sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Stephen King: Bill Hodges -trilogia



Stephen King on tekijä, joka ei tosiaankaan esittelyjä kaipaa. Vuosikymmenten mittaan olen minäkin osan Kingin yltäkylläisen runsaasta tuotannosta lukenut, aikoinaan jopa sellaisen rautaisannoksen putkeen, että seurasi melkoinen tauko. Vähitellen olen palaillut mestarin tuoreemman tuotannon äärelle. Viimeisimmät lukemani tai oikeammin kuuntelemani kolme romaania muodostavat Bill Hodges -trilogian, joka sopii mitä parhaimmin dekkariviikon ohjelmaan.

Bill Hodges -trilogian osat ovat Mersumies (Tammi, 2016), Etsivä löytää (Tammi, 2017) ja Viimeinen vartio (Tammi, 2018). Trilogiaa kutsutaan myös Mersumies-trilogiaksi, mutta se on mielestäni hieman epätarkkaa, koska keskimmäisessä osassa varsinaisella Mersumiehellä on vain hyvin etäinen osuutensa tapahtumien taustalla. Ensimmäinen ja kolmas romaani muodostavat sen sijaan tiiviin parin.

Mersumiehessä ja Etsivä löytää -romaanissa ei ole yliluonnollisia kauhuelementtejä tai muita kummallisuuksia, mutta Viimeisessä vartiossa King on jälleen päästänyt mielikuvituksensa tutun villiin laukkaan. Dekkari- ja trillerikuviot eivät ole sittenkään tarjonneet kyllin kiinnostavia puitteita tarinalle, kenties. Minusta se on hieman sääli, sillä King saa mainiosti toimimaan nämäkin genret, jos vain haluaa.


Mersumiehen alkutilanne on hyytävä todentuntuisuudessaan. Talouslama on kunnolla kurittanut amerikkalaista pikkukaupunkia, ja ankara työttömyys riivaa. Kaupunki lupaa tuhat varmaa työpaikkaa jonkinlaisilla rekrytointimarkkinoilla suuren kauppakeskuksen tiloissa, ja ihmiset jonottavat paikalla yön yli saadakseen mahdollisimman edullisen aseman heti aamusta. Tähän ihmisjoukkoon päättää sadistinen tappaja ajaa varastamallaan suurella Mercedeksellä. Seuraukset ovat tuhoisat. Kahdeksan ihmistä kuolee ja lukuisat vammautuvat vakavasti, osa loppuiäkseen.

Suuri tumma Mercedes löydetään pian, mutta siitä ei irtoa johtolangan pätkääkään. Auto on varastettu, eikä selitystä sille, miten tappaja on onnistunut saamaan vara-avaimen käyttöönsä, tunnu löytyvän. Poliisi tekee kaikkensa, mutta turhaan. Tappaja on kadonnut taivaan tuuliin.

Tilanne korventaa erityisesti rikosetsivä Bill Hodgesia, joka joutuu jäämään eläkkeelle saamatta murhaajaa kiinni. Hodges ottaa tappion hyvin henkilökohtaisesti. Hän on vuosikymmenet omistautunut työlle ja ryypiskelylle, ja nyt jäljellä on enää ryypiskely. Kun tilanne alkaa olla jo epätoivoinen, Hodges saa Mersumieheltä eli murhaajalta kirjeen. Sen on tarkoitus kannustaa häntä painamaan liipaisinta viimeisen kerran, mutta vaikutus on aivan päinvastainen. Hodges sisuuntuu ja käy uudelleen mutta entistä leppymättömämmin murhaajajahtiin.

Entinen poliisi ja murhamies alkavat käydä kummallista chattikeskustelua. Tietokonepulmissa Hodges tulee kääntyneeksi ruohonleikkaajansa Jeromen puoleen. Poika on valkoisten asuinalueella asuvan mustan perheen fiksu poika, joka pian ystävystyy änkyröivän eläkeläisetsivän kanssa ja tutustuttaa tämän muuhunkin perheeseensä.

