torstai 5. huhtikuuta 2012

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus




Olen hehkuttanut äänikirjojen ihanuutta aika monella areenalla, täällä blogissakin useasti. Äänikirjana menee helposti sellainenkin kirja, jota ei muuten jaksaisi tai viitsisi lukea. Myös kirjojen ”uudelleenluku” sujuu äänikirjamuodossa mukavasti. Mutta nyt tuli sellainen kirja, joka oli hilkulla jäädä kesken jopa äänikirjana. Kyllä oli pitkäpiimäinen!
                          
Työmatkakuuntelijan oli uuvuttaa hengiltä syksyn uutuuskirja, Stefan Mosterin Nelikätisen soiton mahdottomuus. Kiinnostuin kirjasta syksyn kirjalistoja ja -luetteloita haarukoidessani ja varsinkin, kun selvisi, että Stefan Moster tosiaankin on Helen Mosterin aviopuoliso. Helen Moster on suomentanut Nelikätisen soiton mahdottomuuden. Myös joitakin ihan myönteisiä blogiarvioita muistan silmäilleeni. Aloin kuitenkin epäröidä, kun äiti kertoi jättäneensä kirjan kesken, vaikka se oli heillä lukupiirikirjana. Kirjastossa hivelin kirjaa, mutta kauhistuin sen paksuutta: 526 sivua! Lisäksi olin hieman epäluuloinen, koska kirjaston uutuushyllyssä oli näitä kaksi kappaletta lainattavissa. Eivät siis olleet oikein lähteneet liikkeelle. Paha merkki. Ajattelin, että muutakin luettavaa löytyy kyllin, enkä ehkä jää paljosta paitsi, vaikken tätä lukisikaan – ainakaan vielä.

Sitten sattui kirjastossa käteen tämän uudehkon kirjan äänikirjaversio, ja päätin kokeilla sitä. Cd-levyjä on kaikkiaan 12 kappaletta ja kestoa yhteensä 14 tuntia. Lukija on ihan miellyttävä-ääninen ja ärsyttämätön Toni Kamula. Mutta tästäpä ensimmäinen purnaus. Miksi ihmeessä kirjaan ei ole voitu ottaa kahta lukijaa? Kirjahan rakentuu luvuista, joissa vuoron perään ovat minäkertojina äiti Almut ja poika Sebastian. Olisi ollut paljon helpompi kuunnellessa pysyä mukana tarinassa, jos lukijakin olisi ollut vuoroin nainen, vuoroin mies. Olisiko äänikirjan hinta noussut tästä olennaisesti? Mielestäni nautittavuudessa olisi ainakin voitettu.

Kirjan idea on ihan kelvollinen. Almut on psykologi, joka on palkattu saksalaiselle loistoristeilijälle avioliittoneuvojaksi tai -terapeutiksi. Hänen parikymppinen poikansa Sebastian on samalla aluksella baaripianistina. Uskottavuus kuitenkin karisee, kun lukija tajuaa, etteivät Almut ja Sebastian ole viikkojen purjehtimisen aikana törmänneet toisiinsa eivätkä siis tiedä, että ovat töissä samalla aluksella. Laiva tekee matkaa Euroopan ja Kanarian saarten kautta Etelä-Amerikan ympäri. Almut on ollut pitkään poikansa yksinhuoltaja, mutta puoli vuotta aiemmin heille on tullut välirikko ja Sebastian on lähtenyt.

Almut ja Sebastian ovat kotoisin DDR:stä. Muuri on murtunut juuri ennen kuin Sebastian on aloittanut koulun, eli hän on käytännössä elänyt aina yhdistyneessä Saksassa. Silti häntäkin edelleen pidetään yhtenä ”niistä”. Tässä onkin kirjan kiinnostavimpia teemoja eli Saksan yhdistymisen vaikeus, DDR:n traumaattiset muistot ja perintö ihmisten mielissä, alituinen toiseus, joka ei hellitä. Konkreettinen muistutus DDR:stä aluksella on henkilöstöstä vastaava Gaus, joka on palkannut sekä Almutin että Sebastianin laivaan. Gaus on entinen salaisen poliisin upseeri, jonka salatutkin yhteydet perheeseen paljastuvat tarinan edetessä.

Alus on äärettömän ylellinen ja sen matkustajat hyvin äveriästä joukkoa. Vastakohtana on henkilökunta, joka elää alimmilla miehistökansilla kuin sillit suolassa. Lisäkontrastia saadaan, kun laivaan poimitaan neljä nuorta afrikkalaismiestä, jotka ovat olleet matkalla Espanjaan. Argentiinan edustalla koetetaan kuitenkin ratkaista, miten salamatkustajat saataisiin turvaan ilman, että kenenkään työpaikka vaarantuu. Patagonian edustalla alkaa myrsky juuri joulun aikaan.

Mutta jotenkin tämä kaikki on mahdottoman tylsästi kerrottua. Moster kuvailee perusteellisesti vähäpätöisiä tapahtumia ja kohtaamisia, jotka eivät oikeastaan liity yhtään mihinkään. Alussa esimerkiksi käydään läpi Almutin muutaman asiakkaan koko elämäntarinat, jotka ovat sinällään ihan kiinnostaviakin, mutta jotka eivät lainkaan kuljeta tarinaa eteenpäin. Jotkut tapahtumat kerrotaan sekä Almutin että Sebastianin näkökulmista, vaikka kyseessä ei mitään sen kummempaa olisikaan. Gausilla on tapana viettää aikaansa Almutin vastaanottotiloissa, koska siellä on laivan paras piano. Mies soittaa pianoa ja Almut toimii vastentahtoisena yleisönä ja joutuu kuuntelemaan myös miehen jaarituksia. Paljon jauhetaan musiikista, joka on keskeinen osa niin Almutin, Sebastianin kuin Gausinkin elämää. Mutta yhtään ei tullut sellainen olo, että haluaisi kuunnella kappaleita, joista kirjassa puhutaan, puhutaan ja puhutaan. Moster on kielen avulla erottanut minäkertojat toisistaan. Almut käyttää hyvin muodollista, jopa jäykkää yleiskieltä, kun taas Sebastianin suuhun on ainakin koetettu saada rennompaa otetta. Kovin luonteviksi en sanoisi oikein kumpaakaan. Valitettavasti en voinut ajaessani tehdä muistiinpanoja, joten mitään konkreettisia esimerkkejä en voi tähän nyt laittaa.

Pidin kovasti Helen Mosterin teoksesta Hylky, jonka luin viime keväänä. Molemmissa kirjoissa on  meri mukana keskeisenä elementtinä, mutta muuten kirjat ovat hyvin erilaiset. Vertailussa kyllä vaimo vetää pitemmän korren, valitan, Stefan.

Saksassa kirja on noussut arvostelumenestykseksi, ja esimerkiksi Parnasson kriitikko Maija Vesanen on nähnyt kirjassa vain hyvää (kurkkaa täältä). Hesarin Mervi Kantokorpi on suorastaan haltioitunut (kurkkaa täältä). Katjan mukaan kyseessä on laaturomaani sanan kaikissa merkityksissä, Susalle kirja on ollut kiehtova ja lohdullinen lukukokemus, Hanna ja Minna haluaisivat lukea vain tällaisia kirjoja, mutta Arja sentään on sanonut jotain pieneksi moitteeksikin luettavaa.

Loppupäätelmä: En varmaan sitten ymmärtänyt lainkaan tämän mestariteoksen ideaa ja hienoutta. Olen kelvoton lukemaan näin mahtavaa kirjallisuutta. Olkoon niin! Onneksi voin lukea ihan vapaasti mitä haluan!

Stefan Moster: Nelikätisen soitin mahdottomuus (Die Unmöglichkeit des vierhändigen Spiels)
Suom. Helen Moster. Siltala 2011. Äänikirjassa 12 cd:tä, lukijana Toni Kamula.

10 kommenttia:

  1. Siis kiitos! Jotenkin minulla on ollut koko ajan sellainen tunne, että tämä ei ole yhtään minun kirjani vaan pikkuisen pitkäpiimäinen, mutta ylistävien blogiarvioiden myötä aloin jo epäillä. Mutta nyt luettuani tämän arviosi, jossa mainitsit oikeastaan kaikki ennakkoluuloni, voin nukkua yöni rauhassa, vaikka jätän tämän väliin:)

    VastaaPoista
  2. Kyllähän tässä kirjassa oli sangen viipyilevä tunnelma :) En tiedä olisinko niin kovasti pitänyt tästä jos tämä olisi tapahtunut jossain muussa kuin laivalla...sillä jotenkin jo se maailma kiehtoo minua kovasti.

