuh! Onpa taas tunteiden vuoristorataa kerrakseen lukuihmisen elämässä! Tänään julkaistiin virallisesti Blogistanian kirjapalkintojen 2014 voittajat. Koska eilen ahkerasti surffailin eri puolilla kirjablogimaailmaa, eivät voittajat enää olleet mikään mullistava yllätys, vaikka aika tiukille menikin esimerkiksi Kuopuksen osalta. Oma suosikkini hävisi voittajalle vain karvan mitalla!

Tarkemmat tulokset voi käydä kurkkimassa linkkien takaa emäntä- ja isäntäblogeista:

Blogistanian Finlandia

Blogistanian Globalia

Blogistanian Kuopus

Blogistanian Tieto

Omat äänestyslistani voi kurkata eilisestä jutustani.

Blogistanian Finlandian kärkikolmikko on kovin tutun oloinen:

1. Anni Kytömäki: Kultarinta

2. Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

3. Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Oma kolmoseni, Sirpa Kähkösen Graniittimies, tuli kovassa kisassa kuudenneksi, mikä ei ole huono sijoitus lainkaan. Kärkikuusikon loputkin, eli Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät ja Sami Lopakan Marras ovat myös viime vuonna lukemieni listalla. Kuusikossa on peräti neljä esikoisromaania. Oli mahtava esikoisvuosi, kuten taisin jo kesällä ihastella.

Blogistanian Globalia sen sijaan tarjosi jo minullekin jotain uutta:

1. Kate Atkinson: Elämä elämältä

2. Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

3. Sjon: Poika nimeltä Kuukivi

Voiton vei aavistusteni mukaisesti minunkin ykköseni. Neljänneltä sijalta löytyy oma kolmoseni eli Donna Tarttin Tikli. Murakami ei saanut sydäntäni kovinkaan lämpimäksi kirjallaan Norwegian Wood, joten viimevuotinen käännös jäi lukematta. Poika nimeltä Kuukivi on taas aivan tuntematon minulle. Mitäköhän olen puuhaillut viime vuoden…

Blogistanian Kuopus meni seuraavasti:

1. Jenna Kostet: Lautturi

2. Magdalena Hai: Susikuningatar

3. Iiro Küttner & Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita – Puuseppä

Jenna Kostetin ja Magdalena Hain kirjojen pisteet menivät tasan, mutta pistelaskusysteemissä huomioidaan myös sijoitukset, joten Lautturi voitti niukasti. Tästä kirjasta olen kuullut ihastuneita huokailuja usealta taholta, mutta kirja on vielä lukematta. Tilanne pitää korjata! Muut mitalistit olenkin sitten ehtinyt vuoden mittaan jo lukea.

Blogistanian Tieto:

1. Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth
2. Antti Heikkinen: Risainen elämä. Juice Leskinen 1950–2006
3. Hanna Nikkanen ja Antti Järvi: Karanteeni. Kuinka aids saapui Suomeen

Tästä kategoriasta en ollut onnistunut tarttumaan yhteenkään mitalistiin viime vuonna. Risaisen elämän ostin äidille lahjaksi, joten siihen on ainakin lukuoptio hankittuna. Minna Canth taas on vanha idolini, joten kirja on hankittava jossain vaiheessa itsellekin.

Kannattaa kurkata äänestyspostauksia ja tuloslistauksia ajan kanssa, jos kaipaa hyviä lukuvinkkejä! Voittajat muuten kukitetaan ja kunniakirjoitetaan Helsingissä Aleksin Suomalaisessa kirjakaupassa 26.2.2015. Toivottavasti paikalle saapuu runsaasti yleisöä. 

Onnea vielä kaikille voittajille ja ääniä saaneille 

sekä viime vuonna kirjan julkaisseille!

