tiistai 5. huhtikuuta 2011

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja


En ihmettele, että monet kirjabloggaajat mainitsevat tämän lohtukirjakseen. Nimensä mukaisesti kirja on lempeä ja pehmeä, vaikka se kertoo kahden hyvin erilaisen naisen elämäntarinat, joihin on mahtunut paljon traagisia ja surullisia tapahtumia.

Linda Olssonin kotisivuilta käy ilmi, että hän on juuri viime viikolla postittanut kolmannen kirjansa käsikirjoitukset kustantajilleen. Lisää luettavaa on siis tiedossa. Olsson on ruotsalainen juristi, joka muutti miehensä työn takia Uuteen-Seelantiin vuonna 1985. Kotirouvana olo alkoi pian turhauttaa, joten hän kiinnostui luovasta kirjoittamisesta. Tuloksena oli Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, joka ilmestyi vuonna 2005. Tie kirjailijaksi ei siis tainnut olla Olssonillekaan helppo, mutta esikoisromaanista tuli nopeasti ”globaali hitti”, kuten suomennoksen kansiliepeessä kerrotaan. Nettisivuilla luetellaan maita, joihin kirjan oikeudet on myyty. Suomea tosin ei mainita. Toinen romaani Sonaatti Miriamille ilmestyi suomeksi viime syksynä, ja monet ovat jo siitäkin tehneet blogikirjoituksia.

Itse kiinnostuin tästä esikoisesta heti sen ilmestyttyä suomeksi, kirjastahan kirjoitettiin ja sitä mainostettiin aika näkyvästi. En kuitenkaan raaskinut sitä pihiyttäni uutena ostaa, ja kirjastostakin se jäi lainaamatta. Tämän talven kirja-alennusmyynnistä sitten nappasin sen lopulta mukaani ja päätin lukea pikimmiten. Sitten kuitenkin onnistuin saamaan kirjan kirjastosta äänikirjana. Lukijana on ihana ja taitava Seela Sella, joka sopii tämän kirjan tunnelmiin hienosti.

Eniten kirjassa viehättää tunnelma. Tapahtumat etenevät verkkaisesti, viipyillen. Nykyhetkessä tapahtuu hyvin vähän. Katse on pääosin käännetty kipeään menneisyyteen. Kaksi naista ystävystyy ja parantaa toinen toisensa ystävyyden ja rakkauden, kuuntelemisen voimalla. Myös maisemalla on merkittävä osansa kirjassa. Ruotsalainen maaseutu peltoineen metsineen ja järvineen sekä jylhät Uuden-Seelannin merenrannat luovat jylhän kauniin taustan kirjalle. Ajatus täydellisestä vetäytymisestä omaan rauhaan on kirjan toinen viehättävä ominaisuus. Veronika ei tunne ketään kylästä eikä lähiseudulta. Hän pitää puhelintaan ladattuna mutta äänettömänä yöpöytänsä laatikossa eikä vastaa saamiinsa viesteihin. Tietokone on vain kirjoittamista ja musiikin kuuntelua varten. Ei nettiä, radiota, televisiota, sanomalehtiä kummallakaan naisella. Vain omat ajatukset ja kirjat sekä satunnaisesti toinen toistensa seura, muistot ja tarinat. Maistuisi kyllä!

Romaanin aika kiertää täyden ympyrän. Tapahtumat alkavat eräänä lopputalven iltana, kun Veronika saapuu vuokraamansa maalaistalon pihaan. Aamulla hän katsoo pellon yli naapuritaloa, joka vaikuttaa autiolta. Veronika asettuu hiljalleen aloilleen. Hänen on tarkoitus kirjoittaa talossa kirja. Alkuun pääseminen on kuitenkin vaikeata. Jossain vaiheessa hän huomaa, että naapuritalo on kuin onkin asuttu. Talossa asuu erakoitunut vanha nainen, Astrid, jota kylässä pidetään omituisena. Hitaasti mutta varmasti naiset tutustuvat toisiinsa ja alkavat vierailla toistensa luona ja tehdä yhteisiä kävelyretkiä. He kertovat toisilleen omat tarinansa, salaisuutensa, joita eivät ole vielä koskaan kertoneet kenellekään toiselle. Olsson jättää onneksi tarinoihin aukkojakin, jotka jäävät askarruttamaan lukijaa. Veronika viettää talossaan lähes koko vuoden, mutta marraskuussa aika on kypsä, kirja on lähes valmis ja hän palaa isänsä luokse. Kirjan lopussa on taas maaliskuu, kun Veronika palaa Astridin talolle.

Naiset ovat monella tavalla toistensa vastakohtia. Astrid on hyvin iäkäs eikä ole yhtä lapsena tehtyä Tukholman-matkaa lukuun ottamatta koskaan poistunut kylästä. Veronika täyttää kesän kuluessa 31 vuotta. Hän on koko ikänsä kiertänyt eri puolilla maailmaa isänsä työn vaatimusten mukaan. Silti he viihtyvät erinomaisesti toistensa seurassa, lohduttavat toisiaan olemassaolollaan.

Olsson kuvailee paitsi maisemia myös naisten syömiä aterioita. Ruualla ja viinillä on kieltämättä ansionsa. Kansikuvassa on kourallinen metsämansikoita, joilla on tarinassa osansa. Muistan lukeneeni ihan hiljattain jostakin, että metsämansikoita ei kannata laittaa esim. mustikoitten joukkoon, jos aikoo tehdä hilloa, sillä ne muuttuvat kuumennettaessa kitkeriksi. Ihan tarua se ei taida olla, sillä myös Wikipedia vahvistaa tämän. Kirjassa kuitenkin Astrid tarjoaa Veronikalle metsämansikoista valmistettua hilloa lettujen kera. Ihmettelin myös, miksi taalainmaalaiset pystyttivät juhannuksena pihoilleen kevätsalkoja ja miksi he peittivät keittiön pöydän öljykankaalla. Kenties nämä asiat ovat juuri niin kuin ovat, vaikka olen luullut, että on juhannussalkoja ja vahakankaita…

Tästä pienestä nipotuksesta huolimatta siis pidin kirjasta kovasti, vaikka ei tämä mikään maailmaa mullistava klassikko varmaan olekaan, miellyttävää viihdettä kylläkin.  Lukujen aluissa olevat runositaatit ja mietteet menivät kuunneltuina hieman hukkaan, mutta onneksi omistan painetun version, josta voin ne tarkistaa.

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (Let me sing gentle songs)
Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi. Alkuteos ilm. v. 2005, suomennos 2009. Gummerus, 344 s. Äänikirjan lukija Seela Sella, 7 CD:tä.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Kirsti Ellilä: Pappia kyydissä ja Pelastusrenkaita

Alkutalvesta tutustuin turkulaisen Kirsti Ellilän tuotantoon. Silloin luin häneltä jännärin Usko, toivo ja kuolema, novellikokoelman Outoa rakkautta ja viihderomaanin tai rakkausromaanin Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin. Niistä kirjoitin tänne. Silloin jo päätin tutustua myös hänen Kirkkotrilogiaansa, josta on tähän mennessä ilmestynyt kaksi ensimmäistä osaa Pappia kyydissä ja Pelastusrenkaita.

