Mari Jungstedt: Kevään kalpeudessa

Ruotsalainen dekkarikirjailija Mari Jungstedt kuuluu tällä hetkellä niihin kirjailijoihin, joiden tuotannon parissa viihdyn huonommin kuin aikaisemmin. Pidin Jungstedtin Gotlantiin sijoittuvaa kirjasarjaa aluksi hyvinkin raikkaana ja erilaisena, mutta sarjan edetessä olen alkanut kyllästyä. Jungstedt polkee paikallaan, eikä sarja kehity. Harmi. Vika on ehkä siinä, että Jungstedt on, kuten takakansikin sanoo, ruotsalaisen rikoskirjallisuuden supertähti. Kun rahanteon kaava on löytynyt, sitä ei kannata lähteä muuntelemaan. Hukkaantuu vielä. Lisäksi harmittaa, että toinenkin ruotsalainen menestysdekkaristi Anna Jansson on siirtänyt oman sankarittarensa Gotlantiin. Idyllinen saari alkaa olla todellinen rikollispesäke!

Ruotsissa on tänä keväänä ilmestynyt Jungsteedtin sarjan kymmenes osa, Den sista akten, ja suomennoksista uusin Hiljaisuuden hinta on sarjan seitsemäs. Kirjailija ei siis osoita uupumisen merkkejä, vaikka lukija täällä alkaakin pikkuisen hyytyä. Olen lukenut ja hankkinut itselleni kovakantisina kirjoina sarjan viisi ensimmäistä osaa, mutta nyt lukemani kuudes osa Kevään kalpeudessa on kotoisin kirjaston hyllystä. Hyvä niin. Kertalukemisen kirja kyllä kestää, mutta tuskin tulisin siihen uudelleen tarttuneeksi koskaan.

Jungstedtin sarjassa on useita päähenkilöitä. Keskeinen on tv-uutisten aluetoimituksen toimittaja Johan Berg, joka ensimmäisessä osassa saapuu saarelle ja tutustuu naimisissa olevaan Emma Winarveen. Pari rakastuu tulisesti. Näiden kahden suhde kulkee läpi sarjan hurjana vuoristoratana, välillä erotaan ja sitten taas ollaan kuin kyyhkyset. Erityisesti Emman tunne-elämä on myrskyisää. Johan toimittajana sotkeutuu rikostapauksiin ja on mukana myös selvittelemässä niitä, ja Emma taas sotkeutuu mukaan usein muuten vain, koska tuntee paikallisia ihmisiä. Emman henki on ollut useammankin kerran todellisessa vaarassa, vaikkei hän mikään salapoliisi ole, vaan perheenäiti ja luokanopettaja. Johanin työparina on räväkkä kuvaaja Pia Lilja, joka myös on paikallisia ja hyvin terävävainuinen.

Varsinaisen rikostutkinnan hoitavat kuitenkin poliisit, komisario Anders Knutas ja hänen työparinsa Karin. Molempien yksityiselämää puidaan myös melko paljon. Aluksi poliisin ja toimittajien välit ovat kireähköt, mutta tässä kuudennessa osassa henkilöt ovat jo hyvin tuttuja keskenään ja yhteistyö tuntuu sujuvan kitkatta.

Kevään kalpeudessa -kirjassa selvitellään klassista rikosta: paikallinen tunnettu yrittäjä on murhattu isoissa juhlissa syanidilla. Lukija kuitenkin tietää, että juoma, johon syanidi oli ujutettu, oli tarkoitettu eräälle toiselle henkilölle. Poliisille tämä seikka valkenee vasta kirjan puolivälissä. Murhatutkinnan välissä lukija pääsee tutustumaan nimeämättömän henkilön lapsuuden- ja nuoruudenmuisteluihin. Kammottava, tyrannimainen narsistiäiti on alistanut ja tuhonnut poikansa elämän väkivallalla ja oikuttelulla. Jotakin on tapahtumassa, jotakin pahaa. Kirjan loppupuolella lukija alkaa aavistella, kenet nimeämätön kertoja haluaisi tuhota ja kuka kertoja itse voisi olla.

Poliisi tutkii murhatun miehen taustoja ja huomaa, että tällä on itse asiassa todella paljon vihamiehiä. Mies on Gotlannissa hyvin tunnettu ohjelmanjärjestäjäyrittäjä, jonka hiljattain avatussa nuorisodiskossa on ollut runsaasti järjestyshäiriöitä. Pari viikkoa aiemmin diskon yhteydessä pahoinpideltiin 16-vuotias poika, joka kirjan alussa makaa edelleen koomassa sairaalassa ja myöhemmin kuolee vammoihinsa. Tapaus on nostattanut paljon kohua ja vihaa mm. diskon omistajaa kohtaan. Mies kuitenkin kiistää kaiken syyllisyytensä ja kääntää syytökset holtittomiin vanhempiin.

Juoni on itse asiassa kirjassa aika hyvä, vaikka lopussa paljastuukin asioita, jotka on tahallaan lukijalta pimitetty. Kelpo runko on kuitenkin osittain pilattu muulla löysyydellä. Esimerkiksi Johanin ja Emman osuus on tällä kertaa täysin olematon, eikä heidän mukana olonsa kirjassa ole oikeastaan lainkaan perusteltu. Johan tutkii kyllä mm. nuorisodiskon meininkiä ja kauhistelee 12-vuotiaita humalikkoja ja tyttöjen yliseksikästä pukeutumista (huomaa siis yhteiskuntakritiikki!), mutta varsinaiseen rikokseen hän ei kovinkaan paljoa panosta. Emma ajautuu aivan viime sivuilla mukaan tarinaan, ja taas saadaan dramatiikkaa parsikunnan elämään.

Pikkuiset virheet ja huolimattomuudet tarinassa alkoivat ärsyttää oikeastaan jo alussa. En ole aivan varma omasta asiantuntemuksestani, mutta ihmettelen, miksi suomennoksessa puhutaan välillä Pia Liljasta valokuvaajana ja välillä kuvaajana. Kyseessä on siis nimenomaan tv-toimituksen kuvaaja, joten olettaisin, että päätehtävä on kuvata elävää kuvaa lähetyksiin. Kai tv:ssäkin stillkuvia tarvitaan, mutta liikkuva kuva lienee etusijalla? Pian käsittelemästä materiaalistakin puhutaan paikoin kuin kyseessä olisivat valokuvat.

