Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

Luin hauskan kirjan. Tosin ihan ensimmäiseksi jouduin nauramaan itselleni. Olin nimittäin jo jonkin aikaa seuraillut silmäkulmastani, että kirja- ja kirjoittajablogia Ihminen välissä pitävä Siina Tiuraniemi oli julkaissut esikoisromaaninsa Kukkia Birgitalle. Kirja ei herättänyt minussa kovinkaan suurta kiinnostusta muuten kuin tuon etäisen nettituttavuuden perusteella. Toisissa blogeissa ja some-keskusteluissa alkoi kuitenkin vilahdella määritelmiä ”vuoden hauskin”, ”sai nauramaan ääneen” ja niin edelleen. Vieläkin mietin, millaisesta kirjasta mahtaa olla kyse, mutta päätin sitten koettaa kepillä jäätä ja tiedustella kustantajalta, vieläkö arvostelukappale irtoaisi.

Kyllä vain, minua onnisti. Sain kirjapaketin varsin nopsaan sähköpostitiedusteluni jälkeen. Vieläkään en oikein ollut jyvällä, mistä oli kyse, mutta päätin sitten kirjaan tarttua, kun kerran arviokin oli tullut luvattua. Alkuasetelma on sellainen, että kirjan minäkertoja Miska joutuu äitinsä painostamana viemään etäiselle sukulaiselleen Birgitalle kukkia hoitokotiin. Birgitalta on amputoitu molemmat jalat, joten tilanne ei ole kovin aurinkoinen, vaikka yksityisen hoitokodin nimi onkin Aurinkoinen. Vierailu ei suju mitenkään hyvin, ja kaiken huipuksi Miska tulee jostain syystä antaneeksi Birgitalle paitsi riemunkirjavan kukkakimpun myös taskussaan pyörineen marisätkän.

Olin sivulla 65, kun aloin vähitellen tajuta, mitä kirjan nimellä oikein tarkoitettiinkaan. Siihen asti ihmettelin, miksi teoksella on lähinnä romanttiseen viihteeseen viittaava vanhahtava nimi. Kansipapereitakaan en ollut tullut kunnolla katsoneeksi ennen tätä… Kertonee jotain huomiokyvystäni tai vireystilastani ylipäätään!

Miska paljastuu vähitellen varsin erikoiseksi nuoreksi mieheksi, joka on ennen sitä ollut varsin erikoinen lapsi ja nuori. Jo päiväkodissa Miska ja Ville ovat ystävystyneet ja olleet siitä asti erottamattomat. Nyt kahden nuorukaisen opiskelija-asuntoon on kuitenkin luikerrellut käärme: Emma. Ville ei enää haluakaan olla vain Miskan paras kaveri vaan myös Emman poikaystävä. Miska tuntee tulleensa pahasti petetyksi ja hylätyksi, eikä osaa käsitellä tunteitaan. Seuraa monenlaista selkkausta ja kommervenkkiä.

Miskan huolet eivät jää tähän, vaan niitä kertyy lisää Birgitasta, kuten arvata saattaa. Birgitta alkaa vaatia lisää ’kukkia’ ja käyttää sekä lahjontaa että kiristystä saadakseen tahtonsa periksi. Miska tutustuu muihinkin hoitokodin varsin persoonallisiin asukkaisiin ja joutuu kaikenlaisiin pulmallisiin tilanteisiin. Ongelmia tuottavat myös Birgitan rahat, joita tämä koettaa väkipakolla ängetä Miskalle.

Kirjasta tuli mieleen ensinnäkin alkuvuodesta lukemani Minna Lindgrenin Kuolema Ehtoolehdossa, vaikka yhtäläisyydet tarkemmin katsoen jäävät vähäisiksi. Silti temaattisella tasolla on samankaltaisuutta. Hoitokoti Aurinkoisessa potilaita eli asukkaita kohdellaan hyvin toisin kuin Ehtoolehdossa, mutta sekä Lindgren että Tiuraniemi muistuttavat, etteivät vanhat ihmiset ole sen kummempia kuin muutkaan: hekin voivat olla huumorintajuisia, ärtyisiä, ilkeitä tai vaikka alkoholisteja. Aurinkoisessa tarkoitetaan hyvää, kun huolehditaan asukkaiden terveellisestä ruokavaliosta. Mutta olisiko sittenkin inhimillisempää aina välillä tarjoilla lauantaimakkaraa, jos se on asukkaan lempiruokaa? Haittaako, jos kahdeksankymppinen välillä syö hieman epäterveellisesti? Entä olisiko kovin iso vaiva käydä omia läheisiään välillä katsomassa?

Toinen assosiaatio liittyy siihen ’kukkaan’, josta kirjassa on paljon puhe. Mietin, miksi minusta kirja oli niin hauska, vaikka siinä suhtaudutaan varsin vapaamielisesti ja hyväksyvästi kannabikseen. Enhän kuitenkaan missään nimessä itse hyväksy ko. ainetta missään muodossaan. Muistuipa mieleen, että olen pariinkin kertaan nauranut vedet silmissä elokuvan Pelastakaa Grace äärellä. On vain hauskaa, kun mummot koheltavat huumepöllyssä. Ei voi mitään. Fiktiossahan tällainen vapaamielisyys on sallittua!

Tiuraniemi kirjoittaa hyvin, ja tarina vie mennessään, vaikkei siinä sen kummempaa juonta olekaan. Kirjallisia viitteitä vilisee sopivaan tahtiin, ja muutenkin tunsin oloni varsin kotoisaksi kirjan parissa. Huumori on juuri sopivan lempeää ja hienovaraista. Viihdyin. Tulin huvitetuksi. Kiitos.

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

Minerva 2013. 256 s.

Pyydetty arvostelukappale. Kiitos kustantajalle!

Mika Kähkönen: Pimeimmät tunnit

Hän nostaa peitteen päältään, kääntyy kohti yöpöytää ja aikoo ojentaa kätensä kohti pöytälamppua, kun käsi jäykistyy. Hän näkee ikkunan takana hahmon. Ei, se seisookin sen edessä, sisällä sängyn vieressä. Pieni lapsi. Luka?

”Aala ippu oli”, Luka mumisee. Ääni oli tukahtunut. Pojan käsi kohoaa sivulle kuin joku nostaisi sitä näkymättömällä siimalla. Yrittääkö Luka osoittaa jotain? Tai paremminkin, yrittääkö joku osoittaa Lukan kädellä jotain?

Käsi ei ole ainoa, mikä roikkuu. Luka näyttää pitemmältä ja huojuu jaloistaan. Poika on ilmassa. Tämän kaulassa on jotain. Se ei ole sitä miksi hän sitä luulee. Ei saa olla! Silti hän hyökkää pojan luo irrottaakseen sen. Nostaakseen häntä. Vielä ei ole myöhäistä. Poikahan puhui. En tarkoittanut, halusin vain. Vahinko. Onnettomuus.

”Se ei ollut minun syytäni!” Salla huutaa ja kuulee sen.

Salla Helmeri on parivuotiaan Luka-pojan äiti. Salla on kokenut rajun synnytyksenjälkeisen masennuksen, josta oikeastaan on vasta nyt toipumassa. Pahimman synkkyyden aikaan tapahtui asioita, joita Salla ei muista eikä ole varma, haluaako muistaakaan. Lukan isä Sami on jättänyt Sallan noihin aikoihin ja asuu nyt heidän entisessä kotikaupungissaan onnellisena uuden vaimon ja kaksosten kanssa. Sallan ja Samin välit ovat huonot, eivätkä vähiten Sallan katkeruuden ja mustasukkaisuuden takia.

Sallan painajaiset ovat aktivoituneet, kun hän on alkanut saada kummallisia ja pelottavia sähköpostiviestejä kahden vuoden takaa Sarah Hipburn -nimiseltä lähettäjältä. Henkilö tuntuu tietävän omituisen paljon Sallan henkilökohtaisista asioista ja syyttää samalla Sallaa vaikeuksistaan. Kun viestejä alkaa tulla yhä tiheämmin, Salla päättää selvittää, kuka häntä vainoaa ja miksi. Samalla Sallan oma menneisyys alkaa pelottavasti raottua.

Psykologinen trilleri Pimeimmät tunnit on Mika Kähkösen kolmas romaani. Aiemmat teokset Väärin voitettu ja Testinuket on julkaistu omakustanteina. Esikoisteos kertoo jalkapalloon liittyvään hämärään vedonlyöntibisnekseen tahtomattaan sekoitetusta miehestä ja jälkimmäinen taas huumevelkojensa takia kummallisen tutkimuskeskuksen koekaniiniksi joutuvasta miehestä. Salla Helmeri on siis ensimmäinen naispuolinen päähenkilö Kähkösen tuotannossa, mutta ihmismieli ja sen pimeät, luotaamattomat puolet näyttäisivät kiehtovan tekijää.

Psykologinen jännitys on vaikea genre. On luotava painostava ja vangitseva ilmapiiri, joka tihenee tarinan edetessä. Uskottavuudesta ei kuitenkaan saisi matkalla liikaa tinkiä. Kähkönen onnistuu Pimeimmissä tunneissa mielestäni ihan mukavasti, vaikka kirjan alku lähtikin hieman tahmeasti liikkeelle. Kun Salla saa lopulta juonenpäästä kiinni ja alkaa oikeasti selvittää, kuka sähköpostien takana on, juttu alkaa viedä lukijaa mennessään. Sitä ennen on kuitenkin monenlaista sälää, jonka merkitys näyttää osin vielä lopussakin kyseenalaiselta. Uskottavuus ja loogisuuskin ovat koetteilla pariin otteeseen. Mutta kirjailija kiepauttaa matkan varrella kuviot ainakin pariin kertaan uusiksi, joten kannattaa olla tarkkana sen suhteen, mitä ja ketä uskoo. Loppu on mukavan kutkuttava.

Kähkösen kirjailijasivuilta selviää, että on toiminut lääkintävahtimestarina ja on koulutukseltaan lähihoitaja. Ei siis ihme, että sairaalan päivystyksen miljöö ja esimerkiksi ambulanssikohtaus ovat luontevia ja uskottavasti kuvattuja. Salla on ammatiltaan sairaanhoitaja, ja sitäkin on hyödynnetty tarinassa oivaltavasti.

Omaa lukukokemustani häiritsi seikka, jolle kirjailijaparka ei voinut mitään. Keskeinen pahishahmo on kirjassa oman tyttönimeni täyskaima, ja nimen näkeminen kirjan sivuille painettuna tiheään tahtiin sai aikaan kummallisia mielleyhtymiä. Mielenkiintoinen kokemus tämäkin. Tiedän, että kirjailijat saattavat pitkäänkin pohtia henkilöiden nimiä, ja olisi mielenkiintoista tietää tämän kyseisen henkilön nimeämishistoria. Tosin epäilen, että ajatuksena on ollut vain valita hyvin tavalliset etu- ja sukunimet.

Mielenkiinnosta tarkistin netin kautta Salomo- ja Lukki-kirjastojen tiedoista, mitkä Kähkösen kirjat löytyvät niiden valikoimista. Tulos oli laihahko. Kumpaakaan kirjailijan aiempaa teosta ei löytynyt mistään näiden kirjastoista. Pimeimpiä tunteja, joka on siis Myllylahden kustantama, sentään löytyy. Salomoon sitä on hankittu kolme, Lukkiin kaksi kappaletta. Näistä viidestä yhteensä neljä on tällä hetkellä lainassa.

Kirjan on lukenut myös Booking it some more -blogin Booksy, joka päätyy aika samankaltaiseen lopputulemaan kuin minäkin tarinan uskottavuudesta. Booksy on kiinnittänyt huomiota myös kirjan kieleen, eikä mielestäni anna suinkaan suotta hieman nihkeää palautetta. Samaan on päätynyt myös Kirjavinkkien Tuija. Alkuun lainaamani näyte jo kertoo jotain sekin, eli pientä viilaamista Kähkösellä vielä on suomen kielen sujuvoittamisessa. Sen suhteen ei kannata luovuttaa, sillä kielenkäyttöä ihan oikeasti voi hioa ja oppia kuka tahansa. Parhaat keinot ovat kirjoittaminen, lukeminen ja taas kirjoittaminen ja lukeminen.

Booksy totesi, ettei hänestä tämän kirjan parissa Kähkösen fania tullut. Ei minustakaan, mutta tunnustan, että varsin huolella tutkin nuo kirjailijan sivulta löytyvät aiempien teosten esittelyt, ja jos niistä jompikumpi olisi ollut kirjastokorttieni ulottuvilla, kenties olisin lukenutkin. Ainakaan en sano, etten enää Kähköstä lue.

Mika Kähkönen: Pimeimmät tunnit

Myllylahti 2013. 232 s.

Pyytämätön arvostelukappale. Kiitos kustantajalle!

Luuloa ja tietoa pienkustantamisesta

”Mutta ne monet saksalaiset, ranskalaiset, vieläpä amerikkalaisetkin rikosromaanit, joissa tikari ja myrkky näyttelevät pääosaa, ovat kynäilijäin tuotteita, jotka ovat tarttuneet kynään kaikesta muusta, mutta ei sisäisestä taipumuksesta. Ja juuri näitä ’Berliinin rosvojoukkoja’, ’Berliinin pyöveleitä’, ’Vaeltavia juutalaisia’, ’Aarniometsän tyttäriä’ y.m. on alettu oikein tukuittain kääntämään Suomen kielelle. Ja suomentaja on sitte vielä joku puoliherra, joka muun elinkeinon puutteessa on alkanut kylvää näitä kyykäärmeen sikiöitä aivan pystymätönnä toimeensa. Kieli on kauhean huoletonta ja painos täynnä korrehtuurivirheitä. Kaikki osottaa, että on antauduttu aivan vieraalle alalle jonkun keinottelijan houkutuksesta, mikä tahtoo päästä äkkiä rikkaaksi kansaansa turmelemalla. Tämä tällainen keinottelija se pukeutuu ’kustantajan’ kunnianarvoisaan nimeen, vaikka hänelle paremmin soveltuisi kaupustelevan juutalaisen arvonimi.” (Kaiku 1896. Kai Häggman: Paras tawara maailmassa.)

Olen muutamassa kirjoituksessani sivaltanut pienkustantamoja (ja erityisesti yhtä sellaista) aika kovallakin kädellä. Mielestäni jotkut kustannuspäätökset eivät ole olleet viisaita, ja erityisen katkera olen ollut huonosti toimitetuista ja oikoluetuista dekkareista, lähinnä niiden kirjoittajien puolesta mutta myös itseni eli lukijan puolesta. Viimeisimpään juttuuni, jossa tästä aiheesta narisin, sain anonyymin kommentin arvatenkin henkilöltä, jolla on asiasta minua enemmän omakohtaista kokemusta:

”Pienen kustnatmon puute on aika. Sitä on vain 24 tuntia eikä yhden kirjan julkaisulla elä, valitettavasti vaan niska limassa pitää taittaa, lukea kässäreitä, hoitaa ties mitä oheistehtäviä. Ja kun kate on melkoisen pieni kirjalla( suurin menee kirjakaupoille), niin mistä raapaiset sen kustannustoimittajan palkan? Varmaan monio sellaisen ottaisikin, jos n. 100 -200 kpl:een kirjamyynnillä/nimike, sellaisen pystyisi taloon hankkimaan.”

Asia alkoi tosissaan kiehtoa, ja päätin ottaa hieman tarkemmin selkoa, millaista toimintaa pienkustantaminen Suomessa oikein on. Ketkä kustantavat, mitä ja miksi? Koetetaanko kepillä jäätä ja laitetaan markkinoille mahdollisimman paljon mahdollisimman halvalla ja odotetaan, milloin iso kala on jäänyt koukkuun? Vai ovatko pienkustantajat pyyteettömiä kulttuuri-ihmisiä, jotka eivät rahasta piittaa?

Wikipediasta koetin etsiä vastausta siihen, kuinka paljon Suomessa on kustantajia. Vastausta en löytänyt, mutta sain mukavan listan lähdeteoksista, joita tutkimalla saattaisin päästä lähemmäs totuutta mm. siitä, onko helpompaa saada käsikirjoituksensa julkaistua isossa vai pienessä kustantamossa. Käsittääkseni kustantajia lasketaan olevan tuhatkunta?

Kirjankustantamisen historiasta Suomessa ja lähes kaikesta mahdollisesta siihen edes etäisesti liittyvästä on kirjoittanut dosentti Kai Häggman Suomen kustannusyhdistyksen 150-vuotishistoriikissa Paras tawara maailmassa: Suomalainen kustannustoiminta 1800-luvulta 2000-luvulle. Suomen kustannusyhdistys täytti 150 vuotta vuonna 2008, jolloin historiikki valmistui. Kyseessä on järkälemäinen historiateos, joka käsittää 570 sivua tekstiä ja kuvia sekä lähes tuhat alaviitettä. Häggman kirjoittaa kiehtovasti, ja vaikka etsin kirjasta vain tiettyjä asioita, tulin lukeneeksi siitä ainakin kolmanneksen silkaksi ilokseni. Kirja tekisi mieli hankkia omaan hyllyynkin hakuteokseksi.

Häggmanin teoksen perusteella voisi karkeasti yleistää, että 1800-luvun viimeisiltä vuosikymmeniltä 1990-luvulle asti Suomessa oli kaksi suurta kustantamoa (WSOY ja Otava) sekä alle kymmenen keskisuurta kustantamoa (mm. Gummerus ja Karisto). Varsinaisia pienkustantamoja putkahteli ennen 1980-lukua lähinnä muutamana kriisiaikana, nimittäin sotavuosina. Yllättäen sota toimi kustannus- ja kirjakauppa-alan hyväksi, ja silloin myös onneaan koettelevat ns. konjunktuuri- eli suhdannekustantajat pompsahtivat markkinoille rahastamaan nopeita voittoja. Nämä konjunktuurikustantajat jäivät yleensä lyhytikäisiksi.

Muutos tilanteeseen tuli toden teolla vasta 1980-luvulla, jolloin tietotekniikka muutti kustannus- ja kirjapainoalaa radikaalisti. ”Jokamiehen tietotekninen kumous ja kulttuuripiirien suosio tekivät kustantamon perustamisesta suosittua ja suhteellisen riskitöntä toimintaa. Vähäisellä kulurakenteella, talkoohengellä ja pienelle täsmäyleisölle suunnatuilla täsmäpainoksilla aloittava kustantaja otti pienemmän riskin kuin aloitteleva kaivinkoneyrittäjä ensimmäistä kaivuria ostaessaan.” (Häggman s. 556)

Häggman ei kovinkaan paljoa kerro pienkustantamisesta, koska pienkustantamot alkoivat päästä Suomen kustannusyhdistyksen jäseniksikin vasta varsin myöhään. Häggmanin kirjan lopussa olevassa Suomen kustannusyhdistyksen jäsenluettelossa on jo yli sata jäsentä, ja niistä siis suurin osa on nimenomaan pienkustantajia. Toisaalta varmaan on niin, että kaikki pienkustantajat eivät yhdistykseen edes halua sen keräämien jäsenmaksujen takia.

Pienkustantajan arkipäivä

Pienkustantajan arkipäivä on vuonna 1995 ilmestynyt Kai Halttusen tutkimus (alk. v 1993 pro gradu). Halttunen on tutkinut kahtatoista suomalaista pienkustantamoa ja niiden toimintaa vuosina1987-1991. Pääosan aineistosta Halttunen on kerännyt haastattelun avulla. Selvittelyn kohteina ovat olleet kustantamojen historia, kustantamisen prosessi, toimintakulttuuri, kulttuurinen pääoma, palaute (lehtiarviot) ja tulevaisuuden näkymät.

Halttunen määrittelee pienkustantajaksi kustantajan, joka on erikoistunut jonkin tai joidenkin aihealueiden julkaisemiseen (vastakohtana siis yleiskustantamot). Pienkustantaja pyrkii tuomaan uusia aineksia julkiseen keskusteluun julkaisemiensa teosten avulla.  Pienkustantamot ovat myös julkaisujen ja henkilökunnan määrällä mitattuina pieniä, ja jokaisella Halttusen haastattelemalla kustantajalla oli ainakin yksi kokopäiväinen työntekijä. Sen sijaan omakustanteita julkaisevat yritykset oli suljettu tutkimuksen ulkopuolelle. Halttusen tutkimuskohteina olivat mm. Atena, Like ja Gaudeamus.

Halttunen toteaa, että julkaistujen teosten markkinointi ja välitys ovat usein pienkustantamojen pullonkauloja. Koska kirjat on usein suunnattu pienelle ja erikoistuneelle yleisölle, ei suurista ilmoituskampanjoista olisi hyötyä, vaikka niihin olisi varaakin. Ostajat pitäisi pystyä tavoittamaan tehokkaasti. Tutkimusajankohtana internetin hyödyntäminen ei vielä ollut mahdollistakaan, joten monet pienkustantamot turvautuivat erilaiseen suoramarkkinointiin, joka taas oli hidasta ja kallista.

