Kevään 2024 historiallisia romaaneja

 

Päätin poimia kustantamojen lähettämistä kirjakatalogeista keväällä 2024 ilmestyvät historialliset romaanit vinkkilistaksi. On myönnettävä, että kuvittelin tehtävää paljon helpommaksi kuin mitä se lopulta osoittautui. Historiallisen romaanin genreen sujahtaa yllättävän muhkea pino teoksia! Listalleni kertyi vajaat neljäkymmentä kirjaa. Vaikka lukisi vain historiallisia romaaneja, riittäisi luettavaa hyvinkin kevään tarpeiksi.

Joitakin rajatapauksia karsiutui, ja jotakin saattoi vilahtaa ohikin. Kategoriaan historiallinen romaani mahtuu koko joukko alalajeja. On sotaa eri näkökulmista ja eri aikoina 1300-luvulta toiseen maailmansotaan, on kepeää kartanoromantiikkaa ja oikeiden historiallisten ihmisten elämiin perustuvia biofiktiivisiä romaaneja. Jokaiselle tuntuu olevan tarjolla vähintäänkin jotakin. 

Lukuohjeeksi, että uutuuskirjan linkki johtaa kustantamon sivulle kirjan esittelyyn. Jos jutussa mainitaan aiempia teoksia, niiden mahdolliset linkit vievät omaan blogijuttuuni kirjasta.

Mitä poimit omaan lukupinoosi?

Arto Ahlberg: Operaatio Poro 
Reuna. 

Agenttiromaani talvisodan viimeisistä vaiheista. Miksi rauha solmittiin, vaikka Neuvostoliitto oli vahvasti voitolla? Vaihtoehtohistoriallinen romaani aiheesta. 

Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta
Siltala, tammikuu

1800-luvun hämäläinen vaivaistalo ja sen johtajatar Ulrika.

Kustantamon verkkosivujen mukaan kirjan ensimmäinen painos on jo loppu ja toinen painos saadaan helmikuussa. Annolan ensimmäinen historiallinen romaani. Kieltämättä tämä kuulostaa kiinnostavalta!

Terttu Autere: Kaatuvat kulissit (Juhani Kuikan tutkimuksia 7)
Karisto. Ilmestyy toukokuussa.

1930-luvulle sijoittuvan cozy crime -tyylisen dekkarisarjan seitsemännessä osassa pankinjohtajan juhlien jälkeen löytyy kaislikosta ruumis ja lääninrikosetsivä Juhani Kuikan loma keskeytyy. 

Olen muutaman alkupään teoksen tästä sarjasta lukenut, mutta en ole varsinaisesti syttynyt. Liiankin cozya ja verkkaista minulle.

 

Eva-Maria Bast: Prinsessa Elisabet (Die Queen)
Suom. Hanna Fauster
Bazar, huhtikuu

Aloitusosa kuningatar Elisabet II:n elämästä kertovasta romaanitrilogiasta.

Crownin viimeistä kautta vaille ahmineena on vähän tunne, että tästä aihepiiristä tiedän jo kaiken haluamani. 

 

Ulrich Alexander Boschwitz: Matkalainen (Der Reisende)
Suom. Raija Nylander
WSOY, tammikuu

Berliininjuutalainen liikemies Otto Silbermann menettää vuoden 1938 pogromeissa yrityksensä, kotinsa ja turvallisuudentunteensa ja päätyy pakomatkalle.

 Natsien vainoamien ihmisten tarinat ovat aika ahdistavia. Tämäkin kuulostaa sellaiselta. En suorilta käsin torju, mutta arvelen, että tämä ei päädy kuumimmalle lukulistalleni kuitenkaan. 

Mari Cajanus: Agneta 
Momentum, tammikuu

Pappilan Agnetaa uhkaa kauhea kohtalo: vanhapiian osa. 

Karin Collins: Sun luonas kaipuuni on (Hos dig min längtan är förtöjd)
Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom
S&S, kesäkuu

Toinen osa toisen maailmansodan tapahtumista kertovasta ja Hankoon sijoittuvasta trilogiasta. 

Hanko kiinnostaa aina! Tämän sarjan aloitusosa Säilyt sydämessäin on livahtanut ohi silmien, mutta asia pitää kyllä jossain välissä korjata.

Lorna Cook: Ystävät, rakastavaiset, viholliset (The Girl from the Island)
Suom. Nina Mäki-Kihniä
Bazar, toukokuu

Lukuromaani perhesiteistä, äärimmäisistä uhrauksista ja rakkaudesta toisen maailmansodan dramaattisella näyttämöllä Guernseyn saarella.

 Tässä kirjassa mielenkiintoisimmalta vaikuttaa miljöö.

NYT LUETTU: Kesällä kuuntelin tämän mustikkamättäiden ääressä ja viihdyin. Toinen maailmansota tuntuu välillä kovin kalutulta aiheelta, mutta Cook on tosiaan sijoittanut romaaninsa kiehtovaan miljööseen Kanaalisaarille, jotka Saksa miehitti ja piti hallussaan vuoden 1945 puolelle asti. Tarinassa on kaksi aikatasoa, eli sodan aika ja nykyaika. Mielenkiintoinen ja viihdyttävä.

Ben Creed: Petturin sydän (Traitor's Heart)
Suom. Jorma-Veikko Sappinen
Bazar, toukokuu

Revol Rossel -trillerisarjan toinen osa. 
1950-luvun alun Neuvostoliitto, Pietari ja pohjoisen vankileirit, Kremlin salaisuudet.

Kuulostaa todella hyytävältä! Sarjan aloitusosa on minulta vilahtanut ohi, pitänee korjata virhe jossain välissä. 

Christina Erikson: Uskollisuuden vala (Om du var min)
Suom. Jänis Louhivuori
Minerva, kesäkuu

Kartanon naisista kertova sukusaaga on täydellinen yhdistelmä historiaa, rakkautta, juonittelua ja jännitystä. Vuoden 1782 Tukholma.

Ken Follett: Valon aseet (The Armour of Light)
Suom. Hilkka ja Tuukka Pekkanen
WSOY, tammikuu

Kingsbridge-sarjan viides osa.
1700-luvun loppupuoli Englannissa.

Olen lukenut sarjan kaksi ensimmäistä osaa eli Taivaan pilarit (jota rakastin) sekä Maailma vailla loppua. Hyllyssä odottelevat Tulipatsas ja Tuli ilta ja tuli aamu, joten kiinnostaa, tietysti.

 

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle) osa 1 (Das achte Leben (Für Brilka)
Suom. Raija Nylander
Aula & Co, maaliskuu

Eeppinen tarina yhden georgialaisen perheen kohtaloista levottoman 1900-luvun aikana. Teos julkaistaan kahdessa osassa. Toinen osa ilmestyy keväällä 2025.

Tämä on hankintalistallani.

NYT LUETTU: Voi, mikä romaani tämä onkaan! Upottava, koukuttava, koskettava, ajatteluttava, kuohuttava. Kaikkea! Lukekaa, lukekaa! Paljon lisää tästä mammuttiromaanista blogissani.

Alex Hay: Taloudenhoitajat (The Housekeepers)
Suom. Risto Mikkonen
Sitruuna, helmikuu

Vuoden 1905 Lontoon Park Lanella sijaitsevaan De Vriesin kartanoon sijoittuva trillerimäinen lukuromaani. Upporikas orpo neiti De Vries järjestää kesken suruajan Lontoon hulppeimmat tanssiaiset jouduttaakseen avioliittosuunnitelmiaan. Samaan aikaan palvelusväen kerroksessa suunnitellaan kaikkien aikojen ryöstöä.

NYT LUETTU: Viihdyttävä, yhä uusia käänteitä saava piinaavan jännittäväksi kiihtyvä juoni, jonka pintakerros on veijarimainen mutta jonka pohjavireet ovat yllättävän tummia.

Virpi Hämeen-Anttila: Hyvän miehen kuolema (Karl Axel Björkin tutkimuksia 11)
Otava. Ilmestyy toukokuussa. 

Olen pudonnut tämän erinomaisen historiallisen dekkarisarjan kyydistä jossakin osien 5-6 tietämillä. Jossain vaiheessa on kirittävä kiinni, ehdottomasti!

 

Kristin Harmel: Katoavien tähtien metsä (The Forest of Vanishing Stars)
Suom. Aila Herronen.
Tammi, kesäkuu

Koskettava historiallinen romaani nuoresta naisesta, joka auttaa juutalaispakolaisia henkensä kaupalla. Vuoden 1942 Itä-Eurooppa.

 Tätä on hyvä ystäväni suositellut kovasti, joten on ainakin ns. silmällä pidettävien listalla.

Elodie Harper: Fortunan temppeli (The Temple of Fortuna)
Suom. Juha Ahokas
Bazar, huhtikuu

Sudenluola-sarjan kolmas osa. Aiemmat osat Sudenluola ja Kultaisen oven talo.
70-luvun Pompeji, Amara-orjan vaiheikas selviytymistarina. 

Aiemmat osat olen lukenut, joten kyllä tämäkin pitää.

 

Paula Havaste: Luode
Gummerus, maaliskuu

Nuijasota-sarjan kolmas osa. Aiemmat osat Laahus ja Lieka.

Edelliset osat olen lukenut ja pitänyt kovasti, joten tämä on jo tilauksessa.

NYT LUETTU: Kuuluu kyllä selvästi Nuijasota-sarjaan henkilöidensä puolesta, mutta tässä ollaan 30-vuotisen sodan melskeissä Baltiassa, joten hieman erityyppinen siltä osin. Tasavarmaa Havastetta. Juttu  blogissa.

 

Sophie Irwin: Seurapiirineidon opas skandaaleihin (A Lady's Guide to Scandal)
Suom. Terhi Leskinen ja Sari Ristolainen
Bazar, kesäkuu

Eloisa ja kupliva historiallinen tarina nuoresta leskestä 1800-luvun Britannian seurapiireissä. Sarjan toinen osa.

 

Dan Jones: Essexin koirat (Essex Dogs)
Suom. Markus Harju
Bazar, helmikuu

Satavuotisen sodan aika 1300-luvun Euroopassa. Aloittaa trilogian.