Ihan toiseen suuntaan sai lukuihmisen suupielet kääntymään päivän toinen, enemmän mediahuomiota saanut kirjauutinen. Kirjamyynnin viime vuoden luvut eivät hyvältä näytä. Kaunokirjallisuuden myynti laski 10 %. Masentavaa. Eniten myyty kirjakin, tietokirja jääkiekkoilijasta, myi alla 80 000 kappaletta. Mitä voisi tehdä? Menossa on Kirjan vuosi 2015 -kampanja, ja masennun kyllä lopullisesti, jos vuoden päästä taas synkistellään alenevien myyntilukujen äärellä. Onneksi joku sentään tekeekin jotain:

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö toimii Kirjan vuosi -teemavuoden suojelijana ja haastaa puolisonsa Jenni Haukion kanssa suomalaiset antamaan lapsille lukuaikaa: ”Kirjat ja lukeminen ovat sivistyksemme ydinaluetta. Monet lapsista ja nuorista lukevat paljon, mutta yhä enemmän on myös heitä, jotka eivät lue koskaan tai vain hyvin harvoin. Siksi haastammekin kaikki suomalaiset antamaan lapselle lukuaikaa, kannustamaan häntä kirjojen äärelle. Lukeminen kehittää; ajattelemaan, kuvittelemaan ja tuntemaan. Ja se on myös hauskaa!”, presidenttipari sanoo.

Presidentti Niinistö kertoo kirjallisuuden ja lukemisen merkityksestä itselleen: ”Kirja on rikas kokemus, se tekee lukijastaan osallisen; hänet johdatetaan tuntemaan, värittämään ja aistimaan kirjan tapahtumat omalla tavallaan. Mukaeltuna: ‘Luen, siis ajattelen’.”

Presidentti on puhunut. Lukekaa.

Blogistanian kirjapalkintoehdokkaani 2014

On jälleen aika antaa äänensä Blogistanian kirjapalkintokisassa. Kirjabloggaajat äänestävät vuoden 2014 parhaat kirjat neljässä eri kategoriassa:   

                                             

Blogistanian Finlandia

Blogistanian Globalia

Blogistanian Kuopus

Blogistanian Tieto

Sääntöjen mukaan bloggaajat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan maanantaina 26.1.2015 klo 10, eli juuri NYT. Tulokset julkaistaan emäntä- tai isäntäblogeissa huomenna tiistaina 27.1.2015 klo 10. Jännittävää!

Kerrataan vielä lyhyesti säännöt. Ehdolle asettamisen edellytys on, että bloggaaja on lukenut nimeämänsä kirjat ja kirjoittanut niistä omaan blogiinsa. Kirjan on pitänyt ilmestyä vuonna 2014, mutta lukemisen tai bloggauksen julkaiseminen on voinut tapahtua myös tammikuussa 2015, kuitenkin ennen äänestysajankohtaa. Bloggaaja muodostaa paremmuusjärjestyksessä vuoden kolmen parhaan kirjan listan. Paras kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä ja sitä seuraava yhden (1) pisteen. Tarkemmin säännöt voi kurkata Kirjavinkit-sivustolta.

Omat Blogistania 2014 -ehdokkaani ovat:

Blogistanian Finlandia

Anni Kytömäki: Kultarinta (3 p.)

Sirpa Kähkönen: Graniittimies (2 p.)

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (1 p.)

Luen selvästi eniten kotimaista kirjallisuutta, ja uutuudet painottuvat myös. Finlandia-kolmikon ratkaisemisessa olikin ongelmana lähinnä vaihtoehtojen runsaus. Myös kärjen tasaisuus aiheutti päänvaivaa. Anne Brunilan valinta Finlandia-voittajaksi ei saanut minulta aivan varauksetonta hyväksyntää, vaikka JussiValtosen romaani hieno lukukokemus olikin.

Itse olisin suonut F:n Kähköselle, ja sitä mieltä olen edelleenkin. Graniittimies on vaikuttava, taitavasti kirjoitettu ja tärkeä romaani. Silti se päätyi tälle listalle vasta kakkoseksi, koska haluan Blogistania-ehdokkuuksissani painottaa nimenomaan lukukokemusta. Siinä Kultarinta antoi minulle enemmän, sittenkin. Mutta ei Neljäntienristeyskään kauas taakse jäänyt, ja se toimi myös äänikirjana edelleen upeasti (kuuntelin kirjan kertaukseksi tammikuussa).

Blogistanian Globalia

Kate Atkinson: Elämä elämältä (3 p.)

Toni Morrison: Koti (2 p.)

Donna Tartt: Tikli (1 p.)

