Paratiisissa
pahinta on, että kaikkien toiveiden toteuduttua ei jää enää toivottavaa.
Mikään ei aja ihmistä eteenpäin.
Ville-Juhani Sutinen on kirjoittanut, toimittanut ja
kääntänyt kymmeniä teoksia, mutta tunnustan itse huomanneeni hänet vasta, kun hänen
esseeteoksensa Vaivan arvoista: esseitä poikkeuskirjallisuudesta (Avain,
2022) palkittiin tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla. En ole
kyseistä teosta ainakaan vielä lukenut, mutta sen idea vaikuttaa edelleen
kiinnostavalta. Voisin sen lukeakin.
Sen sijaan olen nyt lukenut Sutisen historiallisen romaanin Paratiisista,
joka on Uusi maailma -trilogian aloitusosa. Kiinnostuin romaanista jo, kun tein
listausta kevään 2024 historiallisista romaaneista, koska sen aiheet, 1600-luvun
Värmlannin metsäsuomalaiset ja Ruotsin valtion Amerikan Uusi Ruotsi
-siirtokunta, ovat todella mielenkiintoisia ja tuoreita. Ilokseni sain pian sen
jälkeen teoksesta arvostelukappaleen kustantajalta, ja ryhdyinkin miltei samoin
tein lukupuuhiin.
Puuhaa tämä lähes nelisatasivuinen pienellä kirjasimella
painettu teos sitten tarjosikin kosolti. Paratiisista on kaukana
historiallisen viihderomaanin perustyypistä, ja viihtymään pyrkivää lukijaa
etäännytetään monin keinoin.
Ensinnäkään Paratiisista ei ole kovinkaan
juonivetoinen romaani, vaikka lukija kyllä kiinnostuu seuraamaan sen kahden
päähenkilön tarinoita ja odottaa, milloin, miten ja missä ne vielä risteävät.
Samaten vähäisemmissä osissa olevat sivuhenkilöt alkavat putkahdella esiin
milloin missäkin käänteessä, minkä lukija myös ilahtuneena panee merkille. Varsinaisen
juonirungon, jos sellaisesta siis ylipäätään voi tämän teoksen parissa puhua,
muodostavat kahden suomalaistaustaisen henkilön elämäntarinat, joita seurataan
kummankin syntymästä kuolemaan. Romaani alkaa ja loppuu samalla lauseella: ”Sofie
avasi silmänsä.”
Toiseksi romaanin päähenkilöiden eli Sofien ja Lukki-nimisen
miehen elämät ovat pääosin kärsimystä eli he kokevat jatkuvaa nälkää, kylmää,
tauteja, epäoikeudenmukaisuutta, kaltoinkohtelua ja väkivaltaa eri muodoissaan.
Hengenlähtö on kummallakin useaan otteeseen hiuskarvan varassa, ja muu aika
meneekin sitten lähinnä ikävissä tai erittäin ikävissä olosuhteissa pieniä poikkeamia
lukuun ottamatta. Lukija ei pääse juuri helpommalla, sillä Sutinen osaa erinomaisesti
kuvata kuvottavia oloja ja tapahtumia.
Kolmanneksi Sutinen suosii epäsuoraa kerrontaa, joten
keventävä dialogi puuttuu lähes kokonaan. Myös kieli tuntuu tarkoituksellisen koukeroiselta
ja ladatulta. Esimerkiksi vaikkapa tällainen satunnaisesti poimittu mutta hyvin
tyypillinen virke:
Kiepiten käynnistyvän kevään niistämä maa uitti
uumenistaan nahkeutta mädän lihan rahvaanomaisuudella, purot ja joet virtasivat
tuntemattomuuksista loputtoman oloisessa välinpitämättömyydessään niin kuin
liian pitkä nurkkakusi.
Lukijan on siis keskityttävä ja välillä pinnisteltäväkin
pysyäkseen kertojan kyydissä. Herpaantuminen kostautuu, mutta toisaalta
keskittyminen palkitaan, sillä tekstissä on oma imunsa ja se tarjoaa ilahduttavia
oivalluksen hetkiä.