Kuulostaa kovin sotaisalta, mutta ehdottomasti kiinnostaa!

Tarja Jussila: Vuorenhaltijat 
Reuna.

Kolmas osa sukusaagasta. Sijoittuu 1900-luvun alkuvuosikymmeniin.

Milla Keränen: Kaarneen varjo
Avain

Kaarneen varjo vie lukijan matkalle 1700-luvun Turkuun ja Skotlantiin. Se on tarina muistin epäluotettavuudesta, järjestä ja hulluudesta sekä uskosta tieteeseen ja paholaiseen.

Kaksi suosikkimiljöötäni kohtaavat, eli kiinnostaa todellakin!

* Kirja lisätty kirjailijan vinkistä.

NYT LUETTU: Kiehtova, hieman goottisävyinen ja kauhutunnelmainen romaani Turusta. Skotlanti tässä on vain mausteena, mutta on kuitenkin. Blogijuttu tulossa.

Tommi Kinnunen: Kaarna

WSOY. 

Itsenäinen teos Suomen yhdeltä rakastetuimmalta nykykertojalta. Jatkosodan partisaani-iskujen pitkät jäljet tarinan ytimessä. Kauhea, upea romaani.

NYT LUETTU: Arvioni ilmestynyt Salon Seudun Sanomissa 9.5.2024:
 
"Parisataasivuinen Kaarna tuntuu petollisen kevyeltä kädessä. Sisältö on sitäkin painavampi ja karmivan ajankohtainen. Kinnunen onnistuu mestarillisesti avaamaan tiiviin tarinan kautta viipaleen vaiettua lähihistoriaamme. Sen tekee erityisen koskettavaksi yhden tavallisen naisen näkökulma. Hoitamattoman ja huolella peitellyn trauman vaikutus jälkipolviin näyttäytyy eleettömän vakuuttavana." 

Jenna Kostet: Punainen noita
Aula & Co, helmikuu

1600-luvun Turussa eläneen Valpuri Kinnin tarina.

Kostetin edellinen historialliseen Turkuun sijoittuva teos Margaretan synti oli erinomainen, joten tämä tilaukseen.

NYT LUETTU: Laadukas historiallinen biofiktio. Arvio kirjasta kirjoitettu Salon Seudun Sanomiin. Arvio ilmestynyt 26.5.2024:

"Koska satojen vuosien takaiset kirjalliset lähteet ovat aukkoisia ja osin tulkinnanvaraisia, jää kirjailijalle väljyyttä rakentaa tarinasta yhtenäinen ja lukijansa koukuttava. Kostet onnistuu välttämään elämäkerrallisen romaanikerronnan sudenkuopat, eikä tarinan kaari noudata orjallisesti Kinnin elämänvaiheita."

Katja Kärki: Evan neljä elämää
Bazar, maaliskuu

Biofiktiivinen romaani kuvanveistäjä Eva Ryynäsestä.

 Tämä vaikuttaa erittäin kiinnostavalta! Ensinnäkin Eva Ryynäsen elämäntarina on jo kirjan esittelytekstin perusteella kiehtova ja minulle entuudestaan tuntematon. Toiseksi olen pitänyt kovasti Kärjen aiemmista romaaneista Jumalan huone ja Eeled. Lukulistalle siis ehdottomasti tämä helmi.

Kirja odottelee arvostelukappalepinossani vuoroaan.

Sarah Lark: Tulikukkien aika (Die Zeit der Feuerblüten)
Suom. Sanna van Leeuwen
Bazar, maaliskuu

Uuden Tulikukka-sukusaagan aloitus. Kertomus kahdesta sinnikkäästä naisesta, jotka etsivät omaa tietään 1800-luvun Uudessa-Seelannissa.

Lark on ollut kiinnostavien tekijöiden listallani jo vuosia, mutta en ole vielä ehtinyt hänen muhkeisiin romaanisarjoihinsa tarttua. Ehkä nyt, kun taas alkaa uusi sarja? Uusi-Seelanti on todella kiinnostava miljöö.

 

Pierre Lemaitre: Vaikeneminen ja vimma (Le Silence et la Colère)
Suom. Susanna Tuomi-Giddings
Minerva, maaliskuu

Suuri maailma -trilogian toinen osa. Vuoden 1952 Pariisi.

Sarjan ensimmäisen osan Loistavat vuodet olemme ystävän kanssa jo kimpassa hankkineet, mutta lukea en vielä ole ehtinyt. Sitä on kehuttu kovasti, joten ehdottomasti koko sarja on luettavien listalla (kunhan vain olisi aikaa!).

 

Roope Lipasti: Luutnantti Ströbelin istumajärjestys
Atena, huhtikuu

1600-luvun Turku piispa Rothoviuksen aikaan.

Lipastin edellinen Turkuun sijoittuva historiallinen romaani Mikaelin kirja oli erinomainen, joten tämä on jo tilattavien listallani. 

NYT LUETTU: Erinomainen on, todellakin! Waltarimaista veijariromaania yhdistettynä loistavaan epookkiin. Ajankohtaisia teemoja sodasta ja sen kauhujen raskaasta hinnasta, yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta ja manipuloinnin helppoudesta. Tästä tulossa juttu Salon Seudun Sanomiin.

Arvio ilmestynyt 28.5.2024:

"Roope Lipastin romaanissa Luutnantti Ströbelin istumajärjestys on oivallisia kaikuja Mika Waltarin historiallisista järkäleromaaneista. Kerrontaote on hersyvän veijarimainen, mutta historiallisen epookin kirjoittamisessa ei ole tingitty tippaakaan. Kepeältä vaikuttavan ja viihdyttävän pinnan alta pilkahtelee kuitenkin tuon tuosta tummempia ja jopa synkkiä sävyjä."

J. C. Maetis: Vastarinnan kirjoittajat (The Vienna Writer’s Circle)
Suom. Ronja Erkko
Bazar, toukokuu

Wienin juutalaiset vastarintaliikkeen osana toisen maailmansodan aikaan. 

Kirjoitusteema kiinnostaa tässä, vähän erilainen tulokulma tuttuihin aiheisiin.

Merja Mononen: Anna ja Johan 
Momentum, maaliskuu

"Tositapahtumiin perustuva kiehtova kertomus, jossa sykkii Suomen historia ja elämän koko kirjo", lupaa kustantamo verkkosivuillaan. Anna ja Johan ovat peräisin vaatimattomista oloista. Tarina kuljettaa heitä 1800-luvun alun Porvoosta eri puolille suuriruhtinaskuntaa. 

 

Santa Montefiore: Italialainen tyttö Brooklynissa (An Italian Girl in Brooklyn)
Suom. Ulla Selkälä
WSOY, tammikuu

Sodan runtelemaan Italiaan ja 1980-luvun New Yorkiin sijoittuva tarina kaiken voittavasta rakkaudesta ja menneisyyden pitkistä varjoista.

Tämäntyyppisiä kahdessa aikatasossa kulkevia tarinoita julkaistaan paljon. Koska kaikkea ei ehdi millään lukea, on jotain vain jo lähtökohtaisesti tiputettava pois. Tämä kuulunee omalta osaltani pois jääviin.

 

Heather Morris: Nousevan auringon sisaret (Sisters Under the Rising Sun)
Suom. Kristiina Drews
Aula & Co, huhtikuu

Toisen maailmansodan aikainen japanilaisten vankileiri Indonesiassa.

Morrisin Auschwitzin tatuoija oli suurmenestys Suomessakin. Nyt ollaan vähän toisenlaisissa maisemissa, mutta sotateema jatkuu. Periaatteessa kiinnostaa, mutta ei nyt ihan aktiivisimmalla lukulistallani. Katsotaan!

Hester Musson: Finton Hallin arvoitus (The Beholders)
Suom. Maikki Soro
Minerva, tammikuu

Nuoren palvelijattaren tarina vie syrjäisen kartanon pimeiltä käytäviltä viktoriaanisen Lontoon karkeille kaduille ja Old Baileyn oikeussaliin vuonna 1878.

Tekijän esikoisromaani. Kansi on upea! Viktoriaaninen Lontoo tietysti kiinnostaa, mutta katsotaan.

Enni Mustonen: Kartanonrouva
Otava, huhtikuu
Rouvankartanon
tarinoita -sarjan osa 2.

Nuoren kartanonemännän elämää 1700-luvun lopun Suomessa.

Hurahdin Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoihin oikein kunnolla, mutta lopulta hyydyin ja kaksi viimeistä osaa jäivät lukematta. Tämä uusi sarja ei ole samalla tavalla kutsunut puoleensa ainakaan vielä.

 

Merja Mäki: Itki toisenkin
Gummerus, helmikuu

Aunuksen Karjala 1942. Jatko-osa romaanille Ennen lintuja, joka palkittiin Tulenkantaja-palkinnolla ja josta pidin valtavasti. Tämä on jo tilauksessa!

NYT LUETTU: Todella upea, vaikuttava ja koskettava rajantakaisesta Karjalasta jatkosodan ajalta. Karjalaisten naisten ja suomalaissotilaiden kimurantit suhteet, joissa oli sekä petoksia että rakkautta. Parhaita keväällä lukemiani teoksia! Blogijuttu täällä.

 

Joanna Quinn: Valaanluuteatteri (The Whalebone Theatre)
Suom. Irmeli Ruuska
WSOY, maaliskuu

Historiallinen sukusaaga 1930-1940-lukujen Britanniasta.

Esittelyn perusteella vaikuttaa mielenkiintoiselta. Katsotaan, löytyykö tälle joskus lukurakoa.
P.S. Tätä on kehuttu vuolaasti eri tahoilla, joten on kyllä luettavien listalla tukevasti.

Kirja ostettu itselle pahan päivän varalle.

Julia Quinn: Suku on pahin (The Sum of All Kisses)
Suom. Taimi Tornikoski
Tammi, maaliskuu

Smythe-Smith -sarjan kolmas osa.
Suositun Bridgerton-sarjan tekijältä. 1800-luvun Englanti.

En saanut mitään makua suosittuun Bridgerton-sarjaan, joten ei nyt tämäkään ihan ns. sytytä.

