Kirjabloggaajien joulukalenteri 15.12.2013

Jouluun lienee ladattu juhlapyhistämme eniten erilaisia odotuksia ja paineita. Kaiken pitää olla täydellistä, komeroitten ja ullakon siivottuina ja lapset kauniisti puettuina laulelemassa kuusen ympärillä. Mainokset lataavat lisää paineita idyllisine kuvineen onnellisista sukuillallisista, joissa suloiset vanhukset ja silkkihapsiset lapset yhdessä syövät (äidin valmistamaa) lipeäkalaa itse valettujen kynttilöiden lempeässä valossa. Aattoillan kääntyessä kohti yötä koko perhe pelaa sovussa uutta lautapeliä tai lojuu uusissa yöasuissaan lukemassa pukin tuomia kirjoja samalla herkkuja somasti napostellen. Huomaa myös äidin viimeistelty meikki ja isän seksikäs parransänki.

Totuus vain on usein jotain ihan muuta. Idylli saattaa olla kaukana joulunvietosta tai se jää ainakin lyhyemmäksi ja jotenkin laimeammaksi kuin naistenlehtien kauniissa tunnelmakuvissa. Itse olen aina ihmetellyt, missä välissä kaikki ehtivät lukea lahjaksi saadut kirjat joulunpyhien aikana. Eihän siinä realistisesti ajatellen niin hirveästi ylimääräistä aikaa yleensä ole. Aatto kuluu vielä valmisteluissa ja ’pakollisissa’, perinteisissä kuvioissa. Käydään joulusaunassa ja hautausmaalla, syödään, avataan paketteja ja seurustellaan. Kun kaikki ’pakollinen’ on tehty, on ainakin meidän perheessämme harvalla enää voimia keskittyä kirjaan. Pyhät kuluvat usein sosiaalisten suhteiden hoitamiseen ja muuhun mukavaan. Kaksi vuotta sitten Tapani-myrsky vei meiltä sähköt kahdeksi päiväksi ja osoitti senkin, kuinka hankalaa on lukeminen kynttilän tai taskulampun valossa. Aikaa olisi kyllä ollut.

Olen ollut työni ansiosta vuosikymmeniä siinä onnellisessa asemassa, että minulla on ollut aina niin sanotut välipäivät lomaa, usein ihan loppiaisen yli asti. Niinä joutilaina välipäivinä olen oikeasti ehtinyt uppoutua kirjoihin sillä mainosten ja naistenlehtien kuvaamalla tavalla tuntikausiksikin kerrallaan. Takavuosilta muutamaan kirjaan on lähtemättömästi liittynyt tietty kuusentuoksuinen tunnelma, joka nousee mieleen, kun muistelen kyseisiä teoksia.

Usein olen hankkinut nämä uppoutumiskirjat itse itselleni lahjaksi tai pyytänyt joskus jopa kaupassa sormella osoittaen (”Tuon haluan lahjaksi! Osta.”) mieheltä joululahjaksi. Itse hankin ainakin Siri Hustvedtin ensimmäisen suomennoksen Kaikki mitä rakastin. Olin lukenut lehdistä useitakin kiittäviä arvioita ja kirjailijaa myös haastateltiin tiheään noihin aikoihin suomalaisissa lehdissä. Sain palkkioksi ammattiyhdistyksen aktiivitoiminnasta pienen lahjakortin kirjakauppaan, ja kävin sillä lunastamassa tämän kirjan itselleni heti joulun jälkeen. Vuosi oli 2007, ja muistan varsin hyvin vieläkin tuolloiset lukutunnelmat.

Ennakko-odotukseni olivat aika korkealla, enkä pettynyt yhtään. Suorastaan hurahdin kirjaan ja uppouduin sen maailmoihin antaumuksella. Olen kirjoittanut muistiinpanoihini uudenvuoden aattona näin: ”Kerrankin kunnon tarina, jossa on sekä syvyyttä että laajuutta.” Jätän tästä pois juoniselostuksen, joka pilaisi kirjan sellaisilta, jotka eivät sitä vielä ole lukeneet, mutta olen päättänyt muistiinpanoni näin: ”Kirjassa viehätti monikin asia. Henkilöt ovat mielenkiintoisia mutta realistisen tuntuisia. Heillä on historia. He ovat kiinnostuneita älyllisistä asioista. Hustvedt saa henkilöiden kautta myös valotettua teemojaan. Violet tutkii mm. hysteriaa ja muita vastaavia sairauksia. Niiden kautta Markin toimintakin saa lisää syvyyttä.”

Jälkikäteen ja kriittisesti ajatellen kirjassa on toki heikkoutensa. Erityisesti loppuosa on varsin hurjaa menoa, joka ei ole kaikkia kirjan lukeneita viehättänyt. Itse kuitenkin rakastuin kirjaan ehdoitta. Uskon myös, että osansa oli juuri sillä, että saatoin lukea kirjan lähes yhteen menoon, kunnolla keskittyen ja nautiskellen. Hustvedtista tuli kerta heitolla suosikkikirjailijani, vaikka myöhemmin suomennetut teokset eivät enää olekaan vetäneet vertoja tälle lukukokemukselle.

Vuonna 2008 sain joululahjaksi Ken Follettin järkälemäisen Maailma vailla loppua. (Tätä kirjaa osoitin sormella miehelle kirjakaupassa.) Lapset ivallisesti nimesivät teoksen Kirjaksi vailla loppua, mutta loppu tuli siitäkin kiitettävän nopeasti, sillä olen päivännyt muistiinpanoni jälleen uudenvuoden aattona. Sivuja jättiläisessä on 1078.

