Alice Munro: Kerjäläistyttö

Aikanaan seurasin Kirsi Pihan Helsingin Sanomien verkkosivuilla pitämää Lukupiiri-blogia, jossa hehkutettiin väliin kovastikin kanadalaista Alice Munroa. Kiinnostuin itsekin niin paljon, että luin ainakin novellikokoelman Viha, ystävyys, rakkaus tuon hehkutuksen innoittamana. Pienoiseksi yllätyksekseni pidin lukemastani kovasti. Sittemmin hankin ja luin Munron käsittääkseni ainoan romaanin Sanansaattaja (tosin en ole varma, onko tämäkään romaani). Kun nyt tätä kirjoitusta varten kävin läpi verkkosivuja, törmäsin myös Julkisia salaisuuksia -nimiseen novellikokoelmaan, joka vaikuttaa niin tutulta, että olen senkin todennäköisesti lukenut, vaikka en ole siitä mitään merkintää mihinkään muistanut tehdäkään.

Alice Munro on siis arvostettu ja moninkertaisesti palkittu kanadalainen novellikirjailija, joka on syntynyt Ontariossa vuonna 1931. Monet novellit sijoittuvat Ontarioon, niin Kerjäläistyttökin. Munroa julkaisee Suomessa Tammi, ja kirjat ovat ilmestyneet Keltaisessa kirjastossa, kuten sopiikin. Kerjäläistytön olen hankkinut itselleni Keltaisen kirjaston pokkaripainoksena, joita alettiin julkaista parisen vuotta sitten. Aloitusnovellin olin lukenut tästä joskus, mutta sitten kirja oli syystä tai toisesta jäänyt hyllyyn odottelemaan parempia aikoja. Ne tulivatkin sitten lopulta, kun Kirjainten virran Hanna järjesti Alice Munro -viikonlopun 7.-8.7. Viikonloppuni hieman venahti, mistä pahoitteluni.

Kerjäläistytön alkukielinen nimi on Who Do You Think You Are? eli vapaasti käännettynä Kuka oikein luulet olevasi? Yhdysvalloissa kirja sitten ilmestyi nimellä The Beggar Maid: Stories of Flo and Rose, ja tästä tulee siis suomennoksen nimi. Molemmat saavat perustelunsa kirjan tarinasta. Kerjäläistyttö on luokiteltu novellikokoelmaksi, mutta minusta se on enemmänkin episodimainen romaani Rose-nimisestä naisesta, jonka elämään ainakin lapsuudessa ja nuoruudessa vaikuttaa voimakkaasti äitipuoli Flo. Novellit tai kirjan luvut kertovat katkelmia Rosen elämästä Rosen näkökulmasta. Aikajärjestys on löyhä. Samankaltaista tekniikkaa Munro käyttää joskin vielä väljemmin muissakin häneltä lukemissani teoksissa, eli saman kokoelman novellit liittyvät enemmän tai vähemmän yhteen, niissä on esimerkiksi samoja henkilöitä.

”Kuka sinä oikein luulet olevasi?” kysyy englanninopettaja Roselta Hanrattyn pikkukaupungin laitaosan koulupahasessa. ”Se ei ollut ensimmäinen kerta kun Roselta kysyttiin kuka hän kuvitteli olevansa: itse asiassa kysymys oli toistunut hänen elämässään monotonisena kuin gongin kumahdus niin usein ettei hän enää piitannut siitä. Mutta myöhemmin hän ymmärsi, ettei miss Hattie ollut mikään sadistinen opettaja: hän ei ollut sanonut sanottavaansa koko luokan kuullen. Eikä hän ollut kostonhimoinen; ei hän ollut halunnut kostaa sitä, ettei ollut onnistunut todistamaan, että Rose oli ollut väärässä. Hän yritti opettaa Roselle läksyä, joka oli hänelle paljon tärkeämpi kuin mikään runo, ja jota hän todella uskoi Rosen kaipaavan. Tuntui siltä että monet muutkin uskoivat hänen kaipaavan samaa läksyä.”

Tuossa aivan kirjan loppuosasta lainatussa kappaleessa tiivistyy paljon Kerjäläistytön teemasta. Rose on kotoisin köyhistä oloista, nykyajan länsimaisen mittapuun mukaan oikeastaan slummista, vaikka Flo yrittääkin kohottaa pienen perheensä elinoloja parhaansa mukaan. Rosen kotona ei esimerkiksi ole huussia pihan perällä, vaan kemiallinen käymälä ja myöhemmin keittiön nurkasta eriöity vesiklosetti. Rose pinnistelee kovasti päästäkseen eroon tuosta lapsuutensa köyhyydestä ja onnistuukin terävyytensä ja lahjakkuutensa ansiosta. Itse hän ei kuitenkaan hetkeäkään usko lahjoihinsa ja ansioihinsa, vaan vähättelee niitä ja pitää saavutuksiaan enemmänkin väärinkäsityksinä kuin ansaittuina. Hän luo uran toimittajana ja näyttelijänä. Vaikka rahaa ei kauheasti tulekaan, hän sentään esiintyy televisiossa. Kun joku tunnistaa hänet, hän on vaivautunut ja anteeksipyytävä.

Kerjäläistytöksi Rosea kutsuu hänen sulhasensa Patrick. Mies on itse rikkaan tavarataloketjun omistajan poika, joka kapinoi opiskelemalla historiaa. Kummallisen sattumuksen takia Patrick rakastuu Roseen, hyvin epätodennäköiseen tyttöön. Nuorten taustat ovat aivan eri maailmoista. 1950–60-lukujen Kanadassa luokkaerot näyttävät ainakin tämän kirjan valossa olleen jyrkkiä. Kaikesta huolimatta Patrick kuitenkin saa tahtonsa läpi, ja Rose menee hänen kanssaan naimisiin.

Munro kuvaa arkista Ontarion ja Kanadan elämää pienen ihmisen kautta tarkkanäköisesti ja yksityiskohtia havainnoiden. Pidän tästä realismista ja aitouden tunteesta kovasti. Kylmäävimpiä ovat kuvaukset Rosen lapsuudesta. Ensimmäinen luku tai novelli on nimeltään Ruhtinaallisia selkäsaunoja. Munro kuvaa siinä merkillistä perheen sisällä toimivaa mekanismia. Flota ärsyttää jokin, yleensä Rose. Murrosikäinen tytärpuoli tietää, mitä on tulossa, mutta ei voi estää itseään vastaamasta Flon provosointiin samalla mitalla. Kun riita on edennyt tiettyyn pisteeseen, Flo vetoaa mieheensä, Rosen isään, joka ”joutuu” antamaan Roselle kunnon selkäsaunan. Kaikki osapuolet tietyllä tasolla nauttivat, inhoavat ja pelkäävät irti päästettyjä voimia. Munrolla on pistämätön psykologinen silmä.

Koulukuvaus on yksi ankeimmista lukemistani. Slummin kouluun lähetetään opettaja kaupungin paremmalta puolelta. ”Hän ei ollut millään tavalla innostava, mielikuvituksellinen tai myötäelävä. Hän käveli päivittäin sillan yli Hanrattystä, missä hänellä oli sairas aviomies. Hän oli palannut opettamaan keski-iässä. Tämä oli varmaan ainut paikka, jonka hän sai. Hänen oli pidettävä siitä kiinni, joten hän piti siitä kiinni. Milloinkaan hän ei liimannut silkkipapereista leikattuja kuvioita ikkunoihin eikä kultatähtiä vihkoihin. Ei piirtänyt taululle väriliiduilla. Hän ei osoittanut rakkautta mitään oppiainetta kohtaan, ei kehenkään oppilaaseensa.” Välituntien ajaksi opettaja lukitsee koulun ovet ja itsensä sisäpuolelle. Ulkona vallitsevat todelliset viidakon lait.

Ajankuvauksessa Munro on myös mestari. Kirjan loppuvaiheissa ollaan varmastikin jo 1970-luvulla, Flo on joutunut vanhainkotiin dementoitumisen takia. Flon asunnon sotku on armottoman tunnistettava. Juuri sellaista muistinsa menettäneen vanhuksen asunnossa on. Rose palaa vuosien tauon jälkeen selvittämään Flon asioita ja kirjaimellisia sotkuja.

Iso kiitos Hannalle, joka sai minut tämän hienon kirjan pariin. Taas palasi mieleen, miksi pidän niin kovasti Munrosta. Pari suomennosta onkin vielä lukematta, joten ei tarvitse tyytyä edes yhteen Munroon.

Wikipedian lista Munron tuotannosta:

Dance of the Happy Shades (1968)

Lives of Girls and Women (1971)

Something I've Been Meaning to Tell You (1974)

Kerjäläistyttö (1985) (Who Do You Think You Are?) (1978) (Yhdysvalloissa nimellä The Beggar Maid: Stories of Flo and Rose)

The Moons of Jupiter (1982)

Valkoinen tunkio (1987) (The Progress of Love, 1986)

Friend of My Youth (1990)

Julkisia salaisuuksia (1995) (Open Secrets, 1994)

Selected Stories (1996)

Hyvän naisen rakkaus (2000) (The Love of a Good Woman, 1998)

Viha, ystävyys, rakkaus (2002) (Hateship, Friendship, Courtship, Loveship, Marriage, 2001)

No Love Lost (2003)

Vintage Munro (2004)

Karkulainen (2005) (Runaway, 2004)

Sanansaattaja (2008) (The View from Castle Rock, 2006)

Liian paljon onnea (2010) (Too Much Happiness, 2009)

Alice Munro: Kerjäläistyttö. Tarinoita Flosta ja Rosesta.

Suom. Kristiina Rikman. Tammi 1985. Pokkaripainoksessa 258 sivua.

Stockan herkulle löytyi uusi omistaja!

Onnittelut lentoemolle, joka voitti itselleen kesälukemista!

Laitathan minulle sähköpostitse oman postitusosoitteesi? 

Minun osoitteeni löytyy tuolta välilehdeltä yläpalkista.

Mukavia lukuhetkiä!

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

Aika tarkalleen vuosi sitten juhlistin blogini sadatta julkaistua kirjoitusta sadan lukemani naiskirjailijan ja heidän teostensa luettelolla. Listalta löytyy myös takavuosina kovastikin ihailemani Eeva Joenpelto ja hänen Lohja-sarjansa. Sirpa Kähkösen loistavaa Kuopio-sarjaa olen pariinkin kertaan kehunut Lohja-sarjan veroiseksi, enkä suotta. Kumpikaan sarja ei tuossa vertailussa tule mielestäni kaltoin kohdelluksi, vaikka ne edustavatkin selvästi omaa aikaansa ja tyyliään.

Olen lukenut suurimman osan Joenpellon kunnioitettavasta tuotannosta, joka alkoi jo vuonna 1946. Viimeinen teos ilmestyi vuonna 2000. Joenpelto oli hyvin suosittu lukijoiden keskuudessa 1970- ja 80-luvuilla. Esimerkiksi omaan kotiini hankittiin monia hänen teoksiaan kirjakerhoversioina. Kun pyrin opiskelemaan 80-luvun puolivälissä, pääsykoekirjana oli muistaakseni Elämän rouva, rouva Glad. Vuonna 1994 Joenpelto sai Finlandia-palkinnon kirjasta Tuomari Müller, hieno mies, joka on hänen toiseksi viimeinen teoksensa. Monet ovat sitä mieltä, että viimeiseksi jäänyt, katkerasävyinen Uskomattomia uhrauksia, olisi saanut jäädä julkaisematta. Siinä Joenpelto käsittelee tarinan kautta mm. julkista terveydenhuoltoa ja sen kammottavaa tilaa. (Aika pelottavaa, koska asiat tuskin ovat noista päivistä ainakaan parempaan suuntaan menneet.)

Lohja-sarjan olen lukenut kokonaan varsin nuorella iällä ja sen aloitusosan Vetää kaikista ovista ainakin kahdesti, sillä olen tehnyt sen dialogin murrepiirteistä jonkin tutkielman yliopistossa. Kirjat ovat olleet jo siksikin aikoinaan kiinnostavia, että ne sijoittuvat varsin lähelle, Lohjalle. Joenpelto oli syntynyt Sammatissa vuonna 1921 ja asui Lohjalla ja Sammatissa pitkään. Hän testamenttasi talonsa kirjailijakodiksi, jossa proosakirjailijat saavat viettää eripituisia jaksoja kirjoittamassa. Mm. Katja Kettu on asunut Sammatin talossa hiljattain.

”Omaleimainen epiikka, joka tavoittaa ajan hengen ja tarkat yksityiskohdat, sisältäpäin eletyt henkilöt, etevä kerrontatekniikka ja kieli sekä mainio murteenkäyttö dialogeissa takasivat teoksille myös suuret painokset.” Näin Joenpeltoa luonnehditaan teoksessa Suomalaisia kirjailijoita (Otava, 2004). Monissa kirjallisuuhistorioissa Joenpeltoa luonnehditaan historiallisen laajan epiikan perinnönjatkajaksi, Linnan ja Viidan seuraajaksi. Hänellä vain keskiössä on usein nainen, vahva ja sitkeä taistelija.

Kahdenkymmenen vuoden takaisia lukumuistoja oli mukava virkistää äänikirjan avulla. Todennäköisesti en olisi tähän kirjaan tullut muuten tarttuneeksi, vaikka koko sarjan olen hyllyyn hankkinut enkä ole siitä raaskinut luopuakaan. Vetää kaikista ovista -kirjan lukee taitava Liisa-Maija Laaksonen, joka tekee sen kerrassaan hykerryttävän hienosti! WSOY:lle myös kiitokset kirjan ottamisesta äänikirjavalikoimaan. Toivottavasti myös jatko-osat on tarkoitus julkaista. Sitä tosin ihmettelen, miksi äänikirja on julkaistu kolmena erillisenä osana, kussakin kuusi levyä. Kahdeksantoista levyn paketti nyt ei olisi ollut mahdoton. Vielä mukavampaa olisi tietysti saada kirjat todella kätevässä mp3-levymuodossa.

Muistin, että kirja on hyvä, mutta en muistanut, että se on niin loistava kuin se on. Ajattelen myös, että vasta nyt ymmärsin kirjasta oikeasti jotakin. Sitä on turha lukea kovin juonipainotteisesti, vaikka juoniakin siinä on. Kyse on paljon enemmästä. Joenpelto kuvaa tässä sarjassa muutaman uusmaalaisen pikkukaupunkilaisperheen kautta suomalaisuuden historian kipupisteitä.

Kirjat siis sijoittuvat Lohjalle, vaikka paikkakunnan nimeä ei kertaakaan mainita. Seutu on kuitenkin vaivattomasti tunnistettavissa. Kirjan alkuluvussa Joenpelto kertoo muutamalla vedolla Hjalmar Linderin kiehtovan elämäntarinan. Linder oli Mustion linnan omistaja ja Lohjan sellutehtaan perustaja, jonka elämästä Raija Oranen on hiljattain julkaissut romaanin Metsästäjän sydän. Lohjan seudun historiasta kiinnostuneille suosittelen sitäkin.

Tapahtuma-aika sarjan aloitusosassa on keväästä 1919 pari vuotta eteenpäin. En voi olla ihailematta ajankohdan valinnan onnistuneisuutta.  Kansalaissota ja itsenäistyminen ovat takana, mutta sodan vaikutukset tavallisten ihmisten elämässä ovat täysillä läsnä. Jotenkin on kuitenkin eteenpäin rämmittävä, yritettävä selviytyä, unohtaa ja antaa anteeksikin. Jos voi.

Näkökulmatkin teoksessa ovat tarkasti mietittyjä. Keskeiset henkilöt edustavat hyvin erilaisia ajan ihmisiä ja aatteita. Joenpelto myös osoittaa, miten rajalinjat saattoivat repiä jopa perheitä hajalle, kun puoli oli valittava.

Keskiössä on Hännisen kauppiasperhe. Salme ja Oskari Hänninen ovat kumpikin ponnistaneet paremman leivän syrjään kiinni vaatimattomista oloista. Hänninen itse on muuttanut paikkakunnalle Itä-Suomesta, Salme maalaiskunnasta. Tämä ulkopuolisuus leimaa heitä edelleen, vaikka kylässä on asuttu jo vuosikymmeniä. (Tämä uusmaalaisten luonteenpiirre on karua todellisuutta vielä tänäkin päivänä.) Oskari Hänninen on maataloustarvikekauppias, jonka mainetta rasittavat paitsi ulkopaikkakuntalaisuus myös taakse jäänyt konkurssi. Salme koettaa kuluttaa aikaansa kotirouvana, vaikka kotona ei oikein mitään tekemistä olekaan. Aikuiseksi kasvaneet tyttäret Inkeri ja Anja ovat lentämässä pesästä. Anja pääsee kirjan alussa ylioppilaaksi ensimmäisten paikkakunnan oman koulun kasvattien joukossa. Salmen seurana on vanha Mari, kotiapulainen, joka muistaa vielä suurten nälkävuosien aikaisia asioita.

Oskari Hänninen yrittää kaikkensa päästäkseen arvostettuun asemaan. Hän kuuluu suojeluskuntaan, pyrkii kirkonisännän tehtäviin ja aloittaa talohankkeen paikallisen talollisen Julinin kanssa. Mikään ei kuitenkaan tahdo mennä niin kuin Hänninen on toivonut. Vanhuus tuntuu lähenevän vauhdilla, ja avioliitto on kokonaan menettänyt makunsa. Hänninen korkeintaan murahtelee vaimolleen, jota tuntuu olevan yhä vaikeampi sietää. Pariskunta vaikuttaa toivottoman leipiintyneeltä ja vanhalta. Karua on, että Salme on kirjan alussa 47-vuotias, Oskari vähän vaille 50.