 

R. M. Rosenberg: Vapaaherratar
Tammi, tammikuu

Hakoisten naiset -sarjan toinen osa
Ensimmäinen osa Hakoisten Anna, josta pidin kovasti. Kirjojen päähenkilöt ovat oikeasti eläneet Hakoisten kartanossa, jota kirjailija nykyään emännöi. Kirjan olen jo tilannut.

Eletään syksyä 1790. Vapaaherratar Helena von Burghausen saa puolisonsa Erik Leijonhufvudin kotiin Kustaa III:n sodasta. 

NYT LUETTU: Vapaaherratar täytti kaikki odotukset ja vähän ylikin! Erinomainen romaani.

 

Beatrice Salvioni: En pelkää mitään (La Malnata)
Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä
Gummerus, helmikuu

Tyttöjen kasvutarina 1930-luvun Italiassa. Tyttöjen ystävyys, johon liittyy rikos tai rikoksia. 
Teos on tekijänsä läpimurto. Vaikuttaa kiinnostavalta.

 

Maggie Shipstead: Maapallon ympäri (Great Circle)
Suom. Kaisa Sivenius
Otava, tammikuu

Lentäjä Marian Graves on syntynyt uhmaamaan luonnonlakeja ja aikansa normeja 1950-luvulla.

Sain tästä muhkeasta romaanista (yli 700 sivua!) ennakkokappaleen, mutta vielä en ole ehtinyt tarttua. Ystäväni kuitenkin testiluki kirjan ja piti ainakin historiatason tarinasta kovasti. Tässä on siis tuttu rakenne, jossa kuljetetaan kahta tarinaa eri aikatasoilla. Lukulistalla, ehdottomasti! Ennakkokappale odottelee lukuvuoroaan pinossa.

 

Pirkko Soininen: Signe
Bazar, tammikuu

Biofiktiivinen romaani valokuvaaja Signe Branderista.

 Kukapa olisi välttynyt törmäämästä valokuvaaja Signe Branderiin hienoihin valokuviin. Pirkko Soinisen biofiktiivisiä romaaneja olen lukenut ja pidän kovasti hänen tyylistään. Esimerkiksi Valosta rakentuvat huoneet, joka kertoo arkkitehti Wivi Lönnistä, on vallan hieno.

NYT LUETTU: Hallittu, taitava romaani! Jatkosodan aikana Nikkilän sairaalaan kuolemaa tekemään evakuoidun Signe Branderin välähdyksenomaiset muistot vangitsevat lukijan. Paljon tietoa valokuvauksen historiasta, filosofisia pohdintoja näkemisestä ja katsomisesta mutta myös feminististä sanomaa. Hieno! Blogijuttu täällä.

Ville-Juhani Sutinen: Paratiisista
Into, tammikuu

Finlandia-voittaja Ville-Juhani Sutisen historiallinen romaani Paratiisista kertoo1600-luvulla Ruotsin erämaahan lähteneistä suomalaisista ja Pohjois-Amerikkaan perustetusta Uuden Ruotsin siirtokunnasta, jonne suomalaisia karkotettiin.

Tämä kiinnostaa todella sekä tekijänsä meriittien että ennen kaikkea aiheensa takia. Suomalaisten siirtolaisten kohtalot ovat jostain syystä minusta erittäin, no, mielenkiintoisia! Ehdottomasti lukulistalla, ja sain onnekkaasti tästä arvostelukappaleenkin.

 NYT LUETTU: Paratiisista osoittautui työlääksi mutta erittäin mielenkiintoiseksi romaaniksi!

                                                

Helena Steen: Tehtailijan rouva
Minerva, huhtikuu

1930-luvun Englantiin ja Suomeen sijoittuvan Parempaa väkeä -sarjan kolmas osa.

En ole sarjaan tullut tarttuneeksi, mutta olen pitänyt sitä kyllä silmällä. 

 

Karen Swan: Varastetut hetket (The Stolen Hours)
Suom. Ilkka Rekiaro
Otava, tammikuu

Kesytön saari -sarjan toinen osa.
Kesällä 1930 St Kildan saarten evakuointi lähenee. Karunkaunis skotlantilainen saari, vastentahtoinen morsian, kielletty romanssi.

Sarjan aloitusosa Kesytön saari. Pidin siitä kohtalaisesti, erityisesti St Kildan saari on lumoavan kiinnostava, mutta ylisokerinen kliseinen loppuratkaisu laski tunnelmaa harmillisesti. Kirjan viimeisen sivun koukku sen sijaan on vieläkin mielessä, joten kyllä tämäkin taitaa lukuun mennä jossain vaiheessa.

 

Terhi Tarkiainen: Tessa, eli kuinka veret seisautetaan 
Tammi, kesäkuu

Tämän luvataan olevan kuin tehty Outlander- ja Bridgerton-faneille, mikä saa hieman epäröimään. 1700-luvun Skotlanti, salskeat jakobiittikapinalliset ja päättäväinen naispäähenkilö kyllä ihan kiinnostavat. Katsotaan.

NYT LUETTU: Tämä nökötti kirjastossa Jokeri-hyllyssä, joten kokeiluun. Olipa melkoinen, ihan positiivisessa mielessä. 1750-luvun Skotlanti miljöönä. Päähenkilö itseoppinut välskäri-kirurgi Tessa, joka saa potilaakseen järkälemäisen jakobiittivankikarkuri Duncanin. Kipinöintiä, väärinkäsityksiä, kuumaa seksiä, valtava miehinen elin, väkivaltaa ja verisiä leikkauksia vilisevä seikkailutarina. Kurkkaa lisää ajatuksiani Tessasta täältä.

Sampo Terho: Stalingradin viemärit
WSOY, helmikuu

Kunnianhimoinen suurromaani natsi-Saksan noususta ja tuhosta.

Tämä kiinnostaa itse asiassa kovastikin, sillä kun Terho julkaisi esikoisromaaninsa Olev Roosin kyyneleet, moni kohautteli kulmiaan entisen persuministerin kynäilylle. Luin kirjan silloin ihan uteliaisuuttani ja vaikutelma oli oikein positiivinen. Nyt aihe vaikuttaa vielä monta astetta rajummalta.

Järkälemäinen arvostelukappale odottaa lukuvuoroaan.

Satu Tähtinen: Lordi D ja muita seurapiirisalaisuuksia
Otava, tammikuu

Kuuma, romanttinen herkku Bridgerton-faneille aloittaa 1800-luvun Lontooseen sijoittuvan sarjan.

Nyt on liian kuumaa minun makuuni.

 

Fiona Valpy: Mehiläishoitajan salaisuus (The Beekeeper’s Promise)
Suom. Anu Sallamo-Lavi ja Heidi Tihveräinen.
Otava, tammikuu

Ranska toisen maailmansodan aikaan. Eliane Martin ekee vaarallisen päätöksen liittyä Ranskan vastarintaliikkeeseen ja taistella vapauden puolesta.

Olen lukenut Valpylta Casablancan tarinankertoja -nimisen historiallisen romaanin, josta kyllä pidin vaikka mitään valtavaa ihastumista en kokenutkaan. Viihdyttävä romaani. Tämän uuden osalta jää aikanaan nähtäväksi, tuleeko tartuttua. Ihan mielenkiintoiselta vaikuttaa kuitenkin.

Kari Valto: Loiset (Pajarit 3)
Reuna.

Tositapahtumiin perustuva romaani sijoittuu vuoteen 1918 ja taustoittaa sarjan aiempien osien tapahtumia. Kiinnostavan kuuloinen sarja.

Kaisa Viitala: Klaanin vieraana
Karisto, maaliskuu

Koukuttavaa historiallista viihdettä 1700-luvun Skotlannista. Nummien kutsu -sarjan aloitus.

Olen seuraillut Kaisa Viitalan (Ikolan) kirjailijanuraa jo vuosikymmeniä (!) ja on ollut mahtavaa nähdä, miten se on lähtenyt uuteen kukoistukseen ihan viime vuosina. Sain Klaanin vieraana -romaanista ennakkokappaleen, ja se on ehdottomasti lukulistallani.

NYT LUETTU: Vallan mainiota viihdettä. Tuttu kaava on Viitalan käsissä saanut mukavaa raikastusta.

 

Katarina Widholm: Viaton sydän lyö (Räkna hjärtslag)
Suom. Anna Heroja
Gummerus, helmikuu

1930-luvun Ruotsi. Aloittaa neliosaisen lämminhenkisen Betty-sarjan.
Ehkä hieman liian romanttista makuuni? Katsotaan, josko tähän jossain vaiheessa tarttuisi. 

Anu Vähäaho: Niin kauan kuin voit rakastaa (Oulujoen helmet 2)
S&S 

Jatkoa viime vuonna ilmestyneelle En voi sua unhoittaa poies -romaanille, jota olen kiinnostuneena vilkuillut vaan lukematta on. Lisätään nämä nyt kiinnostavien listalle!

Italo Calvino: Paroni puussa

 

Kirjojen säilytystilaksi Cosimo rakensi useampaan otteeseen eräänlaisia riippuvia kirjastoja, jotka hän mahdollisuuksien mukaan suojasi sateelta ja jyrsijöiltä, mutta hän vaihtoi niiden paikkaa koko ajan, opintojen ja hetken maun mukaan, sillä hän piti kirjoja ikään kuin lintuina eikä halunnut nähdä niitä paikoillaan tai koloon teljettyinä, ne muka tulisivat surullisiksi. Tukevimmille ilmahyllyilleen hän sijoitti Diderotin ja d’Alembertin ensyklopedian sitä mukaa kun osat tulivat hänelle kirjakauppiaalta Livornosta.

 

Pentti Saarikosken suomentaman Italo Calvinon Paroni puussa -romaanin toinen painos (1. ilmestyi v. 1960, tämä 2. on vuodelta 1981) on nököttänyt hyllyssäni (kansipaperittomana, valitettavasti) jo vuosia, mahdollisesti vuosikymmeniä. Muistikuvani on, että olen saanut äidinäidin hyllystä, mutta milloin, on epäselvempää. Lukenut en sitä kuitenkaan ole aiemmin.

