Magne Hovden: Saamelandia

”Ulkomaalaiset turistit olettavat, että kaikki on Norjassa helvetin kallista.”

Kun meidän lapset olivat pieniä, telkasta tuli lastenohjelmasarja nimeltä Tohelo ja Torvelo. Jostain syystä tämän sarjan päähenkilöiden nimet tulivat mieleen myös Saamelandian päähenkilöistä Roysta ja Leifistä. Sen verran toheloita ja torveloita kaverukset ovat. Tosin he eivät ole kirjan ainoa tohelot ja torvelot, vaan niitä on vielä koko joukko lisää.

Norjalainen Magne Hovden on Saamelandian liepeen tekstin mukaan Kirkkoniemessä asuva kirjallisuusagentti, kirjailija, kääntäjä ja kullankaivaja, ja Saamelandia on hänen esikoisromaaninsa vaikkakaan ei esikoiskirjansa. Hovden on nimittäin aikaisemmin julkaissut lastenkirjoja ja -kuunnelmia sekä vitsikirjoja. Esikoisromaanin perustella miestä on verrattu Arto Paasilinnaan. Sattuipa somasti, sillä juuri hiljan luin kirjan, jonka kirjoittajaa kutsuttiin Ruotsin Arto Paasilinnaksi.

Huumoria on tunnetusti kahta lajia, hyvää ja huonoa. Rajan vetänee kukin itse sen mukaan, pitääkö vai eikö pidä. Minä en ensin oikein saanut makua tämän kirjan huumoriin, mutta en malttanut heti keskenkään jättää ja täytyy sanoa, että loppua kohden aloin pitää kirjan huumorista koko ajan enemmän. En tosin ääneen naurahteluun asti, mutta kyllä suupielet olivat lukiessa enemmän ylös- kuin alaspäin.

Leif ja Roy ovat siis Kirkkoniemessä asustavia norjalaismiehiä, jotka molemmat työskentelevät tylsässä työssä Norjan Postissa. Kaverukset ovat kumpikin poikamiehiä vastoin tahtoaan, mutta naisrintamalla ei oikein suju. Ei suju oikein millään rintamalla, jos rehellisiä ollaan. Miehet haaveilevat alituiseen nopeasta rikastumisesta mahdollisimman pienellä vaivalla. Viimeisin idea on perustaa Leifin perintötontille turistirysä, aito saamelaiskylä, jossa turistit voivat kalliilla hinnalla eläytyä autenttiseen saamelaiselämään puolipäivän tai jopa vuorokauden verran. Kumpikaan ei tiedä mitään saamelaisuudesta, mutta se ei ole haitta eikä edes hidaste, eiväthän turistitkaan siitä mitään ymmärrä.

Saamelaiskylän rakentelu sujuu melko rivakkaan, mitä helpottaa se, että tarvittavat kodat käydään varastamassa Suomen puolelta toisesta turistirysästä. Valitettavasti kotien omistaja ei ilahdu tästä ja lähtee omaisuutensa perään toisen raivohullun suomalaiskorston kanssa.

Leifin ja Royn rakennellessa rikastumislaitostaan heidän ystävänsä Geir suunnittelee ja toteuttaa ”täydellisen” ryöstön. Rahankuljetusauton pysäyttäminen ja rahasalkkujen nappaaminen sujuukin hienosti, mutta sitten alkaa mennä pieleen oikein kunnolla. Heikosti pyyhkii myös Audunilla, joka on ikänsä vihannut saamelaisia ja hautoo nyt kunnon kostoa. Tarkoituksena on mustata saamelaisten maine lopullisesti häiriköimällä uudessa turistikohteessa…

                                                

Kaikkien tarinoiden punaiset langat kietoutuvat lopussa nätisti yhteen. Mitään järisyttävää kliimaksia ei lopussa ole, vaan tarina päättyy oikeastaan ihan sopivalla tavalla. Leif ja Roy ovat aina optimistisia ja helposti innostuvia. Virheistä he eivät opi, eivätkä oikein kai mistään.

Hovdenilla on tarkka silmä ja ihan kohtalaisen terävä kynä. Pohjois-Norjan elämänmenon, ja muunkin Lapin sen puoleen, voi helposti kuvitella olevan aika lailla hänen kuvailemansa kaltaista, liioitella ja kärjistäähän kunnon tarinassa aina pitää.

”Kenties hän voisi kokeilla kirjoittaa kirjan Portugalissa. Istuskella verannalla ja katsoa kuinka aurinko laskee Atlantin valtamereen, oluttölkki kädessä ja läppäri pöydällä. Hän voisi kirjoittaa dekkarin. Tarinan masentuneesta ja väsyneestä rikostutkijasta, joka henkilökohtaisista ongelmistaan huolimatta onnistuu ratkaisemaan tapauksen toisensa jälkeen, joka asettaa työn kaiken muun edelle ja on kova silloin kun sitä vaaditaan mutta osaa olla myös hellä ja romanttinen.”

Magne Hovden: Saamelandia (Sameland)

Suom. Outi Menna. Otava 2012. 253 s.

Täällä käydään keskustelua mm. kirjan nimen harhaanjohtavuudesta (?) sekä siitä, onko kyseessä miesten vai naisten luettavaksi sopiva tai tarkoitettu kirja. Myös Minna on lukenut tämän ja pitänyt tuttujen paikkojen kuvailusta, vaikka ei niinkään jaksanut lämmetä miesten krooniselle naisenpuutteen kuvaukselle. Jenni vaikuttaa pettyneeltä kirjaan, jolta toivoi enemmän - saamelaisuutta. Myös Kirjantilassa on tämä luettu.

Aslak Aapa: Lapissa kuolleetkin puhuvat

Kesällä tulee luettua aika kummallisia kirjoja, joista nyt tämä Aslak Aavan eräjännitysromantiikkaseikkailu Lapissa kuolleetkin puhuvat on yksi esimerkki. Se osui käteeni, kun juuri ennen loman alkua kävin hamstraamassa lähikirjastosta karseat pinot luettavaa. Olin ja olen edelleen närkästynyt siitä, että kaupunki ”säästää” eli ei anna pikkukirjastojen olla auki, jos vakihenkilökunta on lomalla. Meidän kirjastossamme on yksi työntekijä, joten kirjasto on ja pysyy kiinni hänen lomansa ajan, nyt ensin kesäkuun alusta juhannukseen. Harmittaa, sillä sijaiseksi olisi hyvin voinut laittaa kaupungin kesätyöllistettyjä koululaisia tai opiskelijoita. Heille työ olisi ollut juuri sopivaa, kevyttä ja miellyttävää. Lomasijaisen kun ei nyt olisi tarvinnut kuin lainausasioita hoidella. Jäkäjäkä. Minkäs teet. Sitten syksyllä todetaan, että kummasti ovat lainausluvut sivukirjastoissa laskeneet, pitäisi varmaan kokonaan sulkea…

Asiaan. Mukaan kirjastoreissulla tarttui muutakin Lappi-aiheista, joten tämä tuntui sopivan jonon jatkoksi. Kuvittelin tätä jostain syystä dekkariksi, vaikka nimi ja kansi voisivat viitata kauhugenreenkin. Mutta kyseessä on siis jonkinlainen eräseikkailu, vaikka dekkari- ja kauhugenreistä, jopa romantiikasta on mukana mausteita. Aslak Aapa on kirjailijanimi, jonka takaa löytyy vuonna 1949 Jalasjärvellä syntynyt Martti Peltomaa. Peltomaa on työskennellyt ennen eläkkeelle jäämistä Lapissa rajavartijana ja asuu Ivalossa. Häneltä on ilmestynyt joukko eränovellikokoelmia.

Romaani alkaa kohtauksella, jossa kurikkalainen Eeva Flinkman on Lapissa hakemassa Inariin hukkuneen miehensä Ossin omaisuutta. Mies on hukkunut kalareissulla, mutta ruumista ei ole löytynyt. Eeva palaa kotiin miehensä työntekijän kanssa ja koettaa jatkaa firman toimintaa. Sitten Virosta tulee aviomiehen liikekumppani perimään velkoja. Firman rahat ovat lopussa, ja ainoa toivo on miehen henkivakuutus. Vakuutusyhtiö on kuitenkin haluton maksamaan korvaussummaa, koska ruumista ei ole. Lukijalle paljastuu pian, että Ossi Flinkman ei suinkaan ole hukkunut vaan tahallaan kadonnut kairaan pakoon velkojiaan ja vakuutusyhtiötäkin hämätäkseen.

Ossi törmää piilopaikassaan outoihin jäännöksiin, joita hän arvelee kuolleen saksalaissotilaan luiksi ja maalliseksi omaisuudeksi. Unissa tämä sotilas käy Ossille juttelemassakin, siitä kirjan nimi. Tarina etenee vauhdikkaasti, ja Ossille sattuu ja tapahtuu kummallisia, jännittäviäkin sattumuksia. Lapissa piirit ovat pienet, ja pian Ossin jäljillä ovat niin vakuutusasiamiehet kuin virolaiset velkojatkin. Turvasatama löytyy hylätyltä raja-asemalta, jonne on tehty turistikohde saksalaisille.

