perjantai 28. helmikuuta 2014

Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä



Koskaan ei tosiaan kannattaisi sanoa ei koskaan. Lokakuussa vuonna 2012 tulin julkisesti sanoneeksi, etten varmasti koskaan lue yhtään Kalle Päätalon teosta. Nyt olen lukenut tai oikeammin kuunnellut yhden, nimittäin Ihmisiä telineillä -teoksen. Pidin siitä.

Ihmisiä telineillä on Päätalon vuonna 1958 ilmestynyt esikoisromaani. Siinä päähenkilönä on Mauno Joensivu -nimen rakennusmestari, joka vetää kerrostalotyömaata Tampereella joskus 1950-luvulla. Romaani kertoo rakennustyömaan etenemisen perustuskuopan kaivuusta ensimmäisten asukkaitten sisään muuttoon asti. Samalla seurataan Joensivun yksityiselämän vaikeaa murrosta. Meneillään on kipeä avioero vaimosta, mutta löytyy myös uusi rakkaus odottamattomasta suunnasta.

Mauno Joensivun ja Kalle Päätalon omassa elämässä on monia yhtymäkohtia, eikä liene mikään salaisuus, että Päätalo on ammentanut paljon omasta elämästään jo tässä esikoisteoksessaan. Joensivu on noussut köyhästä ja vaatimattomasta taustasta omin voimin keskiluokkaan, jossa ei kuitenkaan oikein tunnu täysin viihtyvän. Joensivu on perikunnollinen mies, jolla on vain yksi heikkous: naiset. Syy katkeraan avioeroonkin on Joensivun oma uskottomuus, jota hän ei koeta salata. Toisaalta erossa tuntuu miestä eniten riipovan omin käsin rakennetusta omakotitalosta luopuminen, vaikka senkin hän luovuttaa omaa kunnollisuuttaan. Hän kun katsoo olevansa sen vaimolleen velkaa.

Rakennustyömaan eteneminen rytmittää romaania mukavasti. Päätalo kuvaa hyvin yksityiskohtaisesti eri työvaiheita. Hän tulee tehneeksi huomioita siitä, miten jo tuolloin monet ammattikunnat rakennuksilta olivat kadonneet koneiden myötä. Murros on edelleen menossa romaanin tapahtumahetkellä. Muurareiden repsikoina toimivat naiset esimerkiksi ovat jo väistyvää ammattikuntaa, vaikka heitä vielä Joensivun palkkalistoilla onkin. Näiden henkilöiden kautta Päätalo kertoo monta koskettavaa tarinaa.

Kirjan alussa rakennustyö on jo vastatuulessa, kun yksi pilarimontuista osoittautuu hankalaksi kaivaa vetiseen maahan. Joensivu laskeutuu itse kuoppaan ja kaivaa sen henkensä kaupalla lunastaen näin avainhenkilöiden kunnioituksen työmaalla. Oikeudenmukaisuus, rehellisyys ja rauhallisuus ovat Joensivun keskeisiä luonteenpiirteitä, joita myös hyväksikäytetään tarinan mittaan. Liikaa ei kuitenkaan kannata Joensivunkaan hermoja koetella, sillä suuttuessaan hän on vaarallinen mies. Vastuu isosta työmaasta painaa miehen harteita, eikä tilannetta helpota tieto rakennusliikkeen taloudellisista vaikeuksista. Oman mausteensa tuovat vielä ammattiliitot tai oikeammin niiden yli-innokkaat edustajat, jotka Joensivun näkökulmasta lähinnä koettavat hankaloittaa kaikkea mahdollista. Myös kieroilevat alihankkijat tuottavat paikoin tuskaa.

Kuten sanottu, fuskasin sen verran, että kuuntelin tämän ensimmäisen Päätaloni äänikirjana. Tuskin olisin koskaan perinteisessä kirjamuodossa tullut tähän tarttuneeksi, mutta Kai Lehtinen lukijana sai minut lopullisesti houkutelluksi tämän kirjan pariin. Lehtinen onkin lukijana vallan upea! Mutta tunnustettava on, että nyt ymmärrän varsin hyvin, miksi niin monet ovat vannoutuneita Päätalo-faneja. Teoksessa on tiettyä vastustamatonta imua. Realistisuus on hiottu lähes huippuunsa, mutta silti tarina eteni mukavasti. Rakenne oli suunniteltu taiten. Rakennustyömaan tapahtumat ja yksityiselämän nousut ja laskut vuorottelevat ja pitävät romaanin hengittävänä. Aiheet ja näkökulmat ovat myös hyvin perimiehisiä, joten ei ihme, että erityisesti miehet ovat kirjailijan tuotantoon viehtyneitä.

Päätalon tuotantoon perehdytään parhaillaan menossa olevassa Iijoki-kimppaluvussa, jota vetää Kirjavan kammarin Karoliina. Lukuhaaste on vasta alkumetreillään, joten mukaan ehtii vielä hyvin. Itse en sentään tähän lähtenyt mukaan, vaikka yllytyshullu olenkin.

Tämän Ihmisiä telineillä on lukenut myös Kirjasfäärin Taika, jonka kanssa sovimme samanaikaispostauksesta.

Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä
Gummerus 1958. Äänikirja 16 CD:tä, lukija Kai Lehtinen.

Lainattu kirjastosta.



keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Ursula Poznanski: Vii5i



Sain kustantajalta itävaltalaisen Ursula Poznanskin dekkarin Vii5i heti tuoreeltaan suomennoksen ilmestyttyä eli jo viime kesänä. Monista suosituksista ja kehuista huolimatta kirja jäi aina sivuun valitessani kasoista uutta luettavaa, mutta viime viikolla vihdoin oli sen vuoro. Parempi tosiaan myöhään kuin ei ollenkaan, sillä Vii5i oli vallan mainio valinta hiihtolomaviikon viihdykkeeksi.

Poznanski ei ole kokematon kirjailija, sillä hän on julkaissut useita lasten- ja nuortenkirjoja ja on lisäksi ammatiltaan toimittaja. Rikospoliisin etsivä Beatrice Kasparysta kertova jännitysromaani oli kuitenkin hänen ensimmäinen aikuistenkirjansa. Kuten lukiessani jo aavistelin ja toivoin, tällä kirjalle on jo ilmestynyt jatkoa eli Blinde Fögel noin vuosi sitten. Toivottavasti sekin suomennetaan pian. Poznanski sai nimittäin minusta kerta heitolla innokkaan lukijan.

Kauniiseen Salzburgin kaupunkiin ja sitä ympäröivään maaseutuun sijoittuva jännitystarina pitää lukijan tiukasti otteessaan ensimmäisiltä riveiltä loppuun asti. Suvantokohtia ei liiemmälti ole, vaan toimintaa ja juonenkäänteitä riittää koko matkalle. Rikostutkinnan ohella ehditään silti tutustua myös keskeisiin henkilöihin sen verran, että heistä kiinnostuu ja haluaa tietää, miten heidän käy.

Tarina alkaa lyhyellä prologilla, jossa Nora-niminen nainen tekee väkivaltaa kuolemankauhusta vääntelehtivälle miehelle. Seuraavaksi Nora itse löydetään aamuvarhain lehmälaitumelta kuolleena. Hänet on pudotettu alas kalliojyrkänteeltä kädet nippusiteellä selän taakse sidottuina. Itsemurha ei näytä mahdolliselta vaihtoehdolta. Jo löytöpaikalla poliisit huomaavat, että Noran jalkapohjiin on tatuoitu jokin koodi. Pian selviää, että kyseessä ovat koordinaatit, jotka johdattavat tutkijat ensimmäisen geokätkön luo.

Geokätköilyllä on tärkeä osuus juonessa. Ovela murhaaja jättää kätköihin kammottavia vihjeitä aina seuraavasta uhrista. Beatrice ei ole kuullutkaan tästä nykyaikaisesta harrastuksesta, mutta onneksi poliisilaitokselta löytyy alaa harrastanutkin työntekijä. Alkaa kilpajuoksu yhä murhanhimoisemmaksi ja julmemmaksi muuttuvaa tekijää vastaan. Lisäkierrettä tapaukseen tuo se, että Omistajaksi kutsuttu murhaaja on valinnut Beatricen henkilökohtaiseksi vastapelurikseen tässä kammottavassa pelissä. Uhreilla ei tunnu olevan mitään yhteistä. Valitseeko Omistaja heidät umpimähkään, vai jääkö poliiseilta sittenkin jotain ratkaisevaa huomaamatta?

Hieman kliseisesti Beatricen pomo on vihamielinen sovinisti, joka suosii Bean miespuolista työparia näkyvästi ja kärkkyy tilaisuutta päästä naisalaisestaan eroon. Beatricella on kaksi pienehköä lasta ja menossa riitainen avioero. Exällä on tapana soittaa kiukkuisia puheluja keskellä yötäkin. Kotiasiat ovat siis kaikkea muuta kuin reilassa. Lisäksi Bealla tuntuu olevan menneisyydessään synkkä salaisuus, josta eivät edes lähimmät työtoverit tiedä, mutta josta Omistajalla tuntuu olevan liiankin tarkat tiedot. Kaikkia näitä ongelmia Beatrice pakenee tekemällä entistä enemmän töitä, mikä vain enimmältään pahentaa ongelmia.

Murhaaja tuntuu olevan jatkuvasti askeleen edellä epätoivoisesti puurtavia poliiseja. Kun syyllinen sitten alkaa valjeta niin poliiseille kuin lukijallekin, on se melkoinen yllätys. Poznanski tosiaan osaa rakentaa ovelan, toimivan juonen ja pitää jännitystä yllä aivan loppumetreille asti! Pidin!

Innostuin myös geokätköilystä tämän parissa melkoisesti. Aiheeseen olen törmännyt aiemminkin kirjassa, mutta nyt kävin jo kurkkimassa geokätköilysivullakin. Karttasivulta näkyy, että ihan tässä kodin lähelläkin olisi muutama kiinnostava kätkö. Saapa nähdä, jos vaikka kesän tullen uskaltaisi rekisteröityä sivustolle ja lähteä jahtiin. Toivon mukaan hullua murhaajaa ei kuitenkaan liiku samoilla kätköillä…

Ursula Poznanski: Vii5i (Fünf)
Suom. Anne Mäkelä. Atena 2013. 426 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

P.S. Kirjasta on tulossa tänä keväänä pokkaripainos.


maanantai 24. helmikuuta 2014

Matti Rönkä: Levantin kyy




Vaikka tiesin kolmen haastattelun kuunnelleena tai lukeneena odottaa, että Matti Röngän Levantin kyy olisi haikea, yllätyin silti se läpeensä alakuloisen surumielisestä tunnelmasta. Lopussa on vielä äärettömän traaginen huipennus, joka alleviivaa kaiken lohduttomuutta. Slaavilaista melankoliaa! Rönkä kertoi viime keväänä, että kyynel oli noussut silmäkulmaan viimeistä pistettä paikoilleen lyödessä. Hieman sumuinen oli omakin näkökenttäni heittäessäni hyvästejä sympaattiselle Viktor Kärpälle. Levantin kyy nimittäin päättää seitsenosaiseksi venyneen dekkarisarjan.

Muistan alkuun hieman karsastaneeni ajatusta, että tunnettu tv:n uutistoimittaja ryhtyi kirjailijaksi, vieläpä dekkaristiksi. Ylipäätään aina hieman tai jopa paljon epäilen, kun muilla kuin kirjallisilla ansioilla tunnetuksi tullut henkilö julkaisee kirjan. Dekkarien suurkuluttajana kuitenkin tulin kirjan Tappajan näköinen mies varsin tuoreeltaan lukeneeksi. Olen kirjannut muistiin näin: ”Uutistoimittajan esikoisromaani, mikä nostatti hiukan ennakkoluuloja. Mutta turhaan, kirja on ihan hyvää tavaraa: kieli hyvää, kerronta sujuvaa, ei pornoa, uskottavia juonenkäänteitä ja paikkoja. Ja jännityskin säilyy, lisäksi antaa luvan odottaa samojen hahmojen jatkotapahtumia.” Matkan varrella mukaan on tullut myös huumoria ja ennen kaikkea lämpöä. Pidän erityisesti Röngän suhtautumisesta henkilöihinsä. Hän arvostaa ihmisiä, myös fiktiivisiä ihmisiä. Henkilöt romaaneissa ovat uskottavia ja huolella rakennettuja.

Olen ihmetellyt, mistä Rönkä ammentaa kaiken Venäjää ja entistä Neuvostoliittoa koskevan tiedon, joka on luonteva osa dekkarisarjan maailmaa. Ruumiin kulttuurin (4/2013) haastattelussa Rönkä paljastaa harrastaneensa Neuvostoliiton historiaa. Lisäksi onnenkantamoisen kautta tuli kullanarvoisia kontakteja: naapurintytön suvusta löytyy melkoinen tarinaryväs, jota on voinut hyödyntää fiktion rakentelussa. Ja onhan toimittajalla aina omat kanavansa saada tietoa tarvittaessa, voisin kuvitella.

Levantin kyyssä Viktor Kärppä alkaa tuntea vanhuuden lähestyvän, vaikka vuosissa mitattuna hän alkaa olla vasta parhaassa iässä. Viktor on vakiinnuttanut asemansa Suomessa. Liiketoiminta sujuu kohtalaisesti ja pääosin laillisesti. Perhe on kasvanut pienellä tyttärellä ja adoptiopoika Erkillä. Avioliitto Marjan kanssa voisi sujua paremminkin, mutta yhdessä saman katon alla eletään kaikesta huolimatta. Levottomuutta herättää nuori ja kaunis Darja, joka on yllättäen tupsahtanut Pietarista suosituksenaan kirje Sedältä, Pietarin kassan pelätyltä päälliköltä. Vanhat, jo haudatuiksi luullut asiat putkahtavat pintaan ja vievät Viktorin taas kerran rajan taakse. Kotitalossaan Viktor saunoo veljensä kanssa ja joutuu ottamaan vastaan kutsumattomia vieraita. Menneisyys ei tunnu irrottavan otettaan, vaikka maailma muuttuu vauhdilla.

Viktorin luonteelle ei oikein tunnu sopivan onnellisuus. Jatkuvasti hänellä on huoli jostakin. Huolehtiminen alkaa tuntua jo vartalossakin. Kummallisia kipuja tuntuu vasemmassa käsivarressa ja rintaa puristaa usein. Lääkärille meneminen tuntuu kuitenkin ylivoimaiselta, eikä Marjalle ainakaan voi tunnustaa mitään. Huolia kertyykin miehen harteille enemmän kuin on kohtuullista. Maine on tietyissä piireissä kasvanut, ja niinpä häneltä tullaan apua hakemaan, onpa murheena millainen ongelma tahansa. Maahanmuuttajayrittäjää uhkailevat nuoret, jotka tuntuvat liittoutuneen moottoripyöräjengin kanssa. Miten sellaisesta vastuksesta selviää?

Hieman tämän viimeisen osan äärellä tuskailin jälleen huonoa muistiani. Kirjassa viitataan suoraan muutaman kirjan takaiseen tapahtumaan ja henkilöön, joita en millään onnistunut muistamaan. Vaikka kirjan voi huoletta lukea itsenäisenä teoksena, tällainen vihjailu harmittaa, koska ei vain muista vaikka onkin aiemmat kirjat lukenut. Jälleen ajattelin, että pitäisi aloittaa alusta ja lukea vaikka putkeen koko sarja. Tehtävä ei olisi lainkaan hullumpi eikä mahdoton, sillä kirjat ovat lukijaystävällisiä pituudeltaan ja muutenkin nopealukuisia. Ehkäpä vielä joskus. Tässä mielessä ei ole harmi, vaikka tämä viimeinen Kärppä-dekkari onkin. Lukija voi aina palata kirjan ja vaikka koko sarjan pariin uudelleen. Viktor Kärpän tarina ei siis enää saane jatkoa, mutta kirjoittamista Rönkä ei ole jättämässä. Jotain uutta on kuulemma tekeillä, mutta ei dekkaria. Mielenkiintoista!

Matti Rönkä: Levantin kyy
Gummerus 2013. 248 s.

Ostettu.


Viktor Kärppä -sarja:

Tappajan näköinen mies. Gummerus, 2002
Hyvä veli, paha veli. Gummerus, 2003
Ystävät kaukana. Gummerus, 2005
Isä, poika ja paha henki. Gummerus, 2007
Tuliaiset Moskovasta. Gummerus, 2009
Väärän maan vainaja. Gummerus, 2011 
Levantin kyy.  Gummerus, 2013


lauantai 22. helmikuuta 2014

Nura Farah: Aavikon tyttäret





Jatketaan kirjaesittelyjä Afrikka-teemalla, vaikka tuossa välissä ehdinkin yhden kotimaisen dekkarin lukea. Palataan siihen myöhemmin. Parisen viikkoa sitten löysin postilaatikostani Nura Farahin kirjan Aavikon tyttäret. Kirja ei herättänyt minussa mitään muistikuvia, mutta lähes saman tien alkoikin mediamyllytys. Nura Farahia haastateltiin Kodin Kuvalehdessä, Helsingin Sanomissa ja Ylen tv-uutisissa. Kävi ilmi, että Farah on ensimmäinen somalitaustainen suomalaiskirjailija. Jo jonkin aikaa on kuulunut ns. kirjallisesta maailmasta mutinaa, miksi maahanmuuttajakirjailijoita ei ole. Miksi maahanmuuttajista kirjoittavat JariTervo, Anja Snellman tai vaikkapa Kati Hiekkapelto eivätkä he itse? **Tähän Mari a:n kommentin herättämä korjaan, että toki maahanmuuttajakirjailijoita meillä jo on ollut, kuten Mari a:n mainitsemat Umaya Abu-Hanna, TaoLin, Saeed Wasame ja Ranya ElRamly. Nura Farah on ensimmäinen SOMALItaustainen maahanmuuttaja, joka julkaisee romaanin suomeksi.

En tiedä, onko Aavikon tyttäret varsinaisesti vastaus näiden ihmettelijöiden odotuksiin, sillä kirja ei kerro maahanmuuttajan tarinaa. Jos siitä on kiinnostunut, kannattaa lukea vaikkapa tuo Kodin Kuvalehden haastattelu (KK 4/2014), jossa Farah kertoo varsin avoimesti oman ja perheensä tarinan. Aavikon tyttäret sijoittuu 1940 – 1960-lukujen Somaliaan ja kertoo paimentolaiselämää eläneestä Khadija-nimisestä tytöstä ja naisesta. Somalikulttuurin ja Somalian historian ymmärtämisessä kirja ainakin auttaa suomalaista lukijaa. Samalla kirja on koskettava ja jännittäväkin romaani.

Tarina alkaa jostakin aavikolta, jossa Khadija elää äitinsä ja tämän palvoman isoveljensä kanssa. Isä on kuollut sankarina puolustaessaan klaaninsa kameleita vihollisia vastaan, ja nyt äiti kasvattaa pojastaan kostajaa. Perhe ei kuitenkaan välty uusilta traagisilta kohtaloilta. Khadija on pienestä pitäen mustasukkainen veljelleen tämän saamasta äidin huomiosta. Poika on äidin sydän, tytär kädet. Khadija on älykäs tyttö, joka pääsee myös kylän päällikön suosioon. Hänellä on myös runonlaulajan lahja, vaikka hän on nainen.

Tarina etenee kronologisesti vaikkakin katkelmallisesti Khadijan lapsuudesta aina lähes vanhuuteen asti. Maailma muuttuu kuin varkain Khadijan ympärillä. Hän itse elää aidon paimentolaisnaisen elämän, mutta kirjan lopussa aikuistuva tytär kaipaa jo muuta, kaupunkilaiselämää ja koulutusta. Khadija itse asettuu jyrkästi tyttärensä toiveita vastaan.

Khadijan kautta Farah avaa somalikulttuurin ajattelutapaa lukijalle. On helppo ymmärtää, miksi naiset haluavat, että heidän tyttärensä ympärileikataan. Khadijakin itse vaatii, että kivuliaaksi tiedetty toimenpide tehdään. Sen seurauksista hän ei tietenkään voi tietää mitään, mutta yhteisön paine tehdä oikein on voimakas. Kukapa haluaisi olla hyljeksitty ja ’likainen’? Ympärileikkauskohtaus on kirjan rankimpia.

Mielenkiintoinen ja silmiä avaava on myös Khadijan avioliitto. Aviomiehellä on jo ennestään hyljeksitty, vammojensa takia noitana pidetty vaimo Luul, mutta Keyse rakastuu kauniiseen Khadijaan niin palavasti, että päättää ottaa toisenkin vaimon. Asetelma on jyrkkiä vastakohtia täynnä: vanha, lapseton ja ruma Luul, nuori, kaunis ja hedelmällinen Khadija. Luul rakastaa ja palvoo miestään, kun taas Khadija itkee ja masentuu joutuessaan tämän vaimoksi. Kun vastoin kaikkia odotuksia vaimot kuitenkin lopulta ystävystyvät, toteaa Keyse, ettei koskaan ole aviomiehelle eduksi, jos niin käy. Myöhemmin Khadijan pahin painajainen on, että jonakin päivänä Keyse ottaa vielä kolmannen vaimon. Uskonto sallii miehelle neljä vaimoa mutta velvoittaa kohtelemaan näitä tasapuolisesti. Mikään itsestään selvä idylli ei monivaimoinen perhe kuitenkaan näyttäisi olevan.

Farah kuvaa paimentolaisen somalikulttuurin miesvaltaisuutta, mutta valottaa sitä naisten näkökulmasta. Naiset ovat alisteisessa asemassa miehiin nähden, mutta läheskään kaikki miehet eivät pidä naisia arvottomampina. Khadijan kotikylän vanha viisas suldaan korostaa naisten merkitystä uuden elämän synnyttäjinä. Kauniista ja hyvistä vaimoista myös maksetaan merkittäviä summia, joten tytär ei välttämättä ole isälle taloudellinen taakka edes myötäjäisten osalta. Toisaalta taas monet naiset, kuten Khadijan äiti, korostavat miesten asemaa naisiin verrattuna. Hän moittii vielä vanhanakin jo aikuista tytärtään, joka on tyhmyyksissään mennyt synnyttämään miehelleen myös kaksi tytärtä. Täydet kymmenen poikaa kun olisi ollut hänen mielestään oivallisempi lahja aviomiehelle ja kenties pitänyt tämän uskollisena Khadijalle.

Kirjan loppupuoli on alkua katkelmallisempi ja siinä korostuvat yhteiskunnalliset muutokset, jotka vaikuttavat Khadijankin suljetussa maailmassa. Somalia itsenäistyy, ja vihatut britit poistuvat maasta. Näkyy jo viitteitä tulevasta. Nuorista ja opiskelleista monet haluaisivat rakentaa vapaasta Somaliasta edistyneempää valtiota kuin useimmat vanhemmista sukupolvista. Tarina kuitenkin päättyy jo 1960-luvun lopulle. Taas oli turvauduttava Wikipediaan ja hieman kerrattava Somalian historiaa. Pysäyttävää oli myös todeta Nura Farahin haastattelusta, että sisällissota Somaliassa on tosiaan jatkunut jo kaksikymmentä vuotta. Lohdutonta, mutta Farahilla on toivo sydämessään.

Aavikon tyttäret on siis kiinnostava romaani ulkokirjallisista syistä, mutta myös ja ennen kaikkea kirjallisten ansioidensa takia. Farah kertoo lukijalle tarinaa, ja kielen poljento muistuttaa etäisesti suullista kerrontaa. Tarina on koskettava ja kiinnostava, ja se pakottaa lukemaan eteenpäin. On saatava tietää, miten Khadijan käy. Jos odottaa kirjalta kauheuksilla ja naisten sortamisella mässäilyä, pettyy. Mutta jos asettuu lukijana alttiiksi uusille näkökulmille, saa paljon ajateltavaa ja pureksittavaa. Kirjallisuutta parhaimmillaan!

Hieman kirjasta tosin jäi raakilemainenkin maku. Henkilökuvaus on kaikesta huolimatta ohuehkoa, ja kirjan rakenne olisi kaivannut hiomista. Somalian aavikon kauneutta kirjassa kuitenkin kuvataan henkeäsalpaavasti.

Farah totesi jossakin haastattelussaan, muistaakseni televisiossa, että hän on ensimmäinen, mutta ei toivottavasti viimeinen. Hän tarkoitti tietysti somalitaustaista maahanmuuttajakirjailijaa tällä. Samaa toivon minäkin, mutta ennen kaikkea toivon, että Nura Farah itse jatkaa uraansa kirjailijana.

Nura Farah: Aavikon tyttäret
Otava 2014. 236 s.


Arvostelukappale. Kiitos kustantajalle!

Nura Farah Aamun kirja -ohjelmassa.

torstai 20. helmikuuta 2014

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet




On oikeastaan harmi, että kirjoja lukiessaan tulee aina väistämättä peilanneeksi uutta kirjaa ja kirjailijaa aiemmin lukemaansa. Tämä on kuitenkin väistämätöntä, tiedän, mutta tuntuu silti välillä epäreilulta. Tällainen ajatus nousi jälleen mieleen, kun luin zimbabwelaissyntyisen, Yhdysvalloissa asuvan korkeastikouluttautuneen nuoren naiskirjailijan NoViolet Bulawayon esikoisromaania Me tarvitaan uudet nimet. Bulawayon romaani on ollut menestys, ja se on kerännyt joukon arvokkaita palkintoehdokkuuksia.

Ehdokkuudet ovat toki ansaittuja. Kirjailija on taitava, ja aihepiiri on kiinnostava. Ei ole Bulawayon syy, että minun mieleeni jatkuvasti nousivat Chimanda Ngozi Adichien ja Taiye Selasin teokset, joiden perusasetelma ja teemat ovat väistämättä samat kuin Me tarvitaan uudet nimet -kirjassa. On heti myös todettava, ettei Bulawayo mitenkään jää näiden mestareiden varjoon, vaan on selkeästi omaääninen kirjailija.
                                                                                                            
Teoksen tapahtumat sijoittuvat Zimbabween ja Yhdysvaltoihin. Päähenkilö on Kulta-niminen tyttö. Kirjan alussa Kulta on noin kymmenvuotias. Bulawayo on loistava lapsen ajatusmaailman kuvaaja. Kulta ystävineen etsii syötävää rikkaitten muurein eristetyistä puutarhoista. Nälkä kalvaa sisuksia, mutta yksipuolinen hedelmäruokavalio aiheuttaa omat ongelmansa. Huolta on myös Chiposta, yksitoistavuotiaasta tytöstä, joka on raskaana. Miten saada vauva pois tytön mahasta? Lapset ovat kuulleet, että synnytykseen voi kuolla, joten olisi toimittava ennen sitä.

Vähitellen miljöö alkaa hahmottua lukijalle. Lapset asuvat perheineen slummissa, peltihökkeleissä, jotka on hätäisesti kursittu kokoon. Aina ei ole ollut niin. Kulta muistaa vielä hyvin ajan, jolloin vanhemmilla oli työpaikat ja heillä oikea talo, jossa oli suihkukin. Sitten tulivat raivaustraktorit, ja kaikki menetettiin. Isä muuttui ja lähti lopulta Etelä-Afrikkaan. Luvattua rahaa ei ole kuulunut sen koommin.

Levottomassa maassa kaikki lapsia myöden haaveilevat Amerikasta. Ennen kaiken romahtamista maasta lähteneisiin kohdistetaan kaikki toivo. Kultakin odottaa, milloin äidin sisko tulee häntä noutamaan luokseen Amerikkaan. Silloin kaikki on toisin, hyvin.

Yllättävää kyllä Fostalina-täti hakee Kullan Amerikkaan. Murrosikäisen tytön koko elämä mullistuu täysin. Vuosien tauon jälkeen hän aloittaa taas koulun. Opiskelu on lastenleikkiä, ällistyttävän helppoa, mutta ystävien löytäminen on vaikeampaa. Oudon näköinen, oudosti puhuva ja käyttäytyvä lapsi joutuu eläimellisen kiusaamisen kohteeksi. Onneksi helpottaa, kun luokalle tulee uusi kiusattava. Tämä tekee pian itsemurhan. Amerikka näyttää muutenkin tulokkaille nurjat puolensa.

MTUN on katkelmallinen romaani. Amerikan vuodet kuluvat nopeasti. Bulawayo ei malta olla kuvaamatta siirtolaisten ongelmia laajemminkin kuin vain Kullan kokemusten kautta. Fostalina-täti tekee kolmea työtä voidakseen lähettää rahaa kotimaahan sitä pyytäville. Pyynnöt näyttäytyvät oudossa valossa, kun tarve koskee vaikkapa satelliittiantennia. Kotimaan ongelmien parissa kamppailevat ihmiset eivät ymmärrä, että Amerikkaan ’päässeet’ eivät olekaan automaattisesti upporikkaita. Paperittomuus tekee monista lainsuojattomia. Kultakaan ei voi matkustaa käymään kotona, koska hänen viisuminsa on mennyt umpeen. Sama kohtalo on tuhansilla eri maista tulleilla. Zimbabwelaiset vanhemmat pitävät Amerikkaa toisaalta kuolemaakin pahempana: he eivät enää koskaan näe lapsiaan, mutta heillä ei myöskään ole hautaa, jolla käydä suremassa.

Tältä osin Bulawayo valottaa siirtolaisuutta toisesta näkökulmasta kuin Adichie ja Selasi. Zimbabwessa asiat ovat niin huonosti, että kaikki kynnelle kykenevät jättävät maansa hinnalla millä hyvänsä (ihan kirjaimellisesti). Useimmat eivät pysty koskaan palaamaan, ja kotimaa alkaa häipyä vain uutisaiheeksi. Uutiset ovat lisäksi aina huonoja. Monien lähteneiden osa uudessa kotimaassa, missä se sitten sijaitseekin, ei ole kaksinen. Ei opiskella yliopistossa lääkäreiksi ja lakimiehiksi. Juurettomuuden tunne on muutakin kuin akateemista sieluntuskaa ja vierautta uudessa sekä vanhassa maassa.

Bulawayo kertoo hyvin viitteellisesti Zimbabwesta, joten oli ihan pakko hieman lukea taustoja. Maa on onnettomassa tilassa kaikin puolin. Suomessa aihe ei tunnu olevan kovin kiinnostava uutisaihe, mutta muistelisin vuosi pari sitten lukeneeni laajahkon artikkelin aiheesta, olisiko ollut HS:n Kuukausiliitteestä. Useimmat Wikipedian suppean artikkelin mainitsemista ongelmista koskettavat suoraan Kultaa ja hänen perhettään.

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet (We Need New Names)
Suom. Sari Karhulahti. Gummerus 2013. 288 s.


Arvostelukappale. Kiitos kustantajalle!

tiistai 18. helmikuuta 2014

Turistina Turun pääkirjastossa

TALVIloma* alkoi eilen mukavissa merkeissä, kun kahden ystävän kanssa teimme päiväretken Turkuun. Ohjelmassa oli lähinnä kuulumisten päivittämistä hyvän ruuan äärellä, mutta mahdutimme mukaan myös kaksi kulttuurikohdetta eli Turun pääkirjaston ja Rettigin palatsissa toimivan museon Aboa vetus, ars nova. Tulipa samalla ensi kertaa testattua uusi Kirjastosilta. Ihmettelimme, miksei sitä ollut jo vuosia sitten rakennettu, niin kätevä se on!

Olen siis ollut vuosikymmeniä sitten Turun pääkirjaston asiakaskin, ja uudistetussa kirjastossa olen tainnut kerran aiemmin pikaisesti piipahtaa. Nyt kuitenkin oli tarkoitus hieman paremmin tutustua tähän turkulaisten ylpeyteen. Syystä ovat ylpeitä. Ihan pikkuinen kateuden pistokin tuntui tuolla rinnassa, myönnän. Kirjastoon pääsisi tutustumaan oikein opastetulla kierroksella, mutta me olimme omatoimireissulla, joten tutustuimme ihan omin nokkinemme.



Liikkeelle lähdimme vanhan päärakennuksen pääovelta. Jo fasadi on arvokas ja hieman pelottavakin. Wikipedia tietää kertoa, että rakennus edustaa hollantilaista myöhäisrenessanssia ja että se on valmistunut vuonna 1903.



Eteisaulasta nousee komea portaikko taideteoksineen toiseen kerrokseen. Seiniin heijastuu myös taidetta. Muistelin, että nykyisen upean musiikkiosaston tilalla olisi ollut lukusali ennen remonttia, mutta varma en ole.





Yläkerran aulaa valvoo arvovaltainen herra:


Vanhan puolen pääsalissa sijaitsee nykyään kaunokirjallisuusosasto. Tila on remontoitu viihtyisäksi ja houkuttelevaksi. Käsittämätöntä, että kaikki toiminta tosiaan vielä muutama vuosi sitten mahtui tähän vanhaan osaan!


Äänikirjahyllyn äärellä kaksi seurueen äänikirjafriikkiä huokaili ääneen. Eikä syyttä.



Vanha osa yhdistyy tässä kohtaa vuonna2007 valmistuneeseen uudisosaan, joka on lähes kaksi kertaa vanhan kokoinen. 


Lukusali on valoisa ja avara. Seinät ovat lasia.Lukupaikat olivat ahkerassa käytössä, samoin lököisämmät tuoliryhmät, mutta löytyi sentään kuvakulmaa ilman ihmisiäkin.



Lastenosasto Saaga on upean kirjaston helmi. Sisustus on uskomaton! Sohvan karmilla kiertävää jättiläiskäärmettä saa kutoa lisää häntäpäästä. Muutaman silmukan verran kudoin. Nuo päällystetyt traktorinrenkaitten sisäkumit ovat aivan mainioita ja tuntuivat viekoittelevan niin aikuisia kuin lapsiakin huomaansa.



Himotut-hyllyssä on haluttuja helmiä, joihin saa tutustua kirjastossa. Mikäs olisi tuossa keltaisella sohvalla lueskellessa? Ilokseni huomasin, että näitä oikeasti näpelöitiin. 


Pienempien lasten puolella on mukavia pikku yllätyksiä joka puolella. Ihastuimme näihin yksityiskohtaisiin pienosimaailmoihin, joita on hyllyjen päädyissä, tiskin etureunassa ja lattiassakin.






Koko hulppea yläkerta on  varattu tiedonhaulle. Huomiota kiinnittää se, että opiskelulle ja työskentelylle on varattu runsaasti erilaisia tiloja. Niitä myös käytettiin ainakin maanantaina ahkerasti. Koko talo suorastaan kuhisi elämää. 



Loppuun vielä kuvat yläkerrasta Saagan suuntaan. Lapset viihtyvät silmin nähden.




Bongasimme kirjastosta myös pari kivaa ideaa, joista ei ole kuvia. Ensinnäkin vanhan puolen pääoven tuntumassa on book crossing -piste ohjeineen. Saagassa taas oli kiva taulu, johon saattoi laittaa post it -lapulla kirjasuosituksensa muiden iloksi. Kokeilimme myös kivoja riippuvia kuplatuoleja, jotka lienee tarkoitettu kännykkäkeskusteluja varten. Hauskoja olivat! Lisäbonuksena kirjaston yhteydessä on vielä viihtyisältä vaikuttava kahvila, joka tällä kertaa jäi testaamatta. Ensi kerralla sitten!

* Syksyinen sää varmaan sekoitti pääni ja kirjoitin ensin syyslomasta. Kiitos korjauksesta :D

maanantai 17. helmikuuta 2014

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja



Lempeänhauskan saksalaismiehen suomalaistumisprojektin perään ehdin ennen lomaa kuunnella työmatkojeni ratoksi vielä Miina Supisen Orvokki Leukaluun urakirjan. Kirjan taustalla ovat Supisen Ylelle kirjoittamat pienet radiopakinat, jotka on antaumuksella näytellyt ja lukenut Miitta Sorvali. Idea kuulostaa aivan loistavalta äänikirjaksi, onhan alkuperäiset tekstit siis jo kirjoitettu nimenomaan kuunneltaviksi. Lisäksi äänikirjankin lukee Sorvali. Kirjaa varten Supinen on kirjoittanut lisää pakinoita, joita on nyt yhteensä neljäkymmentä.

Tekstit ovatkin hauskoja, ja Supinen on irrotellut niitä tehdessään. Tarkkasilmäiset huomiot eri ammateista sekä sopiva liioittelu, paikoin jopa överiksi vetäminen, toimivat. Kaava on kaikissa pakinoissa sama. Otsikkona on ammattinimike, kuten Kirjailija, Opettaja, Tärinäinsinööri tai vaikkapa Pullapomo. Sitten luetaan ääneen kysymys napakan lukijakirjeen muodossa, ja sen jälkeen onkin Orvokki Leukaluun vastauksen vuoro. Harvoin kysyjä taitaa saada toivomansa vastauksen, sillä Orvokki on paitsi terävänäköinen myös
-kielinen. Kuunnellessani nauroin parhaille letkautuksille ääneenkin.

Mutta. Tällä kertaa mutta tulee yllättävästä seikasta, nimittäin lukijasta. Pidän Miitta Sorvalista kovasti, mutta tätä äänikirjaa kuunnellessani aloin jo ensimmäisen levyn puolivälissä inhota Orvokki Leukaluun liioittelevaa ääntämystä ja maneerista puhetapaa, jotka on käsittääkseni vielä tarkoitettu hauskoiksi. Ymmärrän, että hauskoilta ne tuntuvatkin, jos kuuntelee yhden viisiminuuttisen tarinan kerrallaan, kerran viikossa. Kaikki putkeen kahden päivän ajomatkoilla oli jo liikaa! Tämä olisi ehkä sittenkin kannattanut lukea ihan kirjana.

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja
WSOY 2013. Lukija Miitta Sorvali. 3 cd:tä, kesto 3 h 28 min.

Lainattu kirjastosta.