Johanna Tuomola: Kaikki totuudet

 Johanna Tuomolan esikoisdekkari Tummissa vesissä ilmestyi vuonna 2009 ja aloitti Lohjan poliisissa työskentelevän Noora Nurkan nimeä kantavan dekkarisarjan. Sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt kaikkiaan kuusi osaa, niistä viimeisin Liekit yössä v. 2019. Noora Nurkka -sarjan rinnalla ja lomassa Tuomola on julkaissut viisi dekkaria, joista Oikeuden varjo 1 ja 2 ilmestyivät viime vuonna.

Nyt kuuntelemani Kaikki totuudet aloittaa kokonaan uuden poliisidekkarisarjan, joka sijoittuu Helsingin poliisin väkivaltarikosyksikköön. Kirjailijan mukaan ajatuksena on, että sarjan osissa yksikössä työskentelevät poliisit ovat kukin vuorollaan päähenkilöinä (siis samaan tapaan kuin Arttu Tuomisen Poriin sijoittuvassa Delta-sarjassa).

Aloitusosassa päähenkilöksi asettuu rikostutkija Aksel Nevanlinna, joka palaa viiden vuoden mittaiselta Interpolin-komennukseltaan vanhaan ryhmäänsä. Vähitellen lukijalle avautuvat henkilökohtaiset syyt Akselin ulkomaille lähtöön. Ne liittyvät hänen perhettään kohdanneeseen tragediaan, jolla taas on juurensa ihan lapsuudessa asti. Lähtiessään Aksel on jättänyt myös suuren rakkautensa Helsingin Sanomien rikostoimittaja Tamara Kevan kuin nallin kalliolle ja uskotellut itselleen, että niin on ollut parasta.

Akselin menneisyys kietoutuu lopulta hyvinkin tiiviisti tapaukseen, joka tipahtaa ryhmän tutkittavaksi heti hänen ensimmäisenä työpäivänään. Nuori opiskelijamies on löydetty raa’asti kuoliaaksi puukotettuna vaatimattomasta asunnostaan. Miehellä ei ole ollut tyttöystävää eikä mainittavasti kavereitakaan. Hajutonta ja mautonta kaikin puolin. Miksi surmatyö on kuitenkin tehty selvästikin silmittömän raivon vallassa?

Samaan aikaan Akselin ja hänen ryhmänsä työskentelyn kanssa seurataan 17-vuotiaan Linnean elämää. Linnea on päässyt muuttamaan omaan asuntoon sosiaalityöntekijänsä avustamana. Äiti on ollut vuosia pahasti alkoholisoitunut ja mielenterveysongelmainen, mutta pikkusisko Olivia asuu edelleen kotona. Linnea on vuosien varrella kokenut myös lukuisia sijoituksia, mutta nyt elämäntilanne on selvästi parantunut. Sitten hän näkee televisiossa poliisin pitämässä tiedotustilaisuudessa miehen, joka nostaa hänen mielensä pintaan jotain kammottavaa ja sysimustaa.

Ensimmäisenä työpäivänään Aksel tapaa myös Tamaran. Nopeasti käy ilmi, ettei rakkaus naista kohtaan ole kadonnut minnekään, mutta miten edetä? Yllättäen Tamara antaa Akselille pari vihjettä, joiden avulla opiskelijamiehen murhan tutkinta saa uutta pontta. Kuka on Tamaran tarkoin varjelema lähde? Mistä hän on saanut tietonsa? Liittyykö lähde itse jotenkin tapaukseen?

Hyvin pian lukija alkaa olla edellä poliisia monellakin suunnalla. On piinaavaa seurata poliisin haparointia pimeässä. Murhia tulee lisää, eivätkä Aksel ja hänen kollegansa tunnu millään pääsevän kiinni edes motiivista niiden taustalla. Miten saisi Tamaran kertomaan, kuka hänen salaperäinen tietolähteensä oikein on?

Samaan aikaan Linnea suostuu terapeuttinsa ehdottamaan hypnoosiin, joka paljastaa hämmentäviä ja kauhistuttavia asioita hänen menneisyydestään. Tyttö ei ymmärrä vaaraa, johon tieto hänet asettaa.

Tuomola on tarttunut pedofiliaan tavalla, jota ei ole kovinkaan paljoa dekkarikirjallisuudessa käsitelty. Lapsiin kohdistuvaa hyväksikäyttöä ja seksuaalista väkivaltaa toki on dekkareissa ollut paljonkin, mutta Tuomolan käyttämät näkökulmat ovat tuoreita. Linnea on lapsena joutunut kokemaan monen asteista hyväksikäyttöä ja väkivaltaa, mutta on työntänyt muistot syvälle mielensä perukoille. Käsittelemättömät traumat aiheuttavat ongelmia. Miten pystyä kohtaamaan kammottavan menneisyytensä? Mihin muistoihinsa voi luottaa? Mitä tehdä paljastuneella tiedolla? Kenelle voi puhua?

Toinen mielenkiintoinen näkökulma on tekijä. Kaikki totuudet -dekkarissa heitä on monia. Osa on kauhistuttavia, mitään katumattomia petoja, joiden kynsiin joutuvat uhrit ovat heille arvottomia ja kohtalonsa ansaitsevia surkimuksia.

Mutta on muunlaisiakin ihmisiä, jotka kamppailevat kiellettyjä halujaan vastaan. Yksi heistä on romaanin keskiössä oleva alkuun nimeämätön minäkertoja, joka kuvaa sisällään asuvaa hirviötä. Mistä saada apua? Kenelle voisi kertoa itsestään ja kaikkein pimeimmistä puolistaan? Miten pitää hirviö aisoissa? Miten kestää kammottavien tekojensa seuraukset? Tekoja ei voi missään nimessä hyväksyä, mutta jonkinlaista ymmärrystä voi tai ainakin pitäisi voida tavoitella. Jos asiasta ei voida puhua, ei ongelmallekaan tehdä mitään.

En ole lukenut kaikkia Tuomolan teoksia, mutta aika monta vuosien varrella kuitenkin. Kaikki totuudet täytti reippaasti sille aiempien lukukokemusteni perusteella asettamani toiveet ja odotukset. Tuntuu, että Tuomolalla on ihan uusi vaihde päällä.

Lukukokemus ei ollut pelkästään viihdyttävä, kuten dekkari ihan hyvin voi ja saa olla. Kirjailijalla on vahva psykologinen ote tapahtumiin, ja Kaikki totuudet oli lopulta melko rankka lukukokemus. Linnean näkökulma ja hänen kokemansa koskettivat minua syvältä, järkyttivätkin.

Hätkähdyttävää on myös lapsiin kohdistuvien rikosten yleisyys. Romaanissa tekijöiksi paljastuvat niin tavallinen perheenisä kuin lähes kaikin tavoin epämiellyttävä öykkärikin. Myös hyvinkin arvostetussa asemassa oleva ihminen voi tehdä iljettäviä tekoja.

Johanna Tuomola: Kaikki totuudet
Myllylahti 2024. 272 s.
Äänikirjan lukija Aleksi Aromaa.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu

Noora Nurkka -sarja:
1. Tummissa vesissä (2009)
2. Sieppaus (2010)
3. Petoksen anatomia (2011)
4. Minkä taakseen jättää (2012)
5. Murhaaja vierelläsi (2013)
6. Liekit yössä (2019)

Lisäksi Tuomolalta on julkaistu:

• Vielä kerran (2015)
• Valheiden vangit (2016)
• Kun eilinen oli toinen (2017)
• Oikeuden varjo 1 (2023)
• Oikeuden varjo 2 (2023)

Päivi Alasalmi: Meren ja veren liitto

 

Vuosina 1700–1721 käytiin suureksi Pohjan sodaksi nimettyä sotaa, jossa vastakkain olivat jo murenemassa ollut suurvalta Ruotsi ja muut eli Venäjä, Saksi, Tanska, Puola-Liettua, Preussi ja Hannover. Nuoren Kaarle XII:n sotaonni kääntyi itäisen Ukrainan alueella sijaitsevan Pultavan kaupungin luona käydyssä taistelussa vuonna 1709. Venäläiset lähtivät etenemään kohti luodetta ja rantautuivat Suomenlahden pohjoisrannalle vuonna 1713. Alkoi isovihaksi kutsuttu synkkä ajanjakso suomalaisten historiassa.

Pietari Suuren tarkoituksena oli miehittää nykyisen Suomen alue ja muodostaa Pohjois-Pohjanmaasta ja ylipäätään Pohjanlahden rannikosta suojavyöhyke Ruotsin armeijaa vastaan. Armeijan tehtävänä oli tyhjentää ja tuhota noin sadan kilometrin levyinen kaistale rannikkoa. Ratkaiseva käänne sodan tässä vaiheessa oli Etelä-Pohjanmaalla Iso-Kyrössä käyty Napuen taistelu, jonka Ruotsin sotajoukot hävisivät helmikuussa 1714. Sen jälkeen venäläisarmeijan etenemiselle ja terrorille ei ollut enää käytännössä mitään esteitä.

Yksittäisistä veritöistä kammottavimpia on Hailuodon murhaperjantai eli syykuun 29. yö ja päivä vuonna 1714. Saaren (tai silloin vielä kolmesta erillisestä saaresta muodostuvan alueen) turviin oli asettunut suuri joukko mantereelta lähteneitä pakolaisia, joiden tavoitteena oli päästä meren yli Pohjanlahden länsipuolelle turvaan. Saarella yöpyi tuolloin ilmeisesti yli 800 ihmistä, joista suurin osa oli pakolaisia. Kaksisataa kasakkaa rantautui yöllä saarelle ja surmasi miekkojen ja kirveiden kanssa rannalla yöpyneet pakolaiset sekä myöhemmin taloista ja piilopirteistä löytämänsä ihmiset. Noin 70 nuorta otettiin orjiksi ja kuljetettiin Venäjälle.

 

Olen opiskellut historiaa yliopistossa ja aikoinani sitä myös opettanut yläkoulussa ja lukiossa. On kuitenkin tunnustettava, etteivät 1700-luvun sotahistorian käänteet taisteluineen ja valtakuntien tason poliittisine juonitteluineen ole olleet kovin tarkasti piirtyneinä mielessä. Koulujen opetussuunnitelmiin ne eivät omana aktiiviaikanani kuuluneet. Hailuodon tapahtumista en ollut kuullutkaan.

Vaan nyt totisesti olen Hailuodon murhaperjantaista kuullut ja melkein kuin vähän siellä ollut mukanakin. Kiitos kuuluu kirjailija Päivi Alasalmelle, joka on kirjoittanut hurjan historiallisen romaanin Meren ja veren liitto. Se on ehkä kauheimpia koskaan lukemiani romaaneja. Paikoin tuntui tuskalliselta tarttua kirjaan ja lukea eteenpäin, koska yhä karmaisevampia tapahtumia oli edessä. Se on myös juuri tästä syystä parhaita koskaan lukemiani historiallisia romaaneja. Se on myös hyvin, hyvin tärkeä romaani.

Kuten historiallisen romaanin formaattiin kuuluu, historian tapahtumista kerrotaan fiktiivisten henkilöiden kokemusten kautta. Meren ja veren liiton päähenkilö on 17-vuotias Christina Sundelin, Oulaisten seurakunnan papin nuorin tytär. Vuoden 1714 kesän aikana hän on kuolettavasti rakastunut Oulaisten kartanon kultakutriseen ja kauniskasvoiseen perijään Fredrik Löwenmarkiin, joka kesän lopussa pyytää hänen kättään.

Ennen kuin nuoripari ehtii saada toisensa, näyttämölle astuu romaanin toinen tärkeä näkökulmahenkilö Ruotsin karoliiniarmeijan ratsuväen sotilas Matthias Erwast, Christinan jo kuolleeksi luultu eno. Matthias haavoittui vaarallisesti Napuen taistelussa, mutta selvisi kuin ihmeen kautta hengissä ja on nyt tullut varoittamaan sukulaisiaan. On jätettävä kaikki ja paettava viivyttelemättä. Venäläiset ovat tulossa.

Lopulta pakomatkalle lähtevät pappilan kamarissa pikaisesti vihityt Fredrik ja Christina Löwenmark matka-arkuissaan tanssiaisasunsa ja tukenaan vähäpuheinen nuori renki Eero. Tarkoitus on, että Eero saattaa nuoret Raaheen ja siellä johonkin alukseen, joka veisi heidät meren yli turvaan. Samaan aikaan Matthias ratsastaa uskollisen Tune-ratsun kanssa maitse kohti Oulua varoittamaan Christinan kahta vanhempaa sisarta ja näiden perheitä. Heidänkin on paettava heti.

Näitä kahta ankarien vastusten ja alituisen kuolemanvaaran sävyttämää matkaa seurataan vuorotellen. On vaikea sanoa, kumpi matkoista on lukijan kannalta piinaavampi. Alasalmi on rytmittänyt kohtaukset taitavasti, mutta on turha toivoa, että kumpikaan niistä tarjoaisi seesteisen lepohetken väkivallasta ja kauhusta. Miten Christina, Fredrik ja Eero selviytyvät? Onnistuuko Matthias vakuuttamaan Christinan sisaret ja näiden aviomiehet, että on paettava? Pääseekö hän ylipäätään Ouluun asti hengissä?

Väistämätön on kuitenkin edessä: Hailuodon murhaperjantai. Sitä kohti Christinan matka vääjäämättä käy.

”Venäläiset levittäytyivät rannalle verisenä viuhkana, joka pyyhkäisi kaiken altaan. Verilöyly levisi nopeasti kuin kulopalo, jota tuuli ruokki. Hyökkääjät hutkivat kirveillään sinne tänne ja tappoivat avuttomia ihmisiä kuin linnunpoikasia. Joku aseeton yritti kohottaa käsivartensa suojakseen, mutta sai huomata koko raajansa irtoavan kirveen iskusta. Äsken pystyyn pyrkineet ihmiset lakosivat hiekalle kuin rankkasateen kaatama heinä.

Huonojalkaiset vanhukset eivät edes yrittäneet pakoon, vaan he ristivät kätensä, painoivat niskansa alas ja ottivat kirveeniskun vastaan nöyrinä. Lapset käpertyivät vanhempiensa selän taakse ymmärtämättä, että näistä ei ollut nyt suojelemaan heitä. Miekat ja kirveet viuhuivat ilmassa, syysyö oli sakeana puhkottujen vatsojen löyhkää ja tuskanhuutoja. Kuului kova kolahdus ja kostea massahdus, kun kirves osui ihmistä pääkalloon ja halkaisi sen kuin kuivan koivuklapin. Se oli ääni, jota tuskin koskaan unohtaisin, eläisin kuinka pitkään tahansa.”

Christina kokee vuorokauden aikana Hailuodossa asioita, joita hänen mielensä on mahdotonta käsittää. Ihmisiä jahdataan, teurastetaan, kidutetaan ja raiskataan mielikuvituksellisilla tavoilla. Romaanin tarinan kaareen kuitenkin kuuluu, että Christina selviytyy lopulta turvaan. Koettelemukset eivät suinkaan vielä pääty siihen. Alasalmi näyttää myös, miten Pohjanlahden takana turvassa elävät ruotsalaiset kohtelevat sodan kauhuja paenneita ja niistä hädin tuskin selviytyneitä suomalaisia, omia maanmiehiään.

Kävin Turun kirjamessuilla kuuntelemassa keskustelua, jossa haastateltiin kolmea historiallisen romaanin taitajaa eli Paula Havastea, Merja Mäkeä ja Päivi Alasalmea, jotka kaikki käsittelevät sotaa uusimmissa teoksissaan. Olin jo ennen messuja ehtinyt lukea Havasten romaanin Luode ja Mäen Itki toisenkin, mutta Alasalmen Meren ja veren liitto oli vasta luettavien listallani. Tiesin jo ennen keskustelua, että tulisin romaanin ennemmin tai myöhemmin lukemaan, mutta sen jälkeen kirja oli hankittava välittömästi.

Vaihdoimme kirjailijan kanssa pikaisesti muutaman sanan messuilla signeerauspisteessä. Kuuntelemani keskustelun perusteella jo tiesin, että tarina olisi todellakin verinen ja synkkä. Alasalmi kuitenkin vakuutti, että kyllä sen pystyy lukemaan. Kustannustoimittaja oli kuulemma siistinyt pois pahimpia kuvauksia (!). Kyllä romaanin tosiaan pystyy lukemaan, ja kun kerran on aloittanut, on myös luettava loppuun, kaikesta huolimatta. 

Kaunokirjallisuuden voima näyttäytyy jälleen kerran. Puuduttava sotahistoria vuosilukuineen ja armeijoiden miesvahvuuksineen muuttuu aivan toiseksi, kun näkökulma on tavallisen ihmisen, jonka kohtaloihin ja tuntoihin pystyy vaivatta eläytymään tarinan imussa. Hyvä, vetävä kerronta vie mennessään ja lukijaa elää mukana niin kauhun kuin levonkin tuokioissa.

Kuten hyvät romaanit usein, myös Meren ja veren liitto sai aikaan kosolti guuglailua. Mitä isovihan ajasta on kirjoitettu, mitä siitä tiedetään? Miksi omat tietoni ovat niin hatarat (ja olen tosiaan sentään opiskellut Suomen historiaa!)? Netistä löytyy tutustumisen arvoista aineistoa hyvin helposti. Kannattaa katsoa ainakin nämä:

Pimeä historia: Viimeisellä rannalla (Yle Areena)
Teemu Keskisarja ja Marko Kämäräinen. Jaksossa vieraillaan Hailuodossa ja näytetään muun muassa maastonkohtaa, jossa sijaitsi romaanissakin mukana oleva saarelaisten rakentama piilopirtti. En ole koskaan Hailuodossa käynyt, joten ohjelmasta saa hyvän kuvan maastosta ja olosuhteista.

Hailuodon murhaperjantai oli poikkeuksellinen verilöyly –vanhat tarinat isostavihasta elävät vielä 300 vuotta rauhan jälkeenkin

Hailuodossa tapettiin satoja paikallisia ja pakolaisia "murhaperjantaina"

300 vuotta sitten Pohjanmaalla tehtiin hirmutöitä, joista nyt tuomittaisiin kansanmurhana – "Raaimmista verilöylyistä jäivät todistamaan vain ruumiskasat"

Kolme jälkimmäistä linkkiä vievät Ylen uutisartikkeleihin. Kummassakin on vielä lisävinkkejä linkeistä ja kirjoista.

Meren ja veren liitto kertoo kolmensadan vuoden takaisista Suomen historian tapahtumista. Mutta kuten historialliset romaanit usein, se on samalla myös hyvin ajankohtainen romaani. Linkittämistäni artikkeleista viimeisen lopussa käydään professori Kustaa H.J. Vilkunan kanssa seuraava sananvaihto:

”Vieläkö isoviha määrittää tämän päivän suomalaisten Venäjä-suhdetta? Ohjaavatko asenteitamme yhä käsitykset manalan pedoista ja koirakuonolaisista.

– En usko. Aika paljon on tapahtunut Suomen ja Venäjän suhteissa isonvihan jälkeen. Nuo myöhemmät kohtaamiset vaikuttavat enemmän, Kustaa H.J. Vilkuna pohtii.”

Haastattelu on tehty keväällä vuonna 2021.

 

Kiitos, Päivi Alasalmi, että kirjoitit tämän teoksen. Sen luettuani en ole enää ihan sama ihminen.

Päivi Alasalmi: Meren ja veren liitto
Gummerus 2024. 332 s.
Kansi Timo Numminen.

Ostettu.

Jenni Linturi: Äärimmäisellä laidalla

 

Kirjailija Jenni Linturi on syntynyt vuonna 1979 (meillä on muuten sama syntymäpäivä vaikkakin eri -vuosi!). Tämä fakta piti oikein tarkistaa Linturin uusimman romaanin Äärimmäisellä laidalla luettuani. Teoksen ajallinen miljöö sijoittuu vuosiin 1971–1972, ja sen epookki on päällisin puolin melkoisen vakuuttavaa. Tosin haaviini tarttui etsimättä ainakin muutama selvä anakronismi, kuten Jippo-lehti, luikero ja sinitarra. Muisti on epätarkka epeli, siitä kai lukijaa halutaan muistuttaa. *

Linturin aiemmissa teoksissa kuvataan Helsingin Malmia. Itse en pääkaupungin lähiötä tunnista juuri lainkaan, mutta viisaammat tietävät kertoa, että Äärimmäisellä laidalla -romaanin lähiö muistuttaa kovasti Malmia. Sen verran tosin minäkin ymmärrän, että kun kaupungin äärimmäiselle laidalle betonielementtikerrostaloalueelle muutetaan Tampereen omakotitalosta äidin vanhempien töölöläisasunnon kautta, ollaan tekemässä alaspäin suuntautuvaa luokkaretkeä.

Teoksessa on löyhä kehyskertomus, jossa minäkertoja törmää 1990-luvun alussa lapsuudenystäväänsä Pauliinaan Malmin Maxi-marketissa. Lapsuusmuistot vyöryvät hänen ylleen kuin hyökyaalto. Tämä paljastuu vasta ihan romaanin viimeisillä riveillä, mutta siihen vihjataan myös alkusivuilla sekö siellä täällä tarinan mittaan.

Romaanin minäkertoja Mirkku Lehtonen on 1970-luvun alussa 12-vuotias. Isä on ollut Yleisradion Dokumenttitoimituksen toimittaja mutta on joutunut ainakin väliaikaisesti hyllytetyksi pääjohtaja Raatikaisen takia. Vanhemmat ovat vahvasti tiedostavia vasemmistolaisia, ja pikkuvanha Mirkku on imenyt itseensä kaiken, mitä kotona asioiden tilasta puhutaan. Hän ei myöskään kaihtele yhtään jakaessaan viisauksiaan feminismistä ja imperialismista kavereilleen.

– Kai sä tiedät, mikä on B 35?

– Oikeastaan, minä sanon,  – Minä olen pasifisti. Mutta jos haluatte, minulla on toinen leikki. Sellainen jossa ei ole amerikkalaisia.

Mirkun ja Pauliinan suhde on vähintäänkin kompleksinen, sillä Pauliina on Mirkun paras ystävä, mutta Mirkku ei todellakaan taida olla Pauliinan paras ystävä eikä aina ystävä ollenkaan. Lisäksi vanhemmat aiheuttavat sotkua paitsi omissa ja perheidensä elämissä myös lasten keskinäisiin väleihin. Hyvää tarkoittavat interventiot menevät pääosin juuri niin pahasti mönkään kuin vain voi.

Talossa asuu myös kauniskasvoinen Jani, jota Pauliina pitää poikaystävänään ja johon myös Mirkku ihastuu. Janiin liittyy myös romaanin mysteeri.

Linturi kuvaa taitavasti tapahtumia murrosiän kynnyksellä horjuvien tyttöjen keskinäisiä, paikoin raadollisen julmia suhteita. Lapset näkevät tarkasti, mitä aikuisten maailmassa tapahtuu, vaikka he eivät aina osu tulkinnoissaan täysin maaliin. On ällistyttävää, miten sukupolvi toisensa jälkeen aikuistuttuaan unohtaa tämän tosiasian.

Mutta. Sitten Linturin käyttämä tyylikeino. Pilkkoa lauseet. Mistä kohtaa tahansa täysin. Mielivaltaisesti. Aargh! Lukijat tuntuvat jakautuvan kuin Punainenmeri konsanaan tämän suhteen. Jos tarkoitus on, kuten oletan, tuoda tekstissä esiin lapsen ajattelutapaa ja samalla havahduttaa tai vieraannuttaa lukijaa, niin hyvin toimii. Minä ainakin vieraannuin jatkuvalla syötöllä. Siedän kyllä tällaistakin, mutta en voi sanoa sen lisäävän lukumukavuuttani – mikä siis oli mitä ilmeisimmin ideakin.

Vertailukohdaksi asettuu hakematta äskettäin lukemani Mikko Malilan esikoisromaani Kastanjasota (Otava, 2024), jossa 1990-luvun alun lama-ajan poikien maailmaan kuvataan päälausetykityksellä. Linturi menee lauserakenteiden pilkonnassaan vielä syvemmälle.

Oikeasti. Minä päästä puuhkasta irti. Lapasten villaan takertuneita karvoja, kymmeniä minua ennen. Elettyjä hetkiä. Kaikkensa antaneita isoäitejä ja isoisoäitejä. Kuopan toisella puolella. Pauliina imeskelee KOP-pankin kukkaroavaimenperän nahkaista nyöriä. Enkä minä sano, että se on viimeinen pisara. Sillä Pauliinan kanssa ei ole viimeistä pisaraa. Vaan. Pelkkä kuohuva meri.

Jenni Linturi: Äärimmäisellä laidalla
Gummerus 2024. 222 s.

Arvostelukappale.

* Kävin Helsingin kirjamessuilla perjantaina 25.10.2024 18.00-18.30 kuuntelemassa keskustelua, jonka otsikko on Mikä on historiallisen romaanin tulevaisuus. Keskustelemassa olivat Ann-Christin Antell, Helena Steen ja Jenni Linturi. Nyt kun katson keskustelun otsikkoa, huomaan, että siitä ei varsinaisesti puhuttu juurikaan, vaan aika meni lähinnä ohjelmalehdessäkin kerrottuihin kysymyksiin: Millainen on historiatiedon rooli fiktiossa? Millaista taustatyötä historiallisen romaanin kirjoittajat tekevät? 

Antell ja Steen, joiden kummankin teokset sijoittuvat aikaan ennen toista maailmansotaa, kertoivat huolellisesta lähdemateriaalin etsinnästä ja siihen perehtymisestä sekä oikeanlaisen epookin tärkeydestä romaaneissaan ja kirjoitustyössään. Jenni Linturi vaikutti suoraan sanoen pitkästyneeltä kuunnellessaan tätä osuutta keskustelusta. Kun häneltä sitten lopulta asiaan kysyttiin, hän totesi, ettei juurikaan tee toisten kirjailijoiden kuvaamaa taustatyötä vaan kirjoittaa toisenlaisesta lähtökohdasta. Hän haluaa karistella historiallisen romaanin harteilta kansakunnan rakentamisen taakkaa ja toivoo, että lukijat alkaisivat lukea historiallista romaania toisin kuin aiemmin.

Keskustelun kuuntelijana koin tilanteen hieman kiusalliseksi. Antellin ja Steenin romaanit ovat enemmän historiallista viihdettä kuin kansakunnan rakentajia, vaikka niissä esimerkiksi naisen asemaa ja sen muutosta käsitelläänkin. Eivät ne yritäkään olla kuin Täällä Pohjantähden alla -romaani. Niillä on ihan toinen funktio ja tarkoitus. 

Ymmärrän nyt kuitenkin paremmin, miksi Äärimmäisellä laidalla -romaanissa anakronismeja vilistää vähän siellä ja täällä. Sen ei olet tarkoituskaan olla näiltä osin tarkka kuva ajasta. 

Anssi Hemmilä: Vastamelu

 

”Te ootte tosi varovaisia ihmisiä. Teille on tosi tärkeää miltä kaikki näyttää ulospäin.”

Vastamelu on Anssi Hemmilän toinen romaani. Esikoisromaani Ilosaari (Tammi, 2019) kertoo nuorista aikuisista, jotka pääosin ovat matkalla Joensuuhun rockfestareille. Annulle ja Hilulle on tärkeintä saada hyvää materiaalia somekanaville. En ole Ilosaarta lukenut, mutta nimi ja kansikuvakin vaikuttavat kyllä tutuilta.

Hemmilän toisinkoinen kertoo myös nuorista, joskin ehkä aavistuksen esikoisromaanin henkilöitä varttuneemmista aikuisista eli noin kolmikymppisistä Vilmasta ja Juhanista. Vilma tekee työkseen asiakasanalyyseja pankille, ja Juhani on rahastonhoitajana toisessa yrityksessä. Kumpikin on enemmän tai vähemmän sinkku, ainakin, jos ei oteta lukuun Vilman salasuhdetta parhaan ystävänsä entiseen aviomieheen.

Ajatus vakituisesta, päämäärätietoisesta parisuhteesta on oikeastaan kummallekin vähän vieras tai ainakin epäajankohtainen. Joku kumppani olisi kiva olla, mutta jonkun kassa yhdessä asuminen vaikuttaa liian vaivalloiselta kuviolta.

Romaanin tapahtumat käynnistyvät samoihin aikoihin kuin koronapandemiakin. Etätyöt ja kokoontumisrajoitukset ahdistavat helsinkiläisiä, ja Juhanin pomo lähettää tämän kesän alussa tekemään töitä omalle kesämökilleen Lohjanjärven rannalle. Juhani ei tosiaankaan ole mökki- tai maaseutuihmisiä eikä piittaa rentoutumisesta tai muusta sellaisesta työntekoa häiritsevästä toiminnasta, mutta hän huomaa yllätyksekseen viihtyvänsä aika hyvin.

Sitten eräänä aamuna mökkilaiturin aurinkotuolissa nukkuu nuori nainen, Vilma. Juhani ja Vilma tutustuvat, vähän nihkeästi ja molemmin puolin vähän varautuneina, mutta kuitenkin. Välillä yhteydenpidossa on pitkiä taukoja, ja kun sitten taas toinen tekee aloitteen, ryhdytään hitaasti uudelleen tapailemaan. Yhdessä oleminen tuntuu jos ei nyt ihanalta niin ainakin mukiinmenevältä. Miksi vaivautua etsimään parempaakaan, kun näin on hyvä?

”Mikään kiva juttu ei tapahtunut itsestään vaan vaati paljon kaikenlaisia järjestelyjä ja jatkuvaa ylläpitoa. Eikä se riittänyt että oli kivaa. Koko ajan olisi pitänyt olla kivempaa kuin aiemmin tai muuten sai yhtäkkiä huomata että kaikki olikin kauheaa ja pilalla. Siinä vaiheessa ei enää voinut tehdä mitään.”

Juhanin päämääränä on ansaita niin paljon rahaa, että voi 40-vuotiaana jäädä pois töistä. Sitä ennen ei elämästä oikein ehdi eikä tarvitse nauttia. Raha-asioissa Juhani on vahvoilla, mutta sosiaaliset tilanteet eivät häneltä oikein suju. Tekisi mieli tehdä hänen käyttäytymisensä perusteella hänelle diagnoosikin.

”Tyytyväinen? Mä en ole koskaan tyytyväinen enkä edes halua olla. Se ei ole kovin kehittävää, ei oikein vie eteenpäin. Siitä ei seuraa mitään hyvää.”

Vilma taas luonnehtii itseään feministiksi. Hän haluaisi tehdä kaiken oikein ja käyttää paljon aikaa sen miettimiseen, miltä hänen tekemisensä vaikuttavat toisten silmissä.

”Joskus oli kai pakko vain odotella. Hän pyrki ajattelemaan niin ettei se ollut rangaistus, kukaan ei yrittänyt rangaista häntä mistään. Ei ainakaan kukaan muu kuin hän itse. Hän tiesi että hänellä oli taipumus olla välillä vähän vaativa mutta hän ei kuitenkaan tarvinnut paljon ollakseen tyytyväinen.”

Seassa seikkailee vielä Tuomo, Venlan parhaan ystävän Railin entinen mies, joka haluaa paikata hylätyksi tulemistaan rakastumalla Venlaan. Heillä siis on jonkin aikaa suhde, mutta Venla katkaisee sen ja kehottaa Tuomoa kirjoittamaan vaikka päiväkirjaa. Mies ottaa neuvosta vaarin ehkä vähän turhankin kirjaimellisesti, sillä hän alkaa kirjoittaa autofiktiivistä romaania.

Korona-ajan absurdien vaiheiden ja ilmiöiden kertauksena Vastamelu toimii mielestäni hyvin. On mielenkiintoista huomata, kuinka nopeasti aikanaan hyvinkin kuohuttaneet ja elämää rajoittaneet asiat alkavat häipyä mielestä. Hemmilä käsittelee aihetta henkilöidensä kautta lempeän ironisesti.

Sen sijaan hyväosaisten kolmikymppisten helsinkiläisten vaisuhkot parisuhdekuviot ja jatkuvat itseanalyysit eivät oikein minua onnistuneet koskettamaan. Toki tekee hyvää katsella tuttuja ilmiöitä itselle uusista näkökulmista ja tulla muistutetuksi, että asiat voidaan kokea hyvinkin eri tavoin kuin itse ne kokee.

Tunnustan, että eniten riemastuin lyhyestä kohtauksesta, jossa Juhani joutuu käymään borrelioosin viimeisessä kontrollissa Pusulan terveyskeskuksessa. Se taas johtuu siitä, että paikka sattuu olemaan tuttu.  

Anssi Hemmilä: Vastamelu
Tammi 2024. 306 s.

Arvostelukappale.

Annie Lyons: Eudora Honeysett voi hyvin, kiitos

 

On vaikea kuvitella hempeäkantisempaa ja nimeltään positiivisempaa (ja hankalakäyttöisempää!) romaania kuin Annie Lyonsin teosta Eudora Honeysett voi hyvin, kiitos. Ulkoasu on kuitenkin noin kolmikymmenprosenttisesti harhaanjohtava, sillä vaikka romaanin tapahtumat ovat monelta osin hyvänmielenromaanien peruskamaa ennalta-arvattavuudessaan ja pumpulisessa lempeydessään, on pohjavire lopulta hyvinkin vakava ja tumma.

Eudora Honeysett on 85-vuotias, kärttyisä, hieman katkera ja elämään kaikin puolin kyllästynyt. Hän asuu yksin omakotitalossa Lontoon laitamilla seuranaan vain yrmeä kollikissansa Montgomery. Eudora on päättänyt lähteä maailmasta haluamallaan tavalla saatuaan vinkin, että sveitsiläiseltä klinikalta voi ostaa avustetun itsemurhan tietyin ehdoin.

Päättäväinen Eudora on jo lähestynyt klinikkaa ja saanut sieltä ensimmäisen yhteydenoton, kun naapuritaloon muuttaa uusi perhe. Pian Eudoran ovikelloa jo rimputtaa uusien naapureiden kymmenvuotias Rose-tytär, joka alkaa odotetusti murtaa Eudoran tiukkaa puolustusta pala palalta. Samaan aikaan Sveitsin-matkan valmistelut etenevät vääjäämättä.

Ehtivätkö Rose ja muut Eudoran elämään sitkeästi työntyvät mukavat ihmiset muuttaa päättäväisen naisen mielen ajoissa? Eudoran elämään alkaa nimittäin tulla uusia merkityksellisiä asioita kuin varkain.

Toisessa aikatasossa paljastuu vähitellen, millaiset tapahtumat ovat aikanaan aiheuttaneet Eudoran yksinäisyyden ja katkeroituneen elämänasenteen. Eudoran palvoma isä joutui lähtemään sotaan. Lähtiessään hän antoi noin kymmenvuotiaalle Eudoralle kohtuuttoman taakan: pikkutytön pitäisi huolehtia äidistä ja tämän odottamasta pikkusiskosta sillä aikaa, kun isä olisi poissa.

Eudoran sisko Stella ei kuitenkaan ole sellainen lapsi, josta on helppo huolehtia. Beatrice-äidin ja tyttärien keskinäiset välit ovat nykytermein toksiset monella tapaa. Lopulta Stella tekee jotain sellaista, mitä Eudora ei voi koskaan antaa anteeksi.  

Nykyhetken Eudora on siis vakaasti päättänyt kuolla. Hän ei missään nimessä halua joutua julkisen terveydenhuollon kynsiin, kuten hän itse huonompionnisten ikätovereidensa tilannetta kuvaa. Terveydenhuollossa työskentelevät ihmiset tekevät hänen mielestään toki parhaansa, mutta systeemi on sellainen, että sen armoille joutuneet huonokuntoiset ja puolustuskyvyttömät vanhukset joutuvat luopumaan kaikesta arvokkuudestaan ennen kuin pääsevät pois sillä ainoalla tavalla, joka heille on mahdollinen.

Valitettavasti nämä ajatukset ovat viime vuosina käyneet liiankin omakohtaisesti tutuiksi. Miksi ihminen saa pitkälti päättää elämästään, mutta ei lainkaan kuolemastaan? Eudora ei pelkästään voi hyvin, hänelle myös käy hyvin. Kunpa se olisi mahdollista meille kaikille.

Annie Lyons: Eudora Honeysett voi hyvin, kiitos (Eudora Honeysett Is Quite Well, Thank You)
Suom. Anna-Mari Raaska.
Aula & Co. 2024. 349 s.
Äänikirjan lukija Laura Hänninen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Luettu myös Annie Lyonsin edellinen suomennettu romaani Pommisuojan lukupiiri.

Lorna Cook: Ystävät, rakastavaiset, viholliset

 

Kanaalisaariin kuuluva Guernseyn saari taitaa olla meillä tunnettu lähinnä Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin vuonna 2008 ilmestyneestä menestysromaanista Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (Otava, 2010) ja sen pohjalta tehdystä romanttisesta samannimisestä elokuvasta (ensi-ilta v. 2018). Olen elokuvan katsonut, mutta kirjaa en ole tainnut lukea.

Guernsey kuuluu siis maantieteellisesti Kanaalisaariin, jotka sijaitsevat vain noin 50 kilometrin päässä Ranskan Normandian rannikosta, mutta on hallinnollisesti osa brittiläistä imperiumia. Kanaalisaaret oli ainoa brittiläinen alue, jonka Saksa miehitti toisen maailmansodan aikana, ja miehitys kesti pitkään eli vuodesta 1940 aina vuoden 1945 toukokuuhun asti.

Guernsey on siis sekä maantieteellisesti ja maisemallisesti että historiansa puolesta erittäin kiinnostava pieni maailmankolkka tai Euroopan nurkkaus. Siksi kiinnostuin myös Lorna Cookin romaanista Ystävät, rakastavaiset, viholliset, vaikka sen rakenne onkin jo miltei kliseisen tavanomainen. Tapahtumia kuvataan kahdessa aikatasossa eli nykyajassa ja jossakin historian ajassa, ja jollakin tavalla tarinat sitten liittyvät yhteen, usein niin, että nykyajan tarinassa joku etsii totuutta menneisyyden tapahtumista.

En ole kovin tyytyväinen romaanin suomenkieliseen nimeenkään. Alkuperäisteoksen nimi on The Girl from the Island, mikä ei kovin sytyttävä ole sekään. Mutta kannatti tämä romaani kuitenkin ottaa luureihin mustikkametsäseuraksi. Viihdyin kirjan kahden tarinan parissa lopulta oikein hyvin, ja opin uuttakin toisen maailmansodan karmeista vaiheista.

Romaanin nykyajan taso sijoittuu vuoteen 2016. Päähenkilö Lucy palaa pitkän tauon jälkeen käymään kotisaarellaan siskonsa Claran ja tämän perheen luona, koska nykyään ulkomailla asuvan isän iäkäs serkku Dido on kuollut ja testamentannut komean mutta vähän ränsistymään päässeen sukutalonsa Deux Tourellesin Lucylle ja Claralle.

Sisarusten välit ovat jotenkin tulehtuneet. Yksinäisenä kuolleesta Didosta he eivät tiedä juuri mitään, vaikka ovat lapsena tämän talossa vierailleetkin. Talosta löytyvien pienten vihjeiden takia naisen elämäntarina alkaa kuitenkin kiehtoa Lucya, ja hän alkaa kysellä ja selvittää tämän vaiheita. Yllätys on, että Didolla on ollut myös sisko Persephone eli Persey. Mitä tälle on tapahtunut? Lucy huomaa, ettei tiedä juuri mitään sukunsa ja kotisaarensa vaiheista toisen maailmansodan melskeissä.

Toinen aikataso sijoittuu Deux Tourellesin toisen maailmansodan alkuvuosiin. Tapahtumat käynnistyvät päivästä, jona miehittäjät saapuvat saarelle ja Persephonen ja Didon äiti kuolee keuhkokuumeeseen. Wikipedian mukaan Guernseyn saaren asukkaat evakuoitiin Englantiin miehityksen alta, mutta se on siis mitä ilmeisimmin karkea yleistys. Deux Tourellesiin jäävät sisarukset sekä talon uskollinen taloudenhoitaja rouva Grant ja, kuten pian käy ilmi, myös tämän poika Jack, jonka britit ovat lähettäneet takaisin saarelle suorittamaan salaista tehtävää.

Päivä on siis kaoottinen perheen kannalta. Tyttäret jäävät orvoiksi, vähän päälle 20-vuotiaasta Perseysta tulee perheen pää ja saksalaiset tulevat saarelle. Kohtalolla on heidän varalleen vielä yksi yllätys sille päivälle. Taloon tuleva saksalaisupseeri on tytöille lapsuudesta tuttu Stefan. Jotain tapahtui nuorten kesken 1930-luvun alkupuolella, mutta yhteys Stefaniin on katkennut. Yhtäkkiä mies seisoo heidän keittiössään valloittaja-armeijan univormussa. Asetelma on absurdi.