Käännöskirjavuoteni jäi harmillisen laihaksi, mutta jotain sentään tulin lukeneeksi. Parhaitten lukukokemusten listalle olisi ollut tunkua vuoden tai pari vanhempien kirjojen osalta, mutta tässä listani vuonna 2014 suomennetuista.

Atkinsonin romaani puhutteli rakenteensa takia. Ihmettelen edelleen, miten voimakkaasti kirjan tarina imaisi minut maailmaansa, vaikka rakenne on nimenomaan vieraannuttava. Hieno lukuelämys! Toni Morrison on ollut suosikkejani jo vuosia, eikä taitava kynänkäyttäjä pettänyt nytkään. Koti on upea pienoisromaani! Tikli on sen rinnalla hirmuinen mammutti, hieman pöhötautinenkin, mutta kaikesta urputuksestani huolimatta oivallinen viihderomaani, jonka parissa hujahti tovi jos toinenkin kuin huomaamatta.

Blogistanian Kuopus

Magdalena Hai: Susikuningatar (3 p.)

Annukka Salama: Harakanloukku (2 p.)

Nemo Rossi: Jumalista seuraava (1 p.)

Valitettavan vähän tulen lukeneeksi lasten- ja nuortenkirjallisuutta, mutta jotakin sentään. Lisäksi huomasin, että olen viime vuonna lukenut vain kotimaista lanua. Hyvin olen siis valinnut luettavani! Tässä kategoriassa voittajasta ei ollut omalla kohdallani mitään epäilystä. Hain trilogia huipentuu uskomattoman upeasti ja ihanasti Susikuningattaressa. Maailmanluokan taituruutta. Ihailen. Miten Hain teokset ovat voineet jäädä virallisilta palkintolautakunnilta huomaamatta?!

Kaikki äänestämäni ovat hämmentävästi sarjojen kolmososia. Harakanloukku päätyi listalleni noir-henkisyytensä takia. Oivallinen viihdesarja on saanut hieman lisää tummia sävyjä eroottisen väreilyn vastapainoksi. Nemo Rossin teos taas tarjoaa toimintaa ja jännitystä ihan ilman eroottista väreilyä!

Blogistanian Tieto

Artikainen & al: Rakkaani, romaanihenkilö (3 p.)

Päivi Almgren ja Päivi Jokitalo: Tappavat tienoot (2 p.)

Hanna Matilainen: Mitä kummaa (1 p.)

Tämän kategorian kanssa olin eniten pulassa, sillä tietokirjallisuutta, ainakaan ihan uutta, luen näemmä hyvin vähän. Halua olisi enempäänkin, ja esimerkiksi viime vuonna ilmestyneitä (kirjailija)elämäkertoja olisin halunnut ehtiä lukea ja joitakin jopa ostin itselleni. Lukuaikaa niille ei sitten kuitenkaan siunaantunut.

Tässä siis omat ehdokkaani pisteineen tällä kertaa. Onnea kisaan kaikille ehdokkailleni!

Juhana Säde: Maattomat kuninkaat

Mitä suomalaiset tekivät viikinkiajalla? Tästä kysymyksestä lähti kirjailija Juhana Säteen mukaan ajatus romaanin Maattomat kuninkaat kirjoittamisesta. Romaani sijoittuu sydänkeskiajalle 900-luvun loppuvuosikymmenille Ruotsiin, Hämeeseen ja Venäjälle.

Päähenkilö on hämäläinen Rautia, turkiskauppiaitten suvun merkkimies, joka on nainut Birkan kuninkaan sisaren. Alkuun lähdetään tilanteesta, jossa Rautian kauppiasveli Kaukamo hankkiutuu vaikeuksiin, joista on ikäviä seurauksia koko suvulle. Varsinainen seikkailu alkaa, kun Rautian lanko Olof pyytää häntä oppaaksi salakähmäiselle purjehdukselle Laatokan suuntaan. Miksi vaimon veli purjehtii vain yhden toisen birkalaismiehen kanssa vaatimattomalla purrella? Mitä miehillä on lastinaan?

Vasta perillä Rautia pääsee selville matkan todellisesta tarkoituksesta. Kosto mielessään ruotsalaiset ovat ottaneet yhteyttä Rusin maanpakoon ajettuun Vladimiriin. Tarkoitus on lyöttäytyä yhteen ja palauttaa valta kummallekin maansa menettäneelle kuninkaalle. Järjestys on, että ensin vallataan Rusin kaupungit ja valta takaisin Vladimirin velipuolelta Jaropolkilta, sitten purjehditaan Birkaan kostamaan Olofin veljelle Erikille. Koska Rautiallakin on kostettavaa Erikille, suostuu hän lähtemään mukaan sotaretkelle kohti etelää. Jossakin kaukana jokien suistoissa uinuu tarunhohtoinen Konstantinopoli. Ollaan siis matkalla kohti viikinkien Idäntietä.

Rautia joutuu matkallaan monenlaisiin koitoksiin niin sodan kuin vähän rakkaudenkin rintamalla. Armeija on alituisessa vaarassa joutua väijytyksiin tunkeutuessaan yhä syvemmälle vihollisen maille, ja ankaria taisteluja käydään milloin missäkin. Sotaretki tuntuu venyvän vuosien mittaiseksi, eikä Vladimirin lupaamasta palkkiosta näy killinkiäkään. Onko Vladimirilla aikomustakaan pitää birkalaisille antamaansa lupausta?

Maattomat kuninkaat on Suomen historiaa opiskelleen ja tiedottajana työskentelevän Juhana Säteen esikoisromaani. Taustatyö on tehty huolella, ja fiktiiviset henkilöt istuvat saumattomasti historiallisten henkilöiden ja tapahtumien kudelmaan. Säde ei kylvä kovin runsaalla kädellä yksityiskohtia keskiaikaisesta elämästä, vaan keskittyy enemmän juonenkuljetukseen ja suurempien linjojen kuvailuun. Ote on myös aika miehinen. Päähenkilö ja tärkeimmät sivuhenkilöt ovat miehiä, joita kiinnostavat miesten asiat, kuten kauppa, politiikka valtapeleineen ja sotiminen. Naisille on jäänyt vain sivurooli, joskin heidän osuutensa pelinappuloina on paikoin merkittävä.

Suomalaisia historiallisia romaaneja vertaillaan väistämättä Mika Waltarin tuotantoon, tai ainakin minä teen niin. Waltarin veroinen tarinankertoja ja historian henkiin herättäjä Säde ei ainakaan toistaiseksi ole, mutta Rautian tarina kulkee kyllä luistavasti ja vie mukanaan ihan kohtuullisesti. Silti jäin vielä kaipaamaan sitä viimeistä jotakin, kipinää, joka herättäisi henkilöt eloon lukijan mielessä. Nyt niin ei ihan käynyt, ainakaan koko romaanin mitalta.

Jos taas vertaa Säteen tyyliä kotimaisten nykytekijöiden Kristiina Vuoren ja Kaari Utrion historiallisiin teoksiin, on hänen tyylinsä paitsi niukempi myös kiltimpi. Eroottisesta väreilystä ei ole tietoakaan, eikä seksin tai väkivallan kuvailusta voi juuri puhua. Nyt en arvota, totean vain, että näin on.

Kiitosta annan myös kirjaan liitetystä kartasta, jonka viitteellisyys ei haitannut lainkaan. Samaten alun sukupuut auttoivat pitämään henkilögallerian kurissa. Mukavaa oli sekin, että pieni osa tapahtumista sijoittui Rikalan kauppapaikan tuntumaan. Tutut maisemat lämmittävät aina lukijan mieltä.

Kustantajan sivuilta löytyvässä haastattelussa Säde vihjaa, että Rautian tarinaan saattaa olla tulossa joskus jatkoa. Siihen vihjaa kyllä kirja loppukin. Kirjalla ja kirjoittajalla on oma Facebook-sivu ja blogi.

Juhana Säde: Maattomat kuninkaat

Myllylahti 2014. 343 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Roope Lipasti: Perunkirjoitus

Keski-ikäiset veljekset Teemu ja Janne ovat automatkalla Varsinais-Suomesta Imatralle. Kyydissä on kolmaskin kaveri, veljesten isoäidin edesmennyt puoliso, tosin tuhkana uurnassa. Tarkoitus on käydä sirottelemassa pappapuolen tuhkat Puruveteen samalla kun käydään tekemässä perunkirjoitukset. Teemu ja Janne olettavat perivänsä miljoonaomaisuuden kahteen pekkaan, joten mistään turhasta ajelusta ei ole kyse.

