Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi

 

”Nain häntä vihdoin viime yönä.
---
Rakastan häntä, vihaan itseäni;
rakastan itseäni, vihaan häntä.
Tarina on pitkä ja tämä on sen loppu.”

Täällä Lounais-Suomessa mustikkasato on ollut paikoin ällistyttävän runsas. Tunnetusti minulla lähtee mustikkametsässä käyminen helposti lapasesta, ja on myönnettävä, että niin kävi tänäkin kesänä. Nyt on oma ja vähän äidinkin pakastin piukassa ja aika monta äänikirjaa mustikkamättäiden keskellä kuunneltuna.

Yksi minua metsäreissuilla viihdyttäneistä kirjoista oli kesän mittaan kirjasomea puhuttanut yhdysvaltalainen myyntimenestysromaani Paperipalatsi. Se on menestyneitä tv-tuotantoja vetäneen Miranda Cowley Hellerin esikoisromaani, jota on verrattu Delia Owensin hurjan menestyneeseen Suon villiin lauluun. Facebookin kirjallisuusryhmissä mielipiteet ovat menneet tavan mukaan iloisesti ristiin, on tykätty ja jätetty kesken ja osa on pitänyt Suon villistä laulusta enemmän ja osa taas Paperipalatsista.

En ole pitänyt itseäni amerikkalaisten menestyslukuromaanien ystävänä ja lukijana (kyllä, pidän sekä Suon villiä laulua että Paperipalatsia viihdyttämään pyrkivinä ja voimakkaasti tunteisiin vetoavina lukuromaaneina, vaikka en termistä tykkääkään). Silti huomasin viihtyväni erinomaisesti Paperipalatsin parissa, kunhan alkuun pääsin.

Tarina vei mennessään, rakenne koukutti seuraamaan kokonaisuuden rakentumista, juoni yllätti pariin kertaan mukavasti ja toisaalta taas joitakin käänteitä pedattiin niin, että sain tuntea tyytyväisyyttä osuttuani päättelyissäni oikeaan. Mukana on suurta rakkautta, hekumallisia tuokioita, kauniita maisemia, traagisia ja inhottavia vaiheita ja rikoksiakin. Perheiden vaietut salaisuudet pulpahtelevat pintaan aiheuttaen uusia vaiettavia kauheuksia. Traumat siirtyvät sukupolvelta toiselle.

Viisikymppisen Ellen perhe ja ystävät ovat kokoontuneet suvun Paperipalatsiksi kutsumalle kesäasunnolle Perämetsään eli Cape Codiin viettämään Ellen kuolleen siskon Annan vuosittaista muistopäivää. Ellen osalta juhlaillallinen päättyy siihen, että hän nousee pöydästä, riisuu alushousunsa ja kätkee ne leipälaatikon taakse ruokakomerossa. Sen jälkeen hän rakastelee ensimmäisen kerran suuren rakkautensa ja lapsuudenystävänsä Jonasin kanssa pimeässä puutarhassa.

Aamulla Elle herää ristiriitaisiin tunteisiin. Mitä hänen pitäisi tehdä? Mitä hänen ja Jonasin pitäisi tehdä? He ovat kumpikin tahoillaan naimisissa. Elle rakastaa syvästi miestään Peteriä, joka vaikuttaa täydelliseltä aviomieheltä ja isältä. Heillä on kolme lasta, joiden vakaan lapsuuden ja nuoruuden eteen Elle on valmis tekemään mitä tahansa. Mutta hän rakastaa Jonasta. Vai rakastaako? Ellellä on vuorokausi aikaa tehdä elämänsä tärkein päätös.

Krapulaisen ja helteisen sunnuntain kulkua seurataan läpi romaanin, ja lopulta ollaan seuraavan aamun sarastuksen ensi hetkillä, kun Elle tekee ratkaisunsa. Jostain syystä lopusta on käyty kiivaitakin keskusteluja, koska osalle lukijoista on ilmeisesti epäselvää, mitä Elle päätti. Minusta siinä ei ollut mitään kryptistä, mutta luonnollisesti jokainen lukija tekee omat tulkintansa.

Mutta ennen kuin on päästy loppuratkaisuun, Elle kertoo kaiken, mikä on nykyhetken takana. Miksi hän ja Jonas ovat aikanaan joutuneet toisistaan erilleen? Mikä on muuttunut juuri nyt niin, että he ovat päätyneet rakastelemaan pimeään? Tarina on monipolvinen ja alkaa jo Ellen isoäidistä ja tämän karuista kokemuksista. Suvun naiset ovat kokeneet rankkoja asioita sukupolvesta toiseen. Vaikeuksiin ja traumoihin on suhtauduttu vaihtelevasti, mutta kuten sanottu, puhuttu niistä ei ole. Haavat on nuoltu salaa ja arvet kannettu ylpeästi, mutta perheet ja läheiset ovat maksaneet myös kovaa hintaa.

Rakkausteemaa on helppo pitää banaalina. Cowley Heller ei kuitenkaan kirjoita imelästi tai hempeästi, vaikka Elle sydäntään ja sen oikkuja joutuu ruotimaankin. Ellen ja Jonasin menneisyydestä löytyvät tapahtumat karistavat romaanista ruusunpunan ja paljastavat katkeran verenkarvaisuuden. Suuren rakkauden ja intohimon lisäksi teemoina ovat ainakin ystävyys ja syyllisyys. Minua koskettivat erityisesti uusperheiden teinit, joita kukaan ei halunnut. Millaisen jäljen hylkääminen jättääkään lapseen?

Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi (The Paper Palace)
Suom. Tuulia Tipa.
Tammi 2022. 403 s.
Äänikirjan lukija Krista Kosonen.

Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Jane Harper: Luonnonvoimat

Australialaisen Jane Harperin toinen Aaron Falk -dekkari Luonnonvoimat ilmestyi suomeksi maaliskuussa. Esikoisdekkari Kuiva kausi on kahminut palkintoja englanninkielisessä kirjallisuusmaailmassa, eikä syyttä. Kuivuudessa kärvistelevä maaseutu on monella tavalla räjähdysherkkää, ja romaani alkaa puistattavalla kohtauksella. Pienen Kiewarran kaupungin tapahtumat nostavat myös Aaron Falkin menneisyydestä esiin asioita, jotka hän mieluiten olisi jo haudannut lopullisesti.

Luonnonvoimissa varsinainen rikosjuoni ei liity suoraan Melbournen keskusrikospoliisin talousrikosrikosyksikössä edelleen työskentelevään Aaroniin tai edes hänen työpariinsa Carmen Cooperiin. Kaksikko hälytetään paikalle, kun Giralangin ylängölle työyhteisönsä koherenssia kohottamaan lähteneestä viiden naisen ryhmästä kokoontumispaikalle saapuukin viiden sijasta neljä.

Yksi naisista, Alice Russell, on kadonnut viikonloppuvaelluksen aikana erämaahan. Viimeinen elonmerkki Alicesta on epäselvä puhelu, joka tuli hänen kännykästään Aaronille. Alice on ollut Aaronin ja Carmenin linkki tämän työpaikkaan, jonka omistajaperhettä he epäilevät talousrikoksista. Alice oli luvannut toimittaa poliisille tarvittavat asiakirjat. Liittyykö Alicen katoaminen jotenkin tähän kuvioon? Entä miksi Alicella oli kova kiire palata kaupunkiin jo sunnuntai-illaksi?

Jos Kuiva kausi alkoi veret seisauttavan räväkästi, käynnistyy Luonnonvoimat todella hitaasti. Hyvin pitkään on epävarmaa, onko mitään rikosta ylipäätään tapahtunut. Alice ei ole mitenkään pidetty työkaveri, ja itse asiassa juuri siksi hänet on valittukin viikonloppuvaellukselle talviseen erämaahan. Mutta olisiko joku neljästä muusta naisesta ottanut hänet hengiltä ja jos on, miksi ja miten?

Giralangin ylänkö aiheuttaa paikalle hälytetyissä poliiseissa epämiellyttäviä tuntemuksia, sillä parisen kymmentä vuotta aiemmin alueella riehui sarjamurhaaja, joka saalisti nuoria naisia. Yhtä neljästä uhrista ei koskaan löytynyt. Murhaaja saatiin aikanaan kiinni, ja hän on menehtynyt vankilassa. Mutta miehellä oli tiettävästi myös poika, jonka olinpaikka on tuntematon. Tarinan mukaan miehillä oli jonkinlainen piilopirtti ylängöllä, mutta poliisi ei ole sitä koskaan löytänyt. Liittyykö Alicen katoaminen jotenkin vanhoihin murhiin?

Harper purkaa tarinaa kahdesta suunnasta vuorotellen. Ensinnäkin seurataan Aaronin ja Carmenin työskentelyä, kun he seuraavat etsintöjen etenemistä ja puhuttavat muita yrityksen työntekijöitä ja johtoa. Toisessa tasossa seurataan naisjoukon vaellusviikonlopun etenemistä.

Aaron Falk on miellyttävä päähenkilö, ei liian traumatisoitunut mutta kuitenkin mielenkiintoinen. Hänen edesottamuksistaan lukee kyllä mielikseen. Harper kuvaa Australiaa kiinnostavasti, mistä erityiskiitos. Mutta Luonnovoimat on kokonaisuutena harmillisesti Kuivaa kautta laimeampi. Toivottavasti Harper parantaa tahtia taas seuraavissa kirjoissa.

Jane Harper: Luonnonvoimat (Force of Nature)
Suom. Tuulia Tipa.
Tammi 2020.
Äänikirjan lukija Toni Kamula, kesto 11 h 16 min.

Nextoryn kokeilujakso.