En olisi lukenut nytkään, mutta lukupiirini valitsi tammikuun kirjailijaksi Italo Calvinon, joten kun Paroni puussa löytyi omasta hyllystäni, päätin sitten tarttua siihen. Kirja on jäänyt odottelemaan parempia aikoja, koska olen sen nimestä päätellyt, että kyseessä on vaikea ja korkealentoinen filosofinen teos, joka hitaasti ja pitkäveteisesti kertoo puussa mietiskelevästä vanhemmasta Simon Pylväspyhimystä muistuttavasta miehestä.

Ihan ei teos vastannut ennakkokäsityksiäni! Paroni puussa luokitellaan fantasiaksi, mitä se onkin, vaikka mistään velho- ja taikasauvafantasiasta ei olekaan kyse, vaan lähinnä hillittömästä mielikuvituksen lennosta realismin vastakohtana.

Romaanin kertoja on Biagio Piovasco di Rondó, puissa asuvan päähenkilön paroni Cosimo Piovasco di Rondón neljä vuotta nuorempi veli. Biagio kertoo tarinan muistelumuodossa ja sanoo aina välillä vain merkinneensä tapahtumat muistiin kuten Cosimo ne aikanaan kertoi. Hän ei siis ota vastuuta siitä, mitä oikeasti tapahtui.

”Kesäkuun 15. päivänä 1767 istui veljeni Cosimo Piovasco di Rondó keskuudessamme viimeisen kerran”, alkaa romaani ja etenee siitä varsin vauhdikkaasti. Cosimo on 12-vuotias, ja pojat on siirretty syömään päivällistä aikuisten kanssa samassa ruokapöydässä. Biagio kuvaa päivälliselle osallistuvan perheen värikkäästi ja hauskasti.

Kohtalokas päivällinen kuitenkin päättyy kohtaukseen, jossa Cosimo suuttuneena isäänsä ja tarjolla oleviin etanoihin karkaa ruokapöydästä ja kiipeää ikkunan ulkopuolella puutarhassa kasvavaan vanhaan rautatammeen. Suivaantunut poika päättää, ettei enää koskaan astu maankamaralle.

Cosimo ei kuitenkaan nökötä koko loppuromaania ja -elämäänsä kotipuutarhan tietyssä rautatammessa, vaan hän kulkee laajalti Ombrosan laaksossa, sen puutarhoissa ja metsissä siirtymällä puusta puuhun. Biagio kuvaa kotilaaksoaan romaanin alussa paratiisimaisen vehreäksi. Vasta Napoleonin johtamat sotajoukot hävittivät laaksoa peittävät metsät ja puistot, jotka eivät koskaan enää palanneet, kuten hän surullisena toteaa. Parhaimmillaan Cosimo onnistui vaeltamaan puusta toiseen usean päivämatkan päähän kotoaan.

Pikkupojan päätös herättää tietysti ensin ärsyyntymistä ja huvittuneisuutta aikuisissa ja veljessäkin, mutta kun Cosimo ei horju päätöksessään vaan alkaa päättäväisesti rakentaa oloaan mukavaksi puissa, alkavat muut vähitellen huolestumisen ja kiukun jälkeen hyväksyä tilanteen. Cosimo ei suinkaan eristäydy ja erakoidu, vaikka hänen elintapansa onkin äärimmäisen originelli. Hän kohtaa erilaisia ihmisiä, kuten Napoleonin, ja johtaa aikanaan useampaakin yhteisöllistä projektia puusta käsin.

Yksi hulvattomimmista episodeista on tapahtumaketju, jossa Cosimo kohtaa paikkakuntaa riivanneen salaperäisen rosvopäällikkö Gian dei Brughin. Cosimon esimerkkiä seuraten kuuluisa roisto alkaa ahmia romaaneja, menettää mielenkiintonsa rosvoiluun ja ajautuu lopulta pahoihin vaikeuksiin pidäkkeettömän lukuhimonsa takia. Kirjojen lukeminen ei suinkaan ole täysin ongelmaton ajanviete!

Puiden latvoissa viettäminään vuosikymmeninä paroni Cosimo Piovasco di Rondó kehittelee muun muassa ihannevaltiota ja sen lainsäädäntöä. Hänen filosofiansa mukaan kaikki ovat tasa-arvoisia, eivätkä pelkästään ihmiset keskenään vaan kaikki elolliset. Ajatukset ovat niin vallankumouksellisia, etteivät ne herätä ajan ihmisissä juurikaan vastakaikua. Puusta katsoen maailma kuitenkin näyttää toisenlaiselta, mikä vaikuttaa positiivisesti ajatteluun.

Wikipedian mukaan Paroni puussa -romaani muistuttaa joitakin Franz Kafkan novelleja tämän ylösalaisin käännetyn tarkastelukulman takia. Itselleni Cosimosta tuli mieleen Robinson Crusoe, minkä huomion tekee yksi romaanin henkilöistäkin. Tarinan humoristinen absurdius ja liioittelu muistuttavat mielestäni myös François Rabelais'n Pantagruelia ja Gargantuaa. Calvino siis tuntuu sijoittavan tarinansa sujuvasti maailmankirjallisuuden jatkumoon.

Lukukokemuksena Paroni puussa oli siis ehdottoman positiivinen ja jälleen kerran kiitän lukupiirikonseptia siitä, että tulee luettua myös tällaisia kirjoja, joihin ei muuten tulisi ehkä koskaan tarttuneeksi. Pidin erityisesti tarinan hulvattomasta huumorista.

Calvinolta on suomennettu toistakymmentä romaania, joista nimeltä tuttuja on muutama, kuten Halkaistu varakreivi, Kosmokomiikka ja Jos talviyönä matkamies. En nyt kuitenkaan lähde lupailemaan, että niitä lähtisin kirjaston syövereistä kaivamaan lukuun. Nähdäkseni ainakaan toistaiseksi Calvinoa ei ole saatavana suomenkielisinä äänikirjoina. Ainakin Paroni puussa varmasti toimisi hyvin kuunneltunakin.

Vielä loppuun lainaus ihan romaanin lopusta, jossa Cosimo kohtaan metsänsä jäänteissä venäläistä sotajoukkoa johtavan ruhtinas Andreijn. Tämä toteaa: ”Katsokaas… Sota… Minä olen nyt useamman vuoden ajan yrittänyt tehdä hirvittävän asian niin hyvin kuin olen osannut: sota… ja kaikki sellaisten ihanteiden takia joita minä en oikein osaa selittää itsellenikään…” Voisiko ajankohtaisempaa huomiota olla?

Italo Calvino: Paroni puussa (Il parone rambante)
Suomentanut Pentti Saarikoski.
Tammi 1960. Keltainen kirjasto nro 165.
247 s.

Oma hylly.

Paula Hotti: Murha Ylämaalla

 

Uuden kotimaisen dekkarisarjan aloitusosan saaminen käsiinsä on aina mielenkiintoista, varsinkin, jos vielä tekijä on kokonaan uusi nimi kirjallisuuskentällä. Onko luvassa jotain uutta ja raikasta?

Murha Ylämaalla lupaa hyvää. Kirjoittaja Paula Hotti on uusi nimi suomalaisessa dekkariskenessä, ja Murha Ylämaalla on hänen esikoisdekkarinsa ja -romaaninsa. Kirjoittaminen ja kirjojen julkaiseminen eivät kuitenkaan ole Hotille uusia asioita, sillä hän on ammatiltaan matkajournalisti ja tietokirjailija.

Kansi kertoo, että kyse on muodikkaasti paitsi esikoisdekkari myös uuden dekkarisarjan aloitusosa. Sarja on nimetty suomalaisen Hallan mukaan. Halla on kolmissakymmenissä ja työskentelee tarinan alussa Skotlannissa Skyen saarella sijaitsevassa kartanohotelli Loch Dubh’ssa kokkina. Se ei kuitenkaan ole hänen varsinainen ammattinsa. Oikeasti hänestä pitäisi tulla kirjailija, mutta aihe ei ole vielä paljastanut itseään Hallalle.

Murha Ylämaalla alkaa räväkästi. Hallan kämppäkaveri Amy kerää matkakassaa tekemällä hääkuvauskeikkoja. Vain lyhyen matkan päässä heidän asuinpaikastaan sijaitsee yksi Ylämaan tunnetuimmista ja kuvatuimmista kohteista eli Eilean Donanin linna (kannattaa guuglata tämä ja muitakin kirjan paikkoja, maisemat ovat kyllä aivan huikeita!).

Amy on avustajansa Mattin kanssa menossa kuvaamaan yhdysvaltalaista hääparia linnaan ennen sen virallista aukeamisaikaa. Parkkipaikalla ei näy autoja eikä ketään muutenkaan missään, mutta sisällä linnassa nelihenkistä seuruetta odottaa karmiva näky. Linnansalin takan yläpuolelle on ripustettu peuranpää, johon kiinnitetty on alaston miehen ruumis. Ruumiin vatsa on avattu moottorisahalla, ja sekä pää että sormet on poistettu. Käy ilmi, että ruumista on säilytetty pidemmän aikaa pakastettuna jossakin. Ruumiin esillepano on kopioitu suoraan Loch Dubh’n lady MacMurrayn esikoisdekkarista!

Samaan aikaan Loch Dubh’n hotellissa vieraana oleva Timothy Hutton lähtee koiriensa kanssa patikoimaan läheiselle ulkoilureitille eikä enää palaa. On epäselvää, liittyykö iäkkään miehen katoaminen jotenkin linnasta löytyneeseen ruumiiseen.

Valitettavasti tästä erinomaisesti viritetystä alkuasetelmasta ei seuraa tiukkatahtista ja karmivaa murhatutkintaa ja kiperiä arvoituksia, vaan lähinnä jatkossa on tarjolla kepeitä parisuhdesotkuja ja perhesalaisuuksia huikaisevan kauniissa skottimaisemissa. Asiaankuuluvasti naukkaillaan aina välillä hyvälaatuista viskiä. Murhiakin toki selvitellään, mutta valitettavasti niiden motiiviksi paljastuu melko kulunut ratkaisu, eikä varsinaista jännitettä tai jännitystä pääse syntymään oikein minkään vertaa.