Tien päällä matkaan kuitenkin tulee erinäisiä mutkia. Motellin ravintolassa ja myöhemmin huoneissa sattuu selkkaus, jonka seuraukset ovat vähällä olla kohtalokkaat. Tuhkauurnakin tuntuu olevan seikkailevaa mallia. Mutta paljon tärkeämpää on, mitä tapahtuu veljesten välillä ja mitä saadaan edesmenneestä pappapuolesta selville. Kaikki ei ehkä ole sen perunkirjoituksenkaan kannalta niin selvää kuin miehet toivovat.

Isoveli Teemu on kirjan minäkertoja, joka vähitellen kuorii perheen tarinan kerros kerrokselta auki. Samalla kuin vahingossa Teemu tulee paljastaneeksi todellisen luonteensa, vaikka koettaa sen lukijalle esitelläkin parhaassa valossa. Veljesten välit eivät ole parhaat mahdolliset, mutta Teemu on sen lisäksi katkaissut kokonaan välinsä isään vanhempien jo vuosia sitten tapahtuneen eron takia. Äiti on kuollut, ja Teemu tuntee syyllisyyttä siitä, miten itse toimi äidin tehdessä kuolemaa. Mutta varsinainen syyllisyyden meri löytyy perheen varhaisemmasta menneisyydestä, poikien lapsuudesta.

Roope Lipasti kuvaa Perunkirjoituksessa tarkkanäköisesti perheen dynamiikkaa ja erityisesti sisarkateutta, joka ei hevillä karise, vaikka sisaruksilla ikää kertyy. Teemu on erittäin kilpailuhenkinen ja pahin kilpailija on tietysti pikkuveli Janne. Teemu haluaisi olla kaikessa parempi kuin Janne, ja jos hän ei siihen pysty, hän mitätöi veljensä menestyksen. Aikuisiällä sisarkateus saa melkoiset mittasuhteet, kun Teemu huomaa rakastuneensa Jannen vaimoon. Tämän asian veljekset joutuvat matkallaan selvittämään vielä pohjia myöten. Kestääkö veljeys kolmiodraaman?

Kuuntelin Perunkirjoituksen äänikirjana kuten ensimmäisenkin Lipastini eli Rajanaapurin. Ihan yhtä innoissani en tästä uudesta kirjasta ollut kuin olen selvästi ollut Rajanaapurista. On vaikea eritellä, miksen. Kirja on hauska, yllättäviä juonenkäänteitä ja hassuja anekdootteja sisällään pitävä. Toisaalta kirjassa on tarkkoja huomioita ihmisyydestä ja ihmisenä olemisen vaikeudesta. Kieli toimii, eikä tarina junnaa paikallaan. Huumoria on, mutta ei mitään alapään juttuja vaan ihan oikeasti hauskaa läppää.

Mukavasti Perunkirjoitus viihdytti minua toista viikkoa työmatkoilla, mikä sen funktio olikin, kun äänikirjan kirjastosta poimin mukaani. Jälleen kuitenkin ajattelin, että paperisena tai sähkökirjanakaan tätä en välttämättä olisi tullut lukeneeksi.

Lisäksi mietin moneen kertaan kuunnellessani, keitä kaikkia aikamme mieskirjailijoita Lipastin tyyli muistuttaa. Luettelosta tuli aika pitkä. Minusta Lipasti sopii hyvin jatkumolle Petri Tammisesta Raimo Pesoseen, Mikko-Pekka Heikkiseen ja jopa Kari Hotakaiseen ja Jari Tervoon. Humoristinen, hieman äijämäinen tyyli- ja aihevalinta, suomalaisen miehen sielun syövereitä luotaavat teemat ja yllättävähköjä juonenkäänteitä yhdistettynä nokkelaan kielenkäyttöön. Siinä romaanin resepti. Enkä sano tätä nyt negatiivisena arvostelmana, vaan vain totean, että tällainen minulle tuli tällä kertaa kirjasta mieleen.

Roope Lipasti: Perunkirjoitus

Atena 2013. BTJ:n äänikirja.

