Sähkökirjakokeilujani

Varoitus heti kärkeen! Tämä juttu sisältää härskiä tuotesijoittelua, josta kuitenkaan ei ole bloggaajalle taloudellista hyötyä. Lue siis eteenpäin omalla vastuullasi!

Sähkökirjat eivät ole minua mitenkään suuresti kiehtoneet, koska vanhoillisena jääränä pidän perinteistä käyttöliittymää ylivertaisena tuotteena. En siis ole rynnännyt ostamaan sähköistä lukulaitetta tai hankkinut edes iPadia tai muuta tablettia, vaikka kieltämättä viimeksi mainittu hieman houkuttaakin. Kirjahylly tosin pursuaa yli jatkuvasti, ja koetan tehdä aktiivisesti poistoja hyllystäni. Sähköinen kirja ei veisi tilaa fyysisesti. Se onkin kieltämättä yksi selkeä etu perinteiseen versioon verrattuna.

Syksyllä tein hirmuloikan kännykkäteknologian puolella, kun vaihdoin ikiaikaisen Nokian simpukka-GSM-puhelimeni Samsungin silloiseen uutuuteen, eli Galaxy Note II:een. Puhelin on niin iso, että sitä voi puhuessaan käyttää myös tuulensuojana, kuten nokkela työkaverini totesi. Harkitsin puhelinta hankkiessani tosissani, ostanko ison älypuhelimen vai tabletin. Puhelin veti pitemmän korren, koska sillä voi tehdä lähes kaikkea mitä tabletillakin mutta myös soittaa. En ole katunut. Minusta puhelimeni on edelleen aika hieno, vaikka mallista on jo tullut markkinoille seuraava versiokin. Osaan myös käyttää aika monia sen toimintoja, kiitos kärsivällisten lasteni opastuksen.

Hyppäys älypuhelinaikaan oli melkoinen, sillä minulla ei edellisessä puhelimessa ollut nettiyhteyttä tms. hienouksia lainkaan. Nyt ei tarvitse kuljettaa mukana edes kameraa, jollei halua. Navigaattorikin on turha. Sähköpostinkin voin lukea missä vain! Wau!

Samoihin aikoihin puhelimen hankinnan kanssa Elisa Kirja (!) mainosti Facebookissa aktiivisesti ja tarjosi ilmaisen näytekirjan palveluun rekisteröityville. Hieman suhtauduin asiaan epäröiden, mutta päätin kokeilla. Sain lahjaksi sähköisen version Harri Nykäsen dekkarista Pyhä toimitus, joka meillä kyllä oli jo hyllyssä mutta jota en vielä ollut ehtinyt lukea. Lataaminen onnistui hyvin, ja osasin tallentaa sen sekä puhelimeeni että tietokoneelleni, vaikka pelkkä puhelin on osoittautunut täysin riittäväksi tallennuspaikaksi.

Elisan kirjavalikoima ei ole mitenkään päätähuimaavan monipuolinen, mutta ihan tyydyttävä kuitenkin. Keskeisin ongelma Elisallakin on kirjojen suhteellisen korkea hinta. Edelleenkin tuntuu siltä, että sähkökirja puhelimeen tallennettuna ei ole oma siinä mielessä kuin paperiversio, jota voi konkreettisesti hypistellä ja vaikka lainata ystävälle. Mutta tämä lienee tottumiskysymys.

Tutustumisetuihin kuului myös ilmainen ensimmäinen luku kirjasta Tykki, joka on useamman Crime Time -kustannusosuuskunnan dekkarikirjailijan yhteisponnistus. Kirjan ”päähenkilö” on ase, jonka vaiheita seuraillaan parin vuosikymmenen mittaan. Idea on siis vähän sama kuin vaikka Pentti Haanpään Yhdeksän miehen saappaissa. Tykki herätti aikoinaan huomiota sillä, että se oli ensimmäinen suomalainen kirja, joka ilmestyi ensin kokonaan sähköisenä versiona, luku kerrallaan. Sitä voi edelleen ainakin käsittääkseni ostaa luvuittain sähköisessä muodossa. Myöhemmin kirja ilmestyi myös paperiversiona, ja sen olen ostanut hyllyymme. Niinpä en ole tullut hankkineeksi teosta enempää sähköisenä itselleni. Sen muuten pystyy valitsemaan itselleen Elisalta myös äänikirjaversiona, kuten minäkin tein. Sain siis ilmaiseksi sekä luettavan että kuunneltavan aloitusluvun kirjasta käyttööni.

Pyhä toimitus sopi oikein hyvin aloituskoekappaleeksi, sillä kirjan alku on koukuttava ja se on kauttaaltaan helppolukuinen ja selkeä teos. Huomasin kuitenkin varsin nopeasti, että minulla on puhelimelta luettavalle sähkökirjalle varsin vähän käyttöä arkielämässä. Jos luen kotona nojatuolissa, mukavin tapa on lukea ”oikeaa” kirjaa. Lueskelin siis sähköversiota palan silloin, toisen tällöin esimerkiksi kaupungilla ollessani, jos jouduin odottelemaan toisia perheenjäseniä. Käsilaukussa siis on nyt aina kirja varalla, vaikka ei perinteistä käsilaukkukirjaa raahaisikaan matkassa. Vasta menneellä viikolla, kun tein kahtena perättäisenä päivänä bussireissun Helsinkiin, luin kirjan lähes yhteen menoon loppuun. Puhelimelta lukeminen onnistuu minulta näemmä bussissakin, toisin kuin perinteisen kirjan lukeminen, mikä aiheuttaa yleensä matkapahoinvointia. Näyttö on myös niin iso, että vielä onnistun lukemaan tekstin ilman lukulaseja.

