Aimo annos Ellilää

Tästä koukuttavasta blogiharrastuksesta on vain pelkkää iloa, vaikka aikaa tuhraantuukin nykyään täällä koneen ääressä entistäkin enemmän. Viikonloppuna törmäsin jossakin kiinnostavassa kommenttikeskustelussa turkulaiseen kirjailijaan Kirsti Ellillään. Kävin kurkkaamassa Ellilän blogia Kirjailijan häiriöklinikka, ja sattumalta juuri silloin oli menossa ihana tarjous. Kirjailija lupasi postittaa omaan kirjaansa kiinnostuneille kirjablogin pitäjille. Uskalsin tarjota itseäni ja blogiani, ja sainkin nopeasti kirjailijalta vastaussähköpostin ja parin päivän päästä kirja oli kotonani. Suurkiitos siitä! Ainoa pettymys oli, että en ollut huomannut pyytää kirjailijaa signeeraamaan teostaan.

Häpeän tunnustaa, että Ellilä oli minulle täysin tuntematon kirjailija ennen tätä onnekasta kohtaamista. Ihmettelenkin sitä vähän, sillä olen ennen blogianikin sentään mielestäni melko hyvin seuraillut, mitä suomalaisessa kirjallisuuskentässä tapahtuu. Ellilän kotisivuilta selviää, että hän on toiminut kirjailijana jo 16 vuotta ja on ollut ja on edelleen monipuolinen ja tuottelias. Erityisen mielenkiintoiselta kuulostaa Kirkkotrilogiaksi nimetty sarja, joka nimensä mukaisesti käsittelee luterilaista kirkkoa ja sen ongelmia, mm. tasa-arvon toteutumattomuutta ja joiden piirien negatiivista suhtautumista naispappeuteen. Trilogian viimeinen osa ei ole vielä ilmestynyt.

Kirjailija kuitenkin tarjosi luettavakseni vuonna 2005 ilmestyneen teoksen Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin. Hiukan siihen tarttuminen arvelutti, sillä en ole kovinkaan paljoa lukenut ns. hömppää viimeisten parinkymmenen vuoden aikana, ainakaan kotimaista. Kouluaikana en yhden vuoden mittaan muuta lukenutkaan, ja myöhemminkin sentään tuli pidettyä hömppäsaldo kohtuullisen korkealla. Sittemmin dekkarit ovat vieneet rentoutumiskeinona hömpän paikan.

Ellilän tyyli riisui kuitenkin aseista heti alkusivuilla. Tykkäsin kirjasta kovasti. Sen idea on vallan mainio, ja Ellilä totisesti osaa kirjoittaa letkeästi ja samalla fiksusti. Kirja sijoittuu Turkuun ja siinä kerrotaan hieman myös opiskelusta Turun yliopistossa, joten paikatkin ovat tuttuja ja siten entistä kiinnostavampia.

Kirjan päähenkilö ja minäkertoja on kolmikymppinen Selma, joka on epäonnistunut kaikissa miessuhteissaan. Nykyisen rakastetun Samin kanssa Selma on ollut kimpassa vuoden, josta ajasta suurimman osan he ovat remontoineet vanhan puurivitalon kämppää. Remontti on ajanut pariskunnan konkurssin partaalle ja suhteen karille. Jälkimmäistä Selma ei tosin vielä ihan kirjan alussa ole huomannut tai ainakaan hyväksynyt. Työelämässä ei mene kovinkaan paljon paremmin. Valmistuminen on lykkääntynyt, ja Selma on useamman vuoden työskennellyt pienen ilmaisjakelulehden toimittajana. Niissä merkeissä hän menee tekemään juttua kuuluisasta kirjailijasta Julia Lavendelista, joka on uskomatonta kyllä rikastunut kirjoittamalla rakkausromaaneja. Sattumalta rakkausromaanit ovat olleet aina Selman suuri intohimo.

Samin lisäksi Selman elämässä on vain kaksi tärkeää ihmistä, opiskeluaikaiset ystävät Maria ja Edu. Heidän kanssaan Selma on aikoinaan haaveillut kirjailijan urasta niin kuin kaikki kirjallisuudenopiskelijat. Kukaan kolmesta ei ole koskaan valmistunut. Marian opinnot jäivät kesken, kun hän perusti perheen matkapuhelinmyyjän kanssa, ja Edu on keskittynyt lupaavan novellikokoelmansa hiomiseen. Edulla ja Selmalla on ollut opiskeluaikana lyhyt rakkaussuhdekin, mutta se on ajat sitten hiipunut ja ystävyys on jäänyt voitolle.

Julia Lavendelin tapaamisesta Selma saa idean. Hänkin hankkii rahaa kirjoittamalla rakkausromaanin. Se ei voi olla kovin vaikeaa. Hieman tietysti harmittaa, että se ei ole oikeaa arvostettua kirjallisuutta, mutta raha ja julkisuus kyllä korvaisivat sen puutteen. Selma ryhtyy tuumasta toimeen, mutta kohtaa yllättäviä vastoinkäymisiä.

Kirjaan on ripoteltu herkullisia näytteitä Selman käsikirjoituksesta. Unelmankaunis Gisela, tähtitoimittaja, yrittää ratkaista, rakastaako rikasta ja komeaa Mikaelia vai komeaa ja rikasta Martinia. Kaikki romanttisen kioskikirjallisuuden kliseet ovat hykerryttävästi mukana. Samaan aikaan Samin ja Selman suhde ajautuu kriisiin ja työssäkin on ongelmia. Selma uppoutuu yhä syvemmälle kirjaprojektiinsa. 

Ihailen erityisesti Ellilän taitoa kertoa samaan aikaan viihdyttävä tarina ja puhua vakavista aiheista. Blogeissakin on viitattu mm. naisille tarkoitetun viihteen aliarvioimisesta, naisten mahdollisuuksista menestyä kirjallisessa maailmassa tai siitä, millä keinoilla naisen on mahdollista päästä mediahuomion kohteeksi. Selman pohdinnan mukaan varma keino on, jos vilauttaa sopivasti rintaansa. Tosin silloinkin pitäisi olla jo valmiiksi kuuluisa ja hyvännäköinen. Myös kirjan julkaisemisen vaikeutta ja toivottomuuttakin kirjassa käsitellään paljon juoneen liittyen. Selmakin on törmännyt siihen, että opettajat eivät hyväksy rakkausromaaneja tutkimuskohteeksi, niistä ei kirjoiteta arvioita lehtiin eikä niiden lukijoita muutenkaan pidetä ihan täysijärkisinä. Ellilä ei saarnaa tippaakaan vaan käsittelee aiheitaan humoristisesti ja kirpakan ironisesti, mikä on laadun merkki.

Kirjastosta nappasin Ellilän jännärin Usko, toivo ja kuolema, mutta kirjoitan siitä tarkemmin myöhemmin. Hyllyssä oli myös novellikokoelma Outoa rakkautta. Siinä on kuusi novellia, joista neljä on ilmestynyt aiemmin, kaksi Reginassa ja kaksi Portissa. Takakannessa kuvaillaan novellien tyyliksi spefiä. Tamperelaisen Spektre-seuran nettisivuilta kopsasin määritelmän:

Spekulatiivinen fiktio on kattokäsite, jonka alle kuuluu paitsi science fiction, myös sen sukulaislajit; kauhu, fantasia, uuskumma, maaginen realismi. Spekulatiivinen fiktio ulottuu siis Ursula Le Guinista Star Warsiin, Galacticasta Heinleiniin ja Tolkienista Clive Barkeriin, unohtamatta tietenkään erilaisia parodioita ja hassutuksia. Olennaisinta spekulatiiviselle fiktiolle on “Entäpäs jos?” – kysymys, jonka ympärille on rakennettu tarinoita hirviöistä, muukalaisista ja fantasiamaailmoista. Science fiction vastaa kysymykseen yleensä tieteellisesti mahdollisella maailmalla ja fantasia maagisella maailmalla. Kauhussa voidaan lähteä kummalle tielle vain, sillä tärkeintä on kauhistuksen tunne.

Hyvin määritelty, sillä tällaisia kokoelman novellit juuri ovat. Kannet ovat kovin hempeät, kuten kuvasta näkyy. Ristiriita sisällön kanssa onkin sitten kutkuttava. Osassa novelleista on kyse rikoksesta tavalla tai toisella. Parissa ollaan selkeästi scifin alueella, ja yksi novelleista, Perintö, on jonkinlainen kauhunovelli, joka liittyy kansalaissotaan ja jossa on mukana yliluonnollinen vivahde. Kaksi liittyy sieniin, mutta se onkin oikeastaan ainoa näitä novelleja yhdistävä seikka. Novellissa Leikkiä vain ärsyttävä aviomies intoilee sienimetsässä, kun vaimo keksii, miten miehestä voisi kätevästi päästä juuri sienien avulla eroon. Scifiä ja kauhua yhdistävässä Kaunokaisessa lattiasienen mutaatio koituu tutkijan kohtaloksi. Eniten ehkä minua miellytti aloitustarina Pullakahvit, jossa toinen nainen kaipaa yllättäen kuollutta rakastajaansa niin, että haluaa murtautua ruumishuoneelle jättämään salaiset jäähyväiset. Myöhemmin rakastajasta paljastuukin odottamattomia puolia. Lopuksi juodaan hyvät pullakahvit. Useassa tarinassa kuvataan seksiä sanoisinko keskirohkeasti. Kokoelma on siis mitä mainiointa spefiä!

Jos jotain negatiivista pitää tästä sanoa, se liittyy pilkutukseen. Aiheesta oli hiljattain jossakin blogikeskustelukin, johon osallistuin (muisti vain ei enää pysy perässä). Totesin siinä, että kaunokirjallisuus noudattaa omia lakejaan välimerkkienkin suhteen. Aika hyvin pystyn suodattamaan pilkun puuttumisen pää- ja sivulauseen välistä, mutta yllättävän vaikeaa on sulattaa lauseenvastikkeen jälkeen tulevaa pilkkua. Siihen töksähtää lukeminen ikävästi. Ellilällä tai oikolukijalla on tämä maneeri ainakin Oudossa rakkaudessa.

Harri Kumpulainen on kirjoittanut kirjaan mainiot alkusanat, joissa käsitellään paitsi Kirsti Ellilän tuotantoa myös viihdekirjallisuuden historiaa Suomessa. Omat muistot Tohtori Frankin naisjuttujen taukoamattomasta lueskelusta asettuvat historiallisiin kehyksiinsä.

Kirjan on julkaissut Turbator-kustantamo ja se on M-novellit sarjan 7. osa. Ennen nimilehteä on tiedote:

”Kirjalla käymälöitä kehitysmaihin

Kirjailija lahjoittaa tästä teoksesta saamansa tulot Kirkon Ulkomaanavun kautta huussien rakentamiseksi kehitysmaihin. Lahjoitukset, joihin sisältyy myös hygieniaopastusta kehitysmaiden tytöille ja naisille, kirjailija tekee toisten nimissä, ja ilmoittaa valitsemilleen ”lahjoittajille” tehdystä lahjoituksesta postikortilla pyrkien näin saamaan hankkeelle lisälahjoituksia.” www.toisenlainenlahja.fi

Koska lainasin kirjan kirjastosta ilmaiseksi ja toisenkin kirjan sain kirjailijalta lahjaksi, teen oman lahjoitukseni tuonne Kirkon Ulkomaanapuun.

