Vappu Tuomioja: Sulo, Hella ja Vappuli

Helmikuussa kävin elokuvissa katsomassa elokuvan Hella W. Vaikutelmista kirjoitin silloin tänne blogiinikin hiukkasen. Jo tuoreeltaan harmittelin, että en ollut ehtinyt perehtyä Hella Wuolijoen elämään etukäteen lainkaan. Joudun katsomaan elokuvan niillä tiedoilla, jotka olivat opiskeluajoista jääneet muistiin, ja pärjäsihän niilläkin ihan kohtalaisesti. Havittelin tammikuun kirja-alennusmyynnistä Erkki Tuomiojan elämäkertateosta Häivähdys punaista, mutta olin liian hidas. Elokuvan jälkeen halu tutustua tähän kiehtovaan elämäntarinaan sen kuin kasvoi, ja hätäapua etsin paikallisesta sivukirjastosta. Sieltä haaviin tarttui vain Vappu Tuomiojan eli Hellan tyttären muistelmateos, joka on varustettu muhkealla määrällä valokuvia perhealbumien kätköistä.

Tuomioja on otsikoinut teoksensa Sulo, Hella ja Vappuli. Sulon osuus jää kovin pieneksi. Syynä lienee se, että Hella ja Sulo Wuolijoki erosivat vuonna 1923, kun Vappu oli 12-vuotias. Sitä ennen Sulo Wuolijoki oli viettänyt parikin vuotta vankilassa, ensin kansalaissodan jälkeen Suomenlinnassa ja sitten Tammisaaressa poliittisena vankina. Tuomioja pitää isänsä alkoholismia yhtenä keskeisenä avioeron syynä. Yhteydet isän ja tyttären välillä eivät kuitenkaan kokonaan katkenneet, mutta kirjassa Hella Wuolijoki on kuitenkin selkeästi pääroolissa. Hella olikin oikea Diiva, isolla d:llä, joka vaati jatkuvasti huomiota osakseen.

Jo ennen avioeroa Hella Wuolijoki osti Iitistä Marlebäckin kartanon, joka oli todella tärkeä elementti Vappu Tuomiojan elämässä lapsuus- ja nuoruusvuosina. Vaikka perheellä oli asunto aina Helsingissäkin, Marlebäck oli tukikohta, jonne palattiin matkoilta ja koulusta. Sulo Wuolijoki ehti ennen vankeuttaan ja avioeroa isännöidä kartanoa lyhyen aikaa, mutta sen jälkeen Hella otti ohjakset tiukasti käsiinsä. Saadakseen rahaa kartanon huikeisiin menoihin Hella aloitti myös suuren sahabisneksen Karjalassa.

Tuomioja kuvailee ihania kesiä kartanossa. Työtä oli ja sitä tekivät kaikki, mutta ajat ovat silti kultaisina muistelijan mielessä. Kartanossa kävi alituiseen vieraita, jotka olivat aina tervetulleita. Kuuluisimpia vieraita oli tietysti kirjailija Bertolt Brecht seurueineen. Tuomioja on lainannut teokseen omia päiväkirjamerkintöjään kouluvuosiltaan. Mukana on myös otteita hauskasta lehdestä, Marlebäckin Uutisista, jota Vappu ja Hellan sihteeri Irene Tiittanen eli Firinä yhdessä toimittivat 1930-luvulla. Lehdestä ilmestyi vain yksi kappale kerrallaan, ja ne luettiin usein kirjaimellisesti loppuun. Vain osia sieltä täältä on säilynyt. Niissä mm. pilkataan mahtipontista Olavi Paavolaista, joka vieraili usein kartanossa.

Loppuosa kirjasta muodostuu pääosin Hellan ja Vapun käymästä kirjeenvaihdosta jatkosodan aikana, kun Hella oli vankilassa. Kirjeistä käy suoraan ilmi, kuinka itsekeskeisesti Hella Wuolijoki asioihin suhtautui. Olot Katajanokan vankilassa eivät tietenkään olleet miellyttävät. Hella oli jo iäkäs, 57-vuotias, ja hänellä oli mm. selkä-, sappi- ja sydänvaivoja, joille vankilaolot eivät tehneet hyvää. Lisäksi vankilaakin pommitettiin ankarasti vuoden 1944 helmikuussa. Kirjeissään Hella valittaa jatkuvasti, kun Vappu ei suostu tuomaan tytärtään Tuulia isoäitiä vankilaan katsomaan. Tästä Vappu ja Sakari Tuomioja jyrkästi kieltäytyivät haluten suojella 4-vuotiasta tytärtään. Hella oli joutunut myymään Marlebäckin kartanon vuonna 1940. Tilalle oli ostettu vaatimattomampi Jokelan kartano Vihdistä. Kun Hella vangittiin, joutui Vappu jättämään työnsä ja ottamaan kartanon isännyyden käsiinsä. Hella ohjasi työtä vankilasta käsin vaatien jatkuvasti tietoja ja selityksiä asioiden tilasta. Lisäksi joka kirjeessä Hella luetteli, mitä hänelle milloinkin piti vankilaan toimittaa, ruokatarpeita, kirjoja, valokuvia. Ajatustakaan Hella ei suonut sille, että tarvikkeiden hankkiminen sota-ajan Suomessa ei voinut olla helppoa. Lisäksi vankilan säännöt asettivat omat rajoituksensa. Sairastelustaan huolimatta Hella ahkeroi vankilassa ja kirjoitti neljä osaa muistelmiaan ja teki muitakin kirjallisia töitä. Vapun tehtävänä oli neuvotella kustantajien kanssa.