Teknisesti lukeminen on todella helppoa. Kun on hyllystään hipaissut haluamaansa kirjaa, se avautuu suoraan kohdasta, johon on viimeksi jäänyt. Kohdan voi merkata kirjanmerkillä, mutta yleensä oikea kohta avautuu, vaikka merkkiä ei olisi muistanutkaan.

Sivua käännetään hipaisemalla näyttöä hieman samaan tapaan kuin paperikirjaakin, eli oikeasta laidasta kohti keskustaa vetämällä. Sivu näyttää ihan oikeasti kääntyvän.

Keväällä Elisa Kirja tarjosi edullisesti Reijo Mäen kesällä ilmestynyttä Sheriffiä. Kirjan olin jo lukenut melko tuoreeltaan, mutta Elisa tarjosi alle vitosella myös äänikirjaversiota. Nytpä oli kerrankin hinta kohdallaan. Saisin äänkirjan omakseni edullisesti. Tuumasta toimeen. Latasin jälleen sekä puhelimeen että tietokoneelle äänikirjan talteen, vaikka pelkkä puhelinkin olisi riittävä. Samsungissa on melko hyvät nappikuulokkeet, ja kuunteleminen on todella helppoa. Kun valitsen äänikirjan hyllystäni kuulokkeiden kytkemisen jälkeen, kuuntelu jatkuu suoraan siitä, mihin viimeksi jäin. Voin myös palata portaattomasti taaksepäin mihin kohtaan vain haluan. Lenkillekin olen nyt puhelimeni ottanut mukaan, vaikka hieman iso se sinne on. Bussissa kuunteleminen sujui vallan mainiosti. On vielä kokeilematta, toimiiko puhelin myös auton soittimeen yhdistettynä. Tarvittava härpäke autossa kyllä on. Taitaapa iPod 4:seni jäädä aika vähälle käytölle, vaikka sen etu on kieltämättä todella kompakti koko. Aiemmin olen tehnyt välillä paljonkin hommia, kun olen siirtänyt äänikirjoja cd-levyltä ensin tietokoneelle ja sieltä iPodille voidakseni kuunnella niitä lenkkeillessäni.

Elisa Kirjan sovellus on näppärä. Kirjahylly on minulla vielä varsin vaatimaton, ja se mahtuu yhdelle sivulle, kuten kuvasta näkyy. Osuuskumman Steampunk! -antologia muuten oli ensimmäinen täysihintainen kirja, jonka ostin sähköisenä. Tosin senkin sitten luin loppuun paperiversiona. Kyseisen kirjan kohdalla harmittelin, että hienot anfangit puuttuvat kokonaan sähköisestä versiosta. 

Muistakin nettikirjakaupoista voi ostaa sekä sähkökirjoja että äänikirjoja mp3-muodossa, mutta niitä en ole vielä tullut kokeilleeksi. Minkälaisia kokemuksia Sinulla on sähkökirjoista tai äänikirjoista? Onko erillinen lukulaite kuitenkin tarpeen? Entä mitä nettipalveluja suosittelet kokeiltavaksi?

****

P.S. Koska nyt siis omistan tuon Harri Nykäsen Pyhän toimituksen sähköisenä, jää paperiversio ylimääräiseksi. Auttakaa minua tekemään tilaa hyllyyni! Osallistukaa tämän kirjan arvontaan! Arvon siis Harri Nykäsen dekkarin Pyhä toimitus kaikkien kommentin jättäneiden kesken. Jätä kommenttisi viimeistään ensi sunnuntaina 28.4. klo 10.00.

*****
Kiitokset kaikille keskusteluun osallistuneille! Arvonnassa onni suosi nimimerkkiä Kirjallisena Minna. Onnittelut! 

Lisää kirja-arpajaisia on luvassa vappuna, joten olkaahan tarkkoina! Silloin jaossa kevään uutuuskirjoja.

Blogi- ja haastepäivittelyä

Runsaan parivuotisen blogimaailmassa läsnäoloni aikana olen oppinut yhtä ja toista. Netti on kirjavanaan mitä mielenkiintoisimpia ja hienompia blogeja. Kunpa vain jostain löytyisi lisää aikaa surffailuun, tekstien lukemiseen, kuvien katseluun ja jopa kommentointiin.

Olen tuohon oman blogini sivupalkkiin listannut erilaisia löytämiäni ja minua kiinnostavia blogeja neljän eri otsakkeen alle. Jaottelu eniten seuraamiini kirjablogeihin ja muihin kirjablogeihin on täysin mielivaltainen, sillä oikeasti seuraan kaikkia kirjablogeja ainakin tällä hetkellä yhtä hävettävän ja harmittavan vähän. Syitä voisi tietysti latoa tähän vaikka kuinka, mutta ajan puute on tärkein. Lisäksi koetan välttää lukemasta juttuja sellaisista kirjoista, jotka ovat oman lukulistani kärkisadan joukossa, joten aika moni juttu karsiutuu ainakin väliaikaisesti.

Kirjablogeissakin kiertelee usein monenlaisia haasteita ja palkintoja, joihin liittyy monesti lista kysymyksiä itsestä, harrastuksesta sekä blogista. Ideana on usein myös jakaa tunnustusta eteenpäin ja samalla linkittää uusia blogeja. Näin tietysti bloggaamisen ilosanomakin leviää, mikä on vain hyvä asia. Minäkin olen vuosien varrella ilokseni saanut kollegoilta näitä tunnustuksia ja palkintoja. Olen vain niin pahuksen laiska, etten koskaan muka jaksa vastata ja sitten koko palkinto unohtuu. Anteeksipyyntö nyt siis tässä julkisesti kaikille teille, jotka sydämellisesti olette minut haastaneet mukaan mutta joiden haasteen olen kylmäkiskoisesti ohittanut. Luen mielelläni toisten tunnustuslistoja ja vastauksia, mutta itse tunnen lievää kiusaantuneisuutta, jos koetan vastailla itseäni koskeviin kysymyksiin tänne – enhän minä ole kiinnostava vaan kirjat, jotka olen lukenut.

Kirjablogien kautta olen siis löytänyt joukon muitakin hienoja ja kiinnostavia blogeja, joita tulee ainakin satunnaisesti seurattua. Yksi tällainen on toimittaja ja kirjailija Tommi Melenderin blogi Antiaikalainen. Yleensä Melenderin kirjoitusten äärellä tunnen suurta hämmennyksen sekaista kunnioitusta. Elämme tässä samassa maailmassa, mutta ajattelemme asioista joko täysin vastakkaisesti tai sitten ainakin niin eri tavoin, että minä jään vain haukkomaan henkeäni. Melender löytää asioihin ainakin minulle täysin uusia tulokulmia. Melenderin ajatuksia on ainakaan minun älyni ja sivistykseni määrällä paha käydä kyseenalaistamaan, sillä jään auttamatta alakynteen. Usein luen hänen kulloisenkin tekstinsä mieluusti läpi, sillä hän kirjoittaa sujuvasti ja napakasti, vaikka itse asia onkin ulottumattomissani. Enkä nyt siis tippaakaan piruile tai koeta olla ironinen tai sarkastinen.

Sen sijaan en tiedä, kuinka rehellinen tai ironinen Melender on viimeisimmässä jutussaan, jonka otsikko on Kiva kirjahaaste. Melender kertoo johdannoksi lukeneensa joukon kirjablogien uusimpia postauksia ja panneensa merkille, että kierrossa on mukava haaste, jota ei kuitenkaan ole kukaan hänelle laittanut, mutta hän vastaa silti. ”Mukava saada välillä vähän tuulettaa aivoja tällaisen leikkimielisen kirjallisen puuhastelun merkeissä”, Melender kirjoittaa ja alkaa vastata kysymyssarjaan, joka on sama kuin Irenen Kingiä, kahvia ja empatiaa -blogissa käyttämät. Irene kertoo saaneensa haasteen ja kysymykset Pihin naisen blogista, mutta ainakaan minä en sieltä niiden alkuperää löytänyt.

Melender ei petä taaskaan. Vain yhdessä vastauksessaan hän ja minä olemme samoilla linjoilla, nimittäin minäkään en haluaisi tavata kirjailija Reijo Mäkeä. Tosin minä taidan olla meistä kahdesta ainoa, joka lukee Reijo Mäen kirjoja ja pitää niistä. Useimmat kirjailijat ja teokset, joista Melender puhuu, ovat minulle täysin tuntemattomia. Enkä sano tätä nyt kritiikkinä mitään muuta kuin korkeintaan itseäni kohtaan, vaikka tosin luulen, että kuilu Melenderin maailman ja minun maailmani välillä pysyy vähintään yhtä leveänä kuin se on nytkin, ellei jopa ajan myötä levene.

Mutta sen verran päätin ryhdistäytyä, että nappaan minäkin nuo Melenderin ja Irenen vastaamat kysymykset ja vastaan niihin. Kenties jopa kuittaan näin jonkin minulle heitetyn haasteen, jonka olen unohtanut.

1. Mikä kirja on juuri nyt paras kuvaamaan sinun elämääsi?

Huh, heti heitti pahan! Marja-Liisa Vartion Se on sitten kevät sopisi nimensä puolesta, mutta toivottavasti ei tarinan, jossa päähenkilö…no, ei juonipaljastuksia. En ole parhaillaan töissä koulussa, mutta en ole tietenkään voinut välttyä mediassa vellovalta kouluväkivaltamyllytykseltä, joka tuntuu kiehuvan pahasti hellalle. Muistutan, että ehkä prosentti nuorista käyttäytyy siten, että keskiverto-opettajan tekee mieli käyttää ”kovia otteita”. Opettajat eivät halua tai tarvitse lupaa näihin otteisiin vaan oikeita keinoja auttaa oireilevia lapsia ja nuoria. Kun koulu on viimeinen sijoituspaikka erittäin huonosti voivalle lapselle tai nuorelle, ollaan aika heikoilla jäillä. Mutta siis vastaan, että Aino Kontulan kohuteos Reksi on homo ja opettajat hullui.

2. Luetko runoja?

Häpeällisen vähän.

3. Käytkö kirjallisuustapahtumissa?

Aina kun voin!

4. Mistä kirjasta toivoisit tehtävän elokuvan?

Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävistä.

5. Minkä klassikon olet aina halunnut lukea mutta et ole (vielä) saanut aikaiseksi?

Helvi Hämäläisen Kadotettu puutarha. ”Aina” on liioittelua, mutta siitä lähtien kun luin Säädyllisen murhenäytelmän.