Taas ennakko-odotukset olivat korkealla, sillä muistikuvissani leijui vuosientakainen ahmimiskokemus Follettin Taivaan pilarien äärellä. Kyseessähän on tavallaan jatko-osa tuolle romaanille, vaikka oikeastaan voisi varmaan puhua ennemminkin sisar- tai rinnakkaisteoksesta. Vain tapahtumapaikka on sama Kingsbridge. Olen kirjannut muistiin keskeisimpiä juonikuvioita, mutta ne ovat nykysilmilleni melkoisen mitäänsanomattomia. Muistiin on vain jäänyt, miten kirja imaisi mukaansa kuin pyörremyrsky. Oivallinen välipäivien sulostuttaja! Minulla on muuten nyt omassa hyllyssä myös Taivaan pilareista otetun uuden painoksen versio. Kirjat painavat varmaan yli kaksi kiloa yhteensä… Jonakin jouluna voisin ne lukea vielä uudelleenkin. Ehkä.

Myös Kjell Westön romaanit Missä kuljimme kerran ja Älä käy yöhön yksin ovat olleet minun joulukirjojani. Kummankin parissa olen viihtynyt mainiosti, joskin ensin mainittu on edelleen oma Westö-suosikkini. Näidenkin kirjojen tyyli on sellainen, että rauhallinen ja uppoutumisen mahdollistava lukuaika ovat niille eduksi.

Tämän joulun uppoutumiskirja on vielä valitsematta. Se voisi olla jompikumpi jo aikoja sitten kirjastoista laahaamistani ja yhä uudelleen lainaamistani kirjoista. Ne ovat Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä ja Iris Murdochin Hyvä oppilas. Kummatkin olen lainannut blogisuositusten perusteella. Poplaari-blogin Pekka on esitellyt perusteellisesti Murdochin tuotannon. Kannattaa ehdottomasti käydä lukemassa! MacDonaldin kirjasta taas löytyy hyvä bloggaus esimerkiksi Lumiomena-blogista. Myös kovasti kehuttu uutuuskirja Hugh Howeyn Siilo kiinnostaa monesta syystä, ja se vaikuttaisi olemukseltaan hyvinkin uppoutumiskirjaksi sopivalta. Kirjan on esitellyt mm. Booksy.

Mikä on ollut Sinun mieleenpainuvin joulukirjasi? Mitä aiot lukea tulevana jouluna? Entä mitä suosittelisit minulle täksi jouluksi?

Joulun ja uppoutumisen kunniaksi 

loppuun vielä arvonta. Koska joulu jo kolkuttelee niin lähellä, on osallistumisaika ennätyslyhyt: vain tämän päivän (15.12.) klo 18.00 asti. Arvon Laila Hirvisaaren Minä, Katariinan äänikirjana (16 cd:tä, kesto lähes 20 tuntia, lukijana Leena Pöysti) ja Me, Keisarinnan perinteisenä paperikirjana. 

Molemmat ovat arvostelukappaleina saatuja ja käytettyjä (äänikirja on kuunneltu pariin kertaan, kirja luettu kerran), mutta siistikuntoisia. Kirjat lähtevät siis samalle henkilölle, joten kuunneltavaa ja luettavaa riittää hyvin niin joulunpyhiksi kuin välipäiviksikin. Osallistuminen tapahtuu perinteisesti eli alle kommentin jättämällä. Muista mainita kommentissasi, että haluat osallistua arvontaan. Vain maininnan sisältävät kommentit osallistuvat! Jos osallistut anonyymina, jätä kommenttiin myös nimimerkki, jolla sinut tunnistaa. Arvon kirjapaketin vielä tänä iltana, ja mitä pikemmin saan voittajan yhteystiedot, sen pikemmin saan myös paketin postiin.

***
Arvonta on nyt suoritettu. Laskujeni mukaan arvontaan halusi osallistua kaikkiaan 26 henkilöä! Mahtavaa! Aikaa oli niukalti, mutta kirjapaketti selvästikin kiinnostava. Armoa tuntematon ja lahjomaton Onnetar antoi tällä kertaa voiton - Aletheialle! Onnittelut! Laitathan yhteystietosi nopsaan minulle osoitteeseen kirsi.htnn (at) gmail.com 

Kiitokset kaikille arvontaan osallistuneille sekä kaikille teille, jotka halusitte jakaa joululukemiskokemuksenne kanssani! Todella kivoja muistoja. Ryhdynkin tässä vastailu-urakkaan!

***

Tämä juttuni on osa kirjabloggaajien yhteistä joulukalenteria 2013. Eilen kalenteri aukesi blogissa 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, ja huomenna Pinon päällimmäinen -blogissa. Mukavaa joulunodotusta kaikille!

Henriksson & Leppänen (toim.): Huomenna tuulet voimistuvat

Olen kiinnostuneena seurannut pienen osuuskuntamuotoisen kustantamon Osuuskumman alkutaipaletta. Puhtaasti osuuskuntamuotoisia kustantamoja ei käsittääkseni kovin monia Suomessa vielä ole. Ainoa toinen etsimättä mieleen juolahtava osuuskustantamo on Crime Time, jonka peruslähtökohta on toisenlainen kuin osuuskummalaisilla. Crime Time pyrkii lähinnä reilumpaan voitonjakoon kuin perinteinen kustannustoiminta, ja sen jäsenet ovat järjestään kirjailijoita, jotka ovat jo tehneet nimeä (niissä perinteisissä kustantamoissa).