Ellilä kuvaa kotisivuillaan ja blogissaan kirjasarjaa humoristiseksi ihmissuhdedraamaksi. Tavoitteena on ollut kirjoittaa viihdyttävä tarina, joka sijoittuu evankelis-luterilaisen kirkon piiriin. Tavoite kuulosti niin mielenkiintoiselta, että oli otettava itse selvää, miten Ellilä on onnistunut. Hienosti, mielestäni. Hotkaisin kaksi kirjaa kolmessa päivässä, joista yhtenä sentään olin töissäkin, joten nopealukuista tekstiä kirjat ovat. Ellilän kerronta on vaivattomasti etenevää ja kieli soljuvaa.

Virikkeen kirjasarjaansa Ellilä kertoo saaneensa Luther-säätiön toiminnasta. Säätiö toimii valtionkirkon sisällä, mutta siihen kuuluvat korostavat tulkitsevansa Raamattua oikein. Käytännössä tämä tarkoittaa jyrkkää kielteistä kantaa mm. naispappeuteen ja homoseksuaalisuuteen. Jokainen on varmasti seuraillut ainakin toisella silmällä säätiön toiminnan uutisointia. Virassa olevat papit ovat kieltäytyneet menemästä työvuoroon, jos samaan jumalanpalvelukseen on ollut tulossa naispappi jne. Säätiön nettisivuilta voi lukea lisää aiheesta. Ellilä käyttää kirjoissaan säätiöstä nimitystä Timoteus-säätiö, mutta toimintaidea on täysin identtinen Luther-säätiön kanssa.


Minäkertojana sarjassa on papin vaimo Matleena. Matleena on mennyt nuorena ja varsin kokemattomana naimisiin suuren rakkautensa Auliksen kanssa. Aulis on siis ammatiltaan pappi, ja hän kuuluu Timoteus-säätiön sisäpiirin lähituntumaan. Myös Matleena on aikoinaan Auliksen innoittamana opiskellut teologiaa, mutta opinnot ovat jääneet kesken, kun pari on mennyt naimisiin ja saanut kolme lasta. Ensimmäisen osan alussa lapsista nuorinkin on jo aloittanut koulun, ja vaikka perhe hankkii vanhan rapistuneen omakotitalon ja liudan kotieläimiä, Matleena päättää lopultakin suorittaa opintonsa loppuun. Opiskelijoiden keskuudessa ihmetellään Matleenan vakaumusta, johon kuuluu mm. naispappeuden ehdoton vastustus.

Olin päättänyt tehdä graduni naispappeudesta, jota maallistunut kirkko ajoi kuin käärmettä pyssyyn. Päätin osoittaa, miten väärässä naispappeuden puolustajat ovat. Heidän käsityksensä tasa-arvosta on harhainen.

Mustia pilviä alkaa kerääntyä perheen tulevaisuuden taivaalle, kun Auliksen seurakuntaan aletaan etsiä uutta kirkkoherraa ja ensimmäiselle vaalisijalle asetetaan nainen. Matleena aloittaa ponnekkaan vaalikampanjan miehensä hyväksi, sillä Aulis ei voisi toimia naisen alaisena. Vaihtoehdoksi jäisi vain paikkakunnalta muutto. Samaan aikaan Matleena on pohtinut omaa ammatillista tulevaisuuttaan. Ilman pappisvihkimystä teologian maisterilla ei ole juurikaan työtä tarjolla. Hän joutuukin tyytymään osa-aikatyöhön hautaustoimiston apulaisena. Lisäksi häntä pyydetään Timoteus-säätiön lehden päätoimittajaksi, ilman palkkaa tosin. Koti ja perhekin teettävät töitä, sillä kunnon vaimon on tuettava miestään ja hoidettava koti ja lapset yksin. Kotiorjuus alkaa vähitellen tympiä Matleenaa, ja hän huomaa yhä enemmän ajattelevansa papin ammattia. Se tuntuu kaikesta huolimatta olevan hänen kutsumuksensa. Miksi nainen ei voisi olla yhtä hyvä pappi kuin mies? Raamattu antaa monenlaisia muitakin ohjeita, mutta niitä säätiöläisetkään eivät vaadi noudattamaan. Kapinointi johtaa lopulta siihen, että Matleena huomaa olevansa epätoivoisesti rakastunut toiseen mieheen. Irtautuminen vanhoista kuvioista ei kuitenkaan ole helppoa. Ensimmäinen osa loppuu hieman yllättäen pitkien jahkailujen jälkeen Matleenan ratkaisuihin.

Pelastusrenkaita alkaa noin kolme vuotta myöhemmin. Yllättäen Matleenan tilanne ei ole juurikaan muuttunut, vaikka avioero on nyt virallinen ja hän toimii papin virassakin. Hän on hankkinut itselleen vuokra-asunnon entisen kotinsa läheltä. Hän käy päivittäin hoitamassa kotitöitä kuten ennenkin. Aulis syyttää häntä perheen ja lasten hylkäämisestä eikä suostu myöntämään, että avioliiton kariutumiseen saattoi olla hänelläkin osuutensa. Aulis kun on aina oikeassa.

Matleena liittyy eroryhmään, jonka mainoslause ”Tee avioerostasi oppimiskokemus” on aivan mainio! Eroahdistusta analysoidaan ja eronneiden itsetuntoa pyritään kohottamaan mm. voimaannuttavalla valokuvaterapialla. Sääntöihin kuuluu, että ryhmän toiminta-aikana ei saa rakastua uudelleen. Matleena kuitenkin rikkoo sääntöä, sillä hän tutustuu netin deittipalstan kautta itseään 15 vuotta nuorempaan Pyryyn. Suhde tuottaa mielettömiä tunnontuskia ja kommelluksiakin, kun Matleena tutustuu Pyryn varsin boheemiin perheeseen. Lisäkoukerona juonessa on Matleenan entinen uskonsisar Marja, joka on jättänyt perheensä ja huomannut olevansa lesbo. Kun Marja haluaa puhua tilanteestaan Matleenan kanssa, tämä kauhistuu. Homous on synti! Sitä syntiä Matleenakaan ei voi ymmärtää. Tilanne on menossa monella suunnalla umpisolmuun. Asiat ratkeavat väliaikaisesti romaanin lopussa, mutta koska yksi osa on vielä tulossa, lähes kaikki jää vielä auki.