6. Onko sinulla lempikirja, jota et kehtaa kysyttäessä (paitsi nyt) paljastaa?

Useitakin, sillä lempikirjani ovat niin kliseisiä, että kukaan ei usko, että ne ovat oikeasti lemppareitani. Ovat ne, kuten Seitsemän veljestä.

                                                                                                  

7. Kenet kirjailijan haluaisit tavata?

Ne kirjailijat, jotka olen tähän asti tavannut, ovat olleet kaikki miellyttäviä ihmisiä. Silti minua aina jännittää uusien kirjailijoiden kohtaaminen, koska pelkään, että puhuisin itse jotain aivan typerää ja nolaisin itseni itseäni fiksumpien edessä. Mitä osaisin sanoa vaikka John Irvingille, jonka fani olen ollut kolmekymmentä vuotta?

8. Kenet romaanihenkilön haluaisit tavata?

Rubeus Hagridin ja Sam Gamgin.

9. Kuka on mielestäsi kiinnostavin kirjailija (vaikka et välttämättä hänen kirjoistaan pitäisikään)?

Sofi Oksanen.

10. Minkä kirjan ostit viimeksi?

John Irvingin Minä olen monta. Luen sen kesälomalla.

11. Mitä luet juuri nyt?

Kesken ovat Katri Mannisen ja Jyrki Raivion Murha Monrepoossa, Harjun ja Loivamaan tietokirja Maria Kalliosta, Tua Harnon Ne jotka jäävät, äänikirjana autossa Harry Potter ja viisasten kivi, puhelimessa Reijo Mäen Sheriffi äänikirjana sekä e-kirjana Harri Nykäsen Pyhä toimitus.

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

Maaliskuun puolivälissä sain Teokselta kutsun Minna Lindgrenin kirjan Kuolema Ehtoolehdossa julkistamistilaisuuteen, joka kutsun mukaan pidettiin ratikkavanhuksen kyydissä Helsingissä. Tarjolla oli ”pullakahvit, halpaa hanaviiniä ja iloista gerontologista ohjelmaa – muun muassa muistirasti ja bingo!” Arvatkaa harmittiko, etten vieläkään ansaitse kirjablogistani niin paljoa, että voisin halutessani ottaa palkatonta vapaata töistä? Tilaisuus vaikutti vähintäänkin hauskalta. Jouduin siis kohteliaasti kieltäytymään jälleen kutsusta (se siitä bloggaajan elämän glamourista sitten), mutta sain lohdutukseksi kirjan aikanaan postitse kotiini.

Kirjaa lukiessani aika pian tajusin, miksi julkkarit pidettiin raitiovaunussa. Raitiovaunuajeluja nimittäin tehdään kirjan mittaan kosolti. Palvelutalo Ehtoolehdon asukkaista hyväjalkaisimmat, kuten 94-vuotias Siiri Kettunen, matkustavat mieluiten ristiin rastiin Helsinkiä juuri ratikan kyydissä. Onpa Siirin sukulaispoika hankkinut hänelle kortinkin ja ostanut siihen aikaa, kuten nykyään voi tehdä, joten Siiri huristelee ilmaiseksi. Siiri ystävättärineen kolistelee kirjan mittaan monet raitiotiereitit ja ihailee samalla Helsingin vanhaa arkkitehtuuria antaen tuomionsa rumille rakennuksille ilman armoa. Paljon kaunista on onneksi vielä jäljellä.

Myös halpa hanaviini sai selityksensä, sillä Siirin paras ystävä palvelutalon asukkaista, iloinen ja rempseä Irma nauttii lääkärin hänelle määräämiä punaviiniannoksia tiskipöydän kulmalle asetetusta pahvipakkauksesta. Sellaisen kun vielä jaksaa kohtuullisesti Alkosta asunnolle kiikuttaa. Muistirasteja taas on asukkaiden hyvinvointia ajatellen sijoiteltu ympäriinsä yhteisiin tiloihin pitkin rakennusta, ja niitä ajan kuluksi myös ratkotaan silloin tällöin. Ystäviensä muistia huoltaa innokkaasti myös Anna-Liisa, topakka ja kovaääninen rouva, entinen äidinkielen opettaja muuten, kuulustelemalla sijamuotoja. Korttipelit ovat myös suosittua ajanvietettä.

Leppoisa elo kuitenkin häiriintyy, kun asukkaitten keskuuteen alkaa levitä huhuja, että palvelutalon kokkipoika, 35-vuotias Tero oli kuollut. Mihin terve ja reipas nuori mies voi noin vain kuolla? Samoihin aikoihin on erotettu Teron ystävä Pasi palvelutalon henkilökunnasta. Vanhukset koettavat saada jotain tolkkua tapahtumista. Sitten käy ilmi, että yksi miesasukas on raiskattu suihkussa. Juttu kuulostaa rouvien mielestä uskomattomalta, mutta osoittautuu todeksi. Mitä Ehtoolehdossa oikein tapahtuu? Kun raiskaustapauksesta ääneen puhunut Reino joutuu suljetulle eli lukitulle dementiaosastolle alta aikayksikön, alkavat reippaat rouvat olla melko hädissään. Sitten alkaa Irmakin muuttua kummalliseksi. Apua ei tule ainakaan palvelutalon henkilökunnalta, joka päinvastoin tuntuu toimivan pelottavasti ja vähintäänkin epäilyttävästi.

Apua tarjoaa vain taksikuski Mika, joka on tuntenut sekä Teron että Pasin. Mika onkin oikea enkeli, vaikka kiroilee aina samassa lauseessa enkeleistä puhuessaan naisten tyrmistykseksi. Ehtoolehdossa taitaa olla jotakin pahasti vinksallaan.