Kovin lämmin kuva Hella Wuolijoesta ei tyttären muistelmissa välity. Kirja alkaa dramaattisilla lainauksilla oikeuden asiakirjoista vuodelta 1908 ja 1923. Ensimmäisessä todetaan, että ”sanomalehdentoimittaja Sulo Ilmiö Wuolijoki on maannut morsiamensa filosofian kandidaatti Ella Maria Murrikin”. Siviilivihkimistä ei vielä Suomessa tunnettu, joten oikeus tuomitsi parin avioliittoon. Seurustelukin alkoi dramaattisissa merkeissä. Sulo oli kihloissa, kun hän rakastui Hellaan vuoden 1907 vappuna. Häät oli sovittu juhannukseksi, eikä niitä ollut enää sopivaa peruuttaa. Häämatkaltaan Sulo lähetti kaipaavia kirjeitä rakastetulleen, ja kun häämatka oli tehty, Sulo Wuolijoki erosi ensimmäisestä vaimostaan. Vuoden 1923 asiakirjassa tuomitaan Sulo ja Hella avioeroon.

Tytär Vappu syntyi 1911. Liikenaiseksi heittäytynyt Hella ei ehtinyt lasta juurikaan hoitaa, vaan tehtävään palkattiin lastenhoitaja, ensin vanha Klaara, sitten Fräulein, Elvine Rank, josta tuli Vapulle tietynlainen äidin korvike.  Kesät Vappu vietti pienestä pitäen isovanhempiensa luona Wuolijoen talossa. Mutta ei Vappu Tuomioja ilkeästikään äidistään kirjoita. Hella oli dramaattinen, optimistinen luonne, joka sai paljon aikaan. Omat vaiheensa Tuomioja kuvaa kuin sivumennen, Hellan varjossa.

Kirja valaisee oivallisesti Hella Wuolijoen elämää ja kuvaa samalla Suomen olojen muuttumista itsenäisyyden alusta jatkosodan loppuun. Kirja päättyy lainaukseen Hellan muistelmista Enkä ollut vanki, jossa hän kuvailee ensimmäistä päiväänsä vapaudessa ja kotona Jokelassa. Sen sijaan elokuvan tulkinnat eivät kaikilta osin saa Vappu Tuomiojan näkemyksistä vahvistusta.

Lukulista ei tämän kirjan avulla ainakaan lyhene. Erkki Tuomiojan elämäkerta on tämän jälkeen entistäkin kiinnostavampi, samoin Hella Wuolijoen omat muistelmat sekä Niskavuori-näytelmät, jotka voisi ainakin katsoa elokuvaversioina, jälleen kerran.

Vappu Tuomioja: Sulo, Hella ja Vappuli. Muistelmia vuosilta 1911-1945.

WSOY 1997. 357 s.

Oi ihana toukokuu alkaa tänään!

Nyt kaikki H. E. Batesin fanit huomio! YLE aloittaa Oi ihana toukokuu -sarjan uusinnat tänään ykkösellä klo 17.08. Jos sarja on jostain syystä mennyt aiemmin ohi, kannattaa puute ehdottomasti nyt paikata. Sarjasta on esittely täällä. Pääroolien esittäjät David Jason ja Pam Ferris ovat loistoluokan näyttelijöitä, jotka eivät kulu edes lukuisista tv-rooleistaan huolimatta. Nautinnollisia hetkiä upeiden, vehreiden maisemien ja yltäkylläisten ruoka- ja juomatarjoilujen äärellä!

Kuva kopsittu Ylen sivuilta.

Jaroslav Hašek: Kunnon sotamies Švejkin seikkailuja

Kirjastojen palvelua on ylistetty kirjablogeissakin, eikä suotta. Viimeisin löytöni on Yleisradion Radioteatterin loistava kuunnelma Kunnon sotamies Švejkin seikkailuja vuodelta 1975, joka on siirretty CD-levylle. 1970-luvulla Yleisradiolla oli vielä rahaa käytössään sekä selkeästi halua sitä käyttää oikeaan laatuun. Kuunnelman on sovittanut Hannes Häyrinen, joka myös esittää nimiroolia. Kaikkiin, pienimpiinkin rooleihin, on palkattu oikea näyttelijä. Listalta löytyvät mm. Kauko Helovirta, Jussi Jurkka, Aarno Sulkanen, vain muutamia mainitakseni. Henkilöitähän tarinassa totisesti riittää. Loistava näyttelijäntyö teki kuuntelemisesta oikean nautinnon.