Tekstiin on jäänyt myös joitakin selkeitä kömpelyyksiä. Pari esimerkkiä:

- Katso tuota väriä. Onpa outoa, Sohlman mumisi. Hän kyykistyi tutkimaan ruumista.

    Knutas ihmetteli vainajan kasvojen väriä. Hän ei muistanut koskaan nähneensä mitään sellaista.

Hän tarttui sen sijaan jalkalamppuun ja löi olan takaa ikkunaa, niin että lasi meni rikki. --- Hän sai vaivalloisesti ikkunan säpistä, kiipesi ulos ja putosi nurmikolle.

Suomentajan piikkiin laitan mm. termin ovenvartija, kun kyse on portsarista tai järjestysmiehestä. Vaikuttaa kömpelöltä, minusta. Samoin jotkut sanajärjestykset ovat kummallisia, eikä kieli muutenkaan kovin luistavaa:

Karin pukeutui nuorison tyyliin. Hän oli poliisiksi laiha, ja pituuttakin oli vain 159 senttiä. Karin oli oikea poikatyttö. Hänellä oli lyhyet tummat hiukset ja tummat silmät, joita hän ei meikannut juuri koskaan, vähän ripsiväriä vain käytti.

Mari Jungstedt: Kevään kalpeudessa (Den mörka ängeln)

Suom. Sanna Manninen. Otava 2011. 320 s.

Jungstedtin suomennettu tuotanto:

Kesän kylmyydessä

Meren hiljaisuudessa

Saaren varjoissa

Muurien kätköissä

Aamun hämärissä

Kevään kalpeudessa

Hiljaisuuden hinta 

Kesän keskeytetyt

Kirjablogiani seurailleet tietävät, että en kovin helposti jätä kirjaa kesken. Aina kuitenkin toivoo, että jotakin tapahtuisi, kirjan juoni alkaisi vetää tai kirjailijan tyyli lakkaisi ärsyttämästä. Haluan antaa kirjoille tilaisuuden. Mutta rajansa kaikella rajattomien kirja-aavojen rannalla!

Kevään uutuusdekkareita silmäillessäni huomio kiintyi brittikirjailija Ann Cleevesin jännäriin, joka on epäsuomeksi nimetty VERA – Kuolonkukkia. Kirjan pohjalta tehdyn tv-sarjan piti alkaa Suomessa kesäkuussa, mutta sen esittäminen lykkääntyi jostain syystä hamaan epämääräiseen tulevaisuuteen. Kirjan kuitenkin luin ja tykästyin sen verran Cleevesin tyyliin, että olen nyt lukenut häneltä kaksi muutakin romaania, ns. Shetlanti-sarjan kaksi ensimmäistä osaa. Loputkin olen kirjastosta jo tuonut kotiin odottelemaan.

Kirjojen nimeäminen tuntuu siis monellakin tapaa ongelmalliselta, vaikkei nyt ihan tuohon suomen kielen normistoon kompastuttaisikaan. Kevään uutuusluettelossa oli nimittäin toinen lähes samanniminen dekkari, Nina Peuran esikoisteos Kuolemankukkia. Törmäsin tähän kirjastossa ja päätin lukaista senkin. Valitettavasti en pystynyt. Kerronta tökki siihen malliin ensimmäisten viiden sivun aikana, että päätin luovuttaa. Asetelmakin vaikutti kummallisen kököltä. Poliisipäähenkilö hälytetään kesken romanttisen hotelliviikonlopun Tampereelta tutkimaan Helsingissä tapahtunutta mahdollista rikosta. Hotellin sänkyyn jää myrtynyt ja pettynyt nainen, joka kostoksi laittaa puhelimensa äänettömälle. Hienostoasunnossa on pidetty opiskelijabileet, jotka kuvailun perusteella ovat olleet varsin kaukana opiskelijabileistä, vaikuttavat enemmänkin keski-ikäisten snobien illanvietolta. Aamulla juhlien suosittu emäntä on löytynyt keittiön lattialta hengettömänä. Sankaripoliisi kyselee latteita muutamalta vieraalta, jotka vastaavat vielä latteammilla vastauksilla. Hohhoijaa. Takakansiesittelyn mukaan kirjassa oli vielä luvassa keveitä ihmissuhdepohdntojakin. Valitan, ei minulle. Helsingin Sanomien Antti Majander -parka on lukenut koko kirjan.

Toinen julman keskeytyksen uhri on Sophie Kinsellan Kevytkenkäinen kummitus, jonka lainasin äänikirjaversiona kirjastosta. Olen lukenut yhden osan Kinsellan Himoshoppaaja-sarjasta ja pitänyt, joten ajattelin, että tämä voisi kesäloman aikana mennä mukavasti automatkojen rattona. Hieman kyllä epäilytti kirjan massiivisuus, äänikirjalevyjä on nimittäin kolmetoista ja yhteiskesto lähes kuusitoista tuntia. Kirja on tietysti chic litä, joten sen päähenkilö on nuori lontoolaisneitonen. Lara on sotkenut elämänsä jättämällä työnsä ja ryhtymällä head hunter -yrittäjäksi, vaikka ei tiedä alasta mitään. Firma on menossa vararikkoon hyvää vauhtia. Pahinta on kuitenkin, että Laran suuri rakkaus ja elämän mies on jättänyt hänet. Toipuminen ei ole edes alussa, vaikka hän yrittää kovasti rauhoitella vanhempiaan vakuuttamalla jo päässeensä koko asiasta yli. Sitten ovat vanhan, 105-vuotiaan sukulaistädin hautajaiset, joissa vainaja alkaa kummitella Laralle ja vaatii tätä etsimään kadonneen kaulakorunsa. Laran on kuitenkin ensimmäiseksi keskeytettävä polttohautaus… Lara ja kummitustäti jatkavat yhdessä sekoilujaan. Pääsin jo viidenteen levyyn, kun huomasin, että kirjasta oli tehty varaus. Päätin oitis luopua ilosta seurata näitä hölmöilyjä yhtään enempää ja ilahduttaa varauksen tehnyttä kirjastonkäyttäjää jo tänään. Monet ovat tästä kyllä pitäneet, ainakin jonkin verran, kuten Susa ja Kirjapeto, joka suorastaan nautti kyynelten kera.