Henkilökuvaus ja syventäminen eivät ole Aavan vahvuuksia. Juonenkuljetuskin ontuu, sillä romaanin jännitysjuoni on hyvin oivallettu, mutta sen punainen lanka pääsee välillä kokonaan katoamaan, kun seuraillaan Ossin vaiheita vähän siellä ja täällä, aina Ruijan kalatehtaita myöden. Aapa on halunnut tuoda tarinaan monenlaista mukavaa sattumusta lappilaisesta elämästä, mutta useimmat näistä hauskoistakin turinoista ovat aivan turhaa lastia kirjassa. Ei oikein ole osattu päättää, mitä halutaan, toimintajännäri vai huumorieräkirja. Nopeasti tämän luki ja ihan sen parissa viihtyikin, mutta jokin jäi kyllä puuttumaan.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on kirjan kustantaja. Se on somerniemiläinen Amanita, joka on pääasiassa kustantanut suurteoksia, ainakin tähän viime vuoteen asti, jolloin myös Kaari Utrion uutuuskirja julkaistiin Amanitan tallista.

Aslak Aapa: Lapissa kuolleetkin puhuvat

Amanita 2010. 228 s.

Meri Savonen: Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat

Tämän kirkasvärisen kirjan nimi voisi olla Tontut downshiftaamassa, mutta eipä olekaan, vaan se on Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat. Meri Savosen toinen tonttukirja sijoittuu kesäkauteen. Korvatunturilla on leppoisa kevät, kun saunatonttujen vanhin Nuutti Vuonankaali joukkoineen saapuu pyytämään apua joulutontuilta. Ihmiset ovat alkaneet ymmärtämättömyyksissään joukolla hävittää vanhoja hyviä puulla lämmitettäviä saunojaan. Samalla he tietämättään hävittävät myös saunatonttujen kodit. Jotain on tehtävä. Vuonankaali ehdottaa laajamittaista saunojenkunnostusoperaatiota purkuinnon hillitsemiseksi.

Sattumalta kirjan päähenkilö, pieni ja reipas tyttötonttu Tiitu Pietaryrtti tempautuu mukaan operaatioon. Tiitu ystävineen ajautuu Elsa Koivuniemen saunatontun Justuksen kotikoloon. Elsa on ilmoittautunut Suomen upein sauna -kilpailuun, ja tontut näkevät siinä mahdollisuutensa. Jos Elsan perinteinen, hidas sauna voittaisi, ihmiset ehkä alkaisivat taas arvostaa perinteisiä saunojaan ja niissä rauhoittumista. Elsan sauna vain vaatii kosolti kohentelua ennen tuomareitten saapumista. Seuraa melkoisesti ahertamista ja jännittäviä tilanteita, ennen kuin sauna on saatu tuunattua voittokuntoon.

Kirjan tarina etenee hitaanlaisesti, mikä tietysti sopii hyvin sen teemaan, hidastamiseen. Paikoin selittäminen alkaa tosin tuntua ainakin aikuisesta lukijasta tuskastuttavalta. Nopsempaankin voisi ehkä edetä? Vai kannattaisikohan minunkin ottaa kunnon ruusunmarjahajustetut löylyt tajutakseni, ettei kiire johda mihinkään? Tarinaa on höystetty mukavalla huumorilla, jota syntyy Justuksen huonokuuloisuudesta ja Tiitun kesyn variksenpojan toilailuista. Vähän vaikealta tuntuu oikean kohderyhmän haarukointi. Kohtalaisesti itse lukevat, noin 8-10-vuotiaat? Iltasaduksi hieman nuoremmille?

Kirjaa on satunnaisesti piristetty pienillä mustavalkopiirroksilla, jotka ovat Sirja Iisakan käsialaa. Tekstin ja kuvan suhdetta olisi voinut miettiä vielä, sillä kuvat ovat hauskoja ja niitä olisi voinut olla enemmänkin. Lopussa on nuotit tarinaan liittyvään lauluun. Aiempaa Tiitusta ja kumppaneista kertovaa kirjaa Tonttulapset ja seikkailujen joulu en ole lukenut, mutta siinä taitaa joulu olla vaarassa. Tämän kakkososan ilmestymisestä löytyy pikku-uutinen Länsiväylän verkkosivuilta, ja sen kuvassa kirjailija lukee kirjaansa lapsille.

Meri Savosen kustantaja on pieni lastenkirjallisuuteen keskittynyt turkulainen Kustannusosakeyhtiö Saarni-kirjat, jonka takana on lastenkulttuuriin keskittynyt Matias Saarni. Sama mies on helsinkiläisen Suomen lastenkirjakaupan omistaja. Tämä vinkiksi niille, jotka miettivät lastenkirjalleen kustantajaa.

Meri Savonen: Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat

Kuvitus Sirja Iisakka. Saarni-kirjat 2011. 171 s.

Kirjahyllyyn ei parhaillaan oikein täytettä sovi. Jos kiinnostuit kirjasta ja haluaisit sen itsellesi tai sinulla on sopiva lukija tiedossa, laita viestiä kommentteihin. Jos halukkaita ilmaantuu useampia sunnuntaihin 17.6. klo 19 mennessä, arvon kirjan kiinnostuneiden kesken.