Markkinoinnin ja välityksen lisäksi ongelmana olivat usein jatkuva ajanpuute ja rahavirtojen kontrollin heikkous. Toiminnan saaminen taloudellisesti kannattavaksi vaikuttaa olevan erityisen vaikeaa. Pienkustantajien toimintaa kuvataan innostuneeksi mutta samalla jopa toivottoman amatöörimäiseksi.

Ns. ideaalityypin pienkustantajat (jonkinlainen tyypillisen pienkustantajan prototyyppi) on Halttusen mukaan kustantaja, joka julkaisee suurten kustantamojen hyljeksimää kirjallisuutta. Niiden julkaisut ovat taloudellisesti kannattamattomia tai jäävät vain niukasti voitollisiksi. Pienkustantajat ovat erikoistuneita ja niillä on kapea vuorovaikutustila (siis pieni potentiaalinen ostava yleisö). Niiden toiminta on käsityöläismäistä, organisaatio yksinkertainen ja kiinteät kulut minimoitu huolella. Päätöksenteko on nopeaa, koska se on epämuodollista, ja työntekijät ovat erittäin sitoutuneita toimintaan. Pienkustantamot tiedostavat vahvasti oman toimintansa kulttuurisen merkityksen, ja monesti kulttuuripääoma meneekin taloudellisen pääoman edelle toiminnassa.

Eräs Halttusen haastattelema pienkustantamon edustaja toteaa Jorma Kaimion todenneen: ”--- paras mainonnan ja markkinoinnin väline on niin sanottu puskaradio tai siis tuttavien ja ystävien kehumiset – voi kun hän tietäis jokaiselle kirjalle semmoisen 100 ihmisen ydinryhmän, niin hän lahjoittaisi ilmaiseksi kirjat sinne, sille porukalle, joka sitten kertoisi kolmelle ystävälleen, joista taas yksi kaksi ostaisi ja näin edelleen.” Haastateltava toteaa Halttuselle, että juuri tuota pienkustantaja koko ajan tekee, vaikka ei aina edes lahjoita kirjoja. ”Se ydinjoukko on myös markkinoinnin, tiedonvälityksen kannalta erittäin olennainen välittäjäryhmä.” Kaimion toive on toteutunut sosiaalisen median avulla aika hienosti! Sitä kun vielä pienkustantamot oppivat (ja ehtivät) käyttämään.

Halttusen haastateltavat kokivat pienkustantajan työn hankalimmaksi puoleksi sen, että pitäisi olla niin monen asian ammattilainen ja asiantuntija. Aika ei kerta kaikkiaan riitä kaikkeen, ja se kuluu käsistä eri tehtävästä toiseen siirtyillessä. Aika paljon siis kuten anonyymi kommentoijanikin alussa kertoi. Ei ihme, että monet pienkustantamot jäävät lyhytikäisiksi avainhenkilöiden uupuessa työtaakkansa alle.

Halttusen kirjasta muuten löytyi vastaus kysymykseeni, onko helpompaa saada käsikirjoituksensa läpi pienkustantamossa kuin isossa yleiskustantamossa. Vastaus on varsin tyly ei. Pienkustantamot ovat usein tiukasti erikoistuneita ja niillä on yleensä jo valmiiksi sovittuina kustannusohjelmaa toiminnan alkaessa (joko kontaktien kautta saatua tai omaa tuotantoa). Usein uudelle kustantamolle virtaa alkuaikoina suorastaan tulvimalla käsikirjoituksia eri aloilta, mutta toiminnan vakiinnuttua tilanne rauhoittuu.

”Suomessa on muutaman sadan käsikirjoituksen lautta, joka seilaa pientä piiriä ympäri. Kyllähän meitäkin on lähestytty just sillä tavalla, että on muutama talo kierretty läpi ja sitten on ajateltu: alennutaan nyt lähettämään tuolle pienellekin, kun ei isoa kalaa saatu. Vähän epärealistisesti kirjoittajat luulee, että meillä rima olisi jotenkin matalammalla, siitähän ei ole kysymys, päin vastoin. Kuitenkin julkaistaan vähän ja valitaan se suhteessa yhtä paljosta kuin muutkin”, kertoo yksi Halttusen haastateltavista.

Ohjeita kirjailijalle: Miten ei kannata lähestyä kustantajaa

”Toivon teidän kiirehtivän käsikirjoituksen käsittelyssä, jotta ehdimme saada sen joulumarkkinoille.”

”Toivosin kommentteja 1800-sivuisesta käsikirjoituksesta jo mielellään ensi viikolla eli uudenvuoden alusviikolla.”

”Jos käsikirjoitus ei kiinnosta, voitte hävittää sen. En tee sillä mitään.”

Yllä olevat riemukkaat vinkit ovat peräisin tänä vuonna ilmestyneestä teoksesta Juosten kustannettu. Kirja vaikutti niin mielenkiintoiselta, etten malttanut olla tarttumatta siihen. Jo nimi pisti mielikuvituksen lentoon, vaikka kirjoittajat kirjan lopussa kirkkain silmin väittävätkin, että nimi viittaa pelkästään siihen vauhtiin, jolla pienkustantajan on edettävä työssään. Kirjan alaotsikko on Pienkustantajan salaiset kansiot tai 16,3 vuotta: Päättymätön kulttuuriteko (joka päättyi) eli opasluonteinen kertomus pienkustantamisesta kiinnostuneille siitä, miksi alalle ehdottomasti kannattaa ryhtyä, jos haluaa pysyä köyhänä.

Kustannus-Puntsi oli pieni pohjoissuomalainen vuonna 1996 perustettu lähinnä saamelaiseen kulttuuriin keskittynyt tietokirjakustantamo. Nimi tarkoittaa suomeksi tärkeilevää henkilöä, joka luulee itsestään liikoja. Perustajat olivat veljeksiä, jotka ensi töikseen kustansivat isänsä Teuvo Lehtolan pitkään työstämän historiateoksen saamelaisista ja Lapista. Kustantamiseen rohkaisivat aiemmat huonot kokemukset muista pienkustantamoista.

Ensimmäistä teosta suoramarkkinoitiin kiivaasti ja se julkistettiin näyttävästi Ivalon kirjastossa kakkukahvien höystämänä ja toimittajien sankan joukon edessä. Jo ensimmäisessä lehtiuutisessa kirjasta korostettiin sen merkitystä kulttuuritekona. Tästä tulikin sitten usein toistuva fraasi, joka käytännössä tarkoitti, ettei teoksen kustantaminen ollut taloudellisesti kannattavaa.

Juosten kustannettu on hulvattoman hauska ja samalla surullinen kirja. Kustantamo ei missään vaiheessa elättänyt yhtäkään omistajistaan, vaan kaikki säilyttivät (viisaasti) päivätyönsä. Koska useat omistajista myös kirjoittivat kustannettavia teoksia tai muuten osallistuivat kiinteästi kustannustoiminnan eri työvaiheisiin, kustantamo nieli käytännössä omistajiensa kaiken liikenevän vapaa-ajan viimeistä tuntia myöden. Silti lähes jokaisen julkaistun teoksen (yhteensä 49 kirjaa) kohdalla oltiin miltei paniikin partaalla ennen kuin kirja oli tupsahtanut painosta. Sitten alkoi markkinointi ja myynti, jotka harmillisen usein jäivät lapsipuolen asemaan.

Kustantamo perustettiin siis jo tietoteknisen vallankumouksen tapahduttua, mutta monet vaikeudet liittyivät tietotekniikkaan: yhteen sopimattomat laitteet ja ohjelmat temppuilivat, aikataulut laadittiin liian optimistisiksi jne. Merkittävässä roolissa oli myös yhden osakkaan vanha Lada, joka uskollisesti matkasi kirjalastissa milloin minkälaisessa säässä pitkin Suomen maanteitä. Yleensä kyseessä oli matka painosta julkistamistilaisuuteen…

Kustannus-Puntsin tarina olisi voinut olla Kai Halttusen tutkimusmateriaalia. Toisaalta Puntsin perustajat olisivat ehkä jättäneet yrityksensä perustamatta, jos he olisivat ensin lukeneet Halttusen teoksen Pienkustantajan arkipäivä.

Kustannus-Puntsissa toteutuivat kaikki Halttusen kuvailemat ideaalipienkustantajan piirteet. Yritys perustettiin innostuksen vallassa, lähipiiristä löytyi valmista materiaalia ensimmäisiin julkaisuihin, yleisö oli tuttu ja varsin rajattu, rahavirtojen käsittelyyn oltiin tottumattomia, markkinointi jäi usein retuperälle, usko omiin kykyihin oli hieman ylimitoitettua ja niin edelleen. Kustannus-Puntsin omistajien mukaan ”kulttuurin nälkä ja kauneuden kaipuu on olennaisempaa kuin satunnainen mahan kurne”.  Siihen nähden kustantamon elinikä on varsin pitkä ja kunnioitettava.

”Optimismi on pienkustantamisen aa ja yö.”

Anonyymin kommentoijan lisäksi sain toisenkin kustannusalan ihmisen kommentin taannoiseen juttuuni. Pienkustantaja Raija Airaksinen-Björklund kommentoi näin:

Pienkustantajan eksyin (vinkkauksen perusteella ) lukemaan tätä keskustelua. Joskin olen ns. ammattikirjallisuuden pienkustantaja, en fiktiivisen / kertomakirjallisuuden. Pienkustantajaksi ajauduin siksi, että mikään iso kustantamo ei kiinnostunut 2000-luvun alussa marginaaliryhmälle suunnatusta ammattikirjallisuudesta, potentiaalinen ostajakunta rajallinen. Otin riskin - ja nyt olen pyörittänyt omaa kustantamoa reilut 10 vuotta. Ei tällä rikastu, mutta tunnen tekeväni arvokasta työtä - onneksi myös kollegoiden mielestä. Painosmäärä 500 -1000 kpl, jotka sitten pyörivät 5 -7 vuotta varastossa. Toimin myös kustannustoimittajana, apuna muutama alan asiantuntija varmistamassa sisällöllistä oikeellisuutta ja kielenhuoltoporukkaa niin ikään. Onneksi kirjoittajatiimiläiseni ovat myös kielellisesti lahjakkaita (pääosin opettajia). Keskeneräistä ei julkaista, tehdään niin hyvin kuin osataan. Jokaisessa kirjaprojektissa oppii uutta. Jokaisesta julkaisusta löytyy aina parannettavaa - varmaan myös isoissa kustantamoissa.
Tässä kohtaa nosta myös "omaa häntää", kun teemme rajattuun aihepiiriin kirjallisuutta, on meillä asiantuntijuus hallussa. Emme julkaise "höttöä" , tavoitteenamme on tuottaa alalle asianmukaista, ajantasaista ja teoriaan pohjautuvaa materiaalia ja sillä tavoin edistää meidän tapauksessamme draama- ja teatteriopetuksen / teatterilähtöisten menetelmien tietoisuuden lisääntymistä ja osaamista. Olen tehnyt kirjan myös isolle kustantamolle - ja sen projektin aikana kustannustoimittajan substanssi nousi arvoon arvaamattomaan. Hikoilin, kun alaa tuntematon päsmäröi tekstejä - kyseenalaisti ja muokkasi ymmärtämättä kontekstia. Kertomakirjallisuudessa asia on varmasti erilainen.
Toimiva tiimi on mielestäni avainasia. Kaikki ovat mukana alusta alkaen - kuvittaja, taittaja, oikolukija kirjoittajien ja kustannustoimittajan kanssa tiiviissä yhteistyössä. Dialogissa koko prosessin ajan.
Käsityötä, ei teollista liukuhihnatyötä.
Tässäpä muuta pienkustantajan ajatus sunnuntaipäivän ratoksi, asiasta tai asian vierestä.

p.s. lohduttavin 'painovirhepaholainen' löytyi syksyllä ruotsalaisen Lars Keplerin pokkarin takakannesta, jossa päähenkilön Joona Linnan nimi oli jäänyt Jonna Linnaksi.
Lohdutti.
Sattuu sitä isommillekin.

Kiitos vielä anonyymille ja Raijalle kommenteista! Pienkustannusala vaikuttaa edelleen kiehtovalta mutta samalla pelottavan haastavalta toiminnalta. Onnea ja menestystä kaikille siihen rohkeasti ryhtyneille!

Kai Halttunen: Pienkustantajan arkipäivä. Tutkimus julkaisuprosessista ja toimintakulttuurista.
Nykykulttuurin tutkimusyksikkö, Jyväskylän yliopisto 1995. 93 s. (Kirjasto)

Kai Häggman: Paras tawara maailmassa. Suomalainen kustannustoiminta 1800-luvulta 2000-luvulle. Otava 2008. 622 s. (Kirjasto)

Lehtola - Lehtola - Lehtola: Juosten kustannettu. 
Kustannus-Puntsi 2013. 174 s. (Kirjasto)

Olisi mukavaa kuulla lisää erilaisia kokemuksia alalta niin kustantajien kuin kirjailijoiden tai muiden tavalla tai toisella osallisten suunnasta. 

Anu Holopainen kirjoitti jokin aika sitten Alaston kirjailija! -blogissa näin:
"Sekin minua uteloittaa, minkä verran kustantamolla on merkitystä. Aina joskus olen havainnut näkemyksiä, joiden mukaan pienkustantamot ovat harrastelijamaisia ja vain isot ammattitaitoisia, tai kääntäen isoista suolletaan kaupallista massakökköä ja pienet kustantamot panostavat laatuun. Voivatko tällaiset ajatukset olla mukana kirjaan tartuttaessa?"


Miten on, vaikuttaako kustantamo siihen, mitä valitset luettavaksesi? Sana on vapaa!

Blogistanian kirjapalkinnot 2013

Kirjabloggaajat äänestävät vuoden 2013 parhaat kirjat neljässä eri kategoriassa.

Kategoriat ovat:
Blogistanian Finlandia
Blogistanian Globalia

Blogistanian Kuopus

Blogistanian Tieto

Bloggaajat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan maanantaina 27.1.2014 klo 10. Tulokset julkaistaan emäntäblogeissa tiistaina 28.1.2014 klo 10.

Blogistanian Finlandia 2013

Blogistanian Finlandia 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia. 

Kilpailu järjestetään kolmatta kertaa. Aiemmin on palkittu Katja Ketun Kätilö ja Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Blogistanian Finlandiaa emännöi Sallan lukupäiväkirja.