Mitkä kirjat Sinä olet jättänyt kesken ja miksi? Oletko lukenut juuri nämä minun hylkäämääni ja pitänyt? Kerro ihmeessä!

Anne Holt: Kasvoton tuomio

Edellisessä Outi Pakkasen kirjaa Seuralainen käsittelevässä kirjoituksessani valittelin, ettei Pakkasen kirjoissa oikein ole potkua ja että ruumiita tulee, jos tulee, liian myöhään ja harvakseltaan. Anne Holtin Kasvottomassa tuomiossa ei totisesti ole sitä vikaa! Ruumiita tulee kuin sieniä sateella, jos sallitaan makaaberi vertaus tässä kohtaa.

Olen lukenut norjalaisen Anne Holtin melkein kaikki suomeksi ilmestyneet dekkarit, Sokean jumalattaren heti tuoreeltaan vuonna 1998, ja olen pitänyt kohtalaisen paljon. Holtilla on vahva yhteiskunnallinen ote kirjoissaan, mutta lisäksi päähenkilöt ovat riittävän kiinnostavia ja erilaisia ja juonet vetäviä, joten dekkareiksi kirjat ovat erinomaisia. Holt ei ole liikaa jumittunut omiin sankarittariinsa ja sankareihinsa, vaan on luonut suositun rikoskomisario Hanne Wilhelmsenin lisäksi toisen sankarittaren Inger Johanne Vikin, joka ei ole itse poliisi vaan koulutukseltaan psykologi ja juristi. Inger Johannen mies Yngvar Stubø työskentelee rikostutkijana poliisissa. Inger Johanne tutustuu Hanne Wilhelmseniin ensimmäisissä tarinoissa, joten vaikka Wilhelmsen on sivussa, lukija saa kuitenkin pieniä vinkkejä hänenkin kuulumisistaan. Kuten alla olevasta teosluettelosta näkyy, Holt on kirjoittanut vuorotellen kummastakin sankarittarestaan. Mukavaa on myös, että kirjoissa ovat naiset usein keskiössä, ratkaisemassa rikoksia ja profiloimassa rikollisia. Myös homoseksuaalisuus on Holtin kirjoissa keskeinen teema.

Kasvoton tuomio on neljäs Inger Johanne Vikistä kertova kirja. Inger Johanne on naimisissa komisario Yngvar Stubøn kanssa ja pariskunnalla on noin viisivuotias tytär Ragnhild. Aikaisemmasta liitosta Inger Johannella on 13-vuotias tytär Kristiane, joka on erityislapsi. Kristiane tarvitsee ainakin Inger Johanen mielestä jatkuvaa valvontaa. Hän on älykäs mutta sosiaalisilta taidoiltaan kehittymätön, autistinen tai kenties vaikeasta Asperger-oireyhtymästä kärsivä tyttö. Kirja alkaa kohtauksella, jossa Kristiane seisoo yöpuvussaan keskellä raitiotiekiskoja Oslossa. Viime hetkellä tuntematon mies ehtii tempaista tytön raitiovaunun edestä. Kristiane on livahtanut nukkuvan lapsenvahdin ohi ulos hotellihuoneesta. Hotellissa juhlitaan hänen tätinsä häitä. Kristiane puhuu jotakin kuolleesta naisesta, mutta kaikki kuvittelevat hänen tarkoittavan sikeästi nukkunutta lapsenvahtia.

Toisaalla Oslossa liikemies Marcus Koll nuorempi valvoo huolestuneena työhuoneessaan. Yllättäen hän näkee, miten vastapäisellä laiturilla humalainen kompastuu ja putoaa mereen. Nuori mies sukeltaa perään ja vartijakin ryntää apuun. Epäonnekseen he kuitenkin pelastavat ensin väärän uhrin, nuoren pojan ruumiin, joka on ollut vedessä jo vikkoja.

Varsinainen juoni alkaa käynnistyä kuitenkin vasta jouluna, kun Bergenissä puukotetaan kadulla naispiispa Eva Karin Lysgaard jouluaattoiltana. Rakastettu piispa on ollut innokas homoseksuaalisten puolestapuhuja niin avioliitto- kuin adoptioasiassakin, mutta samalla hän on ollut lähes fanaattinen abortin vastustaja. Piispan aviomies on täysin murtunut, mutta ei suostu paljastamaan, minne hänen puolisonsa oli menossa jouluaattoyönä yksin. Edes pojalleen mies ei suostu puhumaan. Yngvar Stubø hälytetään tutkimaan tapausta alaisineen. Piispan menneisyyttä aletaan tosissaan penkoa edes jonkinlaisen motiivin toivossa.

Vielä lisääkin ruumiita tulee. Lisäksi Inger Johanne alkaa olla vakuuttunut, että joku seuraa häntä ja tyttöjä, erityisesti Kristianea. Yngvarille on kuitenkin turha puhua tuntemuksistaan.

Holt kirjoittaa vetävästi ja arvoitus alkaa hahmottua lukijallekin hyvin kiehtovasti. Liittyvätkö lukuisat kuolemantapaukset ja murhat todellakin jotenkin yhteen? Miten kaikki kirjan henkilöt liittyvät kuvioon? Halu ahmia tarinaa eteenpäin on vastustamaton. Kirjan selkein heikkous on kuitenkin henkilögallerian laajuus. Mukana ovat Inger Johannen ja Yngvarin ja heidän perheensä lisäksi ainakin pari muuta poliisia sekä Marcus Kollin perhe, samoin piispa Lysgaardin perhe sekä kadonneen Marianne Kleiven puoliso ynnä lukuisa joukko muita. Holt myös syventää hyvin monien henkilöiden tarinaa monilla yksityiskohdilla ja paloilla menneisyyttä. Osan olisi voinut karsiakin juonen silti kärsimättä.

Toinen heikkous on ratkaisun löytyminen aivan puhtaasti sattuman kautta. Kuinka ollakaan juuri Inger Johanne on aloittelemassa suurta tutkimusprojektia, joka käsittelee vihapuheen ja viharikosten yhteyttä ja määrää Norjassa. Karsealta muuten tuntuu, kun Inger Johanne joutuu selittämään, mitä viharikokset ovat, koska Norjassa ei niitä oikeastaan ole juuri yhtään! No, kirja on kirjoitettu vuonna 2009, kaksi vuotta ennen Utøyaa. Inger Johanne saa yllättäen lähes kahdenkymmenen vuoden jälkeen yhteydenoton amerikkalaiselta opiskelutoveriltaan , joka – kuinka ollakaan ‒ tekee töitä samojen asioiden parissa ja kuulee tältä erikoisista ryhmittymistä, jotka tekevät veritekoja aatteensa puolesta. Nämä vinkit alkavat ohjata Inger Johannea oikeille jäljille ja yllättäen koko vyyhti ratkeaa. Aika hataraa, mutta viihdyttävästi kirjoitettu, eikä tätä oikein vielä lukiessa niinkään kyseenalaistanut, vaan vasta loppuun päästyään.

Inger Johanne on myös pikkuisen ärsyttävä naispäähenkilö suorastaan hysteerisen ylisuojelevuutensa takia. Vähän vähempikin pingottaminen riittäisi, varsinkin kun asiat pääpiirteissään ovat hänen elämässään loistavalla tolalla.

Anne Holt: Kasvoton tuomio (Pengemannen)

Suom. Sanna Manninen. Gummerus. Pokkaripainoksessa 447 s.

Suomennetut teokset (Wikipedia):

Hanne Wilhelmsen -sarja:

Sokea jumalatar (Blind gudinne, 1993, suom. 1998)

Vereen kirjoitettu (Salige er de som tørster, 1994, suom. 1999)

Paholaisen kuolema (Demonens død, 1995, suom. 2000)

Leijonan kita (Løvens gap, 1997, suom. 2001)

Kuollut jokeri (Død joker, 1999, suom. 2001)

Kahdesti kuollut (Utan ekko, 2000, suom. 2002)

Totuuden tuolla puolen (Sannheten bortenfor, 2003, suom. 2004)

1222 (1222, 2007, suom. 2008)

Inger Johanne Vik -sarja:

Minkä taakseen jättää (Det som er mitt, 2001, suom. 2003)

Julkkismurhat (Det som aldri skjer, 2004, suom. 2005)

Presidentin salaisuus (Presidentens valg, 2006, suom. 2007)

Kasvoton tuomio (Pengemannen, 2009, suom. 2010)

Kuoleman tahdissa (Flimmer, 2010, suom. 2011)

Outi Pakkanen: Seuralainen

En käsitä, miksi luen Outi Pakkasen kirjoja! Olen lukenut hänen ns. jännitysromaaneistaan lähes kaikki ja jokaisen jälkeen olen ollut enemmän tai vähemmän pettynyt. Sen todistavat yli vuosikymmenen ajalta peräisin olevat muistiinpanoni, joista osa vaikuttaa paljon murhaavammilta kuin arvostetun murharouvan yksikään teos. Silti vain aina tartun niihin! Tällä kertaa nappasin mukaan lomareissulle pokkaripainoksen vuonna 2010 ilmestyneestä dekkarista Seuralainen. Lomalukemiseksihan tämä oli aika pomminvarma valinta: kevyttä ja täysin harmitonta ajanvietettä, joka ei jätä ajatusjälkiä sen kummemmin. Silti taas pikkuisen sapetti, kun 336 sivua käsittävän teoksen ainoa ruumis löytyy sivulla 224! Mutta tulee sentään ruumis, onpa Pakkasella sellainenkin ”dekkari”, jossa ei tapeta ketään, yksi henkilö vain katoaa. Tosin sekään katoaminen ei oikein kiinnosta ketään.

Pakkasta on kiitelty tarkasta Helsingin ja erityisesti Lauttasaaren ja niiden muuttumisen kuvaamisesta. Tämä onkin totta, mutta ei-helsinkiläiselle se ei loputtomasti riitä. Länsimetron rakentaminen tai muut uuvuttavat katutyöt nyt vain eivät jaksa innostaa kirjasta toiseen. Seuralaisessa eletään loistavan kaunista syksyä, mikä tietysti on paikasta riippumatonta ja sopii kirjan tunnelmiin hyvin.

Useimmissa Pakkasen kirjoissa on mukana freelance-graafikko Anna Laine, huomiota herättävän pitkä, laiha ja aina mustiin pukeutuva herkkusuu, jolla on vanha ja lihava mäyräkoira Justus. Toisinaan Anna osallistuu tapauksen kulkuun tai murhan selvittelyyn aktiivisesti, toisinaan hän saattaa vain vilahtaa jossakin katuvilinässä kirjan mittaan. Tällä kertaa Anna on mukana nimettömänä taustahenkilönä, jonka muutamakin tarinan henkilö tuntee. Annan tavaramerkki ovat lihottavat herkut, joiden reseptejä on ujutettu tarinaan. Joissakin kirjoissa on ollut ruokareseptejä lopussa, ja Pakkanen on julkaissut myös Anna Laineen keittokirjan Porosta parmesaaniin (2003).

Seuralainen on enemmänkin psykologinen ihmissuhderomaani kuin dekkari. Ikään kuin ryhtiä tuomaan yksi henkilöistä tapetaan kirjan loppupuolella ja poliisi sitten varsin mutkattomasti selvittää syyllisen ja puristaa tältä tunnustuksen. Kirjassa on melkoinen henkilö- ja näkökulmagalleria. Anna Laineen lisäksi vanhoja tuttuja edustavat ravintoloitsija Sanna Rymättylä henkilökuntineen sekä komisario Tanja Ström työparinsa kanssa. Kertaluonteisia henkilöitä ovat mm. seuralaispalveluyrittäjä Rebecca Koivisto, takertuva freelance-toimittaja Peppi Marjamaa, personal trainer ja komistus Sampo Nygren ja tämän äiti sekä harmaa ikäneito Erna Viitanen.

Ihmissuhdepyöritys jatkuu parinsadan sivun verran niin kiivaana, ettei osaa oikein ajatella, kuka henkilöistä lopulta löytyy asunnostaan hengetönnä. Sampo pestautuu pelivelkoja kattaakseen seuralaispalveluun, jonka omistajakin tuntuu olevan melkoisen kiinnostunut uudesta kiinnityksestään. Parinkymmenen vuoden ikäero ei haittaa mitään. Sampo osoittautuu firman menestystuotteeksi heti alkuunsa. Harmi vain, että kaikki asiakkaat eivät muista, että kyseessä on bisnes, josta tunteet kannattaisi pitää kaukana. Sampo ei haluaisi paljastaa uutta työtään äidilleen. Entinen tyttöystäväkin aiheuttaa harmia, samoin paras kaveri, jolle Sampo tulee sanoneeksi aika pahasti.

Ratkaisun avaimet löytyvät kuitenkin menneisyydestä ja kuinka ollakaan, poliisien tarkka vainu on jälleen avuksi. Lukijallekin annetaan jonkin verran vihjeitä matkan varrella, joten täysin puskista ratkaisu ei tule. Silti ärsyttää, että Pakkanen loppusivuilla käyttää vanhaa kikkaa olla kertomatta keskeisiä tietoja lukijalle:

Ström kysyi ja kuunteli, kysyi ja kuunteli. Hän näki miten Jokinen häipyi jonnekin ja tuli takaisin, seisoskeli siinä, häipyi ja tuli taas.

Kun Jokinen palasi kolmannen kerran, Ström kiitti Tarjaa lämpimästi ja sanoi palaavansa asiaan hyvin pian.

– Nyt mentiin, hän sanoi Jokiselle, joka rutisti kahvimukinsa roskikseen ja lähti mitään kyselemättä mukaan.

Strömin paksupohjaiset kävelykengät vain läiskähtelivät poliisitalon pitkillä käytävillä.

Ehkä olen liian viaton sielu (!), mutta en oikein jaksanut seurata kirjan naisten ajatus- ja tunnekulkuja. Mikä ihme 23-vuotiaassa hyväkroppaisessa ja nättinaamaisessa pojannulikassa oikein kaikkia niin kovasti kiehtoi? Sampo kun nyt ei vaikuttanut kovin fiksulta tai miellyttävältä noin muuten. Tietysti hyvällä ulkonäöllä on puolensa, mutta silti. Järki lentää narikkaan vähän turhan monelta naiselta liian helposti. Mutta tietysti tarinaan pitää saada jännitteensä.

Jokin näissä Pakkasen kirjoissa kuitenkin vetoaa. Ne ovat sujuvia ja nopealukuisia, harmittomia monessakin mielessä. Tosin ainakin yhden kirjan jälkeen olen merkinnyt muistiin, että jokin ratkaiseva johtolanka on jäänyt ilmaan roikkumaan, mikä tietenkään ei ole hyväksyttävää. Dekkaripiireissä Pakkasta arvostetaan kovastikin, ja esimerkiksi tuoreimmassa Ruumiin kulttuurissa (2/2012) on neljän aukeaman artikkeli Pakkasesta Stadin friidu -tittelin kunniaksi.

Alla on Wikipedian lista Pakkasen jännityskirjoista. Kolme ensimmäistä on julkaistu myös yhteisniteenä hiljattain. Pakkanen on pitkään ollut Otavan kirjailija, mutta hän on mukana myös Crime Time -osuuskunnassa.

Jännitysromaanit

Murhan jälkeen mainoskatko.  Weilin+Göös, 1973. 

Maanantaihin on paljon matkaa. Weilin+Göös, 1975. 

Kiinalainen aamutakki. Weilin+Göös, 1982. 

Tarjoilija, pyyhkikää taulu. Otava, 1986. 

Katso naamion taa.  Otava, 1987. 

Kissa kuussa.  Otava, 1990. 

Musta aurinko. Otava, 1991. 

Rakkaudesta kuolemaan. Otava, 1994. 

Korttelin kuningatar. Otava, 1995. 

Kuolema käy jatkoilla. Otava, 1997. 

Macbeth on kuollut. Otava, 1999.

Pelistä pois. Otava, 2001. 

Yön yli.  Otava, 2002. 

Punainen pallotuoli. Otava, 2004. 

Hinnalla millä hyvänsä. Otava, 2005. 

Ruohonleikkaaja. Otava, 2006. 

Talvimies. Helsinki: Otava, 2007. 

Yöpuisto. Helsinki: Otava, 2008. 

Muistivirhe. Helsinki: Otava, 2009. 

Seuralainen. Helsinki: Otava, 2010. 

Julma kuu. Helsinki: Crime Time, 2012. 

Toinen kerros. Helsinki: Otava, 2012. 

Outi Pakkanen: Seuralainen

Otava 2010. Seven-pokkarissa 336 sivua.

Kesäkirjajuttuja lehdissä ja kesäistä kirjastoasiaa

Oikein pisti kirjanystävää aamukahvipöydässä tänään naurattamaan. Niin samanlaiset ideat olivat iskeneet sekä paikallislehden että valtakunnan pääsanomalehden toimittajien mieleen. Ajatuskulku oli varmaan kulkenut jotakuinkin näin: On kesä. Pitää kirjoittaa kesäinen juttu. Jokin leppoisa aihe. Mitä ihmiset tekevät lupsakkaasti kesäisin? Lukevat! Tehdään haastattelukierros kesälukemisista!

Oivallinen idea, mikäpä siinä, ainahan näitä juttuja mielikseen lukee. Kumpikin lehti oli panostanut aiheeseen noin sivun verran. Hesarissa on niin runsaasti tilaa, että itse asiassa tekstiltään paikallislehden versiota suppeampi juttu oli taitettu isojen kuvien kanssa kulttuuriosion etusivuksi. Otsikkona on Mökillä luetaan läpi elämän, ja juttuun on haastateltu kolmea mökkeilevää lukijaa, Schildts&Söderströmsin tiedotuspäällikkö Elisabeth Janssonia, poliitikko (kok.) ja Etyj-virkamies Nina Suomalaista sekä ohjaaja-kirjailija Sakari Kirjavaista. Kukin esittelee lyhyessä haastattelussa kesämökin kirjahyllyä ja kertoo sen sisällön muotoutumisesta. Omista kesälukemisistakin lienee ollut tarkoitus kertoa, mutta Janssonin haastattelua lukemalla en päässyt oikein selvyyteen siitä, mitä hän on lukenut tai lukemassa. Ehkä sitä Tolstoin Sotaa ja rauhaa, jonka kuulemma Merete Mazzarellan mukaan voi lukea vaikka joka kesä!

Hesarin haastatellut ovat lukutottumuksiltaan kovin tietokirjapainotteisia, sillä ainakin Suomalainen kertoo lukeneensa Richard Holbrooken muistelmia ja Kirjavainen kirjakauppias Sylvia Beachin elämäkerran (tosin luultavasti ei kesällä). Sen innoittamana tämän kesän kirjaksi valikoitui tuore Leevi Lehdon suomennos James Joycen Ulyssesista!  Kirjavainen kertoo lukevansa kesällä joka aamu ääneen yhden Arto Mellerin runon. Tähän innoitti runoilijan hyvä elämäkerta. Dekkareista mainitaan Kirjavaisen osuudessa vain, että yksi sellainenkin mökiltä löytyy, mutta se on jonkun edellisen vuokraajan vessalukemistoa (!).

Nina Suomalaisen mökkihyllyssä on myös Stieg Larssonin Millennium-trilogia, josta Suomalainen kertoo yrittävänsä oppia, sillä hän kertomansa mukaan haluaisi itsekin joskus julkaista dekkarin. Sitä odotellaan siis.

Salkkarin (Salon Seudun Sanomat) runsaan puolen sivun juttu oli viikonloppuosiossa. Siinä ideana oli kysellä paikallisten tunnettujen ihmisten kesälukemisia ja muitakin kesäkuulumisia. Kultakin oli pyydetty myös kirjasuositusta, joka oli mukavasti taitettu esille haastattelujen alkuun. Haastateltaviksi oli valittu musiikin maisteri ja kaupunginvaltuutettu (kok.) Annika Viitanen, kirjastonjohtaja Kari Pohjola, käsikirjoittaja ja teatterinjohtaja Markku Hoikkala ja urheiluvalmentaja Mikko Tupamäki.

Hoikkala ja Pohjola kertoivat kumpikin, että kesällä luetaan klassikkoja. Hoikkalan kesäkirjasuositus on Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, jonka hän on itse lukenut lukemattomia kertoja. No tähän on helppo yhtyä! Mainio kesäkirja, mutta sopii kaikkiin muihinkin vuodenaikoihin. Suosittelen lämpimästi myös kirjan uudelleenlukua aina silloin tällöin. Kirjasta on myös hyvä äänikirjaversio.

Kirjastonjohtaja Kari Pohjolalla on kirjallisuudentutkijan tausta, joten klassikot ovat tuttuja sitäkin kautta. Mies tunnustaa lehdessä, että opiskeluaikana on jäänyt kesken Miguel Cervantesin Don Quijote. Niin minullakin! En tosin aio sitä lukea tänä(kään) kesänä loppuun…

Edellisiä herroja nuorempi päävalmentaja Tupamäki ilahduttaa keski-ikäisen opettajanaisihmisen mieltä aloitusvirkkeillä: ”Olen tykännyt lukemisesta ihan pikkupojasta asti. Nykyään minulla on aina luettavana kaksi kirjaa samaan aikaan.” Aivan mahtavaa! Kuvatekstissäkin sanotaan: ”Mikko Tupamäki rentoutuu urheilemalla tai lukemalla.” Kesäkirjaksi nuori mies suosittelee Simo Hämäläisen kirjaa Kätkäläinen ja musta koira, koska Hämäläinen kirjoittaa rikasta kieltä. Niin sitä pitää!

Paras kirjasuositus minun mielestäni on kuitenkin ystävälläni (terveisiä vaan!) Annika Viitasella, joka suosittelee kesäkirjaksi Turkka Hautalan Saloa. Minä suosittelen koko Turkka Hautalan tuotantoa, lämpimästi ja kiihkeästi, mutta toki Salo nyt ainakin on jokaisen salolaisen ja muunkin luettava! Hauskasti muuten Hesarin ja Salkkarin jutut liippaavat toisiaan läheltä, sillä Viitanen kertoo jutussa Kiikalassa sijaitsevasta kesämökistään ja myös Hesarin haastattelemalla Sakari Kirjavaisella on tänä kesänä mökki vuokrattuna Kiikalasta! Kiikalassa siis ainakin tänä kesänä luetaan kirjoja, hienoa!

Viime viikon kiertelimme miehen kanssa Etelä-Ruotsia. Kalmarin kaupungissa tuli hotellin aamupalapöydässä luettua paikallista sanomalehteä (jonka nimen olen unohtanut, ursäkta!). Siinä haastateltiin kirjastovirkailijaa, joka hehkutti, kuinka sateinen kesä on suorastaan ruuhkauttanut paikalliset kirjastot. Vakituiset asukkaat, kesäasukkaat ja turistit käyvät etsimässä luettavaa ja tietoa tai vain selaamassa lehtiä ja nettiä. Kuulemma ruotsalaisetkin lukevat mielellään kesällä dekkareita tai kevyttä hömppäkirjallisuutta, joita edellisten suomalaislehtien haastatelluista ei siis kukaan tunnustanut lukevansa. Ruotsissa on huomattu myös, että e-kirjojen lainaus on yhä suositumpaa. Siellä siis on ainakin jotenkin asia onnistuttu ratkaisemaan. Valitettavasti jutussa ei kerrottu asiasta enempää. Kirjastoissa on Kalmarin seuduilla menossa myös nuorten kesälukukampanja. Jos nuori lukee kesän aikana vähintään neljä kirjaa, hän osallistuu kivaan arvontaan, jossa on palkintona – kirjoja! Kiva idea!

