Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

Luin aikoinaan Juha Itkosen esikoisromaanin Kaikkien aikojen pyhiä (2003, Tammi) melko tuoreeltaan, koska meillä oli töissä innokas joukko, joka päätti lukea kaikki silloiset Finlandia-ehdokaskirjat. Itkosen kirjailijanuran alku oli siis loistokas: kerta rykäyksellä F-ehdokkaaksi ja päälle vielä Kalevi Jäntin palkinto. Muistaakseni en olisi itse tuolloin valinnut Itkosen kirjaa Finlandia-voittajaksi, vaan taisin veikata peräti voittajaa eli Pirkko Saision Punaista erokirjaa (2003, WSOY).

Sittemmin olen kirjoittanut lehtiarvion kaikkiaan kolmesta Itkosen romaanista eli teoksista Kohti (2007, Otava), Hetken hohtava valo (2012, Otava) ja Ajo (2014, Otava). Tästä joukosta olen eniten pitänyt keskimmäisestä. Olen kirjoittanut siitä muun muassa näin:

”Teos on myös tutkielma isän ja pojan vaikeasta suhteesta. Eskon musertava varjo tuntuu tukahduttavan erityisesti Esan alleen. Toisaalta siellä varjossa rimpuilee myös vaimo Liisa. Ihmissuhteisiin kuuluva puhe on Eskolta jäänyt oppimatta, eikä Esakaan siinä kovin hyvä ole: ”Kaikki tärkeä jää aina sanomatta. Kaiken olennaisen, sen mistä todella pitäisi puhua, ihmiset pitävät sisällään. Sen takia elämä on sellaista kuin se on. Haparointia pimeässä. Yhtä jatkuvaa väärinkäsitystä.”

Itkonen on jälleen kirjoittanut vaikuttavan ja nautittavan romaanin. Henkilökuvauksen ohella vahvaa on tarkasti piirretty ajankuva.”

Itkosen uran alkupään suuri menestysteos, jopa läpimurto, Anna minun rakastaa enemmän on kuitenkin aikanaan jäänyt väliin. Sitä ovat monet kirjanystävät kehuneet kovasti ja on jopa hieman kohotettu kulmia, kun on käynyt ilmi, että juuri se Itkonen on jäänyt minulta lukematta. Niin paljon asia on kuitenkin vuosien mittaan edennyt, että kirjan pokkariversio on telakoitunut jossain vaiheessa kirjahyllyyni.

Itkos-fanien suureksi riemuksi kyseiseen kulttiteokseen on tänä keväänä tulossa jatkoa nimellä Palatkaa perhoset. Kustantajan järjestämien tulossa olevien julkkareiden ohjelma on hulppea, ja harmittaa todella, että en pääse paikan päälle kirjan ilmestymistä juhlistamaan. Olen kuitenkin päättänyt kirjan lukea heti tuoreeltaan, joten nyt oli korkea aika paikata jälleen yksi ammottava aukko reikäisessä sivistyksessäni. Anna minun rakastaa enemmän kuului siis menneen talvilomani lukemistoon.

Lukiessani en voinut olla miettimättä, kuinka paljon vaikutusta oli lukuajankohdalla ja sillä, millainen lukija olen nyt verrattuna kymmenen vuoden takaiseen aikaan. AMRE on aikalaisromaani, eli teoksen nykyhetki ulottuu miltei kirjan julkaisuhetkeen 2000-luvun alkuvuosiin ja menneisyyttä kelataan auki maltillisesti, ’vain’ jonnekin 1970-luvulle asti. 1990-luvun lama toimii yhtenä merkittävänä vedenjakajana tarinassa aivan kuten Hetken hohtavassa valossakin.

Myös Hämeenlinnalla on keskeinen osuutensa tarinassa, vaikka merkittävä osa tapahtumista sijoittuukin New Yorkiin. Sallan lukupäiväkirja -blogin Salla pitää tätä piirrettä raikkaana tuulahduksena suomalaisessa kirjallisuudessa, koska hän on lukenut teoksen tuoreeltaan. Nyt lukiessani en tätä sen kummemmin noteerannut, koska on helppo suoralta kädeltä luetella useitakin tuoreehkoja kotimaisia teoksia, jotka sijoittuvat New Yorkiin tai vaikkapa Lontooseen.

AMREn päähenkilöt ja minäkertojat ovat Leena Vaahtera ja Antti Salokoski. Heitä yhdistää Suvi, Leenan ainoa lapsi ja Antin nuoruuden suuri rakkaus. Lahjakas ja kaunis Suvi on toteuttanut sen, mistä miljoonat taitavat haaveilla: hänestä on tullut supersuosittu lauluntekijä ja laulaja. Kyse ei ole mistään kotikutoisesta iskelmätähteydestä vaan ihan oikeasta amerikkalaisesta unelmasta. Tarina kuitenkin alkaa lehtileikkeellä, jossa kerrotaan Summer Maplen alias Suvi Vaahteran mystisestä katoamisesta Afrikan-vierailullaan. Espoolaisessa lähiössä kolmikymppinen Antti on huolesta sairaana vaimon valvovan silmän alla, ja huolissaan on tietysti myös äiti Leena. Onko Suvi enää hengissä? Vai onko kyseessä vain julkisuustemppu levymyynnin vauhdittamiseksi?

Kummankin näkökulmista aletaan keriä tapahtumia auki alusta käsin. Alku on siis eri kohdissa: Leenalla jossakin nuoruudessa, kun hän on aikoinaan kohdannut Suvin isän Riston, rakastunut ja mennyt naimisiin, Antilla myöhäisteini-iässä, kun hän varsinaisesti kohtasi Suvin. Kumpikin kertoo tarinaa Suvista ja tämän ällistyttävästä urasta ja samalla omista vaiheistaan. Siinä sivussa Itkonen tulee analysoineeksi pikkukaupunkilaisuutta ja suomalaisuutta sekä piirtäneeksi tarkkaa ajankuvaa, kuten hänellä on ollut tapana kaikissa lukemissani teoksissaan.

Oma keskeinen osuutensa romaanissa on musiikilla. Sitä kuunnellaan, sitä soitetaan, sitä sävelletään. Ollaan mukana bänditreeneissä ja isoilla keikoilla sekä studioissa. Musiikkibisnestä valotetaan eri kulmista huolella ja perusteellisesti, asiantuntevastikin. Tämä selittynee Itkosen omalla bänditaustalla sekä pitkähköllä musiikkitoimittajauralla. Tämä myös jakanee lukijoita. Itse olen musiikin suhteen kuin Antin vaimo Elisa, joka kuluttaa musiikkia kuin purukumia, arkisena hyödykkeenä, johon ei sen kummempia intohimoja liity. Siksi kirjan tiheät musiikkiviittaukset ja perusteelliset kuvaukset eivät minua oikein jaksaneet puhutella. Musiikista paremmin perillä olevia ja siihen intohimoisemmin suhtautuvia nämä osat teosta koskettavat varmasti aivan toisella tavalla.

Yllä lainaamani sitaatti Hetken hohtavasta valosta sopisi motoksi myös AMREen. Perheet ovat ihmissuhdeyksiköitä, joissa vuorovaikuttaminen on selvästi aliarvostettua. Vanhempien ja lasten suhteet ovat vähintäänkin kompleksisia, eivätkä aviopuolisot sen paremmin saa oikein mitään tärkeää toisilleen sanottua. Maallisen kerääminen on tärkeämpää kuin läheisistään huolehtiminen, vaikka tarkoitus olisikin perimmältään juuri huolehtia ja osoittaa rakkauttaan haalimalla mammonaa. Elämä on yhtä jatkuvaa väärinkäsitystä.

En siis mitenkään mykistynyt ihastuksesta AMREn äärellä, kuten en ole ihan muidenkaan Itkosen teosten äärellä mykäksi mennyt, vaikka niiden laadun tunnistan. Eniten pidin jälleen hienosta ajankuvasta ja henkilöistä myös. Ylipäätään Itkonen kirjoittaa kompastelematta, ja AMREssa myös juoni vetää keskimääräistä Itkosta tehokkaammin, ja Itkonen onnistuu myös kohtalaisen hyvin jallittamaan lukijaa melko pitkälle. Pidin myös teoksen rakenteesta. Sekaan harkiten sijoitetut fiktiiviset lehtileikkeet toimivat hyvin ja avaavat tarinaan vielä mediankin näkövinkkelin. ”Typerät reportterit, lehtien apinat. Mieluummin ampuisin itseäni jalkaan kuin olisin toimittaja.”

Lienen valmis kohtaamaan seuraavan Itkosen.

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

Teos 2005. 398 s.

Ostettu.

Jyrki Erra: Berliinin ajokoirat

Valta ja vallankäyttö ovat näkymättömiä. Vain seuraukset näkyvät.

Uusia kotimaisiakin dekkarikirjailijoita tuntuu putkahtelevan kuin sieniä sateella. Kirjahyllyyni olen säilönyt Jyrki Erran esikoisteoksen Kaunasin sivut odottelemaan niitä kuuluisia parempia aikoja, jolloin on aikaa lukea rästiin jääneitä kirjoja. Nyt luettuani Erran toisen romaanin Berliinin ajokoirat (Otava, 2015) huomaan, että esikoisteos onkin ilmestynyt jo vuonna 2012. Aika tosiaan rientää!

Jyrki Erra on koulutukseltaan arkkitehti. Juuri muuta kirjailijasta ei sitten kustantajan sivuilla tai kirjan kansiliepeessä paljastetakaan, eikä se tarpeen edes ole. Teoksethan puhuvat puolestaan.

Berliinin ajokoirat on kansainvälisen vakoilutrillerin muotoja noudatteleva jännitysromaani. Jos Kaunasin sivut, jota siis en vielä ole lukenut, muistuttaa tunnelmaltaan Umberto Econ Ruusun nimeä, nousi minulle Berliinin ajokoiria lukiessani useita kertoja mieleen Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjot. Ja tämä on positiivinen arvostelma, sillä Tuulen varjot on lempikirjojani.

