torstai 19. toukokuuta 2016

Saara Kesävuori: Musta hevonen



Kovasta yrittämisestä huolimatta en päässyt Saara Kesävuoren Holma-dekkaritrilogian imuun, vaan pettyneenä jätin sarjan kesken ensimmäisen osan Saarroksissa (Tammi, 2012) luettuani. Olen ahdistunut dekkarin karmaisevasta alusta, sitten pitkästynyt kuulustelujauhannasta ja lopulta tullut yllätetyksi mutta väärällä tavalla. Ei hyvä.

Monet lukijat ovat kuitenkin kovasti ihastuneet Kesävuoren Holma-sarjaan. Ei siis ihme, että kirjailija on jatkanut psykologispainotteisella dekkariuralla. Musta hevonen on järjestyksessä neljäs Kesävuoren dekkareista, ja se aloittaa uuden sarjan.

Uuden sarjan sankaritar on ehkä kummallisimpia, johon olen luku-urallani törmännyt. Anni Eloranta on jonkinlainen freelance-urheiluohjaaja, entinen kilpanyrkkeilijä, joka on vetänyt nyrkkeilytreenejä muun muassa tamperelaisessa perhekoti Kattilassa. Keikkaa on harvakseltaan, ja Anni elelee vaatimattomasti.

Annin vanhemmat ovat erikoisia boheemeja, jotka ovat asuneet suhteensa alusta asti erillään mutta kuitenkin samassa kerrostalossa. Annin veli Santtu on kuiville jotakuinkin selviytynyt narkomaani, joka on sairastunut skitsofreniaan huumeitten käytön takia. Huumeet ovat vieneet paitsi mielenterveyden myös toisen käsivarren, ja sen tilalla Santulla on kallisproteesi. Sitä taas koristaa Ferrarin logo mustine hevosineen. Santtu asuu isän luona, äiti ei enää häntä luokseen huoli.

14-vuotiaan Lidian äiti Karin ottaa yhteyttä Anniin, kun tytär on ollut pari vuorokautta kadoksissa. Poliisi ei ota Lidian katoamista kovin vakavasti, koska tyttö on lähtenyt omille teilleen ennenkin. Karinin ja Annin yhdistävä linkki on ollut perhekoti Kattila, jossa Lidiakin on ollut sijoitettuna jonkin aikaa. Lidia on ollut aina vaikea lapsi, mutta nyt Karin on aidosti hädissään. Anni on vastahakoinen tarttumaan toimeen. Asia ei tunnu liikuttavan häntä.

Lukija tietää jo, että Lidia ei ole mikään puhdas pulmunen. Pelkäksi ’mieheksi’ nimetty henkilö on kuljettanut Lidian syrjäiseen taloon, jossa tytölle tapahtuu todennäköisesti ikäviä asioita. Homma ei kuitenkaan ole tytölle mitenkään uutta, vaan hän tietää, mitä tekee. Mies sen sijaan pelkää pahaa. Kuka ’mies’on ja miksi hän Lidiaa kuljettelee, selviää ainakin jotenkuten kirjan lopussa.

Lidia siis katoaa, ja epäilyt kääntyvät hyvin nopeasti Annin veljeen Santtuun, joka on ratkennut uudelleen huumeisiin eikä osaa selittää, missä on ollut, mitä on tehnyt tai minne on kadottanut proteesinsa. Veljeään valvoessaan Anni tekee tämän huoneessa merkillisen löydön, joka vahvistaa hänen pelkoaan Santun syyllisyydestä.

Alku on jännitteinen ja jälleen hieman ahdistavakin, mutta sitten veto jotenkin pääsee hyytymään. Jälleen myös petyin loppuratkaisuun. Kuka ihme tämä henkilö oikein olikaan, joka paljastui syylliseksi? Myöskään motiivi ei oikein tunnu uskottavalta. Perustelut ovat onnahtavia, ja ratkaisu kaikkineen on epälooginen. Harmi, sillä nautin lukiessani kovasti Kesävuoren sujuvasta ja persoonallisesta kielestä. Annikin voisi olla ihan varteenotettava päähenkilö, mutta sivulauseeseen ujutettu ajatus ammattisalapoliisiksi ryhtymisestä kyllä epäilyttää melkoisesti.

Rankinta sapiskaa annan kyllä sinne kustantamon väen suuntaan. Mitä oikein ajatellaan, kun laaditaan dekkareihin takakansitekstejä? Mustan hevosen keskeinen juonenkäänne, joka tapahtuu kirjan sivulla 136, siis aika tarkalleen kirjan puolivälissä, paljastetaan muina miehinä takakannessa! Tällainen on suorastaan rikollista! Vaatisin rahojani takaisin, ellen olisi lukenut arvostelukappaletta.

Saara Kesävuori: Musta hevonen
Tammi 2015. 273 s.
Arvostelukappale.
Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti