Timo Sandberg: Murhakuja

Vuonna 1930 lahtelaiselle poliisi Otso Kekille ei kuulu kovin hyvää. Venäjältä aikanaan tulleen Veran kanssa on yhteinen viisivuotias vekara, Urho Nikolai, mutta muuten suhde on ottanut takapakkia. Edes pojan syntymä ei ole saanut Veraa huolimaan Kekkiä asuinkumppanikseen, vaan perhe elää kummallisesti kahdessa eri asunnossa. Vera ei ole entisensä, ja syynä on koko Suomen yhä kiristyvä ilmapiiri ja avoin muukalaisviha. Veraakin kehotetaan kadulla muuttamaan takaisin sinne mistä on tullutkin. Koti-ikävä kaihertaakin naista yhä pahemmin, eikä Kekki osaa olla rakastamalleen Veralle mieliksi enää oikein mitenkään.

Työpaikalla ei mene sen mukavammin. Ylietsiväksi ylennetty Kekki tekee edelleen pääosin entisiä töitään, eivätkä välit lähimpiin työtovereihin ole ainakaan lämmenneet aiemmasta kyräilysuhteesta. Esimies vielä hankaloittaa tilannetta määräämällä Kekin kimurantin tutkinnan johtoon. Tätä on toisten vaikea niellä, ja kapuloita tuikitaan rattaisiin enemmän kuin tarpeeksi.

Kieltolaki on edelleen voimissaan, vaikka sen päättyminen jo häämöttääkin. Voimaa uhkuu myös oikeisto, joka alkaa yhä enemmän ottaa oikeutta omiin käsiinsä ja käyttää laittomia keinoja, terroriakin, omien päämääriensä saavuttamiseen. Muilutukset kiihtyvät, ja pian aletaan aavistella jotain vieläkin radikaalimpaa olevan tulossa. Tehtaissa taas kommunistit painostavat kaikkia työntekijöitä järjestäytymään, ja vastapuolen kannattajaksi leimautuminen tietää helposti huonoa.

Kiristyvä ilmapiiri tuntuu konkreettisesti myös Lahdessa. Kirja alkaa kahdella veriteolla. Prologissa puukko välähtää Murhakujalla ennen kuin silmä sammuu. Hyytävämpi on varsinainen aloitus, jossa harrastajanäyttelijä Lars Kuivanen haetaan kotoaan keskellä yötä ja tapetaan läheiseen sorakuoppaan. Tunkeutujat hakkaavat tuvan oven kirveellä kappaleiksi piittaamatta vähääkään siitä, että asunnossa on myös noudettavan perhe, pienet lapset ja raskaana oleva vaimo.

Ruumiin löytää aamuvarhaisella Jepulis Benjami, Lahden originelli julkkis, joka on laajentanut toimintaansa lokabisneksestä soranajoon. Onko murhan motiivina poliittisesti hieman arkaluontoinen näytelmä, jossa Kuivanen esitti kieltämättä provokatiivista papin roolia? Vai liittyykö veriteko siihen, että Kuivasen mökin entisen omistajan pojat ovat tunnettuja pirtukauppiaita? Kekin pitäisi löytää tekijät johtolankanaan vain tieto, että yhden miehen kädestä puuttuu sormi.

Ismo Torni koettaa jatkaa vaikeaa seurusteluaan tehtailijan tyttären Siljan kanssa. Suhde on muuttunut entistä hankalammaksi, koska Silja on lähtenyt opiskelemaan Helsinkiin. Kesällä sentään voidaan tavata, kun Silja palaa kotiin lomalle. Mutta seurustelun salassa pitäminen ei ole helppoa. Murhakujan karmivimpia jaksoja on Ismon muilutuksen kuvaus. Onko kyseisen episodin syynä Ismon poliittinen aktiivisuus vai jokin henkilökohtaisempi asia?

Timo Sandberg jatkaa siis Otso Kekki -sarjansa kolmannessa osassa Murhakuja hyvin samalla kaavalla kuin aiemmissa Mustamäessä ja Häränsilmässäkin. Ajankuvaan on perehdytty huolella ja miljöön kuvaus on kaikin puolin vakuuttavaa. Henkilöitään Sandberg käsittelee myös lämpimästi ja myötäeläen. Poliisin työn kuvaus on myös mielenkiintoista, eikä aika suinkaan tunnu suosivan objektiivisuuteen pyrkivää ja puolueettomana pysyttelevää lainvartijaa. Valtion ylin johtokin kun tuntuu epäsuorasti siunaavan oikeiston harjoittamat laittomuudet. Vertailu nykyajan tapahtumiin käy lukijalta helposti.

Varsinaiset rikosjuonet ovat tälläkin kertaa lähinnä taustalla, koska tutkittavaa on vähänlaisesti. Sandberg ei kuitenkaan jätä lukijaa tietämättömyyden valtaan, vaan ratkaisut kaikkiin rikoksiin saadaan lopussa, joskin lähinnä sattuman ja kehittyneiden rikostutkintamenetelmien ansiosta.

On harmi, jos sarja nyt päättyy, mutta jostain olen saanut päähäni ajatuksen, että ainakin tarkoitus oli julkaista trilogia. Se on nyt valmis.

Timo Sandberg: Murhakuja
Karisto 2016. 337 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas