Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla

Kovin nuorelta näyttävä esikoiskirjailija seisoo talvisessa metsässä ja katsoo lehtikuvaajan kameraan. Valju aurinko paistaa kuusenoksien lomitse ja kirjailijan olkapään yli katsojan silmään. Häikäisee.

Häikäisevä on Mikko Kamulan ja hänen Metsän kansa -sarjansa tarinakin. Kahdeksantoistavuotiaana lukiolaisena Kamula alkoi haaveilla Suomen muinaisuudesta kertovan teoksen kirjoittamisesta. ”Yhdistelmä fantasiaa ja historiallista romaania. Suurteos, joka tutustuttaa nykylukijat esiäitien ja -isien elämään ja ajatusmaailmaan – jumaliin, henkiin, haltijoihin, noitiin, tietäjiin, jättiläisiin.” (Aamulehti 24.12.2016)

Seurasi kymmenen vuotta määrätietoista opiskelua ja lukemista ennen kuin Kamula pääsi seuraavaan vaiheeseen eli kirjoittamiseen. Vaikein oli vielä edessä: kustantamon porttien avaaminen. Se kuitenkin onnistui kuin sadussa. Vain muutamaa viikkoa käsikirjoituksen lähettämisen jälkeen Gummerukselta soitettiin. Kustantamo ei halunnut pelkästään Kamulan lähettämää romaanikäsikirjoitusta vaan kokonaisen sarjan romaaneja. Ryhdyttiin työstämään kuusiosaiseksi suunniteltua tiiliskiviromaanien kokonaisuutta.

Aloitusosa Ikimetsien sydänmailla ilmestyi muutama viikko sitten. Suomalainen historiallinen romaani, jossa on vahvasti mukana muinaista mytologiaamme, kuulostaa aivan minun kirjaltani. Olen lukenut melkoisen määrän historiallisia romaaneja sekä kosolti fantasiaromaaneja, opiskellut Suomen historiaa ja kirjallisuutta, pikkuisen folkloristiikkaakin, joten aihepiiri ei ole tosiaankaan vieras. Oikeastaan päinvastoin. Mutta ei se haittaa, luen mielelläni lisääkin. Tiiliskiven kimppuun siis!

Jo alkumetreillä Ikimetsien sydänmailla toi mieleeni Juhani Ahon romaanin Panu. Panu on jäänyt elävästi muistiini huimana lukukokemuksena, vaikka sen lukemisesta on kulunut jo pian kauhistuttavat kolmekymmentä vuotta. Ei siis mikään huono juttu, että yhtymäkohtia on. Ahon tavoin Kamula on sijoittanut romaaninsa tapahtumat kiinnostavaan uuden ja vanhan törmäyskohtaan, 1400-luvun Suomeen. Kristinusko on valtaamassa perimmäisiäkin metsiä, mutta vanhat tavat ja perinteinen usko ovat vielä sitkeästi hengissä kansan keskuudessa. Murrosaika on monin tavoin jännitteistä ja siten kiinnostavaa.

Juko Rautaparta on muuttanut Juvalta sukunsa eräsaunan tuntumaan keskelle Savon ikimetsiä. Muutto on tarkoitettu pysyväksi, sillä mukaan on otettu hirsinen savupirttikin. Hirsikuormaan on livahtanut myös talonhaltija Mökkö, josta on Rautaparran väelle korvaamatonta apua moneen otteeseen. Juko on menettänyt ensimmäisen vaimonsa ja halunnut aloittaa uuden elämän uuden vaimonsa Matelin kanssa. Romaani alkaa Matelin vaikealla esikoislapsen synnytyksellä.

Perheeseen kuuluvat myös Jukon lapset Heiska, Varpu ja Tenho. Tämä kolmikko on tarinan keskiössä, sillä heidän näkökulmastaan useimmat tapahtumat kuvataan. Heiska on jo aikuisuuden kynnyksellä, Varpu viisitoistavuotias neito ja Tenho kymmenen korvilla. Tenholla on taipumuksia, jotka romaanin mittaan vähittäin vahvistuvat. Hän tulee poikkeuksellisen hyvin toimeen haltijoiden kanssa. Vanha Mökkö tuntuu tulevan apuun, kun juuri Tenho sitä kipeimmin tarvitsee.

Juko on halunnut myös paeta yhä ankarammaksi käyvää verotusta. Kruunu vaatii säälimättä omiaan, samoin kirkko, jolta ei Jukon mielestä heru oikein mitään maksamisen arvoista vastalahjaksi. Kaiken lisäksi Olavinlinnan rakentamiseenkin kerätään paitsi rahaa myös miehiä. Riittävän syvällä korvessa Juko toivoo olevansa turvassa, kunhan asuinpaikka pidetään visusti salassa ulkopuolisilta.

Verottaja ei ole uudisraivaajan ainoa vastus. Riistamaista ovat kiinnostuneet myös karjalaiset ja lappalaiset. Välit kummankaan kansan kanssa eivät ole parhaat mahdolliset, ja Rautaparta naapureineen kohtaa molempien edustajia vähemmän ystävällisissä merkeissä. Parikymmentä vuotta jatkunut rauhan aika on tuudittanut väen valheelliseen turvallisuuden tunteeseen.

Tarttuessaan Ikimetsien sydänmailla -kirjaan lukijan on hyvä tiedostaa, että kyseessä on tosiaankin pitkäksi aiotun sarjan aloitusosa. Juonilinjat nimittäin kehkeytyvät hyvin verkkaan, vaikka selvästikin useampaakin tulossa olevaa konfliktia jo alustetaan.

Mutta kyllä mittavassa romaanissa tapahtuukin paljon ja monenlaista. Elämä savolaismetsissä ei suinkaan ollut vaivatonta ja vaaratonta. ”Kamulan tekstin on määrä viihdyttää, mutta myös opettaa.” Tätä periaatettaan kirjoittaja on myös noudattanut. Seikkailut vuorottelevat uudisraivaajien arjen ja juhlan kuvauksilla. Välillä ne lomittuvat, kuten eräretkellä, jolle Heiska pääsee ensimmäistä kertaa mukaan. Miehet metsästävät, kokevat ansoja ja törmäävät vihamielisiin lappalaisiin. Yhteentörmäyksessä syntyy ruumiita ja lappalaisnoita kiroaa Jukon.

Seuraukset ovat tuhoisat. Noidan nostattama kauhea karhu hyökkää Jukon perheen kimppuun ja surmaa tämän pienen tyttären. Aikanaan karhu kaadetaan ja pidetään asiaankuuluvat peijaiset. Kaikkea tätä kuten monia muitakin vanhoja perinteitä Kamula kuvaa tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Kuulostaako pitkäveteiseltä? Sitä se ei missään nimessä ole. Vaikka monet kirjassa kuvatut asiat olivat minulle tuttuja, tempauduin silti sen maailmaan vastustamattomalla imulla. Kamula on kutonut tarinaan oivallisesti niin metsänpeittoon joutumisen kuin aarnivalkean osoittaman aarteen löytymisen sekä monia muita muinaisuskon kulmakiviä. Saniaisetkin kukkivat juhannusyönä.