Osuuskumman tavoitteena tuntuu olevan ainakin uuskumman kirjallisuuden julkaiseminen, siis sellaisen kirjallisuuden joka ei välttämättä löytäisi lainkaan kustantajaa sieltä perinteisten kustantamojen helmoista. Kustantamon osakkaat ovat, kuten firman nettisivuilla todetaan, ’tuoreita ja nousevia’ kirjailijoita, siis sellaisia, jotka eivät vielä ole välttämättä kovin nimekkäitä ja menestyneitä myyntimarkkinoilla. Listalta löytyvät mm. sellaiset nimet kuin Maria Carole, Magdalena Hai, Saara Henriksson, J. S. Meresmaa ja Mixu Lauronen ja Shimo Suntila. Monet ovat siis jo useamman kirjan julkaisseita konkareita, mutta osa on kokemattomampaa joukkoa.

Ensimmäinen julkaisu Kumman rakas -antologia näki päivänvalon heinäkuussa 2012. Saman vuoden syksyllä ilmestyi kokoelma Steampunk! – Koneita ja korsetteja, jonka minäkin aikanaan luin. Pidin lukemastani, vaikka jotkut tekstit vaikuttivatkin selvästi vielä keskeneräisiltä. Jotain tuoretta ja erilaista oli kuitenkin tunkeutunut suomalaiselle kirjallisuuskentälle.

Hyvästä alusta innostuneena pyysin arvosteltavakseni myös tämän vuoden keväällä ilmestyneen antologian Huomenna tuulet voimistuvat. Tarkoitus oli luonnollisesti lukea teos ihan pikimmiten ja kirjoittaa siitä luvattu juttu blogiin, mutta sitten vain jostain syystä kirja aina tuntui vajoavan alaspäin kirjapinoissani. Kesällä koetin ryhdistäytyä ja poimin sen mukaan kitalaenpuhdistusnovellien joukkoon heinäkuussa, kun osallistui Blogistanian lukumaratoniin.

Päätin lukea maratonilla jokaisen kirjan välissä novellin eri kokoelmista. Huomenna tuulet voimistuvat -kirjasta valitsin J. S. Meresmaan Lintukodon sekä siksi, että kirjailija oli minulle tuttu entuudestaan sekä siksi, että novellin nimi viittaa Aleksis Kiveen (muun ohella). Kirjoitin novellista lyhyesti tuohon maratonpäivitykseen, ja joku kommentoi, että Lintukoto oli hänen mielestään paras novelli koko antologiassa. Pidin novellista, ja se on mielestäni taiten rakennettu, mutta jotenkin arvio siitä, että paras osa kirjaa oli jo luettuna, vain hieman turhautti, ei houkutellut lukemaan loppujakin novelleja.

Nyt vuoden lähestyessä loppuaan haluaisin jollakin tavalla puhdistaa bloggaajan pöytää ja tehdä pois alta sovitut jutut. Niinpä oli aika tarttua vakavalla mielellä kauan odottaneeseen kokoelmaan. Luin kirjan rauhalliseen tahtiin, ja pidin aina kunnon tauon novellien välillä, jotta ne eivät menisi mielessäni sekaisin. Tässä on muuten yksi syy siihen, miksi novellikokoelmat eivät ole ihan juuri se juttu minulle. Lähden turhan helposti ahmimaan, vetämään koko kirjan putkeen. Sellainen lukutyyli ei tee kokoelmalle oikeutta.

Teoksen saatesanat ovat Osuuskumman yhteistyökirjailija Risto Isomäen käsialaa. Isomäen tekstit ovat omiaan herättämään levottomuutta, eikä mies tee poikkeusta nytkään. ”Silloin kun ympäröivän todellisuuden ihmeellisyys ja monimutkaisuus ylittää poliitikkojen, toimittajien ja kansalaisten kuvittelukyvyn rajat, tarvitaan kirjallisuutta, joka auttaa päättäjiämme hahmottamaan selkeämmin mitä on tapahtumassa tai voisi tapahtua ja mitä pahimpien skenaarioiden torjumiseksi pitäisi tehdä. Mikä on oikeasti tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää.” (Toivoisinpa totisesti, että päättäjät lukisivat kaunokirjallisuutta.) Isomäen teksti on myös kokoelman päättävä novelli Luonnon järjestys, joka on julkaistu aiemmin Suomen lääkärilehdessä vuonna 2008.

Useimmat novellit sijoittuvat epämääräiseen tulevaisuuteen, yleensä vain yhden tai kahden sukupolven päähän, jolloin vanha maailma vielä elää muistoissa. Osassa on tapahtunut peruuttamattomia luonnonmullistuksia, ja elinolot ovat kaventuneet niin fyysisesti kuin henkisestikin. Jokin valtiovalta tai korporaatio pitää ohjaksia käsissään, ja pienet kapinallisjoukot koettavat pitää vanhoja arvoja hengissä. Janne Harjun novellissa Niin lähti kaunis päivänsäde vihreitä arvoja edustava nuorukainen näyttää ajan hermolla elävän naisen silmissä itsekkyyden huipentumana, mikä luo huvittavan ristiriidan.

Metsä minun pyhäiseni -novellissa metsäyhtiö on kaapannut vallan ja luonut jopa oman uskonnollisen kultin, jossa palvotaan hiisiä. Oikeat hiidet ovat kuitenkin kielletyillä alueilla, villimetsissä. Christine Thorelin tarina on minusta varsin kiehtova, sillä dystopia kietoutuu hienosti suomalaiseen mytologiaan. Tarja Sipiläisen lohduttomassa Puuttomassa maassa vilahtaa toivon siemen, mutta siihen asti tuulimyllyt saavat hoitaa puiden virkaa, monessakin mielessä.

Samuli Antilan Sadasta tuhanteen on kuin jonkinlainen miniscifidekkari. Kalareissulla kaverukset vahingossa tappavat kaverin, jolla on hallussaan paketti outoa jauhetta. Pian selviää, että kyseessä ei suinkaan ole kokaiini tai muu harmiton pöly, vaan jotain aivan muuta… Loppukohtaus on karmaiseva!

Entäpä jos oikean, aidon mansikan hallussapito olisi äärimmäisen vaarallista ja kiellettyä puuhaa, josta valtion salainen palvelukin olisi kiinnostunut? Tällaiseen pelottavaan uhkakuvaan kurkistetaan Anni Nupposen Juurissa. Nupponen pelaa ovelasti hyvisten ja pahisten rooleilla.

Rooleilla pelailee myös M. G. Soikkeli tarinassaan Urho ja kettu. Salaperäinen Hiihtäjä käy maan rajojen ulkopuolelta vapauttamassa suomalaisten kettutarhojen asukkeja. Mutta mitä ketut oikein ovat? Ja kuka on Hiihtäjä?

Itse taisin eniten pitää kolmesta vielä mainitsemattomasta eli Jussi Katajalan Mare Nostrumista, Saara Henrikssonin Painovoiman sieppaamista ja Mixu Laurosen ja Anastasia Lapintien Viljasta ®. Viimeksi mainittu on varsin jännittävä ’ekoterroristitarina’. Henrikssonin novellissa taas on mukana juuri sopiva ripaus arvoituksellista yliluonnollisuutta. Loppuratkaisu jää mukavasti kutkuttamaan mieltä.

Mare Nostrum on minusta koko kokoelman huikein! Katajalta ei ainakaan puutu mielikuvitusta, ja plussana on seassa vielä ripaus huumoria, joka tuntuu näissä ekoscifitarinoissa olevan kortilla. Dystopiaan ei nauru sovi, se lienee pääosin faktaa, mutta kyllä vähän sentään voisi irvailla (kuten muuten tekee Isomäkikin omassa tekstissään!). Mare Nostrum olisi mieluusti saanut olla pitempikin tarina, vaikka ihan romaaniksi asti se ei ehkä olisi kantanut.

Osuuskumma hinnoittelee tuotteensa varsin lukijaystävällisesti. Verkkokaupassa tämä uudehko pehmeäkantinen antologia maksaa tällä hetkellä 17,95 euroa, ja hinta sisältää toimituskulut. Lisäksi parhaillaan on menossa kampanja, jonka aikana painetun kirjan ostaja saa saman kirjan myös e-kirjana. Reilua!

Saara Henriksson ja Erkka Leppänen (toim.): Huomenna tuulet voimistuvat

Osuuskumma 2013. 211 s.

Pyydetty arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Morren KKK-haasteen surullinen tilanne

Itsenäisyyspäivänä vuonna 2011 Morre laittoi alkuun isänmaallisen haasteen, joka oli pakko ottaa vastaan. Tässä Morren säännöt:

KUUSI KOVAA KOTIMAISTA

· valitse kuusi (6) kotimaista kirjaa, jotka sinun on ollut tarkoitus lukea muttet ole saanut vielä aikaiseksi

· kirjan pitää olla ilmestynyt ennen vuotta 2012

· suorita haaste 6.12.2012 mennessä ja ilmoita suorituksestasi tämän postauksen kommenttiosiossa

· voit osallistua vaikkei sinulla olisikaan blogia (tai et halua blogata aiheesta), ilmoita vain lukemasi kirjat ja valitse itsellesi nimimerkki

· haasteen suorittaneiden kesken arvotaan yllätyspalkinto 6.12.2012

Luen muutenkin ahkerasti kotimaista kirjallisuutta ja opintojen sekä työn takia klassikko-osasto on melko hyvin hallinnassa. Mutta ainahan on aukkoja paikattavana. Valitsin omaan kuusikkooni seuraavat kirjat ja kirjailijat:

1. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Kirja on saanut paljon ylistystä. Lisäksi olen ymmärtänyt, että siitä on olemassa kaksi erilaista versiota. Jääskeläiseltä olen aiemmin lukenut kokoelman Taivaalta pudonnut eläintarha, johon en oikein päässyt kunnolla sisälle. Toivottavasti romaani puhuttelee paremmin. * Pidin! Tämä kirja teki minusta PIJ-fanin, ja luin myös Lumikko ja yhdeksän muuta. Kummatkin teokset olen jo ehtinyt nauttia myös äänikirjoina. Parhaillaan aloitettuna tekijän kolmas romaani Sielut kulkevat sateessa.

2. Riikka Pulkkinen: Raja ja Totta

Niin, tällainen aukko sivistyksessä! Jotenkin Pulkkisen julkisuuskuva on asettunut hänen kirjojensa eteen. Nyt on aika raivata se tieltään. Vai onko? Molemmat kirjat olen hankkinut itselleni, joten aikomus on ollut ainakin olemassa. * Totta ei vakuuttanut minua, mutta olen sittemmin lukenut saman tekijän romaanin Vieras. Siitä pidin vähän enemmän, vaikka tietyt samat asiat tökkivät siinäkin.

3. Miina Supinen: Liha tottelee kuria ja Apatosauruksen maa

Romaanin olen ostanut ja novellit ovat jo lainassa kirjastosta. On siis jo pitänyt ennenkin. *Novellikokoelma oli lievä pettymys, vaikka aivan kelvollinen toki.

4. Anni Blomqvist: Myrskyluoto

Olen nähnyt tarinan näytelmänä kahdesti, viimeksi kyynelehdin sen äärellä Paimion kesäteatterissa heinäkuussa. TV-sarjaa en ole muistaakseni koskaan katsonut, mutta Mårtensonin musiikki tietysti on tuttua. Kirjakaupan alennusmyynnistä nappasin syksyllä koko sarjan käsittävän yhteisniteen (10 euroa), joten nyt jos koskaan!

5. Raili Mikkanen: Unelmien varjot

Tämän valitsin umpimähkään kirjahyllystäni. Kyseessä on kannen mukaan romaani Viipurin ja Pietarin suomalaiskohtaloista 1905 – 1928. Kiinnostavaa!

     6. Marko Kilpi: Elävien kirjoihin

Edellinen Kilpi, Kadotetut,  teki melkoisen vaikutuksen. Lisäksi kuitenkin luen dekkareita ja miehiä, joten ihan siksikin.

En todellakaan ole mikään haastelukija! Tämä projekti pyörähtää tänään jo kolmannelle vuodelle, eikä edistymistä ole kuluneen vuoden aikana tapahtunut yhtään. Tilaisuus on kyllä ollut, sillä kaikki luettavat kirjat löytyvät edelleen omasta hyllystä. Motivaatio vain on ollut hukassa. Syytä on vaikea löytää, sillä odotukset kaikkia muita paitsi Rajaa kohtaan ovat myönteiset, jopa erittäin myönteiset. Jostain syystä vain aina on mukamas jotakin kiireellisempää luettavaa kiilaamassa tämän projektin edelle. Mutta koska olen sitkeä kuin kengänpohja, otan haasteeseen jälleen vuoden lisäaikaa. Katsotaan, kuinka käy. Jotain ekstratsemppiä tässä kyllä kaivattaisiin. Kimppalukua? Ehdotuksia? Kiitos!

Raija-Liisa Viirret: Toinen avain

Kirsin kirjannurkka täytti kaikessa hiljaisuudessa pari viikkoa sitten kolme vuotta. Enpä osannut silloin vuoden marraskuussa 2010 innoissani kirjablogia perustaessani aavistaakaan, mitä kaikkea se voisi tuoda tullessaan. Näihin vuosiin on mahtunut paljon mielenkiintoista ja mukavaa. Hauskinta on ollut tutustua uusiin ihmisiin. Olen saanut netin kautta ihan oikeita ystäviä niin toisten bloggaajien kuin muiden aktiivisten ihmisten joukosta. Ihan elävässä elämässäkin olen sitten monien kanssa saanut olla tekemisissä. Halit teille kaikille!

Yllättävää on ollut myös huomata, että omat lukutottumukset ovat blogin myötä muuttuneet aika tavalla. Muutos on ollut omasta mielestäni pääasiassa positiivinen. Luen edelleen paljon, mutta kirja- ja genrevalikoima ovat laajentuneet huomattavasti. Vieläkin on erheellistä luulla tietäväni, mitä ns. kirjallisella kentällä Suomessa saati muualla tapahtuu, mutta olen saanut siitä kuitenkin huomattavasti paremman otteen kuin ennen blogia.

Uutuudet painottuvat lukulistallani, mutta niitä luin kyllä ennen blogiakin melkoisesti lehtikirjoitteluharrastukseni ansiosta. Yllättävää on ollut, että monet kirjoittajat ja kirjailijat ovat suoraan ottaneet yhteyttä ja tarjonneet kirjojaan luettavaksi. Se on ollut todella liikuttavaa ja pikkuisen surullistakin, sillä se todistaa jälleen todeksi sen, kuinka vaikeaa Suomessa on tuntemattoman kirjailijan saada kirjalleen näkyvyyttä medioissa ja lukijoita, saati ostajia. Monet tarjoukset olen ottanut mielihyvin vastaan, ja vastapalvelukseksi saamastani kirjalahjasta olen kirjoittanut siitä jutun blogiini.

Vähitellen olen ajautunut tilanteeseen, jossa luettavaa alkaa olla liian kanssa. Kirjoja tulee siis jonkin verran (lue: muutamia) suoraan tekijöiltä ja hieman enemmän pyytämättä tai pyydettynä kustantajilta. Edelleen lainaan aktiivisesti kirjoja kirjastoista ja jonkin verran ostan kaupoista. Aika vaikeaa olisi ollut tätäkään vaikka vain viisi vuotta sitten omalle kohdalle kuvitella joskus sattuvan: olen tilanteessa, jossa joudun sanomaan kirjaansa tarjoaville kirjailijoille: ”Ei kiitos.” Olen koettanut hioa kieltäytymiseni kohteliaaksi ja kannustavaksi. Vaikka juuri minä en ehdikään lukea tarjottua kirjaa tai vaikka se ei juuri minua kiinnostakaan, saattaa jotakuta toista kirjabloggaajaa kiinnostaa. Yrittänyttä ei laiteta, jne. Silti tuntuu kurjalta näin toimia, mutta toisaalta olen ajatellut, että se on kaikille osapuolille parasta.

Minä en kirjoita ja lue päätoimisesti vaan harrastuksena. Harrastus ei saa olla stressin aihe. Sellaiseksi se kuitenkin helposti muodostuu, jos kirjapinot huojuvat jo vaarallisen korkeina ja kärsimättömät kirjailijat odottavat, milloin heidän kirjansa pääsee lukuvuoroon. Kirjailija on saattanut joutua käyttämään postitukseen ynnä muuhun rahaakin saadakseen kirjansa minulle. On siis vähintäänkin kohtuullista, että luen hänen kirjansa ja kirjoitan lukukokemuksestani. Siksi olisi epäreilua luvata arviota, jota ei koskaan kuulukaan.

Avauduin tästä aiheesta nyt tässä julkisesti siksi, että olen ollut aavistelevinani, että jotkut ovat ehkä loukkaantuneetkin, kun heidän kirjansa ei ole minulle kelvannut. Tarkoitus ei ole olla epäkohtelias tai kiittämätön, mutta en toisaalta myöskään pidä maksutonta arvostelupalvelua (sen paremmin kuin maksullistakaan!), enkä halua lukea kirjoja, jotka eivät lähtökohtaisesti minua kiinnosta. Tiedän toki, että tuntemattomaan hyppääminen saattaa tuottaa myös positiivisen yllätyksen. Niinkin on käynyt, myös minulle! Haluaisin kuitenkin säilyttää jotakin viattomasta lähtötilanteesta, joka vielä blogia varovasti mutta innokkaasti aloittelin. Haluan vapaasti valita, mitä luen, milloin ja miten luen. Samoin haluan olla lukemastani mitä mieltä haluan. Aina en tykkää. Silti voin kirjoittaa.

Kaiken tämän johdattelun jälkeen asiaan eli Raija-Liisa Viirretin esikoisromaaniin Toinen avain. Tämän pienoisromaaniksi nykyajan mittapuulla luokiteltavan teoksen sain luettavakseni hauskan mutkan kautta. Tutustuin työnantajani kustantaman koulutuksen yhteydessä vauhdikkaaseen Ninaan, joka taas kertoi, että hänen ystävänsä on julkaissut juuri romaanin. Kiinnostaisiko minua lukea se? Mikäpä ettei, ja niin sitten eräänä päivänä löysin postilaatikostani Toisen avaimen, johon tuskin muuten olisin tullutkaan tarttuneeksi.

Nina varmasti kertoi, miten hän on kirjailijaan tutustunut ja mitkä asiat heitä yhdistävät, mutta en niitä enää muista. Netti kertoo Raija-Liisa Viirretistä kovin niukalti. Kustantaja Basam Booksin esittelyssä kerrotaan, että ”Raija-Liisa Viirret on teologian maisteri ja suorittanut Saksassa myös psykologian maisterin tutkinnon. Hän on toiminut henkilöstöhallinnon konsulttina. Teostaan hän on työstänyt Kriittisessä korkeakoulussa. Toinen avain on hänen esikoisromaaninsa.” Valokuvan perusteella taidamme olla kirjailijan kanssa aika lailla samaa ikäluokkaa.

Toisen avaimen päähenkilö ja minäkertoja, historianopettaja Laura on joutunut liikenneonnettomuuteen ja parantelee nyt asunnossaan loukkaantunutta jalkaansa. Lähes liikuntakyvytön nainen on jonkinlainen vanki asunnossaan, sillä sairaalassa sisko Elina otti Lauran kotiavaimen haltuunsa voidakseen hoitaa tätä ja tämän asioita toipilasaikana. Jostain syystä Laura ei saa kerrottua kenellekään, ei edes siskolleen, että on kadottanut vara-avaimensa. Vaikka hän siis jaksaisikin lähteä ulos, se ei käy päinsä.

Maatessaan asunnossaan Laura muistelee lapsuuttaan. Silloin hänen epämuodostunutta jalkaansa hoidettiin kuukausikaupalla sairaalassa satojen kilometrien päässä kotoa. Ajan tapa oli, että vanhempien ei toivottu vierailevan pitkäaikaista hoitoa vaativien lapsipotilaitten luona. Niinpä viisivuotias Laura kuvitteli, ettei hänellä enää perhettä olekaan. Kun äiti lopulta tuli hakemaan häntä kotiin, näytti nainen täysin tuntemattomalta lapsen silmissä.

Laura saa sairasvuoteelleen myös yllättävän viestin menneisyydestä. Pyhiinvaellusmatkalla Santiago de Compostelaan Laura kohtasi vuosia sitten miehen, Joaquínin. Nopeasti alkanut suhde päättyi lähes yhtä nopeasti, mutta asiat jäivät selvittämättä. Nyt Joaquín on Suomessa ja haluaa tavata Lauran.

Kirjan parissa lukija saa koota tarinan pienistä palasista, jotka vähitellen loksahtelevat paikoilleen. Kiireettömästi etenevä romaani on tosiaan jotenkin unenomainen, kuten jossakin muistaakseni sitä kuvattiin. Kaiken rauhallisuuden ja muisteluiden jälkeen kirjailija onnistuu yllättämään lukijan varsin dramaattisella loppukäänteellä.

Kiitokset Ninalle ja Raija-Liisa Viirretille, että sain tutustua tähän kirjaan! Pidin hiotusta kielestä ja toimivasta rakenteesta. Myös aukkoisuus miellytti. Ihan kaikkea ei tarvitse perin juurin selittää.

Raija-Liisa Viirret: Toinen avain

Basam Books 2013. 190 s.

Lahja kirjailijalta. Kiitos!

P.S. Milloin opin, että kirjailijan kanssa asioidessani tajuan pyytää kirjaan signeerauksen?! 

P.S. 2: Tarkennettakoon nyt vielä, että ihan omaa syytäni olen joutunut pikkuisen ahdistavaankin tilanteeseen. Olen ahnehtinut luettavaa sieltä ja täältä kuvitellen, että ehdin kaiken lukea. En vain ehdi, ja niinpä joudun toteamaan, että on vietävä takaisin kirjastoon pinoittain lukemattomia kirjoja. Onneksi voin ne sieltä lainata joskus uudelleen. Ostettuja kirjoja taas voin säilöä hyllyssäni. On vain opittava olemaan harkitsevampi lupauksien ja omien pyyntöjensä suhteen, tiedän! Lisäksi haluan oikeasti kiittää kaikkia kirjailijoita ja kustantajia, jotka ovat antaneet minulle mahdollisuuden kirjojaan lukea ensimmäisten joukossa! Toivottavasti niin tapahtuu vastaisuudessakin!

Onnittelut, Riikka Pelo!

Riikka Pelo Turun kirjamessuilla.

”Riikka Pelo on Suomen taitavimpia nykykirjailijoita. Hän ei varmaankaan vedä vertoja Sofi Oksasen brändäystaidoille, mutta kirjoittamisessa uskallan väittää, että vetää. Taivaankantaja oli vuonna 2006 Runeberg-ehdokkaana ja voitti Tiiliskivi-palkinnon. Jokapäiväiselle elämällemme veikkaan ainakin F-ehdokkuutta. En panisi pahaksi voittoakaan.”

Näin olen todistettavasti kirjoittanut tänä keväänä, toukokuun kuudentena, luettuani Pelon esikoisromaanin Taivaankantaja. Sitä ennen olin jo lukenut Jokapäiväisen elämämme ja vaikuttunut. Kirja on suorastaan hengästyttävän hieno! Kirjoitin siitä arvion paikallislehteen, ja sanoin muun muassa näin (SSS 4.4.2014):

Rakenteen katkelmallisuudella Pelo on onnistunut välttämään elämäkerrallisia romaaneja usein rasittavat dramaturgiset ongelmat. Jännite säilyy ja vain tiivistyy musertavaa loppua kohden. Henkilöt ovat eläviä.  Pitkät virkkeet hengittävät kuin venäläiset joet, hitaasti vyörymällä.

Taiteen tekemisen palo ja tuska on teoksen keskeinen teema. Marina Tsvetajeva tuntuu uhraavan kaiken kirjoittamiselle, jonka käyttövoimana on intohimo. Myös äidin ja tyttären kipeä suhde toistuu katkeralla tavalla. Tsvetajevan oma äiti oli pianisti, joka vaati tyttäreltään kohtuuttomasti. Samojen vaatimusten edessä Alja kapinoi. Silti äitejä ja tyttäriä yhdistää rakkauden tiukka side.

Pelo kirjoittaa Neuvostoliiton sisäisestä terrorista vähintään yhtä hyytävästi kuin Sofi Oksanen. Jokapäiväinen elämme on kaikin tavoin vaikuttava teos.

Mainittakoon tässä sekin, että Puhdistus on toinen romaani, jonka olen koskaan lukenut ennen kuin se on voittanut Finlandia-palkinnon. Senkin äärellä olin vaikuttunut. Yhteisiä tekijöitä siis on näiden teosten välillä, mutta yhtä isoa suuren yleisön suosikkia Pelon romaanista tuskin tulee kuin Puhdistuksesta. Se ei ole juonellisesti yhtä vetävä. Mutta maailmanluokan kirjallisuutta se on, ehdottomasti.

Lukiessani Jokapäiväistä elämäämme en voinut olla ihmettelemättä kirjailijan aihevalintaa ja muutenkin kirjan syntyprosessi askarrutti mieltäni. Rohkaistuin pyytämään kustantajalta kirjailijan yhteystiedot pientä haastattelua varten, onhan Pelolla yhteyksiä kotiseudulleni. Ilahduin kovasti, kun sain nopeasti kirjailijalta vastaukset kysymyksiini. Jälleen lainaan 4.4. ilmestynyttä juttuani:

Marina Tsvetajevan hahmo on kulkenut mukanani pitkään. 1990-luvun alussa asuin Prahassa saman vuoren rinteellä, jolla Tsvetajevakin oli aikoinaan asunut. Luin tuolloin paljon hänen runojaan ja myöhemmin kirjoitin ääni-installaatiokäsikirjoituksen Tsvetajevan kirjeenvaihdosta Rainer Maria Rilken ja Boris Pasternakin kanssa.

Käsikirjoituksessa esiintynyt puolifiktiivinen tytär alkoi mielessäni vaatia omaa tarinaansa kerrottavakseni luettuani Tsvetajevan oikean tyttären kirjeet vankileiriltä Boris Pasternakille. Äiti ja tytär rakastivat tätä samaa miestä läpi elämänsä. Heidän suhteensa oli monella tapaa hyvin erityinen, se millä tavoin he rakastivat tai eivät kyenneet toisiaan rakastamaan. Tätä halusin romaanillani luodata.

Työskentely oli hyvin hidasta: taustatutkimus vei paljon aikaa mutta erityisesti siitä ulos kirjoittaminen, romaanin oman kielen ja maailman löytäminen, oli aikaa vievää. Minulla oli alussa hyvin kirkas näkemys Alja-tyttären kielestä ja rytmistä, mutta kului pitkän aikaa ennen kuin se todentui proosana sekä Aljan osin runomuodossa kirjoitetussa “omassa kirjassa”.

Liikuttavinta oli, että Riikka Pelo kertoi jo alakoulun opettajan kannustaneen häntä kirjailijaksi. Hyväksyessään haastatteluni Pelo vielä erikseen mainitsi, että oli mukavaa, kun jutussa tulee opettaja ihan nimeltä mainittua. Opettajilla on väliä!

Opettajani Reino Läärä Alhaisten ala-asteella oli itsekin kirjailija ja otti 12-vuotiaan tytön kirjailijahaaveet vakavasti. Musiikkiopisto ja kirjasto olivat Salon elämäni keskipisteitä, ja kirjastossa olin myös kesätöissä.

Riikka Pelo oli toukokuussa vieraana Ylen Aamun kirja -ohjelmassa. Jakso on edelleen katsottavissa Yle Areenassa. Kun ehdokkaat julkistettiin, kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen sanoi, että hänen ehdoton suosikkinsa niiden joukossa on juuri Riikka Pelon romaani. Niin minunkin, vaikka muista ehdokkaista olenkin lukenut vain Kjell Westön Kangastus 38:n. Siitäkin pidin.

Nyt on aika onnitella voittajaa lämpimästi. Onnittelut, Riikka! Aivan mahtavaa!

P.S. Jos et ole vielä Jokapäiväistä elämäämme lukenut, suosittelen! 