Lukija Tuomas Tulikorpi. Laajuus 7 cd:tä, kesto 7 h 48 min.          

Lainattu kirjastosta.

Donna Leon: Pedon palkka

Joistakin kirjasarjoista tulee kuin tuttuja maailmoja, joihin on mukavan lohdullista aina silloin tällöin solahtaa tapaamaan vanhoja ystäviä. Venetsialaista komisario Guido Brunettia työtovereineen ja perheineen en ollutkaan tavannut taas aikoihin. Lahjomaton kirjanpitoni vahvistaa, että edellisen kerran tapasimme syyskuussa 2012. Ei siis ihme, että kirja-alessa oli mahdotonta ohittaa Donna Leonin dekkaria Pedon palkka. Vasta kotona oivalsin, että ostamani kirja (8,95 euroa!) on ilmestynyt viime vuonna. Hieman harmittelin, että nyt lukemisjärjestykseni meni sekaisin, sillä väliin jäi vuoden 2013 suomennos Turvasatama. Edelleenkin muuten kaipaan kirjoihin alkulehdille luetteloa, josta voi järjestyksen tarkistaa kaupassa tai kirjastossa. Pieni vaiva, iso apu!

Pedon palkka on siis kahdeskymmenes lukemani Guido Brunetti -dekkari, joten ei ihme, että meno oli tutun oloista ja turvallista. Tiesin, mitä odottaa, enkä pettynyt. Brunetti ratkoo rikoksia koettaen väistellä ammattitaidotonta esimiestään. Italialainen yhteiskunta ei näyttäydy Venetsiastakaan käsin kovin ruusuisena, vaikka mafian ote ei ole siellä tiukimmillaan. Sen sijaan turistien loputon tulva kiristää kaupungin asukkaiden hermoja.

Leonilla on ollut tapana jo useissa romaaneissaan käsitellä ratkaistavan rikoksen kautta jotakin lukuisista italialaisen yhteiskunnan epäkohtaa. Niin tälläkin kertaa. Kanavasta löydetään puukotettu mies. Kun pitkällisen selvitystyön jälkeen saadaan selville miehen henkilöys ja ammatti, lähtee kuvio purkautumaan. Murhattu on työskennellyt mantereen puolella osa-aikaisena valvojana teurastamossa. Eläinlääkärin tulee tarkastaa kaikki teurastamoon tulevat eläimet ja karsia joukosta ne, jotka ovat sairaita tai muuten ravinnoksi kelpaamattomia. Brunetti ja Vianello tekevät ikimuistoisen matkan suoraan Infernoon käydessään tutustumassa teurastamon toimintaan.

Karmaisevaa teurastamotodellisuutta lukuun ottamatta Pedon palkka on melko verkkainen ja leppoisa dekkari. Poliisilaitoksella ei turhia hötkyillä, ja vaikkapa vuorovesiasiantuntijan eli poliisiveneen kuljettajan kanssa keskustelua odotellaan parikin päivää, vaikka häneltä saatavan tiedon oletetaan ratkaisevasti auttavan rikoksen selvittelyssä. Lounaat ovat pitkiä ja perusteellisia, eikä kahvitaukojakaan säästellä. Ainoa muutos entiseen menoon on tietokone, jonka Brunetti löytää työpöydältään. Onpa komisariomme oppinut jossain välissä käyttämään Internetiäkin! Toki edelleen koko laitoksen väki turvautuu vähänkin kiperämmissä ATK-taitoja kysyvissä pulmissa signorina Elettran velhomaisiin kykyihin ja verkostoihin.

Kotirintamallakin on Brunetteilla pääosin rauhallista. Paola-vaimo tosin tekee kiperän moraalis-eettisen kysymyksen miehelleen, mutta ratkaisee aikanaan pulman ihan omin voimin. Edelleenkin jaksan kummastella perheen perivanhoillista asetelmaa, mitä tulee kotitöiden ’jakamiseen’. Yliopistolla uraa tekevä Paola käy kotona laittamassa kolmen ruokalajin lounaan, jonka Brunetti sitten poikkeaa syömässä. Kun vaimolla satunnaisesti onkin jokin työeste tai kiireinen päivä, murehtii mies, miten hänen lounaansa nyt käy! Vähän vaisu oli ruokien puolesta tämä Pedon palkka, monissa Leonin kirjoissa on nautittu maittavampia lounaita.