Ellilä on sijoittanut kirjojen tapahtumat Turkuun, mutta kaupunki on niin persoonattomaksi kuvattu, että se voisi olla mikä tahansa Suomen kaupunki. Vain muutamista yksityiskohdista kaupungin tunnistaa, eikä murteellakaan ei ole osuutta teoksissa. Teematkin ovat hyvin yleisluontoisia, ja aihepiiri on hyvin kutkuttava. Ellilä kuvaa uskonnollista miesvaltaista yhteisöä hyvin uskottavasti, kylmäävästikin. Raamatulla vaiennetaan kaikki vastaväitteet. Armosta ja anteeksiannosta kyllä puhutaan saarnoissa ja rukoushetkissä, mutta mitään ei anneta anteeksi. Avioliitto toimii, kunhan ollaan asioista samaa mieltä. Matleenan ja Auliksen tapauksessa se tarkoittaa, että ollaan samaa mieltä kuin Aulis, joka on sitä mieltä kuin säätiö opettaa.
”Oli kirjoittamaton sääntö, että perhe-elämämme lepäsi täydellisen yksimielisyyden varassa, mitä tuli maailmankatsomukseen. Me ajattelimme samalla tavalla, me ajattelimme oikein. Me pidimme yhtä ja olimme perustaneet perheen, jotta oikea tapa ajatella siirtyisi seuraavalle sukupolvelle.”
Tuttavaperheissä tilanne on samanlainen. Yhdessä kauhistellaan niitä naisia, jotka ovat murtautuneet ulos, eivät ole enää kestäneet. Uskon logiikka pettää heti, jos alkaa ajatella omilla aivoillaan. Siksi se ei olekaan suotavaa.

Uskonnollisen yhteisön toimintatavat saivat minut useaan otteeseen kiristelemään hampaitani. Ystävät, niin miehet kuin naisetkin, yrittävät kaikin tavoin saada Matleenan tajuamaan, että hän on tekemässä syntiä ja ison virheen uhkaillessaan Aulista papinurallaan ja avioerolla. Aulis on kaikkien ihailema kunnon mies, josta Matleenan pitää muistaa olla kiitollinen! Kamalinta on, että tietää aika monen ihmisen elävän tälläkin hetkellä Ellilän kuvaamassa yhteisössä ja sen vaikutuspiirissä.

Kirsti Ellilä: Pappia kyydissä
Karisto 2009. 256 s.
Pelastusrenkaita
Karisto 2010. 229 s.

Muutama lisävinkki vielä tähän liittyen. Kannattaa käydä lukemassa Booksyn tunnelmat Pappia kyydissä -kirjasta täältä. Kommenteissa Kirsti Ellilä avaa joitakin asioita. Samaan aiheeseen kuin nenä päähän sopii myös tänään ma 4.4. uusittava Radioteatterin kuunnelma Kristuksen morsian, josta oli lyhyt juttu tämän päivän Hesarin radio- ja tv-sivuilla. Myös Seija Vilén on kirjoittanut tästä kuunnelmasta tänne. Kuuntelin sen juuri äsken silityssession siivitykseksi. Hyvin sujui silitys heterolta tämän seurassa. Olisipa hienoa päästä tämä myös näytelmänä katsomaan! Kuunnelman voi kuunnella myös Yle Areenasta.

lauantai 2. huhtikuuta 2011

Anna Karenina Turun kaupunginteatterissa

Kävin eilen perjantaina (1.4.2011) Turussa katsomassa Anna Kareninaa. Käynti oli samalla äidin syntymäpäivälahja, joten seuraakin oli matkassa. Kokemus oli varsin järisyttävä. Esitys on saanut vuoden 2010 Thalia-palkinnon, ja nappasin tähän teatterin kotisivuilta otteita (kursivoitu) palkinnon perusteista, sillä ne kuvaavat aika hyvin meidänkin tunnelmiamme. Kyseessä on siis Turun kaupunginteatterin tuottama, Andriy ja Valeriy Zholdakin käsikirjoittama sekä Andriy Zholdakin ohjaama klassikkotulkinta Leo Tolstoin romaanista Anna Karenina.

Anna Karenina on vuolaan intohimoinen, pakahduttavan fyysinen ja audiovisuaalisesti katsojan sisälle tunkeutuva klassikkoromaanin tulkinta 2010-luvun repaleiseen arvomaailmaan päivitettynä. Niinkin puhkikuluneet aiheet kuin rakkauden nälkä ja rakkauden menettämisen pelko lihallistuvat katsojalle ikään kuin uudessa valossa tässä intensiivisessä versiossa.

Nimenomaan intensiivinen esitys oli. Näkemämme versio oli väliaikoineen 4 tuntia ja 5 minuuttia pitkä, mutta teatterin sivuilla kestoksi mainitaan 10 minuuttia enemmän. Poistuessamme katsomosta kuulin jonkun sanovan, että illan esityksestä oli poistettu jokin kohtaus.

Anna Kareninassa yhdistyvät väkevästi sekä ohjaajan että näyttelijöiden teatteri. Ohjaukselliset ratkaisut tukeutuvat näyttelijöihin, joilta vaaditaan lähes yli-inhimillistä panostusta. Varsinkin Krista Kosonen Anna Kareninan roolissa ja Markus Järvenpää sekä Stefan Karlsson vuorotellen Vronskin roolissa näyttelevät romahtavan parisuhteen partaalla kuin viimeistä päivää ja ylläpitävät esityksen hurjaa intensiteettiä koko sen keston ajan. Kiinnostavana dramaturgisena yksityiskohtana mainittakoon myös kapellimestarin mykkä, mutta fyysisesti vaativa rooli, jonka voisi tulkita ohjaajan alter egoksi. Anna Karenina puhuttelee katsojaa näyttelijöiden kehoilla, joita fyysisesti kuormittamalla, energiatasoja vaihtelemalla ja rytmisesti aksentoimalla liikutetaan näyttämötilassa. Näyttelijäntyössä voi nähdä etäistä sukulaisuutta kotimaisista tekijöistä Jouko Turkan ohjausten psykofyysiseen näyttelijäntyöhön.

Eilen Vronskina oli Markus Järvenpää ja kapellimestarina Stefan Karlsson. He siis vuorottelevat näytelmän kahdessa merkittävimmässä miespääosassa, jotka molemmat ovat fyysisesti mielettömän raskaita. Karlsson vaikutti kiittämään tullessaan nääntyneeltä ja pelkäsin, että hän pyörtyy minä hetkenä hyvänsä. Kapellimestari osallistuu tapahtumiin myös näyttämöllä muutamissa kohtauksissa. Muun ajan hän johtaa paitsi orkesteria myös näyttelijöitä ja ilmehtii kaikki heidän ilmeensä ja vuorosanansa. Mieletön suoritus! Näyttämöllä juostaan, hypitään, loikitaan, ryömitään, krampataan kuin epilepsiakohtauksessa, painitaan, tapellaan, revitään, kieritään, luistellaan jne. Fyysinen kuormitus on todellakin viety äärimmilleen. Lisähaasteena on vielä se, että repliikit pääosin huudetaan ja karjutaan hirvittävällä nopeudella. Välillä roiskuvat hiki ja veri, välillä sataa milloin lunta, milloin vettä (jos teatterissa ilmenee vesivahinko, kannattaa muistaa tämä esitys). Krista Kosonen tekee tässä kyllä monella tavalla aivan uskomattoman roolityön.

Esityksen maailmaa tukee tilataideteoksen omainen lavastus, joka venyy ja liikkuu näyttelijöiden kehojen sykkeessä sekä upea äänimaisema, jolla on tärkeä osuus esityksen rytmittäjänä varsinkin aksentoiduissa kohdissa.

Musiikilla on todellakin suuri osuus tarinassa. Välillä osa soittajista on lavalla näkyvissä. Myös nauhalta kuullaan paikoin mielettömällä voimalla vyöryvää musiikkia. Lavastusta muunnellaan useaan otteeseen katsojien silmien edessä (esirippua ei muutenkaan käytetä). Niinpä lopussa kiittämään tulivat ansaitusti myös lattiamanut. Lisävisuaalisuutta tuodaan mukaan kameratyöskentelyllä. Seinille heijastetaan lähes koko ajan mm. lähikuvia kasvoista tai sellaista, mikä ei ainakaan koko aikaa näyt katsojille.

Leo Tolstoin Anna Karenina on tarina kielletystä, epätoivoisesta ja tuhoon tuomitusta rakkaudesta. Nuori Anna elää järkiavioliitossa vanhemman miehen kanssa, kun hän rakastuu kiihkeästi nuoreen, komeaan Vronskiin. Perhe hajoaa, Anna menettää poikansa, rakastettunsa ja rakkautensa.
Turussa näemme rajun mutta riipaisevan tähän päivään tuodun tulkinnan. Esitys on energinen ja tarkka, intensiteetti tempaa katsojan mukaansa. Itse rakkaustarina etenee taustalla, näyttämölle ohjaus tuo tarinan kohtauksittain, kohdistaen huomion käänteentekeviin tilanteisiin ja päähenkilöiden mielenliikkeisiin. Esitys lihallistaa hetkellisiä tunnetiloja herkästä julmaan, levollisesta raivokkaaseen. Keskiössä on kaiken valtaava intohimo ja sen menettäminen.

Äiti oli varannut viisaasti nenäliinoja mukaansa, koska Anna Kareninan elokuvasovitukset ovat häntä itkettäneet. Liikutus oli kuitenkin niitä harvoja tunnetiloja, joita katsoja ei tuntenut. Ei esitys kyllä mitenkään humoristinenkaan ollut. Katsomista kuitenkin helpotti melkoisesti se, että tunsi tarinan entuudestaan. Tosin jälleen kerran nousi ajatus, että Anna Kareninakin pitäisi lukea uudelleen. Kestoa mekin kritisoimme. Tiivistäminen ei olisi vaikutelmaa pilannut. Nytkin jotkut kohtaukset toistettiin kahteen, jopa kolmeen kertaan. Lopussa Anna tappaa itsensä melko vaivalloisesti ainakin viidesti! Kannatti kuitenkin taas kerran raahautua kotoa kulttuurin pariin!

Helsingin Sanomien varsin osuva arvio löytyy täältä ja Krista Kososen haastattelu arvion ilmestymisen jälkeen täältä.

torstai 31. maaliskuuta 2011

Hilkka Ravilo: Muovikassimies

Jos nelivuotias tukehduttaa koliikkiaan parkuvan vastasyntyneen pikkusiskonsa, onko hän murhaaja? Miten vanhemmat voivat vielä rakastaa lastaan tämän jälkeen? Mitä muistikuvia lapselle tapahtumasta jää ja miten ne vaikuttavat myöhemmin? Ovatko jotkut ihmiset luonnostaan tunneköyhiä, jopa pahoja, kykenemättömiä empatiaan ja rakkauteen? Onko seksissä aina kyse vain ”saamisesta”? Voivatko naiset vaatia miehiltä seksipalveluksia, munaa ilman sitoumuksia, vai haluavatko kaikki naiset rakentaa pesää ja saada lapsia? Haluavatko miehet jatkaa sukua mutta silti pysyä sitoutumattomina? Mihin ulkonäköpaineet ihmisiä ajavat?

Pääni suorastaan kuhisi näistä ja monista muista kysymyksistä lukiessani Hilkka Ravilon uusinta romaania Muovikassimies. Nimiölehdellä on merkintä rikosromaani. Mielestäni se ei ole oikein reilu luokittelu. Kirjassa tapahtuu rikoksia, jopa murha (tarkkaan ottaen parikin, jos nelivuotias voi olla murhaaja), mutta rikosta ei selvitellä eikä mukana muutenkaan ole perinteisiä rikosromaanin aineksia. Oikeastaan olisin toivonut, että murha olisi kokonaan jätetty kirjasta pois, sillä se oli jollakin tapaa jopa turha loppukaneetti tapahtumille.

Kaikki alkaa Varkaudesta, jossa yrittäjäpariskunta saa toisen lapsensa. Vauvalla on todella paha koliikki, johon ei löydy helpotusta. Katastrofi tuntuu vääjäämättömältä, ja ensimmäisen osan lopulla perheen nelivuotias poika Tarmo tukehduttaa siskonsa kuoliaaksi. Tarmo on kirjan päähenkilö. Toisessa osassa siirrytään ajassa nopeasti eteenpäin. Tarmo asuu alkoholisoituneen isänsä kanssa vuokralla rintamamiestalossa pääkaupunkiseudulla. Seurataan hetki Tarmon siviilipalvelusta Helsingin sairaaloissa. Sivarin jälkeen Tarmo ajelehtii hanttihommasta toiseen. Naapurin hehkeä rouva johdattaa hänet seksin saloihin. Osoittautuu, että tällä alalla Tarmolla on tarjottavanaan jotakin, mitä naiset haluavat: mahtava kalu. Tarmo tekee alastonsiivouskeikkoja ja tutustuu moniin naisiin myös tanssiravintoloissa. Hän himoitsee reheviä naisia, joilla on suuret rinnat. Tällaisia naisia onkin tarjolla yllin kyllin, ja he ovat liikuttavan kiitollisia Tarmon kaltaisen komean nuoren miehen kiinnostuksesta. Tarmo ei silti ole oikein tyytyväinen. Hän haluaisi, että naisen kanssa voisi myös puhua, keskustella. Hänen naisensa haluavat yleensä häneltä vain seksiä, tai sitten he puhuvat asioista, joista Tarmo ei halua kuulla. Rakkautta Tarmo ei edes osaa nimetä kaipuunsa kohteeksi.

Tarmo pitää seksistä ja siitä, että naiset yleensä mielellään huolehtivat myös ruokapuolesta. Harmi vain, että naiset pian alkavat suunnitella perhettä ja yhteistä tulevaisuutta. Lapsista Tarmo ei ole tippaakaan kiinnostunut. Niinpä hän alkaa nopeasti valehdella naisille erilaisia tarinoita itsestään. Hän häipyy kylmästi paikalta, kun alkaa tulla puhe pesänrakentamisesta. Hän on isänsä mukaan muovikassimies, jonka maallinen omaisuus mahtuu muovikassiin. Se mukanaan mies siirtyy aina uuden naisen elätettäväksi.

Yllättävä käänne on Tarmon uusi businessidea mullistavasta laihdutuslääkkeestä. En ole varmaan ikinä lukenut mitään yhtä inhottavaa ja vastenmielistä kuin tämä idea on.

Sattuma ajaa joukon Tarmon entisiä naisystäviä sekä muutamia muita naisia perustamaan kollektiivin. Ideana on, että yksinhuoltajaäidit, joita tuntuu olevan liikkeellä todella runsaasti, säästävät asumiskuluissa ja lapseton osakas hoitaa työssäkäyvien lapsia päivät. Tämä kollektiiviasuminen kuvataan kirjassa suorastaan idyllisenä. Kuvion rikkoo vain salaperäinen salmonellatartunta, joka vie koko lapsikatraan sairaalahoitoon. Kun totuus laihdutuslääkkeestä paljastuu, alkaa yksi naisista hautoa kostoa.

Edellinen lukemani Ravilon teos oli hänen toinen romaaninsa Mesimarjani, pulmuni, pääskyni, joka oli todella rankka lukukokemus pedofiliakuvauksineen. Tässäkin samaa aihetta sivutaan. Silti Muovikassimies ei ole ollenkaan niin raskas kuin Mesimarja. Helppo sekään ei silti ole, vaikka omalla tavallaan viihdyttäväkin. Kysymyksiä ja ajatuksia herää kosolti. Ravilo antaa seksuaalisuudesta raadollisen kuvan, samaten parisuhteesta. Kirjassa ainoa normaalin miehen tavoin käyttäytyy Tarmon isä, joka nuorena yritti parhaansa perheen ja vaimon eteen. Katastrofi ei ollut hänen syynsä. Myöhemmin isä löytää uuden naisystävän ja elämä alkaa näyttää paremmalta. Muut kuvatut miehet eivät halua sitoutua pienten lasten hoitamiseen, ja naiset ainakin kuvittelevat, että ulkonäkö on heidän tärkein ominaisuutensa miesten silmissä. Onneksi tämä maailmankuva on ainakin omasta näkökulmastani fiktiota, vaikka pahoin pelkään, että siinä on aimo roiskaus totuutta mukana.

Hilkka Ravilo: Muovikassimies
Myllylahti 2009. 355 s.

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Seppo Jokinen: Koskinen ja taikashow

Jos muistini ei pahasti petä, sain kipinän tamperelaisen Seppo Jokisen komisario Koskisen tutkimuksien lukemiseen toiselta dekkarikirjailijalta, nimittäin Leena Lehtolaiselta, joka mainitsi Jokisen yhdeksi lempidekkaristikseen. Tämä tapahtui vuonna 1999, jolloin Jokinen oli julkaissut jo neljä Koskis-kirjaa: Koskinen ja siimamies, Koskinen ja raadonsyöjä, Koskinen ja pudotuspeli sekä kyseisenä vuonna ilmestyneen Koskinen ja taikashow. Aloitin epäloogisesti tästä viimeksi mainitusta, enkä muistaakseni silloin kauheasti vaikuttunut, vaikka ihan mielelläni kirjan luinkin. Sinnikkääseen tapaani luin sitten aiemmin ilmestyneet, jotka olivat mielestäni paremmin onnistuneita poliisiromaaneja. Vuonna 2000 ilmestyi sarjan viides osa Koskinen ja kreikkalainen kolmio, joka on Jokisen tuotannon heikoin ainakin minun mielestäni. Jossain vaiheessa kirjahyllylleni etsiytyi myös aviomies, joka tykästyi Jokiseen ja Koskiseen, ja myöhemmin lukijoihin liittyi myös tuttavaperheen mies, sitten vaimo, ja tytärkin taitaa lukea näitä nykyään. Fanitamme niin innokkaasti, että puolitoista vuotta sitten matkustimme oikein Tampereella katsomaan, miten Koskinen sopii teatterin lavalle. Hyvinhän se!

Tampereen rikospoliisin komisario Sakari Koskinen on siis oikeastaan kuin perheystävä, jonka kuulumisia seuraamme joka vuosi. Muutama vuosi sitten Seppo Jokinen oli Helsingin kirjamessuilla Suomen dekkariseuran vieraana rikoskirjapaneelissa, ja hän vakuutti, että Koskinen ratkoo rikoksia vielä vanhainkodissakin, mikäli se hänestä on kiinni.
Jokinen kirjoittaa romaanin vuodessa, joten kun ensimmäinen ilmestyi vuonna 1996, on viimevuotinen Räätälöity ratkaisu jo sarjan 15. osa. Vain yksi, vuoden 2009 Lyöty mies, on novellikokoelma, joka tosin sekin vie Koskisen tarinaa varovasti eteenpäin. Onneksi Jokinen on malttanut luopua kirjan nimien kaavamaisuudesta. Kuudes osa on nimeltään Hiirileikki. Romaanista Hukan enkelit Jokinen sai Vuoden johtolanka -palkinnon vuonna 2002.

Jokisen kirjat sijoittuvat siis Tampereelle. Viime sunnuntain Helsingin Sanomissa oli iso koko sivun artikkeli Kaupunki etsii murhaajaa, jossa käsiteltiin suomalaisiin kaupunkeihin sijoittuvia dekkarisarjoja. Seppo Jokinen oli jutussa päähaastateltu. Hän mainitseekin, että sai lukijoiltaan ankaran ryöpytyksen, kun Koskinen kirjassa Koskinen ja kreikkalainen kolmio ratkoo rikoksen Kreikan saaristossa eikä Tampereella. Ulkotamperelaisena olen samaa mieltä tamperelaisten kanssa: Tampere on keskeinen osa kirjoja, eikä Koskisen kannata sieltä kauas lähteä. Jo Koskinen ja taikashow -kirjassa on heikkoutena se, että keskeinen tapahtumapaikka on ruotsinlaiva Silja Europa eikä Tampere.

Koskinen on äärimmäisen tavallinen mies kaikin puolin. Sarjan alussa hän asuu perheineen omakotitalossa lähiössä. Vaimo Raija on töissä pääkirjastossa ja on hiukan vihreä ja taiteellinen. Pariskunnalla on poika Antti, joka sarjan mittaan aikuistuu ja hankkii perheenkin. Sarjan neljännessä osassa avioliitto alkaa olla jo aika pahasti karilla, ja kotiongelmien takia Koskinen oikeastaan heittäytyykin tutkimaan juttua, joka varsinaisesti ei edes hänelle kuulu. Valtion säästöleikkuri ajaa hänet vielä palkattomalle lomallekin, joten aikaa risteilemiseen riittää. Kunto ja terveyskään eivät ole ihan mallillaan, sillä Koskinen polttaa ketjussa ja olutkin maistuu. Myöhemmissä osissa mies innostuu kuntoilusta, ja jostakin arviosta muistan, että jotakin kirjaa moitittiin liiallisesta polkupyörälenkkien kuvailusta. Myöhemmin Koskinen ryhtyy harrastamaan avantouintiakin.

Poliisilaitoksella Koskisen lähimpiä työtovereita ovat Ulla Lundelin, käheä-ääninen ylikonstaapeli Pekki ja urheiluhullu Kaatio. Ainakin Ullan perhe-elämää sivutaan joissakin osissa jonkin verran. Koskisenkin rasituksena ovat sekä jatkuva resurssipula että virkaintoinen esimies. Vapaa-aika tahtoo usein huveta työntekoon, kun tutkinnassa on jokin tavallista vaativampi rikos. Kotiväen on vaikea sulattaa tätä, niin vaimon kuin pojankin. Jokisen Koskis-kirjat ovat realistisempia kuin Reijo Mäen Varekset, mutta eivät ihan niin pilkuntarkkaa poliisityön kuvausta kuin esimerkiksi Jarkko Sipilän Takamäki-sarjan kirjat. Arkisuutta Jokinen itsekin Hesarin haastattelussa korostaa, ja siihen hän pyrkii. Monissa Koskisen tutkimissa rikoksissa käsitellään yhteiskunnallisia ongelmia, kuten työttömyyttä ja sen seurauksia, mutta harvoin Jokinen sortuu mitenkään ongelmakohtia osoittelemaan. Kirjat voi lukea melko leppoisana viihteenä.

Olen kuunnellut aiemmatkin Koskis-kirjojen äänikirjaversiot. Aikaa kirjojen lukemisesta on vierähtänyt sen verran, että rikosjuonesta ei muista enää mitään. Tästä Taikashow’stakin mieleeni oli jäänyt vain se, että Koskinen päätyy tutkimuksia tehdessään Ruotsin-risteilylle, joutuu tekemään kaksi perättäistä risteilyä (kauhea ajatus!) ja viettää jonkun juttuun liittyvän naisen kanssa kiihkeän yön. Muistikuvat olivat oikeat. Myös osasin olla sen verran tarkkana kuunnellessani, ettei syyllinen lopulta ollut kovin iso yllätys. Yksi tarinan keskeisistä henkilöistä on siis taikuri, jonka työskentelyä Jokinen kuvaa pariin otteeseen turhankin tarkasti. Kuunneltuna ne vielä menettelivät, mutta luettuina tuntuvat pitkäveteiseltä toistolta.

Karisto on kivasti valinnut lukijaksi näyttelijä Ola Tuomisen, jonka tumma ääni sopii hyvin Koskiselle ja muutenkin kirjojen tunnelmaan. Tuominen on lukenut tähän asti kaikki Koskiset ja toivottavasti lukee vastedeskin. Taikashow’n lopussa mukaan tulee turkulainen rikosylikomisario Lomakka, jonka turkulaisen puheenparren Tuominen osaa tehdä nautittavasti. Lomakka lähettää terveisiä myös Reijo Mäelle:

”Muualla Suomessa on ihmisillä semmoinen käsitys että täällä Turussa muuan kaljaan ja naisiin menevä yksityisetsivä selvittää kaikki rikokset yksinään.”

Tallennemuoto oli tällä kertaa mp3-levy, joka oli minulle uusi tuttavuus: CD-levyn näköinen kapine, mutta yhdelle levylle on tallennettu koko kirja. Onneksi auton soitin luki myös tätä formaattia, johon ihastuin. Ei tarvitse koko kirjan aikana kertaakaan vaihtaa levyä. Helppoa!

Seppo Jokinen: Koskinen ja taikashow
Kariston äänikirja. Lukija Ola Tuominen. Mp3-levy.
Ilmestynyt kirjana vuonna 1999, 352 s.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Helen Moster: Hylky


Hylky on toinen Pienen esikoiskirjakerhon eli PEKKin kuukaudenkirja. PEKKin toimintaidea on loistava. Kannattaa tutustua tarkemmin sääntöihin ynnä muuhun täältä. Helen Moster on kolmas suomalainen esikoiskirjailija, jonka kirjan olen tänä vuonna jo ehtinyt lukea. Ensimmäinen oli Katja Kaukonen ja Odelma, toinen PEKKin ensimmäinen eli Antti Leikas ja Melominen. Kaikkia yhdistää se, että kirjailijaksi on ryhdytty vasta jo ihan aikuisena, nelikymppisenä tai niillä main. Kansiliepeen esittelyn mukaan Moster on syntynyt vuonna 1961. Ammatiltaan hän on toimittaja ja kääntäjä, joten kirjoittaminen sinänsä ei ole ollut hänelle vierasta.

Hylky on pääosin historiallinen romaani. Tartuin siihen hienoisen varovasti, sillä olen erittäin kiinnostunut historiasta ja pidän historiallisista romaaneista, mutta niiden pitää olla hyvin kirjoitettuja. Moster ei tuottanut pettymystä. Jos sallitaan vertailu, asettaisin hänet kotimaisista tekijöistä akselin Carita Forsgren – Kaari Utrio keskivaiheille, hivenen lähemmäs Utriota kuin Forsgrenia. Mosterin kirjassa romantiikalla ei ole kovinkaan suurta osuutta, mutta historiallisen ajan kuvaus, epookki, on huolellista ja onnistunutta. Silti Moster ei pitkästytä lukijaa liiallisella yksityiskohtien luettelemisella. Forsgrenin esikoisessa Kolmen kuun kuningattaressa draaman kaari pääsee lopussa lässähtämään, mutta Hylky pitää pintansa hallittuun loppuun asti. Aiheensa takia kirja nosti mieleeni myös Tracy Chevalierin teoksen Tyttö ja helmikorvakoru.

Kirjan tarina rakentuu kolmesta ajallisesta ja paikallisesta elementistä. Nykyhetkessä on romaanin minäkertoja, tutkija Anton Saksa, joka löytää syksyn viimeisellä sukellusretkellään hylyn Suomenlahdelta. Anton Saksan ajalehtivaa aiempaa elämää kuvataan pala kerrallaan. Hän saa lopulta otteen omasta elämästään hylyn myötä, kun hän alkaa itsekseen ja salaa tutkia sen alkuperää ja vaiheita. Toinen paikka ja aika on vuoden 1792 Pietari, Katariina Suuren hovi. Katariina alkaa olla jo vanha ja raihnas, mutta virkeyttä tuo uusi kiihkeä rakkaus nuoreen ja komean Platon Zuboviin. Katariina on tilannut Saksasta Meissenin posliinitehtaasta loisteliaan seitsemänsadan osan astiaston, jossa on uniikki ruusunnuppukuvio ja kahvikupeissa joutsenkaulakorva. Samaan lastiin hän päättää tilata rakastajalleen lahjaksi maalauksen hollantilaiselta nuorelta lupaukselta Caspar an den Heidenilta.

Kolmas ja tärkein henkilö, oikeastaan Hylyn päähenkilö, on hollantilaisen kapteenin viisitoistavuotias poika Arne Arnesen. Arnen isä Willem Arnesen kutsutaan vuoden 1792 alussa Vrouw Helenan kapteeniksi syksyn viimeiselle purjehdukselle. Silloin on tarkoitus toimittaa perille keisarinna Katariinan tilaus Pietariin. Purjehduksesta tulee vaarallinen, sillä Itämeri on syksyllä arvaamaton. Lisäkiusana ovat vielä saariston rantarosvot, jotka sytyttävät harhaanjohtavia tulia luodoille houkutellakseen laivat karille. Ennen purjehdusta on kapteenin henkilökohtaisesti käytävä keräämässä tilatut tuotteet Saksasta.

Arne on hintelä ja hiljainen poika, joka haluaisin kiihkeästi taiteilijaksi. Merikapteenin ura on hänelle kauhistus, mutta isä ei ota vastusteluja kuuleviin korviinsa. Piirtäminen on joutavaa tuhertelua, eikä isä huomaa poikansa kiistatonta lahjakkuutta. Willem itse on kiinnostuneempi arkkitehtuurista kuin laivoista, mutta koska isä aikanaan pakotti hänet laivaan, hän tekee nyt samoin omalle pojalleen.

Lukija tietää siis kirjan ensilehdeltä alkaen, kuinka Vrouw Helenan Pietarin-purjehdus päättyy. Se ei kuitenkaan latista lainkaan lukunautintoa, oikeastaan päinvastoin. Nykyhetki ja historia lomittuvat kirjassa hienosti, ja on hauska seurata, miten palat loksahtavat paikoilleen. Anton löytää hylystä posliinikupin, ja vain lukija lopulta tietää, millaisten vaiheiden kautta se on paikalleen päätynyt.

Historialliseksi romaaniksi Hylky on melko lyhyt. Kolme ulottuvuutta vielä hajottaa sitä melkoisesti. Katariina Suuri on kieltämättä kiehtova ja mielenkiintoinen henkilö, mutta romaani ei olisi mielestäni menettänyt mitään, vaikka hänen osuutensa olisi jäänyt kokonaan pois. Sen sijaan olisin mielelläni tutustunut tarkemmin Anton Saksaan ja seurannut hänen työtään hylyn salaisuuden purkamiseksi. Nyt Antonin pariin päästiin kovin harvoin ja lyhyiksi hetkiksi. Arnen ja hollantilaisten tarinaan jää kutkuttavia aukkoja, joita kaikkia ei varmasti kannattaisikaan täyttää. Arnen näkevin silmin kuvataan taideteoksia ja posliinitehtaan miljöötä upeasti. Ne olivat kirjan vaikuttavimpia osuuksia lopun myrskyävän meren lisäksi. Hienosti Moster kuvaa myös alussa Antonin sukellusta ja hylyn löytymistä.

On mielenkiintoista nähdä, millaisen aiheen Moster valitsee seuraavaan kirjaansa. Hylky on niin lupaava, että olisi pettymys, jos se jäisi tekijänsä ainoaksi. Tätä lukiessani harmittelin moneen kertaan, etten aikanaan ehtinyt kovin tarkkaan seurata Vrouw Marian hylyn löytymisen ja hylyn tutkimisen uutisointia. Onneksi Moster on liittänyt kirjan loppuun hyvän kirjallisuusluettelon, josta voi etsiä haluamaansa lisätietoa Itämeren hylyistä.

Helen Moster: Hylky
Avain 2011, 253 s.

torstai 24. maaliskuuta 2011

Märta Tikkanen: Emma ja Uno. Rakkautta tottakai

Märta Tikkaseen törmäsin syksyn ja talven aikana pariinkin otteeseen lehtien sivuilla. Muistan hänen aikaisemmassa haastattelussa kertoneen tyttärestään Sofiasta, joka asuu äidin lähellä, mutta tarvitsee jatkuvasti tukea. Tikkanen on kirjoittanut tyttärestään kirjankin: Sofia aikuisena, Elämää MBD:n kanssa (1998). Myöhemmässä lukemassani jutussa puhuttiin Tikkasen juuri ilmestyneestä kirjasta Emma ja Uno, joka kertoo Tikkasen äidinpuoleisten isovanhempien erikoisen tarinan. Kiinnostuin kovasti, sillä Tikkasen ja hänen miehensä Henrik Tikkasen tuotanto on jäänyt melko vähälle lukemiselle osaltani. Haluaisin tutustua persoonalliseen taiteilijapariskuntaan paremmin.

Luen parhaillaan myös Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen teosta Aloittamisen taito. Siinä tekijät luokittelevat erilaisia kirjojen aloituksia ryhmiksi, ja yksi niistä on pähkinänkuori. Siinä kirjan tarina on heti alkuun tiivistetty lyhyesti ja sitten aletaan varsinaisesti kertoa. Tikkanen käyttää Emmassa ja Unossa pähkinänkuorialoitusta:

Kun he tapaavat Emma on kahdeksantoista, vajaan vuoden päästä he ovat naimisissa. Ensimmäinen lapsi syntyy kun hän on yhdeksäntoista, sen jälkeen lapsia syntyy joka vuosi, kaikilla eri syntymäpaikka. Kun kuudes syntyy hän on kahdenkymmenenviiden ikäinen, pariskunta asuu erillään. Hän kirjoittaa miehelleen rakastavia kirjeitä, kirjoittaa usein.

Tulee sisällissota ja kaksi maailmansotaa, inflaatio vie sen mitä hänen perinnöstään on jäljellä. Hänen turvapaikkansa, huvila esi-isien maalla, luovutetaan Neuvostoliitolle Suomen jatkosodan jälkeen, hän ei näe sitä enää koskaan.
Kuuden lapsen elatus jää täysin hänen harteilleen, hän on heidän elämänsä keskipiste, suuresti rakastettu, kuollessaan hän on seitsemänkymmentäkaksivuotias.

Vain isovanhempien välirikko ja avioero jäävät pähkinänkuoren ulkopuolelle. Vaikka ajatus kaiken paljastamisesta jo etusivulla voi tuntua oudolta, toimii se silti ällistyttävän hyvin ainakin tällaisessa kirjassa, jonka pohjana on oikea eletty elämä. Tikkasella ei ole muistikuvaa äidinisästään Uno Stadiuksesta, mutta äidinäiti Emma kuoli, kun Tikkanen oli 17-vuotias. Isoäiti oli Tikkaselle läheinen, sydänystävä, mutta miehistä ja rakkaudesta hän ei ainakaan muista heidän keskustelleen.

Kirjan lopussa Tikkanen kertoo lähes yliluonnollisen kokemuksensa, joka oli sysäyksenä kirjan kirjoittamiselle. Isoisä Uno oli erittäin kiinnostunut psykologisista ilmiöistä ja mm. unista. Siksikin tapahtuma on ollut Tikkaselle merkityksellinen.

Emman ja Unon tarinaa Tikkanen lähtee kerimään auki alusta, siitä hetkestä, kun pariskunta tapaa toisensa. Hän muistuttaa, että iso osa kirjassa kerrotusta on fiktiota, koska kirjeenvaihto ei ole säilynyt kokonaan, eikä Emma esimerkiksi ole pitänyt ainakaan säilynyttä päiväkirjaa. Paljon jää siis arvailujen varaan. Kun Emma ja Uno kohtaavat, on Emma siis kahdeksantoistavuotias, kokematon, kartanonomistajan toisen avioliiton ainokainen, sisarpuoliaan huomattavasti nuorempi kaunotar. Uno on jo kaksikymmentäseitsemänvuotias ja kansanopiston rehtori. Uno lumoaa Emman ja muutkin kaunopuheisuudellaan, innostuksellaan ja aatteillaan tuota pikaa. Emman isä hieman epäröi, mutta ei osaa asettua lempityttärensä onnen tiellekään. Tikkanen on lainannut kirjaansa otteen Unon kirjeestä, jossa hän kertoo kihlauksestaan äidilleen. Tarkoituksena on lähettää terveisiä isälle, jonka kanssa Unolla on huonot välit:

Hän on nimeltään Emma, hänen isänsä on tilanomistaja Carl Arkadius Sjödahl, joka omistaa Öfverbyn kartanon Kirkkonummen pitäjässä. - - - Hän [Emma] on käynyt Brobergska samskolanin, on järkevä ja vaatimaton olento jolla on hillityt mielipiteet, lyhyesti sanoen kestävää ainesta.
Voisin hyvinkin mennä syksyllä naimisiin. Emman myötä saan Kirkkonummelta Hulluksen tilan jonka hän on perinyt. - - - Ukon kuoleman jälkeen voin odottaa toistakin perintöä, luultavasti minusta tulee Öfverbyn omistaja, sillä ainoa poika on asunut jo monta vuotta ulkomailla. Naimakauppa on siis taloudelliselta kannalta varsin edullinen. - - - Niin, unohdin sanoa että Emma on läpikotaisin terve.

Ei siis sanaakaan rakkaudesta Unon puolelta, ei nyt eikä myöhemmin. Tikkanen etsii rakastavia sanoja Unon kirjeistä suurennuslasilla, turhaan. Emma sen sijaan on rakastunut koko nuoren sydämensä voimalla, eivätkä mitkään tulevat vastoinkäymiset muuta tätä tosiseikkaa vielä vuosiin. Häät vietettiin vuonna 1898.  Uno osoittautuu oitis kelvottomaksi aviomieheksi, joka odottaa vaimoltaan huolenpitoa ja tottelevaisuutta. Unon ihannevaimo tukee ja kannustaa aviomiestään kaikissa tämän pyrkimyksissä eikä rasita miestään kotiasioilla tai muilla turhanpäiväisyyksillä. Unolla on suuria suunnitelmia, jotka koskevat kansansivistystä, raittiusaatetta ja erilaisia kirjallisia töitä. Valitettavasti hän on luonteeltaan herkästi innostuva mutta nopeasti kyllästyvä. Hän myös nauttii kiistelystä ja saa helposti vihamiehiä erityisesti konservatiivisista piireistä. Ikävä kyllä näillä piireillä on paljon taloudellista vaikutusvaltaa. Emman äidinperinnön pariskunta tuhlaa parissa kuukaudessa Saksassa häiden jälkeen. Emman tietämättä Uno on myynyt Emman äidinperintönä saaman Hulluksen tilan. Tämä muuttaa lopullisesti Emman isän käsityksen vävystään. Suomeen palattuaan Uno pestautuu toimittajaksi vaasalaiseen lehteen eikä tyydy kirjoittamaan niin kuin venäläiset haluavat. Pian perhe joutuukin lähtemään Ruotsiin, ennen kuin Uno joutuu todella pahoihin hankaluuksiin valtiovallan taholta.

Emman pelastus on anoppi Julia, joka on perin juurin järkevä ja rakastettava ihminen. Monet kerrat Julia hoitaa koko Emman ja Unon lapsikatrasta tai on Unon mukana Ruotsissa hoitamassa tämän taloutta. Pariskunta saa siis lapsen joka vuosi. Esikoinen syntyy Vaasassa, seuraavat Ruotsissa eri paikoissa sen mukaan, missä Uno milloinkin työskentelee. Kuudetta lastaan odottaessaan Emma muuttaa takaisin Kirkkonummelle, eivätkä puolisot enää koskaan asu yhdessä. Ainainen rahapula ja ahdinko hellittävät, mutta Emma ikävöi miestään ja lapset isäänsä. Pitkään he kuitenkin vielä elättelevät toivetta yhteisestä kodista ja paikoilleen asettumisesta.

Tikkanen kuvaa tarkasti Unon heittelehtivää uraa. Kun Uno kiertää luennoimassa Ruotsissa ja Norjassa, Emma kamppailee pitääkseen lapsensa hengissä ja leivässä. Kun Emman isä kuolee, testamentti repii puolisoiden välejä. Lopullisen välirikon syy jää kuitenkin epäselväksi. Tosiasia kuitenkin on, että vaikka Uno muuttaa takaisin Suomeen, hän ei enää ole tervetullut perheensä luo. Emma hakee hänestä eroa ja hänestä tulee kuuden lapsen yksinhuoltaja. Tosiasiallisesti näin on ollut avioliiton aikanakin. Uno ei ole hyvistä aikomuksistaan huolimatta juurikaan pystynyt tukemaan perhettään rahallisesti. Lähellä taisi olla, ettei hän pyytänyt vaimoaan lähettämään rahaa hänelle.

Tikkanen kirjoittaa eläytyvästi. Välillä hän pohdiskelee lukijan kanssa, mitä on mistäkin tiedonmurusta pääteltävä. Mitään selitystä hän ei kuitenkaan Unon käytökseen etsi. Uno tuntuu olevan herkkä, samaten taipuvainen masennukseen. Tarmon ja innostuksen puuskat ovat silti yleisempiä. Uno vaikuttaa myös kärsivän ADHD:sta, niin poukkoilevaa hänen elämänsä on jatkuvine muuttoineen ja uusine työpaikkoineen. Lisäksi hänellä on ikävä tapa kääntää mielessään tapahtumat jälkeenpäin niin, että muut ovat aina syyllisiä vastoinkäymisiin, milloin Emma, milloin joku yhteistyökumppani

On hienoa saada sukeltaa 1900-luvun vaihteen ja alun Suomeen, osin Ruotsiinkin. Aikamatkailu on mukavaa, kun voi vain omassa nojatuolissaan kohotella kulmiaan kummalliselle aviomiehelle ja kiristellä hampaitaan, kun Emma vannoo rakkauttaan ja pyytelee välillä anteeksi mieheltään itsensä ja lasten aiheuttamaa häiriötä. Kuin ihmeen kaupalla pariskunnan tiheään tahtiin syntyneet lapset pysyvät kaikki hengissä aikuisiksi asti. Perhe hitsautuu yhteen tiiviiksi kokonaisuudeksi, jossa sisarukset auttavat toisiaan ja huolehtivat äidistään. Tikkanen onnistuu hyvin pitämään tarinan koossa, vaikka usein tämänkaltaiset tosihenkilöihin perustuvat kirjat kadottavat loppupuolella jännitteensä. Ihmisen elämässä kuitenkin useimmiten ainakin tapahtuu eniten ennen vanhuusikää.

Emma on rakastava ja kärsivällinen vaimo ja äiti. Hän ei lannistu vastoinkäymisistä, vaan tarttuu tarmokkaasti toimeen valittamatta. Miehestään hän ei halua kuulla pahaa sanaa edes rakkaalta isältään. Elämänmyönteisyys, sitkeys, lannistumattomuus ja rakastettavuus ovat adjektiiveja, joilla kirjan päähenkilöksi nousevaa hienoa naista voisi kuvailla.

Märta Tikkanen: Emma ja Uno. Rakkautta tottakai (Emma&Uno – visst var det kärlek)
Suomentanut Liisa Ryömä. Tammi 2010. 250 s.