Raija Oranen: Ackté!

Minun elämäni oli silloin kun menin Pariisiin, silloin kun taistelin paikastani tähtien eturivissä. Kaikki muu tuntuu jonkun toisen elämältä. Taikka sitten se on toisin päin: tämä jälkeen tullut on minun elämääni, se toinen, se loistokas, kuuluu Acktélle, ja hän ja minä olemme oikeastaan kaksi eri ihmistä.

Itsensä brändääminenkö muka jotain uutta ja nykyaikaista? Kattia kanssa. Vuonna 1894 Emmy Achtélla on kristallinkirkas näkemys siitä, miten hänen lahjakkaan laulajatartyttärensä Ainon tuleva loistelias ura rakennetaan. Kovaa työtä, kieltäymyksiä ja uhrauksia, ahkeraa verkostoitumista ja loistavia suhteita, näyttäviä pukuja ja moitteeton maine. Siinä muutamia keskeisiä neuvoja ja vaatimuksia, joilla Emmy-äiti tytärtään säälimättä piiskasi päivästä toiseen. Sen sijaan avioliitto- ja perhehaaveet tyttären olisi kuopattava syvälle ja lopullisesti. Aviomies ja lapset tarkoittaisivat automaattisesti uran karahtamista kiville. Sitä Emmy ei voisi sallia, olihan hän itse kokenut tuon kohtalon omassa elämässään.

Juhlittu ja lopulta (omasta mielestään) unohdettu laulajatar Aino Ackté muistelee kirjavien käänteiden rytmittämää elämäänsä jatkosodan aikana. Muistoista muodostuu Raija Orasen romaani Ackté! Se alkaa vuodesta 1894, jolloin Aino Achté saapuu äitinsä Emmyn seurassa Pariisiin pyrkimään valtionkonservatorioon professori Edmond Duvernoyn laululuokalle. Duvernoy oli ollut aikanaan myös Emmyn opettaja, ja hän ottaa Ainon siipiensä suojaan, onhan tämä ilmiselvästi tähtiainesta.

Kylmän ja kovan äidin otteessa Aino pyristelee vielä vuosikymmeniä, mutta Pariisista Emmy joutuu lopulta lähtemään. Sen jälkeen Aino Ackté, kuten hän nimensä pian opintonsa aloitettuaan alkoi kirjoittaa, ryhtyi rakentamaan brändiään ihan itse. Vuosia kaikki sujuikin pääpiirteissään Ainon haluamalla tavalla ja tahdilla, mutta lopulta ura kääntyy kohti laskua ikävien juonittelujen ja oopperamaailman armottoman häijyn kilpailun takia.

Oranen on tutkinut taustamateriaalinsa huolella (romaanin lopusta löytyy hyvä lähdeluettelo). Itse luin ennen Ackté!-romaaniin tarttumista Pentti Savolaisen teoksen Rakkautta Pariisin taivaan alla - Aino Acktén ja Albert Edelfeltin tarina (2004, Ajatus-kirjat) ja Aino Acktén tyttären Glory Leppäsen teoksen Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté (1966, Otava), joten tiesin jo melkoisesti, miten Aino Acktén ura ja elämä tulisi etenemään. On lopulta vaikea sanoa, oliko se romaanin lukemisen kannalta etu vai haitta. Mukavaa oli poimia romaanista lukuisia kohtia, jotka suoraan perustuvat lähdeaineistoon (paikoin sanasta sanaan), mutta toisaalta yllätyksille jäi kovin vähän sijaa.

Kiintoisimmaksi aiheeksi osoittautui jälleen arvoitus Ainon ja taidemaalari Albert Edelfeltin suhteesta. Siitä on lähdeteoksissa kovin ristiriitaisia päätelmiä, eikä varsinaisia todisteita taida olla kenelläkään. Kirjeenvaihtoa on tiettävästi tarkoituksella tuhottu puolin ja toisin, joten lopultakin ollaan vain huhujen, juorujen ja arvailujen varassa. Fiktiota kirjoittava Oranen on antanut Ainolle ja Albertille kiihkeän romanttisen suhteen, joka saa myös lihallisen täyttymyksensä. Venla Hiidensalo päätyy romaanissa Sinun tähtesi toisenlaiseen ratkaisuun.

Oliko Glory sittenkin Albert Edelfeltin tytär, kuten Helsingissä tytön syntymän jälkeen juoruttiin? Se jää Orasenkin tulkinnassa arvoitukseksi.

Toinen mielenkiintoinen osuus, joka esimerkiksi Glory Leppäsen teoksesta jää kokonaan pois, on Aino Acktén ja Heikki Renvallin avioliiton päättyminen ja Ainon rakastuminen seuraavaan aviomieheensä Bruno Jalanderiin.

Aiheensa puolesta Ackté! kiehtoi minua kovasti, mutta kaunokirjallisena teoksena se oli epätyydyttävä kokemus. Kuten jo totesin, Oranen on lähteensä lukenut. Valitettavasti hän on sitten päätynyt ratkaisuun, että hänen on pitänyt uskollisesti tuoda romaaniin kaikki mahdolliset käänteet, joita Acktén pitkään uraan ja vaiheikkaaseen elämään mahtuu. Lukija puutuu eri esitysten yksityiskohtiin, juonitteluihin ja juhlaillallisiin sekä lopulta luettelomaiseksi muuttuviin kiertuekuvauksiin. Kaunokirjallisesti onnistuneempi ratkaisu olisi ollut muutamiin keskeisiin ajanjaksoihin keskittyminen.

Päätöksestä sisällyttää kaikki mahdollinen romaaniin johtunee myös, että kirjan henkilöt jäävät kovin paperisiksi. Edes Aino itse tai Emmy, Heikki Renvall ja Albert Edelfelt eivät herää kunnolla eloon romaanin sivuilla vaan jäävät kovin ulkokohtaisesti kuvatuiksi. Se on harmi. Tarinassa olisi aineksia vaikka minkälaiseen romaaniin! Parhaimmillaan Oranen on, kun hän antaa Ainon tutkiskella sisintään ja motiivejaan.

Ei ollut minulla tasaisen onnen hetkiä, ei tyytyväisyyttä, ei varmuutta siitä, että tekemäni valinnat olisivat olleet parhaakseni tai kenenkään muunkaan parhaaksi. Minä tein kaiken aikaa niin kuin uskoin että minun täytyy. Tosiasiassa tein mitä halusin. Minä vain en tiennyt, mitä loppujen lopuksi halusin.

Nykynäkökulmasta on surullista, miten vaikeaa, oikeastaan mahdotonta, oli runsaat sata vuotta sitten yhdistää loisteliasta uraa ja perhe-elämää. Aino Ackté ja Heikki Renvall tuntuivat olevan aidosti luodut toisilleen, mutta ainakaan Orasen tulkinnan mukaan Renvall ei lopulta koskaan hyväksynyt Ainon poissaoloa eikä oikein ymmärtänyt, millaisista ponnisteluista ja uhrauksista kansainvälisen tähtiuran luomisessa oli kysymys.

Suomi ja Helsingin kulttuuripiirit näyttäytyvät myös epämiellyttävinä kaikissa kirjoissa, joista olen Albert Edelfeltistä ja Aino Acktésta lukenut. Menestys ulkomailla oli toki toivottua, mutta sitä ei sitten kuitenkaan arvostettu oikeasti. Taiteilijat eivät saaneet pitää saavutuksiaan itsellään, vaan heiltä vaadittiin jonkinlaista uhrautumista Suomen hyväksi. Kotimaassa arvostus olisi pitänyt ansaita erikseen. Ulkomaiset kritiikit tai palkinnot olivat jollain kummallisella tavalla keveitä. Julkisuuden henkilöistä myös levitettiin mitä ilkeämielisimpiä juoruja, suoranaista panettelua harjoitettiin ahkerasti.

Glory Leppäsen teos Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté oli mielenkiintoinen. Takakansitekstissä mainitaan, että se on romaanimuotoinen, mutta kaunokirjallisia osuuksia siinä on vain murto-osan verran ja ne kaiken lisäksi vaikuttavat irrallisilta ja teennäisiltä. Pääosin teos pitää sisällään tiukasti kirjallisiin lähteisiin perustuvia tietoja ja siinä siteerataan runsaasti alkuperäisiä kirjeitä ja esimerkiksi puheita, joita on painettu sanomalehtiin. Teoksen nykyinen kirjastoluokitus on 99.1 eli elämäkerrat ja muistelmat, mikä onkin mielestäni oikea.

Kuten otsikkokin kertoo, kirjasta runsaat puolet kertoo Heikki Renvallin eli Glory Leppäsen isän suvusta, erityisesti tämän isästä, arkkipiispa Torsten Renvallista. Mielenkiintoisin osuus minusta oli Torsten Renvallin toisen vaimon ja Heikki Renvallin äidin, Amanda Renvallin tarina. Se on niin vaikuttava, että siitä voisi kirjoittaa uskomattoman romaanin! Vanhempiensa osuuden Leppänen päättää vain mainintaan avioliiton päättymisestä eroon. Puuduttavaksi kirjan tekevät runsaat ja monipolviset selostukset historiallisista ja poliittisista käänteistä. Ne oli lopulta tyydyttävä vain silmäilemään. Hieman samaa rasitetta on Orasenkin teoksessa, mutta onneksi huomattavasti vähemmän.

Huomasin myös, että komean teatteri- ja elokuvauran tehnyt Leppänen on kuusikymmenluvulla julkaissut neljä jännitysromaania. Varasin ne kirjastosta lähempää tutkailua varten. Palaan kenties niihin täällä blogissakin vielä myöhemmin.

Raija Oranen: Ackté!
Teos 2016. 443 s.

Ostettu.

Glory Leppänen: Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté
Otava 1966. 209 s.

Kirjasto.

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

Aika tarkalleen vuosi sitten juhlistin blogini sadatta julkaistua kirjoitusta sadan lukemani naiskirjailijan ja heidän teostensa luettelolla. Listalta löytyy myös takavuosina kovastikin ihailemani Eeva Joenpelto ja hänen Lohja-sarjansa. Sirpa Kähkösen loistavaa Kuopio-sarjaa olen pariinkin kertaan kehunut Lohja-sarjan veroiseksi, enkä suotta. Kumpikaan sarja ei tuossa vertailussa tule mielestäni kaltoin kohdelluksi, vaikka ne edustavatkin selvästi omaa aikaansa ja tyyliään.

Olen lukenut suurimman osan Joenpellon kunnioitettavasta tuotannosta, joka alkoi jo vuonna 1946. Viimeinen teos ilmestyi vuonna 2000. Joenpelto oli hyvin suosittu lukijoiden keskuudessa 1970- ja 80-luvuilla. Esimerkiksi omaan kotiini hankittiin monia hänen teoksiaan kirjakerhoversioina. Kun pyrin opiskelemaan 80-luvun puolivälissä, pääsykoekirjana oli muistaakseni Elämän rouva, rouva Glad. Vuonna 1994 Joenpelto sai Finlandia-palkinnon kirjasta Tuomari Müller, hieno mies, joka on hänen toiseksi viimeinen teoksensa. Monet ovat sitä mieltä, että viimeiseksi jäänyt, katkerasävyinen Uskomattomia uhrauksia, olisi saanut jäädä julkaisematta. Siinä Joenpelto käsittelee tarinan kautta mm. julkista terveydenhuoltoa ja sen kammottavaa tilaa. (Aika pelottavaa, koska asiat tuskin ovat noista päivistä ainakaan parempaan suuntaan menneet.)

Lohja-sarjan olen lukenut kokonaan varsin nuorella iällä ja sen aloitusosan Vetää kaikista ovista ainakin kahdesti, sillä olen tehnyt sen dialogin murrepiirteistä jonkin tutkielman yliopistossa. Kirjat ovat olleet jo siksikin aikoinaan kiinnostavia, että ne sijoittuvat varsin lähelle, Lohjalle. Joenpelto oli syntynyt Sammatissa vuonna 1921 ja asui Lohjalla ja Sammatissa pitkään. Hän testamenttasi talonsa kirjailijakodiksi, jossa proosakirjailijat saavat viettää eripituisia jaksoja kirjoittamassa. Mm. Katja Kettu on asunut Sammatin talossa hiljattain.

”Omaleimainen epiikka, joka tavoittaa ajan hengen ja tarkat yksityiskohdat, sisältäpäin eletyt henkilöt, etevä kerrontatekniikka ja kieli sekä mainio murteenkäyttö dialogeissa takasivat teoksille myös suuret painokset.” Näin Joenpeltoa luonnehditaan teoksessa Suomalaisia kirjailijoita (Otava, 2004). Monissa kirjallisuuhistorioissa Joenpeltoa luonnehditaan historiallisen laajan epiikan perinnönjatkajaksi, Linnan ja Viidan seuraajaksi. Hänellä vain keskiössä on usein nainen, vahva ja sitkeä taistelija.

Kahdenkymmenen vuoden takaisia lukumuistoja oli mukava virkistää äänikirjan avulla. Todennäköisesti en olisi tähän kirjaan tullut muuten tarttuneeksi, vaikka koko sarjan olen hyllyyn hankkinut enkä ole siitä raaskinut luopuakaan. Vetää kaikista ovista -kirjan lukee taitava Liisa-Maija Laaksonen, joka tekee sen kerrassaan hykerryttävän hienosti! WSOY:lle myös kiitokset kirjan ottamisesta äänikirjavalikoimaan. Toivottavasti myös jatko-osat on tarkoitus julkaista. Sitä tosin ihmettelen, miksi äänikirja on julkaistu kolmena erillisenä osana, kussakin kuusi levyä. Kahdeksantoista levyn paketti nyt ei olisi ollut mahdoton. Vielä mukavampaa olisi tietysti saada kirjat todella kätevässä mp3-levymuodossa.

Muistin, että kirja on hyvä, mutta en muistanut, että se on niin loistava kuin se on. Ajattelen myös, että vasta nyt ymmärsin kirjasta oikeasti jotakin. Sitä on turha lukea kovin juonipainotteisesti, vaikka juoniakin siinä on. Kyse on paljon enemmästä. Joenpelto kuvaa tässä sarjassa muutaman uusmaalaisen pikkukaupunkilaisperheen kautta suomalaisuuden historian kipupisteitä.

Kirjat siis sijoittuvat Lohjalle, vaikka paikkakunnan nimeä ei kertaakaan mainita. Seutu on kuitenkin vaivattomasti tunnistettavissa. Kirjan alkuluvussa Joenpelto kertoo muutamalla vedolla Hjalmar Linderin kiehtovan elämäntarinan. Linder oli Mustion linnan omistaja ja Lohjan sellutehtaan perustaja, jonka elämästä Raija Oranen on hiljattain julkaissut romaanin Metsästäjän sydän. Lohjan seudun historiasta kiinnostuneille suosittelen sitäkin.

Tapahtuma-aika sarjan aloitusosassa on keväästä 1919 pari vuotta eteenpäin. En voi olla ihailematta ajankohdan valinnan onnistuneisuutta.  Kansalaissota ja itsenäistyminen ovat takana, mutta sodan vaikutukset tavallisten ihmisten elämässä ovat täysillä läsnä. Jotenkin on kuitenkin eteenpäin rämmittävä, yritettävä selviytyä, unohtaa ja antaa anteeksikin. Jos voi.

Näkökulmatkin teoksessa ovat tarkasti mietittyjä. Keskeiset henkilöt edustavat hyvin erilaisia ajan ihmisiä ja aatteita. Joenpelto myös osoittaa, miten rajalinjat saattoivat repiä jopa perheitä hajalle, kun puoli oli valittava.

Keskiössä on Hännisen kauppiasperhe. Salme ja Oskari Hänninen ovat kumpikin ponnistaneet paremman leivän syrjään kiinni vaatimattomista oloista. Hänninen itse on muuttanut paikkakunnalle Itä-Suomesta, Salme maalaiskunnasta. Tämä ulkopuolisuus leimaa heitä edelleen, vaikka kylässä on asuttu jo vuosikymmeniä. (Tämä uusmaalaisten luonteenpiirre on karua todellisuutta vielä tänäkin päivänä.) Oskari Hänninen on maataloustarvikekauppias, jonka mainetta rasittavat paitsi ulkopaikkakuntalaisuus myös taakse jäänyt konkurssi. Salme koettaa kuluttaa aikaansa kotirouvana, vaikka kotona ei oikein mitään tekemistä olekaan. Aikuiseksi kasvaneet tyttäret Inkeri ja Anja ovat lentämässä pesästä. Anja pääsee kirjan alussa ylioppilaaksi ensimmäisten paikkakunnan oman koulun kasvattien joukossa. Salmen seurana on vanha Mari, kotiapulainen, joka muistaa vielä suurten nälkävuosien aikaisia asioita.

Oskari Hänninen yrittää kaikkensa päästäkseen arvostettuun asemaan. Hän kuuluu suojeluskuntaan, pyrkii kirkonisännän tehtäviin ja aloittaa talohankkeen paikallisen talollisen Julinin kanssa. Mikään ei kuitenkaan tahdo mennä niin kuin Hänninen on toivonut. Vanhuus tuntuu lähenevän vauhdilla, ja avioliitto on kokonaan menettänyt makunsa. Hänninen korkeintaan murahtelee vaimolleen, jota tuntuu olevan yhä vaikeampi sietää. Pariskunta vaikuttaa toivottoman leipiintyneeltä ja vanhalta. Karua on, että Salme on kirjan alussa 47-vuotias, Oskari vähän vaille 50.

Hänninen kannustaa nuorempaa tytärtään Anjaa avioitumaan liikekumppaninsa Julinin pojan Laurin kanssa. Nuoret opiskelevat kansakoulunopettajiksi. Anja kuitenkin epäröi, koska on kesällä kokenut yllättävän romanssin pikkuserkkunsa Vienon kanssa. Vieno on taistellut punaisten puolella ja vapautuu vuoden 1919 keväällä vankileiriltä hädin tuskin hengissä. Kun Hännisen korviin tulee huhuja tyttären touhuista, seuraa ankara kurinpalautus. Myöskään Inkerin sulhasehdokas, kaupparatsu Matti Reima, ei miellytä Hännistä. Tyttärille pitäisi saada jotakin parempaa, kuten hyvän talon poika Lauri, joka kiltisti osallistuu aktiivisesti suojeluskuntatyöhön ja suhtautuu ihanteellisesti kansansivistystyöhön.

Julin itse edustaa kirjassa vakaata uusmaalaista talollista, joka mieluiten pysyttelee taustalla eikä voi sietää teeskentelyä tai näyttämistä. Julinin vaimo on kuollut punaisten heitettyä pommin pariskunnan makuuhuoneeseen, ja nuorempi poika on menehtynyt Aunuksen taisteluissa, jonne on karannut. Julin ei kuitenkaan ole katkera vaan viimeiseen saakka oikeudenmukainen. Hädänalaisten punaisten ahdinkoa ei saisi hänen mielestään käyttää hyväkseen.

Punaisista punaisin on punaleski Tilda Grönroos eli Tilta Kröönruusi, kuten hän itse itsestään puhuu. Tilta on Salmen serkku ja lapsuudenystävä. Naiset ovat olleet luokkaerostaan huolimatta myös aikuisiällä toistensa läheisimmät ystävät. Yhdessä on naurettu ja itketty. Sota kuitenkin veti rintamalinjan näiden naisten väliin. Romaani alkaa kohtauksella, jossa laiha, kuivettunut Tilta tulee Salmelle kertomaan, että hänen miehensä on kuollut vankileirillä lavantautiin. Tytär, 15-vuotias Hilja on kotona espanjantaudissa. Tilta pyytää Salmea puhumaan miehelleen, että tämä auttaisi saamaan Vienon pois leiriltä ennen kuin tämäkin on mennyttä. Salme ei uskalla luvata mitään, sillä Oskari on ankarasti kieltänyt olemasta missään tekemisissä punikkisukulaisten kanssa.

Joenpelto ei selitä mitään. Hän vain kuvaa näiden ihmisten kautta tapahtumia ja sitä, millaista näiden asioiden keskellä oli elää. Henkilökuvauksessa Joenpelto on mestari! Muistan nuorena kiemurrelleeni, kun Anja ei tajunnut olla tyytyväinen hyvään avioliittoonsa. Nyt ymmärrän aika paljon enemmän siitä, miksi Anjan on niin vaikea sulattaa tapahtuneita.

Politiikkaakin on tarinassa mukana, tietysti, olihan ajankohta poliittisen kuohunnan aikaa. Tilta on, kuten sanoin, punaisistakin punaisin, kostonjanoinen kommunisti, joka ei anna periksi. Uusi vallankumous tulee, on pakko tulla. Punavankileirillä kovia kokenut Vieno omaksuu maltillisemman sosiaalidemokraattisen linjan. Vienon kanta saa äidin epätoivoon, ja taistelu paikallisen työväenyhdistyksen hallinnasta on verinen pieneksi kutistuneessa perheessäkin.

Nautin kirjan vakaasta poljennosta, kuin rauhallisesti virtaavasta joesta. Aivan uskomatonta on myös tuo jo edellä mainittu murteen käyttö. Herkullisimmillaan se on sanavalmiin ja kiivaspuheisen Tiltan suussa, hänhän edustaa puhtainta työläistaustaa kirjan henkilöistä eikä edes yritä siivota murretta puheestaan, kuten vaikkapa Salme.

”Kui tei menittä ja annoitta tuara ruumiit juur siunattuu maaha. Mää sanosin Vianol, et nys se saaki lähtee muu saatol ku sil kerta o aikaa. Mää mene ja vie kukkasii Kröönruusi haural. Mää praakaa sen kans, mää reeraa juur nuukaa kui asjat o. Ettei sen tartte hualii, tämmöttis mei taistellaa eteskäsi. Aiv vaa. Ei se turhaspitte kuallu. Kyl  maailma viäl perkavuu ku menee aiv vaa ojetis eikä krinkuloitte yhtjääl ja toisjaal.”

On harmi, jos Joenpellon loistava tuotanto alkaa jäädä unholaan. Suosittelen ainakin tätä Lohja-sarjaa kaikille suomalaiseen pitkään proosaan ihastuneille.

Lohja-sarjan teokset:

Vetää kaikista ovista, 1974

Kuin kekäle kädessä, 1976

Sataa suolaista vettä, 1978

Eteisiin ja kynnyksille, 1980

Tämä on jälleen eräänlainen juhlajulkaisu, nimittäin puolitoistavuotisen blogini 300. kirjoitus. Olipa mukavaa tehdä se Eeva Joenpellon kirjasta! Kirjablogi on nykyään keskeinen osa elämääni ja myös identiteettiäni. Blogi on menestynyt mukavasti, sillä näinä päivinä rikkoutui myös 70 000 käynnin rajapyykki. Aika mahtavaa! Myös lukijapalkki lämmittää kirjoittajan mieltä. Yli 115 lukijaa on halunnut julkisesti rekisteröityä. Kiitos! Tästä on hyvä jatkaa.

***
Kurkkaa myös juttuni Vetää kaikista ovista -näytelmästä.

Anna Kortelainen: Tulirinta

 

Kun sain tietää, että Anna Kortelaiselta oli ilmestymässä elämäkerrallinen romaani Erik Edelfeltistä, tiesin Tulirinnan kuuluvan ehdottomasti lukulistalleni. Kirjan ilmestyttyä hankinkin sen oitis, mutta tuttuun tapaan lukeminen lykkääntyi muiden lukukiireiden takia. Virtuaalisilla Helsingin kirjamessuilla lokakuun lopulla Kortelaista haastateltiin Tulirinnan tiimoilta. Sen seurauksena nostin kirjaa ylemmäs luettavien pinossa. Mutta lopulta tartuin Tulirintaan vasta joulun välipäivinä.

Kuuntelin alkuvuodesta 2019 putkeen Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan kuusi ensimmäistä osaa ja hurahdin selvittämään suomalaisten taiteilijoiden, erityisesti Albert Edelfeltin, elämää ja teoksia. Suomen värikkäästä kansallismaalarista on kirjoitettu paljon sekä faktaa että fiktiota. Mitä enemmän aiheeseen paneuduin, sitä kiehtovammalta 1800-luvun lopun suomalainen ja eurooppalainen taidemaailma ja Edelfelt lähipiireineen alkoi tuntua. Lisää luettavaa vaikuttaa löytyvän ja myös ilmestyvän edelleen, eli aihepiiri kiinnostaa ilahduttavasti myös kirjailijoita ja tutkijoita.

Albert Edelfeltin naissuhteista on huhuttu ja kirjoitettu paljon, ja niihin liittyy myös Enni Mustosen romaani Emännöitsijä, josta oma innostukseni aihepiiriin sai alkunsa. Mustosen päähenkilö Ida on Edelfeltin Elisabetinkadun ateljeen emännöitsijänä aikana, jolloin Edelfelt oli naimisissa Ellan de la Chapellen kanssa. Pariskunnan poika Erik vilahtelee romaanissa myös.

Vaikka luin Emännöitsijän jälkeen melkoisen pinon Edelfeltiin liittyvää kirjallisuutta, Erikistä en saanut juuri enempää irti kuin mitä Mustonen tämän pikkupoikavuosista fiktiivisessä romaanissaan väläyttää. Vähän yllätyin, kun luin ja kuulin Anna Kortelaisen haastatteluista, ettei hänkään onnistunut löytämään juuri mitään tietoa Suomen tunnetuimman taidemaalarin ja ylistetyn seurapiirikaunottaren ainoasta jälkeläisestä. Se toki oli minunkin tiedossani, että Erik Edelfelt sairasteli paljon ja kuoli hyvin nuorena, vain 21-vuotiaana, tuberkuloosiin vuonna 1910.

Erik Edelfelt on kutkuttanut niin vahvasti tutkija Kortelaisen mieltä, että tuloksena on fiktiivinen elämäkertaromaani nuoresta miehestä. Kun faktoja on saatavana äärimmäisen vähän, jää kirjailijan mielikuvitukselle tilaa. Tämän tila täyttämisessä Kortelainen onnistuukin vähintään kohtalaisesti, paikoin oikein hyvin.

Se tiedetään, että Erik opiskeli Helsingissä Aleksanterin yliopistossa, mutta erosi kesken opintojen. Vuonna 1908 hän aloitti kokeellisen sielutieteen opinnot Montpellierin yliopistossa Etelä-Ranskassa. Kortelaisen Erik Edelfelt haluaa irtautua ylisuojelevasta äidistään ja tunnetun isänsä raskaasta varjosta. Ulkomaille lähdön takana on myös jotakin, josta Kortelainen vain vihjailee. Erik on jo lyseolaisena ollut innokas osallistumaan radikaaliin poliittiseen toimintaan, joka ei kestä päivänvaloa. Mikä hänen synkkä salaisuutensa on?

Sairaus ei kuitenkaan hellitä otettaan, vaikka opinnot alkukangertelun jälkeen lähtevätkin lupaavasti etenemään. Erik tutustuu nuoreen viininviljelijäperheen poikaan Luc Vidaliin, joka opiskelee maatalouskoulussa insinööriksi tähtäimenään viininviljelyä uhkaavan viinikirvan nitistäminen. Viinikirvan aiheuttamat katastrofaaliset tuhot olivat hävittää koko eurooppalaisen viininviljelyn vuosisadan vaihteessa. Viiniköynnösten kärsimykset ja taudin torjumiseksi kehitetyt menetelmät vertautuvat romaanissa keuhkotautiin ehkä vähän osoitellen mutta kiinnostavasti.

Koska ihmisellä on vain tämä yksi todellisuus, on vaikea sanoa, miten Tulirinta avautuu lukijalle, joka ei ole kaivautunut kohtalaisen syvälle Edelfeltien tarinaan. Olettaisin kuitenkin, ettei se ole millään tavalla välttämätöntä. Itse pidin kirjasta kovasti, mutta myönnän, että keskivahvalla kiinnostuksellani aihepiiriin saattaa olla myös oma vaikutuksensa.

Kirjoitin edellisessä blogijutussani Pirkko Soinisen Valosta rakentuvat huoneet -romaanin yhteydessä elämäkerrallisten romaanien ’ongelmista’. Kortelainen on ollut Soinista kovaotteisempi ja ravistellut rikki myös kronologian. Romaani alkaa kohtauksesta, jossa Erik astuu junasta Montpellierin asemalle. Sen jälkeen palataan useaan otteeseen eri kohtiin menneisyydessä ja rakennetaan kuvaa siitä, miten Erik päätyi Ranskaan opiskelemaan.

Lukijalle romaanin loppu on tiedossa jo ennen kansien avaamista, mikä ei liene aivan helppo asetelma kirjoittajalle. Kortelainen ja Soininen ovat lähteneet hyvin erilaisista asetelmista liikkeelle, koska Wivi Lönn eli pitkän elämän ja hänen tuotantonsa on tunnettua. Kortelaisen päähenkilön elämä oli lyhyt, oletettavasti kiihkeä ja pääosin dokumentoimaton.

Soinisella lienee paikoin ollut runsaudenpulaa, kun taas Kortelaisella faktoihin perustuvia rakennusaineita on ollut todella niukasti. Siksi siis Tulirinnassa korostuu romaanius ja Valosta rakentuvissa huoneissa elämäkerrallisuus, vaikka molemmat ovat elämäkerrallisia romaaneja. Eroa edelleen korostaa Valosta rakentuvien huoneiden lopussa oleva mittava lähdeluettelo, jota ei Tulirinnan takaa löydy.

Anna Kortelainen: Tulirinta. Romaani Erik Edelfeltistä
Tammi 2020. 306 s.

Ostettu.

Romaanista on julkaistu myös e- ja äänikirjaversiot. Äänikirjan lukija Simo Häkli, kesto 9 h 48 min.

Linkki- ja kirjalista Albert Edelfeltistä kiinnostuneille:

Marina Catani: Pariisi, kevään ja elämän tuoksu - Albert Edelfeltin elämäkerta. Ajatus-kirjat, 2004.
Anna Kortelainen: Virginie! Tammi, 2002.
Pentti Savolainen: Rakkautta Pariisin taivaan alla - Aino Acktén ja Albert Edelfeltin tarina. Ajatus-kirjat,2004.
Anna Kortelainen: Puolivilli puutarha - Albert Edelfeltin Haikko. Otava, 2004.
Eija Kämäräinen: Albert Edelfelt - Kultainen häkki. WSOY, 1992.
Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi. WSOY, 2017.
Raija Oranen: Ackté! Teos, 2016.
Glory Leppänen: Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté Otava,1966.
Maria Vainio-Kurtakko: Sovelias liitto - Kohtauksia Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin avioliitosta. Teos, 2022.

Huhtikuussa 2021 ilmestyy Hanna-Reetta Schreckin tietoteos Säkenöivät ja oikukkaat. Suomen kultakauden naisia (Like), jossa yksi keskeisistä naisista on Ellan Edelfelt. Ehdottomasti lukulistallani!

Maria Vainio-Kurtakko: Sovelias liitto – Kohtauksia Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin elämästä

 

Olen jo lukuisia kertoja avautunut, miten hurahdin täysin suomalaisiin kultakauden ajan taiteilijoihin ja heistä kertoviin elämäkertoihin ja biofiktiivisiin romaaneihin ahmiessani Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan ensimmäisiä osia. Erityisesti sarjan kolmas osa Emännöitsijä kiehtoi. Siinä Ida saa pestin itsensä Albert Edelfeltin Helsingin-ateljeen emännöitsijänä.

Millainen ihminen kuuluisa maalari oikein oli? Tätä kysymystä lähdin selvittämään, ja millainen matka se onkaan ollut! Olen lukenut pinoittain elämäkertoja ja biofiktiivisiä romaaneja Edelfeltistä, hänen perheestään ja aikalaisistaan. Olen vieraillut museoissa ja näyttelyissä, katsellut kuvia ja kuunnellut opastuksia, ahminut kaikkea asiaan kuuluvaa kaikin mahdollisin tavoin.

Hieman oma Edelfelt-maniani ehti jo hiipua, mutta nyt se on taas voimissaan. Ateneumin ensimmäinen näyttely remontin jälkeen on juuri avautunut, ja se on nimenomaan Albert Edelfeltin tuotannosta koottu suurnäyttely. Porvoossa Albert Edelfeltin ateljeemuseota on kunnostettu. Ja kuin tilauksesta kustantamo Teos julkaisi Maria Vainio-Kurtakon perusteellisen kaksoiselämäkerran Albert Edelfeltistä ja hänen vaimostaan Ellan de la Chapellesta suomeksi.

Teoksen nimi Sovelias liitto – Kohtauksia Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin elämästä on minusta hieman turhan vaatimaton ainakin alaotsikon osalta. Valokeila kyllä suuntautuu intensiivisemmin nimenomaan Ellan de la Chapelleen, mutta kyllä Edelfeltinkin elämä tulee varsin perusteellisesti ruodituksi. Ellan de la Chapelle on valokeilassa myös ansaitusti, sillä kaiken aiemman lukemani perusteella olen olettanut, että hänen elämästään on ylipäätään tiedetty paljon Edelfeltin elämänvaiheita vähemmän.

Pääotsikon mukaisesti Vainio-Kurtakko pyrkii ottamaan selvää, miksi Ellan de la Chapelle ja Albert Edelfelt päätyivät solmimaan avioliiton, millainen se oli ja miksi se päättyi kuten päättyi. On tunnustettava, että minullakin on ollut kaiken aiemmin lukemani perusteella käsitys, että avioliitto oli yllättävä, hätäisesti tehty ratkaisu, tuomittu epäonnistumaan ja onneton alusta loppuun ja että Ellan de la Chapelle jotenkin huijattiin siihen. Nämä käsitykseni saivat huutia Vainio-Kurtakon perusteellisen selvityksen ansiosta.

Vainio-Kurtakko avaa ansiokkaasti myös 1800-luvun lopun aikaa ja sen ilmapiiriä, avioliittoinstituution merkitystä ja sääty-yhteiskunnan kirjoittamattomia sääntöjä. Suomi ja Helsinki olivat auttamattoman vähäväkisiä, kun näkökulmana olivat aatelisperheiden naimaikäiset jälkeläiset avioliittomarkkinoilla.

Albert Edelfelt oli vanhan mutta köyhtyneen aatelissuvun viimeinen vesa (ennen poikansa Erikin syntymää), joka ansaitsi oman ja pääosin äitinsä ja sisartensakin elannon porvarilliseksi mielletyn ammatin avulla. Vuodet Pariisin taiteilijapiireissä olivat vieraannuttaneet hänet ahdasmielisestä Helsingistä.  Ellan de la Chapelle oli kuulu kaunotar, jolla varakkaitakin kosijoita riitti ulkomaita myöden. Hän ei kuitenkaan halunnut naimisiin, vaan suunnitteli opiskelevansa kotiopettajattareksi. Miten näin epätodennäköinen pari päätyi yhteen? Muun muassa sen Vainio-Kurtakko selvittää perin juurin ja todella kiinnostavasti.

Sovelias liitto on siis perusteellinen kaksoiselämäkerta. Vainio-Kurtakko keskittyy Albert Edelfeltinkin osalta enemmän yksityiselämän kuin taiteellisen tuotannon ruodintaan sikäli kuin näitä voi toisistaan erottaa. Vainio-Kurtakko asettaa kohteenaan olevan avioliiton aikakautensa raameihin muun muassa ruotimalla aikakauden avioliittoa käsittelevää kaunokirjallisuutta ja näytelmiä. Jotkut mainituista teoksista Edelfelt ja de la Chapelle ovat varmuudella lukeneet tai nähneet. Asian voi todistaa esimerkiksi säilyneen kirjeenvaihdon perusteella. Miten teokset vaikuttivat heidän omiin ajatuksiinsa ja ratkaisuihinsa?

Sovelias liitto on taitettu upeasti ja siinä on runsas kuvitus. Mukana on paljon valokuvia, maalauksia ja piirroksia. Lähes kaikista tekstissä mainituista maalauksista on myös kuva kirjassa, joten Googlea joudun käyttämään vain satunnaisesti. Kirja on ilmestynyt myös äänikirjana, mutta suosittelen katsomaan ainakin kuvat myös painetusta kirjasta. Teksti ja kuvitus muodostavat mietityn yhtenäisen kokonaisuuden.

Ainoa moitteeni kohdistuu aavistuksen liian pieneen kirjasinkokoon ja haaleaan painomusteeseen, jotka tekevät lukemisesta vähän raskaan. Mukana on runsaasti suoria sitaatteja esimerkiksi kirjeistä, ja ne on painettu kursiivilla ja liilanvärisellä musteella. Ratkaisu lienee tehty esteettinen näkökulma edellä miettimättä, mitä vaikutusta valinnoilla on luettavuuteen ja saavutettavuuteen.

Erityiskiitos vielä kirjan lopusta löytyvistä sukupuista. Sellaisia toivoisin liitettävän muihinkin elämäkertoihin, joissa sukulaisia vilisee.

Sovelias liitto oli minulle oikea löytö. Nyt tuntuu, että Edelfelt-pajatso alkaa olla melkoisen tyhjä. Viimeistelen asiantilan vielä Ateneumin näyttelyllä ja vierailulla Haikon ateljeemuseossa.

Maria Vainio-Kurtakko: Sovelias liitto – Kohtauksia Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin elämästä (Ett gott parti. Scener ur Ellan de la Chapelles och Albert Edelfelts liv)
Suom. Kaisa Sivenius.
Graafinen suunnittelu Antti Pokela.
Teos 2022. 428 s.

Lainattu kirjastosta.

Linkki- ja kirjalista Albert Edelfeltistä kiinnostuneille:

Marina Catani: Pariisi, kevään ja elämän tuoksu - Albert Edelfeltin elämäkerta. Ajatus-kirjat, 2004.
Anna Kortelainen: Virginie! Tammi, 2002.
Anna Kortelainen: Tulirinta - Romaani Erik Edelfeltistä Tammi, 2020
Pentti Savolainen: Rakkautta Pariisin taivaan alla - Aino Acktén ja Albert Edelfeltin tarina. Ajatus-kirjat,2004.
Anna Kortelainen: Puolivilli puutarha - Albert Edelfeltin Haikko. Otava, 2004.
Eija Kämäräinen: Albert Edelfelt - Kultainen häkki. WSOY, 1992.
Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi. WSOY, 2017.
Raija Oranen: Ackté! Teos, 2016.
Glory Leppänen: Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté Otava,1966.
Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat. Suomen kultakauden naisia Like, 2021 

Turun kirjamessut 2016 kuvakoosteena

Suomen vanhimmat kirjamessut eli Turun kirjamessut messuiltiin viime viikonloppuna 25. kerran. Kuuluin etuoikeutettuun valiojoukkoon eli messujen vapaaehtoiseen somelähettiläsjoukkueeseen. Messujärjestäjät olivat poimineet kontaktilistaltaan parisenkymmentä hyvin erilaista someaktiivia raportoimaan messumeiningistä omille kanavilleen. Itse vietin messuilla kaikki kolme intensiivistä hulinapäivää ja päivitin blogini Twitter- ja Instagram-tilejä niin paljon kuin vain kykenin! 

Kokosin tähän juttuun vielä makupaloja messupäivistäni. En julkaise nyt tässä yhteydessä perinteisiä otoksia messuesiintyjistä, vaan säästelen niitä myöhempään käyttöön. Olen sen sijaan koonnut sekä puhelimeni että kamerani muistikortille tarttuneita hieman toisenlaisia otoksia iloksenne.

Ensimmäisen messuaamun tunnelma sisääntuloporteilla on aina yhtä kärsimätön. Tänä vuonna Turussa järjestettiin ensimmäistä kertaa koululaisille suunnattu Suunnista kirjaan -tapahtuma, ja messuhallissa vieraili avajaispäivänä kuuleman mukaan 4 000 koululaista opettajineen. Säpinää messuosastojen välissä oli siis heti alusta saakka oikein mukavasti. Onneksi pressilipulla pääsi tuosta tungoksesta nopeasti ohitse!

Olen monesti ihmetellyt, miksi kirjamessuilla ei ole 'kaljatelttoja' samaan tapaan kuin monilla muilla messuilla olen nähnyt olevan. Nyt oli tällainen pystybaari viritetty, mutta vain kerran näin se toiminnassa. Kaljaa ja skumppaa oli tarjolla, mutta ei tainnut oikein kirjamessuilijoita houkutella. Kummallista?

Heti ensimmäisenä päivänä oli varmistettava, että Tammen osastolla on jälleen tämä kuuma tarjous. Ja olihan se! Lauantaina kävimme tyttäreni kanssa ostamassa yhteisen kolmen kirjan annoksen. Helsingissä sitten uudelleen...Vastustamatonta.

Pojatkin tunnetusti lukevat mutta myös kirjoittavat kirjoja. Olisivatkohan tässä kuvassa messujen nuorimmat kirjailijat? KaMuNI - 354 elämänviisautta -kirjan kirjoittajat eli Roope Kankare, Sampo Mustonen ja Jalo Niinikangas jaksoivat promota kirjaansa ahkerasti ja iloisina koko viikonlopun.

Messujen antikvariaattiosastolta olisi voinut ostaa vaikka tällaisen!

Yleisradion osastolla oli kova hyörinä ja kauniit siniset lamput. 

Messuilla jaetaan monenlaisia palkintoja. Niistä yksi on Runo-Kaarina-palkinto, jonka tänä vuonna vei Oulussa asuva Riikka Ulanto kokoelmallaan Vedelmiä. Kuva on napattu perjantain pressistartista. Kirjamessujen ohjelmapäällikkö Jenni Haukio toimii Runo-Kaarinan suojelijana ja on itse voittanut samaisen kilpailun vuonna 1999. Ulanto kertoi pikahaastattelussa, että voitto tuntuu lähinnä hirvittävältä. Ymmärsin, että hän viittasi voiton myötä tuleviin esiintymisiin. Eiköhän hirvitys pian kaikkoa. Onnea voittajalle!

Tässä kuvassa istutaan ja seistään B-hallissa Tieto-lavan edessä. Lavalla istuvat kirjailijat Katja Kettu, Meeri Koutaniemi ja Mari Seppälä kertomassa suurprojektistaan, jonka hedelmä on tietoteos Fintiaanien mailla. Kolmikko olisi keveästi vetänyt täyteen messujen päälavankin katsomon. Tieto-lavan liepeillä tunnelma oli paikoin kireä, kun sopivaa kuvauspaikkaa ei löytynyt, istumapaikasta puhumattakaan. Tässä kohdin myös toivoin, että kirjan ostaminen olisi mahdollista saman tien siinä esiintymisen yhteydessä. Sain kyllä oman kappaleeni kaikkien kolmen tekijän signeeraamana ostettua. Valtava tungos oli muuten aina myös siellä, missä haastateltiin arkkipiispa Kari Mäkistä.

Messujen teemat olivat tänä vuonna Saksa ja Satakunta. Satakunnan messuosasto oli satumaisen kaunis! Aamuvarhain ennen varsinaisen hulinan alkua saattoi kuulla taustalla linnunlauluakin! Toisen somelähettilään eli Jouko Pukin Facebook-seinältä kävinkopsaamassa tiedot: Sanojen Satakunta -osaston on suunnitellut läänintaiteilija Marjo Heino. Suurennetut grafiikat Tuuli Salin, kirkko Paavo Paunu, "Juuriaan myöten" Reetta Partanen, letkuveistokset Tapio Haapala, Puput Henna Tyrväinen, "Kesä" Päivi Setälä.

 Mistäköhän aiheesta ei olisi Suomessa kirjoitettu kirjaa?!

Suomen dekkariseurallakin oli jälleen oma pieni osastonsa, joka pyöri ahkerien talkoolaisten voimin. Tarkoituksena oli markkinoida seuraa ja tehdä kullanarvoista jäsenhankintaa. Jos jäsenyys ja laadukas Ruumiin kulttuuri -lehti kiinnostavat, voi jäseneksi liittyä myös netin välityksellä seuran sivuilla. Tämän vuoden uutuustuote on muuten tappavan hyvä laku! 

Sunnuntaina messuilla puhui kirjoistaan myös Turun oma megajulkkis Robin. Itse en päässyt Robinia katsomaan, koska olin samaan aikaan ensin Enni Mustosen Ruokarouvaa käsitelleessä lukupiirissä ja sitten ystävän kanssa lounaalla. Lukupiiri muuten oli aivan ihastuttava kokemus. Menkää ihmeessä, jos vain tilaisuus tarjoutuu. Seuraavat messulukupiirit ovat kuukauden päästä Helsingissä.

Lauantaiaamuna piipahdin myös Robustoksen, Osuuskumman ja Kustannus Aarnin yhteisellä messuosastolla, jossa päivystivät Heikki Savola, J.S. Meresmaa ja Pasi Luhtaniemi. Oli mukava juttutuokio, kiitos! Kuvassa on Suomi lukee -kirjatornin messuversion prototyyppi! 

Tässä kuvassa valmistaudutaan teatteriesitykseen! Satakunnan messuosastolla esitettiin sunnuntaina maistiaispala upouudesta Heli Laaksosen kirjoittamasta näytelmästä Sylvia, Tuija ja laulava patja. Kuvassa patja keskellä. Miten sen saa laulamaan, paljastuu kyllä!

Tuijan komeat tohvelit!

Messujen arvokkain yksittäinen esine lienee kuvassa oleva vanha asiakirja, jota vartioi ihan oikea vartija herkeämättä. Kuvata sai, mutta ilman salamaa, ja näyttelyteltassa oli pimeää!
Kuvassa siis kuningas Birgerin suojeluskirje Karjalan naisille vuodelta 1316.

Messuilla tehdään aina myös kirjahankintoja. Tänä vuonna sain kolmelta kustantajalta mukaani juttumateriaalia vastaisen varalle. Kustannus Aarnin omistaja Pasi Luhtaniemi tuikkasi kainalooni Timo Teräsahjon Paskiaiset saatesanoilla, että se on kovinta, mitä heidän kustantamonsa tänä vuonna julkaisee. Osuuskumman kojupäivystäjä J.S. Meresmaa antoi mukaani Anni Nupposen sadan sanan novelleja sisällään pitävän pikkuisen Hirviöasiakaspalvelun. Jospa lopultakin saisin luettua ensimmäisen Nupposen teoksen. Haamu-kustannuksen Tiina Hautala taas suositteli Antti Saarnion ja Cata Ahlbäckin hellyttävää Aavepoika Aapeli & Mörkölinnaa. Lupasin sen luettuani kierrättää naapurin kohderyhmäläisille. Jostain syystä nämä arvostelukappaleet ovat kovin pelottavaa osastoa!

Tammella on siis messuilla huipputarjouksia Keltaisesta kirjastostaan, mutta ohittaa ei kannata Teoksen osastoakaan. Sieltä olen viime vuosina joka kerta tehnyt huippulöytöjä. Niin tälläkin kertaa! Tomi Kontion ja Elina Warstan Koira nimeltään Kissaa on kehuttu kovasti, ja pakkohan se oli ostaa. Saattaa sujahtaa joululahjapakettiin, kunhan ensin sen itse luen. Minna Lindgrenin Sivistyksen turha painolasti on ollut pitkään lukulistallani, ja nyt sen sai edullisesti pokkarina. Raija Oranen ei ole ihan kärkisuosikkejani, mutta Aurora kiinnostaa sitäkin enemmän. Sopii hyvin jatkoksi Metsästäjän sydämelle, joka kertoo Hjalmar Linderistä.

Näitä kirjoja en ostanut tai saanut messuilta, mutta ne olivat mukanani, koska halusin niihin signeerauksen. Enni Mustosen Ruokarouvaa siis käsiteltiin Otavan lukupiirissä, ja minut oli kutsuttu sinne bloggaajana mukaan seuraamaan keskustelua. Kirsti Manninen on sydämellinen ja lämmin esiintyjä, jolla hyviä tarinoita riittää! Olin saanut kirjan arvostelukappaleen kustantajalta etukäteen lukupiiriä varten. Minna Rytisalon Lempin kovakantisen version olen itse ostanut. Kustantajalta sain jo kesällä pehmeäkantisen ennakkokappaleen, mutta vaikutuin kirjasta niin, että se oli hankittava hyllyyn. Ja nyt siinä siis on kirjailijan omakätinen signeeraus! Kiitos!

Ensimmäinen messupäiväni huipentui kirjallisilla treffeillä, jotka Anna-Riikka Carlson oli järjestänyt messupäivän päätteeksi. Ideana oli tulla paikalle sellaisena kuin on mukanaan mielikirja, jonka raaski laittaa kiertoon. Jos kirjaa ei ollut, ei se haitannut. Lukuvinkkinsä saattoi jakaa ilmankin.

Paikalle saapui toistakymmentä pääosin keskenään ennestään tuntematonta henkilöä . Naisia taisi olla niukka enemmistö ja keski-ikäkin täällä 40:n paremmalla puolella. Nimiä tai taustoja ei kyselty, vaan puhuttiin vain kirjoista ja lukemisesta. Tunti hurahti kuin varkain! Aivan lumoava idea! Suosittelen kokeilemaan!

Treffeillä puhuttiin ja suositeltiin näitä kirjoja:

Joni Pyysalo: Alaska
Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Arne Nevanlinna: Marie
Annika Idström: Veljeni Sebastian
Harri Nordell: Hajo
Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman, Kauimpana kuolemasta, Kun aika loppuu
Milja Kaunisto: Piispansormus
Peter Höeg: Rajatapaukset, Lumen taju
Colm Toibin: Nora Webster
Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan
Terry McMillan: Mamma hoitaa hommat
Neitzel & Welzer: Sotilaat. Taistelemisesta, tappamisesta ja kuolemisesta
Hannah Arendt: Totalitarismin synty
Terhi Rannela: Frau
Tove Jansson: Muumi-kirjat
Minna Lindgren: Ehtoolehto-trilogia
Paavo Haavikko: Tiet etäisyyksiin, Puut kaikki heidän vihreytensä
Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
Antti Nylen: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet
Erkka Filander: Torso
Juhani Karila: Omenakrokotiilin kuolema
Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä
Ilkka Remes: Kiirastuli
Joakim Zander: Uimari

Oikeasti! Ehdimme puhua kaikista näistä ja vielä sivusimme muitakin! Aivan valtavan elähdyttävää!

Anna-Riikka Carlson kirjailija Joni Pyysalon kainalossa
Turun kirjamessujen kirjallisilla treffeillä.

Tein hyvät vaihtokaupat kirjallisilla treffeillä:
Uimari-pokkari vaihtui uunituoreeseen Alaskaan!

On tunnustettava, että kolme messupäivää putkeen ovat melkoinen rutistus. Antoisaa ja hauskaa kyllä oli! Monia mahtavia keskusteluja seurasin ja paljon kertyi luettavaa loputtomalle lukulistalle. Ihanaa on aina, kun on sukulaissielujen eli kirjoja rakastavien ihmisten keskellä. Turun kirjamessut on tosiaankin tapahtuma, jolla on sydän! 

Helena Ruuska: Hugo Simberg - Pirut ja enkelit

Mitä tiesin taiteilija Hugo Simbergistä, ennen kuin luin Helena Ruuskan muhkean tietoteoksen Hugo Simberg – Pirut ja enkelit? Hyvin vähän. Muistan hämärästi, että 1970-luvulla koulun luokkaretkellä olisi käyty Tampereen tuomiokirkossa ja ihmetelty köynnöksiä kantavia poikia. Sen muistan varmaksi, että vuonna 2000 kävin katsomassa Simbergin näyttelyn Ateneumissa. Olisinpa silloin tiennyt taiteilijasta ja hänen tuotannostaan kaiken sen, mitä nyt tiedän!

Totta kai tiesin myös Haavoittuneen enkelin, luurankohahmot ja pikkupirut, mutta enpä sitten oikeastaan muuta. Lukemassani Ellen Thesleffin elämäkerrassa Hugo Simberg vilahtaa Firenzessä. Taiteilija rakastuu tulisesti Thesleffin nuorimpaan sisareen ja perheen kaunottareen Thyraan ja osoittaa tunteensa niin riehakkaan kiusaannuttavasti, että rouva Thesleff päättää viedä tyttärensä takaisin Suomeen turvaan.

Tämä kyseinen nopeasti ohitettava episodi herätti kuitenkin sen verran kiinnostukseni, että päätin tarttua pikaisesti myös Simberg-elämäkertaan, jota olin jo kirjakaupassa pidellyt käsissäni. 431-sivuinen kirja painaa reippaat 1400 g, mikä tuo lukemiseen tiettyä epämukavuutta. Mutta en valita, sillä kirja on paitsi fyysisen olemuksensa myös sisältönsä puolesta todella painavaa tavaraa.

Lyhyissä jälkisanoissaan Ruuska kuvailee urakkaansa:

Olen ollut löytöretkeilijä ja salapoliisi, historiantutkija ja psykologi. Olen tehnyt aikamatkan autonomian aikaan, tutkinut valokuvia ja lukenut digitalisoituja sanoma- ja aikakauslehtiä. – Olen katsonut satoja maalauksia ja grafiikanlehtiä – museoissa, yksityiskotien seinillä, taidekirjoissa, netissä. Olen lukenut Kansallisgallerian arkistossa Hugo Simbergin kirjeitä, perehtynyt hänen luonnoskirjoihinsa ja valokuviinsa. Olen lukenut aikalaisten elämäkertoja, historiankirjoja ja taidehistoriaa. Olen tavannut Hugo Simbergin sukulaisia ja keskustellut taiteentutkijoiden kanssa.

Lukija voi vain aavistella, millainen uskomaton työmäärä lopputuloksen takana piilee. Mutta yhtään en aseta Ruuskan kertomaa kyseenalaiseksi, paitsi ehkä siinä mielessä, että hän lienee kaikesta huolimatta vaatimaton. Piruja ja enkeleitä on kaikin tavoin upea elämäkerta. Se on kattava ja perusteellinen, mutta samalla se on ällistyttävän helppolukuinen, jopa ahmittava lukunautinto. Uppouduin tähän tietokirjaan! Ruuska käsittelee kohdettaan samaan aikaan rakastavan hellästi, kuin silkkihansikkain, mutta myös hyvin rehellisesti, jopa armottomasti.

Kirjan kannet suljettuani tuntui, että olin saanut tutustua Hugo Simbergiin ja hänen läheisiinsä. Koska elämäkerta päättyy jotakuinkin taiteilijan kuolemaan, päällimmäiseksi tunteeksi jäi alkuun suru. Olin juuri menettänyt tutun ja tärkeän ihmisen! Mutta sitten tilalle tuli pian ilo ja kiitollisuus siitä, että olin saanut tutustua tähän ihmiseen ja ennen kaikkea hänen tuotantoonsa, joka elää edelleen.

Itse tekstin lukeminen on vaivatonta ja nautinnollista, mutta muutenkin teos on kokonaisuutena harkittu ja taiten taitettu. Mukana on runsaasti niin valokuvia kuin maalauksiakin. Aiemmissa lukemissani taiteilijaelämäkerroissa pääosa käsitellyistä töistä on ollut mukana erillisessä kuvaliitteessä, mutta tässä teoksessa niin ei ole, vaan kaikki kuvat on painettu samalle paperille kuin tekstikin ja siihen kohtaan, jossa teoksesta on puhe. Tästä annan kyllä myös pisteet! Paperi ja painojälki ovat korkealaatuisia, joten lopputulos on paitsi lukijaystävällinen myös kaunis.

En referoi tähän sen paremmin Simbergin elämänvaiheita kuin teosluetteloakaan, mutta nostan esiin muutamia minua erityisesti puhutelleita tai kiinnostaneita asioita.

Oli hauskaa vertailla Simbergin kotitaustaa niihin taiteilijoihin, joista olen hiljattain lukenut. Kuten Thesleffin ja Edelfeltinkin tapauksessa, Simberg oli kotoisin virkamiesperheestä, jossa jollakulla muullakin oli ollut taiteellisia taipumuksia aiemmin, vaikka taiteelliselle uralle ei ollutkaan päädytty. Monien muiden tavoin myös Simbergiä kannustettiin kotoa käsin taiteilijaksi. Sisar Blenda oli Simbergin tuki ja turva aina Hugon myöhäisen avioliiton solmimiseen asti. Rahasta oli tiukkaa, mutta taide meni kuitenkin aina kaiken muun edelle.

Myös Simberg matkusti ennakkoluulottomasti ympäri Eurooppaa ja kauemmaskin. En lakkaa hämmästelemättä, miten rohkeasti ja aktiivisesti suomalaiset matkustivat maailmalla runsaat sata vuotta sitten. Matkat ja ulkomailla asuminen olivat kallista puuhaa, mutta ennen kaikkea matkat olivat hankalia ja vaativat aikaa ja sitkeyttä. Mutta mitä siitä! Suomesta oli lähdettävä, jos halusi saada oppia ulkomaisilta mestareilta tai esimerkiksi nähdä italialaisia freskoja. Ne eivät tulleet tänne, niitä oli mentävä tutkimaan sinne. Siispä matkaan! Kielitaitoa oli vaihtelevasti mutta aina jotenkin pärjättiin. Thesleff kertoo alkuun puhuneensa Firenzessä kovalla äänellä ruotsia ja elehtineensä mahtipontisesti. Niin pärjäsi siihen asti, että oppi italiaa!

Hugo Simbergin terveys reistaili koko hänen elämänsä ajan, ja hän kuoli nuorena, vain 54-vuotiaana. Tätä asiaa katselen tietysti omasta näkökulmastani ja nykyajasta käsin, mutta joka tapauksessa Simbergin elämä jäi verrattain lyhyeksi. Läpi teoksen Ruuska yrittää selvittää, mikä Simbergiä oikein vaivasi. Todennäköinen selitys tämän terveydentilan heilahteluihin on nuorena saatu syfilistartunta. Ruuska ei ole päässyt käsiksi taiteilijan sairauskertomukseen, joten asia jää lopulta avoimeksi.

Syfilikseen ei viime vuosisadan vaihteessa ollut parannuskeinoa, kuten ei moneen muuhunkaan tautiin, kuten vaikka tuberkuloosiin. Sekin niitti kansaa ahkerasti säätyyn tai varallisuuteen katsomatta. Kuka tahansa saattoi saada tappavan tartunnan.

Simbergin taiteeseen vaikutti merkittävästi hänen oppi-isänään toiminut Akseli Gallen-Kallela, jonka Ruoveden-ateljeessa hän kävi opissa useampaan otteeseen. Gallen-Kallela arvosti oppilaansa lahjakkuutta ja edisti myöhemminkin tämän uraa monella tavalla.

Toinen vähintäänkin yhtä merkittävä kontakti Simbergin uran kannalta oli Magnus Enckell, joka oli hänen ikätoverinsa ja kollegansa. Enckell oli avainasemassa siinä, että Hugo Simbergin uran huipennukseksi nousi Tampereen Johanneksenkirkon eli nykyisen tuomiokirkon koristelu. Tehtävää tarjottiin nimittäin alun perin Enckellille, joka ei suostunut ottamaan massiivista urakkaa pelkästään itselleen vaan halusi jakaa sen Simbergin kanssa. Melkoinen urakka siitä tuli siitä huolimatta kummallekin, ja lukija saa seurata sen jännittäviä vaiheita tarkasti. Ei ollut yllätys, että Simbergin kirkkoon valitsemat työt herättivät aikalaisten keskuudessa kohua.

Hugo Simbergin rakastettu Haavoittunut enkeli.
Kansallisgalleria.

Kovasti toivon, että Suomessa järjestettäisiin vielä uudestaan Hugo Simberg -näyttely. Nyt katsoisin sitä aivan uusin silmin. Opin jälleen valtavasti kuvataiteesta ja erityisesti symbolismista. Tampereen tuomiokirkossa on ehdottomasti käytävä, kun seuraavan kerran siellä päin liikutaan. Entä löytyisikö Magnus Enckellistä yhtä hyvää elämäkertaa kuin Simbergistä? Lukisin mieluusti hänestä lisää, olihan hän tärkeä paitsi Simbergille myös Ellen Thesleffille.

Helena Ruuska: Hugo Simberg – Pirut ja enkelit
WSOY 2018. 431 sivua.

Kirjasto.

***
Mistä kaikki alkoikaan? Kuuntelin alkuvuodesta putkeen Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan kuusi ensimmäistä osaa ja hurahdin selvittämään suomalaisten taiteilijoiden elämää ja teoksia. Hurahduksen ansiosta olen lukenut jo seuraavat teokset:

Marina Catani: Pariisi, kevään ja elämän tuoksu - Albert Edelfeltin elämäkerta. Ajatus-kirjat, 2004.
Anna Kortelainen: Virginie! Tammi, 2002.
Pentti Savolainen: Rakkautta Pariisin taivaan alla - Aino Acktén ja AlbertEdelfeltin tarina. Ajatus-kirjat,2004.
Anna Kortelainen: Puolivilli puutarha - Albert Edelfeltin Haikko. Otava, 2004.
Eija Kämäräinen: Albert Edelfelt - Kultainen häkki. WSOY, 1992.
Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi. WSOY, 2017.
Glory Leppänen: Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté. Otava,1966.
Raija Oranen: Ackté! Teos, 2016.
Glory Leppänen: Punainen Fiat BA 777. Otava, 1963.
Glory Leppänen: Kärpät saalistavat. Otava, 1964.
Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala. Teos, 2017.
Sanna Ryynänen: Meri Genetz - Levoton sielu. Avain, 2019.
Pirkko Soininen: Ellen. WSOY, 2018.