Donna Leon: Pedon palkka (Beastly Things)

suom. Kristiina Rikman

Otava 2014. 301 s.

Ostettu.

Donna Leonin Guido Brunetti -sarja:

1. Kuolema oopperassa, 1997, suom. Titia Schuurman (Death at La Fenice, 1992)

2. Kuolema vieraalla maalla, 1998, suom. Titia Schuurman (Death in a Strange Country, 1993)

3. Kuolema väärissä vaatteissa, 1999, suom. Kristiina Rikman (Dressed for Death, 1994, US-laitos ) (The Anonymous Venetian, 1994, englantilainen laitos)

4. Kuolema tekee tiliä, 2000, suom. Kristiina Rikman
(Death and Judgement, 1995, US-laitos) (A Venetian Reckoning, 1995, englantilainen laitos)

5. Kuolema tulvan aikaan, 2001, suom. Kristiina Rikman
(Aqua Alta, 1996, US-laitos) (Death in High Water, 1996, englantilainen laitos)

6. Ajasta ikuisuuteen, 2001, suom. Kristiina Rikman
(Quietly in Their Sleep, 1997, US-laitos) (The Death of Faith, 1997, englantilainen laitos)

7. Ylimyksen kuolema, 2002, suom. Kristiina Rikman(A Noble Radiance, 1998)

8. Kohtalokkaat lääkkeet, 2002, suom. Kristiina Rikman(Fatal Remedies, 1999)

9. Ylimpiä ystäviä, 2003, suom. Kristiina Rikman(Friends in High Places, 2000)

10. Myrskyjen meri, 2003, suom. Kristiina Rikman (A Sea of Troubles, 2001)

11. Sokea rakkaus, 2004, suom. Kristiina Rikman (Willful Behaviour, 2002)

12. Oman käden oikeus, 2005, suom. Kristiina Rikman (Uniform Justice, 2003)

13. Seitsemän syntiä, 2006, suom. Kristiina Rikman (Doctored Evidence, 2004)

14. Verikivet, 2007, suom. Kristiina Rikman (Blood from a Stone, 2005)

15. Haurasta lasia, 2008, suom. Kristiina Rikman (Throug A Glass, Darkly, 2006)

16. Ystävä sä lapsien, 2009, suom. Kristiina Rikman (Suffer the Little Children, 2007)

17. Unelmien tyttö, 2010, suom. Kristiina Rikman (The Girl of his Dreams, 2008)

18. Kasvot kuvassa, 2011, suom. Kristiina Rikman (About Face, 2009)

19. Uskon asia, 2012, suom. Kristiina Rikman (Question of Belief, 2010)

20. Turvasatama, 2013, suom. Maija Kauhanen (Drawing Conclusions, 2011)

21. Pedon palkka, 2014, suom. Kristiina Rikman (Beastly Things, 2012)

22. Kultamuna, 2015, suom. Kaijamari Sivill (The golden egg, 2013)

Maret Meri: Kymmenen eilistä

Syrjäänvetäytyvä ja sisäänpäin kääntynyt nelikymppinen Miia alkaa tehdä työpaikallaan kummallisia temppuja. Työnantaja toimittaa lopulta Miian psykiatrille, joka taas passittaa hänet sairauslomalle. Sen aikana Miian on tarkoitus palata lapsuudenkotiinsa ja pitää lääkäriä varten päiväkirjaa asioista, jotka nousevat menneisyydestä pintaan. Mukaan ei saa ottaa edes kirjoja tabletista tai tietokoneesta puhumattakaan. Miia unohtaa vielä kännykkänsäkin kaupunkiin.

Lapsuudenkoti sijaitsee jossakin Pohjanmaata muistuttavalla alueella. Kylän tai paikkakunnan nimi on Nopola. Miian kotitalo on ollut toistakymmentä vuotta tyhjillään, mutta taloksi asettuminen onnistuu helpohkosti. Puutarhan raivaukseenkin tarjoutuu tutunoloinen mies, joka paljastuu sitten entiseksi koulutoveriksi vuosikymmenten takaa.