Hänninen kannustaa nuorempaa tytärtään Anjaa avioitumaan liikekumppaninsa Julinin pojan Laurin kanssa. Nuoret opiskelevat kansakoulunopettajiksi. Anja kuitenkin epäröi, koska on kesällä kokenut yllättävän romanssin pikkuserkkunsa Vienon kanssa. Vieno on taistellut punaisten puolella ja vapautuu vuoden 1919 keväällä vankileiriltä hädin tuskin hengissä. Kun Hännisen korviin tulee huhuja tyttären touhuista, seuraa ankara kurinpalautus. Myöskään Inkerin sulhasehdokas, kaupparatsu Matti Reima, ei miellytä Hännistä. Tyttärille pitäisi saada jotakin parempaa, kuten hyvän talon poika Lauri, joka kiltisti osallistuu aktiivisesti suojeluskuntatyöhön ja suhtautuu ihanteellisesti kansansivistystyöhön.

Julin itse edustaa kirjassa vakaata uusmaalaista talollista, joka mieluiten pysyttelee taustalla eikä voi sietää teeskentelyä tai näyttämistä. Julinin vaimo on kuollut punaisten heitettyä pommin pariskunnan makuuhuoneeseen, ja nuorempi poika on menehtynyt Aunuksen taisteluissa, jonne on karannut. Julin ei kuitenkaan ole katkera vaan viimeiseen saakka oikeudenmukainen. Hädänalaisten punaisten ahdinkoa ei saisi hänen mielestään käyttää hyväkseen.

Punaisista punaisin on punaleski Tilda Grönroos eli Tilta Kröönruusi, kuten hän itse itsestään puhuu. Tilta on Salmen serkku ja lapsuudenystävä. Naiset ovat olleet luokkaerostaan huolimatta myös aikuisiällä toistensa läheisimmät ystävät. Yhdessä on naurettu ja itketty. Sota kuitenkin veti rintamalinjan näiden naisten väliin. Romaani alkaa kohtauksella, jossa laiha, kuivettunut Tilta tulee Salmelle kertomaan, että hänen miehensä on kuollut vankileirillä lavantautiin. Tytär, 15-vuotias Hilja on kotona espanjantaudissa. Tilta pyytää Salmea puhumaan miehelleen, että tämä auttaisi saamaan Vienon pois leiriltä ennen kuin tämäkin on mennyttä. Salme ei uskalla luvata mitään, sillä Oskari on ankarasti kieltänyt olemasta missään tekemisissä punikkisukulaisten kanssa.

Joenpelto ei selitä mitään. Hän vain kuvaa näiden ihmisten kautta tapahtumia ja sitä, millaista näiden asioiden keskellä oli elää. Henkilökuvauksessa Joenpelto on mestari! Muistan nuorena kiemurrelleeni, kun Anja ei tajunnut olla tyytyväinen hyvään avioliittoonsa. Nyt ymmärrän aika paljon enemmän siitä, miksi Anjan on niin vaikea sulattaa tapahtuneita.

Politiikkaakin on tarinassa mukana, tietysti, olihan ajankohta poliittisen kuohunnan aikaa. Tilta on, kuten sanoin, punaisistakin punaisin, kostonjanoinen kommunisti, joka ei anna periksi. Uusi vallankumous tulee, on pakko tulla. Punavankileirillä kovia kokenut Vieno omaksuu maltillisemman sosiaalidemokraattisen linjan. Vienon kanta saa äidin epätoivoon, ja taistelu paikallisen työväenyhdistyksen hallinnasta on verinen pieneksi kutistuneessa perheessäkin.

Nautin kirjan vakaasta poljennosta, kuin rauhallisesti virtaavasta joesta. Aivan uskomatonta on myös tuo jo edellä mainittu murteen käyttö. Herkullisimmillaan se on sanavalmiin ja kiivaspuheisen Tiltan suussa, hänhän edustaa puhtainta työläistaustaa kirjan henkilöistä eikä edes yritä siivota murretta puheestaan, kuten vaikkapa Salme.

”Kui tei menittä ja annoitta tuara ruumiit juur siunattuu maaha. Mää sanosin Vianol, et nys se saaki lähtee muu saatol ku sil kerta o aikaa. Mää mene ja vie kukkasii Kröönruusi haural. Mää praakaa sen kans, mää reeraa juur nuukaa kui asjat o. Ettei sen tartte hualii, tämmöttis mei taistellaa eteskäsi. Aiv vaa. Ei se turhaspitte kuallu. Kyl  maailma viäl perkavuu ku menee aiv vaa ojetis eikä krinkuloitte yhtjääl ja toisjaal.”

On harmi, jos Joenpellon loistava tuotanto alkaa jäädä unholaan. Suosittelen ainakin tätä Lohja-sarjaa kaikille suomalaiseen pitkään proosaan ihastuneille.

Lohja-sarjan teokset:

Vetää kaikista ovista, 1974

Kuin kekäle kädessä, 1976

Sataa suolaista vettä, 1978

Eteisiin ja kynnyksille, 1980

Tämä on jälleen eräänlainen juhlajulkaisu, nimittäin puolitoistavuotisen blogini 300. kirjoitus. Olipa mukavaa tehdä se Eeva Joenpellon kirjasta! Kirjablogi on nykyään keskeinen osa elämääni ja myös identiteettiäni. Blogi on menestynyt mukavasti, sillä näinä päivinä rikkoutui myös 70 000 käynnin rajapyykki. Aika mahtavaa! Myös lukijapalkki lämmittää kirjoittajan mieltä. Yli 115 lukijaa on halunnut julkisesti rekisteröityä. Kiitos! Tästä on hyvä jatkaa.