Matkalta palattuani kahlasin läpi paikallislehden viikon numerot. Mieleen jäi juttu, jossa kerrottiin, miten pääkirjasto suorastaan ruuhkautuu maanantaisin heinäkuussa. Syitä on monia. Kaupungin säästöjen takia pääkirjasto on ollut tänä kesänä lauantaisin kokonaan suljettuna ja arkisinkin aukioloaikoja on supistettu. Samaan aikaan osa sivukirjastoista on sijaiskiellon takia ainoan virkailijan kesäloman ajan suljettuna. Salossa on paljon kesämökkejä, joiden asukkaista aika monet käyttävät myös kirjaston palveluja. Ei siis ihme, jos lukemista edistävät säätkin vielä huomioon ottaen kirjastossa on ollut todella vilinää. Pääkirjastossa tehtiin lisäksi remonttiakin, joten henkilökunta on ollut aikamoisessa puristuksessa. Loistavaa palvelua on kuitenkin saanut niin pää- kuin sivukirjastossakin!

HS:n juttu Mökillä luetaan läpi elämän Suvi Ahola, SSS:n Kirja kuuluu kesään Katri Henttonen. Sunnuntai 22.7.2012.

Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa

”Hän tajusi, ettei hänen ollut koskaan aikaisemmin tarvinnut pukea sanoiksi, miksi hän rakasti Holmes-tarinoita. Oliko tällaisiin pakkomielteisiin edes olemassa järkiperäisiä syitä? Jos Sarah olisi kysynyt Haroldilta, miksi hän rakasti äitiään, hänellä ei olisi ollut vastausta. Miten hän siis olisi myöskään osannut selittää rakkauttaan Holmesia kohtaan?”

Voisikohan tuon nyt paremmin sanoa? Holmes-tarinoita rakastan itsekin, ja dekkareita ylipäätään, joten Graham Mooren esikoisromaani Kuolema Sherlock-seurassa (KSS) oli aivan luonnollinen valinta yhdeksi tämän kesän kesädekkariksi. Valinta olikin aivan nappiin osunut, sillä KSS:ssa on mukana niin historiaa kuin nykypäivää, seikkaluja ja romantiikkaa, arvoituksia ja takaa-ajoa. Lisämausteena on vielä kirjallisuusihmisiä, sekä lukijoita että kirjoittajia. Aivan oivallinen sekoitus siis!

Tarina kulkee kahdessa aikatasossa. Nykypäivässä eletään tammikuuta vuonna 2010. Holmes-tarinoihin hurahtanut Harold White pääsee jäseneksi Baker Streetin apujoukot

-nimiseen Sherlock Holmes -tukimukselle omistautuneeseen seuraan. Seuran jäsenet kihisevät jännityksestä, sillä tunnettu Sherlock Holmes -tutkija Alex Cale oli tulossa kokoukseen kertomaan löydöstään. Kaikki olettivat, että tuo sensaatiomainen löytö olisi Arthur Conan Doylen kadonnut päiväkirja vuoden 1900 lopulta.

Toisessa aikatasossa kerrotaan useammastakin vuodesta, mutta tärkein tapahtumien kannalta on juuri tuo vuoden 1900 loppu. Siinä ajassa päähenkilö on itse kirjailija Arthur Conan Doyle, joka on seitsemän vuotta aikaisemmin päättänyt päästä eroon Sherlock Holmesista hukuttamalla hänet Reichenbachin putoukseen. Kirjailija oli itse lopen kyllästynyt hahmoonsa ja halusi kirjoittaa jotakin muuta. Sitä hän ei tosin ollut osannut aavistaa, kuinka raivoihinsa lukeva yleisö joutuisi sankarinsa kuoleman takia.

Kaikki Holmes-fanit kuitenkin tietävät, että Doyle herätti sankarinsa eloon. Katkon jälkeinen ensimmäinen Holmes-tarina Baskervillen koira ilmestyi jatkokertomuksena vuosina 1901–1902. Miksi Doyle jatkoi kirjoittamista? Kysymys tietysti kiehtoo Sherlock Holmes

-tutkijoita, ja ratkaisun arveltiin löytyvän kadonneesta päiväkirjasta.

KSS:ssa Doyle saa haasteen ryhtyä tutkimaan merkillistä nuoren naisen murhaa. Nainen on murhattu hääpäivänään nuhruisessa hotellihuoneessa ja murhaaja on kaikesta päätellen tuntemattomana pysytellyt sulhanen. Nainen on kuristettu kylpyammeeseen. Valkoinen vihkipuku on levitetty vuoteelle kuin näytteille. Ongelmaa mutkistaa vielä se, että morsian on kirjautunut hotelliin keksityllä nimellä. Ainoa kunnollinen tuntomerkki on naisen jalkaan tatuoitu kolmipäinen varis. Doyle ryhtyy selvittämään murhaa uskollisen ystävänsä Bram Stokerin kanssa. Teatteria johtava Stoker ihailee menestynyttä ystäväänsä kuin Watson Holmesia ja suree, ettei kukaan tule muistamaan hänen kreivi Draculaansa muutaman vuoden päästä, mutta Holmes kyllä muistetaan.

Nykyajassa Harold tempautuu murhatutkimukseen, kun Alex Cale löytyy hotellihuoneestaan kuristettuna. Arthur Conan Doylen päiväkirja on tiessään, ja kirjailijan sukulainen palkkaa Haroldin etsimään murhaajan ja samalla arvokkaan päiväkirjan. Mukaan matkaan lähtee myös viehättävä mutta salaperäinen toimittaja Sarah. Heti Lontooseen saavuttuaan etsiväkaksikko huomaa, että heitä varjostetaan. Onko murhaaja sittenkään löytänyt kaivattua päiväkirjaa?