Muistot alkavat palautua Miian mieleen aivan kuten lääkäri oli olettanut. Vähitellen menneisyyden synkät salat alkavat paljastua lukijallekin. Mutta kuka seuraa Miian paluuta lupiinipellon suojista ja laittaa nimettömiä kirjeitä postilaatikkoon? Onko tuntemattomalla myös avain Miian taloon? Mitä tapahtui aikanaan Helin ja Miian ystävyydelle? Entä minne katosi Miian ensirakkaus?

Kymmenen eilistä on Maret Meren esikoiskirja. Romaani on genreltään psykologista jännitystä. Jonkinlainen uhkaava tunnelma leijuu tapahtumien yllä alusta saakka, ja lopussa lukijaa odottaa yllätys, josta toki on annettu matkan varrella vihjeitä. Vaihtoehtoisia syyllisiä vainoojan rooliin on tarjolla useita, ja kaikilla on motiivi ja tilaisuuskin.

Meren kieli on pelkistetyn kikkailematonta, selkeää ja päälauseita suosivaa. Tyyli vaikuttaa dialogissa kankealta ja kuivalta, mikä tietysti omalta osaltaan kuvastaa Miian sulkeutuneisuutta ja pidättyvyyttä:
– Hei, minä tulin nyt.

– Niin.

– Saisinko avaimen, ottaisin ruohonleikkurin.

Meren tyyliin kuuluu myös pikkutarkka realismi Miian toimien kuvailussa. Vaatekerrat, ateriat, kauppareissut ja muut arkipuuhat kuvaillaan joka kerta, väliin jopa piinallisen tarkasti:

Miia riisuutui ja otti virkistävän suihkun. Hän ehosti kasvonsa kevyesti, harjasi hiuksensa kiinnittäen ne soljella niskaansa ja pukeutui vaaleaan pellavamekkoon. Kello oli puoli yhdeksän. Miia päätti lähteä alakertaan aamiaiselle. Hän saapui hissillä aulaan ja suunnisti aamiaishuoneeseen.

Tämän pikkutarkkuuden takia ehkä korostuvatkin jotkin tarinan pienet onnahdukset yksityiskohdissa. Mainitsin jo, että asettuminen hylättyyn taloon onnistui vaivatta; vain pääkytkintä kääntämällä saa sähköt päälle maaseututalossa, eikä vesihuoltokaan juuri kummempia herättelyjä kaipaa. Miian aloittaessa 1970-luvulla koulun ilmassa oli syksyn tuntua ja koivuissa keltaiset lehdet, siis elokuun puolivälissä. Mutta nämä ovat siis vain sivuseikkoja. Enemmän minulla oli nielemistä loppuhuipennukseksi rakennetussa kohtauksessa, jossa väkivalta lopulta purkautuu uhan tiivistyttyä tarpeeksi.

Rakenteeltaan Kymmenen eilistä on onnistunut, vaikka ei kovin omaperäinen. Lajityypissä ovat tuttuja teokset, joissa ’syyllinen’ kulkee varsinaisen tarinan sivussa lyhyinä minäkerrontaosuuksina, paljastaen olevansa jossakin lähettyvillä, vaanivansa ja tarkkailevansa tulevaa uhriaan. Loppuun on sijoitettu joukko asiakirjoja, kuten poliisin raportteja ja lääkärin lausuntoja, jotka täyttävät näppärästi tarinaan jääneet aukot.

Kymmenen eilistä on nopealukuinen ’lupaava esikoinen’, kuten on tapana sanoa. Mielenkiintoista on seurata, mihin suutaan Meri kirjailijana kehittyy.

Meren kustantaja on pikkuinen kustantamo Marketiimi, jonka tallista esittelin hiljattain Jussi Matilaisen nuortenromaanin. Kirjat saapuivat luokseni eri reittejä. Nettitutkailu osoittaa, että olenkin näiden kahden teoksen myötä lukenut melkoisen osan Marketiimin toistaiseksi julkaisemista teoksista!

Maret Meri: Kymmenen eilistä

Marketiimi 2014. 248 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Jos kiinnostuit kirjasta, olen valmis lähettämään se Sinulle postitse. Ensimmäinen halukkuutensa ilmaissut kommentoija saa kirjan.