Blogistanian Globalia 2013

Blogistanian Globalia 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin kirjabloggaajien valitsemia vuoden parhaita käännöskirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alunperin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Kilpailu järjestetään kolmatta kertaa. Aiemmin on palkittu Sarah Watersin Vieras kartanossa ja Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi. Blogistanian Globaliaa emännöi Kirjasfääri.

 Blogistanian Kuopus 2013

Blogistanian Kuopus on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Lasten tietokirjoista äänestetään Blogistanian Tieto -kategoriassa.

Kilpailu järjestetään toista kertaa. Aiemmin on palkittu Annukka Salaman Käärmeenlumooja. Blogistanian Kuopusta emännöi Les! Lue!

                                                                                   

Blogistanian Tieto 2013

Blogistanian Tieto 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin kirjabloggaajien valitsemia vuoden parhaita tietokirjoja. Kilpailu koskee kotimaisia vuonna 2013 julkaistuja tietokirjoja sekä vuonna 2013 suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä tietokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa tietokirjallisuuden lisäksi myös esseekirjallisuutta, elämäkertoja, asiaproosaa, pamfletteja ja erilaisia oppaita. Myös lasten tietokirjoista äänestetään tässä kategoriassa.

Kilpailu järjestetään ensimmäistä kertaa. Blogistanian Tietoa emännöi Luetut, lukemattomat.

Osallistumisohjeet

Ehdolle asettamisen edellytys on, että bloggaaja on lukenut nimeämänsä kirjat ja kirjoittanut niistä omaan blogiinsa. Ehdokaslistan kirjat on linkitettävä niiden blogiarvioihin.

Osallistuja julkaisee listan blogissaan maanantaina 27.1.2014 klo 10 ja käy linkittämässä listansa emäntäblogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikenttään. Ääntenkeräyspostaukset julkaistaan kussakin emäntäblogissa viikkoa ennen itse äänestystä (20.1.2014). Halutessaan bloggaaja voi ajastaa listan julkaistavaksi etukäteen. Ajastaminen riippuu blogialustan asetuksista. Myöhästyneitä listoja ei huomioida eikä listaa saa julkaista etukäteen. Etukäteen ajastetusta listasta voi ilmoittaa emäntäblogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikentässä etukäteen sitten, kun lista on ajastettu julkaistavaksi.

Bloggaaja voi muodostaa listan kaikkiin kategorioihin tai yhteen tai useampaan kategoriaan. Ääntenlaskennan sujumisen vuoksi äänestäjän tulee jättää kommentti jokaisen äänestämänsä kategorian emäntäblogiin. 

Pisteytys

Bloggaaja muodostaa paremmuusjärjestyksessä vuoden kolmen parhaan kirjan listan, johon merkitsee pisteet ja linkin arvioon. Paras kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä ja sitä seuraava yhden (1) pisteen. Ääntenlaskennan vuoksi on tärkeää, että pisteet merkitään kirjakohtaisesti. Pelkkä listaus yhdestä kolmeen ei riitä, koska listan paremmuusjärjestyksen voi tulkita olevan nouseva tai laskeva.

Mikäli bloggaaja haluaa asettaa ehdolle vain kaksi kirjaa, menee pisteytys seuraavasti: parempi kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä. Jos bloggaaja asettaa ehdolle vain yhden kirjan, saa se kolme (3) pistettä.

Kilpailujen voittaja on kirja, joka saa eniten pisteitä. Mikäli kaksi tai useampi kirja on kärjessä samoilla pisteillä, ratkaistaan voittaja vertaamalla bloggareiden kirjoille antamia sijoituksia. Tasatilanteessa voittaa siis kirja, jolla on eniten ykkössijoituksia. Tarvittaessa verrataan myös kakkossijoituksia. Jos voittaja ei tälläkään keinolla ratkea, arpa määrää voittajan.

Järjestelyt

Kilpailu on kirjabloggaajien vapaaehtoisvoimin järjestämä epäkaupallinen äänestys. Palkintona jaetaan kunniakirja ja voittajakirjailijalle järjestetään kukitus mahdollisuuksien mukaan. 

Tämän vuoden emäntäblogit on arvottu. Kilpailun järjestely- ja tiedotustoiminnasta tai ensi vuoden kilpailuemännyydestä kiinnostuneet kirjabloggaajat voivat ilmaista osallistumishalukkuutensa lähettämällä viestin Facebookin Kotimaiset kirjablogit -ryhmän postilaatikkoon.

Cilla & Rolf Börjlind: Nousuvesi

Nyt kyllä. Pikkuisen harmittaa. Pyysin nimittäin arvostelukappaleen kustantajalta. Mielenkiintoisesta dekkarista. Hyvä se onkin. Tavallaan. Mutta ärsyttävä myös. Koska tyyli ja kieli ovat tällaista. Tökkivää. Ja katkonaista. Irrallisia sivulauseita suosivaa.

Oli vähällä. Etten jättänyt ihan kesken.

En sitten kuitenkaan kehdannut. Mitä en kadu. Koska juoni lopulta vei mukanaan vastahankaisenkin lukijan. Eli minut.

Tuossapa oikeastaan on lyhyesti kerrottuna, mitä tästä uutuusdekkarista ajattelin. Nousuvesi on ruotsalaisen kirjoittajapariskunnan (jotka muuten tuntuvat olevan lahden takana muotia) Cilla ja Rolf Börjlindin ensimmäinen yhteinen dekkari, mutta ei suinkaan ensimmäinen yhteinen kirjoitustyö. Kaksikko on nimittäin käsikirjoittanut yhdessä pariakin Ruotsissa suosittua dekkari-tv-sarjaa ja myös Beck-elokuvia.

Tv-käsikirjoituksen tyyli tuli kieltämättä hakematta mieleen myös kirjaa lukiessa. Teoksessa on useampi juoni, jotka, toiset enemmän, toiset vähemmän, kietoutuvat yhteen. Mukana on myös hyvin runsaasti henkilöitä, eikä heistä oikein kukaan tunnu saavan neljäsataaviisikymmensivuisen dekkarin mittaan kunnolla syvyyttä. Kappaleet ja luvut ovat lyhyitä ja kohtauksesta toiseen leikataan nopeaan tahtiin. Lukijan on lisäksi suostuttava nielemään melkoisen uskomattomia yhteensattumia ja juonenkäänteitä. Sitten on vielä tosiaan tuo tappava tapa käyttää kieltä.

Alku on tyrmäävä. Parikymmentä vuotta sitten murhataan nuori raskaana oleva nainen kammottavalla tavalla Ruotsin länsirannikolla Norjan rajan tuntumassa Nordkosterin saarella. Nainen haudataan rantahiekkaan pystyasentoon siten, että vain hänen päänsä jää pinnan yläpuolelle. Kun tulvavuoksi tulee, nainen hukkuu. Tapauksella on silminnäkijä, yhdeksänvuotias poika. Uutterista tutkimuksista huolimatta murha jää kuitenkin selvittämättä.