Ahon Panun tavoin Ikimetsien sydänmailla -romaanissakin on keskeisessä osassa tietäjä. Yörnin äijä asustelee suhteellisen lähellä Rautapartojen savupirttiä, vain päivän matkan päässä. Yörnin äijällä on poikkeuksellisen vahvoja taitoja niin parantamisen kuin ennustamisenkin aloilta. Väkevä shamaani on Rautaparren väelle enemmän kuin tarpeen erilaisten vaarojen uhatessa. Pienen Mielo-vauvan henki ei tunnu pääsevän lepoon, ja hänen hautapaikkansa liepeillä vaanii jokin yliluonnollinen pahuus. Sen karkottaminen taitaa olla Yörnin äijällekin ylivoimaista.

Lähes seitsemänsataasivuinen romaanijärkäle, jossa vasta pohjustetaan tulevia konflikteja ja kuvataan perusteellisesti vanhoja työtapoja riistanpyynnistä kaskenpolttoon ei siis kuulosta välttämättä kovin viihdyttävältä. Mutta Kamulalla on hallussaan oivallinen rytmitaju. Suvantokohdat eivät pääse kovinkaan usein venymään liian pitkiksi, kun jo tapahtuu jotain odottamatonta, joka pääsääntöisesti muuttuu hiuksia nostattavan jännittäväksi ja  kiivaaksi toiminnaksi.

Monissa kohtauksissa ratkaisu saadaan fantasiaelementtien kautta, kuten vaikkapa Tenhon orastavia kykyjä hyödyntämällä. Itse pidin näistä kohdista, joissa karhunhampaalla nostatetaan aallokkoa tai talonhaltija puhkaisee väkivaltaisen tunkeilijan silmän (!). Henkilöhahmot pitävät näitä tapahtumia tilanteesta riippuen hämmästyttävinä tai pelottavinakin, mutta ne ovat kuitenkin heille perimmältään luonnollisia. Ne myös kuvataan itsestään selvinä, tavanomaisina asioina, eikä niitä jäädä sen kummemmin pohdiskelemaan.

Miten ratkaista kielikysymys, kun tapahtumat sijoittuvat kuudensadan vuoden taakse? Kamula kirjoittaa henkilöidensä suuhun selkeän modernia yleispuhekieltä. Ymmärrettävä päätös, mutta silti välillä hätkähdin, kun jokin ei ’kiinnostanut pätkääkään’ tai kun toivotettiin iloisesti ’hyvää päivän jatkoa’. Vielä muistan senkin, kun viimeksi mainittu fraasi särähti korvaan teennäisen tekopirteänä amerikkalaisuutena. Ripaus Savon murretta olisi kenties elävöittänyt dialogia.

Vaikka ajat muuttuvat, ihmiset pysyvät kuitenkin sisimmältään samanlaisia. Tätä ajatusta Kamula noudattaa uskollisesti. Hyvä niin, vaikka Varpun nykyteinimäinen käytös paikoin onkin jotenkin anakronistista. Naimaikäisen nuoren naisen murheista suurin liittyy tietysti sopivien sulhasehdokkaiden vähyyteen tai suoranaiseen olemattomuuteen, mutta muut arkisen raadannan huolet eivät häntä tunnu painavan. Sen sijaan vaatteisiin ja ulkonäköön satsaaminen ovat keskeisiä. Antaapa Varpu pukeutumisvinkkejä uudelle ystävättärelleenkin Ukon vakkajuhlien alla.

On mielenkiintoista nähdä, millaisia lukijoita Kamulan sarja tavoittaa. Toivottavasti ainakin riittävän monia, jotta kunnianhimoiset suunnitelmat suursarjasta toteutuvat. Seuraavaa osaa odotellessa kannattaa siis lukea ainakin Juhani Ahon Panu.

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla (Metsän kansa 1)

Gummerus 2017. 680 s.

Arvostelukappale.

Vera Vala: Milanon nukkemestari

Luettuani Vera Valan neljännen Arianna-dekkarin Tuomitut olen ollut pettynyt ja hieman kiukkuinenkin. Olen todennut, että olemme Ariannan kanssa ajautuneet todennäköisesti lopullisesti erillemme. Jos olisin voinut aivan vapaasti päättää, olisin varmaankin lopettanut sarjan seuraamisen siihen ja todennut, että maailmassa on muita kirjoja minulle ja muita lukijoita Valan tuotannolle.

Lähtökohta ei siis ollut mitenkään edullinen Milanon nukkemestarille eli Valan viidennelle Arianna-dekkarille. Lukija oli jo valmiiksi negatiivisella mielellä, ja kirja tuntui käsissä järkälemäiseltä. Sivuja onkin edelleen tuhdisti, yli neljä sataa, mutta satakunta edellistä osaa vähemmän sentään. Edelleen olisi rutkasti varaa tiivistää tekstiä ja jäntevöittää kerrontaa. Olen aiemminkin muiden teosten äärellä todennut, että kun dekkarin sivumäärä alkaa ylittää kolmen sadan rajan, on syytä kirjoittajan ja kustantajan edustajan pysähtyä miettimään, mikä tekstissä sitä edellyttää. Jos perusteet ovat kunnossa, jatketaan, jos eivät, karsitaan.

Ariannan elämä on sitten viime tapaamisen hieman asettunut uomiinsa. Arianna ja Bartolomeo ovat selvittäneet välinsä, pariskunnan tytär Selene on jo toisella vuodella ja perhe on muuttanut Milanoon Bartolomeon uuden työn perässä. Arianna on lopettanut yksityisetsivänä hääräilyn ja saanut paikan yliopistolta oikeuspsykologian laitokselta tutkijana. Suhteita on hyödynnetty, mutta sehän on maan tapa.

Milanossa tapahtuu kaksi murhaa, joiden uhrit ovat nuoria opiskelijoita. Uhrit on aseteltu näytteille nukke kädessään. Murhat ovat yksityiskohtia myöden samanlaisia kuin neljä vuotta aikaisemmin tehdyt sarjamurhaaja don Matteon, milanolaisen munkin, uhrit. Onko don Matteo sittenkään ollut murhaaja ylipäätään, vai onko hänellä apuri vankimielisairaalan ulkopuolella?

Don Matteon syyllistyminen aiempiin murhiin on ollut ankara isku katoliselle kirkolle, eivätkä ainakaan kaikki uskonveljet muutenkaan tunnu sulattavan ajatusta lempeäksi tunnetun miehen syyllisyydestä. Niinpä Vatikaanin ylin johto määrää Ariannan veljen Areksen tutkimaan tuoreimpia tapauksia Milanoon poliisin avuksi. Asetelma on siis sama kuin Tuomituissakin: Arianna ja Ares ovat samassa kaupungissa työskentelemässä saman tapauksen kimpussa kumpikin tahoillaan. Ariannan tutkimusprojekti sattuu nimittäin liittymään samaan laitokseen, jossa don Matteota hoidetaan.

Yksi Ariannan potilaista, Gianni, on karannut juuri ennen ensimmäistä uutta nukkemurhaa. Yhteys pelottaa Ariannaa, jolla on kytkentä Gianniin muutakin kautta kuin vain työn. Ares penkoo tahollaan don Matteon taustoja koettaen selvittää, kuka hänet olisi voinut aikanaan lavastaa syylliseksi. Pian hän törmää hauraan eteeriseltä vaikuttavaan Sofiaan, don Matteon tanssijasisareen, ja vastoin kaikkia sääntöjä rakastuu. Don Matteon perhe on täynnä kummallisia yksilöitä, ihmissuhdekiemuroita ja menneisyyden synkkiä salaisuuksia. Kukaan ei tunnu olevan normaali.

Kirkon valtataistelut ja juonittelut sekä yliopiston tutkimusten kyseenalaiset menetelmät liittyvät myös osaltaan kuvioihin, samoin Areksen henkilökohtaiset kamppailut uskossaan. Aineksia on siis jälleen koossa yllin kyllin, mutta lopulta ratkaisut löytyvät yllättävän läheltä. Lukijaa harhautetaan tai ainakin koetetaan harhauttaa erilaisin lavastuksin ja vihjailuin, mutta kokenut dekkariharrastaja haistaa kyllä syyllisen kohtalaisen ajoissa. Jännitettäväksi sitten enää jääkin, miten kaikki todistetaan ja milloin Ares ja Arianna oivaltavat totuuden.

Olen viimekertaisen juttuni loppuun kirjoittanut:
 

”Lukijana olen myös turhautunut Ariannan menneisyyden salaisuuksien panttaamiseen. Tälläkin kertaa kirja päättyy taitavaan koukkuun, joka liittyy juuri tähän.” Kas, voin siteerata jälleen itseäni. Viidennessä romaanissa ei ole päästy paljoakaan lähtöruutua edemmäs Ariannan (ja Areksen) synkän menneisyyden selvittelyssä. Nyt sentään väläytetään selitystä Ariannan uskomattomaan muistinmenetykseen. Mutta el Lobo alias Rodolfo putkahtaa tälläkin kertaa odottamatta kuvioihin liittymättä sitten kuitenkaan yhtään mihinkään.

Kuten huomaa, en ollut kovin ihastunut Milanon nukkemestariinkaan. En vain vieläkään jaksa sulattaa sarjan synkkenemistä osa osalta. Sarjamurhaajat ovat trendikkäitä (ja Arianna ja Ares ovat kumpikin tehneet opinnäytetyönsä sarjamurhaajista!). Onko silti pakko viedä aivan toisenlaista fiilistä alkuosissaan välittänyttä sarjaa tähän suuntaan? Näemmä on. Valitettavasti. Kummasti kuitenkin kaipaan alkuosien Italian kiehtovaa leppeyttä, vaikka tällä kertaa toki Gardajärven maisemiakin ihaillaan, ja huumorin pilkahdusta edes siellä täällä. Ernesto lemmenhuolineen takaisin!

Tasapuolisuuden nimissä on nostettava myönteisempiä arvioita sarjasta ja tästä viimeisimmästä lukemastani. 

Lumiomena-blogin Katja toteaa: ”Myös murhat ovat raaistuneet ja täten Valasta on tullut kirja kirjalta vankempi dekkaristi.” 

TuijaTa . Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija ylistää: ”Ja sitten hyvät uutiset: juoni ja kerronta sujuvat mainiosti. Kerronta perustuu siihen, että useiden henkilöiden näkökulmia vaihdellaan. Se koukuttaa kivasti ja laventaa asetelmia sekä horjuttaa yksioikoisia tulkintoja. Sisarusparissa on vetoa, sen verran epätavallinen tausta ja elämäntapa heillä on – vastaavanlaisia ei jännityskirjallisuudessa ole aiemmin nähty. Ja sitten ovat nämä tutkimattomat ihmisten pimeät puolet, tunteiden leimahdukset, kihelmöinnit, ennakoimattomat kemiat – ne kuvataan tehokkaasti.” 

Kasoittain kirjoja -blogin Nina: ”Jään innolla odottamaan seuraavaa osaa ja uusia paljastuksia Ariannan menneisyydestä.” 

Makuja on siis monia. Hyvä niin.

Vera Vala: Milanon nukkemestari
Gummerus 2016. 431 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Arianna de Bellis tutkii -sarja:

Kuolema sypressin varjossa

Kosto ikuisessa kaupungissa

Villa Sibyllan kirous

Tuomitut

Milanon nukkemestari

Niina With: Lähettäjä tuntematon

Myllylahti-kustantamon kustannuspäällikkö Niina With on jo pitkän linjan kirjailija, sillä esikoisdekkari Lähettäjä tuntematon on hänen kahdeksas julkaistu teoksensa. Aikaisemmasta tuotannosta olen ehtinyt lukea vain chick lit -genreen lukeutuvan Taisit narrata, Stella.  Kirjoittaminen sujuu Withiltä ammattimaisen varmasti ja vaivattomasti, ja dekkarin lukeminen kävi luonnikkaasti. Viihdyinkin oikein mainiosti, vaikka mitään mullistavan järisyttävää en teoksen parissa kokenutkaan.

Lähettäjä tuntematon -dekkarissa on kaksi päähenkilöä: espoolainen Maa-kustantamon kustannustoimittaja Laura Sirola ja seinäjokinen toimittaja Sami Vilén. Laurakin on eteläpohjalainen juuriltaan. Samin perhe on kokenut syksyllä salaperäisen kriisin, jonka seurauksena vaimo Hannele on masentunut ja pitkällä sairauslomalla. Laura on eronnut snobistisesta ja määräilevästä Viljosta ja koettaa sopeutua taas elämään yksin ja päättämään omista asioistaan. Kummallakin on myös työstressiä, koska molempien alat ovat murroksessa ja YT-neuvottelujen uhka leijuu alituiseen pään päällä.

Samaan aikaan ja toisistaan tietämättä kumpikin saa kummallisen yhteydenoton. Lauralle tarjotaan käsikirjoitusta, joka koukuttaa hänet kummallisesti uhkaavalla ja samalla omituisen todentuntuisella tunnelmallaan. Lähettäjään ei kuitenkaan saa yhteyttä. Samille tarjotaan tilaisuutta osallistua journalistiseen tutkimukseen rahapalkkiota vastaan. Arveluttavan tarjouksen tekijä haluaa kuitenkin pysyä tuntemattomana.

