perjantai 16. toukokuuta 2014

Kirjoista kuunnelmia



Äänikirjoista ja niiden erinomaisista puolista olen täällä paasannut jo varmaan kyllästymiseen asti. Tällä kertaa paneudutaan hetkeksi niiden lähisukulaisiin eli tallennettuihin ja kirjoihin perustuviin kuunnelmiin. Pari sellaista olen täällä jo ehtinyt esitelläkin, eli ainakin Tuntemattoman sotilaan ja Kunnon sotamies Švejkin.

Kirjasto on vallan mainio aarreaitta kaltaiselleni kuuntelijalle, joka ei pysty istumaan radion ääressä tiettynä kellonlyömänä eikä oikein osaa keskittyä netin kautta kuunneltaviin versioihinkaan. Kotona ollessa on liikaa häiriötekijöitä, ja paras kuunnelmienkin nautintatapa minulle on autossa istuessa kuuntelu. Tähän tarkoitukseen istuvat cd-tallenteet vallan mainiosti.

Kuten hyvin kaikki tietävät, kuunnelma ja äänikirja eroavat varsin monella tapaa toisistaan. Äänikirja on kirjan ääneen luettu versio. Se luetaan sanasta sanaan niin kuin kirjaan on painettu. Yleensä lukijoita on yksi, ja hän sitten valitsemallaan tavalla lukee teoksen läpi. Toiset lukijat näyttelevät tai antavat oman äänen eri henkilöille varsin antaumuksellisesti, toiset taas tyytyvät tasapaksumpaan luentaan. Kummallakin tyylillä on kannattajansa. Taitavan lukijan tekemänä lopputulos on nautittava, tehtiinpä se sitten kummalla tavalla tahansa. Legendaarinen Veikko Sinisalo antaa Täällä Pohjantähden alla -äänikirjassa oman, persoonallisen äänen kaikille henkilöille. Samaten lastenkirjoissa monet lukijat heittäytyvät varsin hulvattomiin suorituksiin, ja lopputulos on joskus pelkkää kirjaa antoisampi.

Kuunnelma taas on dramatisoitu kuten näytelmäkin. Eri rooleissa on eri näyttelijät, jotka eivät lue vuorosanojaan vaan näyttelevät osansa. Mukana on äänitehosteita ja musiikkia kuten näytelmissä. Dramatisointi tarkoittaa myös itse kirjan joskus rankkaakin lyhentämistä ja sovittamista. Kyse ei siis ole enää edes samasta taideteoksesta, vaan kuunnelman teksti (vain) perustuu kirjaan. Kuunnelman kuunneltuaan ei voi ruksata kirjaa luettujen listalta, vaikka onkin saanut tietää, mitä kirjassa pääpiirteittäin tapahtuu. Mutta toisaalta on saanut todennäköisesti hienon taide-elämyksen.

Kirjaston (ja parinkin) äänikirjavalikoimat varsin tarkkaan läpi kolunneena poikkesin talvella myös kuunnelmataltiointiosastolle. Mukaan tarttui ensin Thomas Mannin klassikkoromaanista Taikavuori tehty kuunnelma. Kuuntelemani versio on Outi Nyytäjän dramatisoima ja ohjaama Radioteatterin toteutus vuodelta 1998. Viiden cd-levyn paketin kesto on 329 minuuttia, eli varsin kohtuullinen versio yli 700-sivuisesta romaanijärkäleestä. Rooleissa ovat muun muassa Jukka Pitkänen, Kari-Pekka Toivonen ja Merja Larivaara. Ilahduin myös kovasti tunnistaessani yhden suosikeistani eli Esko Nikkarin äänen henkilögalleriasta. Reippaasti tiivistetyssä kuunnelmassakin tavoitettaneen romaanin verkkainen parantolan elämäntahti, jossa kuolema alati häilyy ihmisten taustalla. Kuukaudet ja vuodet kuluvat kuin sumussa eristyneellä vuorella.

Taikavuoren rohkaisemana palasin kirjaston kuunnelmahyllylle, josta seuraavaksi käteen osui Douglas Adamsin legendaarinen Linnunradan käsikirja liftareille. Olin huomannut, että Yle esitti sarjaa kevättalvella radiossa uusintana, mutta en aikomuksista huolimatta taaskaan tullut ryhtyneeksi sarjaa kuuntelemaan. Mutta tallenteena voisin yrittää. Kirjasarjasta olen muistaakseni lukenut ensimmäisen osan, ja elokuvastakin olen katsonut alun. Nyt voisi kokeilla, uppoaisiko koko sarja kuunnelmana. Koitos vaikutti kevyeltä, vain muutaman cd:n paketti…

Enpä tiennytkään, että Adams oli alkuaankin kirjoittanut kulttiteoksensa suoraan BBC:lle kuunnelmaksi. Kaksitoistaosaisesta kuunnelmasarjasta muokkautuivat myöhemmin viisiosaisen trilogian kaksi ensimmäistä romaania. Tuon alkuperäisen kuunnelmapaketin Radioteatteri teki suomeksi vuosina 1984–1985 Lars Svedbergin ohjaamana. Suomennoksesta vastasi Pekka Markkula. Suomessa oltiin sitten lopun kanssa reippaasti brittejä edellä, sillä Markkula dramatisoi lopuista kolmesta kirjasta jatko-osat kuunnelmasarjaan vuosina 1990 ja 1994–1995.

Svedberg kuvailee kokonaisuutta paitsi scifiparodiaksi myös filosofiseksi ilotulitukseksi, mitä se tietysti onkin. Kaikkiaan lähes kuusitoistatuntinen kuunnelmapaketti on melkoinen järkäle sulateltavaksi, ja kuuntelinkin sen kevään mittaan pienissä paloissa. Katkelmallisuus ei pahemmin haitannut, koska muutenkin kokonaisuus on käsittämätön! Linnunradalla ja ajassa sukkuloidaan sellaista vauhtia, ettei lukijan tai kuulijan ole kai tarkoituskaan pysyä juonessa mukana. Jos varsinaista juonta sitten edes onkaan. Alussa Maa tuhoutuu, sitten selvitellään syitä ja lopussa Maa tuhoutuu taas. Siinäpä se!

Radioteatterin Linnunradan käsikirja liftareille on tosiaankin teatteri- ja radiohistoriaa. Mukana on joukko legendaarisia näyttelijöitä, kuten kertojana toimiva Heikki Kinnunen. Oma ehdoton suosikkini on kuitenkin Arthur Dentin roolin tekevä Pekka Autiovuori. Mukana vilahtelee myös Kauko Helovirta, josta olen pitänyt aina. Mukavaa oli tunnistaa Esa Saario masentuneen robotin Marvinin äänenä.


Myönnettäköön, että niin innokas Adams-fani en ole, että olisin koko kirjasarjan saanut jossain välissä kokonaan luettua, mutta kuunnelman jaksoin tällä menetelmällä kuunnella ihan mukavasti. Tärkeimmät kohokohdat ja lainatuimmat jutut kirjoista ovat nyt hallinnassa. Tiedän esimerkiksi, mikä on vastaus perimmäiseen kysymykseen (vaikka en sitä, mikä se kysymys on!). 

Linnunradan käsikirja liftareille -kuunnelman esittely Yle Areenassa. 

Millaisia kokemuksia Sinulla on kirjoihin perustuvista kuunnelmista? Kuunteletko? Missä ja miten? Mikä on suosikkisi ja mitä suosittelisit minulle?

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut



Tuntuu, että olen viime aikoina törmännyt usealla areenalla keskusteluun siitä, syrjäyttääkö sähköinen kirja perinteisen ja jos niin tapahtuu, niin milloin ja miksi niin käy. Perinteisen kirjan kanssa minulla on ehtinyt muodostua läheinen ja vakiintunut suhde lukuisien vuosikymmenten saatossa, mutta mielestäni suhtaudun melko avarakatseisesti myös muihin tapoihin nauttia kirjoista. Varsinaisia sähkökirjoja olen toistaiseksi lukenut vain muutamia, mutta äänikirjoihin minulla on yhä kiinteytyvämpi ja kiihkeämmäksi käyvä (riippuvuus)suhde.

Jälleen kerran vannon äänikirjojen nimiin ja ihastelen formaatin lukuisia hyviä puolia. Luen paljon, mutta enemmänkin haluaisin ehtiä lukea. Keskeinen keino lisätä päivän lukutunteja on käyttää autossa istumiseen tuhraantuva aika hyödyksi kuunnellen ajaessa hyviä, laadukkaasti luettuja kirjoja. Tänä kevättalvena olen kuunnellut koko joukon lasten- ja nuortenkirjoja, joita tuskin olisin muussa formaatissa tullut lukeneeksi. Paikkasin aukon kirjasivistyksessäni kuuntelemalla läpi koko Me Rosvolat -sarjan, joka olikin vallan mainio kuunneltava. Olen kuunnellut myös minulta aikanaan väliin jääneen Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -sarjan kirjoja. Tänään lainasin vielä puuttuvat osat, ja kunhan kaikki on kuunneltu, teen siitäkin oman jutun tänne. Menossa on myös Tove Janssonin Muumi-äänikirjojen läpikuuntelu, mikä valmistuttuaan myös muuntuu raportiksi tänne blogiin.

Viimeisin kuuntelemani nuortenkirja oli Mark Twainin klassikko Huckleberry Finnin seikkailut. Olen lukenut kirjan lapsena valehtelematta kymmenen kertaa, ehkä ylikin. Se nimittäin oli niitä kirjoja, jotka sain ihan omaksi joulu- tai syntymäpäivälahjoina. Tätä juttua varten yritin etsiä kirjan tarkistaakseni sen kannen sisältä vuoden, jolloin olen sen vanhemmiltani saanut, mutta harmikseni en löytänyt kirjaa mistään! Kirjat siis tuntuvat myös katoavan kotoani mystiseen mustaan aukkoon. Vastaavasti kirjat tuntuvat itsekseen lisääntyvän. Joka tapauksessa omistamani kappale oli kovakantinen Suuren Suomalaisen Kirjakerhon painos 1970-luvun alusta. Wikipedian mukaan HFS suomennettiin uudelleen (jälleen) (Jarkko Laine) vuonna 1972, joten lienen saanut sen pian tämän jälkeen.  

Luin siis kiistatta kirjan moneen otteeseen vuosikymmeniä sitten, ja muistan pitäneeni siitä aika lailla. Tarina oli jännittävä ja suomalaislapselle eksoottinen, ja joitakin mielikuvia siitä jäi väkevänä mieleen, kuten valtava joki, lautta ja vaarallisen seikkailun tuntu. Muistin myös tervassa ja höyhenissä kieritetyt huijarit ja sen, että lopussa Tom Sawyerkin liittyi tarinan kulkuun. Mutta siinäpä se oikeastaan sitten olikin. Tomiin tutustuin koulussa, jossa opettajamme luki meille ahkerasti ääneen. Yksi suosikeista ja siten moneen kertaan luettu tarina oli juuri Tom Sawyerin seikkailut. Sen huippukohta oli omien muistojeni mukaan tapaus, jossa Tom tyttöystävineen eksyy luolastoon ja on vähällä nääntyä nälkään. Repaleisen kappaleen pokkari-Sawyeriakin muistan jossain vaiheessa omistaneeni.

Otava on julkaissut molemmat seikkailukirjat äänikirjoina vuonna 2007, ja ne lukee vallan nautittavasti Antti Virmavirta. Kuuntelin Tom Sawyerin seikkailut jo jokin aika sitten, ja nyt törmäsin kirjastossa Huckiin. Olihan se lainattava. Nopeasti tempauduin taas virran ja tarinan vietäväksi. Hauskaa oli myös kuunnellessa havainnoida oman muistin toimintaa. Jos olisi pitänyt kylmiltään yrittää kertoa, mitä kirjassa tapahtui, olisin saanut varsin vähän kokoon. Tarinan edetessä kuitenkin huomasin, että muisti palaili yllättäen ja pätkittäin. Osasinkin siis ’ennakoida’ aika monia juonenkäänteitä kuunnellessani, mutta osa tuli edelleen yllätyksenä. Monia yllätyksiä ällistelin, sillä ne olivat yleensä varsin keskeisiä juonenkäänteitä, ja parhaiten mieleen tuntuivat jääneen merkityksettömät sivuseikat, kuten elohopealimput, joilla etsittiin hukkuneita.

Aikuinen lukija huomasi kuitenkin kirjassa paljon sellaista, joka on mennyt täysin ohi lapselta 1970-luvulla. Ensinnäkin kirjan vallan mainio kieli! Jarkko Laine on kääntänyt orjien ja neekereiden* puheen Turun murteelle (tosin olen joidenkin muotojen runsaasta viljelystä hieman närkästynyt), mikä meikäläistä miellytti ja viihdytti kovasti. Vuonna 1884 ilmestyneessä teoksessa esitetään orjuus ja orjiin suhtautuminen varsin ironisessa valossa. Huck potee kammottavia omantunnontuskia, koska hän auttaa orjaa pakenemaan. Toisaalta hän huomaan matkan aikana, että Jim on neekeriksi* varsin älykäs. Huck myös ällistyy huomatessaan, että Jim oikeasti ikävöi lapsiaan ja vaimoaan kuten valkoihoisetkin. Koko järjestelmä näyttäytyy naurettavassa valossa, jos osaa katsoa.

Huck on karkuripoika, huonosti kohdeltu kulkuri, mutta hän nauttii hyvistä tarinoista niin kerrottuina kuin luettuinakin. Parhaita hetkiä ovat lepotauot nuotion äärellä hyvän kirjan kanssa. Mukana onkin koko joukko kirjallisia viittauksia. Myös Tom on varsin lukenut kaveri, ja Tomin vilkas mielikuvitus yhdistettynä laajaan seikkailuhenkiseen lukeneisuuteen ajaa pojat lopussa melkoiseen sotkuun. Mitään hyvää ei seuraa sen puoleen näytelmäkirjallisuudestakaan, sen saa huijarikaksikko tuta nahoissaan. Kirjassa on ylipäätään nasevaa huumoria, joka nauratti ihan oikeasti. Myös tarinan absurdi loppuhuipennus sai hykertelemään. Kyseessä on todellinen klassikko, sillä se on kestänyt ajan kulumisen täysin vaurioitta.

Äänikirjamuodossa oli siis mukavaa ja helppoa palata tähän vanhaan, jo pääosin unohtuneeseen suosikkiinsa. Muuten tuskin olisin tätä enää tullut lukeneeksi.

* Käytän tekstissäni neekeri-sanaa, koska sitä teoksessakin käytetään. Asiasta muuten lisää täällä.

Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut (The Adventures of Huckleberry Finn)
1884. Suom. Jarkko Laine 1972. Otavan äänikirja 2007, lukija Antti Virmavirta.


Paperikirja saatu lapsena lahjaksi ja aikuisena hukattu, äänikirja lainattu kirjastosta.


Vauhkon kirjat -blogissa on muuten kuva siitä versiosta, jonka omistan (tai omistin?).

lauantai 10. toukokuuta 2014

Antti Tuomainen: Veljeni vartija




Suhteeni Antti Tuomaisen tuotantoon rakentuu näemmä hyvin takaperoisesti. Aloitin siihen tutustumisen kolmannesta romaanista eli Parantajasta, johon ihastuin ikihyviksi. Siinä yhdistyvät taiten omat suosikkigenreni dekkari ja dystopia, joten eipä ihme. Seuraavaksi oli tarkoitus lukea Tuomaisen aiemmat kaksi romaania, mutta aie jäi toteutumatta, ja niin vain ehti neljäs romaani Synkkä niin kuin sydämeni tupsahtaa painosta ennen kuin sain mitään aikaiseksi. Uutuus lumosi jo nimellään niin tehokkaasti, että siihen oli tartuttava oitis.

Kaksi ensimmäistä kirjaa, Tappaja, toivoakseni ja Veljeni vartija, ovat nököttäneet hyllyssäni jo pitkään pokkaripainoksina, ja kun vapun tienoilla teimme pienen matkan, nappasin summamutikassa niistä toisen mukaani matkalukemiseksi. Sittemmin huomasin, että mukaan tarttunut Veljeni vartija on näistä kahdesta myöhemmin ilmestynyt eli järjestyksessä Tuomaisen toinen romaani. Ensimmäinen tulee siis oikeaoppisesti viimeisenä!

Matkalukemiseksi Veljeni vartija oli oivallinen valinta. Kirjan hotkaisee muutamassa tunnissa ja se vangitsee lukijan huomion juuri sopivan intensiivisesti. 

Paula Arvaksen ja Kirsi Luukkasen toimittamassa kirjassa Miten rikoskirjani ovat syntyneet Tuomainen kertoo itse kirjastaan näin:

”Halusin kirjoittaa rikosromaanin, joka olisi kieleltään hiottu ja tiukaksi vedetty. Siinä ei saisi olla ainuttakaan turhaa sanaa. Kuulostaa selkeältä, mutta kun huomasin, että haluan kertoa tarinan kolmessa eri aikatasossa, käyttää eri näkökulmia ja tuoda mukaan erilaisia tekstillisiä ratkaisuja, kuten kirjeitä, oli sanat valittava tarkoin.”

Voi sanoa, että näissä tavoitteissaan Tuomainen on kyllä onnistunut vallan mainiosti. Lukiessani kiinnitin huomiota juuri tiukkaan pakattuun dialogiin, jonka sujuvaksi saaminen ei varmasti ole mikään helppo temppu. Ei turhaa selittelyä, vain puhetta ja toimintaa. Juuri näin. Annetaan Tuomaisen kertoa vielä lisää:

”Veljeni vartija on kertomus kolmen miessukupolven risteävistä kohtaloista. Se käynnistyy kohtalokkaalla korttipelillä, jonka vaikutukset tuntuvat myös seuraavissa sukupolvissa. Se on sukutarina, joka päättyy niin onnellisesti kuin sukutarina yleensä voi päättyä.”

Nykyhetken päähenkilö ja kirjan minäkertoja on rehellinen kiinteistönvälittäjä Klaus Haapala, joka ensi sivuilla hankkii itselleen potkut, koska ei suostu allekirjoittamaan työnantajansa vaatimaa vaitiololupausta, joka liittyy erään saaren tonttikauppoihin. Kotona irtisanomisilmoitus herättää kylmässä ja kauniissa vaimossa kaikkea muuta kuin myötätuntoisia ajatuksia. Päivää ei paranna lainkaan, että vierailulle tunkee poliisi, joka kertoo pidättäneensä Klausin pikkuveljen epäiltynä huumekaupoista. Lisää vastoinkäymisiä on tulossa, ja seuraavana päivänä Klaus herää sairaalasta pää paketissa.

Toisessa aikatasossa seurataan isoisän tarinaa. Kohtalokas korttipeli suistaa rehellisen miehen väkivaltarikokseen, ja kierre on valmis. Vankila ei miestä paranna, jos ei välttämättä pahennakaan, mutta isän tehtävän hoitaminen jää turhan vähälle, ja niinpä paljon isäänsä hyväluontoisemmasta pojastakin tulee pikkurikollinen. Tahtoa parannukseen on, mutta jotenkin vain käy niin, että kolmannessakin polvessa houkutus laittomiin puuhiin on kova. Klaus on tehnyt kaikkensa katkaistakseen kierteen omalta kohdaltaan, mutta sitten tapahtumat lähtevät vyörymään vastustamattomalla voimalla, kuten jo aiemmin kuvailin. Kaiken lisäksi jokainen Klausin lähipiiristä tuntuu sotkeutuneen asioihin jollain tavoin. Kehen voi luottaa?

Tiukaksi Tuomainen on tosiaan juonen punonut, eikä kyseessä ole mikään tavanomainen dekkari muutenkaan. Rikoksia tapahtuu ja niistä kerrotaan, murhakin tapahtuu, mutta sen selvittelyä ei kuvata. Klaus ei ole mikään yksityisetsivä, vaan hän koettaa vain pelastaa oman ja veljensä nahan jollakin keinolla. Asiaa vaikeuttaa se, ettei veli vaikuta kovin yhteistyöhaluiselta. Muutenkin suvun miesten välit ovat heikossa hapessa, ja naiset ovat lähinnä lähteneet tiehensä. Hieman piti loppuselvittelyjen äärellä pinnistellä pysyäkseen mukana tiiviissä tapahtumissa, ja aukkojakin tarinaan jää. Hyvä niin, ei liikaa selittelyä!

Antti Tuomainen on vaihdellut kustantamoa melkoisella vauhdilla. Hän on mukana Crime Time -osuuskunnassa perustajajäsenenä, mutta ainakaan tietääkseni hän ei ole sen nimissä vielä julkaissut omaa kirjaa. Kaksi ensimmäistä rikoskirjaa julkaisi Myllylahti, mutta Parantajan Helsinki-kirjat. Neljäs romaani ilmestyi Liken kustantamana, samaten kahden ensimmäisen kirjan pokkaripainokset.

Antti Tuomainen: Veljeni vartija
Myllylahti 2009, Liken pokkaripainos 2013. 201 s.

Ostettu.

Lähteenä jutussa:
Paula Arvas, Kirsi Luukkanen: Miten rikoskirjani ovat syntyneet
Crime Time 2012.

Saatu liittymislahjana (e-kirja) Elisa Kirjan dekkaripiiristä. Dekkaripiirin idea vaikuttaa mukavalta, vaikka vielä mietinkin, ostanko Vera Valan Villa Sibyllan kirouksen e-kirjana vai maltanko odottaa kirjan perinteisen version ilmestymistä. Haluaisin kuitenkin kerätä Arianna-sarjan ihan oikean elämän hyllyyni, en vain virtuaalihyllyyn. Kirja on nimittäin jo julkaistu e-kirjana ja on tuon dekkaripiirin toukokuun kirjana.


P.S. Wikipedian artikkeli Tuomaisesta on ällistyttävän vanhentunut!
Antti Tuomaisen virallinen kirjailija-Fb-sivu. Tuomainen kertoo, mitä on lukemassa Lukulampussa.

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi





Lienee syytä heti alkuun tunnustaa syntinsä. En ole aikaisemmin lukenut ainuttakaan Jari Järvelän teosta, vaikka hänen kaksi romaaniaan on ollut ihan Finlandia-ehdokkaanakin. Jostain syystä niin vain on käynyt. Olen mielessäni tainnut myös sekoittaa Järvelän johonkuhun toiseen suomalaiseen mieskirjailijaan. Mutta en tee sitä enää, ja arvelenpa, että Järvelän tuotannosta tulen muutakin vielä lukemaan. Ainakin vahva kipinä on saatu.

Kipinän sytytti Järvelän uusi aluevaltaus eli dekkari Tyttö ja pommi. Kirjasta alkoi heti sen ilmestyttyä kaikua vain pelkkää ylistystä eri suunnilta, ja kiinnostus nousi nopeaa tahtia. E-kirjamessutarjous Elisa Kirjassa olikin sitten lopullinen koukku. Ostaa pläjäytin kirjan itselleni e-kirjana, vaikka en ko. formaattiin niin kauhean ihastunut olekaan. Syy lienee siinä, että en omista mitään lukulaitetta tai tablettia, vaan luen e-kirjat puhelimeni (isolta) näytöltä, mitä en pidä kovin mukavana menetelmänä. Puhelinkirjaa olen yleensä lukenut vain, jos muuta tapaa ei ole jostain syystä käytettävissä. Kotona sohvannurkassa puhelimen tuijotus ei oikein houkuttele.

Mutta näemmä riittävän hyvä kirja muuttaa tottumukset helposti. Kun olin Tytön ja pommin ladannut, oli pakko hieman kurkata, mistä on kyse. Sitten se olikin menoa.

Jännitteen rakentamisessa Järvelä on tosi taitava. Harva dekkari alkaa yhtä latautuneesti ja suoraan toiminnalla kuin tämä. Syrjäisellä ratapihalla kaksi nuorta, Rust ja Metro, on maalaamassa graffiteja Kotkan sataman tuntumassa tavarajunavaunujen kylkiin. He eivät tiedä, että vaunut ovat ansa, jonka VR ja paikallinen turvallisuusalan yrittäjä Raittila ovat virittäneet heille. Jännitys tihenee nopeasti, kun lukija seuraa tapahtumia vuoroin kahdesta näkökulmasta.

Metro edustaa vartijoille Bakteereja, yhteiskunnan vihollisia, jotka töhrivät yhteistä omaisuutta mistään piittaamatta. Jere Kalliola, tavallistakin tavallisempi perheenisä, on vartiointiliikkeen palveluksessa eli Rotta, joka jahtaa työkseen Bakteereja. Jotenkin Järvelä saa lukijan (ainakin minut) heti asettumaan kapinallisten nuorten puolelle (vaikka oikeasti vastustan kiivaasti töhrimistä!). Seuraa kiihkeän jännittävä ja hurja takaa-ajo, joka päättyy merikeskus Vellamon katolle ja rakennuksen juurelle. Sinne pysähtyy kaikki tyrmistyttäviksi sekunneiksi, mutta tarina vasta alkaa.

Jere Kalliolan keskiluokkainen unelma sortuu kuin korttitalo, kun hän huomaa joutuneensa armottoman kostajan tähtäimeen. Peliä pelataan lopulta pelottavan kovilla panoksilla, eikä säälillä ole sijaa puolin eikä toisin.

Järvelä on siis kirjoittanut todella vetävän tarinan. Lopulta en enää tiennyt, miten toivoin kirjassa käyvän, niin taitavasti Järvelä pyörittelee henkilöitään ja lukijaansa. Loppu on, no, tyrmäävä, ja epilogin loivennus jättää mukavasti asioita auki. Puhkiselittelyyn Järvelä ei sorru. Jännite säilyy loppuun saakka.

Kirja toimi samalla myös mainiona perehdytyksenä graffitien ja katutaiteen maailmaan. Kyse on oikeasti paljon isommasta ja monisyisemmästä asiasta kuin julkisten ja yksityistenkin pintojen töhrimisestä. Tekijät ovat liikkeellä useasta eri syystä. Jotkut selvästikin purkavat omaa ahdistustaan, mutta toisilla on tähtäimessään vaikuttaminen, toisilla taas vaikuttimena ihan aito halu ilmaista itseään taiteen avulla. Kieltämättä laittomuus ja kiinni jäämisen riski lisännevät panoksia jokaisella edellä mainitulla ryhmällä. Myös vastapuolen motiiveja Järvelä raottaa tarinansa avulla.

Jukka Hakasen muraali Salossa Asemakadulla.
Salon perustaja tms. on seppä Lauri
ja Varsinais-Suomen maakuntaeläin on kettu.

Tagit, piissit ja muraalit tulevat tutuiksi. Ilahduin, kun kirjan juuri luettuani huomasin paikallislehdestä uutisen, jonka mukaan kaupunkimme keskustaan erään liikehuoneiston isoon päätyseinään ollaan maalaamassa muraalia (ja tiesin, mikä se on). Työ on tilattu ihan oikealta katutaiteilija Jukka Hakaselta. Hieno näyttäisi tulevan. Katukuvaa tulee tämän lukemisen jälkeen muutenkin tutkailtua ihan eri silmin!



Jari Järvelä: Tyttö ja pommi
Crime Time 2014. E-kirja Elisa Kirja.

Ostettu e-kirjana.

Hieno kuvitettu kävelyretki kirjan maisemissa löytyy Hendenvaara-blogista.

maanantai 5. toukokuuta 2014

Marjo Näkki: Hepoa Tallinnaan



Vapun ja viikonlopun mittaan luin parikin kirjaa, jotka ovat jo pitkään roikkuneet alitajuisella ’pitäisi-mahdollisimman-pian-mutta-aina-jotakin-tunkee-väliin’ -listallani. Lisäksi kesken kituuttaa dekkari, jonka haluaisin lukea itse itselleni väsäämäni lukuprojektin osana. Itse asiassa kirjan piti olla koko projektin paras pala, mutta sen nieleminen on osoittautunut harmillisen tuskalliseksi. Mutta palaan siihen tuonnempana, kunhan projektini valmistuu. Valmistuu se. Periksi en aio antaa!

Ensimmäinen lukemani tuolta aikomuslistaltani oli vuonna 2010 ilmestynyt Marjo Näkin kirja Hepoa Tallinnaan. Kyseessä ovat STT:n Tallinnan-kirjeenvaihtajana vuodesta 2008 alkaen toimineen toimittajan ’muistelmat’ kaksivuotisen pestin ajalta. Kirja luokitellaan tietokirjaksi, vaikka se on sävyltään kepeä ja muistuttaa tietyin osin chic lit -kirjallisuuttakin. En vastusta luokittelua, sillä Näkki on ujuttanut mukaan varsin tuhdin annoksen Viron historiaa, kulttuuria ja politiikkaa, ja hipaistaan teoksessa myös muita Baltian maita tästä näkökulmasta. Sitten taas kansi ja kirjan nimi viittaavat aivan toiseen, keveään tyylilajiin ja sisältöönkin. Harvinaisen ristiriitaista! Kirjan nimi muuten on anekdootin perusteella peräisin MTV:n rikostoimittaja ja kirjailija Jarkko Sipilältä.

Kirja olisi todennäköisesti jäänyt minulta kokonaan lukematta, ellen sattumalta olisi tunnistanut sen kirjoittajan persoonallista nimeä ja muistoissani tehnyt tiettyjä yhdistämisiä. Totta on, kuten arvelinkin, että tiemme ovat hamalla 1990-luvulla Marjo Näkin kanssa kohdanneet. Kertoopa hän teoksessa yhden anekdootin jo edesmenneestä kollegastani ja ystävästänikin. Tällaiset kirjalliset kohtaamiset ovat aina hauskoja ja muuttavat omalla tavallaan lukukokemuksen henkilökohtaisemmaksi kuin tavallisesti.

Näkki opiskeli Iso-Britanniassa journalismia ja työskenteli Suomessa rikostoimittajana samalla haaveillen sotakirjeenvaihtajan urasta. Haave karkasi todennäköisesti lopullisesti käsistä, kun toimittaja puolivahingossa lupasi ottaa kaksivuotisen pestin Tallinnan-kirjeenvaihtajana. Vuoden 2007 puolivälissä idea tuntui kauhistuttavan kaikkia niin sukulaisten kuin kollegoittenkin keskuudessa, eikä vähiten Näkin itsensä. Vaatimattomasti hän paljastaa olemattomat tietonsa eteläisestä veljeskansastamme, mutta ryhtyy määrätietoisesti opettelemaan kieltä ja kulttuuria. Vuoden 2008 alusta alkavat varsinainen komennus ja konkreettinen työ etelänaapurissa. Kirjeenvaihtajan tehtävät vievät nuoren sinkkunaisen mielenkiintoisiin paikkoihin, ja Näkki kuvailee kaikkea eloisasti ja huumorin siivittämänä. Kommelluksilta ja komeilta miehiltä ei tietenkään vältytä.

Vuodet kuluvat Näkin matkassa mukavan letkeästi, ja sivussa tulee kerranneeksi muutaman vuoden takaisia uutistapahtumia ja kaukaisempaakin historiaa hauskassa, helppolukuisessa paketissa. Joitakin lukijoita Näkin tapa puhutella lukijaa saattaa alkaa ärsyttää, mutta minä pidin siitä, koska oli helppo kuvitella iloinen ja reipas nuori nainen puhumaan tarinoitaan juuri minulle. Uskoisin, että tämä toimii muillakin.

Kirja päättyy kahden vuoden komennuksen päättymiseen eikä kerro, miten kirjoittajalle sittemmin kävi. Googlen mukaan ei lainkaan hassummin, sillä Marjo Näkin nimi vilahtelee Tallinnan Suomen suurlähetystön sivuilla. Lienee sama nainen kyseessä. Ei lainkaan hassumpaa!

Marjo Näkki: Hepoa Tallinnaan
Gummerus 2010. 304 s. 

Kirjan lopussa on vielä tiivis pikaopas Tallinnan-matkalle.
Ostettu itselle.


P.S: Toinen kauan listallani roikkunut ja nyt luettu kirja on Antti Tuomaisen dekkari Veljeni vartija. Sitä edeltävä Tappaja, toivoakseni on edelleen lukematta, mutta ihan pian lienee sen vuoro.

tiistai 29. huhtikuuta 2014

Arnaldur Indriðason: Mestaruusottelu



Islantilaisen Arnaldur Indriðasonin Erlendur-sarjasta olen esitellyt jo useamman osa blogissani. Alkupään kirjat olen lukenut jo ennen blogiaikaa, mutta neljä viimeisintä ovat ehtineet jo tännekin: Hyytäväkylmyys, Sameissa vesissä, Jyrkänteen reunalla ja Menneetja kadonneet. Näistä viimeinen loppui varsin lohduttomiin ja arvoituksellisiin tunnelmiin, jotka saivat lukijan tosissaan pohtimaan, miten sarja vielä tästä voi jatkua. Lisää oli kuitenkin jo tuolloin lukuhetkellä ilmestynyt islanniksi, ja nyt Mestaruusottelu eli Einvígið on luettuna minullakin. Wikipedia tietää kertoa, että vielä ainakin kaksi osaa on ilmestynyt vielä tämän jälkeen, joten jään niitä odottelemaan, samoin kuin sarjan alun kahta edelleen suomentamatonta osaa.

Mestaruusottelu sijoittuukin yllättäen vuoden 1972 syksyyn ja Reykjavikiin, josta on hieman yllättäen tullut koko silloisen mediamaailman keskus kaupungissa pelattavan shakin maailmanmestaruusottelun vuoksi. Legendaariseksi muodostuvassa pelissä ovat vastakkain shakin todelliset maailmantähdet, jotka samalla edustavat kylmän sodan osapuolia. Pelissä on siis paljon muutakin kuin vain mainetta ja kunniaa (sekä mittava rahapalkinto). Pelijärjestelyt sitovat myös Islannin poliisivoimien resursseja, mutta henkivartijoiksi ja järjestyksenvalvojiksi pääsystä suorastaan kilpaillaan.

Mestaruusottelun päähenkilö on Marion Briem, Erlendurin esikuva ja ystävä, joka muutama kirja aikaisemmin menehtyi sairauteensa ja jota Erlendur ei ole lakannut kaipaamasta neuvonantajakseen. Tarina sijoittuu siis aikaan ennen kuin Erlendurista tuli rikostutkija.

Jo aloitus on hyytävä. Seitsemäntoistavuotias poika puukotetaan kuoliaaksi elokuvateatterin iltapäivänäytöksessä. Teossa ei tunnu olevan mitään mieltä. Miksi joku olisi halunnut pahaa nuorelle, hieman yksinkertaiselle elokuvafriikille, joka ei häirinnyt ketään? Poliisi alkaa haravoida johtolankoja yhä tiheämmällä kammalla, ja kaikki näytöksessä olleet koetetaan tavoittaa. Menetelmät ovat liikuttavan yksinkertaisia. Sormenjälkiä otetaan ja valokuvataan, sitten tuloksia vertaillaan silmämääräisesti. Juuri muuta teknistä näyttöä ei sitten olekaan käytössä. Savukeaski tai tupakantumppi ovat kullanarvoisia poliisin näkökulmasta.

Hidas ja hankala selvitystyö alkaa vääjäämättä viedä kohti kaupungissa käytävää shakkiottelua ja sen mukana maahan tulleita ihmisiä. Lisäksi Marion saa vihjeen, joka muuttaa yllättäen koko kuvion. Murhaaja on vähällä livistää kokonaan ilman rangaistusta, mutta se tulee kyllä, vaikkakin melko epäsovinnaisella tavalla. Menneisyydellä on jälleen ratkaiseva osuutensa tapahtumien kulussa.

Samaan aikaan rikostutkinnan kanssa Marion käy läpi myös omaa elämäänsä. Rauhallista ja yksitoikkoiselta vaikuttavaa arkea katkovat epämieluisat puhelut mutta myös odotettu sähke. Kummatkin vievät hänet takaisin omaan menneisyyteen ja lapsuuteen, johon löivät leimansa paitsi orpous myös tuberkuloosi tuskallisine hoitojaksoineen. Lapsi joutui näkemään kuoleman läheltä ja tosissaan miettimään myös oman kuolemansa mahdollisuutta. Marionin oma historia ja rikostutkinta muodostavat mielenkiintoisen ja kiehtovan kudelman ja monitasoisen aikamatkan.

Todella hämärästi muistan muistavani itsekin tuon mestaruusottelun tai lähinnä siitä aiheutuneen kohun. Tosin saatan sekoittaa sen mielessäni joihinkin myöhempiin tapahtumiin. Mutta joka tapauksessa Arnaldur on oivallisesti kutonut yhteen faktan ja fiktion tässä tarinassa. Erlendur-fanikin piti, vaikka idoli vain vilahtaa koko kirjassa.

Onko jollakulla tietoa, mitä nuo kaksi seuraavaa, toistaiseksi suomentamatonta teosta mahtavat pitää sisällään? Oma kielitaitoni ei riitä asian selvittämiseen. Mutta kuten sanottu, lisäsuomennoksia odotellaan!

Arnaldur Indriðason: Mestaruusottelu (Einvígið, 2011)
Suom. Seija Holopainen. Blue Moon 2013. 295 s.