Moore kirjoittaa lyhyitä lukuja vuorotellen kummastakin ajasta. Tarinat ovat tietyllä tavalla paralleelisia; kun toisessa edetään vauhdilla, edetään toisessakin. Kun Haroldin tutkimukset tökkivät, on Doylekin heittämässä pyyhettä kehään. Loppuhuipennuksessa tarinat aivan kuin leikkaavat toisensa. Rakenteeltaan kirja on siis nautittavan kekseliäs. Pidin myös aika vauhdikkaista juonenkuljetuksista ja tarkasta ajankuvasta, jonka Moore on rakentanut kirjan historiallisiin osuuksiin. Arthut Conan Doyle on ehkä elävämmän tuntuinen hahmo kuin hieman ohueksi jäävä Harold. Moore onkin ammatiltaan elokuvakäsikirjoitta, mikä osaltaan selittänee tarinan luistavan kuljettamisen.

Tämän kirjan luettuaan kannattaa vielä lukea kirjailijan loppuun kirjoittamat jälkisanat, joista selviää, että osa uskomattomista tapahtumista on kuin onkin faktaa. Oikeastaan ällistynein olin siitä, että Sherlock-seuroja on oikeasti olemassa!

Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa (The Sherlockian/The Holmes Affair)

Suom. Taina Wallin. Atena 2012. 475 s.

Oi ihana toukokuu teatterissa II

Kun lähdetään tekemään näytelmää tekstistä, joka on palanut katsojien verkkokalvoille mitä mainioimpana tv-sovituksena, ollaan melkoisten haasteiden edessä. Oi ihana toukokuu on ainakin meidän perheessämme yhtä kuin David Jasonin ja Pam Ferrisin sekä nuoren Catherine Zeta-Jonesin tähdittämä britti-tv-sarja. Olemme autuaina nautiskelleet Kentin paratiisin elämäniloista useita kertoja. Sarja pyörii tänäkin kesänä sunnuntai-iltapäivisin Yle 1:llä.

Salon teatteri on kuitenkin rohkeasti tarttunut haasteeseen ja toteuttanut H. E. Batesin käsikirjoittaman näytelmän Vuohensaaren kesäteatteriin. Kävimme miehen kanssa esityksen katsomassa tiistaina 10.7. Sää ei ollut ihan parhain. Näytelmässä eletään vuosisadan helteisintä toukokuuta joskus 1950-luvun Kentissä, mutta Salon kesä 2012 antoi ripsauksen vettäkin näytelmän ensiminuuteilla. Onneksi ei sentään enempää satanut. Tahatonta komiikkaa syntyi kyllä näytelmätekstin ja vallitsevien olosuhteiden välillä. Näytelmässä esimerkiksi ihaillaan kovasti viikon mansikkapelloilla uurastaneen Charlien rusketusta…

Salon näytelmän on ohjannut Ari Wirta. Sama mies on myös miespääosassa eli Pappa Larkinina. Täytyy sanoa, että ulkoiselta habitukseltaan Wirta on kuin tehty Larkiniksi, tai ainakin siksi Larkiniksi, jonka David Jason on tehnyt televisioon. Jasonin ilmeet ja eleet Wirta ainakin on tutkinut tarkasti. Kesäpulisongit vielä korostavat yhdennäköisyyttä. En sano tätä millään pahalla, sillä Wirta tekee roolin kuitenkin tyylillä, josta pidimme. Mia Kuisma Mamma Larkinina jäi enemmän hersyvän Pam Ferrisin hahmon varjoon, mutta esityksen mittaan esikuva alkoi onneksi katsojan mielestä häipyä ja antaa tilaa Kuisman työskentelylle. Kuisman Mamma on ehkä Ferrisiä pari astetta lempeämpi.

Juoni näytelmässä toistaa melko tarkkaan tv-sarjan alkuosien kuvioita. Larkinien vanhin tytär Mariette (Krista Karhunen) on raskaana, kun taloon tupsahtaa nuori verotarkastaja herra Charlton (Jussi-Pekka Lindholm). Pappa Larkin ei ota kuuleviin korviinsa käskyä veroilmoituksen täytöstä, vaan alkaa täyttää nuorta miestä ruoalla ja viinalla. Mariette tuntee myös vetoa nuorukaiseen, joka alkaa olla pian pyörällä päästään. Näytelmässä osoitetaan aika selvästi, että Pappa ja Mamma ajavat nuoria yhteen, Mariettea suorastaan kehotetaan antamaan rohkaisua miehelle sinikellolehdossa. Tv-sarjassa ainakin muistaakseni toimitaan hienovaraisemmin ja pariskunta ajautuu yhteen ilman taka-ajatuksia, kuin omalla painollaan. Ehkä muistini tässä pettää. Kirjaa en ole lukenut, joten en tiedä, mikä on ollut Batesin alkuperäinen ajatus tästä.

Sitten järjestetään mansikanpoimintaa ja ratsastuskilpailut, Pappa tekee kauppoja ja naurattaa koko kylän naisia. Tässäkin näytelmä mielestäni poikkeaa tv-sarjasta. Pappan touhut toisten naisten kanssa taitavat mennä pitemmällekin kuin vain suukotteluun asti, ja Mamma vielä kehuskelee, miten mieluusti lainaa miestään muille. Saahan kylän vanhapiikakin sitten paremmin nukutuksi.

Larkinit elävät siis todella boheemisti ja perinteisen tiukan ajattelun mukaan moraalittomastikin. Veroja ei makseta, naimisiin ei mennä, koska se usuttaisi viranomaiset perheen kimppuun. Mutta elämästä nautitaan täysin siemauksin. Leppeää anarkiaa?

Näytelmän kannalta ongelmallista on sekin, että mitään varsinaista jännitettä tarinassa ei oikein ole. Kaikki sujuu leppoisan mukavasti kesäpäivien soljuessa eteenpäin. Mitään kohtalokkaita väärinkäsityksiä tai todellisia uhkia ei ole idylliä vaarantamassa. Miten siis saada näytelmä loppuun kunniallisesti? Loppuihan se, lempeän leppeästi kuten kuuluukin.

Tykkäsimme siis kokonaisuudesta ja olimme tyytyväisiä, että olimme lähteneet liikkeelle. Kulttuuri kyllä oikeasti virkistää! Vielä erikoiskiitos esityksen kuopukselle Peppi Ruohoselle, joka esitti Victoria Larkinin roolin antaumuksella!