Tapahtumat sijoittuvat vuoden 1989 syksyn Berliiniin. Ajankohdan valinta on osunut nappiin. Euroopan historian merkkihetki on ovella, ja muutoksen värinä on aistittavissa selvästi. Eri asia sitten on, ketkä uskovat, että kaikki voi muuttua perusteellisesti hyvinkin nopeasti. Lukijalla on tässä selkeä etulyöntiasema, koska hän tietää, mitä on tapahtumassa ja voi pureskella kynsiään seuratessaan henkilöiden räpistelyä epätietoisuudessaan.

Kirjan päähenkilö on päälle kolmikymppinen Max, joka on isänsä kanssa asunut 1960-luvulla Berliinissä. Isä on ollut menestyvä näyttelijä Saksassa, mutta ura ja elämä ovat kääntyneet luisuun Suomeen paluun jälkeen. Isän ja pojan välit ovat olleet huonot, jopa poikki pitkään, mutta nyt isä on niin huonossa kunnossa, että on aika koettaa paikata se, minkä vielä voi. Sovinnoneleeksi isä tarjoaa Maxille ennakkoperintönä Berliinin-asuntoa, joka jostain kumman syystä on vielä tallessa. Kaiken muun isä on vuosien saatossa juonut. Perinnön ehtoihin kuuluu, että Max matkustaa Berliiniin ja hävittää kaikki isänsä vanhat paperit.

Elokuussa 1989 Max siis matkustaa Berliiniin ja palaa nostalgisiin lapsuusmaisemiinsa. Hän alkaa käydä läpi ison asunnon loputtomalta tuntuvaa tavaramäärää ja yrittää toteuttaa isänsä toiveen. Papereiden hävittäminen kuitenkin pysähtyy, kun Max löytää puolet vuosikymmenten takaisesta kirjeenvaihdosta. Kyse on selvästikin rakkauskirjeistä. Kuka oli isän salaperäinen rakastettu Liebe B.? Max ottaa yhteyttä opiskelukaveriinsa Iiroon, joka työskentelee Berliinissä ison lehden toimittajana. Iiro antaa Maxille vinkin, jota seurata, mutta varoittaa tätä samalla. Menneisyyden penkominen ei ole turvallista. Maxin on kuitenkin saatava tietää, koska hän haluaa ratkaista isänsä arvoituksen.

Max seuraa saamiaan vihjeitä teatteritarvikeliikkeeseen, jonka omistaja suhtautuu vieraaseen kyselijään vähintäänkin vihamielisesti. Oikean suosituksen mainittuaan Max kuitenkin saa luettavakseen kummallisen vanhan käsikirjoituksen, jonka kätkettyjen ohjeiden avulla hän päätyy lopulta kummalliseen goottilaista kauhukartanoa muistuttavaan Palazzo Erebiin. Valtava vanhan palatsi on kummallinen reliikki, joka on joutunut Berliiniä jaettaessa rajalinjalle kiistakapulaksi. Vaikutusvaltainen omistajasuku on vaikuttanut siihen, että rakennus on saanut jäädä paikalleen, muuri vain on vedetty sen läpi. Osa rakennuksesta on siis kirjaimellisesti naapurivaltion puolella. Tässä palatsissa kauhua eivät levitä kummitukset vaan diktatuuri lonkeroineen.

Kummallisuutta ja kauhua lisää vielä se, että palatsin viimeisin isäntä on kadonnut jäljettömiin vuosikymmeniä sitten. Kukaan ei tiedä eikä edes vihjaile, mikä von Erebin kohtalo on ollut. Samalla tavalla kateissa on miehen korvaamaton käsikirjoituskokoelma.

Max huomaa tempautuneensa vaarallistakin vaarallisempaan leikkiin korviaan myöten, ja pelissä hänen tai hänen läheistensä henki on vain pikkurahaa. Miten voi pelata tuntematta sääntöjä? Pystyykö edes kuolemansairas isä pelastamaan tilanteen?

Pidin Erran kerronnasta kovasti. Erra kirjoittaa juuri sopivan laveasti minun makuuni. Matka lähihistoriaan on kiehtova, ja kulttuuriviittaukset kirjallisuudesta teatteriin ja arkkitehtuuriin (josta Erra kirjoittaa rakkaudella) ovat kutkuttavia. Henkilökuvaus on onnistunutta, ja kiinnyin kovasti Maxiin. Halusin, että hän selviäisi ja voisi vielä olla onnellinen ja turvassa. Historia kuitenkin kulkee vääjäämätöntä latuaan yksilön tarpeista ja toiveista piittaamatta.

Juoni on sopivan koukeroinen yllätyskäänteineen, ja palatsin salaperäisyys tuo mukaan mukavaa karmivuutta. Arvoitukset ja poliittiset juonittelut, joilla on omat pitkät laahuksensa menneisyydessä, kietoutuvat yhteen. Hieman karsastin kliseiseltä vaikuttavaa vanhaa käsikirjoitusta, joka toimii avaimena, mutta menköön nyt sekin. Oivallinen paketti!

Jyrki Erra: Berliinin ajokoirat

Otava 2015. 441 s.

Arvostelukappale. 

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun

Mervi Heikkilä: Tuonella kulkijat

Tasan vuosi sitten kirjoitin Kalevalan päivän kunniaksi samaisena päivänä virallisesti julkistetusta Mervi Heikkilän nuortenromaanista Louhen liitto. Olen kuvaillut teosta vetäväksi nuortenromaaniksi, joka ammentaa  kalevalaisesta kansanperinteestä ja suomalaisesta mytologiasta raikkaasti ja tuoreesti. Täsmälleen samat määreet sopivat Louhen liiton eilen ilmestyneeseen itsenäiseen jatko-osaan Tuonella kulkijat.

Lukija tapaa aiempia tuttujaan, kuten päähenkilön kuusitoistavuotiaan Roonan ja tämän valokuvausta ja suunnistusta harrastavan ystävän Aleksin. Roona sai Louhen liitossa tietää erikoisesta syntyperästään. Hänen vanhempansa ovat Vanhoja, kuolemattomia jumalolentoja, jotka vaalivat Louhen perintöä keskuudessamme omien sääntöjensä mukaan. Roonan biologinen äiti antoi tyttönsä vauvana tavallisen ihmisnaisen hoiviin, mutta aikuisuuden kynnyksellä alkaa olla aika vihkiä tytär salattuihin tietoihin. Ne eivät kuitenkaan ole mitenkään vaarattomia, kuten edellisessäkin kirjassa saatiin huomata.

Tällä kertaa Roona matkustaa Turkuun isänsä Eerikki Puujumalan, turkulaisen antikvariaatin omistajan luo syyslomallaan. Tunnelma on kuitenkin kaupungissa heti kummallisen painostava, ja Roona aavistaa pahaa. Myös suunnistusleirille suuntaava Aleksi aistii, että jokin uhkaa Roonaa. Tyttö suunnistaa pääkirjaston liepeillä sijaitsevaan isänsä antikvariaattiin, mutta siellä häntä kohtaa lohduton näky: koko kauppa on myllätty, Louhen liiton asiakirja on kadonnut, samoin isä.

Kohtaamansa kiehtovan Sampsan kanssa Roona alkaa selvittää, mitä Eerikille on tapahtunut. Luvassa on taas vauhdikas ja mystinen seikkailu niin Turun salaisissa maanalaisissa käytävissä kuin Tuonelassakin. Lukijalle on iloa Kalevalan tarinoiden pääpiirteittäisestä tuntemisesta, mutta välttämätöntä se ei ole. Myös Turun keskustan tunteville kirja on herkkua! Seuraavalla kerralla Aurajoen tuntumassa kulkiessaan saattaa vilkuilla tuttuja paikkoja hieman toisin silmin…

Lainaan hieman soveltaen vielä, mitä vuosi sitten sanoin Louhen liitosta, koska se sopii niin hyvin myös Tuonella kulkijoihin:

Tuonella kulkijat sopii mainiosti koululukemistoksi esimerkiksi virittelemään tunnelmaa ennen kansanperinnejaksoa. Kirja on sopivan lyhyt ja etenee jouhevasti, joten sen lukee hieman heikompikin lukija nopeasti. Luvut ovat napakoita, parhaimmillaan parin kolmen sivun mittaisia, eikä henkilöitä ole liikaa.

Tuonella kulkijat on pienen Haamu-kustannuksen julkaisema teos. Haamun tuotantoon kannattaa muutenkin tutustua. Esimerkiksi koulukäyttöön sopivaa materiaalia tuntuisi olevan tarjolla enemmänkin. Äidinkielen opettaja Jaana Ala-Huissi on koonnut Tuonella kulkijoihin vapaasti hyödynnettävän tehtäväpaketin. Kirjaan on tehty myös traileri.

Mervi Heikkilä: Tuonella kulkijat

Haamu 2016. 159 s.

Arvostelukappale.

Louhen liitto ja Tuonella kulkijat sopivat siis mainiosti yläkouluun Kalevalan ja kansanrunouden opetuksen yhteyteen. Hieman vaativampaa luettavaa kaipaaville suosittelen Jenna Kosteen teoksia Lautturi (Robustos, 2014) ja Marrasyöt (Robustos, 2015).

Tapani Bagge: Pieni talvisota

Tuotteliaan ja monipuolisen Tapani Baggen tuotanto on jäänyt omassa lukuhistoriassani jonnekin sivupolulle, sillä muistaakseni olen lukenut joskus jonkin nuortenkirjan ja muutaman satunnaisen novellin jostakin novelliantologiasta. Niinpä Pieni talvisota, joka on jo kahdeksas osa niin sanottua Hämeenlinna noir -sarjaa, on minulle ensikosketus Baggen varsinaiseen dekkarituotantoon. Pieni talvisota on itsenäinen teos, mutta siitä kyllä huokuu läpi oletus, että ainakin osa henkilöistä ja heidän taustoistaan on jollain tavalla tuttu lukijalle. Henkilöitä ja tapahtumapaikkoja on runsaasti.

Kirjailijan kotisivuilla kerrotaan, että hän on kirjoittanut jännitystä ja huumoria kaikenikäisille, ja ainakin Pienessä talvisodassa jännitys ja huumori yhdistyvät. Kirjan nimi viittaa moottoripyöräjengien välienselvittelyyn, joka puhkeaa pieneksi talviseksi sodaksi Hämeenlinnassa. Kaupungin oma jengi Mustat enkelit on hajaannuksen tilassa sen pomon tultua linnassa uskoon. Ei auta, vaikka vaimo Erja koettaa pitää narut käsissään. Alaiset sooloilevat ja sössivät. Lisäksi keravalainen iso Tigers-jengi koettaa vallata Hämeenlinnan omaksi reviirikseen.

Mustien enkelien Tikan ja Masalan tehtävänä on pelotella Tigersien tiliin huumeita myyvää kaveria hämeenlinnalaisen lähiön pommisuojassa. Joku on kuitenkin askeleen edellä kaksikkoa. Huumekauppias on jo tapettu, mutta Tikka päättää hyötyä tilanteesta ja ampuu valmiisiin reikiin uudelleen saadakseen tapon omiin nimiinsä. Mutta huumerahat ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Lukija tietää, kuka ensimmäinen tappaja oli ja miksi hän tappoi, mutta poliisille kuvio aukenee vasta aivan loppumetreillä, jengiläisille ei vielä silloinkaan.

Taposta ja rahojen katoamisesta lähtee kuitenkin vyörymään tuhoisa tapahtumasarja, jonka tuoksinassa ruumiita tulee pinoittain. Mustien enkeleiden miehistöpula on huutava, ja Erjan on turvauduttava jopa kiristykseen saadakseen jonkun luotettavan oloisen kaverin jengin johtajan paikalle vaikka vähäksikin aikaa. Paikalle osuu Allu Nygren, pikkuroisto, joka on aina koettanut vältellä jengejä kuten kaverinsa, suurperheen perustanut Jarkkokin. Erjalla on kuitenkin tietoa, joka pitää Allun visusti pihdeissä.

Lukijaa pyöritetään milloin kenenkin matkassa niin jengien päämajoissa, asekaupoilla kuin poliisin polttareillakin. Juonilinjoja on useita, ja ne luonnollisesti kiertyvät tavalla tai toisella yhteen. Varsinainen pääjuoni eli jengien välienselvittely saadaan jonkinlaiseen pakettiin ja poliisi jonkin roiston sumppuunsakin, mutta osa langoista jää roikkumaan irralleen, joten tarina saanee jonkinlaista löyhähkön itsenäistä jatkoa aikanaan.

Baggen tyyli on miellyttävän persoonallista, ainakin, kun ei ole aiempia dekkareita lukenut. Kieli on taloudellista mutta värikästä, ja vitsejä viljellään mutta kohtuudella, oivaltaen. Huumori on salaivallista, ja ruumiskasojen välissä välillä karmivahkoakin. Roistoista ei anneta kaksista kuvaa, ainakaan älynlahjojen osalta. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää koko tarinan matkalle. Koko sarjan tuntevalle lukijalle kirja antanee ensikertalaista enemmän.

Tapani Bagge: Pieni talvisota

CrimeTime 2015. 252 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun. 

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja

Jos se taivaan ukko oli olemassa, sen täytyi olla aika vittumainen äijä. 

Ajatus, joka oli tullut mieleen jo sotareissullakin pariin kertaan. 

Eikö silläkään nyt parempaa tekemistä ollut kuin häntä vaivata, loputtomiin?

Raumalaisen Tapio Koivukarin tuotantoon tutustuminen on ollut jo pitkään tehtävien juttujen listallani. Olen jo aiemmin hankkinut yhden hänen teoksensa hyllyyni odottelemaan lukuvuoroa, jota ei vielä toistaiseksi ole tullut. Kun Koivukarin Unissasaarnaaja voitti Runeberg-palkinnon, oli lopulta tartuttava toimeen. Onhan palkittujen kirjojen lukeminen jo perinne.

Unissasaarnaaja kertoo nimensä mukaisesti nuoresta, vain 13-vuotiaasta Tuulikki Heinosesta, joka alkoi vuonna 1949 Nihtamon kylässä pitää saarnoja horrostilassa. Saarnoissaan Tuulikki kehotti luopumaan maallisesta ja käymään ahtaasta portista. Hän myös ennusti maailmanloppua tulevaksi vuonna 1950.

Ihan tyhjästä sairaalloisen ja poikkeuksellisen herkän tytön taipumukset eivät tulleet, sillä isä Jussi muistelee monen otteeseen, että suvussa on aiemminkin ilmennyt samankaltaisia ominaisuuksia. Hänellä itsellään niitä ei ole yhtään. Tuuri-Heinoseksi kutsutulla Jussilla on sen sijaan oma sotamenneisyytensä, josta mies mieluiten itse vaikenisi.