Kirjailijoista luettua

Varsinaisista yleisaikakauslehdistä tilaan tällä hetkellä Kodin Kuvalehteä. Eilen tipahti uusin numero (5/2011) postilaatikkoon. Lehti tulee selattua ainakin ensimmäisellä kerralla läpi aika nopsasti. Tällä kertaa silmä pysähtyi vain pariin otteeseen pidemmäksi aikaa. Ensimmäinen pysähdys oli heti pääkirjoitussivulla, jossa pitkäaikainen päätoimittaja kertoi siirtyvänsä toisiin tehtäviin talon sisällä ja uusi päätoimittaja esiteltiin. Tahallisenko verhotusti kerrottiin Leena Karon ”uudesta ja jännittävästä” projektista? Uudelle päätoimittajalle Minna McGillille voisin esittää kainon toiveen: enemmän kirjaillisuusjuttuja!

Toisen kerran pysähdyin sivulle 10, jossa kirjailija Pirjo Hassinen tekee tunnustuksen Uups!-palstalla, jossa tunnetut henkilöt tekevät ”noloja” paljastuksia asioista, joita eivät ole tehneet. Parin rivin palstalla Hassinen kertoo, että on juuri jättänyt kesken Ian McEwanin kirjan Polte. ”Itse asiassa saan harvoin kirjat loppuun. Olen jo lakannut häpeämästä sitä, sillä se on vain minun lukutapani. Rakastan kirjojen alkuja, kun kirjailijan oma ääni tarina hahmottuvat. Minulle on tärkeää saada jäädä mellastamaan mielikirjailijoideni maailmaan.” Laittamattomasti sanottu! Takana on tuo luterilainen suorittamisen velvollisuus: kun on kerran kirjan aloittanut, pitää se myös lukea loppuun. Itselleni tämä on edelleen melko vaikeaa. Usein ajattelen toiveikkaana, että kyllä kirja siitä vielä paranee, kun vain jaksan odottaa ja lukea eteenpäin. Polte olisi kannattanut Hassisenkin lukea loppuun, sillä se nimenomaan paranee loppua kohti.

Toisaalta Hassisen näkemys antaa aihetta toisenlaiseenkin lopputulemaan. Pitäisikö hänen kirjojaan lukea samalla metodilla? Olen myös usein pohtinut, kuinka paljon yleensäkään kirjailijoilla on aikaa ja halua lukea toisten kirjailijoitten tekstejä. Yleensä kirjailijoilta tivataan mielikirjailijoita ja vaikuttavia lukukokemuksia sekä kirjallisia esikuvia.

Paras anti oli tällä(kin) kertaa lehden viimeisellä sivulla. Olipa päivä -sarjassa on esitetty eri alojen tunnetuille henkilöille lauseen alkuja, joita he jatkavat. Tuloksena on läpileikkaus henkilön yhden päivän tapahtumista ja ajatuksista. Tällä kertaa kertomassa on Kaari Utrio. Utrio on jo sellainen instituutio suomalaisessa kulttuurielämässä, että hänen paljonkaan tarvitse miettiä, mitä sanoo. Yhdellä sivulla on lauottuna suoria mielipiteitä niin tupakkalaista kuin kauneudenhoidostakin. Ihanaa suorasanaisuutta ja selväjärkisyyttä! Vai mitä sanotte tästä: ”Tässä iässä en inhoa mitään niin paljon kuin kiirettä. Kiire on kauhea vitsaus, joka synnyttää vain huonosti tehtyä työtä ja sairaita ihmisiä. Nykyään ihmisellä täytyy olla kiire, jotta hän olisi kunnon ihminen. Ennen kunniallisen ihmisen merkki oli hurskaus, nykyään se on kiireisyys.”

Kirjallisia sattumuksia

Usein huomaa, että kun törmää johonkin uuteen asiaan, törmää siihen jossakin toisessa yhteydessä melkein heti uudelleen. Viikon varrella on ollut parikin sattumusta, jotka haluan tässä jakaa.

Alkuviikosta poikkesin kaupungin pääkirjastossa ja tapani mukaan tarkistin, mitä on äänikirjahyllyssä. CD-muotoisia äänikirjoja on saatavilla edelleen harmillisen vähän, mutta aina jotakin löytyy. Niin tälläkin kerralla. Hyllyssä nökötti Kari Hotakaisen Ihmisen osa Ritva Valkaman lukemana äänikirjana. Nappasin se epäröimättä ja kotimatkalla jo ehdin kuunnella hiukan alkua. Loistavaa! Illalla tv-uutisten kulttuuriuutisista kuulin ohi kävellessäni, että näytelmä on tulossa tällä viikolla Helsingin kaupunginteatterin ensi-iltaan, pääosassa Ritva Valkama, joka on lukenut kirjan radiolle. Hienoa! Turha tietysti uneksiakaan lipuista näin myöhäisheränneenä, mutta voihan aina iloita niiden puolesta, jotka ovat olleet viisaampia, kuten Morre.

Olen ollut jo pitkään Hotakaisen ankara ihailija. Kymmenisen vuotta sitten kirjailija oli haastateltavana eräässä seminaarissa. Silloin en ollut mitään hänen tuotannostaan lukenut, mutta ihastuin hänen lakoniseen esiintymistapaansa kerralla. Pari vuotta sitten Helsingin kirjamessuilla Hotakainen oli signeeraamassa lastenkirjaansa, ja sain silloin töksösti kiitettyä kirjoista.

Toinen asia ei ollut niinkään uusi kuin tämä edellinen, mutta merkillinen pieni sattuma sekin. Jossakin blogikommenteissa oli mukana kirjailija Kirsti Ellilä, jonka omaa blogia kävin sitten lukemassa. Uusimmassa kirjoituksessaan Ellilä kertoi kirjoittavansa kirjaa Tammisaaren vankileiristä. Aihe kiinnostaa minua kovasti, sillä asumme melko lähellä ko. paikkaa. Lisäksi tietääkseni isäni puolen sukulaisia oli aikanaan leirillä vankina. Samana päivänä avasin television, josta FST5:ltä tuli dokumentti Dragsjärd 1918 – kauhujen leiri. Ohjelman voi vielä katsoa Yle Areenasta, kannattaa ehdottomasti!

Sirpa Kähkönen julkaisi viime syksynä tutkimuksen Tammisaaren vankilasta nimellä Vihan ja rakkauden liekit. Kohtalona 1930-luvun Suomi. Teos sijoittuu myöhäisempään aikaan, 1920-1930-lukujen taitteeseen, jolloin kasarmialueella pidettiin tavallisten vankien ohella poliittisia vankeja eli käytännössä kommunisteja tai sellaisiksi epäiltyjä. Kähkösen oma isoisä oli ollut kahteen otteeseen vankilassa poliittisista syistä. Kähkösen hienossa Kuopio- sarjassa Annan mies viettää vuosia Tammisaaressa Kähkösen isoisän tapaan.

Luen parhaillaan Ellilän novellikokoelmaa Outoa rakkautta. Pari päivää sitten sain luettua hänen jännityskirjansa Usko, toivo ja kuolema. Siitä ja siihen liittyvästä ”sattumasta” kirjoitan myöhemmin tarkemmin. Mutta kirjat tuntuvat liittyvän kirjoihin hyvin tiiviisti, samoin moneen muuhun. Kiinnostavaa!

Lomaviikon dekkarikooste osa 1

Anna Jansson: Unissakävelijä (Drömmen förde dig vilse).

Gummerus. 350 s. ilm. 2010, suom. 2011, Sirkka-Liisa Sjöblom.

”Harryn oli vaikea heittää tavaroita pois, varsinkin kirjoja. Kun lukee kirjan, tulee osalliseksi siitä – tavallaan tekee kirjan lukiessaan sen ja lisäillessään siihen omia ajatuksiaan ja pohdintojaan, ja sen jälkeen siitä ei voi enää luopua.” (Unissakävelijän yksi henkilöistä ajattelee.)

Ruotsalaisen dekkarikirjailijan Anna Janssonin kirjojen päähenkilö on komisario Maria Wern. Unissakävelijä on jo kymmenes suomennettu Maria Wern -dekkari, joten Mariasta on tullut ajan mittaan aika tuttu henkilö, jos on minun tapaani seurannut hänen uraansa alusta asti. Alkupuolen dekkarit ilmestyivät ruotsalaisen dekkarin nousukauden kuumimmassa vaiheessa, mutta eivät edustaneet sen ihan parhainta antia. Jansson kirjoittaa tyylipuhdasta poliisiromaania ihmissuhdeongelmilla höystettynä. Ensimmäisissä kirjoissa Maria on naimissa suuren rakkautensa Kristerin kanssa. Lukijalle ei kuitenkaan koskaan valjennut, miksi fiksu Maria roikkui typerässä, lapsellisessa ja täysin vastuuntunnottomassa miehessä. Kaiken kruununa oli vielä aivan hirviömäinen anoppi. Jotenkin Maria onnistui selviytymään kaaosmaisesta perhe-elämästään lastenhoito- ja rahahuolien suossa ja siinä sivussa vielä ratkomaan rikoksiakin Tukholman liepeillä.

Aika monta osaa sitten Maria kuitenkin muutti Gotlantiin, ensin kesätöihin, mutta nyttemmin jo vakituisesti. Hylynryöstäjä sijoittui Gotska Sandön saarelle Gotlannin pohjoispuolelle. Mitä pidemmälle sarja on edennyt, sitä synkkäsävyisempiä rikoksia Maria on joutunut ratkomaan. Hylynryöstäjä lähenteli tunnelmaltaan jo kauhuromaania. Yksityiselämässään Maria on tehnyt ratkaisuja, sillä hän on eronnut lopultakin Kristeristä. Aiemmissa osissa Maria on huomannut olevansa rakastunut työtoveriinsa, mutta ikävä ampumatapaus pilasi suhteen. Mies selvisi ampumisesta täpärästi hengissä mutta masentui pahasti. Tässä viimeisessä osassa Maria yrittää saada mieheen ja suhteeseen eloa. Marian lapset ovat koko romaanin ajan isovanhempiensa luona, joten lastenhoito-ongelmia ei tällä kertaa (onneksi) käsitellä.

Unissakävelijä alkaa pelottavasti. Maria on matkalla kapakkaillasta kotiin, kun hän näkee kolmen naamioituneen miehen potkivan maassa makaavaa teinipoikaa. Maria ryntää apuun, mutta joutuu itse pahasti hakatuksi. Yksi pahoinpitelijöistä pistää häntä lisäksi verisellä injektioneulalla. Myöhemmin poika kuolee sairaalassa vammoihinsa, ja Maria joutuu toipumaan pahoinpitelystä samalla peläten vakavaa tartuntaa. Pian kaupungissa alkaa tapahtua lisää yhä kammottavampia murhia. Niin kuin aina, Jansson pudottelee johtolankoja ja vihjeitä, joita lukijan pitäisi poimia. Usein ne johtavat harhaan, vaikka poliisitkin tuntuvat niitä välillä tutkivan. Jansson on kehittynyt vuosien varrella, vaikka hieman vähemmänkin kirjassa voisi olla kammottavuuksia.

Mari Jungstedt: Aamun hämärissä (I denna ljuva sommartid)

Otava. 320 s. Ilm. 2007, suom. 2010 Sanna Manninen.

Mari Jungstedt on toinen ruotsalainen naisdekkaristi, jonka kirjat sijoittuvat Gotlantiin. Paikka alkaa olla dekkarinystävän mielessä jo niin pelottava paikka, että kun pari kesää sitten joku ehdotti siellä käymistä, vaistomaisesti ensin kieltäydyin. Jäi vielä menemättä, mutta kiinnostavalta kesäsaarelta paikka tuntuu näiden kirjojen perustelleella. Aamun hämärissä on Jungstedtin viides suomennettu teos.

Jungstedtilla on romaaneissaan poliisin lisäksi myös toimittaja, joka jahtaa uutisia ja samalla rikollisia. Jungstedt on taustaltaan itse toimittaja, mikä selittänee seikan. Janssonilla on sairaanhoitajamenneisyys, ja tuossa Unissakävelijässäkin on mukana lääkäri ja sairaalaväkeä. Poliisiasemalla Jungstedtin kirjoissa johdossa on komisario Anders Knutas, mutta parissa viime kirjassa enemmän huomiota on saanut hänen alaisensa Karin Jacobsson, joka tällä kertaa tuuraa esimiestään tämän kesäloman aikana.

TV-toimittaja Johan Berg tekee rikoksista uutisia sekä paikallisuutisiin että pyydettäessä valtakunnanlaajuisiin lähetyksiin. Berg on aikaisemmin rakastunut erään rikostapauksen yhteydessä Emmaan, mutta edellisessä osassa pariskunta ajautui välirikkoon. Tätä ihmissuhdeongelmaa kirjassa myös ratkotaan.

Rikosjuoni on ovela. Leirintäalueella murhataan aamulenkillä ollut perheenisä. Tapaus vaikuttaa täysin käsittämättömältä, eivätkä sen paremmin poliisit kuin toimittajatkaan pääsee eteenpäin, vaikka kaikkia suuntia pengotaan. Uhri on ollut onnellisesti naimisissa, ja hänellä on pieni rakennusfirma. Vähitellen selviää, että miestä on uhkailtu. Pimeää työvoimaa jäljitetään. Sitten tapahtuu toinen murha, joka pistää lopultakin tutkintaan vauhtia. Karin jäljittää tapahtumia myös Gostka Sandönin saarelle.

Jungstedt häviää vertailussa kyllä Janssonille, mutta ihan luettava Aamun hämärissä on sekin. Sopivaa rentoutusta lomalle. Kummankin kirjailijan teokset ovat sellaisia, että niitä ei tarvitse lukea aikajärjestyksessä. Sopivasti kerrataan ihmissuhdetaustoja joka osassa, jotta mukana pysyy. Rikostapaukset ovat aina itsenäisiä.

Ihmisen ikävä toisen luo

Henna Helmi Heinonen: Veljen vaimo

Arktinen Banaani. 337 s. 2011.

Tulipa tartuttua todella tulenarkaan kirjaan! Olin huomannut joistakin blogeista lähinnä kirjan kansikuvia aiemmin, ja pitelin kirjaa kädessäni kirjakaupassa viikko pari sitten. Se ei kuitenkaan vaikuttanut aivan sellaiselta kirjalta, jonka lukisin tai ainakaan ostaisin, joten sen tarkempi tutustuminen jäi. Sitten viime viikon alussa Järjellä ja tunteella -blogissa avattiin antoisa keskustelu siitä, miten kirjailijan on sopivaa mainostaa kirjaansa ja itseään. Alkusysäyksenä keskusteluun oli Henna Helmi Heinosen blogikirjoittelu ja (verkko)julkisuudessa esiintyminen. Keskustelua seuratessani tajusin, että olen ollut aiheesta aivan pihalla. Kirjailija Henna Helmi Heinonen itsekin osallistui keskusteluun, jota bloginpitäjä yritti ansiokkaasti pitää yleisellä tasolla. Heinonen oli siis pitänyt kirjailijablogia, jossa hän oli kertonut esikoiskirjan kirjoittamisvaiheista ja omista haaveistaan saada kirja joskus julkaistuksi ja tulla itse ”oikeaksi” kirjailijaksi. Kävi ilmi, että Heinonen pitää myös iltapäivälehden nettisivuilla laihdutusblogia ja että hänellä on muutakin verkkotaustaa. Kävin katsomassa kirjailijablgia, joka ei vaikuttanut lyhyellä silmäilyllä mitenkään poikkeuksellisen päällekäyvältä. Ilokseni huomasin, että siellä tarjottiin kirjasta arvostelukappaletta kirjallisuusblogin pitäjille. Ilmainen kirja oli niin iso houkutus, että päätin tarttua tilaisuuteen, ja saisinhan samalla ihan itse tuntumaa siihen, mistä oikein oli puhe. Kahden päivän päästä kirja oli postilaatikossani, ja kun sain keskeneräiset kirjat luettua, tartuin tähän.

Samaan aikaan verkossa oli tapahtunut kummia. Heinonen oli loppuviikosta sulkenut bloginsa kirjoitettuaan sitä ennen ärhäkän lopetuspuheenvuoron. Kirjailijan persoonallisuus tuntuu ärsyttäneen monia, eivätkä kaikki palautteenantajat liene muistaneet hyviä tapoja ja asiallisuutta. Sehän on verkon ikäviä puolia. Toisaalta Heinonen itsekin on tainnut hermostua hieman liikaa syytellessään blogisteja ja muitakin omien sivujensa vakoilusta yms. Todella ikävää puolin ja toisin. Aiheen polttavuus näkyy siinäkin, että kun eilisessä blogikirjoituksessani mainitsin Heinosen nimen sivulauseessa, oli blogiani käyty kurkkaamassa ennätysmäärin päivän aikana, ja kas kummaa, suosituin hakusanayhdistelmä oli ollut ko. kirjailijan nimi…

Kuten tällaisissa kohujutuissa aina, on tässäkin tapauksessa itse asia unohtumassa, nimittäin se kirja, Veljen vaimo -romaani. Vaikka olen ihan tietoisesti vältellyt lukemasta kirjasta kirjoitettua ennen tätä omaa kirjoitustani, on mahdotonta väittää, etteikö kaikki muu aiheen ympäriltä lukemani vaikuttaisi mitenkään lukukokemukseen tai arvioonikaan. Olen ihminen, ja ihmiset ovat alttiita erilaisille vaikutteille. Silti yritän ruotia vain kirjaa ja sitä, miltä se tuntui.

Esikoisromaaniksi Veljen vaimo on varsin kypsä teos. Sen luokitteleminen johonkin genreen ei ole aivan helppoa. Se on ihmissuhderomaani, joten se voitaisiin helposti lukea naisviihteeksi (lajityyppi, jonka nimitys nostaa niskakarvani pystyyn). Mitään kevyttä ja romanttista viihdettä se ei kuitenkaan ole, vaan sen teemat ovat ennemminkin vakavia ja tummasävyisiä. Mikään maailmaamullistava hengentuotekaan ei ole kyseessä, mutta luistavasti kirjoitettua ja ajatuksia ja tunteita herättävää proosaa Veljen vaimo kuitenkin on.

Nimi jo kertoo, että eräänlaisesta kolmiodraama-asetelmasta on kyse. Se on kuitenkin vain yksi kirjan sisällön ulottuvuuksista. Alkuasetelma vaikuttaa jonkin aikaa aika teennäiseltä tai epäuskottavalta. 31-vuotias arkkitehtiopiskelija Marja herää syyskesän aamuyöllä vieraasta espoolaislähiön rintamamiestalosta. Vieressä nukkuu kahdeksan vuotta nuorempi Kristian. Marja muistaa menneensä pari päivää sitten Las Vegasissa naimisiin Kristianin kanssa tunnettuaan tämän vasta hetken. Marjaan iskee paniikki: on päästävä pois ja äkkiä. Hän hiipii kadulle ja saa lennosta taksin, joka vie hänet asunnolle Otaniemeen. Taksinkuljettaja vaikuttaa mukavan rauhalliselta ja turvalliselta kaverilta. Vaikka Marja ei sitä tiedäkään vielä, mies on Kristianin isoveli Antti, joka myös pikkusen ihastuu aamuöisen kyytiläisen hentoon olemukseen.

Alkuluvuissa esitellään katkelmittain koko joukko henkilöitä, ja lukija on hieman eksyksissä henkilötulvan keskellä. Pian kuitenkin alkaa päästä kärryille, kun lisää henkilöitä ei enää tule. Kristian ja Antti ovat eläkkeellä olevan Tuulikin poikia. Kolmas veli Santtu rakentaa Heidin kanssa itselleen taloa. Tuulikin mies, Ahto, on kuollut yllättäen toistakymmentä vuotta sitten, mutta vaikuttaa vieläkin perheen elämään. Isän kuolinpäivänä pojat ja äiti käyvät yhdessä haudalla ja sitten vietetään ilta yhdessä aina saman kaavan mukaan. Antti on perheen esikoinen, luotettava ja vakaa hahmo, joka ei kuitenkaan ole onnistunut parisuhteissaan ja on kirjan alkusivuilla sinkku. Santtu, keskimmäinen veli, on hieman rassukka. Hänen tukensa ja turvansa on Heidi, jonka kanssa hän on seurustellut tiiviisti 13-vuotiaasta asti. Heidi on yrittänyt pariin kertaan katkaista suhteen, mutta ei ole koskaan raaskinut lopullisesti jättää Santtua eikä tämän perhettä. Nyt, kun avioliitto alkaa olla yhä lähempänä, Heidi alkaa tuntea kasvavaa pakokauhua, vaikka yrittääkin sen kaikin keinoin tietoisesti tukahduttaa. Kristian on paljon veljiään nuorempi ja tavallaan perheen musta lammas, joka on aina tehnyt mitä itseä huvittaa eikä ole antanut mitään aikuistumisen merkkejä. Niinpä Amerikan-matkalta tuotu yllätysvaimo onkin melkoinen paukku perheelle.

Mitä pitemmälle tarina etenee, sitä uskottavammalta alun pika-avioliittokuvio alkaa vaikuttaa. Marja on ihastunut Kristianissa nimenomaan tämän perheeseen. Kristian on kertonut asuvansa vielä äitinsä kanssa, ja veljetkin ovat asettuneet ihan lähialueelle. Marja, jolta on aina puuttunut perheen turva, hakeutuu uuden perheensä huomaan. Lisäkannustimena on vielä matkan aikana tapahtunut välirikko ystävättären kanssa. Yhteisestä asunnosta on lähdettävä heti, kun matkalta palataan. Marja tarttuu tilaisuuteen, vaikka ei laskelmoiva olekaan. Kristian taas on vastuuton ja itsekäs nulikka, jolle Marjan valloittaminen on vain haaste muiden joukossa.

Juonesta ei sen enempää kannata tässä kirjoittaa. Sen verran kuitenkin vielä sanon, että ihan kaikkein helpoimpia ratkaisuja Heinonen ei ole sortunut ihmissuhdesotkua selvitellessään käyttämään, mistä annan ehdottomasti plussaa. Samoin henkilökuvaukseen on panostettu. Henkilöiden toiminta ja valinnat tulevat huolellisesti perustelluiksi, vaikka mitään selittelyä ei olekaan.

Toistuva teema Veljen vaimossa on ihmissuhteiden monisyisyys ja tietty sattumanvaraisuus. Heidi pohdiskeleekin sitä, millainen sattumien summa oli, että he Santun kanssa kohtasivat yläasteella. Heidikin löysi Santun perheestä itselleen kaipaamansa perheen. Aikuisena ei kuitenkaan enää riitä, että tuleva anoppi on yhtä läheinen kuin oma äiti, jos mies tuntuu lähinnä veljeltä. Ero järkyttäisi kuitenkin kovin monen rakkaan ja tärkeän ihmisen elämän perustuksia, joten mikään helppo ratkaisu lähteminen ei olisi. Marjan ja Antin kuviossa sama toistuu vieläkin rankemmin.

Heinonen ei ole sortunut kummempaan vaatteiden tai ruokien kuvailuun. Sen sijaan kirjassa rakennetaan ja remontoidaan paljon. Heidi on valmis arkkitehti, Marja lähes valmis. Antti on entinen ammattiurheilija, mutta hän remontoi vanhaa rintamamiestaloa harrastuksenaan. Santtu rakentaa Heidin suunnittelemaa omakotitaloa, ja Kristianin rakennusinsinööriopinnot junnaavat paikallaan. Salaa hänkin haaveilee arkkitehdin ammatista. Vielä sivuhenkilöissäkin vilahtaa arkkitehtiopiskelijoita, joten talonrakennus on melkoinen motiivi tässä kirjassa.

Kokonaisuutena pidin siis Veljen vaimoa ihan kelpo romaanina, esikoiskirjaksi oikein hyvänä. Ihan omaa kirjallista makuani tämä ei ole kaikkein lähinnä, mutta tällaisellekin on oma lukijakuntansa. Kohu on nimenomaan ulkokirjallista laatua. Onko se sitten kirjalle hyväksi vai pahaksi, jää nähtäväksi.

Lukemalla lisää luettavaa!

Kirjat eivät lukemalla lopu, vaan ne lisääntyvät. Näin käy alituisesti ainakin minulle. Kirjoissa viitataan usein suoraan tai ainakin välillisesti toisiin kirjoihin. Lehdissä kirjoitetaan kirjoista ja kirjailijoista, ja kun on lukenut jutut, huomaa, että taas on luettavien listalla uusia nimiä.

Kirjamielellä-blogissa tunnustettiin taannoin, että ihmiset harrastavat kirjavakoilua eli aina nähdessään jonkun, tuntemattomankin, lukevan kirjaa, on pakko kurkkia, mikä kirja on menossa. Kaikki kirjanystäväthän tätä harrastavat, minäkin. Lisäksi tunnustan, että suorastaan pakkomielle on yrittää julkaistuista lehtikuvista saada selville, mitä kuvan henkilön selän takana olevassa kirjahyllyssä on. Viimeksi olen tiiraillut Kodin Kuvalehteä 4/2011, jossa on kiva haastattelu kirjailija Jari Järvelästä. Haastattelu on tehty Järvelän kotona, jossa on mittavat seinälliset kirjahyllyjä. Hemingwayta näyttää olevan, samoin Tammen Keltaisen kirjaston kirjoja, olisiko Peter Høegin Hiljainen tyttö? Näyttää ainakin samanlaiselta kuin omassa kirjahyllyssä oleva selkämys. Hieno rivi Sapo-sarjaa, yksityiskohtia ei vain erota…

Järvelän tuotantoa en tunne lainkaan, ja puute pitäisi ehtiä pikapuoliin korjata. Järvelä asuu Kotkassa, mistä tulikin sitten mieleen, että lukematta on edelleen Raija Siekkisen Novellit-kokoelma, jonka hankin taannoin innostuttuani Siekkisestä, kun luin Joel Haahtelan Katoamispistettä.

Myös kirjablogien seuraaminen tietysti aiheuttaa samaa luettavan lisääntymistä. Viime viikolla seurasin ällistyneenä Järjellä ja tunteella -blogin keskustelua kirjailijoiden ”tyrkyllä olosta”. Keskustelun ideana oli Henna Helmi Heinosen kirjailijablogin saama huomio. Kirjailija itsekin osallistui keskusteluun, vaikka sen tarkoituksena oli käsitellä aihetta yleisluontoisesti. Itse en ollut koko kohua herättänyttä blogia tai kirjailijaa huomannutkaan, joten koko keskustelu tuli minulle täytenä yllätyksenä. Kirjaa olin jo kirjakaupassa ehtinyt punnita kädessäni, mutta en vielä ollut sitä ostanut. Nyt se on kustantajan lähettämänä minulla, kiitos siitä kovasti. En ole vielä päässyt alkua pitemmälle, mutta kirjoitan siitä piakkoin lisää. Vaikuttaa ihan kiinnostavalta, jos ei muuten, niin kirjallisuuskohun takia J. Kirsti Elliläkin on aivan uusi kirjailija, jonka tuotantoon pitää ehtiä tutustua. Häneenkin olen törmännyt täällä blogimaailmassa!

Kävin pari viikkoa sitten elokuvissa katsomassa Hella W:n. Kokemuksesta löytyy alta blogikirjoituskin. Hella Wuolijoen elämä on ollut vähintääkin kiinnostava. Sivukirjastossamme ei ainakaan paikalla ollut himoitsemaani Erkki Tuomiojan kaksoiselmäkertaa, mutta mukaan tarttui Vappu Tuomiojan kirjoittama Sulo, Hella ja Vappuli, muistelmia vuosilta 1911-1945. Olen ehtinyt vasta valokuvat katsoa, mutta kirja vaikuttaa todella kiinnostavalta.

Blogini täyttää tänään kunnioitettavat 3 kk. Ensimmäinen kvartaali on siis täynnä. Olen jäänyt kirjablogeihin koukkuun, täytyy tunnustaa. Omassa blogissani on jo 20 ihan oikeaa ja virallista lukijaakin, ihanaa! Tervetuloa!

Ratikalla kuulusteluihin

Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni (Heute wär ich mir lieber nicht begegnet)

Suom. Tarja Roinila. Tammi 2010 (alk. 1997 Saksassa). 242 s.

Tämä kirja roikkui pitkään osittain luettuna, keskeneräisenä. Luin ainakin pari kolme kirjaa tämän rinnalla. Tarina on melko synkkä, ja Müllerin kerrontatapa on pikkutarkan realistista. Mutta ei kirja huonokaan ole, hieman vaikeasti lähestyttävä kylläkin.

Müller sai vuoden 2009 kirjallisuuden Nobelin, ja hänen tuotantoaan on suomeksi julkaistu Tammen Keltaisessa kirjastossa. Sarjassa on mukana muutamia suosikkikertojiani, kuten John Irving, Toni Morrison ja Alice Munro, mutta tiedän, että joukossa on myös hyvin raskaslukuista ja hidastempoista proosaa, vaikeaselkoistakin. Mistään raskaimmasta päästä ei Müller ainakaan tämän ainoan lukemani perusteella ole. Jo kirjan koko tekee siitä siedettävän.

Kansiliepeessä esitellään kirjoittaja lyhyesti. Hän on syntynyt Romaniassa vuonna 1953 ja muuttanut Länsi-Berliiniin vuonna 1987. Sama tieto löytyy Wikipediastakin, ainoa lisä on, että muuttoa edelsi Romanian poliittisen järjestelmän arvostelu. Karkotettiinko Müller vai pakeniko hän maasta, kuten romaanissa päähenkilön ystävätär tuhoisin seurauksin koetti?

En muista aiemmin lukeneeni mitään romanialaista kirjaa, jos tämäkään nyt voidaan sellaiseksi laskea. Mielestäni kuitenkin ainakin puoliksi, vaikka kirja on ilmestynyt alun perin Saksassa. Se kuitenkin sijoittuu kokonaan Romaniaan.

Minäkertoja on noin nelikymppinen nainen, joka on matkalla kotoaan keskikaupungille valtiollisen poliisin määräämään kuulusteluun. Naisen on määrä olla perillä tasan kymmeneltä. Jotta ei myöhästyisi, hän on lähtenyt ajoissa, jo kahdeksalta, kotoaan kaupungin korkeimmasta ja hieman vinosta kerrostalosta. Kutsu ei ole ensimmäinen. Sama poliisi, Albu, on kuulustellut naista ennenkin. Pelko jäytää naisen sisintä, sillä koskaan ei voi tietää, mitä kuulusteluissa tapahtuu ja pääseekö niiden loputtua kotiin.

Raitiovaunumatkan aikana nainen tekee tarkkoja havaintoja kanssamatkustajistaan ja raitiovaununkuljettajasta. Samalla hän miettii mielessään omaa elämäänsä ja elämäntarinaansa. Kaikkea värittää totalitarismi. Ihmiset tarkkailevat koko ajan ympäristöään epäluuloisesti, sillä kuka tahansa voi olla poliisin ilmiantaja. Nainenkin tarkkailee miehensä Paulin kanssa kotikatuaan kerrostaloasunnon ikkunasta. Kadulla kulkevat ja erityisesti maleksivat ihmiset herättävät epäilyjä ja pelkoa, samoin autot ja niiden sisällä istuvat ihmiset. Epäilyt eivät ole vailla pohjaa, sillä käy ilmi, että esimerkiksi yksi kerrostalorapun naapureista on värvätty tarkkailemaan naisen kulkemisia ja merkitsemään ne ylös muistiinpanovihkoon.

Vähitellen selviää, miksi nainen on joutunut salaisen poliisin kutsumaksi. Hän on töissä tekstiilitehtaassa, joka valmistaa länsieurooppalaisten muotitalojen vaatteita, joihin romanialaisilla ei koskaan ole itsellään varaa. Nainen on keksinyt ujuttaa Italiaan menevän vaate-erän taskuihin lappuja, joissa hän kertoo halukkuutensa päästä naimisiin italialaisen miehen kanssa. Laput kuitenkin löydetään, ja pian löytyy lisää samanlaisia muistakin vaatelähetyksistä. Kun tarina etenee, selviää, miten ja miksi laput ovat löytyneet ja kuka niitä on tehtaillut lisää naisen päänmenoksi.

Naisen ajatusten kautta käydään läpi hänen ja hänen perheensä vaiheita sodan aikana ja sen jälkeen. Vaikka poliittinen järjestelmä jo sinänsä on ahdistava, tukahduttava ja pelottava, vaikeimmaksi systeemin kestämisen tekevät ihmiset. Poliittisten tekojen takana ovat yleensä hyvin raadolliset yksityiset vaikuttimet. Järjestelmän varjolla vahvoilla olevien on helppo toteuttaa henkilökohtaisia kostoja. Kun yksilö on joutunut koneiston hampaisiin, hänet ja hänen läheisensä murennetaan pala palalta. Mutta kirja kuitenkin päättyy monitulkintaiseen lauseeseen: ”Hah hah, hulluksi ei tulla.”