Kaksikymmentäkolme vuotta myöhemmin opiskelija Olivia Rönning saa poliisikorkeakoulusta kesätehtäväksi koettaa selvittää mahdollisimman paljon tästä rantamurhasta. Tapaus kiinnostaa Oliviaa erityisesti, sillä hänen isänsä on ollut mukana tutkinnassa. Isältä ei kuitenkaan enää voi kysellä, sillä hän on kuollut. Tutkinnanjohtaja Tom Stilton taas tuntuu kadonneen jäljettömiin.

Samaan aikaan Tukholmassa pahoinpidellään raa’asti asunnottomia. Iljettävät hyökkäykset videoidaan ja ladataan nettiin. Poliisi ei tunnu kovinkaan innokkaasti etsivän tekijöitä. Hieman puhtia kuitenkin tulee, kun yksi uhreista menehtyy.

Kolmas juonilinja liittyy upporikkaan monikansallisen kaivosyhtiön toimitusjohtajan kiristämiseen. Bertil Magnusonin kaivostoiminta Afrikassa on vähintäänkin epäilyttävää. Keinot lupien saamiseksi ovat olleet häikäilemättömiä, eivätkä nykyisetkään toimintatavat oikein kestä lähempää tarkkailua. Sitten Bertil alkaa saada nauhoitettuja keskustelunpätkiä puhelimeensa. Samaan aikaan Costa Ricassa ruotsalaismies päättää vielä kerran palata synnyinmaahansa…

Olivia ryhtyy kiivaasti kaivelemaan kylmennyttä tapausta ja saakin, yllätys, aika paljon selville. Murhan penkominen ei tosin ole vallan vaaratonta, ja Oliviakin joutuu maksamaan nuuskimisesta kovan hinnan.

Henkilöistä mielenkiintoisin on syrjäänvetäytyvä ja omintakeinen asunnoton Jelle, joka saa henkilökohtaisen syyn kostaa osattomia potkiville hupparihuligaaneille. Olivian ja Jellen polut kohtaavat varsin hedelmällisin seurauksin.

Sopassa on siis monenlaisia aineksia. On kansainvälistä (hämärä)bisnestä, seuralaistyttöpalvelua eli suoraan sanoen prostituutiota, häkkitappeluita, palkkapahoinpitelijöitä ja ties mitä. Lopputulos on sekametelisoppamainen. Tuntuu, että hyvän alkuasetelman idea on hukattu matkalla, kun sekaan on haluttu heittää kaikenlaista, mitä on käteen osunut. Langat pysyvät kutienkin kohtalaisesti kirjoittajien hyppysissä, ja loppuneljännes kirjasta on varsin viihdyttävää dekkarimenoa. Tosin ihan se viimeinen loppukoukku on jo kyllä ihan liian epäuskottava minun makuuni!

Cilla & Rolf Börjlind: Nousuvesi (Springfloden)

Schildts&Söderströms 2013. Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. 445 s.

Pyydetty arvostelukappale. Kiitos kustantajalle!

Miska Rantanen (toim.): Kukkiva syyspervo ruukussa

Nauru toivottavasti pidentää ikää. Ainakin se tekee todella hyvää aina välillä. Kunnon nauruterapiaa tarjoilee Miska Rantasen (VTM) toimittama aivan hervoton Kukkiva syyspervo ruukussa. Olin kuullut ja nähnyt kirjasta mainintoja siellä täällä, ja kun sen sitten havaitsin kirjakaupassa, oli se aivan pakko napata mukaan.

Kukkivan syyspervon alaotsikkona on Kirjallisen viestinnän tähtihetkiä. Sellaisia se tosiaan sisältääkin, tosin tähtihetki on ollut bongaajalla ja toisen saa kirjan lukija. Kyseessä on näet sekalainen kokoelma valokuvia, kuvakaappauksia ja kopioita erilaisista teksteistä, kuten kylteistä, opasteista, kuvateksteistä, käyttöohjeista ynnä muista. Kaikkia yhdistää jonkinlainen virhe, lapsus tai vaikkapa vain sattumalta hassu sijoittuminen muiden viestien lähettyville. Kirjallinen ilmaisu ei totisesti ole helppoa! Mutta onneksi sentään joskus irtoaa kunnon naurut, ainakin toisilta.

Esipuheessa tekijä paljastaa, että kirjan sisällöstä osa on ennen julkaisematonta materiaalia, mutta osa on jo vuosiakin pyörinyt netissä. Jotkut otokset ovat jopa parikymmentä vuotta vanhoja. Lähteet siis vaihtelevat myös. Kirjan parissa naureskellessani minäkin tunnistin joitakin mm. Facebookissa pyörineitä juttuja, jotka siitä huolimatta jaksoivat vieläkin huvittaa.

Itse olisin kirjasta jättänyt pois selvästikin maahanmuuttajataustaisten ravintoloiden ruokalistojen ja mainosten virheelliset tekstit, vaikka niissä hauskoja väärinymmärryksiä onkin. Samaten teho on mennyt jo konekäännösten täysin käyttökelvottomista tuloksista. Ne ovat lähinnä surullisia, eivät enää edes kauhistuttavia.

Hauskimpia ovat aidot kirjoitus- tai painovirheet, jotka muuttavat alkuperäisen tarkoituksen aivan joksikin muuksi, usein pikkutuhmaksi viestiksi. Syynä saattavat olla kiire, huolimattomuus tai vaikka tietotekniikka (joka itse ”korjaa” tekstiä). Kielestä ja sen keinoista kiinnostuneelle nämä ovat herkkua! (Tosin myös vahingonilohan on tunnetusti puhdas ja aito tunne!)

Kirjassa on myös joukko ihmisten keskinäistä viestintää. ”Keskustelut” kuvastavat monia asioita. On ensinnäkin helppoa olla ilkeä ja inhottava kirjallisesti, jos ei tarvitse pelätä kohtaavansa vastaanottajaa kasvotusten. Toiseksi provosointi usein onnistuu. Parhaissa tapauksissa vastapuolelta löytyy huumoriakin.

En malta olla lisäämättä tähän vielä muutamaa ihan omaa otostani, joita on kertynyt kameran muistikortille. Eräänlaista kansanperinteen keruuta tämäkin lienee.

Miska Rantasen sanoin: Nokka pystyssä kohti uusia töppäyksiä!

Miska Rantanen (toim.): Kukkiva syyspervo ruukussa. Kirjallisen viestinnän tähtihetkiä.

Schildts&Söderströms 2013. 167 s.

Ostettu kirjakaupasta.

P.S. Uutta aineistoahan kertyy vauhdilla.

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu

Kuulin Päivi Alasalmen uutuudesta Joenjoen laulusta ensimmäisen kerran keväällä Gummeruksen kirjallisessa tilaisuudessa, johon minutkin oli ystävällisesti kutsuttu. Alasalmen piti itse esiintyä ja esitellä teostaan, mutta jokin äkillinen este muutti suunnitelmat. Kustantamon väki sitten kuitenkin lyhyesti kertoi kirjasta ja sen taustasta. Kyse on siis saamelaiskulttuurista, ja kirjailija on tarttunut aiheeseen muistaakseni oman puolisonsa sukutaustan innoittamana.

Saamelaisuutta sivuavia kirjoja olen viime puolentoista vuoden aikana lukenut sattumalta useita, ja aihe kiinnostaa edelleen. Lisäksi olen mielessäni lukenut Alasalmen vahvoihin suomalaisiin naiskertojiin, omiin suosikkeihini siis. Mutta vilkaistuani muistiinpanojani yllätyin huomatessani, että olen viimeksi lukenut häneltä kirjan noin kymmenen vuotta sitten. Oli aika palata mieleisen kirjailijan tuotannon äärelle.

Aiemmin lukemani perusteella odotin Joenjoen laululta hieman erilaisia asioita kuin mitä sain. Tämä ei suinkaan ollut kielteinen kokemus. Kirjailija on muuttanut tyyliään ja onnistuneesti vielä. Hienoa.

Ensimmäinen kosketukseni Alasalmen tuotantoon oli vuonna 1996 ilmestynyt ja Finlandia-ehdokkuudella huomioitu Vainola. Lukukokemuksesta on toistakymmentä vuotta aikaa, mutta ällistyneisyyteni kirjan äärellä on edelleen hyvin mielessä. Aivan loistava kotimainen goottikauhuparodia, jossa kyytinsä saavat myös mm. naistenlehtijuttujen kaavat. Alussa tunnelma alkaa nopeasti tihentyä, ja loppu kohden meno vain kiihtyy kunnes lopulta mennään niin överiksi, että paatuneinkin lukija antautuu kirjailijan taitojen edessä. Pelätä vai nauraa?

Oma suosikkini Alasalmelta lukemistani kirjoista on kuitenkin vallan mainio Ystävä sä naisien, joka oikeastaan pitäisikin lukea uudelleen. Päähenkilö Armi joutuu työpaikallaan ankarasti kiusatuksi ja päättää lopulta vaihtaa työpaikkaa. Uusi työ on Kosmisen Rakkauden kurssikeskuksen keittiössä. Millennium lähenee ja meno kurssikeskuksessa alkaa muistuttaa maailmanlopun meininkejä. Tarina on vähällä lähteä kirjoittajankin lapasesta, mutta nautin joka hetkestä!

Näihin kirjoihin peilattuna Joenjoen laulu on vallan toisenlainen ja minulle uutta Alasalmea. Romaanissa on kolme täysin erillistä osaa, jotka voisivat olla itsenäisiä teoksia hieman laajennettuina. Yhdistäviä tekijöitä on kuitenkin teemojen osalta kosolti, ja tarinoissakin on vinkkejä, jotka sitovat ajallisesti etäiset tarinat hienosti toisiinsa.

Ensimmäinen osa sijoittuu 1500-luvulle. Saamelaistyttö Soruia löytää pahasti haavoitetun pirkkalaisen tunturin juurelta ja päättää parantaa tästä itselleen aviomiehen. Omassa kylässä kun ei naimaikäistä miestä ole siskon napattua Soruiaa miellyttäneen viimeisen sopivan. Muut kyläläiset vastustavat ankarasti muukalaisen, vihollisen, tuomista keskuuteensa, mutta vieraanvaraisuussäännöt kieltävät loukkaantuneen häätämisenkin. Kun mies, Kaukomieli, alkaa toipua, huomaa Soruia rakastuneensa. On tehtävä vaikeita ratkaisuja. Toipunut Kaikomieli alkaa olla levoton ja ylimielinen. Kuilu saamelaisten ja valloittajien välillä on syvä.

Sitten loikataankin Pajalan pappilaan 1800-luvulle. Kertojaksi vaihtuu Lars Leevi Laestadius, suurperheen isä ja herätysliikkeen karismaattinen puhuja. Kaaresuvannossa on tehty hirmutöitä, joiden takia Laestadiuksen omatuntoa kolkuttaa. Onko hän puheillaan yllyttänyt saamelaisväestöä tarttumaan aseisiin? Miten hänen ja hänen perheensä käy, jos laki niin tulkitsee? Laestadiuksen hahmossa korostuu erilaisuus, joukkoon kuulumattomuus. Äiti oli saamelainen, mutta tiukan luterilaisen opin noudattaja, isä taas vanhaa pappissukua, vaikka ei itse pappi ollutkaan. Saamelaiset juuret ja kieli vaikuttavat Laestadiuksen uraan ja ajattelutapaan. Taikausko ja puhtaan rakkauden opin välillä ei paikoin näytä olevan ristiriitaa uskon miehen mielessä. Laestadiukselle viinan kirot ovat pahan alku ja juuri, ja viinaa vastaan hän on taistellut kiivaasti pelastaakseen saamelaisperheet kurjuudesta. Tätä taas eivät ruotsalaiset vallanpitäjät hyvällä katso.

Tämä Laestadius-osuus oli minusta kirjan heikoin osuus, vaikka se ei huono ollutkaan. Se olisi kuitenkin ollut se osuus, joka olisi eniten vaatinut laajempaa syventämistä. Toisaalta se oli täysi yllätys, varsinkin, kun olen tämän vuoden aikana lukenut useammankin lestadiolaisuutta käsittelevän teoksen (ks. tarkemmin täältä). Niiden valossa liikkeen perustaja näyttäytyy Alasalmen käsittelyssä varsin avarakatseisena miehenä.

Kiintoisin ja mieluisin osuus oli minusta kirjan viimeinen kolmannes, joka sijoittuu nykyaikaan. Citysaamelainen ja elämäntaparikollinen, keski-ikää lähestyvä Sami Uddas on ajautunut Tampereella sellaiseen umpikujaan, että ainoaksi keinoksi selviytyä edes hengissä on palata kaikessa hiljaisuudessa kotiin pohjoiseen. Yllättävin asia, joka Samille tapahtuu, on rakastuminen. Inga on nuori ja innokas saamelaisaktiivi, joka on päättänyt pelastaa saamelaiskulttuurin.

Sami ja Samin kohtaamat ihmiset ja heidän tarinansa tuntuvat vahvistavan kaikkia niitä stereotypioita, joita kaltaisellani etelän ihmisellä on: saamelaiset ryyppäävät tolkuttomasti ja elävät vaaroista piittaamatta mutta ovat kuitenkin osa pohjoista luontoa, niin hyvässä kuin pahassa.

Helsingin Sanomissa Jukka Koskelainen arvioi Joenjoen laulua ja toteaa, että se on asetelmallinen teos. Niin se on minustakin. Kaikissa kolmessa osassa näytetään varsin suoraan, jopa osoittelevasti, että saamelaisia on kohdeltu väärin viimeiset viisisataa vuotta ja että tilanne ei ole tällä hetkellä olennaisesti parempi kuin 1800-luvullakaan. Maanomistuskysymys esimerkiksi on edelleen ratkaisematta. Suomella ei ole juurikaan aihetta ylpeyteen vähemmistökansanosansa kohtelussa. Alasalmi kirjoittaa kuitenkin taitavasti, ja lukijan on helppo samastua heikompaan osapuoleen. Jos kirja saa ajattelemaan huutavaa epäkohtaa ja tuntemaan myötätuntoa ja häpeää, ei se ole ainakaan epäonnistunut.

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu

Gummerus 2013. 306 s.

Pyydetty arvostelukappale. Kiitos kustantajalle!

Joenjoen laulun ovat lukeneet myös Arja, Jaana, Jonna.