    VastaaPoista
  3. No huh, eikä ollut yhtään pitkäpiimäinen :-) Tai okei, välillä ne ärsyttävät (saksalaisen?) tarkat kohdat ja hmm, ehkä totta tuokin mitä puhut kirjakielellistä (jäykästä) jutustelusta, mutta kokonaisuutena tykkäsin tästä kirjasta paljon. En oikein siis osaa välittää kokonaisnäkemystä selvästikään omissa arvioissani, mutta minusta tämä on hieno kirja eikä yhtään pitkästyttänyt sitä lukiessa, kun odotti ja jännäsi sitä väistämätöntä tapaamista. Miten se tapahtuu? Mitä se merkitsee äidin ja pojan väleille? Mutta ehkä sisälläni asuukin pieni saksalainen :-) Aion kuitenkin lukea kirjan vielä uudestaan, jotenkin ahmin sen taas liian nopeasti.

    VastaaPoista
  4. Mulla tämä jäi kesken jo ihan alkumetreillä. Mikä lie, ei ollut ihan mun kirjani ja niin ihanaa, että en enää nykyisin edes yritä selvitä niistä kirjoista, jotka eivät kiinnosta taikka kiehdo.

    Mutta kävin lukemassa tämän kirjoituksesi, että tiedän, mistä kirja kertoo =) Tyydyn näihin sanoihin.

    VastaaPoista
  5. Kirjaa en ole vielä lukenut, enkä siis osaa sanoa siitä mitään, mutta tämä arviosi oli mainio! :D

    VastaaPoista
  6. Peesaan Saraa - mainio arvio! Eikä kirpaissut kun tämä ei muutenkaan ollut lukulistoillani... :-)

    VastaaPoista
  7. Musta alkaa yhä vahvemmin tuntua siltä, että positiiviset blogiarviot asettuvat vasta sitten kohdilleen, kun jostakin pulpahtaa negatiivinen blogiarvio. :) Ja ei, negatiivisuus ei vedä positiivia alemmas, mutta se antaa sopivan perspektiivin sekä positiivisten että negatiivisten mielipiteiden punnitsemiseen. :) Kiitos siis jutustasi!

    VastaaPoista
  8. Minä taas pidin tästä valtavasti ihan normaalina kirjaversioina. Minusta kirjasta löytyi niin paljon hienoja yksityiskohtia, että olin läkähtyä. Liimalappujakin sivuille tarttui kymmeniä.

    Itse suhtauduin jossain vaiheessa Mosteriin vähän epäillen, kun hän silloin aikoinaan uskalsi luonnehtia suomalaista kirjallisuutta aika kovin sanoin yhteiskuntakritiikittömäksi ja samalla kuulutti intellektuaalisuutta. Minusta tuon lausahduksen jälkeen meidän kirjallisuudessa onkin tapahtunut jotain. Ainakin minä tunnun törmäävän yhteiskuntakriittisiin teoksiin tuon tuosta. Muurahaispesää on hyvä aina välillä sorkkia.

    VastaaPoista
  9. Hei,
    minä taas pidin äänikirjasta. En tiedä johtuuko se siitä, että olen lähellä Almutin ikää ja minulla on Sebastianin ikäisiä lapsia. Löysin itselleni kirjasta paljon samaistumispintaa mitä tulee äiti-lapsisuhteisiin. Ja ah, pidin musiikin osuudesta kirjassa! Kuuntelen kirjoja koirakävelyillä ja usein kotiin tultuani etsin YouTubesta kirjassa mainittuja kappaleita ja ihastuin. Samoin pidin luxusristeilijän työskentekelykulttuurin kuvauksesta. Nämä ovat kai niitä klassisia makuasioita.

    VastaaPoista
  10. Arviostasi on reilut 9 vuotta ja äänikirja cdt tuntuu tässä ajassa ja nykyisessä äänikirjakulttuurissa ihanan nostalgisilta.

    Olen tätä kirjaa aloittanut juurikin kirjastosta lainattuna cd versiona keväällä 2014. Kirja jäi kuitenkin syystä tai toisesta kesken.
    Ehkä annan kirjalle uuden mahdollisuuden jos se löytyy nykyisistä äänikirjapalveluista.

    VastaaPoista