Hanna Matilainen (toim.): Käsi kädessä

Syksyllä kirjoitin pitkän tarinan omakustanteista, ja kirjoitukseeni tuli paljon paneutuneita kommentteja. Silloinen kirjoitukseni sai alkunsa Huuto yössä -rikosnovellikokoelman aiheuttamasta tyrmistyksestä. Huojennuin sittemmin, kun Ruumiin kulttuuri -lehdessä (1/2012) Ari-Matti Auvinen antaa ko. kokoelmalle myös aika armottoman tuomion: ”Tuskanhuuto kirpoaa lukijan huulilta viimeistään siinä vaiheessa, kun tarinoita koetetaan elävöittää joko puujalkahuumorilla tai murrekerronnalla.”  Niinpä. Hanna Morre Matilainen muuten kertoo juttuni kommenteissa toimittavansa erästä omakustannetta, jota ei ole edes myyntiin tarkoitettu.

Nyt olen siis lukenut tuon Hanna Matilaisen toimittaman Käsi kädessä -antologian. Kyseessä on Pääkaupunkiseudun Sotaorvot ry:n kustantama teos, jonka tekstit ovat seuran oman OrvoKit-kirjoittajaryhmän tekemiä novelleja ja runoja. Kirjoittajia on kaikkiaan kolmetoista, seitsemän naista ja kuusi miestä. Koska kyseessä on sotaorpojen kirjoittajapiiri, ovat kirjoittajat luonnollisesti iäkkäämpää kansanosaa, eläkeläisiä heistä lienee suurin osa.

Antologialla ei ole mitään yhtenäistä teemaa, mutta tekstit on järjestetty löyhästi aihealueittain kuuteen ryhmään. Useimmalta kirjoittajalta on kokoelmassa muutamiakin kirjoituksia. Mukana on muistelmaluonteisia tarinoita lapsuuden tai nuoruuden ajoista, rakkaudesta ja kuolemastakin. Joukossa on myös tekstejä, joiden taustalta voi aavistaa kirjoitusharjoituksen tehtävänannon, kuten esimerkiksi lempituolista tai potkulaudasta kertovat lyhyet novellit, tai vaikkapa tulostimesta kertova Ystävä, jonka voisi tulkita myös ironiseksi pakinaksi. Samankaltainen tarkan kuvailun harjoitus lienee takana parissa matkakuvauksessa.

Koskettavimmat novellit kertovat kenties hyvinkin omakohtaisista kokemuksista. Järkyttävin taitaa olla Eero Niemelän kertomus Kolli-Oulasta, pienestä pojasta, jonka äiti on aikonut tapattaa pommituksessa voidakseen jatkaa vapaana elämäänsä uudessa suhteessa: ”Viisi vuotta aiemmin äiti oli irrottanut hänen pienen kätensä omastaan ja jättänyt keskelle sitä suurta hätää ja kaaosta. --- Äiti oli vain kadonnut savuverhon taakse. --- Hänet oli jätetty siinä toivossa, että pieni harminkappale häipyisi iäksi, ikään kuin onnettomuuden kautta.” Riipaisevaa, eikö totta? Eleettömästi kerrottu tarina saa vielä potkua huumorista, joka korostaa synkkää ydintä.

Monissa tarinoissa korostuu nimenomaan isänkaipuu, isäthän tietysti rintamalle joutuivat ja moni sinne jäi. Jotkut ovat iloisia siitä, että on edes hauta, jolla käydä. Tästä ehkä liikuttavin on Anneli Matilaisen kirjeen muotoon kirjoitettu novelli Terve faija! Monissa tarinoissa äidin uusi puoliso on aiheuttanut paljon murhetta ja huolta piittaamattomuudellaan tai jopa avoimella vihamielisyydellään ja väkivallalla.

Omintakeinen rakenne on Leo Karetvaaran kauniissa novellissa Käsi kättä koskettaa. Vihkipari astelee kohti alttaria, ja kursivoidut lyhyet rivit kertovat tapahtumista viitteellisesti. Vuoron perään minäkertojan ääni on joko sulhasen tai morsiamen. Intiimitkin tunteet ja tapahtumat kerrotaan lukijalle. Pari on jo iäkäs, kirkonpenkeissä istuvat kummankin aikuiset lapset perheineen. Uusi liitto on herättänyt jälkipolvissa ristiriitaisiakin tunteita, mutta koskettava vihkimistilaisuus purkaa tilanteen.

Kieli on kautta kokoelman elävää ja kaunista, eikä oikeakielisyysongelmiakaan juuri ole teksteihin jäänyt. Ainoa nurinani liittyy pilkutukseen. Usein kielenhuoltajat valittavat pilkkujen puuttumisesta, mutta minua häiritsevät yleensä liiat pilkut, kun on kyse kaunokirjallisuudesta. Nimittäin varsin usein törmää pilkkuun, jolla on erotettu virkkeen alun lauseenvastike. Siihenhän ei pilkkua kuulu laittaa, ja jostain syystä se tökkäisee todella pahasti. Satunnainen esimerkki: ”Tehdessäni nippua, kuului läheiseltä talonrakennukselta työnteon ääniä.” Mutta pilkutusongelmat kyllä unohtuvat, kun saa vastaansa vaikkapa tällaisen kuvauksen: ”Taivas roikkui tummanharmaana rättinä ja vesi helähti teräkselle.”

Omakustanne on varmasti ainoa oikea tapa julkaista tällainen melko rosoinenkin kokoelma, jolla tuskin kovin merkittävää kaupallista menestystä olisi. Tekstit ovat kovin omakohtaisia ja niillä lienee suurin merkitys kirjoittajille itselleen ja heidän lähipiirilleen. On kuitenkin hienoa, että tällaisen kokoelman painaminen ja julkaiseminen on mahdollista, sillä kauniisti toimitettuna tekstit saavat näin arvoisensa asun.

Hanna Matilainen esittelee teosta itse täällä. Sen ovat lukeneet myös Sinisen linnan kirjaston Maria sekä Kirjojen keskellä -blogin Maija.

Hanna Matilainen (toim.) Käsi kädessä

Pääkaupunkiseudun Sotaorvot ry 2012. Tekstit OrvoKit-ryhmä. 133 s.

Kannen kauniin akvarellin on tehnyt Esko Matilainen.

P.S. Koska kirjahyllyni pullistelee kroonisesti, laittaisin tämän kirjan mieluusti kiertoon. Jos siis haluaisit lukea tämän itse tai antaa jollekulle, laita viestiä kommenttilaatikkoon. Jos haluajia on sunnuntaihin 17.6. klo 19 mennessä ilmaantunut useampia, arvon kirjan halukkaiden kesken.

Timo Sandberg: Vainooja

Keväämmällä jo kehuin, kuinka yhden suosikkidekkaristini eli Seppo Jokisen uutuusromaani Hervantalainen oli edeltäjäänsä Ajomiestä parempi. Samoin sanoin voin todeta, että myös Timo Sandbergin uusin eli Vainooja on kokolailla edeltäjäänsä Kalmankokkoa onnistuneempi, kenties jopa paras tähän asti Sandbergilta lukemistani. Olen vuosi sitten esitellyt tarkemmin Sandbergia ja hänen tuotantoaan Kalmankokon yhteydessä.

Vainooja on poliisiromaani, jonka päähenkilö on jo tuttu komisario Erkki Heittola. Sarjan kirjat voi mainiosti lukea itsenäisinäkin, mutta toki ihmissuhdepuolen selvittelystä irtoaa enemmän, jos on lukenut aiempia osia. Keski-ikäinen Heittola on vähitellen paranemassa eturauhassyövästään, mutta muuten elämä ei oikein ole mallillaan. Esimiestehtävät Lahden poliisissa eivät ota sujuakseen, vaan ryhmän sisällä on monenlaista ristivetoa ja kyräilyä. Asiaa ei helpota, että Heittola asuu yhdessä alaisensa ylikonstaapeli Taru Lundin kanssa. Lundilla taas tuntuu olevan jotain meneillään toisen poliisin, Åbergin, kanssa. Mustasukkaisuus ei ainakaan helpota Heittolan oloa. Parisuhde on selvästikin kriisissä.

Kirja alkaa vetävästi, kun kaksi poliisia törmää metsästysreissullaan metsään haudattuun nuoren naisen ruumiiseen. Naista on lyöty päähän, kuristettu ja raiskattu sekä lopuksi pistetty jollakin teräaseella kuoliaaksi. Hämmentävää on, että ketään nuorta naista ei ole ilmoitettu kadonneeksi. Poliisi haravoi lähialueen taloja, ja törmää aika kavalkadiin sopivia murhaajaehdokkaita. Peräkylien talot tuntuvat olevan täynnä omituisia aikamiespoikia, joiden mielenterveys vaikuttaa vähintäänkin kyseenalaiselta. Mielenkiintoisin on kuitenkin Pelastuksen Mission suljettu Jumalhovi asuntoloineen ja kirkkoineen.

Samaan aikaan kun poliisi etsii murhatun henkilöyttä ja murhaajaa, lukija saa seurata dekkarikirjailija Leo Jortikan eloa. Kirjoittaminen ei oikein suju, mutta onneksi kirjoittajakurssilta löytyy sopiva muusa, jonka voi viedä syrjäiselle mökille innoittajaksi. Valitettavasti kauniilla nuorella naisella on kuitenkin hieman toisenlainen käsitys seksistä kuin Leolla. Mutta saa kirjailija ainakin aitoa puhtia turhautuneesta vihasta ja kiukusta. Valitettavasti tyttö katoaa kesken mökkireissun kummallisesti. Kursiivilla painetut katkelmat tarinan lomassa tuntuvat kertovan murhaajan sielunliikkeistä ja antavat vinkkejä hänen henkilöydestään. Ehdokkaita sopivaksi tekijäksi tuntuu riittävän enemmän kuin kyllin.

Vähän tässä paikoin mennään sinne ja tänne, ja lopulta syyllisen jäljillekin päästään kuin sattumalta, mutta kuitenkin päästään. Loppuhuipennus on jännittävä, ja moni asia jää sopivasti kesken, joten jatkoa seurannee ensi kesänä. En myöskään pitänyt kirjan ahdistavasta seksuaalisuuden kuvauksesta, joka kieltämättä kuuluu teemaan. Silti en kauheasti välittäisi lukea päähenkilön tökeröistä sänkypuuhista. Muutenkin kun seksi tuntui tässä kirjassa olevan lähinnä alistamista, hyötymistä ja vain oman nautinnon hakua, olipa sitten kyseessä seonnut murhaaja, poliisi tai kirjailija. Uskonnollisten lahkojen toiminta saa myös kritiikkiä. Sitä puolta olisi voinut olla kirjassa enemmänkin. Pelastuksen Missio on kuin suoraan lehtien palstoilta. Puhdistamiskokoukset, tunnustamiset, alistaminen, rahallinen hyötyminen, seurakunnan ulkopuolelle sulkeminen rangaistuksena jne. ovat valitettavaa realismia. Paratiisi on vain lahkon johtajille, kuten joku kirjan henkilöistäkin toteaa.

Paikoittainen ahdistavuus ei dekkarin parissa kuitenkaan ole pahasta. Kokonaisuutena Vainooja on mielestäni onnistunut suomalaisdekkari parhaasta päästä.

Timo Sandberg: Vainooja

Karisto 2012. 303 s.

Kristiina Vuori: Näkijän tytär

”Romantiikkaa ja petosta, taistelua ja taikaa!”

Näitä kaikkia luvataan esikoiskirjailija Kristiina Vuoren romaanin Näkijän tytär takakannessa. Kaikkea tätä lukija myös saa, ja tuhdin paketin, sillä tämä aikuisten historiallinen fantasiaromaani on peräti 569-sivuinen tiiliskivi. Kaikki me, jotka olemme odottaneet Kaari Utrion jalanjälkiin seuraajaa, voimme huokaista tyytyväisinä. Vuori on sellainen, mutta kuitenkin omaääninen kertoja (huomasitteko muuten, miten tämän päivän Hesarissa, 9.6., lähes kaikki kustantamojen edustajat hokivat tätä omaäänisyyttä?). Kirjailija itse tunnustaa velkansa Sergeanne Colonin Angelika-sarjalle, eikä se huono vertailukohta olekaan. Minulle kirjasta tulivat mieleen Utrion keskiaikaromaanien lisäksi myös Mika Waltarin Mikael Karvajalka ja Juhani Ahon Panu.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1200-luvun Varsinais-Suomeen ja Hämeeseen. Rannikolla Teinperin varustukset vartioivat piispanistuinta. Isäntänä on ruotsalainen Ulf Stark, joka on naittanut ainoa tyttärensä Margareetan tämän haluamalle komealle mutta kelvottomalle miehelle. Romaanin ensisivuilla Margareeta raiskataan metsästysretkellä. Seurauksena on punatukkainen ja harmaasilmäinen äpärätytär Eira. Samoihin aikoihin Ulf Stark nai emäntäpiikansa Ursulan, joka synnyttää tälle Rikhardin, perijän. Eira ja Rikhard varttuvat yhdessä kuin sisaruksina.

Eiran piirteet ovat selkeästi vanhaa hämäläistä tietäjäsukua. Hän on perimältään Ilves, joka pystyy parantamaan käsillään, näkemään enteitä tulen ja veden kautta sekä viemään sairaita parantavaan uneen, vanhoja suomalaisugrilaisia shamaanitaitoja siis. Eiran taidot ovat kuitenkin vaarallisia aikana, jolloin katolinen kirkko valtaa väkivalloin itselleen sijaa pakanoitten keskuudessa. Jo pienestä asti Eira kuitenkin näkee unta pojasta, jolla on ilveksen hehkuvat silmät. Eiran, Rikhardin ja ilvespojan kohtalot kietoutuvat sitä tiiviimmin yhteen, mitä pidemmälle tarina etenee.

1200-luvun alkuvuosikymmeniin sijoittuu ruotsalaisten tekemä ristiretki Hämeeseen, ja sen Vuori on punonut kirjansa juoneen. Juonittelua romaanista löytyy kyllin. Perinnöt, naittamiset, politiikka, vallanperimykset ja kristinuskon ja vanhojen tapojen kiistely tuovat kaikki oman mausteensa tarinaan, rakkautta, intohimoa, erotiikkaa, vihaa ja kateutta unohtamatta! Mukava kupillinen Utrion aikaisemmasta tuotannosta tuttua rouvaspornoa on myös mukana.

Pidin romaanista kovasti. Sen historiallinen maailma on rakennettu huolella pieniä yksityiskohtia unohtamatta. Kirjan lopussa on parin sivun mittainen selitysosa, joka kannattaa lukaista ennen kirjan aloittamista. Huomaavaisesti loppuun on liitetty myös sanasto, vaikka ilmankin mainiosti pärjää. Paikoin silti tuntui, että kirjailija olisi voinut pikkuisen säästellä jotakin taustatietoa, jota välillä suorastaan tulvii tarinasta. Tämä on aina yhtä vaikeaa tasapainoilua. Juuri huolelliset yksityiskohdat tekevät uskottavan vaikutelman, mutta liika selittäminen turhauttaa juonivetoisen kirja ahmijaa. Onko tarpeen kuvailla kaikki vaatekappaleet ja työkalut ja -tavat, jos ne eivät kuljeta juonta eteenpäin?

Toinen historiallisten romaanien kompastuskivi on kieli. Miten luovia nykyaikaisen kielen ja keskiaikaisen maailman välillä? Tässäkin Vuori on onnistunut mielestäni oikein hyvin. Joitakin häiritseviä ilmauksia toki tämänlaajuisesta teoksesta löytyy, kuten esimerkiksi kipuilla-verbi.

Kaiken politikoinnin, juonittelun ja sotimisen keskellä siis myös rakastetaan ja vieläpä räiskyvän intohimoisesti. Kolmiodraama on selkeä. Eiraa tavoittelee kaksi houkuttelevaa mutta keskenään hyvin erilaista miestä. Eira kamppailee myös ylpeytensä kanssa, vaikka alkaa lopulta käsittää, kumpi miehistä kannattaa valita. Asetelmat muuttuvat nopeaan tahtiin tapahtumien vyöryessä eteenpäin. Sitten vielä pahuksen naisenlihalla on oma tahtonsa, joka sortuu miesten houkutuksiin. Eira on älykäs, omapäinen ja voimakastahtoinen nainen, ja lisäksi kaunis. Vaarallinen yhdistelmä. Sankarittaren ketunpunainen tottelematon kiharapilvi muuten tuo mieleen paitsi lukuisat Utrion sankarittaret myös Diana Gabaldonin aikamatkaajan.

Vaikutuksen teki myös Eiran tarinan loppu. Eipä ollutkaan siirappia, jota odotti, vaan dramaattisen yllätyksellinen.

Risuja annan kirjan kannesta, josta vastaa Markko Taina. Se on väreiltään ja typografialtaan kaunis, tyylikäskin, mutta kansikuvan tyttö alkoi lukiessa yhä enemmän ärsyttää. Onhan siinä nuori, hento ja punatukkainen nainen, siis kuin Eira. Mutta meikki on suoraan 2010-luvulta! Tiedoista selviääkin, että kyseessä on kuvapankista hankittu otos. Olisikohan kirja kuitenkin ansainnut toisenlaisen kannen? Uskottavamman?

Kristiina Vuori: Näkijän tytär

Tammi 2012. 569 sivua.

Katso myös kirjailijan blogi sekä kirjan esittely Tammen sivuilta. Sieltä pääsee lukemaan pari aloituslukua kirjasta makupalaksi.

Kuinka realistinen dekkarin pitää olla?

Edellisen kirjoitukseni Ann Cleevesin Shetlanti-sarjan aloitusosasta Musta kuin yö tuli Ketjukolaajalta kommentti, jossa hän hieman epäilevästi suhtautuu koko sarjan realistisuuteen: ”Toisaalta murhasarjan sijoittaminen näin harvaanasutulle seudulle, 22000 asukasta... minusta kovin epäuskottavaa. Miksi dekkareissa pitäisi olla kyse nimenomaan murhasta? Etsisivät mieluummin vaikka jotakin väitettyä arkeologista löytöä.”

Hämmennyin tästä kommentista niin, etten toviin osannut vastata siihen mitään. Muutama muu kommentoija ehtikin sitten ensin kertomaan omista ajatuksistaan. Asia jäi askarruttamaan mieltäni niin paljon, että päätin kirjoittaa aiheesta ihan oman tekstin, johon toivon muidenkin kommentteja, myös Ketjukolaajan. Kaikki näkemykset ovat tervetulleita!

Lähtökohtaisesti kirjallisuus, ainakin kaunokirjallisuus, on fiktiota, siis mielikuvitusta. Kuinka suuri osuus teoksesta milloinkin on faktaa ja kuinka suuri fiktiota, on tietysti kirjailijan päätettävissä. Genrestä riippuu toki myös paljon. Jos kirjoittaa fantasiaa, odotetaan, että kirjassa on tuttuja fantasian aineksia, sadun ja mytologian hahmoja, taikuutta jne. Scifissä irrotellaan mitä merkillisimmillä teknisillä keksinnöillä ja nähdään tulevaisuus usein varsin synkkien lasien läpi. Kauhugenreen taas kuuluvat paranormaalitkin ilmiöt. Maagisen realismin kannattaja odottaa malttamattomana, milloin todellisuus keikahtaa nurin. Dekkareilla on omat konventionsa.

Ensinnäkin perusdekkarin ystävänä kyllä edellytän, että dekkarissa on murha, mieluusti parikin. Jännityskirjassa tietysti voisi olla kyse arkeologisen löydön tai muun etsinnästä, kenties vaikkapa väärennöksestäkin, mutta olisiko se silloin kelpo dekkari? Kenties, taitavan kirjailijan käsissä sellainenkin saattaisi syntyä. Makuasia siis pohjimmiltaan.

Toiseksi tuo kysymys, voiko olla realistinen idea sijoittaa murhasarja 22 000 asukkaan yhteisöön. En oikein tiedä, mitä mieltä olla tästä. Kirjoissahan kaikki on mahdollista, mitä vain kirjailijan mielikuvitus pystyy tuottamaan. Mitä sitten lukija suostuu nielemään, on varmasti henkilökohtainen makuasia sekin. Yleisesti tuntuu vallitsevan käsitys, että mitä etäisempiin maisemiin, esimerkiksi Amerikan mantereelle, tarinat sijoittuvat, sitä helpompi niitä on pitää uskottavina. Kun murhat tapahtuvat vaikkapa Järvenpäässä, kuten Timo Sandbergin teoksissa, ne tuntuvat helposti epäuskottavilta. Mutta haittaako se perimmältään, jos tarina itsessään on hyvä?

Lukijat, ainakin minä, odottavat, että kirjan maailman yksityiskohdat ovat esimerkiksi poliisiromaaneissa realistisia, todenmukaisesti kuvattuja. Helposti närkästyn, jos kirjailija oikaisee näissä asioissa. DNA-tutkimukset eivät oikeassa elämässä valmistu päivässä, vaikka amerikkalaisissa tv-sarjoissa niin käykin. Sen sijaan tyytyväisenä nielen sen, että Seppo Jokisen Koskinen vuodesta toiseen ratkaisee kimurantteja väkivallantekoja Tampereella. Kuinka monta oikeasti kiinnostavaa murhaa Suomessa kuitenkaan tapahtuu? Onneksi sentään aika vähän! Toisaalta todellisuus alkaa tuntua yhä mielikuvituksellisemmalta. Olisiko vuosi sitten tuntunut realistiselta romaani, jossa nuorukainen ammuskelee Hyvinkään kaltaisen pikkukaupungin asukkaita rakennuksen katolta? Ehkä kyynisimmät olisivat senkin hyväksyneet.

Itse hyväksyn mielihyvin, että Shetlannissa tapahtuu murhia ainakin neljän kirjan verran. Mielenkiintoinen, eksoottinen ympäristö ovat tervetullutta vaihtelua dekkarifanin lukulistalle. Kuten edellisen kirjoituksen kommenteissa Mari A:kin toteaa, pienen yhteisön tai suljetun piirin keskuudessa tapahtuva rikos on dekkareissa ihan peruskuvio, josta on lukuisia klassikkomuunnelmia Agatha Christiestä alkaen. Esimerkiksi P. D. James tuntuu rakentavan jatkuvasti tämän kuvion ympärille omat tarinansa. Jos edellyttäisin dekkareilta tiukkaa realistisuutta oikein puristisesti, joutuisin tyytymään Poliisi kertoo -teoksiin ja kenties Alibiin…

Sen sijaan minua tökkii, jos dekkariin sekoitetaan yliluonnollisia ilmiöitä. Pidän kovasti esimerkiksi Åsa Larssonin Kiirunan seudulle (huomaa eksotiikka!) sijoittuvista dekkareista, mutta vähiten pidin osasta Kunnes vihasi asettuu, jossa päähenkilö näki rikoksen ratkaisun kannalta keskeisen unen ja murhan uhrin haamukin seikkaili tarinassa. Samaten kritisoin viime vuoden Johtolanka-palkinnon saanutta Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun -teosta yliluonnollisten kykyjen keskeisestä asemasta juonessa. Poliisilla tai yksityisetsivällä saa olla kokemuksen tuomaa kykyä lukea ihmisiä ja tulkita heidän toimintaansa, vaistokin vielä menee, mutta muu on minun mielestäni huuhaata, joka ei kunnon dekkariin sovi. Vaikka siis muuten usein nautin eri genrejen sekoittamisesta, dekkarien suhteen olen nirsompi. Onneksi kirjoja on tarjolla kaikkeen makuun!

Olisi mukava kuulla muiden mausta. Kuinka epärealistisia kirjat ja varsinkin dekkarit saavat olla? Vai saavatko olla lainkaan?