Tälläkin kertaa pidin lopulta enemmän romaanin historiallisesta puoliskosta, joka on monin tavoin jännitteinen ja lopulta odotetun traaginenkin. Nykyajan tarinan käänteet ovat romanttisen viihteen vakiokamaa, vaikkakaan eivät onneksi ihan siirappisimmasta päästä sentään. Ymmärrän toki, että vastapainoksi sota-ajan kuvaukselle talovanhuksen ehostusprojekti ja Lucyn elämän tarkoituksen ja rakkauden etsintä tuovat sopivaa kontrastia. Kirjailija on vielä onnistunut luomaan lopusta toiveikkaankin sortumatta turhan sentimentaaliseksi.

Sota-ajan kuvaus perustuu pitkälti kirjailijan tekemään taustatyöhön, vaikka henkilöt ja heidän kohtalonsa ovatkin fiktiota. Guernseyn saaren asukkaiden vaiheet toisen maailmansodan aikana ovat olleet karuja.

Lorna Cook: Ystävät, rakastavaiset, viholliset (The Girl from the Island)
Suom. Nina Mäki-Kihniä.
Bazar 2024. 464 s.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn.

Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Jani Nieminen: Äijähaara

 

Jani Niemisen esikoisrunokokoelma Kylässä ilmestyi vuonna 2009. Se sekä kaksi seuraavaa kokoelmaa Kodittomille koirille (Like, 2022) ja Meren poika, joen poika (Like, 2014) muodostavat kriitikko Jani Saxellin mukaan ”löyhästi omaelämäkerrallisen kulkuritrilogian” (Kiiltomato, 17.8.2017). Seuraava kokoelma Bigini (Like, 2016) poikkeaa edeltäjistään, ja on Saxellin mukaan ”tiukkaa dystopiaa, suuren rahan vastaista manifestia ja huutoa aikalaishulluutta vastaan”.

Niemisen viides teos on romaani Komero (Like, 2019), ja sen jälkeen on ilmestynyt lasten kuvakirja Vauvaskainen! (Tammi, 2022) ja viimeisimpänä romaani Äijähaara.

Uudestakaupungista (jota Nieminen teoksissaan kutsuu Autokaupungiksi) kotoisin oleva Nieminen vietti nuoruutensa Pohjanmaalla Seinäjoen Alamon kylässä, mutta on aikuistuttuaan asettunut Helsinkiin. Kirjailija on koulutukseltaan erikoiskirjastonhoitaja, ja hänellä on kaksi lasta. Niemisen tuotantoa en ole aiemmin lukenut, vaan Äijähaara on ensikosketukseni siihen.

Äijähaara ei ole autofiktio, vaikka moniakin kirjailijan omaa elämää muistuttavia tai likeltä liippaavia asioita siinä taitaa on mukana. Minäkertoja Kristian on keski-ikäistyvä kaupunkilaiskoti-isä. Hänen esikoisteoksensa on ollut huomiota herättänyt runokokoelma ’Suuri tussahdus’, ja nyt hänen on tarkoitus kirjoittaa toisinkoistaan.

Kirjoittamisesta ei vain tahdo tulla mitään. Esteitä löytyy vaikka muille jakaa. Kustantamossa on tapahtunut merkittäviä muutoksia, jotka vaikuttavat suoraan Kristianin tekeillä olevaan romaaniin. Mutta ennen kaikkea kotielämä on hankalaa.

Vaimo Saara tekee uraa menestyvänä käsikirjoittajana ja haluaisi kovasti toisen lapsen. Kristiankin haluaisi, mutta samalla pelottaa. Aapeli-poika alkaa olla päiväkoti-iässä, mutta hän säikkyy muita lapsia. Miten Aapeli pärjäisi päiväkodissa? Entä Kristian kotona ilman Aapelia? Perhe on juuri muuttanut uuteen asuntoon, jossa on liuta takuukorjausta odottavia vikoja. Asioiden hoitaminen uuvuttaa Kristiania jo ajatuksen tasolla.

Kirjan takakanteen on lainattu lause, jonka Kristian puuskahtaa terapeutti Alaselle: ”Olen huono isä, huono puoliso ja paska kirjailija.” Siihen oikeastaan tiivistyvätkin Kristianin ongelmat. Saara analysoi tilanteen viiltävän tarkasti: ”Matriarkaalinen äitis on tehnyt susta neuroottisen miehen, joka arkailee ottaa elämänsä omiin käsiin.”

Äijähaaran parissa ajattelin monesti, että ei todellakaan ole helppoa olla mies (jos ei nainenkaan)! Kristianin jatkuva huolestuneisuus ja hänen tuntemansa erilaiset pelot ja uhat uuvuttavat paitsi Kristiania itseään myös lukijaa jossakin vaiheessa. Liioittelu kyllä toimii, ja kun Kristian sitten päätyy absurdille reissulle Pohjanmaalle muutaman ystävänsä kanssa, lähtevät asiat todellakin lapasesta mutta kirjailija kampeaa ne yllättävästi myös takaisin raiteilleen. Terapeutti Alanen ei turhaan puhuu Kristianille moneen otteeseen luottamisesta.

Nieminen kirjoittaa dialogivetoisesti, mikä antaa keveyttä Kristianin paikoin tuskalliselle analysoinnille ja vatvonnalle. Miehen päänsisäiset keskustelut terapeutin kanssa leikkaavat tekstiin yllättävissä kohdissa avaten taustoja, samoin muistot Kristianin ja Saaran seurusteluajoilta. Missä vaiheessa kaikki muuttui niin vaikeaksi? Kristian pelkää eniten Saaran lähtöä, mutta pahentaa tahtomattaan (?) omalla käytöksellään tilannetta. Välillä teki mieli ravistella miestä!

Jani Nieminen: Äijähaara
Tammi 2024. 271 s.

Arvostelukappale.