Marja-Sisko Aalto: Tappavaa lunta

Hieman heikossa lähtöasetelmassa kirjan kirjoittaja on kiinnostavampi kuin kirja itse. Pahasti ollaan hakoteillä, jos asetelma on edelleen sama silloin, kun kirjan kannet suljetaan.

Valitettavasti näin on Marja-SiskoAallon dekkarin Tappavaa lunta kohdalla. Aallon muistan minäkin sukupuolensa korjauttaneena rovastina, joka sittemmin ryhtyi kirjoittamaan dekkareita. Esikoista Murha tuomiokapitulissa (Icasos, 2013) en ole lukenut. Kirja sai lempeän nuivahkot arvostelut, ja jatkoa on siis seurannut.

Tappavaa lunta käynnistyy prologilla Lapin sodan alkumetreiltä surullisesta tapahtumasta, jossa joukko suomalaisia sotilaita törmää saksalaisten jälkeensä jättämään viinavarastoon. Ankarat sotavuodet vaativat veronsa, ja sotilaskuri pettää. Miehet lankeavat ryyppäämään siltä seisomalta. Humalapäissään uhoavat aseistetut, tappamaan koulutetut miehet ovat riski, joka myös laukeaa. Ryypiskelyä hillitsemään tulleet saavat ankean lopun. Veriteot päätetään kuitenkin yksissä tuumin salata.

Nykyhetkessä dekkarin päähenkilö on kuopiolainen vanhempi konstaapeli Anette Savolainen. Naispoliisilla on joukko perhehuolia, kuten sukupuoliset halunsa kadottanut aviomies. Työasiat käynnistyvät tällä kertaa peltikolarista Kanttilan kulmilla. Corolla on hylätty lumipenkkaan onnettomuuden jälkeen, mutta kuljettaja jäljitetään nopeasti. Autosta löytyy jälkiä huumeista, ja kiinni otettu kuljettaja alkaa saman tien pelätä henkensä puolesta niin, ettei enää suostuisi lähtemään putkasta.

Pian saadaan myös ensimmäinen ruumis, kun menestyvän liikemiessuvun jäsen pistetään kylmäksi kotiovellaan. Yllättäen talon näyttävä rouva paljastaa poliiseille, että hienon omakotitalon olohuoneen parketin alla on huumekätkö. Corolla-kuskin ja murhan uhrin välillä on linkki, jonka avulla poliisit koettavat lähteä tapausta ratkomaan. Oikeuslaitos ei kuitenkaan anna pitää ihmisiä putkassa edes näiden itse sitä halutessa, joten uusia uhreja on luvassa.

Aalto luistelee todella ohuella jäällä yhdistellessään Lapin sodan aikaisia tapahtumia seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin toimivaan huumerinkiin. Uskottavuuden rippeetkin varisevat, kun päästään lopullisen ratkaisun äärelle. Ihan kaikkea en sentään sulata, vaikka fiktiolle paljon annan liikkumavaraa! Tarina on todella naiivi.

Mielenkiintoisimmaksi anniksi Tappavassa lumessa jää ristiinpukeutujien elämäntapaan tutustuminen. Poliisit nimittäin törmäävät jo tutkinnan alkumetreillä miehiin, jotka haluavat ainakin välillä pukeutua naisten vaatteisiin. Miten se sitten liittyy itse juonenkulkuun, onkin jo toinen kysymys.

Marja-Sisko Aalto: Tappavaa lunta

Icasos 2015. 248 s.

Arvostelukappale, Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistumine tapahtuu siten, että  kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun. 

Juttu kirjoitettu 15.6.2015.

Lauri Mäkinen: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset

”Elämässä on tärkeää erottaa, missä kulkee raja intohimon ja pakkomielteen välillä.”

Paljon olen ehtinyt lukea, mutta koskaan ennen en ole lukenut teosta, jossa rikosta ratkoo suomalainen lähetyssaarnaaja vuonna 1924 Ambomaalla Lounais-Afrikassa. Haluaisin todella tietää, mistä Lauri Mäkinen on saanut idean ja pohjatietonsa esikoisromaaniinsa Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset. Teoksessa siis ratkotaan rikosta, murhia itse asiassa, mutta se on paljon enemmän kuin ’vain’ dekkari - jos tämä ilmaus sallitaan edes lainausmerkeillä.

Kirjan nykyhetki on siis vuosi 1924, mutta tapahtumat alkavat jo melkein neljäkymmentä vuotta aikaisemmin, 1880-luvun lopun Helsingistä. Nuoret miehet opiskelevat lähetyssaarnaajiksi. Kutsumusta ja tiukkaa tahtoa vaaditaan, sillä Afrikan pakanoiden käännyttäminen ei ole helppoa. Sääntönä on ollut, että vaimon saa mukaansa vasta kahden vuoden kenttätyön jälkeen. Jääräpäiselle Tobias Johanssonille tämä ei käy. Hän on rakastunut ja haluaa vaimon mukaansa heti. Muussa tapauksessa saa koko lähetystyö jäädä.

Tapahtumat kuitenkin käynnistyvät vuodesta 1924. Lähetysaseman työntekijä Martta herättää Tobiaksen keskellä yötä: vanha kappeli on tulessa. Palopaikalle rientävä Tobias löytää kappelin pihalta pahoin palaneen tajuttoman naisen, paikallisen kuuluisuuden ja arvovaltaisen Inene Kamenjentyttären. Seuraavana aamuna raunioita tarkastellessaan Tobias näkee, että kappelin sisällä on pahoin palanut ruumis. Kappelin seinä kuitenkin romahtaa ruumiin päälle, eikä siitä jää jäljelle mitään tutkittavaa.

Tobias koettaa saada brittihallintoa edustavan upseerin kiinnostumaan tapauksesta. Oliko raunioihin jäänyt ihminen Inene Kamenjentyttären aviomies? Kukaan muu ei vaikuta olevaan kadoksissa. Vaikeuksia kuitenkin ilmenee, kun paikallisten asukkaiden tietäjä haistaa Martan, Tobiaksen suojatin, noidaksi ja murhaajaksi. Tämä merkitsee kuolemantuomiota, mutta Tobias tekee kaikkensa pelastaakseen Martan.

Tarina etenee vuoroin nykyhetkessä ja menneisyydessä siten, että mennyt vähitellen saavuttaa nykyhetken. Väliin on vielä punottu katkelmia Tobiaksen päiväkirjamerkinnöistä. Rakenne ei ole uusi ja ihmeellinen, mutta Mäkinen saa sen toimimaan täydellisesti. Nykyhetken ihmisten taustat ja motiivit avautuvat pala kerrallaan, ja kuva alkaa hahmottua lukijan päässä vähitellen. Samalla saavat selityksensä Tobiaksen murhatutkimuksen kiemurat. Selvennettäköön, että Tobias ei ole mikään näsäviisas salapoliisihahmo, vaan totinen lähetyssaarnaaja, joka haluaa totuuden esiin suojellakseen omiaan.