Lukija pääsee mukaan myös Mersumiehen eli Brady Hartsfieldin maailmaan, joka ei näytä lainkaan kauniilta. Bradylla ei ole kaikki kunnossa, eikä siihen vähiten syyllinen ole hänen vastenmielinen äitinsä. Aikamiespoika on turhautunut keksijänero, jonka keksinnöt on aina joku keksinyt ennen häntä. Niin rikastuminen jää haaveeksi. Mutta on Brady keksinyt muutaman ihan kelpo laitteenkin, ja vaikkei niillä ehkä tienaa, ne auttavat muiden fantasioiden toteuttamisessa. Pian lukijalle paljastuu, että työnhakijoiden päälle ajaminen oli vasta kammottavaa esileikkiä. Bradylla on suunnitteilla todellinen isku vailla vertaa. Mutta lisätäkseen nautintoa hän haastaa Hodgesin kanssaan kilpajuoksuun.

Kuten arvata saattaa, Hodegesin joukkue perii lopulta voiton, mutta hyvin niukalla erolla, eikä tappioiltakaan vältytä. Hodges nimittäin tutustuu tapausta tutkiessaan ja Mersumiestä jahdatessaan henkilöihin, joista tulee nopeasti hänelle hyvin tärkeitä, eikä loppu ole kaikilta osin onnellinen.


Kakkososassa Etsivä löytää on kyse kokonaan toisenlaisesta rikostarinasta ja eri rikollisista. Alussa kerrotaan pitkään 1970-luvun tapahtumista. Kulttimaineeseen kivunnut kirjailija John Rothstein on kirjoittanut kolme Jimmy Goldista kertovaa menestysromaania ja vetäytynyt sitten omiin oloihinsa. Huhut kertovat, että Rothsteinilla olisi kassakaapissaan paitsi rutkasti käteistä myös uusien Jimmy Gold -romaanien käsikirjoituksia, joita tämä ei kuitenkaan aikoisi julkaista.

Tilanne on nuoren luuserin Morris Bellamyn mielestä sietämätön. Ensinnäkin Jimmy Gold -trilogia päättyy hänen mielestään täysin väärin! Toiseksi, jos jatkoa on olemassa, hänen pitää saada lukea se! Käsikirjoituksilla voisi jotenkin tehdä rahaakin, mutta tärkeintä olisi saada tietää, miten Jimmy Goldin tarina jatkuisi. Saadakseen käsikirjoitukset itselleen Bellamy on valmis mihin tahansa, ja ruumiitahan siitä tulee.

Nuorukainen on kovin piittaamaton tappamisen suhteen, mutta omasta antikvariaatista haaveileva kaveri, jonka kanssa Bellamy on rikostaan suunnitellut, tyrmistyy. Hän oli kuvitellut käytyjä keskusteluja vain ajankuluksi ja fantasioiksi. Ystävänsä neuvosta Bellamy päättää kätkeä löytämänsä rahat sekä vihot varmaan paikkaan ennen kuin ehtii lukea niistä kuin muutaman sivun. Ne paljastavat, että Rothstein oli kuin olikin kirjoittanut vielä kaksi romaania! Mutta sitten Bellamy tekee virheen ja jää kiinni. Vankilassa kuluukin sitten runsaat kolmekymmentä vuotta.

Rinnan Bellamyn tarinan kanssa kuvataan lähes kolmekymmentä vuotta myöhempiä tapahtumia samassa pikkukaupungissa ja vieläpä samassa asunnossa, jossa Bellamykin aikanaan asui. Nyt siinä asuu murrosikäinen Pete, jonka isä on vammautunut pahasti jäätyään ison Mersun alle ostoskeskuksen pihalla. Perheellä ei siis mene hyvin. Isä on huonossa kunnossa ja työtön, eikä äitikään ole saanut pitää opettajan työtään. Rahat ja hermot ovat tiukalla. Pete päättelee, että vanhemmat eroavat pian, jollei ihmettä tapahdu. Ja se tapahtuu. Pete löytää puronvarteen haudatun arkun, jossa on paitsi muhkea pino täyteen kirjoitettuja vihkoja myös kunnon potti dollareita. Pete saa hienon idean: hän alkaa postittaa rahoja vanhemmilleen vähän kerrallaan.

Salaperäisen mesenaatin rahalähetysten turvin Peten perhe sinnittelee pahimpien koettelemusten vuosien läpi. Mutta sitten rahat loppuvat. Peten sisko ei pääsekään kavereidensa kanssa samaan kalliiseen yläkouluun. Peten omatkin haaveet tasokkaasta yliopistosta näyttävät valuvan hukkaan. Pete on kuitenkin vuosien varrella lukenut puronvarren arkusta löytyneen vihkopinon ja oivaltanut, mistä niissä oikein on kyse. John Rothsteinin tuotannosta ja Jimmy Goldin tarinasta tulee hänen salainen pakkomielteensä. Miten sen voisi julkaista niin, ettei paljastuisi, kenellä tulenarat vihot ovat? Nuorukainen on melkoisten moraalisten mutta myös käytännöllisten kysymysten äärellä. Pahaksi onnekseen hän tekee tietämättään kohtalokkaan virheen tarjotessaan muutamaa vihkoa paikalliselle puolihämärälle antikvaristille. Sattuma korjaakin sitten satoaan oikein kunnolla.

Bill Hodges kumppaneineen eli  Billin perustama Etsivä löytää -firma tulee mukaan tähän tarinaan melko myöhäisessä vaiheessa (ja Peten kannalta miltei liian myöhään) muutaman mutkan kautta, mutta onneksi tulee, sillä tapahtumat vyöryvät lopulta hiuksia nostattavalla vauhdilla ja tuho on melkoinen.


Viimeisen vartion ensisävelet soitetaan jo Etsivä löytää -kirjan loppusivuilla, joilla kerrotaan, että Hodgesilla on tapana käydä katsomassa Brady Hartsfieldia sairaalan pitkäaikaista hoitoa vaativien aivovammapotilaiden osastolla. Hartsfield on toipunut jonkin verran vakavasta päävammastaan, mutta on käytännössä liikuntakyvytön ja lähes vihanneksen tasolla. Niin ainakin lääkärit väittävät. Hodgesilla on asiantilasta omat epäilynsä.

Hodges on päättänyt lopettaa vierailunsa Hartsfieldin luona, koska tapaamisilla ei tunnu olevan potilaaseen mitään vaikutusta mutta Hodgesiin ne vaikuttavat aina ikävällä tavalla. Hodgesilla on murheita omankin terveytensä kanssa, mutta sitä ei ehdi jäädä murehtimaan, kun kaupunki joutuu omituisen itsemurha-aallon kynsiin. Outoja kuolemantapauksia ei aluksi tietenkään osata yhdistää toisiinsa, mutta vähitellen paljastuu, että eri tavoin itsensä tappaneiden ihmisten lähellä on kummallisia Z-merkkejä ja vanhentunutta tekniikkaa edustava pelikonsoli tuntuu myös yhdistävän uhreja.

Jälleen lukija tietää kosolti enemmän kuin Hodges kumppaneineen. Brady Hartsfield ei ole lainkaan niin huonossa kunnossa kuin hän antaa ymmärtää. Aivovamma on myös oudosti vahvistanut hänen kykyjään. Ensinnäkin hänellä on poikkeuksellisen vahva kyky liikuttaa esineitä tahdonvoimallaan eli hän on telekinestikko. Paljon tehokkaampaa kuitenkin on, että Brady kykenee tunkeutumaan toisten ihmisten mieleen ja lopulta jopa kaappaamaan näiden kehon. Niin, kuten sanottua, Viimeinen vartio ei enää ole kovinkaan konventionaalinen dekkari, mutta hyytävä tarina se on.

Bradyn haaveena on saada aikaan ennen kokematon koko maata ravisteleva nuorten itsemurhavyöry, joka ruokkisi itse itseään somen avulla. Suunnitelma on pirullinen, ja kuten pian paljastuu, ällistyttävän toimiva. Jälleen asetelmana on henkeä salpaava kilpajuoksu. Ehtiikö ja pystyykö Hodges kumppaneineen estämään tuhon? Loppurymistely on verrattoman näyttävä. Hodgesin tiimi selviytyy jälleen nipin napin voittajana, kuten toki kuuluukin, mutta hinta on kova. Viimeinen vartio on nimensä veroinen monessakin mielessä.

En kyllä väsy hämmästelemästä Kingin kertojanlahjoja. Kaikki kolme romaania imaisivat minut syövereihinsä vastustamattomalla voimalla, taas kerran. Jälkikäteen teoksia analysoidessa huomaa kuitenkin, että erilaisista mielenkiintoisista ja tärkeistäkin teemoista huolimatta aika vähän niistä jää käteen. Mutta eipä haittaa, kun on tullut oikein kunnolla viihdytetyksi. Mielestäni Kingin vahvuuksia ovat henkilö- ja miljöökuvaukset. Esimerkiksi Mersumiehen ensimmäinen isku on pohjustettu huolella. Lukijalle esitellään joukko jonossa seisovia ihmisiä ja tutustutetaan perusteellisesti heidän vaiheisiinsa. Siksi heidän pian tapahtuva brutaalin väkivaltainen kuolemansa koskettaa lukijaa eikä jää vain todetuksi faktaksi tai uhriluvuksi.

Samaa perusteellisuutta King toistaa myös kuvatessaan tarinoiden roistoja. Hekään eivät jätä lukijaa kylmäksi. Juonet on myös punottu taitavasti ja yllätyskäänteitä riittää. Monia kohtauksia valotetaan ristiin, jolloin lukija joutuu hiukset pystyssä odottamaan, miten tilanne oikein kehittyy tai onnistuvatko sankarit ajoissa nappaamaan roistot. Kun roistot sitten napataan, tai mitä heille ikinä tapahtuukin, tuntee lukija suurta nautintoa.

Stephen King: Mersumies (Mr. Mercedes)
Suom. Ilkka Rekiaro.
Tammi, 2016.
Äänikirjan lukija Antti Jaakola, kesto 17 h 36 min.

Stephen King: Etsivä löytää (Finders Keepers)
Suom. Ilkka Rekiaro.
Tammi, 2017.
Äänikirjan lukija Antti Jaakola, kesto 14 h 27 min.

Stephen King: Viimeinen vartio (End of Watch)
Suom. Ilkka Rekiaro.
Tammi, 2018.
Äänikirjan lukija Tomi Kamula, kesto 14 h 31 min.

Äänikirjat ostettu.


Juttu on osa Dekkariviikko kirjablogeissa -tempausta.



2 kommenttia:

  1. Onpa mennyt vuosia kun olen lukenut Kingiä. Eli kiitos muistutuksesta, sopii hyvin kesälukemiseksi.

    VastaaPoista
  2. Mersumiehen luin, tykkäsin tosi paljon. Etsivä löytää oli äänikirjana sellainen, että aloitin kuuntelemaan kolme kertaa, en vaan päässyt eteenpäin. Lopulta kuuntelin väkisin melkein putkeen. Liikaa luennolla istumista ja liian vähän toimintaa, siinä kiteytettynä se mikä tökki. Karmean kakkososan jälkeen päätin kuitenkin kuunnella Viimeisen vartion, ja se olikin - onneksi - hyvä. Aika villiksi meni mutta ei haittaa.

    VastaaPoista