Meri Savonen ja Johanna Lumme: Peippometsän bändikilpailu

Meri Savonen on minulle tuttu Tonttulapset-sarjastaan, jonka osat Tonttulapset ja seikkailujen joulu sekä Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat olen lukenut ja blogissani aikoinaan esitellyt. Tonttulapset-sarja on suunnattu jo itsekin lukea osaaville lapsille, mutta toki ne sopivat mainiosti ääneen luettaviksi vähän nuoremmille (tosin ääneen kannattaa lukea myös jo itse lukeville lapsille!).

Nyt käsissäni on Meri Savosen uuden Peippometsä-kuvakirjasarjan aloitusosa Peippometsän bändikilpailu. Metsämarjat-bändi kuulee, että juhannuksena järjestetään bändikilpailu. Alkaa ahkera harjoittelu. Hieman myös jännittää! Harmi vain, että ennakkosuosikki Ilvespojat vaikuttaa aivan musertavan ylivoimaiselta.

Kilpailu on jännittävä, eikä ihan ilman kommelluksiakaan selvitä. Ruusa-mäyrä joutuu koville omatuntonsa kanssa, mutta pääsee lopulta voitolle, tietysti. Savonen on ratkaissut lopun varsin onnistuneesti. Idols-tyylinen kisa ratkaistaan yleisön huutoäänestyksellä, eikä voittajasta ole epäselvyyttä. Mutta ei siinä vielä kaikki! Juontaja Teppo Tikalla on siiven alla vielä yllätys.

Kuvakirja on vallan hieno. Tekstin ja kuvan suhde toimii hyvin. Kuvittaja Johanna Lumpeen akvarelli- ja tussitekniikalla (käsittääkseni) toteuttamat hauskat ja samalla herkät kuvat rytmittävät tarinaa. Kuvat eivät ole liian kiiltokuvamaisia, vaan mattapintainen toteutus tuntuu mukavan rauhalliselta. Kuvista löytyy myös paljon hauskoja yksityiskohtia, ja erityisesti soittimiin on kiinnitetty paljon huomiota.

Myös tekstissä on tiettyä auditiivisuutta. ”Mäyräpoika Rolle taituroi bassolla po pom po pom po pom.” Tätä on varmasti hauska lukea ääneen pienelle kuulijalle. Aikuislukijaa taas miellyttää varsin todentuntuinen keikkameininki: ”Soittakaa Paraati! joku yksinäinen räkättirastas toivoi lempikappalettaan, mutta hänet hyssytettiin nopeasti hiljaiseksi.”

Kirjan lopussa on Metsämarjojen Uimabiisin sanat, mutta ei valitettavasti nuotteja. Uimabiisin voi kuitenkin kuunnella täällä. Vielä on avattu bändisanastoa bänditreeneistä You rock! -huudahdukseen.

Meri Savonen ja Johanna Lumme: Peippometsän bändikilpailu

Robustos 2013.

Arvostelukappale kustantajalta. Kiitos!

Meri Savosen haastattelu Länsiväylä-lehdessä.

Äänikirjat on arvottu!

Tulinkin vahingossa viettäneeksi oikeaa äänikirjateemaviikkoa, sillä neljä edellistä juttuani ovat käsitelleet äänikirjoja. Tämä on järjestyksessä viides ja hetkeen viimeinen. Äänikirjoja en tosin ole hylkäämässä mihinkään, mutta menossa on parhaillaan kaksi aika mittavaa teosta, eli Kalle Päätalon Ihmisiä telineillä (lukijana Kai Lehtinen!) ja Camilla Läckbergin Enkelintekijä (josta saatte kuulla aikanaan urputusta).

Edellisessä jutussani oli häntänä pieni äänikirja-arvonta ikään kuin äänikirjateemaa juhlistamassa. Mukavasti sain tähän pikkuiseenkin arvontaan kiinnostuneita mukaan. Kiitos kaikille! Tänään lahjomaton maskuliininen Onnetar suoritti kanssani virallisen arvonnan, ja palkinnot menivät seuraaville:

1. Nimeni on Skellig: Kirjakammarin täti
2. Faneja ja fossiileja: Maria Sinisen linnan kirjastosta
3. Kalle mestarietsivä: MarikaOksa

Onnittelut voittajille ja mukavia kuunteluhetkiä!

Kirjakammarin tätiä pyydän lähettämään yhteystietonsa minulle osoitteeseen kirsi.htnn (at) gmail.com. Toisille saankin viestin lähetettyä blogin tietojen perusteella. Laitan paketit postiin hetimiten, niin pääsette kuuntelupuuhiin!

Tänään alkoi pyöriä viime vuodelta tuttu kirjablogien joulukalenteri. Ensimmäinen luukku aukesi Luettua elämää -blogissa. Elina oli poiminut kalenteriluukkuunsa tunnelmia nykymenoa huomattavasti vaatimattomammasta joulunvietosta. Pisti ajattelemaan. Kiitos! Elina on myös listannut tulevat luukkuja aukovat blogit. Minun vuoroni on tasan kahden viikon päästä. Idea ei ole vielä päähän pamahtanut, mutta eiköhän jotakin sentään synny.

Vuoden vaihde lähenee vauhdilla. Olen suunnitellut, että raivaan kirjapinojani vielä ennen joulua sillä mielellä, että saan kaikki lupaamani kirjajutut alta pois ennen pukin tuloa. Tämä tarkoittaa siis sitä, että tulossa on koko joukko arvostelukappalejuttuja. Toivon mukaan niistä saatte vaikka joululahjavinkkejä. Tulossa on myös juttu lähikirjastosta, joka on parhaillaan suljettuna muuton vuoksi. Kun uudet tilat runsaan viikon päästä avataan, aioin rynnätä paikalle kameroineni.

Muuttolaatikot vielä tyhjinä.