With tihentää mukavasti tunnelmaa teoksen alkupuolella, ja kun Lauran ja Samin polut risteävät, alkaa tulla toimintaakin mukaan. Hieman ote kirpoaa keskivaiheen jälkeen ennen loppukiihdytystä ja ratkaisua. Vaikka syyllisen paljastuttua motiivi vaikuttaakin melkoisen heppoiselta ja kaukaa haetulta, on loppu sutjakka eikä sorru turhaan rautalankamallin vääntämiseen.

Parasta antia dekkarissa oli mielestäni kustannusmaailman todentuntuinen kuvaus. En muista ennen lukeneeni dekkaria, jossa kustannustoimittaja on mukana ratkaisemassa rikosta. Myös toimittajan työn ja pikkulapsiperheen arjen kuvaukset ovat realistisia mutta eivät liiallisilla yksityiskohdilla raskautettuja.

Niina With: Lähettäjä tuntematon
Myllylahti. 282 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Helena Åhman: Vallan varjo

Tietokirjailija Helena Åhmanilla on vaikuttava bisnesura sekä korkea ja monipuolinen koulutus. Titteliluettelossa mainitaan ainakin työpsykologian tohtorin arvo ja kauppatieteen maisterin tutkinto. Plakkarissa on myös Ekonomiliiton kirjallisuuspalkinto. Meriittejä siis riittää, ja nyt Åhman on debytoinut kaunokirjallisuuden puolella dekkarillaan Vallan varjo.

Siirtyminen ei ole käynyt aivan vaivatta. Kirjoittajan valtava tietomäärä psykologiasta ja asiantuntemus ihmisten johtamisesta muodostuvat dekkarissa taakaksi, joka olisi voitu välttää haluttaessa. Se tosin olisi vaatinut itse dekkarijuonen osalta vielä rutkasti kehittelyä, sillä nyt puolet romaanista on täytteeltä vaikuttavaa luennointia ja filosofointia. Aiheet, kuten ihmismielen varjot, kyky pahaan ja erilaiset manipulointitavat ja johtamismallit, ovat toki kiinnostavia, mutta eivät oikein jaksa dekkarin lukijaa innostaa.

Päähenkilö KRP:n rikostutkija-psykologi (kyllä, kokeiluluonteinen yhdistelmävirka) Nina Susitaival on sopivasti Lontoossa, kun Highgaten hautausmaalta löytyy murhattu suomalainen liikemies. Nopeasti tarina siirtyy turvallisesti kotimaan kamaralle Helsinkiin, missä Nina työtovereineen jatkaa tapauksen tutkintaa puhuttelemalla uhrin eli Johan Bergin läheisiä, kuten vaimoa ja rakastajatarta, sekä esimiestä ja työtovereita. Selitystä murhaan ei tunnu löytyvän, vaan Nina käy opettamassa Tampereella Hervannan 

poliisiammattikorkeassa poliisikokelaita ja lounaalla ystävänsä oikeuspatologi Kannaksen kanssa, mikäli ei satu viettämään aikaa poikaystävänsä Eetun parissa.

Joutokäynnillä mennään, kunnes yllättäen suomalainen pankinjohtaja löytyy murhattuna New Yorkista ja jälleen hautausmaalle aseteltuna. Poliisien ällistykseksi uhreilla on vahva yhdistävä tekijä. Kuka oikein voi olla murhien takana ja mikä on motiivi? Tutkinta ei vieläkään oikein etene mihinkään suuntaan, ja loppuratkaisuun päästäänkin todellisten onnenkantamoisten kautta.

Lukijalle tarjoillaan säännöllisin väliajoin vihjeitä murhaajan sairaasta ajatusmaailmasta, mutta vihjeet ovat kryptisiä ja vinksahtaneita. Rakenteena menetelmä on paljon käytetty, joten se ei oikein tuo mitään lisäarvoa tarinaan ainakaan tällaisenaan. Sen sijaan kirjailijan itsensä ottamat tunnelmaa tihkuvat valokuvat tekstin lomassa ovat uutta dekkarigenressä.

Vallan varjo on mielenkiintoinen kokeilu, mutta ainakin minä luen mieluummin johtamisoppaat ja dekkarit edelleen erikseen.

Helena Åhman: Vallan varjo
Suomen liikekirjat 2016. 307 s.

Vuoden johtolanka 2017 -palkintoehdokas. 

Max Seeck: Hammurabin enkelit

Sain jo kesällä (2016) kustantajalta pehmeäkantisen ennakkokappaleen Max Seeckin esikoistrilleristä Hammurabin enkelit. Saattaa kuulostaa ylimieliseltä, mutta menossa olleen Vuoden johtolanka 2017 -raatilaisuuden takia voi puhua jonkinlaisesta kirjatsunamista, joka tuntui vyöryvän asuntoomme. Sen tuoksinassa vilkaisin ennakkokappaletta hyvin ylimalkaisesti, koska se ei selvästikään ollut tulossa Johtolanka-arvioitavaksi. Kirjailijan ja kirjan nimet sekä kannen voimakas väritys loivat mielikuvan jostain ei-suomalaisesta, ja niinpä lätkäisin ennakkokappale-paran ’luetaan-joskus-jos ehditään’ -pinon päällimmäiseksi ja unohdin sinne.

Vähitellen omaan kuplaani alkoi kirjan virallisen ilmestymispäivän tienoilla kuitenkin tihkua tietoa, että Max Seeck on ihan supisuomalainen nuorimies, joka on kirjoittanut kansainvälisen tyylin trillerin. Vieläkään ei oikein kunnolla lamppu kirkastunut, mutta Helsingin Dekkarifestivaaliin mennessä olin jo vähitellen tajunnut, että kyseessä taitaa olla ihan varteenotettava esikoiskirja, joka todennäköisesti vielä laskeutuu meidän raatilaistemmekin kirjapinoihin. Näin myös kävi. Dekkarifestivaalilla Seeck kertoili kirjastaan mukavan oloisesti, mutta trillerin juonesta ei kauheasti voi tuollaisissa promotilanteissa paljastaa.

Seeck kertoi ajatuksen kirjan kirjoittamisesta muhineen jo pitkään alitajunnassa, ja Kroatian-lomamatkalla sitten naksahti ja tekstiä alkoi syntyä. Ei siis ihme, että merkittävä osa Hammurabin enkeleiden tapahtumista sijoittuu juuri huikean kauniisiin maisemiin Kroatiaan ja sen lähituntumaan entisen Jugoslavian alueelle.