Sotamies Švejkin tarina on todella tunnettu, ja erityisesti miehet mainitsevat sen yhdeksi suosikkikirjakseen. Viimeksi törmäsin tähän, kun luin PEKKin sivuilta Antti Leikaksen vastauksia hänelle lähetettyihin lukijakysymyksiin. Tšekkiläinen Jaroslav Hašek on yksi hänenkin suosikkikirjailijoistaan. Olen aikoinani omistanut pokkariversion tästä kirjasta, mutta en suositteluista huolimatta koskaan tullut sitä lukeneeksi. Sittemmin kirja on kadonnut jonnekin, toivottavasti parempaan kotiin.

Wikipedia tietää kertoa monenlaista mielenkiintoista kirjan historiasta. Hašek suunnitteli kirjasta kuusiosaista, mutta kirjailija kuoli, kun teoksessa oli vasta neljä valmista osaa. Niinpä Švejkin tarina jääkin kesken. Kirjaa kuvaillaan satiiriseksi, ja sitähän se onkin. Ensimmäinen maailmansota on tämän kirjan perusteella mieletön farssi. Tapahtumat alkavat, kun Švejk kuulee vuokraemännältään, että arkkiherttua Ferdinand on ammuttu. Švejk tosin ensin luulee, että kyseessä on eräs hänen tuttavantuttavansa, joita hänellä kyllä riittää. Tarina saa oitis absurdeja piirteitä, kun Švejk kantakuppilassaan ottaa tapahtumat puheeksi. Itävalta-Unkarin valtiollisen poliisin upseeri on paikalla ja antaa saman tien vangita sekä Švejkin että paikan isännän maanpetoksesta epäiltyinä.

Švejk on ollut asepalveluksessa, mutta hänet on vapautettu sieltä hullun papereilla. Hän on siis virallisesti idiootti. ”Oletteko idiootti?!” häneltä tiedustellaan useaan otteeseen tarinan mittaan, ja aina hän vastaa rauhallisesti myöntävästi. Tämä saa yleensä kysyjän entistä enemmän raivoihinsa. Monenlaisten mutkien jälkeen Švejk päätyy mm. rapajuopon sotilaspapin sotilaspalvelijaksi, erään upseerin palvelijaksi ja sitten komppanian lähetiksi. Hän joutuu alati kommelluksiin rehellisyyttään ja hyväntahtoisuuttaan, ja henkikin on lähteä ainakin pariin kertaan. Rintamalle Švejk ei keskeneräisessä tarinassa varsinaisesti koskaan ennätä. Satiirisen kerronnan perinteitä noudattaen idiootin paperit saanut Švejk on viime kädessä koko joukon fiksuin ja järkevin.

Armeijan kuri ja järjestys saavat lempeään hahmoon puettuina karvasta ivaa osakseen. Sodan lopputuloksesta tavalliset rivimiehet ovat selvillä alusta alkaen, mutta sillä ei ole merkitystä, kun urhea armeija tekee urotekojaan hallitsijansa nimissä. Byrokratia on sitä enemmän voimissaan, mitä huonommin sodassa sujuu.

Kuunnelmana tämä oli siis nautinto, mutta en ole aivan vakuuttunut, kuinka olisin jaksanut lukea Švejkin jaaritteluja ja kuitenkin melko hitaasti etenevää kerrontaa.

Jaroslav Hašek: Kunnon sotamies Švejkin seikkailuja

YLEn Radioteatteri 1975. 6 CD:tä.

Seita Parkkola: Viima

Tähän hyvin hämmentävään nuortenromaaniin (tai nuorten aikuisten romaaniin?) törmäsin etsiessäni hankittavaksi luettavaa yläasteelle. Vihdoinkin nimittäin saimme taas kirjahankintarahaa. Pulmana siis onkin, mitä rahalla hankkisimme. Haarukoimme kollegojen kesken monia vaihtoehtoja, mutta valinta ei ollut helppo. Saatavuus on yksi keskeinen ongelma: hyväksi koulukäytössä havaittua kirjaa ei enää saa mistään.  Tätä Parkkolan Viimaa kehuttiin kovasti jossakin lähteessä, ja mieleeni jäi erityisesti lause: ”Jokaisen aikuisen pitäisi lukea tämä kirja”.

Viima putosi kuitenkin jo ennen koeluentaa pois listaltamme seuraavilla perusteilla:

1. Liian paksu. Yli 300 sivua on liikaa koulukäyttöön. Se lukkiuttaa lukuhalut heikoimmilta heti, ja keskinkertaisiltakin lukijoilta aikaa menee kohtuuttoman paljon.
2. Päähenkilön ikä. Viima on kaksitoistavuotias ja käy ala-asteen kuudetta luokkaa. Vaikka koulu on kaikkea muuta kuin tavallinen koulu, todellakin, ja vaikka Viimakaan ei ole mikään tavis, tämä tieto tyrmää kirjan kohdeyleisön keskuudessa heti kättelyssä: liian lapsellinen. Pahempaa tuomiota ei voi tulla.
3. Kuvitus. Kirjassa on taitavasti tehty, hieno mustavalkoinen piirroskuvitus, mutta yläasteikäiselle se on viimeinen niitti. ”Pitääkö ope meitä ihan kakaroina?” Ks. ed. kohta.

Olin kuitenkin jo etsinyt kirjan käsiini. Lähikirjaston hyvinä pitämiini valikoimiin se ei kuulu, mutta kaupungin pääkirjastosta sitä löytyi parikin kappaletta sijoitettuna nuorten aikuisten hyllyyn. Tätä luokittelua pysähdyin miettimään. Keitä ovat nuoret aikuiset? 15–20-vuotiaat? Ymmärrän, että kirjasto pyrkii mahdollisimman hyvin palvelemaan lukevaa yleisöä ja että on tarpeen ohjata nuorta lukijaa eteenpäin lastenosastolta varovasti kohti aikuisten hyllyjä. Onneksi minä en joudu lajittelemaan kirjoja näihin luokkiin!

Viimaa lukiessani hämmennyin siis yhä enemmän. Mitä lajityyppiä kirja oikein edustaa? Mieleeni tuli ensinnäkin (muoti)genre maaginen realismi. Tapahtumat vaikuttavat päällisin puolin ensin melko arkisilta, mutta kuin varkain, täysin varoittamatta, mukaan hiipii kummallisia sävyjä. Kaikki ei olekaan niin kuin pitää. Jonkinlaista film noir -tyyppistä piirrettä on myös mukana (hylätty, pimeä vanha tehdas, jossa lapset piileskelevät), samoin scifiaineksia, erityisesti dystooppisia näkemyksiä tulevaisuuden (koulu)maailmasta (kellarin hengityskoneeseen kytketyt naamiot, vanhempien työleirit). Loppuun päästyäni googletin vähän, ja sainkin vahvistuksia omille tuntemuksilleni mm. Maria Loikkasen hienosta blogista, jossa on analysoitu Viimaa ja Parkkolan uudempaa Usvaa ansiokkaasti.

Loikkanen kiinnittää huomiota myös Parkkolan tapaan vieraannuttaa lukijaa metafiktiolla. Tällä tarkoitetaan keinoja, joilla lukijaa muistutetaan siitä, että kyseessä on tarina, fiktio. Viiman minäkertoja on Viima Teräs, kaksitoistavuotias poika, joka tiheään tahtiin puhuttelee lukijaa ja varoittelee tulevasta. Tämä on lohdullista, sillä se antaa lukijalle koko ajan toivoa, että lopussa kuitenkin kävisi hyvin, onhan Viima vielä kertomassa tarinaansa.

Viiman vanhemmat ovat eronneet, ja Viima sukkuloi kahden kodin välillä. Onneksi vanhemmat asuvat melko lähekkäin samassa kaupungissa. Isä ja äiti ovat mukavia kunnon ihmisiä, vaikka eivät tulekaan keskenään toimeen. Äiti on ompelija ja haaveilee pukusuunnittelijan urasta, ja isä on ravintoloitsija. Ehkä vanhempien hieman boheemeista ajatuksista ja vapaamielisistä kasvatusmenetelmistä johtuu, että Viima ei oikein pidä säännöistä ja joutuu siksi vaikeuksiin koulussa. Lukijalle nämä vaikeudet eivät oikein aukene. Poika rakastaa skeittaamista enemmän kuin läksyjä, harrastaa myös vähän ”töhrimistä” sekä eksyy pari kertaa lähtevän junan kyytiin. Ei mikään kovin paha poika, mutta kirjan maailmassa Viima on jo lähes toivoton tapaus. Hänelle tarjotaan viimeistä mahdollisuutta pelastaa oma tulevaisuutensa kaupungin uudessa, menetelmillään mainetta niittäneessä koulussa, jonka nimi on Mahdollisuuksien talo. Viimaa onnistaa, sillä paikan hänelle hankkii isän uusi avovaimo Virve Avanto, joka ”sattumalta” on myös uuden koulun kuraattori. Viima on inhonnut Avantoa ja tämän neljätoistavuotiasta Mona-tytärtä jo ennen uutta koulua, eikä koulupaikka ainakaan välejä paranna.

Koulussa on otettu käyttöön totalitarismin kaikki muodot. Oppilaat ovat jatkuvan valvonnan alaisina myös vapaa-aikanaan, jolloin heidät on määrätty osallistumaan ohjattuihin harrastuksiin. Omat entiset harrastukset, kuten Viiman skeittaus, ovat kiellettyjä, samoin ystävät. Koulu määrää oppilaille uudet ystävät. Pahinta on, että koulu määrää myös tyttöystävän:

Kokeilimme tyttöystäviä ensimmäisen kerran vuosi sitten, ja tulokset ovat olleet lupaavia. Ennen kuin esität vastalauseesi, kuuntele tämä. Rangaistukset eivät tästä ainakaan kevene. Jos haluat kysyä jotain, tee se rehtorille kansliassa. Sinun kannattaa kuitenkin huomioida, että rehtori uskoo tunteiden voimaan, kaloihin, tyttöystäviin ja muihin lemmikkeihin. Yksikään valitus ei ole vielä mennyt läpi. Tähän sinulle valittuun tyttöön rehtori uskoo aivan erityisesti. (s. 57-58)

Tässä vaiheessa vielä hieman hymyilyttikin, mutta nauru kyllä kuoli pian huulille. Viimaa vahditaan siis niin kotona kuin koulussakin, sillä kuraattori Avanto on koulun keskeisiä hahmoja. Onnekseen Viima kuitenkin pääsee hetkeksi livahtamaan omille teilleen, ja hän suuntaa kohti kiellettyä hylättyä tehdasta. Siellä hän tapaa salaperäisen katutytön Intian ja muutamia tämän kavereita. Kun meno koulussa käy yhä ahdistavammaksi, Intia tarjoaa apuaan Viimalle. Kotonakaan ei ole helppoa. Ensin katoaa äiti, sitten myös isä. Viima on kokonaan Virve Avannon armoilla. Sitten hän eräänä päivänä päätyy koulun kellariin…

Koko ajan lukiessani päässäni kaikui tuo lause: ”Jokaisen aikuisen pitäisi lukea tämä kirja”. Kirja on hieno, sen olen oitis valmis myöntämään. Parkkola kirjoittaa taitavasti ja omintakeisesti. Mutta en oikein silti ymmärrä, mikä on Viiman sanoma vanhemmalle ja opettajalle. Ovatko ammattikasvattajat natseja, jotka kyynistyneinä lähinnä inhoavat lapsia? Ihaileeko yhteiskunta aivan vääränlaisia kasvatusmenetelmiä? Tuntuuko oikeasti siltä, että mitään poikkeamaa keskiarvosta ei hyväksytä? En oikein, onneksi, tunnista omaa työympäristöäni Viiman maailmasta. Toivon todella, että voin pitää Viimaa ”vain” kaunokirjallisena teoksena. Kohderyhmäkin jäi vähän arvoitukseksi. Kenelle tätä suosittelisin? Maagisen realismin synkän siiven faneille, ehkä.

Seita Parkkola: Viima

WSOY 2006. Kuvitus Jani Ikonen. 334 s.

Donna Leon: Unelmien tyttö

Samalla tavalla kuin Seppo Jokisen Koskinen tai Reijo Mäen Vares myös Donna Leonin komisario Guido Brunetti on vähän niin kuin perhetuttu. Brunettin perheen kuulumisia seurataan vuodesta toiseen niin meillä kotona kuin työpaikallakin (tämänkin sain työkaverilta lainaksi, kiitos!). Donna Leon on alkuaan yhdysvaltalainen kirjailija (s. 1942), mutta hän on vuodesta 1965 asunut ulkomailla, viimeiset 30 vuotta Venetsiassa, jossa hän paitsi kirjoittaa suosittuja dekkareitaan myös opettaa englantilaista kirjallisuutta yliopistossa. Juuri muuta Leonista ei sitten saakaan selville edes virallisilta kustantajan nettisivuilta. Hän ei ole antanut kääntää kirjojaan italiaksi, koska haluaa pysyä tuntemattomana kotikaupungissaan. Olisi mielenkiintoista tietää, onnistuuko tämä todella. Ovatko italialaiset niin tietämättömiä englanninkielisestä itseään koskevasta kirjallisuudesta? Onko mahdollista pysyä tuntemattomana Venetsian kokoisessa kaupungissa ja silti kirjoittaa siitä kirjoja, bestsellereitä vieläpä?

Löysin Leonin dekkarit muistiinpanojeni mukaan vuonna 1999. Tähän mennessä niitä on julkaistu suomeksi 17 kappaletta. Lisää on tulossa, kuten tuolta kustantajan sivuilta näkyy. Laatu on tässäkin sarjassa vaihtelevaa, ja joukossa on todella hyviä dekkareita sekä välitöitä. Tämä uusin suomennos Unelmien tyttö sijoittuu jälkimmäisiin. Jo nimen käännös on harhaanjohtava. Takakansiteksti paljastaa, että Grand Canalista löytyy kymmenvuotiaan tytön ruumis. Löytö ja sen paljastamat asiat ovat niin ikäviä, että kokeneet poliisitkin, mukaan lukien Brunetti itse, järkyttyvät syvästi. Brunetti alkaa nähdä tytöstä unia, joista tosin ei kerrota kirjassa sen enempää. Kyseessä siis ei ole unelmien vaan unien tyttö, tyttö, joka tulee uniin.

Leon käynnistää juonen tässä kirjassa poikkeuksellisen hitaasti. Takakannen paljastama löytö tehdään vasta sivulla 111, siis kun runsas kolmannes kirjasta on jo mennyt. Sitä ennen toki tapahtuu muuta. Liikkeelle lähdetään Brunettin äidin hautajaisista, joissa on mukana Brunettin kouluaikojen kiusanhenki. Mies on nykyään ammatiltaan pappi, eikä herätä siis Brunettissa mitään positiivisia tuntoja. Hautajaisten jälkeen mies kuitenkin tulee Brunettin puheille poliisilaitokselle ja pyytää häneltä palvelusta. Erään ystävän poika on joutunut uskonlahkon pauloihin ja haluaa lahjoittaa talostaan saamansa omaisuuden sen karismaattiselle saarnaajalle. Brunetti selvittelee laiskasti tapauksen taustoja esimiehensä sihteerin ja lähimmän alaisensa kanssa.

Pikkutytön ruumis kuitenkin vie poliisin huomion toisaalle. Käy ilmi, että hän on kotoisin mantereen puolella sijaitsevasta romanileiristä. Hänen vaatteistaan löydetään varastettu kultakello, joka vie poliisin erään varakkaan venetsialaisperheen ovelle. Romanien tilannetta selvitellään jonkin verran. Laittomien leirien määrä on Italiassa ihan toisenlainen kuin Suomessa, mutta muuten tilanteessa on paljon samaa. Romanit aiheuttavat monenlaisia ongelmia, joihin ei pystytä eikä oikein halutakaan puuttua. Brunettia ihmetyttää se, miten välinpitämättömästi yhteisö suhtautuu kuolleeseen lapseen. Kukaan ei tule vaatimaan ruumista itselleen.

Unelmien tyttö on varsin leppoisaa luettavaa flunssasunnuntain ratoksi. Brunetti perheineen syö useita loistavia aterioita. Brunettin vaimo Paola on englantilaisen kirjallisuuden professori, jolla on varsin leppoisa työtahti. Hän valmistaa myös tukevia lounaita miehelleen lähes päivittäin. Tutkimukset sujuvat paremmin täydellä vatsalla ja pienessä sievässä, sillä lounaalla juodaan aina ainakin pullo viiniä. Päivällisellä juomia on enemmänkin. Perheessä myös luetaan paljon. Paola lainailee tämän tästä keskusteluissa Dickensiä, ja Brunettilla on iltalukemisena antiikin ajan näytelmäklassikoita, joista hän ammentaa ajatuksia. Kiusaa aiheuttaa oikeastaan vain pässinpäämäinen esimies, jota Brunetti on jo oppinut johdattelemaan toivomallaan tavalla.

Jos Venetsian pohjapiirros ei ole ihan hallinnassa, voi kirjojen tapahtumapaikkoihin tutustua vaikkapa tuolta kustantajan verkkosivujen karttavälilehdeltä.

Donna Leon: Unelmien tyttö (The Girl of His Dreams)

Suom. Kristiina Rikman. Otava 2010 (alkuk. 2008). 286 s.

Neimala - Papinniemi: Aloittamisen taito

Tämän järkäleen kanssa oli jo usko loppua. Jos joku on sivupalkkiani seuraillut, on varmasti pannut merkille, että Aloittamisen taito ei ole ottanut oikein loppuakseen. Pääsin kuin pääsinkin maaliin, sillä keskenkään en halunnut tätä jättää. Alkuvuodesta törmäsin tähän muistaakseni Jennin blogissa ja tein oitis varauksen kirjastoon, sillä pariskunnan edellinen yhteisjulkaisu Lukukirja oli viehättävä kirjavinkkausteos.

Aloittamisen taito esittelee 400 kirjan aloitusta. Formaatti on tiukka: yhdelle sivulle mahtuu lainaus esiteltävän kirjan alusta sekä tekijöiden kommentti, joka paitsi ruotii itse aloituksen myös suhteuttaa sen koko teokseen. Kovin pitkiä analyyseja sivua kohti ei mahdu, ja tilan puute on joissakin kohdin ilmeinen. Mestariteoksen esittely muutamalla rivillä ei ole helppoa ammatti-ihmisillekään. Ideana on kuitenkin antaa lukuvinkkejä ja kenties auttaa lukemisen alkuun sellaistenkin kirjojen kohdalla, jotka muuten vaikuttavat luoksepääsemättömiltä, kuten vaikkapa Joycen Odysseus tai Kilven Alastalon salissa.

Jotta Aloittamisen taito ei olisi aivan nielemiskelvoton, ovat Neimala ja Papinniemi jakaneet kirjojen aloitukset alalajeihin omiksi luvuikseen. Aloitustyyppejä ovat mm. asuttu maisema, asenne, väite, pähkinänkuori ja syntymä. Tekijät ovat laatineet kuhunkin lukuun sivun mittaisen aloituksen, jossa he esittelevät lyhyesti, mistä on kyse tai millaisia kirjoja he ovat kyseiseen lukuun valinneet. He itsekin pohdiskelevat sitä, että monet kirjojen aloituksista sopisivat useampaan heidän luomaansa kategoriaan. Aloitukset eivät siis noin vain suostu luokiteltaviksi.

Mielenkiintoisinta on huomata, että monet tunnetut teokset alkavat melko latteasti eikä alku olekaan sen kummallisempi. Silti ainakin nykylukija helposti olettaa, että hänet napataan koukkuun jo heti kirjan ensi lehdellä. Vanhempien kirjojen kustannustoimittajat ovat siis olleet lempeämpiä aloituksia kohtaan?

Lasse Koskela on kirjoittanut Aloittamisen taidosta arvioin Hiidenkiveen (2/2011). Hän kritisoi sitä, että aloituksia ei ole mitenkään ajoitettu. Olisi mielenkiintoista tehdä lukiessaan vertailuja erilaisista aloitusmuodeista. Koskelan toiveen luettuani panin saman puutteen merkille. Teoksessa on tietysti huolella laadittu lähdeluettelo, josta käyvät ilmi kaikkien lainattujen teosten ilmestymis- ja suomennosvuodet. Pienellä vaivalla kaivattu tieto siis löytyy. Miksipä sitä ei olisi voinut merkitä myös sitaatin alle tekijän ja kirjan nimen yhteyteen. Minua haittasi enemmän se, että lainaukset on kaikki painettu hankalalukuisella kursiivilla. Muutenkaan tämä ei ollut ihan niin luettava teos kuin Lukukirja on.

Aloittamisen taidon aloituksissa korostuu länsimainen kirjallisuusperinne. Suomen, Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolelta on vain muutamia aloituksia mukana. Joukossa on ikiklassikkoja korkeakirjallisuudesta, mutta on sekaan mahtunut myös ihan uusia kirjoja eri genreistä, kuten vaikkapa Matti Röngän dekkarista. Olen lukenut esitellyistä kirjoista ehkä kolmasosan. Jossain vaiheessa yritin peittää teoksen tiedot ja tunnistaa sen aloituksen perusteella, mutta taiton takia tämä oli hankalaa. Harvat aloituksetkaan ovat kovin mieleenpainuvia. Lukuvinkkejä kirjasta kyllä saa, ja se toimiikin varmasti paremmin jonkinlaisena käsikirjana tai hakuteoksena, kun miettii, millaista luettavaa itselleen seuraavaksi kaipaa. Kätevintä olisi tietysti omistaa tämä, jolloin kiinnostavat kirjat voisi merkitä lapuilla tms. Tyydyin kuitenkin vielä kirjaston kappaleeseen. Ehkäpä vielä hankin tämän Lukukirjan kaveriksi hyllyyn.

Kaisa Neimala – Jarmo Papinniemi: Aloittamisen taito

Avain 2010, 472 s.

Joel Lehtonen: Rakastunut rampa

Viimeksi Amma on blogissaan avannut keskustelua siitä, pitääkö, saako tai voiko blogeissa kirjoittaa myös vanhoista kirjoista. Minusta kyllä saa, ja minä ainakin kirjoitan silloin, kun olen jonkun vanhemman kirjan lukenut. Klassikosta kannattaa kirjoittaa aina!

Tosin myönnän, että klassikoitten lukeminen jää nykyään itselläkin vähemmälle. Niitä joutui aikoinaan opiskellessa lukemaan ja hyvä niin, sillä tietämys klassikoista on oivallinen perusta myös uudelle kirjallisuudelle ja sen arvottamiselle. Silti olen iloinen, että klassikoitakin julkaistaan äänikirjoja. Parhaillaan kuuntelen Kunnon sotamies Švejkin seikkailuja Ylen Radioteatterin kuunnelmasovituksena (aivan mainio) ja kirjastosta nappasin eilen Ilmari Kiannon Punaisen viivan. Kumpaakaan tuskin jaksaisin tällä haavaa lukea ihan kirjana, mutta kuuntelemalla saan ne oivallisesti haltuun kuin huomaamatta.

Äänikirjana kuuntelin myös Joel Lehtosen Rakastunut rampa -kirjan, joka on kuunneltavissa Yle Areenassa. Lehtoselta en muista lukeneeni ennen kuin sen suurimman klassikon eli Putkinotkon. Rakastunut rampa ilmestyi vuonna 1922, siis melko pian kansalaissodan jälkeen. Ajankohtaan nähden Lehtonen kritisoi yhteiskunnallisia oloja todella kärkevästi, eikä ihme, että teos sai aikoinaan ristiriitaisen ja hämmentyneen vastaanoton. Nimihenkilö Sakris on kyttyräselkäinen rampa. Jalat ovat jääneet suhteettoman lyhyiksi, joten vartalo on epäsuhtainen. Talvisaikaan selkä ja jalat ovat niin kipeät, että hän joutuu kävellessään käyttämään apuna käsiään. Niinpä häntä melkein vasten kasvoja pilkataan sammakoksi. Pitkä kullankeltainen tukka on hänen ylpeytensä.

Lehtonen kuvaa riipaisevasti Sakriksen taustaa. Vanhemmat ovat joutuneet jättämään lapset keskenään lukkojen taakse päiväsaikaan voidakseen tehdä töitään ja hoitaa asioitaan. Kaunis kesäilma on kuitenkin houkutellut lapsia kiipeämään ulos ikkunasta. Juuri kun Sakris on ikkunalaudalla, äiti huutaa ovelta, Sakris säikähtää ja putoaa. Aikuisena Sakris elättää itsensä räätälin ja kirvesmiehen satunnaisilla töillä. Itse hän tosin nimittää itseään bygmestariksi. Puheessa vilisee muutoinkin sivistyssanoja ruotsinvoittoisuutta. Asuntona hänellä on vetoinen hellahuone Helsingin liepeillä. Sakris on kasvissyöjä, sillä hän uskoo paastolla ja kevyellä ruokavaliolla parantuvansa. Muutenkin hän on hyvin vakaumuksellinen. Poliittiselta katsannoltaan hän on kommunisti, polseviikki. Sodan aikana hän on nikkaroinut sänkyjä punaisille haavoittuneille. Uskontoon hän suhtautuu kielteisesti, samoin avioliiton kaltaisiin instituutioihin. Ajatuksia hän ammentaa kirjallisuudesta ja lehdistä, joita hän sattuu saamaan käsiinsä. Kirjan tapahtuma-aikana on menossa Nietzschen Näin puhui Zarathustra, mutta se on Sakriksen mielestä kovin vaikeaselkoinen. Tosin hän mielellään toistelee kirjasta poimimaansa ohjetta: ”Kun menet naisen luokse, älä unohda ottaa ruoskaa mukaan.”

Naiset ovatkin asia, jonka parissa Sakriksen mieli askaroi. Keväällä hän näkee unessa ihmeen kauniin naisen. Käydessään ennustajalla hän saa vahvistuksen: nainen on hänen tuleva rakastettunsa. Mutkien kautta unen tyttö löytyykin. Hän on Sanelma, Nelma, jonka Sakris houkuttelee asuinkumppanikseen. Asiat eivät kuitenkaan etene Saksriksen toivomalla tavalla. Vaikeuksia ja pettymyksiä kertyy toinen toisensa jälkeen, ja lopulta kaikki päättyy tragediaan.

1920-luvun alun Suomi ei näyttäydy kirjassa mitenkään miellyttävässä valossa. Ihmiset yrittävät selviytyä mitenkuten, eikä solidaarisuutta tahdo löytyä. Rampaa on helppo jokaisen pilkata, sillä hänen asiansa ovat ainakin huonommin kuin kenenkään muun.

Lehtonen kuvaa hienosti sitä, miten ulkonaisesta erilaisuudesta huolimatta ihmisillä on samanlaiset tarpeet. Rakkaus, hellyys, seksuaalisuus kuuluvat myös sairaille ja vammautuneille, vaikka se kovin helposti torjutaankin.

Lehtonen ottaa siis kantaa sekä poliittisiin että sosiaalisiin oloihin Sakriksen hahmon kautta. Neuvostoliittoa pidetään kultamaana, mutta sieltä palaa kotiin laihoja ja nälkiintyneitä pakolaisia. Heidän kertomuksiaan ei kuitenkaan haluta kuulla, sillä köyhillä pitää olla edes jotain toivoa.

Kuuntelin tätä lenkillä käydessäni pätkittäin, mikä hieman hankaloitti kokonaisuuden hahmottamista. Sattumalta sain kirjan viime viikolla päätökseen, ja kun ryhdyin kirjoittamaan tätä tekstiä, huomasin, että kirjan pohjalta tehty elokuva (v. 1975) on esitetty tiistaina 5.4. Teemalla. Onneksi sen voi vielä katsoa Areenalta! Lisäksi on tulossa uusinta tv:stä perjantaina iltapäivällä. Elokuvassa Sakrista esittää Vesa-Matti Loiri, ja tätä kehutaan yhdeksi hänen uransa hienoimmista roolitöistä. Nelmana on Leena Uotila, joka myös on suosikkejani.

Joel Lehtonen: Rakastunut rampa. Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki

Ilmestynyt Kariston julkaisemana 1922. Yle Areenan äänikirja, lukija Juhani Rajalin.

Kirjaa myy nykyään SKS. Myös Gutenbergissa luettavana.