keskiviikko 4. tammikuuta 2023

Maria Turtschaninoff: Suomaa

 


Luen jatkuvasti hyviä kirjoja, mutta aina välillä kohdalle osuu poikkeuksellisen erinomainen teos, joka tarjoaa erityisen pakahduttavan lukukokemuksen. Kirjaa ei malttaisi laskea käsistään, ja sen seireenikutsu tuntuu kantautuvan kaikkialle, kun sen on kuitenkin joutunut jättämään toviksi sohvannurkkaan odottelemaan. Sen maailmaan solahtaa uudelleen ja uudelleen yhtä vaivattomasti. Sitä ahmiessaan samalla seuraa huolestuneena sivujen hupenemista: kohta tämä loppuu, voi ei!

Maria Turtschaninoffin romaani Suomaa oli juuri tällainen pakahduttava lukukokemus. En paljoakaan tiennyt kirjan sisällöstä etukäteen, ja oikeastaan halusinkin pitää itseni mahdollisimman tietämättömänä. Sen verran kuitenkin oli tihkunut tietoa palomuurini läpi, että tiesin kirjan herättäneen laajalti ihastusta. Marraskuun puolivälissä uutisoitiin, että Suomaan/Arvejordin käännösoikeudet oli myyty jo viiteentoista maahan. Erityisenä läpimurtona pidettiin englanninnoksen myyntiä lontoolaiselle Pushkin Pressille, jolla on tallissaan lukuisia nobelisteja ja Booker-palkittuja.

Joulukuun alussa ostin Suomaan itselleni Tampereen Kirjafestareilta. Helsingin Sanomien ylistävä kritiikki ilmestyi vasta toista viikkoa hankintani jälkeen, ja kurkistin sitä varovasti nyt tätä juttua kirjoittaessani. Otsikon toki oli uutisvirrassa nähnyt: ”Maria Turtschaninoffin romaani on allegoria koko Suomelle ja lumoava ylistys suomaalle.”

Suomaan suomenkielisen version takakannessa todetaan: ”Suomaa on lumoava episodiromaani paikan ja yhteenkuuluvuuden voimasta sekä luontosuhteesta, joka kannattelee meitä sukupolvesta toiseen.”

Yhdyn epäröimättä näkemykseen Suomaan lumovoimasta. On vaikeaa eritellä, mikä lopulta minut kirjassa lumosi niin täysin, mutta en jälkikäteen löydä siitä mitään muuta kritisoitavaa kuin suomennoksen nimen. Se ei mielestäni tavoita alkuperäisen ruotsinkielisen Arvejord-nimen merkityksiä niin kuin pitäisi. Suosta, valtavasta Haltianevasta, kirjassa toki kerrotaan ja sillä on merkittävä osuutensa kokonaisuudessa, mutta niin on perintömaalla ja perityllä maallakin. Kuka lopulta omistaa kenet, kun ihminen saa tai joutuu osana sukupolvien ketjua ottamaan vastuun maasta?

Suomaa on siis episodiromaani. Episodeja sitoo yhteen miljöö, pohjalainen Nevabackan tila. 1600-luvulla Nevabackaan saapuu Ruotsin puolelta sotamies Matts Mattsinpoika Rask ja alkaa raivata korpeen maatilaa, aluksi kruunun torppaa, aloittaen tuvan rakentamisesta mäen laelle. Tiluksiin kuuluu laajalti metsää sekä suuri Haltianeva. Kun Matts iskee ojituslapionsa suon rahkasammaleeseen, tulee hänen luokseen suohaltija kauniin neidon muodossa. Näin Nevabackojen sukuun saadaan aimo loraus haltijoiden verta.

Nevabackan tilan ja sen ihmisten tarinaa seurataan siis 1600-luvulta 2000-luvulle, ihan nykypäiviin asti. Tarina etenee kronologisesti mutta episodimaisesti hypähdellen niin, että siihen jää milloin minkäkin mittaisia aukkoja. Näkökulma vaihtelee isännistä ja emännistä renkiin tai vaikka perheen sisarusten lapsiin. Tämä voisi toimia vieraannuttavastikin, mutta pidin siitä lopulta todella paljon. Asuinpaikoilla, maalla ja metsällä on merkityksensä kaikille riippumatta siitä, mikä asema tai rooli ihmisellä on.

Ihastuin myös Turtschaninoffin ratkaisuun vaihdella muotoa luvusta toiseen. Perusproosajaksojen lomassa on säeromaanityylisiä osuuksia, kirjeromaania ja päiväkirjamerkintöihin perustuvaa kerrontaa. Ratkaisu ei tee Suomaasta sekavaa, vaan tuo siihen raikkautta ja jonkinlaista ilmavuutta, keveyttä, mikä kertoo kirjailijan ammattitaidosta ja varmuudesta. Tyylikeinot ovat hallinnassa, ja kirjailija on tavoittanut hienosti eri aikakausien ihmisten äänen.