***
Kurkkaa myös juttuni Vetää kaikista ovista -näytelmästä.

Matti Larjavaara: Ketunmorsian

”Ketunmorsian on kujeileva rakkaustarina, sukellus kirjallisuudentutkimuksen kiehtovaan maailmaan ja kirjallisen luomisen ihmeeseen. Sen näkemys rakkaudesta ja erotiikasta on sievistelemätön mutta optimistinen. Ennen kaikkea kirja on vastustamattoman hauska, ja sen elämäniloa pirskahteleva kerronta hellii lukijaa.”

Näin häpeämättömästi kehuu kustantaja Gummerus suomen kielen professori Matti Larjavaaran esikoisromaania Ketunmorsian teoksen takakannessa. Herää kysymys, onko markkinointitekstin kirjoittaja ollut jonkin aineen vaikutuksen alainen vai eikö hän ole lainkaan lukenut mainostamaansa romaania? Veikkaan jälkimmäistä.

Tämä esikoisromaani parin vuoden takaa kiilasi lukulistalleni jo hyvin klassiseksi muodostuneella tavalla. Sain nimittäin kuuman vinkin – toisesta kirjablogista! Salla arvioi viime viikolla lukemansa Jussi Valtosen romaanin Siipien kantamat, josta pidin aivan valtavasti, kuten olen kirjoittanutkin täällä. Salla ei aivan yhtä myyty ollut kuin minä, joka taas eläydyin sattuneista syistä Valtosen kuvaamaan maailmaan aivan täysillä. Salla kuitenkin viittaa omassa tekstissään Jennin kirjoitukseen Larjavaaran teoksesta: ”Kirjallisuusviitteet taas voivat olla epäonnistuessaan hyvinkin vaivaannuttavia. En ole itse lukenut Matti Larjavaaran Ketunmorsianta, mutta vissiin kannattaisi lukea ihan myötähäpeäelämyksen vuoksi.”  Näin mainio vinkkaus aiheutti tietysti halun lukea, mistä Jenni kirjoittaa.

Jenni on lukenut Larjavaaran romaanin tuoreeltaan syksyllä 2010, mutta se on mennyt silloin ja myöhemminkin minulta kokonaan ohi. En siis ollut ennen kuullutkaan Larjavaarasta saati Ketunmorsiamesta, vaikka kirjasta on ilmestynyt arvioita ihan mukavasti, mm. Parnassossa. Varmasti sillä on merkitystä, kuka kirjan kirjoittaa. Mietin jopa, olisiko kustantaja suostunut kirjan julkaisemaan, jos kirjoittaja ei olisi professori. Ainakin kustannustoimittajan olisi luullut olevan enemmän hereillä, sillä 400-sivuisesta romaanista olisi pitänyt karsia kovalla kädellä ainakin neljännes, jotta loppu olisi saatu kunnolliseksi tarinaksi. Olisikohan edes riittänyt? Mene ja tiedä.

Sallan viittaus tähän Ketunmorsiameen on sikälikin osuva, sillä jo sen ensimmäisessä luvussa näyttäisi olevan viittaus Valtosen kirjaan: ”Jossain lehdessä oli juttu uudesta romaanista, joka kertoo äikän open ja lukiolaistytön suhteesta. Jotenki inhottavaa.”

Ketunmorsian kertoo siis viisikymppisestä Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden professorista Kimmo Yövaarasta ja hänen naisistaan. Kimmo on kertaalleen eronnut ja parhaillaan naimisissa kymmenen vuotta nuoremman suomen kielen puolella työskentelevän Tuijan kanssa. Pariskunnalla on kaksi alle kouluikäistä poikaa, joita Kimmo rakastaa yli kaiken, talonsa lisäksi, ja itsensä, tietysti. Kirja alkaa kohtauksella, jossa lahjakas graduaan tekevä 25-vuotias Anna istuu Kimmon vastaanotolla. Kimmo tekee yllättävän ehdotuksen. Hän haluaa kirjoittaa rakkausromaanin, joka kertoisi hänestä itsestään ja Annasta, fiktiivisesti tietenkin, mutta olisi mukavaa, jos Anna suostuisi ikään kuin näyttelemään omaa rooliaan, jotta Kimmon olisi helpompi kirjoittaa. Anna vastustelee ensin, mutta suostuu vähitellen kaikkiin Kimmon ehdotuksiin.

Aika nopeasti käy ilmi, millainen mies Kimmo on: itsekeskeinen mutta hurmaava otus, joka armottomasti pitää naisista, erityisesti kauniista ja älykkäistä. Mikä parasta, juuri sellaiset naiset tuntuvat olevan kuin sulaa vahaa tämän hyväkroppaisen, vilkkusilmäisen ja sulavasanaisen punapään käsissä. Tuijan analyysin mukaan Kimmo on riippuvainen rakastumisesta, suhteen alkuvaiheen ihanista hetkistä. En mahtanut lukiessani mitään sille, että vaikka Kimmoa kuinka kuvattiin punatukkaiseksi hoikkikseksi, näin silmieni edessä jatkuvasti erään toisen kotimaisen kirjallisuuden professorin, hieman tanakamman ja tummatukkaisen…

Kimmo saa puheillaan houkuteltua Annan mukaansa Ruotsiin seminaarimatkalle, jonka pariskunta kylläkin viettää kuljeskelemalla pitkin Tukholman katuja ja puistoja. Reissun kuvaus on puuduttava, sillä dialogi on lähinnä Kimmon paasausta hänelle tärkeästä kirjailijasta Ivar Lo-Johanssonista. Kävelyretkillä suukotellaan tuon tuosta, mutta hytissä Anna pitää kiinni siveästä linjasta. Kimmo ei siis pääse tavoitteeseensa. Kuvailu on paikoin vaivaannuttavaa:

”Kimmo vilkaisee Annaa, ja tämän katse kertoo, että hänelläkin on sama tunne. Heistä alkaa tuntua, että he liitävät maan pinnan yläpuolella. Pitkät askeleet antavat liidolle vauhtia, ja kuin sulautuen toisiinsa he lentävät käsikkäin oikealle kaartaen yli alamäen ja tasamaan kauas pitkään, loivaan ylämäkeen. Kun heidän jalkansa vihdoin tapaavat pehmeästi maan, he pysähtyvät ja kietoutuvat toisiinsa. Heidät on vallannut ykseyden lumous. Ei ole erikseen Annaa ja Kimmoa, vaan yhteinen, ponnistuksen jälkeen voimalla sykkivä sydän, yhteiset ilmaa ahmivat keuhkot, yhteisen lämmön hiostuttama iho. Ja ennen kaikkea on vain yksi, kaiken täyttämä tietoisuus, joka soi ja väreilee riemuaan.”

Tällaisten kaunolurituskohtausten vastapainoksi professorilla saattaa ”alkaa jöpöttää”.

Kun sitten Tuija saa tietää parin matkasta, hän heittää Kimmon pihalle, mutta vain kuvainnollisesti. Lasten takia on yritettävä jatkaa yhteiseloa vaikkakin uusin säännöin.

”Tuija itkee ja tyrskii pitkään. Kimmo kuuntelee sitä onnettomana. Hän ei kuitenkaan varsinaisesti kadu. Hän on vain pahoillaan, että näin on käynyt, ja säälii Tuijaa. Mutta näin kai piti käydä. Sattuman laki heitti Kimmon ja Tuijan tähän tilanteeseen.” Syyllinen on siis sattuma, ei Kimmo! Minusta Larjavaara onnistuu Kimmon luonteen kuvauksessa parhaiten. Kimmo tietää olevansa sika, mutta ei kuitenkaan mukamas voi sille mitään, seksuaalinen vietti näet on niin vahva. Kimmo puolustaa vapaata liittoa, mutta vain omalta osaltaan. Nais(t)en tulee olla uskollisia hänelle!

Anna kirjoittaa graduaan Aino Kallaksesta ja tämän tuotannosta. Saiko Kallas koskaan orgasmia? Millainen oikeasti oli Eino Leinon ja Kallaksen rakkaustarina? ”Luulen, että Larjavaara pilailee elämäkerrallisen kirjallisuudentutkimuksen kustannuksella. Uuskritiikki on haalistunut epämuodikkaaksi, biografisuus on ponnahtanut uudestaan pintaan”, kirjoittaa Tarja Pulli Parnassossa. Ketunmorsianta lukiessaan ei tarvitse pelätä, ettei huomaa kirjallisuusviitteitä. Paljon sivuja uhrataan kirjallisuuskeskusteluille ja jopa luentojen referoinnille! Kimmo ja Anna tietysti vertautuvat kirjallisuushistorian kuuluisiin pareihin Leinosta ja Kallaksesta alkaen.

Anna on ärsyttävä madonnamaisessa täydellisyydessään. Jos sattuu juuri tuskailemaan oman gradunsa kanssa, kannattaa säästää tämän kirjan lukemista ja ottaa välipalaksi Onnellisesti eksyksissä, jossa gradunteko on monin verroin realistisempaa. Anna kirjoittaa huipputekstiä tuosta vain, ja gradu onkin, hups, yli 250-sivuinen! No, kelpaa sitten saman tien lisuriksi, otsikkosivua vain muokataan. Älykäs nuori neito hurmaa kaikki, niin entiset vaimot kuin toiset opiskelijatkin nerokkailla uusilla ideoillaan. Anteeksikin hän osaa antaa kuin ei kukaan ennen häntä, niin sukupuolitautitartunnat kuin syrjähypytkin. Onneksi Tuijassa sentään on vähän enemmän särmää, vaikka romahdus tuleekin.

Ärsyynnyin siis melko lailla, myös dialogin kökköydestä kuten Jennikin. Kuitenkin luin kirjan loppuun. Yliopistomaailman kuvaus oli kiinnostavaa ja jollakin tapaa nostalgistakin, tosin jos nyt olisin graduvaiheessa, valitsisin varmasti ohjaajakseni naisen! Kuten jo sanoin, Larjavaara ei minusta ihannoi Kimmoa, vaan kuvaa sen lajityypin miestä aika rehellisesti. Tosin loppuratkaisu on optimismissaan epäuskottava. Eivät nämä siat parane! Romaania Anna ja Kimmo kirjoittavat (tai Anna kirjoittaa) aika paljon alussa, mutta sitten projekti unohtuu pitkäksi aikaa. Kirjoittamisesta keskustellaan, mikä on yksi syy siihen, että kirjan voisi tulkita ironiaksi tai parodiaksikin. Kirjallisuusosuudet olivat pitkiä ja paikoin rasittavia, mutta minulle viitatut teokset ja kirjailijat olivat tuttuja ja siten myös ihan kiinnostavia. Mutta oliko ne pakko sijoittaa romaaniin? Kirja olisi kaivannut kunnon karsintaa ja jäntevöittämistä!

Vielä parhaita paloja toisten arvioista:

Ketunmorsian on niin kepeä (”Suudelma on todella kiihkeä”), repliikkivetoinen ja ihmissuhdekeskeinen (”Yöllä unta odotellessaan Anna kertailee elämänsä uusia käänteitä ja vertailee itseään äitiin”), että puoliväliin saakka luulee romaania nuorten naisten viihteeksi. Sitten ryömii mieleen epäilys parodiasta. Ainakin se on itsereflektiivinen farssi. Feminismissäkin karkeloidaan. Pökerryttävää esteettistä imua en Ketunmorsiamen lähellä tunne. Tarja Pulli, Parnasso

Minun on kuitenkin pakko avautua (ja pitkästi!) Matti Larjavaaran tämänsyksyisestä uutuudesta Ketunmorsian. Se oli kirja, jota luin myötähäpeän hiki otsalla ja kiusaantuneisuudesta kiemurrellen. Teki mieli kirkua, että tämä ei voi olla totta. Jenni K-blogi Koko lailla kirjallisesti

Takakanteen oli sijoitettu isoilla kirjaimilla lause, joka tiivisti koko teoksen huvittavuuden: "Kirja lukijoille, jotka rakastavat kirjoja ja tarinoita". Vastaavaa ajatuksenlaiskuutta voisi käyttää levymainonnassa: "Levy kuuntelijoille, jotka rakastavat musiikkia ja sävelmiä." Hanna Kirjainten virrassa (Ihan saman huomion tein!)