Lainattu kirjastosta.


Arnaldur Indriđasonin Erlendur-sarja:

Räme (Mýrin), 2003
Haudanhiljaista (Grafarþögn), 2004
Ääni kuin enkelin (Röddin), 2006
Mies järvessä (Kleifarvatn), 2007
Talvikaupunki (Vetrarborgin), 2008
Hyytävä kylmyys (Harðskafi), 2009
Sameissa vesissä(Mýrka), 2010
Jyrkänteen reunalla (Svörtuloft), 2011
Menneet ja kadonneet (Furðustrandir), 2012


Kirjat on kustantanut Blue Moon ja suomentanut Seija Holopainen.

lauantai 26. huhtikuuta 2014

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito



Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Suomen kirjakauppaliitto meni vesittämään loistavan ideansa. Vuonna 2012 tarjottiin ensimmäistä kertaa ilmainen kylkiäiskirja kaikille, jotka ostivat kirjan ja ruusun päivänä (23.4.) kirjoja yli kymmenellä eurolla kirjakaupasta tai nettikaupasta. Ensimmäinen ruusukirjailija oli Tuomas Kyrö ja ruusukirja oli Mielensäpahoittajan spin off Miniä. Idea oli uusi ja hieman hämmentävä, ja monet jäivät nuolemaan näppejään, kirjaa kun sai vain tuona yhtenä päivänä. Esimerkiksi kirjastot jäivät ilman tätä mainiota ja pian tosi kysyttyä opusta.

Viime vuonna ruusukirjailijaksi oli kutsuttu Jari Tervo, varma myyntitykki hänkin. Jarrusukkaa osasivat jo monet kyttäillä ja ostoksia suunniteltiin etukäteen, jotta kirjan varmasti saisi. Vuosi sitten esitin toiveen, että kirjaa vastaisuudessakin saisi vain tuona yhtenä ja erityisenä päivänä. Juuri se tekee siitä ’sen jutun’. Eikö sitten tänä vuonna kirjaa saanutkin peräti kolmena päivänä… Vesittivät idean. Pöh.

Sen verran harmitutti, että vaikka kirjan ja ruusun päivänä olinkin juhlatuulella ja tein kirjahankinnan ja kotiutin Anna-Leena Härkösen ruusukirjan, en enää viitsinyt kiiruhtaa kirjaa oitis lukemaan saati hankkimaan sitä enempää kuin vain yhden kappaleen.

Takana puhumisen taito pääsikin sitten yllättämään todella positiivisesti. En ole mikään suuri Härkös-fanittaja, vaikka aika monia hänen teoksiaan olen lukenut. Häräntappoaseen olen työn vuoksi lukenut ehkä turhan monta kertaa ja perusteellisesti, joten sen suhteen mitta alkaa olla täynnä. Mutta olen pitänyt Härkösen julkaistuista kolumnikokoelmista, joissa kirjailijan tarkka silmä ja kyky asettaa itsensä likoon sekä sanan säilä pääsevät mukavasti oikeuksiinsa.

Tämän vuoden ruusukirja olisi hyvin voinut ilmestyä sellaisenaan muutenkin. Se ei anna hätäisesti sutaistun makua, vaikka taitto onkin väljä ja antaa muuten pienelle kirjalle tukevuutta. Kolumneissa, tai voisiko tekstejä ennemminkin luonnehtia pakinoiksi, puhuu kirjailijan äänellä kertoja, joka tekee hauskoja mutta teräviä huomioita maailmasta keski-ikäistyvän naisen näkökulmasta. Koska tämä lukija on lähestulkoon saman ikäinen naispuolinen kansalainen, voi monen tekstin äärellä vain naureskella ja nyökkäillä huvittuneena. Noinhan se juuri menee!

Härkönen kirjoittaa tarkoituksellisesti itsestään ja mainitsee julkkistuttaviaan ohimennen ihan nimeltä. Ei niin julkkistutuista puhutaan sitten hieman peitetymmin. Mukavinta on, ettei kirjailija tunnu lainkaan säästelevän itseään, vaan ruotii omaa ulkonäköään ja ulkonäköpaineitaan sekä käyttäytymistään varsin armottomasti, vaikkakin humoristisesti. Miehen ja naisen yhteiselon vaikeudesta irtoaa monia tekstejä. Miehet ovat hankalia otuksia, mutta eivät naiset sentään toiseksi jää!

Moni teksti alkaa paheksuvaan sävyyn. Esimerkiksi some-riippuvuus ja erityisesti Facebook saa kyytinsä. Tekstin lopussa on kuitenkin yleensä kappale tai loppulause, joka kääntää koko kuvion nurin niskoin.

Härkösen valinta ruusukirjailijaksi oli hyvä veto. Ensinnäkin oli jo naisen vuoro. Toiseksi hän oli panostanut kirjoittamiseen mukavasti. Kirja on hyvä. Mutta pahus soikoon, ensi vuonna ruusukirjan jako takaisin yksipäiväiseksi! Vaadin!

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito

Kirjakauppaliitto 2014. 156 s.

P.S: Ostin muuten Pauliina Rauhalan Taivaslaulun saadakseni ruusukirjan. Omistan jo ko. teoksen, mutta se on jossakin (!) lainassa ja halusin Rauhalalta signeerauksen. Mitäpä ei kirjahullu tekisi? Mitä Sinä ostit ruusukirjan saadaksesi?