Lindgren kertoo lukijalle täsmälleen sen, mitä Siiri ja kumppanitkin tietävät tai muistavat. Tapahtumista jää sekavahko kuva vielä kirjan jo loputtuakin, joten mikään tavanomainen dekkari ei senkään puolesta ole kyseessä. Tärkeämpää onkin huumorin verhoon kätketty veitsenterävä kritiikki vanhustenhoitoa ja byrokratiaa kohtaa. Miten todistaa, että ystävä ei ole dementikko vaan pumpattu täyteen lääkkeitä, jos lääkäri ei edes näe potilasta vaan määrää yhä lisää lääkkeitä hoitajien tekemien päätelmien perusteella? Absurdia! Lindgren aloittaa kirjansa huumorivetoisesti, paikoin tuli pakkohuvittamisen makukin, mutta kuin varkain tunnelma muuttuu synkemmäksi, jopa ahdistavaksi. Onneksi loppu on kuitenkin varsin valoisa.

Lindgren ehti tehdä pitkän uran Ylessä toimittajana ja erilaisissa esimiestehtävissä. Hän on julkaissut kirjan nimeltä Sivistyksen turha painolasti vuonna 2011. Se on vilahdellut tiheään tahtiin kirjablogeissa ja vaikuttaa varsin kiinnostavalta. Janne Kuusinen ylistää kirjaa ja hykertelee sen ääressä blogissaan, mutta Matti Mäkelä Helsingin Sanomissa lynkkaa kirjan surutta. Arviossa muuten puhutaan niistä raitiotiereiteistäkin, kannattaa lukea. Mielenkiintoista!

Mielenkiintoisempi on kuitenkin Wikipediasta löytämäni tieto, että Lindgren kirjoitti vuonna 2008 artikkelin HS:n Kuukausiliitteeseen isästään ja tämän kamppailusta arvokkaan kuoleman puolesta. ”Isä halusi kuolla rauhassa ilman viivytyksiä ja turhaa hoitoa, kun aika koittaa. Hoitokodin ja sairaalan byrokratia vaikeutti kuitenkin käytännössä kuolevan tahdon toteuttamista. Isä oli allekirjoittanut hoitotahdon, jonka mukaan hän kieltäytyi kaikesta muusta kuin kipulääkityksestä. Erityisesti hän kielsi antibioottihoidon, jos hän saa keuhkokuumeen. Tilanteen muuttuessa vakavaksi oli siirryttävä saattohoitoon. Isä joutui kuitenkin erilaisten byrokraattisten toimenpiteiden kohteiksi, koska ”palvelutalossa ei saa kuolla” ja hoitotahdon toteuttaminen oli vierasta usein vaihtuville lääkäreille. Isä sai lopulta tahtonsa läpi: hän kuoli helsinkiläisessä saattohoitokodissa 84-vuotiaana.”

Vaikuttaisi siltä, että idea Kuolema Ehtoolehdossa -teokseen kumpuaisi ainakin osittain tästä omakohtaisesti koetusta. Niin eletysti Lindgren kuvaa esimerkiksi kierrettä, johon palvelutalosta sairaalahoitoon joutunut vanhus päätyy, jos hän jostain syystä vastoin kaikkia odotuksia toipuu eikä kuole. Asunto on lähtenyt alta, eikä vanhus enää ole riittävän huonokuntoinen sairaalaan, mutta muutakaan paikkaa ei ole. Toimeen tarttuu kuitenkin Vanhainhoidon Arviointi- ja kuntoutusyksikkö, jonka moniammatillinen tiimi lähtee toteuttamaan potilaan kotiuttamisprosessia… Lindgrenin luomat henkilöt ovat onneksi positiivisia ja elämänhaluisia, joten heidän ongelmansa tarinassa ratkeavat. Todellisuus taitaa ikävä kyllä usein olla paljon ankeampaa.

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

Teos 2013. 301 s.

Julkaisemme tämän kirjan esittelyt samaan aikaan  Kirjasfäärin Taikan kanssa.

Veera Vaahtera: Rakkautta, vahingossa

Luistavasti kirjoitettu, sukkelalukuinen rentoutumiskirja naisille! Näin voisin mainostaa Veera Vaahteran alias Pauliina Vanhatalon toista chick lit -teosta Rakkautta, vahingossa. Olen tutustunut Vanhatalon omalla nimellään julkaisemaan vakavampaan tuotantoon vain yhden romaanin verran, eli olen lukenut viimeisimmän Korvaamaton-teoksen, joka oli lukukokemuksena vavahduttava ja pakahduttava. Aivan toisenlaista hauskaa kepeyttä edustavat nämä kirjailijanimellä julkaistut romaanit, joista ensimmäinen eli Onnellisesti eksyksissä ilmestyi vuosi sitten keväällä.

Rakkautta, vahingossa -kirjan päähenkilö on kolmikymppinen markkinointialalla työskentelevä Pihla, joka on päättänyt karistaa parisuhteen ja Helsingin pölyt ja muuttaa Gerda-mummoltaan perimäänsä pikku taloon Kemin pohjoispuolelle. Parisuhde on jäähyllä, koska Pihlan ilmoitettua raskaudestaan avopuolisolleen Otolle tämä päätti lähteä miettimään asiaa Intiaan. Kunnollinen ja tasainen Otto petti kaikki Pihlan odotukset osoittautumalla yllättäen sitoutumiskammoiseksi pelkuriksi.