Raastavin tarina on Nevabackaan miniäksi naidulla tytöllä, joka kertoo vuoron perään kihlausajastaan Jakobin kanssa ja ankarien nälkävuosien talvista, kun hätäruokaa syötiin jo ennen joulua ja nälkäkuume niitti satoaan katsomatta, olivatko uhrit taloista vai torpista. Tämä kosketti ehkä erityisesti, koska olin juuri lukenut uudelleen Aki Ollikaisen Nälkävuoden. Turtschaninoff kuvaa katastrofia yhtä eleettömän vaikuttavasti kuin Ollikainenkin.

Koskettava on myös nuorena keuhkotautiin menehtyvän Alinan osuus, joka on kirjeromaanimuotoinen. Se tuo tunnelmaltaan mieleen vanhanajan tyttökirjat ja taiteilijaelämäkerrat, joihin on talletettu eloisaa kirjeenvaihtoa. Myös Alinan sisarentyttären Ottilian tarina on sydäntä särkevä, vaikka hänen käy lopulta hyvin, ainakin siihen nähden, miten olisi voinut käydä. Miltei kyynel silmässä luin myös Nevabackan rappion ajoista, kun maatilaa asuttaa enää ikääntynyt yksinäinen nainen. Samankaltaisia tarinoita tunnen elävästä elämästä ihan liikaa.

Tarinasta kurkottelee moniaalle rönsyjä, joiden perässä olisin kiihkeästi halunnut vaeltaa. Nevabackasta lähdettiin useampaan otteeseen Amerikkaan, ja olipa tilaa pantu kuntoon Etelä-Afrikan kaivoksista tienatuilla rahoilla. Paljon jää siis aukkoja, jotka lukija saa omassa mielikuvituksessaan täyttää. Sopivasti paloja täydentyy aiempiinkin osuuksiin tarinan edetessä.

Nevabackan väki tekee vuosisadasta toiseen paljon työtä. Maa elättää ahkeran, ainakin jotenkuten. Peltojen ja puutarhan ohella särvintä antaa myös metsä, samoin suo. Suo ja metsä voivat olla pelottavia ja vaarallisia, mutta ne tarjoavat myös suojaa. Suolla ovat asuneet ja piileskelleet vuosisatojen mittaan niin sotilaskarkurit kuin papitkin aikojen ollessa ankarat. Suonsilmään on hukkunut ainakin yksi Nevabackan isännistä. Kun maailma muuttuu, yhä harvempi haluaa jäädä metsän ja suon läheisyyteen.

Turtschaninoff kuvaa luonnon läsnäolon ja myyttisyyden kiehtovasti. Palokärki, kurjet ja karhut näyttäytyvät sukupolvesta toiseen nevabackalaisille. Suolta poimitaan karpaloita ja valokkeja (eli lakkoja,  kuten Sirkka-Liisa Sjöblomin pieteetillä tehdystä suomennoksesta opin), harjanteen rinteeltä puolukoita. ”Kun on syönyt äidin viimeisen puolukkahillon, ei ole enää kenenkään tytär.”

Pidin myös myyttisen suohaltijan osuudesta tarinassa. Mitä varhaisemmista vaiheista kerrotaan, sitä konkreettisempana suohaltija on mukana tapatumissa ja ihmisten elämässä. Vähitellen yhteys myyttiseen maailmaan haipuu lähes olemattomiin, mutta tarkkasilmäinen lukija poimii silti vihjeen sieltä täältä loppuun asti.

Kirjan voi lukea vahvana kannanottona luonnon, luonnon monimuotoisuuden ja suojelun puolesta, mutta saarnaavuutta tai sormi pystyssä opettamista siinä ei ole himpun vertaa. Lukija saa päätellä itse, mikä on lopulta viisasta, mikä arvokasta ja säilyttämisen arvoista. Maa pysyy, vaikka ihmiset vaihtuvat. Mikä on suhteemme maahan, historiaan ja luontoon? Kuten Helsingin Sanomien kritiikin otsikko toteaa, Suomaassa on kyse myös suomalaisuuden ytimestä. Mutta kenties vieläkin isommista kysymyksistä.

Kirjailija Maria Turtschaninoff ei ole mikään uusi tekijä, vaikka Suomaa onkin hänen ensimmäinen aikuisille lukijoille suunnattu teoksensa. Hän on kirjoittanut joukon hienoja nuorten ja nuorten aikuisten romaaneja, joista Anaché on oma suosikkini edelleen. Maresi-romaanista Turtschaninoff sai Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2014. Turtschaninoff on saanut kirjoillaan lukuisia palkintoehdokkuuksia ja palkintoja, ja hänen tuotantoaan on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle.

Oma näppituntumani on, että Turtschaninoff on niitä kirjailijoitamme, jotka ovat tunnetumpia ulkomailla kuin Suomessa. Toivottavasti kotimaisetkin lukijat löytävät hänen upean tuotantonsa, sillä säälin ja samalla vähän kadehdin niitä, joilla Suomaa ja muut hänen kirjansa ovat edelleen lukematta. Millaisia lukuhetkiä heillä onkaan edessään! Toivon myös Turtschaninoffilta lisää niin nuorten kuin aikuistenkin kirjoja!