Tämä on tietysti aivan sallittua, jos ja kun tavoitellaan niin sanottua cozy crimea eli leppoisaa dekkaria. Murha Ylämaalla on kuitenkin jonkinlainen hybridi kovahkosta kauhudekkarista ja romanttisesta mielenkiintoiseen miljööseen istutetusta romaanista. Murhat ovat iljettäviä ja raa’asti toteutettuja (onneksi varsinaisia tekoja ei kuitenkaan juuri kuvata), mutta rikosten tutkinnasta ja selvittelystä jää kovin amatöörimäinen vaikutelma.

Onnenkantamoinen on, että Loch Dubh’n yksi vakituisista asiakkaista on Edinburghin poliisista uupumislomalla oleva maineikas rikosylikonstaapeli Carlos Carrera. Hän on sattumalta paikalla ruumiin löytymisen ja Timothy Huttonin katoamisen aikaan ja häntä pyydetään avustamaan paikallista poliisia. Skyen saarella kun ei oikein ole totuttu tekemään murhatutkintaa.

Carlos on ensin vastahakoinen mutta huomaa pian olevansa täydessä työn touhussa, tai ainakin nyt sen verran, mitä kovaa vauhtia asiakkaista tyhjenevässä hotellissa voi. Lisäksi hän huomaa, että hotellia aviomiehensä kanssa pyörittävä Rosa MacMurray on varsin viehättävä ja puoleensavetävä nainen.

Dekkarin luettuani hieman kummastelen, miksi sarjan pää- ja nimihenkilöksi on nostettu nimenomaan Halla. Avausosan perusteella hän ei ole mitenkään olennainen lenkki murhatutkinnassa, vaan sen hoitavat kyllä pääosin rikosylikonstaapeli Carrera ja paikallispoliisit, mukaan lukien Hallan jonkinlainen poikaystävä Kieran.

Tarinassa on koko joukko henkilöitä ja näkökulmia, eikä Hallan osuus korostu niiden joukossa mitenkään erityisesti. Hänen suomalaisuutensakin jää melko ohueksi, sillä pariin kertaan muistetaan mainita hänen monotonisesta aksentistaan ja luonteensa yltiörehellisyydestä, mutta muuten hän voisi olla kuin kuka tahansa hotellin kausityöntekijöistä.

Mielenkiintoista on nähdä, miten Halla-sarja tästä jatkuu.

Paula Hotti: Murha Ylämaalla
Otava 2024. 364 s.
Äänikirjan lukija Anni Tani (ilm. 26.1.2024)

Ennakkokappale.

Niilo Sevänen: Talven portti

 

Kirjojen lukemisesta seuraa kyllä monenlaista odottamatonta! En olisi sitäkään arvannut, että joulupäivänä kuuntelen vähintäänkin puoli-ihastuksissani kotimaista death metalia.

Millainen tapahtumakulku johti tähän omituiseen tilanteeseen? Ihan kaikkia alkuvaiheita en edes kunnolla hahmota, mutta joka tapauksessa törmäsin ennen joulua jossakin päin somea tietoon, että Niilo Seväseltä on alkutalvesta ilmestymässä historiallinen fantasiaromaani Ikitalven polku. Sevänen oli minulle täysin tuntematon nimi, mutta kirja tietysti herätti ainakin lievää kiinnostusta, edustaahan se yhtä lempparigenreistäni.

Varsinaisesti kiinnostukseni heräsi, kun huomasin, että jonkinlaiseksi prologiksi tai tiiseriksi tulossa olevalle romaanille ilmestyisi talvipäivänseisauksena e-novelli Talven portti. Merkitsin sen kuunneltavien listalleni, koska tämähän nyt olisi mainio tapa saada tuntumaa kirjailijan tyylistä.

Ja huh, millainen intro Talven portti onkaan! Ainakin odotukset Ikitalven polulle ja sen aloittavalle sarjalle on nyt viritetty melkoisen korkealle! Toisaalta nettiä kaivelemalla selvisi nopeasti, että nyt paranneltuna julkaistu novelli on saanut vuonna 2007 jaetun ykkössijan Nova-novellikilpailussa ja sijoittunut neljänneksi Atorox-äänestyksessä vuonna 2009. Ei siis ihme, että laatu on kohdillaan.

Novelli on kyllä hurja. Se sijoittuu 800-luvun alkuun. Kaksi viikinkilaivaa miehistöineen ryöstelee Irlannin länsirannikkoa ja päätyy autiolle rannalle, josta napataan hieman erikoinen keltti Éibhear. Keltillä on hallussaan hopeakolikko, joka saa viikinkipäällikkö Sigurdin silmiin syttymään ahneen kiillon. Jossain on varmasti lisää aarteita, joiden tarpeessa hän totisesti on. Sigurd patistaa käsipuolen mutta kielitaitoisen poikansa Asbjörnin kuulustelemaan omituista kelttiä.

Hätäpäissään Éibhear paljastaa, että parin päivämatkan päässä luoteessa on sumujen kätkemä saari, jossa on kultaa vaikka kuinka mutta jonka asukkaat eivät ole varautuneet millään tavoin ryöstäjien varalta. Viikingit ovat epäluuloisia, mutta ahneus voittaa. Éibhear otetaan vastentahtoiseksi oppaaksi vaikealle matkalle.

Juuri kun miesten usko alkaa hiipua, sumun seasta pilkahtaa korkea vuorenhuippu. Viikingit ovat tulleet perille. Nyt vain pitäisi löytää Eíbhearin lupaama kulta, lastata sen laivoihin ja purjehtia kiireesti kohti kotia pois pian alkavan talven alta, onhan jo teuraskuu.

Saari vaikuttaa salaperäiseltä. Miehet löytävät pian pienen kylän, mutta sen asukkaat ovat kadonneet jonnekin hiljattain. Vain pieni Síne-niminen tyttöriepu löytyy yhdestä hatarasta asumuksesta. Tyttö puhuu vanhaa ja murteellista iiriä, eikä edes Éibhear saa kunnolla selvää hänen puheestaan. Sitten miehet löytäväkin jo hirsisen Mahtajien salin, jossa on keltin lupaamaa kultaa, muun muassa suuri kultainen kuusijalkaista sutta esittävä patsas. Mutta miten saada kulta kuljetetuiksi laivoihin?

Novellin nimi jo paljastaa, että vuoren rinteeltä pian löytyvä suurikokoinen mutta tiukasti suljettu portti on jotain, jota ahneiden viikinkien todellakin kannattaisi välttää. Kun se lopulta avautuu, pääsee helvetti irti saarella…

Koska Ikitalven polun ilmestymistä joutuu vielä odottamaan runsaat kaksi kuukautta, kaivelin vielä vähän lisää nettiä. Kuka kumma tämä Niilo Sevänen oikein on? Miksi en ole hänestä ennen kuullutkaan? Kuten minua paremmin suomalaista hevimusiikkia tuntevat tietävät, Sevänen on tunnetun Insomnium-nimisen hevibändin laulaja-basisti. Insomnium taas on perustettu Joensuussa jo vuonna 1997. Talven portti -novelli siis palkittiin eri kilpailuissa, mutta on vasta nyt saamassa kirjallista jatkoa. Sevänen bändeineen kirjoitti tarinan ympärille musiikkia ja julkaisi vuonna 2017 Winter’s Gate -nimisen konseptialbumin (tämäkin termi, jota en ollut ennen edes kuullut, mutta joka siis tarkoittaa, että koko albumi koostuu yhdestä kappaleesta). Etsin tämän YouTubesta kuunteluun, ja onhan se hieno!

Niilo Sevänen: Talven portti
Gummerus 2023.
Äänikirjan lukija Raiko Häyrinen.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tämä oli muuten jo kolmas kerta, kun loistava kirja johdattaa kuuntelemaan musiikkia, josta lähtökohtaisesti en ole lainkaan kiinnostunut ja jonka arvelen olevan jotain, josta en voisi millään pitää. Lisäksi kyseisten kirjojen kirjoittajat ovat olleet minulle ennestään tuntemattomien bändien (perustaja)jäseniä, ja on sitten valjennut minullekin, että kyseiset bändit ovat huippusuosittuja ja kansainvälisestikin menestyneitä... Kolmanneksi kirjat ovat osoittaneet vääriksi perin stereotyyppiset ajatukseni kyseisen musiikkityylin muusikoiden perusolemuksesta. 

Sami Lopakka: Marras 
Ennen tämän huikean teoksen lukemista en ollut kuullutkaan Sentenced-bändistä, mutta muutaman kappaleen kuunneltuani olin melkoisen myyty. Lopakka on koulutukseltaan suomen kielen maisteri.

Marko Annala: Paasto ja Kuutio
Mokomasta olin sentään kuullut, vaikka en koskaan varsinaisesti kuunnellut. 

Tiina Mahlamäki: Neuloosi

”Neuloosi on mielestäni varsin käyttökelpoinen uudissana. Se kuvaa hyvin sitä tunnetta, kun mielen täyttää voimakas sisäinen tarve neuloa niin, että päivittäiset kotityöt jäävät tekemättä, puhelimeen ei tule vastattua ja nukkumaanmenokin viivästyy. Kaikki muu tekeminen tuntuu turhalta ajanhukalta.”

Näin kuvaa Laura Niemi neuloosi-sanan merkitystä vuonna 2013 Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Kotus-blogissa otsikolla Neuloosin pauloissa. Turun yliopiston uskontotieteen yliopistonlehtori ja dosentti, tohtori Tiina Mahlamäki on napannut tämän mainion termin tarinallisen tietoteoksensa nimeksi.

Neuloosi ilmestyi marras-joulukuun taitteessa (v. 2023), mutta kuulin siitä ensimmäisen kerran Tiina Mahlamäeltä vuoden 2021 kesäkuussa, kun tapasimme Sammatissa kirjailija Eeva Joenpellon 101-vuotisjuhlan merkeissä. Tiina Mahlamäki on Eeva Joenpelto -seuran puheenjohtaja, ja itse olen samaisen seuran hallituksen jäsen. Meillä molemmilla oli vastuutehtäviä kyseisessä juhlassa.

Kuten vuosiluvuista varmasti huomaatte, tuolloin elettiin korona-aikaa. Eeva Joenpellon 100-vuotisjuhla edelliseltä kesältä oli peruuntunut, eivätkä 101-vuotisjuhlankaan enteet olleet kovin hyvät. Kokoontua kuitenkin saatiin, mutta juhla myös striimattiin, koska kaikki eivät halunneet tulla paikan päälle.

Neulebuumi oli koronavuosina voimissaan, ja kaupoista jopa loppuivat välillä ainakin jotkut tietyt langat. Jokainen kynnelle kykenevä tuntui neulovan vimmatusti mitä upeimpia islantilaistyylisiä kaarrokeneuleita tai vähintään monimutkaisin kuvion koristeltuja pitkävartisia villasukkia. Mistä tässä käsityövillityksessä oikein oli ja on kyse? Ilmeisesti näistä tunnelmista ja kysymyksistä lähti idea kirjoittaa aiheesta tietokirja.

Mahlamäki kuvaa Neuloosin alkusivuilla omaa suhdettaan neulomiseen näin: ”Neulominen on minulle tapa keskittyä ja samalla saada aikaan jotain näkyvää ja käsillä kosketeltavaa. Se on minun meditaatiotani, tapani harjoittaa henkisyyttä. Neulominen on kulkenut mukanani suurimman osan elämääni, vähintään puoli vuosisataa.”

Mitä sitten tarkoitetaan tarinallisella tietokirjallisuudella? Kun yritän etsiä sille tarkkaa määritelmää, huomaan, että kyseessä on viime vuosikymmenellä yleistynyt mutta itse asiassa melko vanha tietokirjallisuuden ja tietokirjoittamisen laji. Pirjo Hiidenmaa toteaa artikkelissaan Trendinä tarinallinen tietokirja muun muassa näin: ”Koska tarinallisuus sopii hyvin juuri yksittäisten tapahtumien, kokemusten ja henkilöhistorioiden kuvaamiseen, on siitä tullut väline tuoda näkyviin arkisia kokemuksia ja hyödyntää niiden todistusvoimaa yhteiskunnallisten aiheiden käsittelyssä.”

Tunnista Mahlamäen Neuloosista lukuisia Hiidenmaan esittelemiä tarinallisen tietokirjan piirteitä, eikä ihme, sillä Mahlamäki on toimittanut yhdessä Emilia Karjulan kanssa teoksen Kurinalaisuutta ja kuvittelua, joka käsittelee juuri luovaa tiedekirjoittamista.

Mahlamäen Neuloosi on minämuodossa kirjoitettu ja kerrottu tietokirja neulomisesta, sen harrastamisesta ja merkityksestä kertojalle itselleen mutta myös laajasti ilmiöstä itsestään, sen historiasta, muutoksista ja merkityksistä. Kirjassa ei ole neuleohjeita, mutta siitä saa kyllä virikkeitä, vinkkejä ja vihjeitä neuleharrastuksen aloittamiseen tai kehittämiseen. Varoitukseksi kannattaa kuitenkin katsoa kirjan alussakin mainittu Laura Neuvosen lyhyt animaatioelokuva Kutoja – The Last Knit YouTubesta!

Koska olemme sattumalta kirjailija Mahlamäen kanssa suunnilleen samanikäisiä ja meillä on taustoissamme monia yhteneväisyyksiä, löysin kirjasta runsaasti samastumiskohtia. Moni muisto omasta menneisyydestä ja perheen ja suvun taustoista pulpahti pintaan kirjaa lukiessani. Minäkin olen auttanut äitiä ja isoäitejäni pitelemällä lankavyyhtiä ojennetuissa käsivarsissani. Vielä 1970-luvulla käsityölangat myytiin vyyhteinä, ei kerinä, kuten nykyään. Työ siis piti aloittaa kerimällä lanka, eikä se onnistunut kovin hyvin ilman apukäsiä.

Minunkin kokemukseni on, että käsitöiden tekeminen kuului arkeen. Meidän suvuissamme on ommeltu käsin ja koneella, niin sähkökäyttöisellä kuin poljettavallakin ompelukoneella, kudottu kankaita ja kudonnaisia kangaspuilla, virkattu ja kirjottu, valmistettu koneellisesti neuleita ja neulottu tietysti myös käsin niin villapaitoja kuin sukkia ja lapasiakin. Olen kasvanut käsitöiden tekemisen keskellä, mutta omat taitoni ja innostukseni ovat vaihdelleet vuosien ja vuosikymmenien mittaan runsaasti.

Mahlamäki kuljettaa omien ja läheistensä käsityökokemusten ja yleisemmän neuletietouden rinnalla kahta tarinaa. Kirjan alussa hän päättää ryhtyä neulomaan islantilaista Riddari-nimistä kaarrokevillapaitaa, ostaa siihen tarvittavat langat ja etsii ohjeen. Matkan varrella on neuletyössä erilaisia vaiheita, mutta lopussa komea kaarrokeneule on valmis, sen langat on päätelty ja se on viimeistelty pesussa ja kuivattu.

Tummemman raidan tarinaan tuo Mahlamäen äidin vakava sairastuminen ja lopulta menehtyminen. Äiti oli innokas neuloja, mutta sairaus vei häneltä myös mahdollisuuden tehdä käsitöitä. Mahlamäki kuvaa kauniisti äitinsä raskasta saattohoitoa. Lopussa päättyy paitsi äidin elämä myös yksi käsityöprojekti.

”Olen hauras, uuvuksissa valvomisesta ja mielen järkytyksestä. Palelen. Vedän ylleni uudenkarhean, vihreän neulepaitani ja koen, miten lämpö leviää yläruumiiseeni. Kävelen ulkona kirpeässä ja kirkkaassa syyspäivässä, tunnen miten islantilaisten lampaiden kasvattama villa kerää liikkeessä muodostuvaa lämpöä ja palauttaa sen minulle takaisin. Kuin äidin halaus. Tämä paita ylläni en enää palele.”

Mutta kuten sanottu, tarinallisessa tietokirjassa yksityinen taso on vain yksi osa kokonaisuudesta. Neuloosissa käsitellään myös muun muassa neulomisen historiaa sen syntyajoista alkaen, erilaisia näkökulmia lankojen ekologisuudesta ja niiden käytön eettisyydestä, neulomisen yhteiskunnallista kantaaottavuutta ja tapaa ilmaista itseään neulomalla. Neulominen ei todellakaan ole mikään yksinkertainen ja yksioikoinen ilmiö!

Jos siis neulomisen historia, filosofia ja yhteiskunnallisuus kiinnostavat, suosittelen Neuloosia lämpimästi. Samaten uskon, että jokainen käsitöitä joskus vähänkin tekemään joutunut tai niihin täysin hullaantunut lukija löytää kirjasta ainakin jotain samastuttavaa, tuttua ja uutta sekä tietoa ja huvia. Neuloosi on koukuttava ja koskettava, hauska ja surumielinen teos käsillä tekemisen riemusta ja lohdusta.

Kuten hyvät kirjat usein, myös Neuloosi johdatti minut toisien kirjojen pariin. Mahlamäki viittaa monessa kohdassa ahvenanmaalaisen toimittaja-kirjailija Karin Erlandssonin tarinalliseen tietoteokseen Sininen lanka – Mitä tiedän neulomisesta. Erlandssonin nimi oli minulle jo tuttu, sillä olen lukenut häneltä dekkarin Kuolonkielot, mutta Sinisestä langasta en ollut aiemmin kuullut.

Lainasin sen oitis kirjastosta ja ahmaisin nopealukuisen teoksen pikavauhdilla. Sininen lanka muistuttaa monin tavoin Neuloosia. Myös Erlandsson kirjoittaa minämuodossa ja aloittaa kirjan lankaostoksilla. Jotain pitäisi neuloa hienoista sinisävyisistä langoista, mutta jostain syystä tällä kertaa neuletyö takkuaa pahasti. Useaan kertaan kertoja päätyy purkamaan työnsä. Neuletyön edistyessä Erlandsson kertaa neulomisen historiaa ja siihen liittyvää faktaa ja kertoo oman neulojatarinansa. Entä voiko neulomalla muuttaa maailmaa?

”Maailma romahtaa ikkunan takana, mutta aina voin neuloa rakkailleni yksisarvisia. Se ei ole tarpeeksi, mutta se on jotain.”

Mahlamäen tavoin Erlandssonin työ on pääosin kirjoittamista. Hän löytää kirjoittamisesta ja neulomisesta paljon yhtäläisyyksiä. Ne myös täydentävät toisiaan mainiosti. Sekä Neuloosissa että Sinisessä langassa on lopussa hyvä lähdeluettelo, joista voi poimia itseään kiinnostavia kirjoja ja artikkeleita lisätiedon ammentamiseen.

Kun kerran olin päässyt neulekirjallisuuden makuun, päätin samaan menoon kuunnella myös kaksi neuleromaania. Luin jo kymmenisen vuotta sitten Kaisa Ikolan silloin vain netistä ladattavissa olleen romaanin Oikein nurin, ja kirjoitin siitä myös jutun blogiini. Kummastelin, miksi romaanille ei ollut kirjailijan sitkeistä yrityksistä huolimatta löytynyt kustantajaa. Joskus ihmeitä tapahtuu, sillä nyt Oikein nurin ja sen tuoreehko jatko-osa Kaksi oikein yhteen ovat saatavissa niin painettuina kuin e-versioinakin eli siis myös äänikirjoina.

Oikein nurin -romaanin tapahtumat sijoittuvat noin viidentoista vuoden takaiseen aikaan. Päähenkilö Annilla on menossa parisuhdekriisi, ja samaan aikaan hän hurahtaa vastoin kaikkia odotuksiaan täysin neulomiseen. Kirjassa tehdään käsitöitä vimmaiseen tahtiin mutta ennen kaikkea hamstrataan lankoja ja kaikkea muuta neulomiseen liittyvää tavaraa siihen malliin, että hitaampia heikottaa. Kirja edustaa siis jonkinlaista neule- ja lanka-chick-litiä, mutta se tarjoaa samalla hauskan nostalgiatripin aikaan, jolloin netti ei vielä ollut liimautuneena jokaisen kämmeneen, vaikka se käytössä jo olikin.