Trillerin konventiot ovat Seeckillä hyvin hallinnassa, eikä hän ainakaan vielä tässä esikoisessaan halua tai uskalla niitä lähteä murtamaan. Tuntuu lähinnä, että kirjoittaja haluaa näyttää pystyvänsä tähän siinä missä kokeneemmat ja nimekkäämmätkin tekijät. Eikä voi kiistää, kyllä Hammurabin enkeleissä on potkua.

Suomen Kroatian suurlähetystön pikkuvirkailija on kadonnut jäljettömiin, eivätkä paikalliset viranomaiset ole saaneet mitään aikaan parin viikon tutkinnan aikana. Suomen ulkoasianministeriössä päätetään tarttua itse toimeen, ja muutamien asiaan kuuluvien mutkien ja vastustelujen jälkeen pääkallopaikalle lähetetään varsin omintakeinen kaksikko ilman poliisivaltuuksia: Daniel Kuisma, Jugoslavian sodan veteraani, ja Annika Lehto, häikäisevän kaunis blondi ministeriöstä.

Kuten asiaan kuuluu, lähes mikään ei ole sitä miltä näyttää eikä lukija sen paremmin kuin Danielkaan voi tietää, kuka kumppaneista tai vastapelureista pelaa merkityin kortein. Daniel on ollut syystä vastahakoinen palaamaan Balkanille, sillä hänellä on siellä poikkeuksellisen kipeitä muistoja, joiden herättely ei miestä houkuta. Mutta haluaako joku varta vasten houkutella Danielin Kroatiaan. Jos haluaa, miksi? Miten Danielin sotakokemukset liittyvät kuvioon?

Ennen kuin Daniel ja Annika saavat kroatialaispoliisien kanssa tutkintaansa vauhtia, pidetään lukijan syke korkealla seuraamalla Antonio Franzo -nimisen kaverin kamppailua murhaajia vastaan ja hurjaa pakoa pitkin poikin niemimaata. Minne Franzo meneekään, sinne ilmaantuvat pian myös takaa-ajajat, jolleivat ole välillä askeleen pari edelläkin. Ihmishenki on halpaa tässä tuoksinassa. Mutta kuka vetelee naruista kaiken takana? Mikä on motiivi? Miten Antonio ja Daniel liittyvät yhteen? Selviävätkö Daniel ja Antonio hengissä vainoajiensa kynsistä? Entä miten käy orastavan romanssinpoikasen kanssa? Annika kun nyt vain on tyrmäävä ilmestys tohtoriudestaan huolimatta.

Kiinnostavimmat jaksot Hammurabin enkeleissä sijoittuvat Danielin sotavuosien loppupäiviin. Seeck piinaa lukijaa ja antaa vinkkejä menneisyyden tapahtumien kauhuista vain palan kerrallaan. Sen sijaan romantiikka- ja erotiikkarintamalla Seeckillä on vielä opiskeltavaa, mitä sen sanallistamiseen tulee.

Mielenkiintoista on seurata, onnistuuko Seeck valtaamaan tilaa isänpäivä- ja joululahjamarkkinoilta esimerkiksi Remekseltä. Samaten kiinnostavaa on, miten teos onnistuu kansainvälisten kirjamarkkinoiden tuoksinassa. Jatkoakin Seeckiltä lienee lupa odottaa.

Max Seeck: Hammurabin enkelit
Tammi 2016. 416 s.

***
Näin kirjoitin syksyllä 2016 luettuani Max Seeckin esikoisteoksen Hammurabin enkelit, jolla kirjailija nappasi keskiviikkona 1.2.2017 Suomen dekkariseuran Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan. Lämpimät onnittelut vielä kerran, Max Seeck! Palkintotilaisuudessa paljastui, että syksyllä 2017 ilmestyy kirjalle jatkoa. Sitä odottelemaan!

Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjalla v. 2017 palkittu Max Seeck
syli täynnä kukkia. Hymy oli herkässä. Ansaitusti.

***

Tässä palkintoraatimme perustelut valinnalle:

Suomen dekkariseura myöntää Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan Max Seeckille romaanista Hammurabin enkelit (Tammi 2016).

Hammurabin enkelit sai esikoiskirjaksi poikkeuksellisen paljon huomiota - ansaitusti. Tausta, Jugoslavian hajoamissodat, on omaperäinen ja antaa paljon mahdollisuuksia teoksen lunastettavaksi. Esikoisteokseksi Hammurabin enkelit onkin poikkeuksellisen hiottu: jännitys kasvaa tasaisesti, juoni on taiten rakennettu, ja yllätyksiä riittää aivan viimeisille sivuille asti.

Max Seeckin esikoisteos eroaa miellyttävällä tavalla nykytrillerien vakiokaavasta sillä, mitä siinä ei ole. Ei ole Venäjän Suomeen kohdistamaa uhkaa, eikä tarina ole pelkkää toimintatykitystä päähenkilöiden viime hetken pelastuksineen. Kroatiassa kadonneen suomalaisen lähetystövirkailijan katoamiseen liittyvää arvoitusta keritään auki maltillisesti ja jopa kihelmöivästi. Myös henkilökuvat on rakennettu kiinnostaviksi.

Max Seeckin jännityskirjailijan ura on käynnistynyt vähintään lupaavasti.

***

Kurkkaa myös, mitä raatikollegani Kai Hirvasnoro kirjoitti Hammurabin enkeleistä valintoja miettiessämme!

Mikko Porvali: Veri ei vaikene

Olen moitiskellut Mikko Porvalin esikoisdekkaria Sinisen kuoleman kuva hajanaisuudesta, keskeisen ja kannattelevan juonen puuttumisesta ja henkilökuvauksen kliseisyydestä. Kiitosta olen antanut kiinnostavasti kuvatusta historiallisesta miljööstä ja mielenkiintoisista sivujuonista.

Vaikka Karelia noir -trilogian kakkososa Veri ei vaikene onkin selvästi edeltäjäänsä kypsempi ja hiotumpi, vaivaavat sitä osin samat ongelmat. Nyt vielä tapahtumien aikajännettä on venytetty, ja tapahtumat alkavat vuodesta 1930 ja päättyvät kevääseen 1940, kun Viipuri evakuoidaan talvisodan loppupäivinä.

Päähenkilöt eli Viipurin poliisilaitoksen komisariot Jussi Kähönen ja Salomon Eckert tavataan siis työnsä äärestä seitsemisen vuotta aiempien tapahtumien jälkeen. Nopeilla vedoilla päivitetään Jussin eli minäkertojan yksityiselämän hieman epätyydyttäviä käänteitä, mutta muuten mennään suoraan asiaan.

Heinjokilainen suutari Erik Mättö on kadonnut jäljettömiin sen jälkeen, kun hänet nouti kotoaan joukko uhkaavasti käyttäytyneitä vieraita miehiä, jotka olivat liikkeellä suurella vaasalaisilla rekisterikilvillä varustetulla umpiautolla. Rajaseudulla ei ole muilutuksia tapahtunut, ja muutenkin tapaus vaikuttaa oudolta. Miksi Pohjanmaalta olisi tultu itärajan tuntumaan vain yhtä suutaria kyyditsemään Neuvostoliittoon? Lisäksi todistajien lausunnot Mätön poliittisesta aktiivisuudesta ovat keskenään jyrkässä ristiriidassa.