Neljänneksi Sutisen käyttämä kaikkitietävä kertoja vie
lukijaa 1600-luvun uumenissa, mutta täräyttää muutamaan otteeseen välähdyksiä
nykyajasta kuin muistuttaakseen, että romaania tässä nyt kuitenkin ollaan
lukemassa:
Alukset kaarsivat päävirrasta haarautuvalle
Kristiinajoelle, joka siihen aikaan oli pelkkä nimetön uoma, joskin verrattain
leveä. Seuraavana vuonna se kastettiin kuningattaren mukaan. Pari virstaa
ylempänä myös Kristiinajoki jakautui, ja siinä raivaajat katsoivat olevan
sopiva sija, nykyisen teollisuuspuiston, aurinkopaneelipellon ja
itsepalveluvaraston välissä, laittaa Uusi Ruotsi.
Paratiisista siis kertoo skogsfinneistä eli
1600-luvulla itämaasta eli nykyisestä Suomesta Ruotsin Värmlannin metsiä asuttamaan
houkutelluista tai pakotetuista asukkaista ja heidän jälkeläisistään. Valtio
antoi uudistilojen raivaajille maata maksutta ja vielä muutaman vuoden verovapauttakin
saadakseen laajat metsäalueet asutettua. 1600-luvun puolivälissä tilanne alkoi
jo muuttua, ja kruunun virkamiehet kiersivät tarkastamassa tiloja. Jos asutus
ei täyttänyt tiettyjä vaatimuksia, asukkaat häädettiin ja tilat otettiin
takaisin valtiolle. Suomalaisten harjoittamaa kaskiviljelyä alettiin karsastaa,
koska sen katsottiin tuhoavan metsää ja tuhlaavan arvokasta puuta, jolla oli
kova kysyntä alueen rautaruukeissa.
Metsäsuomalainen Sofie syntyy romaanin ensimmäisellä sivulla,
mutta pian hänet hylätään maantienvarteen. Ihmeen kaupalla hän kuitenkin
pelastuu elämälle. Lukki taas on tuolloin jo syntynyt jossakin Savon
sydänmailla. Kummankin lähinnä kammottavia elämänpolkuja seurataan, ja kuten
sanottu, jossakin kohdissa ne risteävät.
1600-luvulla Ruotsi oli suurvalta, mikä asema tosin alkoi jo
uhkaavasti murentua pitkissä Euroopassa käytävissä sodissa. Samaan aikaan
eurooppalaiset merivallat ja erityisesti kauppakomppaniat alkoivat ottaa
jalansijaa uusilla vastikään ’löydetyillä’ mantereilla. Ruotsin osuus
kolonialismissa ei ollut mitenkään massiivinen, mutta jotain sentään
tapahtuikin.
Myös Sofie ja Lukki päätyvät omia reittejään Delaware-joen
rantaan nykyisen Philadelphian alueelle perustettuun kituliaaseen Uuden Ruotsin
siirtokuntaan. Romaanin jälkipuolisko kertoo Uuden Ruotsin vaiheista, joihin
myös Sofien ja Lukin vaatimattomat elämäntarinat kietoutuvat.
Miten tähän kaikkeen ylenpalttiseen kärsimiseen ja kuvottaviin
yksityiskohtiin sitten liittyy paratiisi, joka on jo romaanin nimessäkin? Siitä
kyllä puhutaan moneen otteeseen, ja sitä ajatellaan eri kulmilta. Kysymys koskee
ihmistä ja ihmiskuntaa laajemminkin. Miksi ihminen ponnistelee kerätäkseen
itselleen yhä enemmän erilaista hyvää? Mikä on tarpeeksi? Millaisen hinnan siitä
voi maksattaa muilla? Millä oikeudella luonto ja alkuperäisasukkaat otetaan
haltuun ja alistetaan?
Kenties paratiisi on totta vain ennen viattomuuden
menetystä, silloin kun sitä ei tietoisesti tavoitella. Tai kukaties paratiisi
on olemassa juuri sen aikaa kun sitä etsitään, ei enää siinä vaiheessa kun se
löytyy. Paratiisin löytäminen tarkoittaa paratiisin katoamista, sitä ei ole
muualla kuin mielen sisällä.
Ovatko metsäsuomalaiset tavoitelleet paratiisia asuttaessaan
Värmlannin mittaamattomilta tuntuneita koskemattomia metsiä? Ainakin uuteen
maailmaan vapaaehtoisesti purjehtivilla mielissä väikkyi koskematon paratiisi, jonka
antimet olisivat vain otettavissa. Suurin osa esimerkiksi Ruotsista Amerikkaan
1600-luvulla muuttaneista ei tosin ollut liikkeellä vapaaehtoisesti, vaan he
olivat rangaistusvankeja, joiden tuli suorittaa työvelvoitteensa uudella
mantereella. Näin heistä saatiin irti mahdollisimman vähällä paras mahdollinen
tuotto.
Mutta oliko Uusi Ruotsi tai Amerikka ylipäätään kaivattu
paratiisi? Ainakin sen oli sekasortoisesta Euroopasta lähteneille mahdollisuus
uuteen alkuun, Jumalan lahja vieläpä. Uskon opeilla perusteltiin niin luonnon
kuin ihmistenkin alistaminen uusille isännille. Siirtokunnan pappi keskustelee
aiheesta tulkkina toimivan lenapeintiaanin kanssa:
Raivattu, rakennettu luonto johdattaa ihmistä oikealle tielle, Holm selitti,
kun taas villi luonto kannustaa paheisiin.
Oliko paratiisikin sitten paha?
Romaaninsa henkilöiden kautta Sutinen tuo esille monta nykyihmisen
kannalta kiinnostavaa teemaa ja kysymystä. Lukki tavoittelee lopulta vain
suurinta mahdollista vapautta. Sen voi saavuttaa vain irrottautumalla mahdollisimman
tarkoin järjestäytyneestä yhteiskunnasta. Rajuimmillaan mies sinnittelee
Värmlannin metsissä ankarat talvet maakuopissa, koska ei halua sitoa itseään
mihinkään. Samalla hän kauhistelee rautakaivoksilla ja ruukeissa näkemäänsä tuhoa,
jonka ihminen toiminnallaan saa aikaan:
Saadakseen haluamansa ihmisen oli tehtävä aina vain
suurempaa väkivaltaa ympäristölle, jonka varassa eli. Lukin ymmärrykseen
mahtui, että linnut rakensivat pesiä risuista ja majavat kokosivat sumppuja
puusta, mutta että ihminen hajotti vuoren ja otti sieltä kiveä ja rautaa, sitä
hänen oli vaikea käsittää. Tietenkään lintujen, majavien tai edes karhujen
voimat eivät riittäneet kallion hajottamiseen, kun taas ihminen oli keksinyt
siihen keinon. Mutta tarkoittiko keinon keksiminen, että sitä oli välttämättä
käytettävä?
Lukki tietää kokemuksensa kautta, että sellaista paratiisia,
joka elättäisi ihmisen ilman tämän omia ponnisteluja, ei ole olemassakaan. Äärimmäisyyksiin
menevä vapaudentavoittelu ajaa hänet itsensä lopulta paradoksaalisesti
vankeuteen. Sofie toteaa jossain vaiheessa, että hän toivoo elämältä vain saavansa
olla rauhassa. Toive ei ole kovin vaativa, mutta onko sekään saavutettavissa.
Paratiisista on siis melkoinen romaani monin tavoin. Ympäristöteema
ja kysymykset länsimaisen ihmisen oikeudesta toimia kuten toimii ovat
relevantteja niin 1600-luvulla kuin tänä päivänäkin. Näiden asioiden käsittely
historiallisen romaanin kehyksessä toi mieleeni Iida Turpeisen Elolliset-romaanin,
jossa on pohjimmiltaan sama idea, vaikka toteutustapa ei identtinen olekaan. Myös
Maria Turtschaninoffin Suomaan teemat nousivat mieleeni Paratiisista-romaanin
parissa.
Eivätkä pelkästään sadot, laivat ja työkalut parantuneet,
vaan niiden myötä koheni myös ihmisten elämä. Yhä useampi lapsi selviytyi, yhä
useampi aikuinen pysyi hengissä ja saattoi tehdä työtä. Saatiin koko ajan
enemmän ja myös tarvittiin koko ajan enemmän, ja niin molemmin puolin
valtamerta ihastuttiin siihen, mitä kutsuttiin kehitykseksi.
Ville-Juhani Sutinen: Paratiisista
Into 2024. 385 s.
Äänikirjan lukija Markus Niemi.
Arvostelukappale.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti