Hanna Arvela: Ihmeperhe

 

Keski-ikäinen erityisopettaja, jota kutsutaan Hanna Arvelan romaanissa Ihmeperhe vain mieheksi tai opettajaksi, ottaa vastaan vain määräaikaisia opettajanpestejä. Yleensä hän aloittaa työt jossakin koulussa muutamaa viikkoa ennen syyslomaa ja nostaa palkkaa seuraavan heinäkuun loppuun asti. Lokakuun alussa erityisluokkien oppilaitten opettajaa ylityöllistävät HOJKSit on yleensä jo päivitetty ja huoltajapalaverit pidetty.

Vajaa lukuvuosi per koulu on osoittautunut hyväksi systeemiksi, sillä siinä ajassa ei vielä ehdi liikaa kiintyä kehenkään tai tottua mihinkään, vaan voi vain ottaa työn työnä. Sitoutuminen ei ole hyväksi, sen mies on elämänsä varrella karvaasti kokenut.

Mies päätyy pääkaupunkiseudulla sijaitsevan Saarivuoren peruskoulun erityisluokan 4-5F sijaisopettajaksi. Lähiö on ankea, eikä koulu ole sen kummempi. Kymmenen oppilaan pienryhmä on koulussaan pahamaineinen, eivätkä sijaisopettajat ole viihtyneet pesteissään yleensä paria viikkoa pidempään. Niinpä mies alkaa nopeasti kuulla olevansa poikkeus työskenneltyään niin pitkään kyseisen luokan kanssa.

Pienryhmän oppilaat ovat pääosin maahanmuuttajataustaisia poikia. Kansallisuuksien ja kielten kirjo on iloisen laaja, samoin erilaisten diagnoosien, oppimisvaikeuksien ja rankkojen sosiaalisten ongelmien. Jonkinlaisena kirsikkana kakussa on Keisha, neljäsluokkalainen pieni tyttö, jonka paikka olisi oikeasti kehitysvamman takia erityiskoulussa mutta joka jonkin hallinnollisen mokan takia on ’unohtunut’ Saarivuoreen.

Prologin takia lukija tietää, että edessä on vielä kaikkien opettajien painajainen, eli yksi hänen oppilaistaan menehtyy joululomalla. Tilanteeseen johtava kehityskulkua seurataan erityisluokan syyslukukauden lomassa pieninä välähdyksinä.

Luokan koossa pitävä voima on virolaistaustainen keski-ikäinen koulunkäynninohjaaja Marge, joka osallistuu aktiivisesti oppitunteihin, tuntee oppilaat, heidän taustansa sekä koulun rutiinit kuin omat taskunsa. Liioittelematta voi sanoa, että monelle luokan pojista Marge on elämän tärkein ihminen, ja sen he myös monin pienin tavoin osoittavat, vaikka aina ei ihan putkeen menekään.

Hanna Arvela on itsekin toiminut erityisluokkien sijaisopettajana, mikä tosiaan huokuu romaanista monin tavoin. Arvela valitettavan hyvin tietää, mistä kirjoittaa. Siksi tartuin kirjaan hieman epäröiden. Haluanko tosiaan sukeltaa vielä vapaa-aikananikin tähän surkeuteen, jota suomalaisessa koulumaailmassa luoja paratkoon myös kosolti riittää? Miksi kiusaan itseäni lukemalla suomalaisen perusopetuksen ja työelämän ankeudesta, epätoivosta ja kurjuudesta, joiden parissa saan painia riittämiin työssäni?

Kaunokirjallisuuden tehokeinovalikoimaan kuuluu liioittelu, ja varmasti Arvelakin on sitä käyttänyt Saarivuoren lähiötä ja peruskoulua rakentaessaan. Valitettavasti todellisuus on kuitenkin pahimmillaan näissäkin asioissa niin tyrmäävää, ettei kuvaus tunnu liioitellulta kuin satunnaisesti. Eikä se koulumaailman arkeen sisältä päin tutustuneita välttämättä juuri naurata, korkeintaan surumielisesti ja kyynelten läpi.

Mutta jokin velhontaito Arvelalla kuitenkin on hallussaan, sillä nopeasti huomasinkin viihtyväni erityisluokan kaoottisessa arjessa, jossa opettajaparka yrittää luovia kriisistä toiseen. Ilman Margea siitä ei olisi tullut mitään, mikä tunnustettakoon nyt tässäkin. Minulle kävi kuin huomaamatta samoin kuin miesopettajalle. Aloin kaikesta huolimatta kiintyä oppilaisiin ja toivoa heille jotain valopilkkua elämään. Muutakin kuin sitä, että ruokalassa on tarjolla kalapuikkoja. Prologin takia kovin suurelle toiveikkuudelle ei kuitenkaan ollut perustetta.

Arvelan kuvaus koulumaailman ja työelämän kipupisteistä on siis valitettavan realistista, mutta hänen kuvaamansa 10–12-vuotiaat oppilaat pystyvät parhaimmillaan hyvin kypsäänkin keskusteluun syvällisistä teemoista. Oma kokemuksenikin tosin tukee tätä, sillä tiedän toki lasten keskinäisten erojen voivan olla melkoisia. Ikä ei tosiaan kerro läheskään kaikkea silloinkaan, kun kyse on alakouluikäisestä lapsesta. Joka tapauksessa erityisluokan kaoottinen arki rytmittyy poikkeuksellisen usein hyvillä oppilaiden ja Margen kanssa käydyillä keskusteluilla.

Toimivaksi ratkaisuksi osoittautui mielestäni romaani aikajänteen suhteellinen lyhyys eli syksystä jouluun. Tarina ei jakaudu perinteisesti luvuiksi vaan jaksot on otsikoitu lauluiksi ja jokaisen nimenä on sitaatti jostakin oikeasta laulusta. Kirjan takaosasta löytyy luettelo siteeratuista kappaleista, joten tarinalla on oma soittolistansa, jos niin haluaa. Kuuntelin kirjan äänikirjana, joten tämä yksityiskohta alkoi kunnolla hahmottua vasta kirjan loppupuolella.

Hanna Arvela: Ihmeperhe
Tammi 2022. 303 s.
Äänikirjan lukija Ilkka Villi.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.