Ankaran poliisityön tuloksena kaksikko päätyy Suomen toiselle laidalle vierailemaan itsensä Vihtori Kosolan taloon. Myös Mättö löytyy aikanaan, mutta saadaanko syyllinen koskaan tilille teoistaan, selviää vasta kauan myöhemmin kohtalon oikusta. Oikeuslaitos tuntuu olevan pahasti äärioikeiston näpeissä 1930-luvun alkuvuosina.

Teoksen toisessa osassa alkaa uusi ja erillinen juonikuvio, kun Salomon Eckertiä ammutaan. Pahaksi onneksi Jussi Kähönen joutuu epäiltyjen listaa laatiessaan kirjoittamaan sen kärkeen oman vaimonsa lisäksi myös itsensä. Kun Imatralla tapahtuu pian samankaltainen välikohtaus, jossa uhriksi joutunut poliisi kuolee, pääsee Jussi tutkimuksissaan vähitellen eteenpäin. Tälläkin kertaa syyllisen nappaaminen vaatii melkoisia ponnisteluja ja hieman onneakin.

Kolmas ja viimeinen osa käsitteleekin sitten Viipuria talvisodan riepottelemana. Täytyy sanoa, että tässä jaksossa erityisesti Porvalin historian tuntemus ja sen eläväksi tekeminen kirjan lehdille ovat verrattomia. Tuntuu siltä, kuin kyseessä olisi silminnäkijän kuvaus, niin aito on tunnelma vähittäin luhistuvassa kaupungissa.

Sarjan aloitusosassa Porvali rakentaa jännitettä päähenkilöidensä välille, samoin tässä kakkososassa. Välit kiristyvät pariin otteeseen todella äärimmilleen, mutta ystävyys voittaa aina. Eckertin hahmoon Porvali tuo makuuni liikaakin myyttistä sankaruutta, joka pyhittää kaiken muun miehen käytökseen liittyvän arveluttavan ja epämiellyttävänkin.

On vääryyttä lukea Veri ei vaikene -teosta vain historiallisena dekkarina. Se on väkisinkin enemmän. Porvali on kertonutkin, että hän haluaa kirjoittaa nämä teokset kunnioittaakseen virkatehtävissä kuolleitten poliisien muistoa. Tämä toisaalta on syynä sille, että fakta sitoo liikaakin tekijän käsiä, jotta syntyisi kunnon fiktiivinen dekkari.

Porvali käyttää aiheitaan myös nykyhetken allegorioina. Jussi Kähönen mietiskelee lapualaisten körttivärien kaappaamista omiin tarkoituksiinsa näin: "Voisivatko he varastaa loputkin tunnukset, jotka olivat minulle pyhiä? Vaakunaleijonan? Siniristilipun?" Niinpä. Kaukaa ei tarvitse hakea vertailukohtaa myöskään Viipurin armottomille siviilikohteiden pommituksille.

Askarruttamaan jää, mitä pitää sisällään trilogian kolmas osa. Viipurin poliisilaitos hajoaa tämän romaanin lopussa. Paluu tapahtui jatkosodan aikana. Mutta mitä muuta tapahtuu?

Mikko Porvali: Veri ei vaikene
Atena 2016. 339 s.

***
Näin siis kirjoitin viime vuonna itselleni muistiin (ja blogiarvioksi) eilen 1.2.2017 Mikko Porvalin Vuoden johtolanka 2017 -palkinnon napanneesta teoksesta Veri ei vaikene.

Vuoden johtolanka -palkinnon voittajalta otetaan  palkitsemistilaisuudessa
peukalonjälki palkintoasiakirjaan asianmukaisin menoin.
Voittaja vuosimallia 2017 eli Mikko Porvali
esittelee sormenjälkimusteen tahrimaa peukaloaan.

Raatimme perusteli voittajavalintaansa näin:

Suomen dekkariseura myöntää Vuoden johtolanka 2017 -palkinnon Mikko Porvalille romaanista Veri ei vaikene (Atena 2016).

Mikko Porvalin teos Veri ei vaikene on kiehtova yhdistelmä: hyödyntäessään dekkarissa klassista päähenkilö ja hänen työparinsa -asetelmaa sekä todellisia rikostapahtumia teos kutoo kiinnostavasti yhteen faktaa ja fiktiota.

Tarina alkaa yhdestä 1930-luvun tunnetuimmasta muilutuksesta. Sen kohteeksi joutui suutari Erik Mättö, jonka ruumis löytyi vasta vuosi myöhemmin. Teos kattaa koko vuosikymmenen, ja sen kaari sulkeutuu talvisodan Viipurin pommituksissa, joita Porvali kuvaa vavahduttavasti.

Veri ei vaikene ei nojaa perinteiseen juonikaavaan. Sen sijaan tärkeäksi nousee tiivis rajaus: viipurilaisen poliisin näkökulma poliittisesti kuohuvaan vuosikymmeneen. Kyseessä on vahva ajankuva, joka samalla resonoi tätä päivää ääriliikkeineen ja sodan keskelle joutuvine ihmisineen.

Mikko Porvali kuvaa taitavasti rikospoliisin toimintaa ja sen tutkimusmenetelmien kehitystä 1930-luvulla. Teoksellaan hän osoittaa, että Suomen dramaattisessa lähimenneisyydessä on paljon kertomistaan odottavia rikostarinoita. Niitä suomalaisessa dekkarikirjallisuudessa on hyödynnetty yllättävän vähän.

Tunnustettu sotahistorioitsija Mikko Porvali on enemmän kuin tervetullut myös faktapohjaisen rikoskirjallisuuden kirjoittajaksi.

***
Vielä kerran lämpimät onnittelut palkinnosta Mikko Porvalille! Palkintotilaisuuden kiitospuheessaan Porvali paljasti, että sarjan kolmas osa sijoittuu 1940-luvulle ja aikaan, jolloin vasemmisto on Suomessa vallankahvassa. Sitä kelpaa odotella! Sarja on todella ansiokas ja tyylikäs kokonaisuus, sen voi jo tässä vaiheessa luvata.

Katso myös Mikko Porvalin tv-haastattelu Yle Areenasta! Porvalin osuus alkaa kohdasta 18.24.

Toinen vuosi kakkua takana eli Johtolanka-raatilaisen tunnustuksia osa II

Vuosi sitten ensimmäisen Johtolanka-palkintoraatilaisena aherretun vuoden jälkeen olo oli innostunut ja juhlava, olinhan päässyt todistamaan iloista tapahtumaa, jossa Vuoden johtolanka 2016 -palkittu Pauliina Susi ja Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan napannut Lauri Mäkinen painoivat sormenjälkensä kunniakirjoihin. Hetki oli sykähdyttävä ja ikimuistoinen! Sen eteen oli mieluusti lukenut ja arvioinut yli seitsemänkymmentä kirjaa vajaassa vuodessa. Sen sijaan ajatus kaiken toistamisesta heti perään ei ollut enää yhtä innostava, mutta velvollisuudentuntoisina raatilaisina olimme jo aloittaneet vuoden 2016 kotimaisten uutuusdekkarien luennan Kai Hirvasnoron ja Jonna Lehtisen kanssa.

Tänään kello 14 jaettiin vuoden 2017 dekkaripalkinnot. Kolmihenkinen raatimme päätyi tiukan väännön jälkeen valitsemaan Vuoden johtolanka 2017 -voittajaksi rikoskomisario-tietokirjailija-dekkaristi Mikko Porvalin historiallisesta dekkaristaan Veri ei vaikene (Atena). Hieman vähemmän väännön takana oli Vuoden esikoisdekkari 2017 -kunniakirjan saajan valinta, sillä esikoiteoksia kaikkiaan kahdeksankymmenen kilpailuun lähetetyn teoksen joukossa oli kolmetoista. Kunniakirjan nappasi tänä vuonna Max Seeck trillerillään Hammurabin enkelit (Tammi). Ulkomaisen kirjailijan tunnustuksen sai Pierre Lemaitre Dekkariseuran hallituksen ja Ruumiin kulttuuri -lehden päätoimittajan päätöksellä.

Lämpimät onnittelut voittajille! Teoksenne oli ilo lukea ja palkita!

Kolmihenkinen raatimme asuu ja tekee päivätöitä eri puolilla Etelä-Suomea, joten päädyimme hyödyntämään Johtis-projektissa tietotekniikkaa ja somea. Perustimme kolmen hengen suljetun blogin, johon kukin meistä kirjoitti arvion lukemastaan teoksesta. Nopeasti työtavaksi muotoutui, että ensin ehtinyt kirjoitti varsinaisen arvion, jota toiset sitten kävivät kommentoimassa, kun olivat itse kirjan lukeneet. Miltei heti päätin hyödyntää kirjoitukseni aikanaan omassa blogissani, joten yritin kirjoittaa omista teksteistäni saman tien sellaiset, että ne kelpasivat täällä julkaistaviksi. Kai päätyi omalta osaltaan samaan ratkaisuun vain sillä erolla, että hän julkaisi omat juttunsa kertarysäyksellä. Minä säästelin ja julkaisin jutun tai kaksi viikossa. (Näin sain blogini pysymään hengissä toisen Johtis-vuoden!)

Menetelmä siis toimi mainiosti. Jutut pysyivät tallessa ja kaikkien raatilaisten käytettävissä ja kommentoitavissa koko urakan ajan. Samalla saimme kerättyä tietoa siitä, mitkä teokset olimme valmiita siirtämään sivuun tai jatkoon, mitkä olivat esikoisteoksia ja minkä kustantajan teoksia kilpailuun tuli ja kuinka monta. Viimeksi mainitut tiedot eivät vaikuttaneet mitenkään palkittavien valintaan, mutta ne kiinnostivat meitä raatilaisia muuten.

Kolmen hengen raadin työskentelyyn osallistuminen oli antoisaa! Ensimmäisen vuoden mittaan tapasimme kasvokkain muutamaan otteeseen päivittämään tuntemuksiamme ja tutustuaksemme toisiimme. Tunsin Jonnan jo entuudestaan, mutta Kain kanssa olimme vieraita. Kun luottamus oli saatu rakennettua, työ sujuikin jo etäyhteyden välityksellä mainiosti.

Viimevuotisten voittajien valinta sujui sen suuremmitta ponnisteluitta, ja olimme liikuttavan yksimielisiä valinnoistamme. Tänä vuonna sen sijaan raadin toimintakyky joutui kunnon testiin, sillä palkinnosta kisasi usea teos hyvin tasaväkisesti. Meillä kullakin oli omat vahvat suosikkimme, ja jouduimme seulomaan ajatuksiamme huolella ja moneen kertaan saadaksemme valinnan tehtyä. Hyvä niin, kertoohan se omalta osaltaan, että dekkarikärki oli tänä vuonna leveämpi. Mukavaa oli myös vertailla omaa kirjamakuaan toisten ahkerasti dekkareita ja muutakin kirjallisuutta lukevien lukemisen ja kirjoittamisen ammattilaisten kanssa. Välillä näkemyksemme olivat hyvin samansuuntaisia, sitten taas yllättävän erilaisia keskenään. Kävimme monia antoisia keskusteluja punnitessamme teosten vahvuuksia ja puutteita.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokkaat yhtä lukuun ottamatta.
Reijo Mäen Hot Dog oli kuvanottohetkellä lainassa ystävällä.
Parisenkymmentä teosta jää lämmittämään omaa hyllyäni,
loput lahjoitan Kiskon kirjastoon.

Laajemmin olen avautunut suomalaisesta dekkarikirjallisuudesta, sen kirjoittamisesta ja kustantamisesta kahden vuoden kokemusteni perusteella täällä, joten ei tässä nyt sen enempää aiheesta. Samaten omat kymmenen kotimaista dekkarisuosikkiani vuodelta 2015 voi kurkata täältä. Samanlaisen koosteen teen aikanaan vuoden 2016 dekkareista, kunhan olen ensin saanut julkaistua kaikki kirjoittamani jutut. Niitä kertyi kaikkiaan 78 kappaletta, koska yhdessä jutussa arvioin kaksi saman kirjoittajan teosta ja yhtä kilpailuun lähetettyä teosta en suostunut periaatteellisista syistä lukemaan. Mitään vahinkoa ei päässyt sen suhteen tapahtumaan, sillä voittoa sille ei ehdottanut kumpikaan toinen raatilaisista.

Miltä nyt sitten tuntuu kahden vuoden urakan lopulta päätyttyä? Helpottuneelta. Vapauttavalta. Nämä tunteet ovat olleet pinnassa kohta kuukauden ajan. On aivan mahtavaa voida lukea aivan mitä itse haluaa ilman, että dekkaripino seisoo syyttävänä pöydän kulmalla. Pahinta oli, että tällä toisella kertaa kirjojen vuo ei näyttänyt lainkaan tyrehtyvän. Kirjoja tuli ainakin minulle vielä joulun jälkeenkin. On tunnustettava, että täydelliseen objektiivisuuteen ei enää ole mahdollisuuksia, kun puolipakolla lukee teosta numero 76… Siksi onkin mainiota, että raatiin kuuluu kolme ihmistä. Kun yksi on väsynyt ja kurkkuaan myöten täynnä murhajuonia, toisen vireystila on todennäköisesti parempi.