Maalle muutto kevättalvella vuoden verran autiona olleeseen taloon on tietysti hankalampaa kuin kaupunkilaistyttö on kuvitellut. Seuraa joukko kommelluksia, joista Pihla selviää sisulla ja ympärille ilmestyvien miesten avulla. Useampikin kaksilahkeinen herättää Pihlassa lämpimiä tuntemuksia, vaikka Ottoa hän silti vielä kaipaa.

Ajallisesti tarina kattaa noin sen yhdeksän kuukautta, jonka odotusaika kestää. Ennen loppua vauva ehtii syntyä ja Pihla järjestellä elämänsä palaset kohdilleen.

Lukiessa kannattaa turha realismihakuisuus unohtaa ja antautua kerronnalle. Vaahtera oikoo turhat mutkat, ja Pihlan selviytymistarinasta nauttii ja sen parissa viihtyy. Juoni ei ole mitenkään turhan koukeroinen ja romanttisen kuvion ratkeamisenkin aavistaa todennäköisesti kuka tahansa oikein, mutta sehän on tämän tyylilajin ominaisuuksia. Huumori miellytti minua lempeydellään. Pihla ei koheltele kohtuuttomasti, eivätkä sivuhenkilötkään ole aivan mahdottoman karrikoituja, kenties Ottoa lukuun ottamatta. Ei mitään ääneen naurattavaa, mutta hyvälle mielelle tästä kyllä tuli! Luin kirjan lähes yhteen menoon illassa, mikä sekin kertoo jotakin.

Veera Vaahtera: Rakkautta, vahingossa

Tammi 2013. 239 s.

Kevään 2013 uutuusdekkarit

Kirjapinot tuossa pöydänkulmalla (ja lattialla ja…) eivät osoita alenemisen merkkejä, vaikka kuinka lukisi. Miksi alenisivatkaan pinot, kun uutta ja mielenkiintoista tulvii ulos kustantajien pajoista? Ruumiin kulttuuri 1/2013 kolahti viime perjantaina postilaatikkoon, ja tuttuun tapaan tässä kevätnumerossa listataan kaikki kevätkauden suomeksi ja ruotsiksi ilmestyvät dekkarit ja jännityskirjat. Lista on vaikuttava: 24 kustantajaa julkaisee yhteensä 100 rikoskirjaa, joista kaksi on tietoteoksia.

Joitakin kevään kirjoista olen jo ehtinyt lukeakin:

Ferdinand von Schirach: Collinin tapaus (Atena)

Nina Hurma: Yönpunainen höyhen (Gummerus)

Jussi Adler-Olsen:Metsästäjät (Gummerus)

Timo Sandberg: Mustamäki (Karisto)

Kati Hiekkapelto: Kolibri(Otava)

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa (Teos)

Lisäksi kesken on Hannu harjun ja Ismo Loivamaan toimittama tietoteos Maria Kallio -extra.

Luettavien listalleni pääsevät ainakin seuraavat:

Christian Rönnbacka: Julma (Bazar), koska pidin paljon sarjan aloitusosasta Operaatio Troijalainen.

Seppo Jokinen: Vihan sukua(CrimeTime), koska komisario Koskinen on suurimpia suosikkejani.

Ann Cleeves: Vera – kuolemanhiljaisuus (Karisto), koska olen lukenut kaiken Cleevesiltä suomennetun ja katsoin myös Vera-sarjan televisiosta talvella.

M. J. McGrath: Lumipoika (Like), koska edellinen osa Grönlantiin sijoittuvasta sarjasta oli hyvä.

Simo Pajunen: Musta rengas (Myllylahti), koska pidin edellisestäkin Pajusen jatkosodan käpykaartilaisesta kertovasta kirjasta.

Johanna Tuomola: Murhaaja vierelläsi (Myllylahti), koska työpaikkani on aika lähellä Lohjan poliisiasemaa, jossa Noora Nurkka työskentelee.

Donna Leon: Turvasatama (Otava), koska Guido Brunetti on niin hyvä. Samoin Paolan ruuat!

Qiu Xiaolong: Kuolemanjärvi (Otava), koska tämä Kiinaan sijoittuva sarja on kiinnostava ja laadukas.

Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja vihaiset koirat (Tammi), koska sarjan aloitusosa oli vakuuttava.

Höh. Vaikuttava lista, mutta olenpa todella tylsä, jos luen vain niitä kirjailijoita, joiden aiemman teoksen olen jo hyväksi havainnut. Mitä suosittelisit uutuuslistalta kokeilunhaluiselle?

Laitila ja Koivisto: Kirja joka muutti elämäni

Kirjastoreissulta nappasin mukaani kiinnostavan näköisen teoksen Kirja joka muutti elämäni. Pikaselailu paljasti, että kirjassa on useita kymmeniä pieniä tekstejä, joissa eri ihmiset lyhyesti kertovat, miten jokin kirja on heidän elämäänsä muuttanut tai vaikuttanut. Minua on aina harmittanut tuo kysymys tai sen variaatiot, koska en osaa vastata mitään. Onpa minulta tivattu vastausta siihenkin, mikä on maailman paras kirja. Onneksi en tiedä, ja etsintä voi vielä jatkua. Mutta enpä osaa vastata siihenkään, mikä kirja olisi eniten vaikuttanut elämääni. Monet kirjat ovat.

Ajattelin lukea tuosta lainaamastani kirjasta aina tekstin silloin, toisen tällöin ikään kuin välipalana. Toisin kuitenkin kävi. Ahmin sen lähes yhtä soittoa parissa illassa, vaikka toisia kirjoja siinä rinnalla luinkin. Tarinat ovat todella mielenkiintoisia!

Kirjan ovat toimittaneet Anu Laitila ja Silja Koivisto. Laitila on kirjoittanut myös lyhyet alkusanat kirjaan, ja niistä selviää lisää taustaa. Lukukeskus järjesti kirjan otsikolla keväällä 2012 avoimen kirjoituskilpailun (jonka hämärähkösti luulen muistavani). Yle taas lähti jalostamaan ideaa, ja viime kesänä kuultiin radiossa 12-osainen sarja aiheesta. Sen osat ovat muuten vieläkin kuunneltavissa. Kirjaan on otettu mukaan 46 tekstiä kirjoituskilpailun sadosta. Lisäksi on varta vasten pyydetty tekstejä suomalaisilta kirjailijoilta sekä yhteiskunnallisilta vaikuttajilta. Esipuheeseen olisin kaivannut vielä tietoja mm. siitä, kuinka paljon kirjoituskilpailuun saatiin kaiken kaikkiaan vastauksia tai kuinka monet pyynnön saaneista kirjailijoista ja vaikuttajista vastasivat.

Kirjassa on kaikkiaan 59 tekstiä, joista jokainen on eri henkilön kokemus eri kirjasta. Mukana ovat ne ilmeisimmät, eli Raamattu, Seitsemän veljestä ja Tuntematon sotilas, joista arvelisin aika monen osallistujan kirjoittaneen kustakin. Mukaan on siis kuitenkin valittu aina vain yksi teksti per kirja. Tekstit on järjestetty kirjan tekijän nimen mukaan aakkosjärjestykseen. Kunkin tekstin alussa on lyhyt, parin rivin mittainen esittely kirjasta ja kirjailijasta, paitsi Raamatusta ja Virsikirjasta. Lukijoiden tekstit ovat napakoita, yleensä kahdesta kolmeen sivuun pitkiä. Sinikka Nopolan kirjoitus Virsikirjasta on tosin kuuden sivun mittainen. Osa teksteistä on kirjoitettu nimettöminä, ja silloin on mainittu vain kirjoittajan sukupuoli ja syntymävuosi. Ikähaarukka liikkuu lähes parikymppisistä yli seitsenkymppisiin.

Tarinat ovat asian luonteen vuoksi paikoin hyvinkin henkilökohtaisia. Ihmiset kertovat, miten ovat välttyneet itsemurhalta tai selviytyneet läheistensä menetyksistä jonkin tietyn kirjan avulla. Monilla myös jokin tietty teos on avannut tien kirjallisuuden maailmaan ja kenties ohjannut myös itse kirjoittamaan. Useilla jokin lukukokemus on muuttanut urasuunnitelmia tai ainakin johdattanut tulevan ammatin suuntaan. Monet kokevat, että jokin tietty kirja on muuttanut heidän elämänsä suunnan ihan konkreettisesti. Aika liikuttavaa. Kirjat ovat tärkeitä.

Eniten sain irti niistä teksteistä, joihin liittyvät kirjat olin itse lukenut. 59:stä sellaisia on vain kymmenen. Lisäksi jotkut olen nähnyt elokuva- tai näytelmäsovituksina ja muutamista runo- ja novellikokoelmista olen lukenut ainakin osia. Kirjailijoista tuttuja ovat vieläkin useammat, sillä joukossa on lukuisia maailman- ja Suomen kirjallisuuden klassikkokirjailijoita, joiden teoksista olen lukenut joitakin muita kuin juuri esitellyn kirjan.

Aina on erityisen kiinnostavaa kuulla, mitä kirjailijat lukevat tai tässä tapauksessa ovat lukeneet. Juha Itkonen esimerkiksi paljastaa, että Edith Södergranilla oli merkittävä vaikutus häneen lukioikäisenä. Virkistävän erilainen ote on Sinikka Nopolalla, joka avaa Virsikirjan vaikutusta omaan persoonansa muotoutumiseen varsin itseironisesti, tuttuun tyyliinsä.

Hyvä oli myös, että yksi teksti antaa aiheeseen aivan päinvastaisen näkökulman. Kira Poutasen Ihana meri nimittäin näyttäytyy anoreksiaan sairastuneen naisen tekstissä kaikkea muuta kuin positiivisessa valossa: ”Ihana meri ärsytti niin paljon, että minun oli pakko haistattaa sille ja tehdä itse paremmin. – Tosin syömishäiriön pelissä voittaja ei seiso yksin – voittaja makaa letkuissa.”

Harmittamaan jäi paikoin huolimattomasti tehty oikoluku. Pilkkuvirheet nyt vielä nielen, mutta luokanvalvoja on yhdyssana ja suomen kieli kirjoitetaan pienellä, vaikka Suomen kirjallisuudessa onkin iso alkukirjain. Käsittääkseni kuitenkin kirjoittajien tekstit on oikoluettu ja kenties muutenkin niitä toimitettu?

Jos olisi ihan pakko valita yksi kirja, joka on eniten muuttanut elämääni, vastaisin varmaankin niin tylsästi, että Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla. Voisi se tosin olla J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrastakin, tai Tove Janssonin Muumien yhteisnide. Mikä olisi Sinun ja miksi?

Anu Laitila ja Silja Koivisto (toim.): Kirja joka muutti elämäni

Lukukeskus ja WSOY 2013. 175 s.

Jussi Adler-Olsen: Metsästäjät

Aika tarkalleen vuosi sitten kirjoitin pitkän tekstin tanskalaisesta kirjailijasta Jussi Adler-Olsenista ja hänen dekkarisarjansa Osasto Q:n suomennetusta aloitusosasta Vanki. Jos kirjailija ja sarja kiinnostavat, pääsee tuolta jutustani ainakin eteenpäin linkkien kautta.

Gummerus on julkaissut nyt sarjan toisen osan suomeksi nimellä Metsästäjät (tanskankielinen nimi Fasandræberne kääntynee 'Fasaaninmetsästäjät'). Sarja etenee tyypilliseen dekkarisarjatyyliin, eli rikosjuoni on kirjoissa itsenäinen, mutta henkilöiden elämä kulkee läpi sarjan punaisena lankana. Ensimmäistä osaa ennen päähenkilö rikoskomisario Carl Mørck oli joutunut ryhmineen väijytykseen. Yksi ryhmästä kuoli, toinen haavoittui ja halvaantui, mutta Mørck pääsi vähimmällä pystymättä kuitenkaan auttamaan alaisiaan. Tätä tapausta sivutaan tässä toisessakin osassa sen verran, että on syytä olettaa tapauksen vielä selviävän aikanaan.

Mørck jatkaa miniosastonsa johdossa poliisilaitoksen kellarissa. Osastoa täydennetään sihteeri Rosella, joka osoittautuu nopeasti varsin värikkääksi persoonaksi ja käy ilmi, että hän on ns. siirtohenkilö, siis tapaus, jota ei haluta mihinkään yksikköön hankaluutensa vuoksi. Oikein sopiva täydennys äksyn Mørckin ja omintakeisen wannabe-etsivä Assadin joukkoon.

Mørck kuvittelee voivansa jäädä lepäämään laakereilleen onnistuneen ensimmäisen tapauksensa johdosta. Niin ei kuitenkaan käy, vaan juttu herättää jopa kansainvälistä huomiota ja Mørckin odotetaan jopa esiintyvän norjalaisille turskanp… eikun kollegoilleen. Pelastukseksi koituu kuitenkin uusi selvittämätön rikostapaus menneisyydestä. Niitähän osasto Q on perustettu ratkomaan. Omituista vain on, että kukaan ei tiedä, mistä kansio Mørckin pöydälle tuli. Lisäksi kaksoismurhasta on jo tuomittu mies, joka on vapaaehtoisesti tunnustanut teon.

Kyseessä on siis kaksikymmentä vuotta aiemmin tapahtunut raaka murha kesämökillä. Teini-ikäiset sisarukset on tapettu Trivial Pursuit -pelin äärelle. Veli on tapettu yhdellä iskulla, mutta sisar on potkittu ja hakattu tohjoksi. Johtolankoja ei juuri ole, mutta epäily on kääntynyt kohti sisäoppilaitoksessa opiskellutta jengiä, viittä poikaa ja yhtä tyttöä. Jengiläiset ovat kaikki Tanskan rikkaitten perheitten jälkeläisiä. Köyhin joukosta on myöhemmin tunnustanut teon ja yllättäen rikastunut vankilassa ollessaan osakekaupoilla. Mørckin epäilyt heräävät. Olivatko samat nuoret myös muiden samoihin aikoihin tapahtuneiden pahoinpitelyjen ja katoamisten takana? Mistä todisteet nykyään korkeissa asemissa olevia miehiä vastaan? Joukon ainoa nainen on kadonnut ja asunee nykyään kadulla.

Kuten Vangissa myös Metsästäjissä lukija tietää poliisia enemmän, koska näkökulma siirtyy välillä epäiltyjen puolelle. Jengi on todellakin syyllinen, mutta ketkä ovat enemmän syyllisiä kuin toiset. Miksi yritysjohtajat haluavat kiihkeästi asunnottoman entisen ystävänsä pois päiviltä? Kuka oikeasti on joukon vaarallisin jäsen ja miksi?

Ihan Vangin veroinen jännityspaketti Metsästäjät ei ole, mutta toki viihdyttävä ja laadukas dekkari. Juoni etenee kaikkien menneisyyden kamaluuksien paljastumisesta huolimatta melko verkkaan. Yhteiskuntakritiikki lipsahtaa hivenen liioittelun puolelle. Sisäoppilaitoksen rikkaiden lapsista ei kenestäkään ole tullut hyvää ihmistä, vaikka menestystä on kertynytkin. Adler-Olsenin maailmassa rikkaat eivät osaa rakastaa tai antaa ihmisarvoa muille kuin vertaisilleen. Se ahdistaa. Toisaalta taiten rakennettu kuva snobeista verenhimoisista sadisteista on myös vaikuttava.

Loppuhuipennus kirjassa on jälleen piinaavan jännittävä.

                                               

Osasto Q on saanut joulukuussa viidennen tanskankielisen osan, ja toivon, että sarjan suomentamista jatketaan. Joskus kustantajat tuntuvat luopuvan hyvistä sarjoista kesken kaiken, kuten vaikkapa on tainnut käydä C. J. Sansomin mainiolle Shardlake-sarjalle. Sääli.

Jussi Adler-Olsen: Metsästäjät (Fasandræberne)

Suom. Katriina Huttunen. Gummerus 2013. 451 s.

P.S: Mikä muuten on tylsin ammatti? Sitaatti Metsästäjistä:

Mies oli komea mutta tylsän näköinen samettitakissaan ja täysparrassaan. Hänestä näkyi kauas, että hän oli lukionopettaja.