Maria Turtschaninoff: Suomaa (Arvejord)
Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Kuvitus Sanna Mander.
Tammi 2022. 370 s.


Ostettu.

7 kommenttia:

  1. Hieno arvostelu! Äskettäin itsekin Suomaasta/Arvejordista arvostelun kirjoittaneena (julkaistaneen seuraavassa Tähtivaeltajassa) nyökkäilin arvostelua lukiessani, ”Samaa mieltä! Juuri noin.”, ja totesin monet kerrat ”Noinhan sen olisi voinut sanoa!” ja ”Tuolla tavalla sai nostettua esiin sen jutun!”. Erinomainen arvostelu, kerta kaikkiaan!

    On mielenkiintoista huomata miten niin monet arvostelijat nostavat esiin tiettyjä samoja asioita Suomaasta. Ja yhtä mielenkiintoista on todeta miten eri tavalla fantasiaa tuntevat arvostelijat käsittelevät kirjan fantastisia elementtejä verrattuna niihin arvostelijoihin, jotka ilmeisesti eivät ole fantasiaa kovinkaan paljon, jos ollenkaan, lukeneet.

    Hauska muuten nähdä, että meillä on sama suosikki-Turtchaninoff, eli Anaché. Pitäisi varmaan joskus ihan mielenkiinnosta lukea se suomeksi.

    Kuten sinä, toivon minäkin, että monet uudet lukijat löytäisivät Turtschaninoffin tuotannon Suomaan/Arvejordin myötä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista! Aina koen samaa epävarmuutta jutun julkaisun jälkeen: olenko ollenkaan onnistunut sanomaan mitään, mitä ajattelen ja tunnen. Ilmeisesti siis ainakin jotain.

      Poista
  2. Vau arviosi luettua tämä on ehdottomasti laitettava lukulistalle. Kuinka elävästi ja kiinnostavasti kuvatkaan tuota kirjan henkeä! Aiemmin en ole saanut tästä teoksesta oikein käsitystä eikä se ole niin kiinnostanut, mikä nyt ihmetyttää sillä tämähän kuulostaa juuri minun kirjaltani! Kiitos siis ihanasta arviostasi :)

    VastaaPoista
  3. Ihan ok kirja mutta paikasta mistä kirja kertoo ei kasva valkovuokkoja, yhtä vähän kun sinivuokkoja taikka leskenlehtiä. Se oli mukaansatempaava romaani, mutta vähän kun amerikkalaisversion(elokuva) jostain minulle pyhästä ja siksi minua hymyilytti luonnonkuvaus ja ihmiskuvaus kirjassa. Stina Aronsson ja Rosa Liksom tekee sen niin helvetin paljon paremmin. Jonkunlaisen mentaliteetin ja luonnon kuvaaminen mitä ei ehkä ole olemassa enää, kun ihmiset ovat jättäneet luontoonsa ja etsii paikkaa maailmasta. Sen takia minä en tule lukemaan kirjaa uudestaan, koska se on mielikuvitusta eikä välitä jotain aitoa, paitsi että muodikas "aitouden metsästys" on tietysti aitoa sekin, mutta sen olisi voinut kuvata rehellisemmin, ilman niitä tekokuvauksia luonnosta joka on imetty jostain ihan muualta kun luonnosta.

    VastaaPoista
  4. Kiitos arviostasi.
    Juuri sain kirjan luettua. Samantapaisia asioita mietiskelen, kun suunnittelen omaa postaustani blogiini 🙂 #kirjakirjokansi

    VastaaPoista
  5. Kiitos arviostasi. Juuri sain minäkin kirjan luettua, ja mietiskelen postaustani. Olen kyllä samaa mieltä kuin sinä kirjan suomennetusta nimestä. Se on jotenkin suppea verrattuna käännökseen "perintö", "maaperä" verrattuna. Nekin olisivat kai olleet mahdollisia.

    VastaaPoista
  6. Hieno ja aistikas arvostelu. Luin kirjan ensin suomeksi ja sitten muutaman kerran alkuperäiskielellä, eli ruotsiksi. Olen vuosikymmeninä, myöhemmin mukamas maanomistajana, kulkenut tarinan oikeaa nevaa, nähnyt siellä metsäpeuran ja tarinan vanhan ukon. Olen myös uponnut suohon ja tuntenut pelkoa sekä Otson läsnäolon. Keltaista pieni-kukkaista orkideaa vailla olen vielä. Suon takaa ilmestyi puolisoni, tuskin haltija mutta voimakas kuitenkin.
    Sukuni tarinaa ei olisi osuvammin voitu kirjoittaa vaikka sitä ei ole tässä edes sivuutettu saatikka kirjoitettu, vahingossa osui. Nälkä, Espanjan tauti ja sotavuodet verottivat tasan juuri kuvatun ankarasti. Seudun ja valtakunnan suurmiehet on kirjassa pistetty marginaaliin ja tavallisten ihmisten, myös lasten, jokapäiväiset koettelemukset nostettu esiin. ”Kun äidin viimeinen hillopurkki on syöty, en ole enää kenenkään lapsi”

    VastaaPoista