Punertavahiuksinen ja pitkään yöpaitaan puettuTuulikki on monen sanankuuloon tulevan mielestä kuin taivaan enkeli. Tätä mieltä on ainakin nuori karjalaisevakko Jaakko Kopra, joka saapuu yhä uudelleen kuuntelemaan Tuulikin saarnoja. Sana saarnaajasta leviää kulovalkean tavoin, ja pian asustustilan pihan perunamaakin on tallottu kivikovaksi tantereeksi, kun väki tungeksii uteliaana ja janoovana Tuulikkia ja muita paikalle rientäneitä saarnaajia kuuntelemaan.

Tuulikin saarnaaminen mullistaa koko perheen elämän lopulta juuria myöten. Jussi huomaa olevansa kuin tuuliajolla toisten vietävissä. Äiti Veera koettaa pitää ohjaksia ja aloittaa saamiensa neuvojen perusteella kolehtien keräämisen. Voiko näin koottu omaisuus koitua onneksi haltijalleen? Toimiiko Veera tyttärensä saarnojen ohjeitten mukaan?

Koivukarin Nihtamon kylä on fiktiivinen mutta kovin todentuntuinen paikka elävine henkilöineen. Unissasaarnaaja on matka Suomen lähimenneisyyteen. Jussi Heinosen kautta kurkistetaan hiljattain käytyyn mielettömään sotaan ja sen jälkivaikutuksiin. Myös evakkojen karut sotakokemukset nousevat esiin Jaakko Kopran kautta.

Santala tiesi senkin, että oma isäni oli kaatunut Kannaksella. Ehkä sen tähden tai muusta syystä hän sanoi kerran sanankuulijoita kuljettaessamme, että sodan käyneenä hän ei voinut olla ajattelematta toisella tavalla Jumalasta kuin ennen. Ei se niin mene, että hyvät tai uskovaiset pärjäisivät tai saisivat enemmän jotain varjelusta. Sodan sattuma on sokea, reilu se ei ainakaan ole.

Tarina laajenee vielä muillekin sivupoluille. Lukijalle paljastuu, miksi Jussi on saanut niin poikkeuksellisen näyttävän vaimon kuin Veera. Vaimon sulhanen on aikanaan lähtenyt siirtolaiseksi Australiaan, ja Veeran on ollut tarkoitus seurata. Elämä on kuitenkin mennyt toisin. Yksi kylän miehistä palaa seitsemäntoista vuoden jälkeen Australiasta, ja hänen tarinansa kerrotaan lukijalle.

Kaikki nämä näkökulmat tekevät Unissasaarnaajasta hieman epäyhtenäisen, rönsyilevän kokonaisuuden. Toisaalta taas Tuulikin saarnakohtaukset toistuvat lukuisia kertoja hyvin samansisältöisinä, eivätkä vanhahtavalla kielellä toistellut fraasit jaksa kiinnostaa moneen kertaan toisteltuina.

Silti aihepiiri on todella mielenkiintoinen. Koivukari kuvaa hyvin tarkkanäköisesti uskonnollisen hurmoksen syntymekaniikkaa ja toimintaperiaatteita. Saarnaavat lapset olivat ihmisille jo tuttu ilmiö, sillä samoihin aikoihin maassa kiersivät kartanolaiset lapsisaarnaajineen. Myös Maria Åkerblomin tarinaan viitataan teoksessa moneen otteeseen. Osa yleisöstä on liikkeellä vilpittömin mielin ja haluaa nähdä ja kokea hengellisen elämyksen, mutta osa on avoimen kriittistä yleisöä. Oma lukunsa ovat ne, jotka haluavat oman osuutensa tuotosta. Ja kenties jotain muutakin.

Tapahtumat lähtevät vyörymään apokalyptisella voimalla, kun Tuulikki saa ohjeet, että hänen on lähdettävä seuraajineen matkalle kohti pohjoista. Määränpäänä on tunturin huippu, jossa jokainen joutuu uhraamaan kalleimpansa. Lopun tuhon saattaa tarkkaavainen lukija aavistaa.

Olen Runeberg-ehdokkaista lukenut vasta Pauliina Vanhatalon teoksen Pitkä valotusaika, jonka itse kyllä olisin rankannut tämän edelle. Koivukarin teoksiin aion kuitenkin vielä palata, sen verran vakuuttava teos Unissasaarnaaja on.

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja

Johnny Kniga 2015. 331 s.

Ostettu.

Sadie Jones: Kotiinpaluu

Hänellä oli omituinen tunne, joka liittyi peiliin: että hän oli koko elämänsä ollut yhdellä puolella peiliä, kun taas kaikki muut olivat olleet toisella, ja nyt lasi oli särkynyt ja paksut sirpaleet lojuivat kaikkien heidän jaloissaan.

Brittikirjailija SadienJonesin tuotannosta suomennettiin ensimmäisenä neljäs teos Ehkä rakkaus oli totta (Fallout, Otava) viime vuonna. Ihastuin Jonesin romaaniin melkoisesti, ja vuodenvaihteessa annoin sille ääneni Blogistanian Globalia -kisassakin. Tämän vuoden alkumetreillä Otava julkaisi Jonesin palkitun (First Novel award -palkinto  2008 Costa Book Awards -kilpailussa) esikoisromaanin Kotiinpaluu (The Outcast).