Ikola kirjoitti jatko-osan Kaksi oikein yhteen viitisentoista vuotta aloitusosan jälkeen ja viisaasti sijoitti myös kirjan tapahtumat nykyaikaan. Sinkkuna elelevä keski-ikäistyvä Anni saa kesävieraaksi parhaan ystävättärensä 14-vuotiaan Liina-tyttären, jolla on erilaisia hankaluuksia elämässään. Käy ilmi, että Liinalla on suosittu vlogi. Kuten arvata saattaa, Liina hurahtaa pian käsitöihin ja vetää Anninkin uudelleen neulomisen pariin. Kuvioihin liittyy myös komea lankakauppias…

Kaksi oikein yhteen on vähän vähemmän ostelupainotteinen kuin Oikein nurin, mikä on ihan tervetullutta. Harrastuksen yhteisöllisyyskin on tuotu virkistävästi nykypäivään. Nautittavaa, helppoa luettavaa ja kuunneltavaa, mutta kyllä näissä vähintäänkin pieni neuloosiriski on, se pitää varoitukseksi kertoa.

Tiina Mahlamäki: Neuloosi
Into 2023. 229 s.
Äänikirjan lukija Emilia Howells.

Lahja.

Karin Erlandsson: Sininen lanka – Mitä tiedän neulomisesta (Det blå garnet: Ett bok om att sticka)
Suomentanut Ulla Lempinen.
S & S 2022. 188 s.
Äänikirjan lukija Jenni Sainio.
 
Kirjasto.

Kaisa Ikola: Oikein nurin
Saga Egmont 2022. 340 s.
Äänikirjan lukija Elina Saarela.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Kaisa Ikola: Kaksi oikein yhteen
Saga Egmont 2023. 259 s.
Äänikirjan lukija Johanna Kokko.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Outi Hongisto: Veljet - Amir & Younas & Jälkeläinen

 

Jatkuvajuonisen dekkarisarjan kirjoittaminen ja julkaiseminen lienee jokseenkin riskialtis projekti, jossa vaaditaan lujaa uskoa tuotteeseen ja hyvää kestävyyttä monessa mielessä. Näin syvälliseen ajatuskulkuun päädyin saatuani hetki sitten päätökseen Outi Hongiston dekkaritrilogian viimeisen osan Veljet – Jälkeläinen.

Olen lukenut vuonna 2020 ilmestyneen aloitusosan Veljet– Amir tuoreeltaan. Olen siitä kirjoittamassani jutussa todennut: ”… päättyy piinaavalla tavalla täysin kesken. Jatkoa on luvassa, mutta miten malttaa odottaa siihen asti?” Niinpä!

Seuraava osa Veljet - Younas on ilmestynyt vuonna 2021 ja olen saanut siitä kustantajalta arvostelukappaleenkin, mutta en ole tullut siihen sitten kuitenkaan tarttuneeksi, vaikka vaikutuin aloitusosasta ja viihdyin sen parissa mainiosti. Miksi? Koska en vuoden kuluttua enää mielestäni muistanut tarpeeksi aloitusosan rivakasti edenneestä ja muistaakseni hyvinkin monipolvisesta juonesta. Tuntui, että olisi pitänyt lukea aloitusosa uudelleen, mutta siihen ei sentään ollut kiinnostusta eikä aikaa. Niinpä kirja siirtyi dekkarikirjahyllyni uumeniin odottamaan parempia aikoja.

Niinpä vähän huonoa omatuntoa potien hieman hätkähdin, kun jossain vaiheessa tätä vuotta huomasin, että Hongiston sarjaan oli ilmestynyt jo kolmas osa eli Veljet – Jälkeläinen. Nyt en ainakaan enää muistanut, mitä siinä aloitusosassa oikein tapahtui! Päätin kuitenkin tarttua härkää sarvista ja aloittaa uudelleen alusta. Äänikirjan kuuntelemallahan se on helppoa ja vaivatonta. Tuumasta toimeen!

Kuuntelin siis Amirin uudelleen, ja aloitin heti perään Younasin kuuntelun. Istuin viikolla paljon autonratissa, joten kirjat etenivät hyvää vauhtia. Younas oli kuitenkin vielä pahasti kesken viikonlopun alkaessa. Onneksi kirja oli myös painettuna hyllyssäni, sillä huomasin jääneeni täysin tarinan koukkuun! Luin kirjan loppuun perjantaina iltayöstä. Aamulla totesin, että Jälkeläisestä ei vielä ole saatavana äänikirjaversiota, joten onneksi minulla on painettu kirja lukupinossani! Luin sen päivässä.

On sanottava, että näin yhteen putkeen nautittuna tämä trilogia totisesti on parhaimmillaan. On kiitettävä Myllylahti-kustantamoa, joka on ottanut tietoisen riskin sarjan julkaisemiseen sitoutuessaan. Samoin on oltava iloinen, että kirjailija Outi Hongisto on uskaltanut aloittaa dekkaristinuransa tällä formaatilla. Valtava työ on tehty, ja varsinaiset hedelmät ovat poimittavissa vasta nyt. Mutta sato on laadukas ja runsas, joten panostus ja odotus palkittiin! Ainakin siis lukijan näkökulmasta.

Olen kirjoittanut Veljet – Amir -dekkarista ja sen juonikuvion alkuasetelmasta suhteellisen perusteellisen jutun, joten en lähde sitä nyt kokonaan kertaamaan. Todettakoon tässä vain, että lapsina äitinsä kanssa Suomesta turvapaikan saaneet pakistanilaisveljekset Younas ja Amir ovat nuorina aikuisina ajautuneet lain eri puolille. Younas työskentelee nopeasti urallaan edenneenä rikosylikonstaapelina KRP:ssa, ja pikkuveli Amir on ajautunut Kauklahdessa majaansa pitävään maahanmuuttajataustaisten rikollisjengiin.

Amir temmataan nopeasti ja tiukasti jengin talutusnuoraan. Samaan aikaan Younas ryhmineen pääsee kyseisen jengin puuhien jäljille. Erityisesti Younas alkaa aavistella, että jengin todelliset aivot pysyttelevät visusti taka-alalla. Pyörittääkö pääkaupunkiseudun huumekauppaa joku korkeassa asemassa työskentelevä poliisi?!

Hongisto kuvaa hyytävästi, miten helppoa järjestäytyneen rikollisuuden johtohahmojen on kutoa verkkojaan ja saada kenet tahansa palvelemaan omia päämääriään. Paras ja rehellisinkin poliisi tai muu viranomainen on murrettavissa. Jos ei muuten, niin tämän läheisten ihmisten henkeä uhkaamalla.

Veljet – Younas jatkuu saumattomasti siitä, mihin aloitusosa Amir jää. Mukaan tulee pari uutta henkilöä. Ensinnäkin Younasin tutkintaryhmään palkataan turkulainen oikeustieteilijä Matias, ja toinen uusi näkökulma on nuori rikostoimittaja Emma Backman, joka janoaa kiihkeästi päästä tekemään oikeita juttuja iltapäivälehteen ja jolla onkin pettämätön uutisvainu.

Koko sarjan juoni tiivistyy oikeastaan Younasin ja mädän poliisin väliseksi kamppailuksi, jossa keinoja ei lopulta kaihdeta kummallakaan puolella. Kumpikin tekee kaikkensa omien päämääriensä saavuttamiseksi. Kun toinen vetää hetkeksi pidemmän korren, on toisella jo vähintään yhtä häijy vastaveto valmiina. Younas on alakynnessä, koska hän haluaisi pelata rehellisin keinoin, mutta ei tiedä, kehen voi luottaa.

Tapahtumat vyöryvät eteenpäin kiivaaseen tahtiin, ja lukijaparka kääntää sivuja peläten pahinta ja toivoen parasta. Kuka selviytyy voittajana ja millä hinnalla? Kuka ylipäätään on vielä lopussa hengissä?

Juonenkuljetuksessa Hongisto on ehdottomasti parhaimmillaan. Toiminta ja vauhti pitävät vähän pitkäksi venyvän tarinan vireen vähintäänkin kohtalaisena, parhaimmillaan erinomaisena. Hintana on kuitenkin, etteivät mielenkiintoisetkaan henkilöt oikein saa syvyyttä, jonka ansaitsisivat. Erityiskiitos on annettava päähenkilöistä. Kovin monta maahanmuuttaja- ja pakolaistaustaista poliisipäähenkilöä en suomalaisesta dekkarikentästä muista, Kati Hiekkapellon Serbian unkarilainen Anna Fekete tulee tällä hetkellä ainoana mieleen (mutta varmasti muitakin on, laittakaa vain kommenttikenttään vinkkejä). Younas Zardari on tervetullut lisä suomalaisdekkaripoliisien sankkaan joukkoon!

Pääpahiksen perimmäiset motiivitkin jäävät harmillisen hennosti perustelluiksi. Miten poliisista tulee häikäilemätön ja mitään katumaton rikollispomo? Tämä on edelleen Jari Aarnion jälkeisenäkin aikana kiinnostava kysymys. Sen sijaan maahanmuuttajanuoren ajautuminen jengin syliin on valitettavankin uskottavasti perusteltu.

Paikoin tarinankuljetuksen vauhti on niin kova, ettei jännitettä pysähdytä riittävästi tiivistämään. Muutamissa kohdin jäin harmittelemaan hyytävän ja täysin yllättävän tapahtuman turhan nopeaa sivuuttamista. Taustatyöt on tehty huolella, ja tutkittavaa ja selvitettävää on varmasti ollutkin hurjasti! Vain paikoin tuntuu tausta-aineisto paistavan hieman läpi, muuten se on onnistuneesti sulautettu kerrontaan.

Trilogiassa on siis kirjasta toiseen saumattomasti jatkuva juoni. Jonkin verran Hongisto kuitenkin avaa ja nopeasti kertaa aiempia juonenkäänteitä matkan varrella, mikä helpottaa kirjat harvakseltaan lukevia mutta hieman tuskastuttaa ne yhteen menoon lukevaa. Tämän asian kanssa varmasti jokainen jatkuvajuonista sarjaa kirjoittava painiskelee. Veljet-sarja kuitenkin kannattaa lukea ainakin ilmestymisjärjestyksessä ja nyt koko sarjan ilmestyttyä myös melko tiiviiseen tahtiin.

Outi Hongisto: Veljet – Amir
Myllylahti 2020. 336 s.
Äänikirja Saga Egmont, lukija Panu Vauhkonen.

Outi Hongisto: Veljet – Younas
Myllylahti 2021. 293 s.
Äänikirja Saga Egmont, lukija Panu Vauhkonen.

Outi Hongisto: Veljet – Jälkeläinen
Myllylahti 2023. 245 s.

Painetut kirjat arvostelukappaleita, äänikirjat itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Kolmetoista vuotta kirjasomessa

 

Näinä päivinä blogini Kirsin kirjanurkka täyttää 13 vuotta. Ihmisvuosissa ollaan siis murrosiän ja teinivuosien alkumetreillä, koiranvuosissa mentäisiin jo viimeisiä kurveja. Helsingin kirjamessujen kirjabloggaajien illallisella todettiin, että kymmenen kirjablogivuotta tarkoittaa jo dinosaurusluokitusta.

Sen verran olen ilmeisesti ihan ääneenkin hienoista turhautumistani tuskitellut, että samaisella illallisella muutamakin dinosauruskollega kyseli varovasti, mitä olen blogini suhteen tekemässä. Messuillan huumassa ajatus pillien pussiin lyömisestä tuntui kaukaiselta. Kotona kirjapinojen ääressä tilanne näyttää hieman toisenlaiselta.

Kuten mediasta on saanut jokainen huomata, kirjamaailma on ollut viime aikoina ja tullee lähivuosina olemaan hurjassa murroksessa. Saman murroksen mainingit keikuttavat myös kirjasomea. Kun aikanaan puolivahingossa tulin aloittaneeksi kirjabloggaamisen, oli melkein kaikki toisin kuin nyt.

Muutokset eivät koske pelkästään somemaailmaa. Muuttunut on myös työelämä. Kun olen istunut työpäivän koneeni ääressä milloin Teams-palavereissa milloin webinaareissa ja väliajat vastaillut sähköposteihin, Whatsapp-viestiketjuihin ja tekstiviesteihin (kyllä, niitäkin edelleen saan työpuhelimeeni), ei oikein tunnu löytyvän puhtia istahtaa illalla koneen ääreen naputtelemaan pohdittua ja punnittua blogijuttua. Puhti ei aina riitä edes kunnolla tehtyyn Insta-päivitykseen.

Lopettamassa en silti ole, mutta muutoksia omaan tekemiseen ja toimintaan on ollut pakko miettiä. Jotkut niistä ovat toteutuneet itsestään sen kummemmin päätöksiä tai linjauksia tekemättä, toisia olen hautonut pidemmän aikaa.

Pelkkä kirjablogi ei oikein nykymaailmassa enää toimi kuin siinä alkuperäisessä tarkoituksessa, jossa sen aikanaan perustin, eli omana muistikirjana. Blogia käyvät edelleen lukemassa ilmeisesti jotkut kustantamoiden edustajat ja ehkä kirjailijat itse sekä koulutöitään tekevät koululaiset ja opiskelijat. Katso vaikka tuota sivupalkissa olevaa listaa suosituimmista teksteistä. Sekä Mila Teräksen että Colson Whiteheadin teoksista on tehtäviä suosituissa lukion äidinkielen oppikirjoissa…

Jos haluaa saada blogijutulleen lukijoita (ja kukapa ei haluaisi, itselleen voi kirjoittaa ihan tietokoneensa tiedostoihinkin), on niitä ’markkinoitava’ muissa somekanavissa. Kirsin kirjanurkallakin on oma Facebook-sivu ja Instagram-tili. Tili on myös X:ssa, mutta sinne en ole enää tehnyt sisältöä heinäkuun jälkeen. Kaipaan kirja-Twitterin kulta-aikoja hyvine keskusteluineen, mutta en enää halua tehdä korvauksetta sisältöä amerikkalaiselle miljardöörille. Mastodonttiin tein tilin, mutta masennuin kaiken alusta rakentamisen vaivan edessä.

Jos todella haluaisi olla aktiivinen kirjasomevaikuttaja, pitäisi olla mukana nuorekkaammissa kanavissa, kuten TikTokissa. Ne eivät kuitenkaan ole minun aluettani. Jo näiden perinteisten somekanavien käyttö on riittävän työlästä ja aikaa nielevää. Harmittaa välillä, että panos ei näy kummoisenakaan tuottona, mutta rakkaudesta lajiin tätä edelleen tehdään, niin jatkossakin. Dinosaurus siis grammaa kaltaisilleen!

Tuntuu siis ja ihan tilastojen valossakin näyttää, että oikein ketään ei enää kiinnosta lukea kirjablogia. Kieltämättä se taas syö omaa innostusta tehdä säännöllisesti juttuja. Hämmästyttävää kyllä saan kuitenkin edelleen ja jopa enenevässä määrin myös suoraa palautetta ihmisiltä, niin tutuilta kuin tuntemattomiltakin. Yllätyn ja hämmennyn aina, kun joku kertoo saaneensa minulta hyvän lukuvinkin. Juuri siksi juttuja kirjoitan, joten se on kaikkein paras palaute! Kiitos siis jokaisesta!

Mitkä kirjat sitten päätyvät lukulistalleni ja sieltä lopulta blogiini asti? Olen vuosien varrella profiloitunut dekkarifaniksi. Olen ihan tietoisesti pyrkinyt antamaan tilaa nuortenkirjallisuudelle ja nuorten aikuisten romaaneille. Spefi ja viihde ovat lähellä sydäntäni myös. Rakastan kotimaista kirjallisuutta. Yrityksistä huolimatta en ole pystynyt rajaamaan kenttääni kovinkaan onnistuneesti! Enää en edes yritä moista, vaan luen ja kirjoitan sellaisista kirjoista, joista haluan.

Vuosien varrella on blogistanian kulissien takana keskusteltu ja lempeästi kiisteltykin arvostelukappaleista. Kuka niitä saa ja millä perusteella? Pitäisikö ne ilmoittaa verottajalle? Vaikuttaako maksutta saatu kirja siitä kirjoitettuun blogijuttuun? Onko eettisempää kirjoittaa vain kirjaston kirjoista?

Itse olen alusta asti suhtautunut arvostelu- ja ennakkokappalekäytäntöihin arkisesti. Apuna on ollut jo ennen kirjablogiaikaa tehty sanomalehden avustajantyö, johon arvostelukappaleet kuuluvat luonnollisena osana. Kirja on siitä juttua kirjoittavan kriitikon tai bloggaajan työväline. Olen siis pyytänyt ja saanut arvostelukappaleita kustantamoilta myös blogiani varten.

Nykyään päädyn pyytämään kirjoja hyvin harvoin ja vakaan harkinnan jälkeen. Tämä on ollut ihan tietoinen päätös. En halua, että kirjabloggaaminen muuttuu suorittamiseksi, kirjojen lukeminen ja niistä kirjoittaminen velvollisuudeksi. Katson, että pyydetty arvostelukappale ainakin jossain määrin myös velvoittaa siitä kirjoittamaan.

Sen sijaan ilahdun joka kerta, kun postilaatikkoon kolahtaa jokin yllätyskirja. Olen siis etuoikeutettu sillä tavoin, että monella kustantamolla on yhteystietoni. Monet kirjailijat ja ainakin pienkustantamot, mutta nykyään isompienkin toimijoiden edustajat, myös lähestyvät kirjabloggaajia esimerkiksi sähköpostitse ja tarjoavat kirjaansa tai kirjojaan arvioitaviksi.

Harmillisen monelle joudun vastaamaan kiitos ei. Joko tarjottu teos ei sovi lainkaan omaan lukijaprofiiliini tai sitten tilanne kirjanurkassani on jo valmiiksi kaoottinen enkä ehdi lukea sinne jo tulleitakaan teoksia saati kirjoittaa niistä! En myöskään halua, että pienkustantamo tai yksittäinen kirjailija käyttää niukkoja varojaan postittaakseen minulle kirjansa ilman, että saa edes sen toivomansa blogijutun. Reiluuden nimissä kerron tilanteeni avoimesti kirjaansa tarjoaville.

Nykylinjaukseni on, että kirjoitan blogiin jutun vain sellaisista kirjoista, joista olen saanut painetun arvostelukappaleen. Kirja on ainoa palkkioni tekemästäni työstä. Saatan silti kuunnella kirjan, mutta kuunteluaikapalvelut maksan itse (muita vaihtoehtoja ei oikein ole tarjolla). Huomaatte tässä varmasti vähän hankalan kuvion: en pyydä arvostelukappaleita, mutta kirjoitan vain arvostelukappaleista. Tämä nyt kuitenkin on linjaukseni.

Poikkeuksia toki on tästäkin säännöstä. Se on tiukimmillaan isojen kustantamojen uutuuksien kohdalla. Vanhempia teoksia ja pienempien talojen kirjoja saatan lainata kirjastosta tai kaivaa omasta hyllystäni ja silti kirjoittaa niistä. Voin vaikuttaa kirjamarkkinoiden mekanismeihin minimaalisesti tai en lainkaan, joten tarjoan oman pikkiriikkisen panokseni mieluiten niille, jotka sitä eniten tarvitsevat tai jotka haluavat vastavuoroisesti tarjota minulle edes sen kirjan.

Menipä tämä juttu nyt synkistelyksi! Harmaansynkeällä marrassäällä lienee osuutensa asiaan. Kirjasome on tuonut elämääni valtavan paljon iloa ja lämpöä. Ehdottomasti sen paras anti ovat olleet ystävät ja tutut, toiset kirjasomettajat, ne kirjabloggaajadinosaurukset etunenässä, kustantamojen väki ja monet kirjailijat. Kirjamessut ja muut kirjalliset riennot ovat nykyään ensi sijassa tuttujen kohtaamisen areenoita! Lisäbonuksena tietysti se pääasia, eli kirjat. Lukeminen ainakin jatkuu, varmasti siitä kirjoittaminenkin!

Ihanaa kirjasyksyä kaikille teille, jotka tänne asti jaksoitte jaarituksiani lukea! Kiitos, että seuraatte ja luette!