Tunnen myös iloa ja ylpeyttä. On ollut ilo saada osallistua Dekkariseuran toimintaan ihan aktiivijäsenenä pitkän passiivijäsenyyden jälkeen. Ilo oli myös lukea monipuolisesti ja kattavasti kotimaisia dekkareita. Kirjapakettien saapuminen oli aina ilon hetki. Ylpeä olen paitsi siitä, että kunnialla luin kaikki kirjat läpi ja kirjoitin niistä jutut, myös siitä, että Suomessa julkaistaan paljon hienoja dekkareita ja että niillä on runsaasti uskollisia lukijoita. Lähes kaikkiin yksittäisiä teoksia moittiviin juttuihini olen saanut puolustuskommentteja kirjan tai kirjailijan tuotannon ystäviltä. Makuja on tosiaan monia, eikä omani ole sen kummempi kuin kenen tahansa muunkaan lukijan.

Lievää vahingoniloa tunnen niitä raukkoja kohtaan, jotka on jallitettu seuraavaan luku-urakkaan! Koettakaa kestää! Jaksaa, jaksaa! 😂

Oma projektini jatkuu siis vielä siltä osin, että ryhdyn huomisesta alkaen julkaisemaan arvioitani kilpailuteoksista. Aloitan voittajista, ja sen jälkeen jutut ilmestyvät kahden tai kolmen teoksen viikkovauhdilla kirjoittajan sukunimen mukaisessa käänteisessä aakkosjärjestyksessä. 

P.S: Mikko Porvalia haastateltiin heti palkintotilaisuuden jälkeen Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelmassa, ja hänen jälkeensä minulta kyseltiin dekkareiden kustantamisesta yleensä lukijan näkökulmasta. Kuuntele täältä!

Tässä vielä lista kilpailuun lähetetyistä teoksista:

Aalto, Marja-Sisko: Ikoni
Ahonen, Markus: Sydämenmurskajaiset
Arhippa, Pirkko: Ruusu - pallo - avain
Arvas, Paula ja Ruohonen, Voitto: Alussa oli murha
Aurejärvi, Erkki: Kun kukaan ei näe
Autere, Terttu: Kuolema Eedenissä
Backman, Martti: Harriet ja Olof
Bagge, Tapani: Pikku enkeli
Bagge, Tapani: Se murhaa joka osaa
Behm, Jukka: Viallinen valkaisuvoide
Davidkin, Samuel: Esikoisten lunastus
Ekholm, Kai: Tähtisilmä
Erlandsson, Karin: Kuolonkielot
Hanhisuanto Kai: Pelkopeli
Hautala, Marko: Kuiskaava tyttö
Heikkinen, Mikko-Pekka: Poromafia
Heino Jyrki: Kelmit
Hiekkapelto, Kati: Tumma
Hämeen-Anttila, Virpi: Kuka kuolleista palaa
Ilves, J. M.: Sorjonen - Nukkekoti
Immonen, Marko: Kuoleman koeaika
Isomäki, Risto: Haudattu uhka
Jokinen, Seppo: Rahtari
Järvelä, Jari: Tyttö ja seinä
Katajala, Jussi: Romuluksen pojat
Katajamäki, Unto: Kuka murhasi galleristin?
Kesävuori, Saara: Keskeneräinen kuolema
Kivinen, Markku: Lähetin loppupeli
Koivisto, Aura: Sivusaalista
Koskimaa, Joonas: Sankaripoliisin kuolema
Koskinen, JP: Helmikuun kylmä kosketus
Koskinen, Pertti: Silloin ja sinä yönä
Kähkönen, Mika: Luonnollinen kuolema
Lehtinen, Tuija: Väärä vainaja
Lehtolainen, Leena: Tiikerinsilmä
Lehtomäki, Jussi: Kerrostalosusi
Luukkanen, Arto: Pasilan nainen

Lönnqvist, Marko: Elämäni gangsterina
Lönnroth, Heleena: Ne tapetaan jostei tykätä
Lönnroth, Heleena: Savikaupingin kauhu
Lönnroth, Heleena: Vaarallinen rakkaus
Manner, Max: Osiris
Matintupa, Tuula T: Maan ääniä
Mäki, Reijo; Hot Dog
Mäki, Reijo: Slussen
Nikulainen, Terhi: Menneisyyteen tatuoitu
Niskanen, Jukka: ...kuin lintu langalla
Numminen, Juha: Valta tappaa
Nuotio Eppu ja Soininen Pirkko: Nainen parvekkeella
Nyholm, Tuomas: Omiensa luo
Nykänen, Harri: Rikoksen evankeliumi - Uhraus
Närhi, Harri: Kuparitalo
Oikkonen Miikko ja Raevaara Tiina: Ihon alla
Pakkanen, Outi: Peili
Piiroinen, Suvi: Pahaa paremi
Porvali, Mikko: Veri ei vaikene
Raevaara, Tiina: Korppinaiset
Remes, Ilkka: Kiirastuli
Remes, Matti: Regatta
Ropponen, Markku: Kuhala ja isku Helsingissä
Rusanen, Jari: Hitlerin hansikas
Rönnbacka, Christian: Kaikki mikä kiiltää
Sainio Karita: Me emme elä samassa maailmassa kuin te
Salonen, Jari: Kuokkavieraat
Sandberg, Timo: Murhakuja
Seeck, Max: Hammurabin enkelit
Sihvola, Anita: Ovi
Sipilä, Jarkko: Valheen kasvot
Soininvaara, Taavi: Venäläinen vieras
Tamminen, J. K.:Pasilan mies
Tuomainen, Antti: Mies joka kuoli
Tuomela, Harri: Näännytetyt
Tuominen, Arttu: Murtumispiste
Tuomola, Johanna: Valheiden vangit
Tuuli, Arna: Mielikuvitusmurha
Wahsten, Ari: Kuka pelkää mustaa miestä?
Wahlsten, Ari: Lumimies
Vala, Vera; Milanon nukkemestari
With, Niina: Lähettäjä tuntematon
Åhman, Helena: Vallan varjo

Mukana olleet kustantamot:
(Yhdellä kirjoista kaksi kustantajaa.)

Atena (2)

Aula & co (1)

Bazar (1)

Book4U (1)

Crimetime (10)

Docendo (1)

Gaudeamus (1)

Gummerus (4)

Icasos (1)

Into (1)

Johnny Kniga (2)

Karisto (2)

Kosmos (2)

Kuoriaiskirjat (1)

Kvaliti (3)

Like (2)

Minerva (1)

Myllylahti (8)

Mäkelä (4)

Nordbooks (4)

Otava (6)

Reuna (2)

S & S (2)

Suomen Liikekirjat (1)

Tammi (9)

Teos (2)

WSOY (3)

Zuppa di Porri (3)