Usein hieman kummastelen kirjojen suomennosjärjestystä, vaikka toki ymmärrän, että on turvallisinta aloittaa esimerkiksi huomiota jo muualla saaneesta läpimurtoteoksesta ja testata sen avulla vastaanottoa. Tässä tapauksessa esikoiskirja on selkeästi jo ollutkin läpimurtoteos, ja se on poikkeuksellisen hieno esikoiseksi. Tosin Jones ei ole aivan tyhjästä aloittanutkaan, vaan takana on ollut jo esimerkiksi näytelmäkäsikirjoituksia ennen romaanin julkaisemista.

Toisaalta Jonesin tapauksessa epäjärjestyksessä kääntämisestä ei ole haittaakaan, koska romaanit ovat täysin itsenäisiä teoksia eivätkä muodosta mitään sarjaa. Joten napinat sikseen ja asiaan.

Vuonna 1957 Lewis Aldridge, 19-vuotias nuorukainen, vapautuu Brixtonin vankilasta kärsittyään lähes kaksivuotisen rangaistuksensa. Lewis palaa Lontoosta junalla pieneen Waterfordin kylään, mutta kukaan ei ole häntä asemallakaan vastassa. Sattumalta paikalle osunut Tamsin Carmichael, Lewisin isän miljonääripomon vanhin tytär, poimii Lewisin kyytiinsä ja vie tämän kotiin. Kotona vastaanotto on kummallinen. Äitipuoli Alice on hermostunut, isä Gilbert lähinnä vihamielinen.

Varsinaisesti tarina alkaa vuodesta 1945, jolloin Gilbert Aldridge palaa sodasta vaimonsa Elizabethin ja pienen poikansa Lewisin luokse. Mies on ollut sotaretkellä vuosia, eikä Lewis muista isästään oikein mitään. Gilbert ei selvästikään osaa asettua seitsenvuotiaan pojan isän rooliin, vaan isän ja pojan suhde jää etäiseksi. Pieni Lewis kokee, että isä syrjäyttää hänet äidin rinnalta. Gilbert vaatii pojaltaan asioita, joita tämä ei pysty täyttämään. Ristiriita on valmis.

Lukija heitetään siis arvoitusten eteen. Miten kummassa isän ainakin päällisin puolin onnellisesta kotiinpaluusta joudutaan tilanteeseen, jossa Lewis palaa vankilasta kaksitoista vuotta myöhemmin? Minkä kammottavan rikoksen teini-ikäinen poika on voinut tehdä joutuakseen vankilaan? Mitä on tapahtunut pojan äidille Elizabethille ja mistä on putkahtanut paikalle epävarma äitipuoli Alice?

Kaikkiin näihin kysymyksiin annetaan vähitellen vastaukset. Kirjan puolivälin tuntumassa onneton tarina on uudelleen Lewisin kotiinpaluun hetkessä. Silloin tapahtumat saavat kokonaan uutta intensiteettiä. Kahden vuoden aikana on kylässä tapahtunut paljon, ja Lewis on kasvanut ainakin fyysisesti aikuiseksi. Mutta millainen on miehen elämä, jos hänellä on läheisimpien ihmistensä joukossa ikävä Brixtonin vankilaan?

Kotiinpaluu sopii hienosti romaanin nimeksi, mutta huono ei ole myöskään alkukielinen The Outcast, hylkiö. Sillä hylkiö Lewis kotonaan ja kotikylässään totisesti on! Tätä näkemystä painottaa erityisen innokkaasti Lewisin isän pomo, kylän merkkimies Dicky Carmichael, jonka kartanomaisen talon suojissa tapahtuu asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa. Katastrofin merkit leijuvat ilmassa vahvoina, mutta kukaan ei tunnu niitä huomaavan tai niistä piittaavan.

Kotiinpaluu osoittaa, että Sadie Jones hallitsee romaanin rakenteen. Tarina on kirjoitettu juuri sopivan rikkonaisesti niin, että lukijalle ei paljasteta kaikkea, vaan hän joutuu itse kokoamaan palaset ja yhdistelemään ne. Silti rakenne ei ole vaikea tai itsetarkoituksellinen.

Vahvimmillaan Jones on kuitenkin hienovireisessä ja herkässä henkilökuvauksessa ja ihmisten toiminnan perustelussa. Kulissien ylläpitäminen on kaikkein tärkeintä. Kun se ei otakaan onnistuakseen, tehdään korjaamatonta vahinkoa yksilöille. Jos pieni lapsi ei osaa ilmaista surua, kauhua ja tuskaa ’oikein’, hän on väistämättä kummajainen.