Kirjassa tapahtuu useita rikoksia, jotka liittyvät yhteen ja jotka lopussa ratkaistaan. Syyllinen siis selviää. Mutta kuten jo alussa mainitsin, ÄKK, VKK on enemmän kuin lähihistoriallinen rikosromaani. Se kertoo suomalaisten lähetyssaarnaajien mahdottomalta näyttävästä työstä luterilaisuuden levittämiseksi. Suomalaisten oppi on ankaraa ja idealismi erityisesti Tobiaksella korkealla tasolla. Kastetun pitää jättää kaikki vanhaan pakanakulttuuriin liittyvä taakseen ja irtisanoutua täysin vanhoista tavoista ja perinteistä. Tobias saa kuitenkin rankalla tavalla huomata, että ihanteellisuudella on kova hintansa. Oppi voi kääntyä myös opettajaansa vastaan. Mäkinen kuvaa hienovireisesti Tobiaksen ja muiden lähetyssaarnaajien muuttumista ja kasvua, pettymyksiäkin. Arki ja ideat eivät todellakaan aina kohtaa.

Lähetystyö vaikuttaa toivottomalta, sillä heimojen jäsenet eivät näe etua valkoisten uskontoon vaihtamisessa. Usko horjuu monesti, mutta sisulla miehet ja vaimot jatkavat osakseen langennutta tehtäväänsä. Työtä hankaloittavat vielä reviirille tunkevat kilpailijat eli anglikaanit ja erityisesti katoliset. Suomalaiset joutuvat turvautumaan ovelaan politiikkaan taatakseen valtaamansa etupiirin omalle kirkolleen. Uskonto, siirtomaa- ja maailmanpolitiikka sekoittuvat monin tavoin, eikä aina ole ihan selvää, kuka lankoja pitelee.

Kun taustalla vielä on menneen ajan Afrikka tarkasti ja uskottavasti, romantisoimatta kuvattuna, on lopputulos melkoinen lukupaketti. Hyytävimpiä kohtauksia teoksessa on Tobiaksen matka saksalaisten keskitysleirille, jossa on tarkoitus tuhota täydellisesti harmeja aiheuttanut afrikkalaisheimo. Rotusotaa käyvät saksalaiset näyttävät harjoittelevan tulevaa varten… ”Ei ole viisasta lähettää neekeriä asioille sellaiselle alueelle, jossa käydään rotusotaa. Ei siinä ehdi kukaan selvittää sattuuko joku olemaan herero vai ambo. Tappamisen alkuun päässeet sotilaat eivät ole aina niin tarkkoja nyanssien suhteen, kuten varmasti myös ymmärrätte.”

Kansiliepeen perusteella Lauri Mäkinen on ammatiltaan yhteiskuntasuhdekonsultti. Miehellä on takanaan kaksi korkeakoulututkintoa ja työsuhteita ulkomailla. Mikään ei tunnu selittävän, miksi Mäkinen on kirjoittanut tällaisen kirjan. Aamun kirja -ohjelman haastattelussa Mäkinen kertoo, että alkuperäinen idea oli kirjoittaa vaihtoehtohistoria, jossa Suomen oli onnistunut hankkia itselleen oma siirtomaa. Sitten kuitenkin oikea historia alkoi kiinnostaa enemmän. Mielenkiitoinen teos, kerta kaikkiaan!

Lauri Mäkinen: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset

Siltala 2015. 437 s.

Arvostelukappale. 

***
Näin olen hehkuttanut Lauri Mäkisen esikoisromaania vuoden 2015 toukokuussa, tuoreeltaan kirjan luettuani. Intoni Mäkisen teoksen hienoudesta ei ole hiipunut, ja olen todella iloinen, että samaa mieltä kanssani olivat myös toiset Vuoden johtolanka 2016 -raatilaiset. Valitsimme Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyykyset Vuoden esikoisdekkari 2016 -kunniakirjan saajaksi. Tässä perustelumme:

Lauri Mäkisen teos Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset on miellyttävä yllätys niin aihepiiriltään kuin käsittelytavaltaan. Tuskin koskaan on kirjoitettu dekkaria, joka sijoittuu lähetyssaarnaajien pariin Afrikassa Ambomaaksi nimetyn Pohjois-Namibian alueelle. Tehtävä tuntuu mahdottomalta, mutta Mäkinen ei tingi kirjallisesta laadusta eikä jännityksestä. Hän kuvaa taidokkaasti ja paneutuneesti suomalaisten 1900-luvun alun lähetyssaarnaajien tavoitteiden ja todellisuuden ristiriitoja, keskinäistä kilvoittelua, afrikkalaisyhteisöjä sekä kristinuskon eri suuntien valtataistelun kaavussa harjoitettua kolonialismia Afrikassa.

Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset uhmaa genrerajoja. Se on yhtä aikaa taidokas rakkauskertomus, jännittävä murhamysteeri ja yhden maailman kattava laajojen mittojen lukuromaani – esikoiseksi täysin ja poikkeuksellisen kypsä teos. 

Lauri Mäkinen ja kunniakirja.
Kuva Suomen dekkariseura, Olli Turunen.

Latteaa sanoakin, että seuraavaa kirjaa jo kovasti odottelen. 

Pauliina Susi: Takaikkuna

Oletko tarkistanut, palaako tietokoneesi kameravalo? Seuraako joku tällä hetkellä Sinua tietokoneesi tai älypuhelimesi kautta? Mihin kaikkiin tietoihisi voi päästä sähköisiä reittejä pitkin? Pankkitietoihisi? Terveystietoihisi? Sähköpostiisi? Facebook-tilillesi? Jollet ole tällaisia aiemmin juuri miettinyt, varmasti mietit Pauliina Suden Takaikkunan luettuasi.

Takaikkuna on toimittaja-kirjailija Suden viides romaani. Olen itse lukenut vain Suden esikoisromaanin Ruuhkavuosi (Tammi, 2005), jota markkinoitiin humoristisena ja kepeänä teoksena mutta jota pidin hyvinkin realistisena ja armottomana kuvauksena nykynaisen elämän suorituskeskeisyydestä. Takaikkuna on Suden toistaiseksi laajin teos ja aiheiltaan hyvin ajankohtainen.

Sosiologi Leia Laine on aloittelemassa valtion mahdollisesti rahoittamaa projektia, jossa on tarkoitus auttaa seksinostoon addiktoituneita miehiä. Projektilla on luonnollisesti esikuvansa Ruotsissa, mutta kuten arvata saattaa, Suomessa työ kohtaa ankaraa arvostelua ja vastustusta jo alkumetreillä. Sensaatiokeskusteluohjelmaa vetävä tv-tähti on haistanut kunnon skuupin ja kutsunut Leian haastateltavakseen perjantai-illan ohjelmaansa.

Saman tien helvetti on irti. Leia alkaa välittömästi saada nimettömiä uhkaus- ja solvausviestejä puhelimeensa. Facebook-profiiliin tulee kaveripyyntöjä ja ystävien kannustusviestejä, mutta kuka oikeasti on kuka sielläkään? Viestinnän reaaliaikaisuus näyttäytyy karuna. Jo taksikuski tuntuu tietävän, kenet on tv-studion ovelta kyytiin ottanut. Myös uhkausviestien lähettäjä kertoo tietävänsä, missä Leia asuu.

Lukijan kannalta tilanteen painostavuutta lisää näkökulma, jossa Leian elämää seurataan netin ja älylaitteiden kautta. Land-o on seurannut Leiaa jo pitkään, mutta Leian tv-esiintyminen saa pakkomielteelle aivan uudet kierrosluvut. Kun tv-ohjelman nettisivujen keskustelupalsta räjähtää vihapuheesta, alkaa Land-o ruokkia tilannetta kaikin osaaminsa keinoin. Ja niitä totisesti riittää.

Leian projektin rahoitus on oikeusministeri Tarmo Häkkilän käsissä. Häkkilä on uunituore tehtävässään, sillä puolueen aiempi ministeri on juuri joutunut eroamaan skandaalin takia. Kuopiolaisministeri edustaa nimeämättä jäävää puoluetta, joka vastustaa kiivaasti maahanmuuttoa ja seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksia. Leia Laine on Häkkilälle kuin punainen vaate. Tilannetta ei helpota, että Häkkilä on öisessä kansanedustajayksiössään antautunut nettikeskusteluun nuoren naisen kanssa. Tilanne pääsi pahasti riistäytymään humalaisen ministerin lapasesta, ja jälkikäteen virheen korjaaminen tuntuu käyvän mittaamattoman kalliiksi. Monella tavalla. Onneksi tehokas avustaja tuntuu tietävän oikeat ihmiset.

Kuvioon liittyy vielä Leian lukioikäinen tytär Viivi, joka on luokkatovereittensa kanssa Ruotsin-risteilyllä. Ylisuojeleva yksinhuoltaja Leia näkee painajaisia vaaroista, joihin Viivi voi laivalla joutua, mutta pahimmat painajaiset eivät pääse lähellekään totuutta. Loppumetreillä panokset ovat todella kovat, eikä kukaan tunnu lopulta pitelevän ohjaksia käsissään. Kun tappajan on usuttanut saaliinsa perään, on käskyä vaikea perua.

Yli viisisataasivuinen tiiliskivi piti loistavasti otteessaan. Kevään 2015 hallitusneuvottelujen alkumetreillä luettuna teokseen tuli vielä aimo annos ajankohtaisuuslisää. Suden henkilöt ovat pelottavan todentuntuisia, ja trillerimäisesti kiihtyvä tapahtumien tempo on piinaava. Lopussa tosin on hieman turhan pitkäksi venähtävä häivytysjakso, jossa vielä huolella kurotaan kaikki juonensäikeet yhteen. Sieltä olisi voinut hieman tiivistää.

Vaikka lukija tietää oikeastaan koko ajan hieman enemmän kuin Leia tai ministeri Häkkilä (joka kuvataan muuten varsin vastenmieliseksi mieheksi), säilyy jännitys silti yllättävien käänteiden ja sopivasti lukijalta salattujen yksityiskohtien ansiosta. Internet on tosiaan nykyajan Takaikkuna!

Pauliina Susi: Takaikkuna

Tammi 2015. 555 s.

Arvostelukappale.

Upean kannen on tehnyt Sanna-Reeta Meilahti.

***
Näin siis kirjoitin Pauliina Suden Takaikkunasta toukokuussa 2015, juuri kirjan luettuani. Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran toukokuisella Bloggariklubilla, jonka järjestivät Kansallisteatteri ja Bonnier yhdessä. Tilaisuudessa haastateltiin koko joukko kirjailijoita, Pauliina Susi yhtenä heistä. En aivan valtavasti vielä esittelyn perusteella kirjasta innostunut, mutta tällä hetkellä on jo yleistä tietoa, että Takaikkunasta tuli Vuoden johtolanka 2016 -voittaja. Valitettavasti kirja on vajaan vuoden kuluessa muuttunut vain entistäkin ajankohtaisemmaksi ja siinä maalattu pelottava kuva maailmasta entistäkin todennäköisemmäksi ja mahdollisemmaksi.

Pauliina Susi juuri ennen virallista
Johtolanka-pakintojenjakoa
8.2.2016.

Johtolanka-raadin palkintoperustelut on hyvä lainata sellaisinaan tähän, olehan niitä itse ollut mukana sorvailemassa:

Digitaalisen maailman uhat ovat yhtä fantastisia kuin mahdollisuudetkin. Ne koskevat jokaista, jos tuolla jossain on joku, jolla on riittävästi pahaa tahtoa ja taitoa käyttää sitä. Tästä kertoo Pauliina Suden trilleri Takaikkuna, jossa prostituoituja käyttäville miehille tukipalveluja suunnitteleva päähenkilö joutuu nettivelhon uhriksi.

Pauliina Suden romaani erottuu monella tavalla edukseen vuonna 2015 ilmestyneistä suomalaisista dekkareista. Aihe – verkkourkinta – on uusi ja ajankohtainen, ja laajan lähdeaineistonsa avulla Susi pääsee siinä poikkeuksellisen syvälle: hän kuvaa suorastaan pelottavalla tavalla miltei jokaisen arkipäivään kuuluvien verkkosovelluksien tietojen käyttämistä seurantaan ja jopa häirintään.

Susi on myös taitava kirjoittaja. Kirjan tyyli heijastelee tapahtumien etenemistä. Alun kepeähköstä kerronnasta edetään kauhun tunnelmiin sitä mukaa, kun päähenkilön elämä murenee. Hitchcockmaisen tunnelman lisäksi Susi ammentaa aineksia niin politiikan kuin Star Warsinkin elementeistä.

Takaikkuna uudistaa onnistuneesti suomalaista dekkarigenreä. Susi kuvaa arjen muuttumista kauhuksi ilman tavanomaisia ja yleisiä kliseitä. Kyseessä on sekä kaunokirjallisesti taidokas että kansainväliset mitat täyttävä yhteiskunnallinen trilleri. 

Palkintotilaisuuden jälkeen meillä raatilaisillakin oli mahdollisuus keskustella kirjailijan kanssa ja kysellä kirjan syntyprosessista. Susi kertoi idean lähteneen liikkeelle netin vihapuheesta ja sen kovenemisesta ja yleistymisestä. Kirjailija väittää olevansa tietoturva-asioissa täysi maallikko, vaikka kirjasta sellaista käsitystä ei saa. Onneksi kirjoittaja voi hyödyntää toisten asiantuntemusta, ja Takaikkunan takaa löytyykin myös esimerkiksi tietotekniikkakirjailija Petteri Järvisen vankkaa osaamista. Susi kertoi myös, että ajatuksena ei ollut kirjoittaa varsinaisesti dekkaria, mutta tarkoitus oli kirjoittaa kirjasta mahdollisimman jännittävä. Siinä Susi on totisesti onnistunut! Aina pitää kysyä myös mahdollisesta jatkosta, ja ilokseni voin kertoa, että sitä on Takaikkunallekin tulossa. Lukijat ovat kuulemma ainakin kovasti kyselleet, mitä kuuluu ministeri Häkkilän vaimolle!

Jos kiinnostuit Takaikkunasta, Sinulla on mahdollisuus voittaa itsellesi kirjailijan signeeraama kappale teosta eiliseen Johtolanka-juttuuni kommentoimalla. Muista jättää kommentti sunnuntai-iltaan (14.2. klo 19) mennessä!

Onnittelut vielä kerran Vuoden johtolanka 2016 -voitosta, Pauliina Susi! 

Vuosi kakkua takana eli Johtolanka-raatilaisen tunnustuksia

Koska hyvin usein olen ajatellut erilaisten kirjapalkintoraatien valintoja seuraillessani, että ne valitsevat yleensä väärin, ei minua ollut kovinkaan vaikea houkutella Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkintoraadin jäseneksi. Ajattelin, että tällä kertaa saisin syyttää ainakin osittain itseäni, mikäli valinnoissa olisi jotain purnattavaa!

Suomen dekkariseuran sivuilla todetaan Johtolanka-palkinnosta näin:

Suomen dekkariseura ry:n Vuoden johtolanka -palkinto myönnetään vuosittain edellisen vuoden merkittävästä kotimaisesta dekkariteosta. Aluetta ei ole rajattu tarkasti; palkituksi voi tulla esimerkiksi romaani, novellikokoelma, elokuva, kuunnelma, tv-sarja, tutkielma tai muu alaan liittyvä merkkiteko. Palkinnon tarkoituksena on kiinnittää huomiota kotimaiseen jännityskirjallisuuteen ja muuhun alan piirissä tehtävään työhön. Ensimmäinen palkinto jaettiin vuonna 1985.

Palkinnon myöntää Dekkariseuran vuosikokouksen nimittämä kolmihenkinen asiantuntijaraati, joka työskentelee kaksi kautta peräkkäin. Tämänhetkiseen raatiin kuuluvat Kirsi Hietanen, Kai Hirvasnoro ja Jonna Lehtinen.

Raatilaisuus on ollut mielenkiintoinen, jonkin verran työllistävä ja samalla miellyttävä velvoite. Miellyttävyyden kannalta ei suinkaan ole ollut vähäpätöinen seikka, että muut raatilaiset ovat todellisia asiantuntijoita ja että heidän kanssaan työskentely on sujunut saumattomasti. Jonnan sattuman oikusta tunsin jo entuudestaan, koska olemme olleet pienen hetken kollegoja. Jonna on seuran hallituksen jäsen, joten hän toimi raatimme puheenjohtajana eli käytännössä sihteerinä lähetellen sähköposteja kustantajille ja milloin mihinkin. Kai taas on Kansan Uutisten päätoimittaja ja innokas Päätalo-fani. Hän on esimerkiksi pitänyt Päätalon matkassa -nimistä blogia lehden verkkosivuilla. 

Johtolanka-palkinnon lisäksi raadin harteilla on myös vuoden esikoisdekkaristin valitseminen:

Suomen dekkariseuran 30-vuotisjuhlavuoden kunniaksi 2014 jaettiin ensimmäisen kerran uusi tunnustus, Vuoden esikoisdekkari -kunniakirja. Palkinto myönnetään edellisen vuoden parhaasta esikoisdekkarista, ja valinnan tekee edellä mainittu raati.

Vaikka palkintoa ei ole pakko myöntää kirjalle, kuuluu raadin velvoitteisiin kuitenkin lukea kaikki kisaan ilmoitetut teokset. Ilmoittaminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää raadin jäsenille ne kirjat, jotka se katsoo dekkarigenreen laskettaviksi ja jotka se haluaa lähettää. Jotkut kustantajat valitsevat mielestään vahvimmat ehdokkaansa eivätkä lähetä kaikkia genreen luokiteltavissa olevia uutuusteoksiaan, ja kaikki kustantajat eivät lähetä kirjoja lainkaan. Lopputuloksena oli, että luimme viime vuoden aikana 71 uutuusdekkaria! Jokainen raatilainen luki kaikki kirjat.

Muistakin vaihtoehdoista kuin kirjan valitsemisesta palkinnon saajaksi keskustelimme, mutta päädyimme kuitenkin varsin nopeasti jo tavaksi muuttuneeseen kirjan palkitsemiseen. Vuoden mittaan tapasimme pariin otteeseen ihan kasvokkain, muun muassa kevättalvesta aloitellessamme urakkaamme ja sopiessamme työskentelytavoista. Pääasiassa olemme kuitenkin olleet yhteydessä verkon välityksellä. Se onkin mainio apu, koska työkiireet ja välimatkat hankaloittavat kummasti ihmisen harrastusrientoja. Keskeinen peruste muuten valinnalleni raatiin oli, että asun selvästi Helsingin ulkopuolella…

Kun sovin raadin jäsenyyden vastaan ottamisesta seuran puheenjohtajan Leena Korsumäen kanssa, sovimme myös, että en julkaise kilpailuun osallistuvista kirjoista kirjoituksia blogissani ennen kuin palkinnon ja kunniakirjan saajat on julkistettu. Tämä hieman kirvelsi mieltäni, vaikka hyvin ymmärsin ja ymmärrän edelleen, että se on viisas ratkaisu. Päätös tarkoitti kuitenkin väistämättä, että blogini kärsi ajoittain kuivista kausista viime vuonna, vaikka luettujen kirjojen lista olikin muhkea. Siitä huolimatta lukijat eivät onneksi ole kokonaan hylänneet blogiani, kiitos siitä kaikille kävijöille ja kommentoijille!

Päätin kuitenkin jo urakan alkumetreillä, että hyödynnän tulokset myös täällä blogissa. Niinpä minulla on nyt valmiiksi kirjoitettuna 71 kappaletta blogitekstejä vuonna 2015 ilmestyneistä kotimaisista dekkareista. Julkaisen ne tämän vuoden kuluessa yksi tai kaksi viikossa -tahdilla tekijän sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Poikkeuksen tekevät voittajat. Johtolanka-palkitusta Pauliina Suden Takaikkunasta julkaisen juttuni huomenna ja esikoiskunniakirjan saaneesta Lauri Mäkisen Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset perjantaina. Toinen raadin jäsen Kai Hirvasnoro on julkaissut oman katsauksensa dekkarivuodesta.

Jutut on siis kirjoitettu heti sen jälkeen, kun olen kulloisenkin kirjan lukenut. Lukemisjärjestys taas vaihteli aika paljon mielialan mukaan. Kustantamot pitivät kiitettävästi huolen, ettei kirjapino päässyt missään vaiheessa vajenemaan, ja loppuvuodesta alkoi tulla hieman kiirekin.

Koska raatilaisena minulla oli velvollisuus lukea kaikki kilpailuun lähetetyt kirjat, ovat niistä kirjoittamani jututkin jonkin verran erilaisia kuin mitä lukijat ovat ehkä tottuneet täällä lukemaan. En enää lukenutkaan kirjoja pelkästään omaksi huvikseni, vaan tarkoitus oli oikeasti punnita niiden laatua ja tehdä myös vertailuja. Siksi joidenkin kirjojen kohdalla sanat voivat olla tämän vuoden kuluessa kovempia kuin ennen. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole edelleenkään loukata ketään, vaan koettaa tarkastella teosten vahvuuksia ja heikkouksia rakentavasti. Joissakin teksteissä saattaa tietty turhautuminen kuitenkin paistaa aika selvästikin läpi. Mutta lukekaa itse kaikki vuoden dekkarit!

Koska meitä oli kolme lukijaa erilaisine taustoinemme ja mieltymyksinemme, ei yhden lukijan mielipide päässyt dominoimaan valintojamme. Palkituista kirjoista pääsimme yllättävän helposti yksimielisyyteen. Valintojemme takana on helppo seistä iloisena ja ylpeänä. Upeat romaanit nousivat kärkeen! Onnea, Pauliina Susi ja Lauri Mäkinen!

Palkintojuhlassa tarjoilut kunnossa!

Täytyy tunnustaa, että vaikeimpia asioita raatilaisuudessa on ollut suun kiinni pitäminen! Kumpikin parhaiksi nousseista kirjoistahan julkaistiin jo keväällä, joten on ollut todella tylsää vain nyökkäillä hyväksyvästi, kun niistä on kuullut puhuttavan jossakin. Mieli olisi tehnyt tavalliseen tapaan julistaa isoon ääneen: lukekaa nämä loistavat kirjat! Tietenkään emme heti kirjat luettuamme tienneet, että ne olisivat lopulta voittajat, mutta vahva tunne niiden kuulumisesta kärkijoukkoihin oli kyllä olemassa. Tunne sai vahvistusta muun muassa, kun Mäkisen kirja oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolle.

Oli erittäin jännittävää päästä ensimmäistä kertaa mukaan legendaariseen palkitsemistilaisuuteen, jossa voittajien sormenjälki painetaan kunniakirjaan. Perinteisesti tämän tehtävän hoitaa aito ja oikea virkavallan edustaja eli tällä kertaa vanhempi konstaapeli Jukka Hätönen, joka kuvassa ottaa sormenjäljen esikoiskirjastaan kunniakirjan napanneelta Lauri Mäkiseltä. Tehtävä oli mieluinen kummankin osapuolen näkökulmasta, mikä lienee poikkeuksellista!

Kuva Sari Rainio, Siltala. 
Kustantamon lupa kuvan käyttöön.

Voittajan kustantamo kuulemma yleensä järjestää palkitsemistilaisuuden, joten tällä kertaa se oli Tammen (Bonnierin) tiloissa. Kustantaja oli kutsunut paikalle median edustajia, meidät raatilaiset ja puheenjohtajan ja muitakin dekkariseuralaisia. Siltala-kustantamosta oli tietysti myös edustusta paikalla. Tunnelma oli lämmin, aluksi hieman jännitystäkin oli ilmassa, mutta virallisen osuuden jälkeen ilmapiiri oli rento kaikkien iloisten kirjaihmisten rupatellessa kilpaa kirjoista ja kiitellessä raatia hyvistä valinnoista.

Tammen johtaja Outi Mäkinen on innokas dekkari-ihminen itsekin ja oli kutsunut paikalle lausuntataiteilija Minna-Maria Mattilan, joka luki pari otetta Takaikkunasta. Lukunäytteet muuten sopivat kirjatilaisuuksiin loistavasti, ja niitä soisi käytettävän paljon enemmänkin. Ensi kerralla palkintotilaisuudessa olisi kiva kuulla näyte myös esikoiskirjasta ja ulkomaisen kirjailijan tuotannosta.

Todella mukavalta tuntui ja tuntuu edelleenkin, että kustantamojen väki on aivan aidosti innoissaan omien kirjailijoidensa menestyksestä Vuoden johtolanka -kilpailussa. Kirjailijat eivät myöskään pidä tunnustusta vähäpätöisenä,vaikka kyseessä ei ole rahapalkinto.

Tässä vaiheessa on hyvä kiittää Suomen dekkariseuraa luottamuksesta ja kaikkia eiliseen palkintojuhlaan osallisia. Hieno vuosi sai arvoisensa huipennuksen! 

Pauliina Susi palkintojen kera.

Kiitokseksi siitä, että olet jaksanut lukea tänne asti pitkää vuodatustani, pääset osallistumaan ainutlaatuiseen kirja-arvontaan. Kustantaja Tammi lahjoitti blogiini arvottavaksi yhden kappaleen Pauliina Suden tuoretta Vuoden johtolanka 2016 -palkittua romaania Takaikkuna. Kirjailija signeerasi sen paikan päällä nimenomaan tätä tarkoitusta varten. Kyseessä on siis hieno uniikkipalkinto ja taattu lukunautinto. 

Jokainen alle kommentin jättänyt on mukana tämän kirjan arvonnassa, jollei erikseen muuta mainitse. Arvon kirjan ystävänpäivänä ja lukurauhan päivänä eli sunnuntaina 14.2. klo 19 mennessä osallistuneiden kesken. Jos en saa voittajaan yhteyttä viimeistään tiistaina 16.2. osoitetietojen saamiseksi, arvon kirjan uudelleen. Onnea arvontaan!

Ystävänpäivän ja lukurauhan päivän päätteeksi oli mukavaa suorittaa kirja-arvonta. Todella moni innokas ilmaisi kiinnostuksensa hienoa kirjapalkintoa kohtaan, kiitos siitä!

Lahjomaton Onnetar (random.org) valikoi suosikikseen tällä kertaa Kristiinan Täysin arkista -blogista. Sydämelliset onnittelut Kristiinalle ja oikein jännittäviä hetkiä laatukirjan parissa! Olen laittanut Kristiinalle sähköpostia blogista löytämääni osoitteeseen. 

Antti Tuomainen: Kaivos

Milla Ollikaisen dekkarissa Pirunkuru (Like 2015) löydetään kolarilaisen kaivoksen eläkkeelle jäänyt työntekijä murhattuna. Miehen asunto on täynnä merkillisiä kivenmurikoita, ja jollain tavoin kaivos ja kaivostoiminta näyttävät liittyvän tapaukseen. Sebastian Lindellin Rajatapauksessa (Myllylahti 2015) löytyy Tornionjoesta tapettu professori Birger Johansson, jonka erikoisalaa ovat olleet kaivosten ympäristövaikutukset ja niiden hallinta. Antti Tuomaisen Kaivos-nimisen jännitysromaanin päähenkilö toimittaja Janne Vuori tutkii Suomalahden kaivoksen toimintaa ja saa tappajat peräänsä. Kaivokset ja niihin liittyvä poliittinen ja taloudellinen toimeliaisuus tuntuvat ainakin rikoskirjailijoita kiehtoneen viime vuonna. Sarjaa täydentää vielä ainakin Tua Harnon romaani Oranssi maa (Otava 2015), joka on lukulistallani sekin.

Antti Tuomainen, Tua Harno ja Pasi Pekkola esittelivät
uutuuskirjojaan medialle Helsingin kirjamessuilla
syksyllä 2015.

Antti Tuomaisen uusi romaani on aina kirjavuoteni odotettu tapaus. Joka vuoteen ei tätä herkkua osu, joten tapaus on aina sattuessaan sitäkin merkittävämpi. Viime vuonna siis ilmestyi Tuomaisen odotettu viides teos Kaivos. Kaikenlaisten lukukiireiden takia sen lukeminen lykkääntyi tämän vuoden puolelle, koska halusin nautiskella sen rauhassa.

Odotus palkittiin. Tuomainen kirjoittaa aina erilaisen kirjan. Vaikka kaikki hänen tähänastiset teoksensa voi laskea jännityskirjallisuudeksi ja osan dekkareiksikin, ne ovat kaikki itsenäisiä teoksia ja koettelevat mukavasti genrerajoja. Niinpä Kaivos oli täysin erilainen kuin aiemmat lukemani Tuomaisen kirjat (vain esikoisteos odottaa enää lukemistaan), kuten jo osasin odottaakin. Väitän kuitenkin, että Tuomaisen tyyli on tunnistettavissa. Tietty niukkuus yhdistää kaikkia teoksia, samoin hiottu, täsmällinen ja kaunis kieli.

Heidän yhdessä lainaamansa kirjat olivat saattaneet olla vuosien kuluttamia, niitä olivat avanneet ja sulkeneet kymmenet kädet, selkämykset olivat löysiä, sivut tahriintuneita, pehmeitä ja kellastuneita ja melkein aina mukana oli myös tuoksu: useimmiten tupakka. Jokainen kirja oli tuonut oman ainutlaatuisen viestinsä. Se oli aina väittänyt jotakin: rakkaus on ikuista, vapauden vuoksi voi vaikka kuolla, pahan mahti on suuri, hyvän puolesta pitää taistella.

Janne Vuori on täysin työlleen omistautunut helsinkiläisen keskisuuren sanomalehden toimittaja. Omistautuminen on niin perinpohjaista, että perheonni on hyvää vauhtia huuhtoutumassa viemäristä alas juttukeikkojen ja uutisvihjeiden ajaessa aina kaiken edelle. Edes kaksivuotias pieni tytär ei saa vedettyä Jannen mielenkiintoa riittävästi puoleensa, vaikka mies koettaa itsekin välillä puhua itselleen järkeä. Lupaukset ja ryhtiliikkeet unohtuvat samalla hetkellä, kun toimittaja nousee miehessä pintaan. Ja niin käy lopulta väistämättä, yleensä hyvin nopeasti.

Samaan aikaan kun Janne penkoo Finn Mining -yhtiön asioita välillä Helsingissä, välillä pohjoisessa, palaa kolmekymmentä vuotta sitten maailmalle kadonnut isä yllättäen maisemiin. Lukijalle paljastetaan, että isä Emil on urallaan menestynyt palkkatappaja, joka on nyt päättänyt vähitellen vetäytyä eläkkeelle. On vain vielä toimitettava viimeiset tilaukset asiakkaalle eli muutama ihminen siististi pois päiviltä. Jannen ja Emilin polut risteävät niin siviili- kuin työelämässäkin.

Janne tutkii sinnikkäästi uutisaihettaan, vaikka perhettäkin uhataan suoraan väkivallalla. Samaan aikaan Finn Miningin hallituksen jäseniä kuolee yksi kerrallaan nopeaan tahtiin. Mitä oikein on tekeillä? Uhka tuntuu kasvavan vähitellen, kuin varkain. Tajuaako Janne, miten vaarallista peliä on pelaamassa? Mikä osuus Emilillä on kuviossa?

Kaivos pitää sisällään monia aiheita ja teemoja. Päällimmäisenä on tietysti vahvasti kyseenalainen suomalainen ja kansainvälinen kaivostoiminta rankkoine lieveilmiöineen. Tätä aihetta käsitellessään Tuomainen valitettavasti innostuu jopa kahteen kertaan vääntämään rautalankamallia ja luennoimaankin. Jannen työn kautta päästään seuraamaan printtimedian kurjistumista lähietäisyydeltä. Melkein potkujakin pahempana kohtalona Janne pitää joutumista töihin viihdetoimitukseen. Ainoa huumoriripaus taitaakin liittyä episodiin, jossa Jannen pitäisi lähteä tekemään katugallupia tverkkauksesta…

Keskeistä on myös isän ja lapsen välisen suhteen pohdinta. Miten Janneen on vaikuttanut isän poissaolo? Onko puuttumaan jäänyt isäsuhde syy siihen, ettei Janne osaa itsekään olla isä halustaan huolimatta? Samalla intohimolla sekä Janne että Emil heittäytyvät kumpikin omaan työhönsä. Onnistuminen työssä antaa sisällön koko elämälle. Emil pohtii myös syyllisyyttä, vaikka väittääkin ottaneensa vastaan vain sellaisia toimeksiantoja, jotka ovat täyttäneet hänen vaatimuksensa moraalisesta oikeudenmukaisuudesta. Oikein toimiminen ei ole yksinkertaista.

Kauankohan pitää taas odottaa seuraavaa Tuomaisen kirjaa?

Antti Tuomainen: Kaivos

Like 2015. 325 s.

Ostettu.

Kirjailijan kotisivut.

Antti Tuomaisen tuotanto:


Tappaja, toivoakseni.  Myllylahti, 2006. 
Veljeni vartija. Myllylahti, 2009. 
Parantaja.  Helsinki-kirjat, 2010. 
Synkkä niin kuin sydämeni. Like, 2013. 
Kaivos.  Like, 2015. 

Minna Dufton: Raggarimorsiamen hääopas

Enpä olisi uskonut lukevani hääopasta ja kirjoittavani vielä juttua siitä. Kaiken huipuksi pidin kirjasta! Loistava ympäripuhuja luku- ja kirjoitustehtäväni takana on toimittaja Minna Dufton, jonka mainio Raggarimorsiamen hääopas sopii selattavaksi ja luettavaksi muillekin kuin varsinaiseen kohderyhmään kuuluville. Jos siis satut valmistelemaan häitä tai muita isompia juhlia itsellesi tai läheisellesi, ei tämän oppaan sisällöstä ainakaan haittaa ole. Lisäksi vielä tulee oivallisesti viihdytetyksi typäkän asiatiedon ja tiukkojen, pilke silmäkulmassa annettujen ohjeiden lisäksi.

Raggarimorsiamen hääopas on varsinaisesti suunnattu ns. käytetyille morsiamille (ja sulhoille), jotka ovat jo vähintään toisella kierroksella. Viimeistään uudelleen avioituessa on aika heittää romukoppaan kaikki, mikä traditioissa ei miellytä tai mikä on tulossa mukaan kuvioihin jonkun muun tahon miellyttämiseksi kuin itse juhlakalujen. On aika tehdä juhlista omannäköiset ja ennen kaikkea nauttia juhlista ja juhlittavana olosta. Haitaksi ei olisi, jos tämän voisi vielä tehdä niin, ettei pääse velkaantumaan ja että maailma ei sen takia tuhoutuisi yhtään enempää kuin on pakko. Tässä oikeastaan onkin tiivistettynä kirjan keskeisin sanoma.

Opas pitää sisällään ihan oikeita vinkkejä juhlia järjestävälle, kuten vaikkapa että on fiksua laatia juhlia varten budjetti (ja pysyä siinä myös!) tai että millaisia vaihtoehtoja on olemassa häämekon hankinnassa. Mitä voisi lainata tai vuokrata? Milloin kannattaa tuunata vanhaa? Varteenotettava vinkki on esimerkiksi kunnostaa hyväksi havaitut luottokorkokenkänsä juhlia varten. Uudet kun saattavat koitua varpaiden ja koko juhlatunnelman tuhoksi.

Sekaan on ujutettu myös parisuhdeneuvoja sekä vaikkapa ohjeita, miten vastata kohteliaan pidättyvästi liian tungetteleviin vauva-aiheisiin kysymyksiin. Myös ohjeet juhlapuhujille löytyvät oppaan sivuilta. Eikä avioehdostakaan turhaan vaieta. Mukana ovat myös erilaisten morsian- ja häävierastyyppien luonnehdinnat sekä ohjeet, miten näiden kanssa toimitaan. Oletko itse Tunne-eläjä, Kimpaantuja vai kenties Huutelija häävieraana ollessasi?

Raggarimorsiamen hääoppaasta siis voi etsiä ihan konkreettisiakin ohjeita ja neuvoja juhlia suunnitellessaan, mutta enemmän se kuitenkin panostaa henkiseen tsemppaamiseen. Oppaan avulla morsian tai kuka tahansa juhlia järjestävä saa tukea ja varmuutta miettiessään omien ratkaisujensa toteuttamista. Kyllä, ne kannatta toteuttaa ja oma päänsä suorastaan tulee pitää eikä antaa ulkopuolisten vaikuttaa itselle olennaisiin päätöksiin.

Vaikka oppaan sivuilla vilahtelee räväkkään pinkkiin kampaukseen ja sinisiin Haisaappaisiin sonnustautunut morsmaikku, eivät kirjan ohjeet silti ole mitään yltiöradikaaleja. Perinteitä saa ja kannattaa noudattaa, mikäli itse niin haluaa. 

Sympaattisen teoksesta tekee sen vahva itse eletyn ja koetun maku. Tärkeimpänä esimerkkiaineistona nimittäin toimivat kirjoittajan ja tämän nykyisen aviomiehen järjestämät häät. Niissä on ainakin kuvauksen perusteella ollut juuri sopivasti kapinahenkeä mutta ei mitään itsetarkoituksellista revittelyä. JOS itse kakkoshäitä suunnittelisin, tästä kirjasta voisi olla isokin ilo ja apu. Tosin eivät ne ensimmäisetkään ihan prinsessaspektaakkelikaavaa noudattaneet, vaikkei oppaita luettukaan!

Ulkoasultaan opas on värikäs ja makasiinityyppisesti taitettu. Kuvia on paljon, mutta varsinaista tuotesijoittelua hyvin vähän, mistä kiitos. Taitto on ilmava ja raikas, ja ainoa moite tulee mahdottoman pienestä kirjasinkoosta. Kun ollaan jo toisella kierroksella, ei välttämättä näkö ole enää parhaassa terässä. Dufton kirjoittaa lennokkaasti ja sujuvasti, ja viihdyttävää tekstiä on ilo lukea.

Keski-ikäinen ei-häitä-suunnitteleva lukija siis viihtyi oppaan parissa. Mitä kirjasta tuumi parikymppinen tytär, joka oppaan lukiessaan oli juuri varusmiespalveluksensa loppumetreillä?

”Minulle Raggarimorsiamen hääoppaan aihepiiri oli jopa vieraampi kuin tehtävää tarjonneelle äidilleni, avioituminen edes ensimmäistä kertaa ei varsinaisesti kuulu lyhyen matkan tavoitteisiini. Luin kirjan loppusodassa, taskulampun himmeässä valossa Rovajärven harjoitusalueella, ja varsin vastakohtainen ympäristö teki lukukokemuksesta monella tavalla mieleenpainuvan.

Myös minä koin kirjan viihdyttäväksi, tarttuva ja nokkela kirjoitustapa sai tarttumaan kirjaan uudelleen ja uudelleen – luvut olivat ytimekkään mittaisia, jolloin lukeminen oli helppo välillä keskeyttää (vihollinen ei kysy, onko lukuhetki kesken.) Kirjailijan tausta toimittajana paistoi kirjasta positiivisella tavalla, sillä huomiot olivat teräviä ja toivat jokaiselle sivulle jotain erilaista.

Vaikka tartuin kirjaan pienellä varauksella, epäilyni hälvenivät nopeasti. Omat kokemukseni häiden järjestämisestä voi tiivistää Blondin kosto -elokuvien katsomiseen, mutta opas tarjosi viihdykettä myös tällaiselle avioamatöörille.

Kirjassa ovat vahvassa roolissa myös runsaalla kädellä asetellut kuvat. Yleensä en niistä juurikaan välitä, mutta kyseisen oppaan asetteluun ne sopivat ja olivat aidosti hauskoja.

Yhteenvetona voin todeta, että Raggarimorsiamen hääoppaaseen kannattaa tarttua, vaikkei juuri kohdeyleisöön kuuluisikaan. Toivottavasti muistan tämän oppaan kirjahyllyssäni olevan, jos joskus itse tuskailen morsiamelle kuuluvien ongelmien kanssa, tai ainakin tyrkkään sen avioituvien ystävieni kouraan. Niin sitä ainakin huomaisi, että joku muukin on paininut samojen ongelmien kanssa.”

                                                            Suvi, vieraileva kirjoittaja

Minna Dufton: Raggarimorsiamen hääopas

Kuvat Elina Manninen. Gummerus 2015. 124 s.

Arvostelukappale.

P.S: Raggarimorsiamen hääoppaan taustalla on Toinen kerta toden sanoo? -blogi, josta löytyy lisää hää- ja parisuhdeasioita.

Neljäntienristeys Turun kaupunginteatterissa

Kun itselle tärkeästä kirjasta, lempikirjasta, tehdään näytelmä (tai elokuva), ovat etukäteistunnelmat usein ristiriitaiset. Ensinnäkin on innostunut ja iloinen: muutkin ovat ymmärtäneet kirjan hienouden ja sen mahdollisuudet. On mahtavaa, että teksti muuntuu toiseen taiteenlajiin ja on mielenkiintoista nähdä, millainen siitä on tullut. Miten muut ovat tulkinneet itselle rakasta tekstiä? Lukeminenhan on hyvin intiimiä kaksinoloa tekstin kanssa. Toiseksi on hieman pelokas tai ainakin varuillaan. Mitäköhän on odotettavissa? Onko osattu tai haluttu ottaa tekstistä ne asiat, jotka minua puhuttelivat? Ei kai vain ole tehty mitään kummallista tai outoa? Meneekö lukukokemukseni pilalle?

Kun syksyllä alkoi tihkua tietoa, että Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksestä on tulossa kantaesitys Turun kaupunginteatteriin, olivat tunteeni juuri yllä kuvatun kaltaiset. Nyt, puolitoista vuorokautta perjantain ensi-illan jälkeen, olo on edelleen hieman kaksijakoinen, mutta voittopuolisesti positiivinen. Näytelmä on vaikuttava ja ehdottomasti kokemisen arvoinen. Heti seuraavana aamuna en pystynyt kirjoittamaan tunnelmiani auki, koska mielen päällä oli ja on edelleenkin niin paljon. Olo oli pakahtunut.

Koska olen kirjoittanut kirjasta mielestäni perusteellisen esittelyn aiemmin, en aio tässä enää kerrata juonta tai tapahtumia sen kummemmin. Tosin vertailen häpeämättä kirjaa ja näytelmää, koska niin tein katsomossa istuessanikin. Mielenkiintoista on sekin, että kirjan lukeneelle (jopa kahdesti) näytelmän tapahtumat aukenivat kohtalaisen helposti, mutta sitä lukemattomalle tuotti hieman vaikeuksia seurata juonta. Seuralaiseni yhteenveto olikin tiukka: synkkää ja sekavaa.

Neljäntienristeys on kirjanakin epäkronologinen ja aukkoinen, ja se jättää paljon lukijan oman tulkinnan varaan. Näistä piirteistä erityisesti pidän Kinnusen kerronnassa. Näytelmän dramaturgi Paula Salminen on luonnollisesti halunnut säilyttää epäkronologisuuden ja on rakentanut hienosti ajan kerroksellisuuden näyttämölle. Eri aikakaudet ja sukupolvet risteävät ja rinnastuvat kohtauksissa tiheään, ja vaikka taustalla oleva romaani on tuttu, joutuu katsoja keskittymään huolellisesti pysyäkseen mukana. Tämä ei missään nimessä ole moite. En odota enkä haluakaan teatterin olevan (aina) kevyttä ja helppoa.

Surullisuus ja jopa synkkyys ovat tunnelmat, jotka minullekin jäivät näytelmästä päällimmäisiksi. Kirjan olen kokenut toisin. Tarinassa on raskaita tapahtumia ja synkkiä kohtaloita, mutta kaikesta huolimatta kirja ei ole ollut raskas, surullinen saati synkkä lukukokemus. Kirjoitettuna siinä on tiettyä ilmavuutta ja keveyttä ja myös toiveikkuutta siitä, että parempaa kohti kuitenkin ollaan menossa.

Näytelmässä jostain syystä korostuvat synkemmät sävyt. Syynä saattaa olla tummasävyinen yleisvaikutelma lavastuksessa, valaistuksessa, puvustuksessa ja taustalla soivassa äänimaailmassa, mutta eniten ehkä siinä, että kirjasta on haluttu tuoda näyttämölle kaikki ne kohtaukset, joissa elämä pahimmin henkilöitä runtelee. Ilolle on jäänyt liian vähän tilaa.

Yllätyin siitä, kuinka uskollisesti näytelmä seuraa kirjan juonta ja paikoin valitettavasti tyytyy kuvittamaan sen tapahtumia. Rohkeamminkin olisi voinut alkuperäistekstistä irtautua, sillä nyt lopputulos on jollain tavoin tukkoinen, täyteen ahdetun makuinen. Vähemmän olisi kenties voinut olla sittenkin enemmän?

Kuulostanpa nyt nuivalta. Se ei ole tarkoitus, sillä olin ja olen edelleen kokemastani vaikuttunut. Liikutuinkin illan aikana, mikä osaltaan todistaa, että näytelmässä on onnistuttu tavoittamaan tarinan ydintä. Näyttelijäsuoritukset olivat hienoja: Kirsi Tarvainen rohkeana ja omapäisenä Mariana vaikuttava, Riitta Salminen avioliitossaan katkeroituvana Lahjana riipaiseva ja paikoin ilkeänä, kostonhimoisena anoppina kylmäävä, Joonas Saartamo syyllisyyden kanssa painivana Onnina koskettava ja uskottava.

Joonas Saartamo Onnina.
Kuva Otto-Ville Väätäinen, TKT.

Jo etukäteen kuhistiin ratkaisusta sijoittaa näyttämö kahden katsomon väliin. Ratkaisu ei liene kovin yleinen, joskaan ei ainutlaatuinenkaan. Varsinaisesta katsomosta katsottuna näyttämön taakse on rakennettu toinen, pienempi (ja kuulemma jalkatiloiltaan ahtaampi) katsomo, joten yleisöt voivat katsoa toisiaan näyttämön yli. Tämä vaikutelma tosin unohtuu nopeasti näytelmän alettua. Ratkaisu vaikutti kyllä toimivalta ja mielenkiintoiselta, mutta meille ei lopulta avautunut, mitä lisäarvoa sillä saatiin. Katsoja voi kuitenkin olla vain yhdellä puolella näyttämöä kerrallaan. Hieman oudoksutti myös se, että tämän ratkaisun vuoksi näyttelijöiden rintamasuunta on pääasiassa sivuille, ei eteen.

Kuva Otto-Ville Väätäinen, TKT.

Osa puvuista on myös hämmentävästi toispuoleisia. Esimerkiksi Onnin vihkipuvun takista puuttuu toinen hiha, eli riippuen kummasta katsomosta hänet näkee, hän on paitahihasillaan ja takki päällä. Mitä tällä haluttiin kertoa? Hieman hämmentävää, mutta ei häiritsevää. Pieni hämmennys on toki teatterissa eduksi! Lavastus kurkottaa samanaikaisesti korkealle (ja huojuvat rakennelmat välillä huolestuttivatkin) ja maan alle. Vesi roiskuu ja tuli loimottaa. Pyrotekniikka on vaikuttavaa, ja sitä olen Turussa nähnyt aiemminkin. Erityisesti ensimmäisen näytöksen päätteeksi tapahtuva kylän polttaminen on visualisoitu vavahduttavasti. Tässä kohtaa kyllä kaipasin esirippua, sillä teho latistuu, kun katsomovalot sytytetään ja yleisö ryntää lämpiöön.

Kokonaisuutena Turun kaupunginteatterin Neljäntienristeyksestä voi huoleti sanoa, että se on kunnianhimoisesti toteutettu näytelmä, joka puhuttelee ja koskettaa syvältä. Toteutukseen on panostettu tinkimättä ja siihen on paneuduttu kaikin puolin huolella. Lopputulos on komeaa teatteria.

Olisi enemmän kuin mielenkiintoista päästä katsomaan Kotkan kaupunginteatterin versio Neljäntienristeyksestä. Kotkassa näytelmän ensi-ilta on lauantaina 6.2.2016. Kuvista päätellen tulkinta on hieman toisenlainen.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Turun kaupunginteatteri, ensi-ilta 29.1.2016.

Dramatisointi Paula Salminen, ohjaus Susanna Airaksinen, lavastus Jani Uljas, pukusuunnittelu Tuomas Lampinen, äänisuunnittelu ja sävellys Johanna Puuperä, valosuunnittelu Tero Aalto, naamioinnin suunnittelu Heli Lindholm

Rooleissa: Joonas Saartamo, Kirsi Tarvainen, Ulla Reinikainen, Riitta Salminen, Mika Kujala, Stefan Karlsson, Kimmo Rasila.

Lasten rooleissa vuorottelevat Aamu Ahola, Ella Cancara, Sofia Cancara, Kelly Draffan, Elmeri Karlsson, Toivo Kouki, Lilian Salmi

Medialiput.

Ensi-illassa olivat myös Kirjallisia-blogin Taina ja Tomi. Kannattaa käydä lukemassa Tomin hieman erilainen juttu teatterikokemuksesta. Pilkkuun asti -blogin Isa ei säästele ylisanoja: "Turun kaupunginteatterin Neljäntienristeys-esitys tekee kunniaa Kinnusen kirjalle, ja toimii myös hienosti itsenäisenä taideteoksena. Matka on ollut työryhmälle pitkä ja epäilemättä mutkainen, mutta lopputulos on upea. Jo tässä vaiheessa vuotta voidaankin varmuudella puhua yhdestä teatterivuoden 2016 merkkitapauksista."

Odotan kovasti jo Tommi Kinnusen seuraavaa kirjaa Lopotti, joka julkaistaan ihan lähiaikoina. Näytelmän avulla oli hienoa päästä kertaamaan Neljäntienristeyksen tapahtumia, sillä kirjat liittyvät käsittääkseni toisiinsa.