Kirja on äärettömän hauska ja Matti…anteeksi siis Kimmo, saa maksaa elosteluistaan myös hinnan. Siis jokainen, myös puumanaiset, tarttukaa rohkeasti Matti Larjavaaran kirjaan! Ottakaa mukava asento ja alkakaa nauttia kirjan luovasta hulluudesta ja ilottelusta, mutta älkää hetkeäkään uskoko, etteikö tämä olisi totta, sillä ainakin minä tunnen juuri tällaisen Kimmo Yövaaran, joka avioitui tyttärensä ikäisen kirjallisuuden opiskelijan kanssa… Leena Lumi blogissaan

Matti Larjavaara: Ketunmorsian

Gummerus 2010. 411 s.

Teemaan muuten liittyy myös Kirsti Ellilän blogiteksti Heideggerista!

Onnellisesti eksyksissä löysi kodin!

Kirjahyllyahtauteni ansiosta tai syystä olen päättänyt laittaa kirjoja entistäkin vauhdikkaammin kiertoon, hyvään kotiin uusille lukijoille. Kesäkuun viimeisen esittelyni kirjoitin hauskasta ja leppoisasta kirjasta Onnellisesti eksyksissä, joka on Pauliina Vanhatalon kirjailijanimellä Veera Vaahtera julkaisema uutuusteos. Kirja ilmestyi kesäkuussa. Arvontaan ilmoittautui mukavasti väkeä, ja kun aikamääräni runsas tunti sitten päättyi, suoritin arvonnan. Tällä kertaa Onnetar suosi...Hannaa! Onnittelut Hannalle! Varmasti saamme aikanaan lukea Kirjanten virrasta Hannan tunnelmia tästä.

Muistakaa myös, että kommentin jättämällä voi osallistua Jaana Taposen Stockan herkun arvontaan!

Jaana Taponen: Stockan herkku

Anna ja Donna ovat kummallinen ystävyspari. Donna on viimeisen päälle tuunattu kosmetologiyrittäjä, sinkku saalistaja, joka vain vaivoin voi sietää edes kummityttöään, 13-vuotiasta Juulia. Anna, Juulin äiti, on nukkavieru freelancetoimittaja, jonka suuri rakkaus eli aviomies Samuli on vuosi sitten yllättäen muuttanut uuden naisensa luo. Annan sydän on edelleen pirstaleina, eikä työnteostakaan ole tullut oikein mitään Samulin lähdön jälkeen. Rahat ovat lopussa ja elämänilo tiessään.

Stockmannin Herkussa naiskaksikko törmää kaikkien naisten kävelevään märkään uneen, Daniel Degerothiin. Kalliin näköinen unelmapakkaus ei vilkaisekaan trimmattuun Donnaan vaan luo turhan lämpimiä katseita Annan suuntaan. Donnan on toimittava nopeasti. Niinpä hän siltä seisomalta kutsuu Danielin juhliinsa, joihin myös Anna on vastahakoisesti tulossa. Ohimennen Daniel maksaa Annan kauppalaskun, tällä kun ei ole ihan viimeistä tarvittavaa euroa kukkarossaan.

Tällainen on Jaana Taposen neljännen kirjan eli Stockan herkun lähtöasetelma. Alku vaikuttaa chiclitin peruskamalta, mutta aika nopeasti mukaan hiipii toisenlaisiakin sävyjä. Jo Donnan juhlissa paikalle saapuu salaperäinen Ben, joka Annan käsityksen mukaan haluaa lainata Danielilta rahaa. Daniel taas haluaa kaikin keinoin iskeä Annan, joka pyristelee vastaan minkä kerkeää. Donna koettaa kaikkensa saadakseen merkillisen välinpitämättömän Danielin kiinnostumaan itsestään. Ben vaikuttaa käytöksen ja ulkonäön perusteella balkanilaiselta torpedolta, mutta paljastuu pian paljon proosallisemman ammatin harjoittajaksi.

Kun ex-mies Samuli häipyy kuvioista lopullisesti, Anna masentuu entistä pahemmin. Samalla myös taloudellinen ahdinko muuttuu pahasta unesta painajaiseksi. Kun Daniel alkaa houkutella Annaa lohtumatkalle Lontooseen, alkaa naisen vastarinta murentua. Mutta mikä on lopulta totuus mielettömän upeasta Daniel Degerothista?

Tarinan kepeys alkaa karista toden teolla jo ensimmäisen osan lopussa, mutta kierrokset vain kovenevat loppua kohden. Kovin keveinä en nimittäin pidä anoreksiaa, kiristystä, kuolemaa tai toistuvia raiskauskuvauksia, vaikka niitä huumorilla höystettäisiinkin. Pidin tätä sävyn ja aiheitten ristiriitaa paikoin aika hämmentävänä, vaikka se tietysti tuo oman jännitteensä kokonaisuuteen. Mistään samanlaisesta leppoisasta hyvänmielenkirjasta ei ole kyse kuin vaikkapa viimeksi lukemani Veera Vaahteran Onnellisesti eksyksissä, joka sekin määriteltäneen naisviihteeksi ja ehkä myös chiclitiksi. Henkilöt on tyypitelty ja kuormattu kliseillä lähes liikaakin, mutta esimerkiksi Donnan ulkokuorta raotellaan ihan lupaavasti ja käyttäytymistä perustellaan, lopulta.

Mutta vaikka olin hämmentynyt, ahmin silti tämän nopealukuisen ja juonivetoisen kirjan parissa illassa. Oli vain pakko saada tietää, kuinka naisten (ja miesten) lopulta käy, kuka vetää pisimmän korren. Loppu on Annan kannalta onnellinen, mutta muutama muu juonenkuvio jää mukavasti avoimeksi.

Kariston sivuilta löytyy lyhyt esittely Jaana Taposesta ja hänen tuotannostaan. Unelmavarkaan ovat lukeneet ainakin Tata ja Booksy, Lalalandian Anuliini ja Susa. Taposen vuonna 2008 ilmestyneestä esikoisesta eli kirjasta Väärä varustus löytyy arvio Inahduksesta ja Peoran kirjoista. Kovin laajaa bloginäkyvyyttä tämä tuottelias kirjailija (neljä kirjaa viidessä vuodessa) ei ole siis saanut. Oletko sinä lukenut ja kenties kirjoittanut? Kerro, niin linkitän lisää.

Jaana Taponen: Stockan herkku

Karisto 2012. 413 s.

Tilanpuute kirjahyllyssä on edelleen krooninen, joten tämäkin uutuusteos olisi lähdössä uuteen kotiin. Vinkkaa kommenttilaatikossa, jos olet kiinnostunut. Jos kiinnostuneita ilmaantuu useita sunnuntaihin 8.7. klo 12 mennessä, arvon kirjan. 

Lukemistapahtumako performanssiesitys?

Ryhdyin viime vuoden puolella pienen mutta virkeen kirjallisuuslehti Lumoojan tilaajaksi. Uusimmassa numerossa (2/2012) on kiinnostava juttu Lukemisen esitykset – äänillä ja ilman, joka on Emilia Karjulan käsialaa.

Karjula kirjoittaa mm. ilmiöstä, joka on nostanut runo- ja proosaklubit ääneenlukusessioineen suosituiksi. Kiinnostava ilmiö, johon en täältä maaseudulta ole päässyt juurikaan osallistumaan. Tarkemmin mietittyäni olen sentään, sillä eivätkö joskus esittelemäni runoraadit ole juuri osa tätä ilmiötä?

Minua jutussa kuitenkin kiehtoivat muutamat muut huomiot. Karjula viitta kirjallisuudentutkija Peter Kivyyn, joka on sanonut hiljaa itsekseen lukemisen olevan performanssi, jossa kirjallinen taideteos esitetään aina uudelleen. Vanha tuttu teoriahan on, että vasta lukija ja lukeminen synnyttävät kirjan tai tekstin. Pelkkä kirjoittaminen ei siis riitä tekstin ”tekemiseen”. Mutta uusi näkökulma ainakin minulle on tuo performanssiulottuvuus.

Performanssiin kuuluu myös Karjulankin havainnoima julkinen itsekseen lukeminen: ”Kun asiaa alkaa tarkkailla, huomaa että lukevia ihmisiä löytyy maisemasta paljonkin. Kirjastojen ja muiden ilmeisten paikkojen lisäksi heitä löytyy busseista, metroista, jopa liikennevaloissa.” Karjulan huomio herätti minussa kysymyksiä. Paljonkohan ihmiset miettivät liikkeelle lähtiessään, minkä kirjan mukaansa ottavat? Entä mitkä seikat vaikuttavat siihen, mitä mukaan julkisesti luettavaksi valikoituu? Omiin valintoihin ainakin vaikuttavat kulloisenkin mielialan lisäksi mukaan otettavan laukun koko ja reissun laatu. Kovin vaikeatajuista kirjaa ei kannata hälyisiin paikkoihin valita.

Sattumalta samassa jakelussa Lumoojan kanssa laatikkoon kolahti uusin Ruumiin kulttuuri (2/2012), jossa on Outi Pakkasen laaja haastattelu. Pakkanen kertoo näin: ”…jos junassa luki dekkaria, oli parempi panna Keltaisen kirjaston teoksen suojapaperi päälle.” Näin karu oli dekkarin tila 1970-luvun Suomessa. Mitä kirjoja ei nyky-Suomessa kehtaa tai voi lukea julkisesti?

”Julkisessa tilassa kirjaan syventyminen viestittää joustavaa, kulturellia asennetta, toivetta tulla jätetyksi rauhaan, tai halua keskittyä maallisen vilinän keskellä” kirjoittaa Karjula. Varmaan niinkin, mutta itse otan kirjan matkaan lähinnä torjuakseni pitkästymistä, saadakseni aikani kulumaan rattoisammin odottaessani tai vaikkapa junassa istuessani. Mietittekö te, mitä viestitte lukemalla julkisesti? Entä mitä viestitte kirjavalinnoillanne?

Tuttua kirjablogeissa on myös seuraava Karjulan huomio: ”Myös kotoinen kirjahylly on lukeneisuuden esitys. Se antaa kuvan omistajastaan – onko hyllyssä kirjasarjoja, pokkareita, klassikoita vai valikoiva sekoitus historiaa, runoutta ja hömppää? Etikettioppaat tosin kyseenalaistavat kyläpaikan kirjahyllyjen tonkimisen.” Etikettisäännöistä viis! Jos kirjahylly on olohuoneessa, varmasti silmäilen, millaista kirjallisuutta isäntäväki on esille asettanut. Mitkä kirjat teillä ovat piilossa, mitkä asetettu esille? Minulla ovien takana ovat jotkut tietokirjat ja myös sarjakuva-albumit, ne kun eivät oikein kokonsa vuoksi mahdu hyllyväleihin. Kirjahyllystäni olen julkaissut aikanaan kokokuvankin.

Olisi mukava kuulla ajatuksianne aiheen tiimoilta.

P.S. Piti vielä lisätä tähän, kun aihe oli hautunut kotvasen päässäni, että oikeastaan kirjablogin pitäminenhän on tehnyt omasta lukemisestani performanssia. Kerron kaikille, joita nyt vähääkään sattuu kiinnostamaan, mitä ja miksi luen, milloin ja missä jne. Sitten vielä tuputan sitäkin, mitä olen lukemastani pitänyt tai ajatellut. Kommenttejakin vielä toivon. Performanssi jos mikä!