sunnuntai 2. toukokuuta 2021

Parnasso

 


Lehti intohimoiselle kirjallisuudenharrastajalle

Ajaton ja ajankohtainen kirjallisuuslehti

 

Näillä mainoslausahduksilla kaupitellaan Parnasso-lehteä Otavamedian sivuilla. Parnasso lienee Suomen ikonisimpia kirjallisuuslehtiä. Omassa nuoruudessani, siis 1980-luvulla, kun opiskelin kotimaista kirjallisuutta, kaikki itseään kunnioittavat oikeat kirjallisuusihmiset tilasivat Parnassoa. Vielä parempaa oli, jos esimerkiksi kesähuvilalle oli vuosikymmenten mittaan säilötty Parnasson vuosikertoja, joita sitten kesälomalla laiturinnokalla ahmien luettiin viikkokausia.

Omat kokemukseni kyseisestä lehdestä noilta ajoilta ovat ankeahkoja. Lehti ei houkutellut ankaran puritanistisella ulkoasullaan sen paremmin kuin korkean akateemisilla teksteilläänkään. Vaikutus oli lähinnä päinvastainen. Jos ’oikea’ kirjallisuus oli sitä, mitä Parnasson sivuilla käsiteltiin, tyytyisin vähin äänin sitten siihen ’väärään’.

Nuorena äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana 1990-luvulla kuitenkin ajattelin, että onhan nyt sentään Parnasso tilattava kotiin. Ihan tarkkaa muistikuvaa minulla ei ole, millaisia jaksoja olen ollut lehden tilaaja menneillä vuosikymmenillä. Aina välillä teen kunnon puhdistuksen talouden lehtitilauksissa, ja Parnassokin on saanut välillä luvan jäädä tauolle. Tällä hetkellä suhteemme on lämpimämpi kuin koskaan.

Wikipedia tietää kertoa, että Parnasso-lehti perustettiin vuonna 1951, kun Näköala- ja Ajan kirja -lehdet yhdistettiin. Aluksi lehden kustantamisesta vastasi Suomen Kulttuurirahasto, mutta 1960-luvun lopulla se siirtyi osaksi Yhtyneitä Kuvalehtiä eli nykyistä Otavamediaa. Lehden idean isäksi mainitaan konservatiivinen V.A. Koskenniemi, mutta nuoret modernistit nappasivat sen pian omaksi foorumikseen. Lehden päätoimittajien nimilista on vaikuttava Kaarlo Marjasesta ja Kai Laitisesta Jarkko Laineeseen.  

1990-luvulla Parnasso muutettiin neljästi vuodessa ilmestyväksi aikakauskirjaksi. Vuonna 2003 lehti uudistettiin ulkoasultaan aikakauslehtimäisemmäksi, ja se ilmestyy seitsemän kertaa vuodessa. Päätoimittajina tuolla kaudella toimivat Juhana Rossi ja Jarmo Papinniemi. Syksyllä 2014 Parnasso liitettiin Suomen Kuvalehti -lehtiperheeseen, jolloin sen päätoimittajaksi tuli Suomen Kuvalehden päätoimittaja (eli tällä hetkellä Matti Kalliokoski) ja vastaavaksi tuottajaksi Karo Hämäläinen. Nykyään lehti ilmestyy kuudesti vuodessa, ja sen tilaushinta on tällä hetkellä kestotilauksena 78 euroa ja irtonumeron saa hintaan 10,90. Siitä, että lehti kolahtaa säännöllisesti postilaatikkoon, saa siis maksaa vähän ekstraa.



Kuin varkain Parnasso on karistanut harteiltaan sinne kerääntyneen tomun ja tunkan. Silti myös vanhaa arvokkuutta on säilynyt, ainakin minun silmissäni, ainakin ripauksen verran.

Jo lehden ulkoasu on raikastunut melkoisesti, mutta on edelleen täysin tunnistettava. Logo näyttäisi säilyneen ennallaan perustamisajoista lähtien. Lehden mitat ovat 18,5 cm x 24,7 cm, ja numerossa 2/2021 on 74 sivua. Lehti on painettu mattapintaiselle hyvän tuntuiselle hieman kellahtavalle (ei siis täysin valkoiselle) paperille, ja siinä on nelivärikuvitus. Taitto on mukavan rauhallinen, eikä kirjasimen pistekokokaan ole liian pieni. Fyysinen lukukokemus on siis miellyttävä, ja lehti on esteettisesti minun silmääni arvokkaan kaunis mutta ei tärkeilevä.

Olen kaipaillut kirjallisuuslehtiin tiettyä rentoutta, ja tuntuu vähän hassulta todeta, että tällä hetkellä tilaamistani yleiskirjallisuuslehdistä rennoin taitaa olla juuri Parnasso. Lehteen on lisätty vakiopalstoja, kuten Sarjakuva, jossa vierailevat eri tekijät, nrossa 2/2021 H-P Lehkonen. Kannen takana -sarjassa esitellään mielenkiintoisia kansitaiteilijoita meiltä ja maailmalta, tällä kertaa Ville Hännisen käsittelyssä on Alvin Lustig. Klassikkoni-sarjassa Heta Pyrhönen kirjoittaa suhteestaan Anni Swanin Iris rukkaan. Lehdessä on useita kolumneja ja muun muassa jo klassikoksi muodostunut kirjallisuustietovisa.



Kirjailijahaastattelu Tiina Raevaarasta on tämän numeron pääjuttuja (teksti Jani Saxell, kuvat Marjo Tynkkynen), jolle on varattu lehdestä viisi aukeamaa. Raevaarasta on toiminnallinen kuva myös lehden kannessa. Erittäin mielenkiintoiselta vaikuttava (olen vasta ehtinyt silmäillä juttua) vaikuttaa Genrekatsaus-nimisen osion alla oleva Laura Honkasalon artikkeli Jazzia ja silkkisukkia, jossa käsitellään 1920- ja 1930-lukujen humoristista naisviihdettä. Jutun lopussa on vaikuttava lähdeluettelo, ja juttu näyttää vilisevän kiinnostavia lukuvinkkejä.

Perinteitä kunnioittaen Parnassossa on myös kaunokirjallisuutta. Numerossa 2/2021 on Juho Hakkaraisen novelli Mestari. Käännösrunoutta edustavat Wei Yingwun runot, jotka on kääntänyt Tero Tähtinen. Hän on myös kirjoittanut runoilijasta kirjailijaa esittelevän artikkelin johdannoksi runoille.



Kuten kirjallisuuslehdessä kuuluu, myös Parnassossa on laajahko arvosteluosio. Pääarvostelulle on varattu aukeama, muille sivu, joten totuus on, että tässä numerossa arvostelu on kuitenkin vain kuudesta teoksesta. Ainakin ennen vanhaan kirja-arvio Parnassossa oli jo meriitti teokselle ja kirjailijalle. Hieman ovat Parnasson portinpielet tälläkin saralla avartuneet, sillä olen ollut huomaavinani silloin tällöin vähän kepeämpienkin teosten arvosteluja lehdessä.


Aion näillä näkymin jatkaa Parnasson tilaajana, koska lehti on laadukas ja mielestäni hintansa veroinen. Lehdessä on riittävästi luettavaa myös kaltaiselleni tavalliselle lukijalle, joka ei kaipaa varsinaisesti akateemista korkealentoisuutta vaan pikemminkin lukuideoita ja vähän kirjallisuuspainotteista viihdykettä. En lue vieläkään Parnassoa huolellisesti kannesta kanteen, mutta kuten olen jo tässä juttusarjassani aiemminkin todennut, se ei ole tarpeenkaan. Riittää, että jokaisessa numerossa on muutama itseä kiinnostava juttu. Edes nykymuotoinen, aiempaa rennompi ja lähestyttävämpi Parnasso ei vielä ole täysin omien toiveideni kirjallisuuslehti. 

Kirjallisuuslehtisarjassani on esitelty seuraavat lehdet:

Särö
Lumooja
Nuori Voima
Parnasso

5 kommenttia:

  1. Kiitos näistä lehtien esittelyistä! Todella avartavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Anki! Kiitos itsellesi, ahkeralle kommentoijalle!
      Tämä lehtiesittelysarja on itsellekin ihan kiva, koska tulee aidosti miettineeksi, miksi lehtiä tilaa ja mitä niiltä toivoo.

      Poista
  2. Tämä lehtien esittely on niin mahtava sarja, kiitos! Mitähän vielä tuleekaan, Kanava ehkä ainakin? Parnasso on näistä tähän asti esittelemistäsi ainoa, jota tilaan, mutta tuo vuosikertamainintasi aiheutti pistoksen: taitaa olla taas muutaman vuoden lehdet kasassa odottamassa hetkeä niiden lukemiselle. Ei sillä, etteikö se kiinnostaisi, aika vain ollut kortilla ja varsinainen kirjojen luku menee aina edelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Arja! Kiva, että juttusarjani kiinnostaa muitakin kuin vain itseäni :D Olen yrittänyt pitää itselleni kuria, että myös oikeasti luen tilaamiani lehtiä, vaikka niitä tilaan osin ihan kannatuksen vuoksikin. Jokaista numeroa ainakin selaan! Lisäksi olen tehnyt säännön, että en säilytä mitään vuosikertapinoja, vaan laitan lehdet kiertoon nopeasti. Ruumiin kulttuuria on tallessa aina pari edellistä vuosikertaa, mutta sitten kutsuu niitäkin keräyslaatikko tai kirjaston kierrätyshylly. Uutta tulee tasaiseen tahtiin.

      Poista
  3. Olen pitkään tilannut Parnassoa, joskin myös välillä pitänyt taukoja. Mutta olen säilyttänyt ainakin osan vuosien ja vuosikymmenienkin takaisia numeroita - niitä on hauskaa välillä lueskella. Nykyinen Parnasso on mielestäni ajassa vahvasti kiinni, kiinnostava ja muodoltaan erinomaisen miellyttävä. Hyviä kirjoittajia! En aio luopua Parnassosta. Tilaan myös kokonaan toisenlaista sivistyslehteä, nimeltään Niin & Näin, joka keskittyy filosofiaan, mutta tarjoaa usein näkökulmia myös kirjallisuuteen (ja moneen muuhunkin). Sen artikkelit ovat tasokkaita ja säilyttävät kiinnostavuutensa pitkään. Usein siitä aiheesta, josta mediassa puhutaan nyt, on kirjoitettu Niin & Näin -lehden sivuilla 15 vuotta sitten.

    VastaaPoista