Jones kuvaa puhuttelevasti 1940–50-lukujen Britannian asenneympäristöä. Traumaattisen kokemuksen kokenutta lasta ei osata auttaa mitenkään. Kun tuska sitten lopulta vuosien piinan jälkeen ryöpsähtää väkivaltaisesti ulos, on tarjolla vain rangaistuksia. Jones kuvaa tätä kaikkea aivan ilmiömäisesti mitenkään selittelemättä, osoittelematta tai saarnaamatta, vain kertomalla. Moneen otteeseen ahdistuin Lewisin ja Carmichaelin perheen nuoremman tytön Kitin puolesta. Teki mieli huutaa: ”Miksi kukaan ei tee mitään?”

Vaikka kirja siis paikoin ahdistikin, se oli kokonaisuutena nautinnollinen lukukokemus. Jones vie lukijan aikamatkalle kadotettuun aikaan Lontooseen ja englantilaiseen pikkukylään. Henkilöt ovat todellisia ja heidän kohtalonsa koskettavia. Hienovaraisesti Jones näyttää syyt henkilöiden toiminnan takana. Lopussa pilkahtaa myös toiveikkuus. Hylkiön ei ehkä tarvitse jäädä lopullisesti hyljeksityksi, kun totuus lopulta paljastuu raadollisuudessaan ja ihmisten silmät aukenevat.

Kotiinpaluusta tehtiin vuonna 2015 kaksiosainen tv-elokuva (BBC1-kanava), joka sai hyvät arvostelut. Sen näkisin mieluusti Suomen televisiossakin. BBC:n sivuilta katsottavissa olevien leikkeiden perusteella elokuva (tai minisarja) vaikuttaa juuri sellaiselta, josta pidän.

Toivon myös, että Otava pitää Jonesin julkaisulistallaan. Suomentamista odottavat siis edelleen teokset Small Wars ja The Uninvited Guests. Lisääkin Jones kirjoittanee! On aika hienoa huomata löytäneensä jälleen yhden uuden suosikkikirjailijan.

Sadie Jones: Kotiinpaluu (The Outcast)

Otava 2016. Suom. Marianna Kurtto. 361 s.

Ostettu.

Pirkko Arhippa: Kulki kuolema puistotietä

Pirkko Arhipan lähes kuusi vuosikymmentä jatkunut kirjallinen ura on ainakin pituutensa puolesta kunnioitettava. Tuotteliaskin Arhippa on, sillä uusimman ’jännitysromaanin’ Kulki kuolema puistotietä kansiliepeessä kerrotaan sen olevan järjestyksessä 37. Toistakymmentä Arhipan teosta olen vuosikymmenten mittaan minäkin lukenut, ja muistiinpanot paljastavat, että kymmenen vuotta sitten luin niitä useamman putkeen. Sitten tulikin stoppi. Cosy mystery -tyyppiset, samankaltaisina toistuvat löyhät juonikuviot edes Naantalin ja Turun maisemissa eivät enää jaksaneet kiinnostaa.

Kulki kuolema puistotietä jatkaa komisario Varpu Ahavasta kertovaa sarjaa. Turkulainen komisario hapuilee edelleen miessuhteissaan ja viettää leppoisaa virkanaisen elämää. Turun poliisia ei Arhipan kirjoissa kiire ahdista eikä resurssipula uhkaa. Muutenkaan Arhippa ei pahemmin panosta poliisityön realistisuuteen. Kännyköitä, tekstiviestejä ja kännykkäkameraa sentään käytetään, ja taidetaan jokin dna-testikin tehdä, mutta eipä juuri muuta.

Puolet kirjasta Varpu lomailee Las Palmasissa työtoverinsa Tiian kanssa. Lukija uuvutetaan perusturistireissun rutiinien kuvauksella. Tosin Varpulla on välillä kummallinen tunne, että häntä tuijotetaan. Sitten hänet yritetään tappaa. Kokeneena komisariona Varpu ei kuitenkaan ilmoita päällekarkauksesta kenellekään. Tekijä tuo hänen mieleensä menneisyyden tapauksen, jossa nuorukainen on uhannut hänen henkeään.

Lomamatkallaan naiset myös törmäävät taannoisesta, edelleen selvittämättä olevasta jutusta tutun naantalilaislesken. Aiemmin naantalilaisessa arvoasunnossa menehtyi epämääräisissä oloissa rikas mies keräilyesineidensä keskellä. Murhattiinko Arto Tuomisto vai oliko kyse onnettomuudesta, on edelleen auki Varpun ja Tiian loman aikaan. Kun naiset palaavat lomalta Turkuun, tapahtuu Naantalissa murha, jonka uhri liittyy läheisesti aiempaan tapaukseen. Puhutetaan henkilöitä, pengotaan piironginlaatikoita ja sitten onkin jo tunnustuksen vuoro.

Tällaisia pehmodekkareita, kotoisia mysteerejä julkaistaan Suomessa melkoisesti. Niillä lienee oma uskollinen lukijakuntansa. Jos kaipaa ihmissuhderomaanin mausteeksi ripauksen murhia, on tässä vastaus siihen tarpeeseen. Tuttua ja turvallista.

Pirkko Arhippa: Kulki kuolema puistotietä

Kustannus-Mäkelä 2015. 223 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistumine tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.