perjantai 8. kesäkuuta 2012

Kuinka realistinen dekkarin pitää olla?


Edellisen kirjoitukseni Ann Cleevesin Shetlanti-sarjan aloitusosasta Musta kuin yö tuli Ketjukolaajalta kommentti, jossa hän hieman epäilevästi suhtautuu koko sarjan realistisuuteen: ”Toisaalta murhasarjan sijoittaminen näin harvaanasutulle seudulle, 22000 asukasta... minusta kovin epäuskottavaa. Miksi dekkareissa pitäisi olla kyse nimenomaan murhasta? Etsisivät mieluummin vaikka jotakin väitettyä arkeologista löytöä.”

Hämmennyin tästä kommentista niin, etten toviin osannut vastata siihen mitään. Muutama muu kommentoija ehtikin sitten ensin kertomaan omista ajatuksistaan. Asia jäi askarruttamaan mieltäni niin paljon, että päätin kirjoittaa aiheesta ihan oman tekstin, johon toivon muidenkin kommentteja, myös Ketjukolaajan. Kaikki näkemykset ovat tervetulleita!

Lähtökohtaisesti kirjallisuus, ainakin kaunokirjallisuus, on fiktiota, siis mielikuvitusta. Kuinka suuri osuus teoksesta milloinkin on faktaa ja kuinka suuri fiktiota, on tietysti kirjailijan päätettävissä. Genrestä riippuu toki myös paljon. Jos kirjoittaa fantasiaa, odotetaan, että kirjassa on tuttuja fantasian aineksia, sadun ja mytologian hahmoja, taikuutta jne. Scifissä irrotellaan mitä merkillisimmillä teknisillä keksinnöillä ja nähdään tulevaisuus usein varsin synkkien lasien läpi. Kauhugenreen taas kuuluvat paranormaalitkin ilmiöt. Maagisen realismin kannattaja odottaa malttamattomana, milloin todellisuus keikahtaa nurin. Dekkareilla on omat konventionsa.

Ensinnäkin perusdekkarin ystävänä kyllä edellytän, että dekkarissa on murha, mieluusti parikin. Jännityskirjassa tietysti voisi olla kyse arkeologisen löydön tai muun etsinnästä, kenties vaikkapa väärennöksestäkin, mutta olisiko se silloin kelpo dekkari? Kenties, taitavan kirjailijan käsissä sellainenkin saattaisi syntyä. Makuasia siis pohjimmiltaan.

Toiseksi tuo kysymys, voiko olla realistinen idea sijoittaa murhasarja 22 000 asukkaan yhteisöön. En oikein tiedä, mitä mieltä olla tästä. Kirjoissahan kaikki on mahdollista, mitä vain kirjailijan mielikuvitus pystyy tuottamaan. Mitä sitten lukija suostuu nielemään, on varmasti henkilökohtainen makuasia sekin. Yleisesti tuntuu vallitsevan käsitys, että mitä etäisempiin maisemiin, esimerkiksi Amerikan mantereelle, tarinat sijoittuvat, sitä helpompi niitä on pitää uskottavina. Kun murhat tapahtuvat vaikkapa Järvenpäässä, kuten Timo Sandbergin teoksissa, ne tuntuvat helposti epäuskottavilta. Mutta haittaako se perimmältään, jos tarina itsessään on hyvä?

Lukijat, ainakin minä, odottavat, että kirjan maailman yksityiskohdat ovat esimerkiksi poliisiromaaneissa realistisia, todenmukaisesti kuvattuja. Helposti närkästyn, jos kirjailija oikaisee näissä asioissa. DNA-tutkimukset eivät oikeassa elämässä valmistu päivässä, vaikka amerikkalaisissa tv-sarjoissa niin käykin. Sen sijaan tyytyväisenä nielen sen, että Seppo Jokisen Koskinen vuodesta toiseen ratkaisee kimurantteja väkivallantekoja Tampereella. Kuinka monta oikeasti kiinnostavaa murhaa Suomessa kuitenkaan tapahtuu? Onneksi sentään aika vähän! Toisaalta todellisuus alkaa tuntua yhä mielikuvituksellisemmalta. Olisiko vuosi sitten tuntunut realistiselta romaani, jossa nuorukainen ammuskelee Hyvinkään kaltaisen pikkukaupungin asukkaita rakennuksen katolta? Ehkä kyynisimmät olisivat senkin hyväksyneet.

Itse hyväksyn mielihyvin, että Shetlannissa tapahtuu murhia ainakin neljän kirjan verran. Mielenkiintoinen, eksoottinen ympäristö ovat tervetullutta vaihtelua dekkarifanin lukulistalle. Kuten edellisen kirjoituksen kommenteissa Mari A:kin toteaa, pienen yhteisön tai suljetun piirin keskuudessa tapahtuva rikos on dekkareissa ihan peruskuvio, josta on lukuisia klassikkomuunnelmia Agatha Christiestä alkaen. Esimerkiksi P. D. James tuntuu rakentavan jatkuvasti tämän kuvion ympärille omat tarinansa. Jos edellyttäisin dekkareilta tiukkaa realistisuutta oikein puristisesti, joutuisin tyytymään Poliisi kertoo -teoksiin ja kenties Alibiin…

Sen sijaan minua tökkii, jos dekkariin sekoitetaan yliluonnollisia ilmiöitä. Pidän kovasti esimerkiksi Åsa Larssonin Kiirunan seudulle (huomaa eksotiikka!) sijoittuvista dekkareista, mutta vähiten pidin osasta Kunnes vihasi asettuu, jossa päähenkilö näki rikoksen ratkaisun kannalta keskeisen unen ja murhan uhrin haamukin seikkaili tarinassa. Samaten kritisoin viime vuoden Johtolanka-palkinnon saanutta Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun -teosta yliluonnollisten kykyjen keskeisestä asemasta juonessa. Poliisilla tai yksityisetsivällä saa olla kokemuksen tuomaa kykyä lukea ihmisiä ja tulkita heidän toimintaansa, vaistokin vielä menee, mutta muu on minun mielestäni huuhaata, joka ei kunnon dekkariin sovi. Vaikka siis muuten usein nautin eri genrejen sekoittamisesta, dekkarien suhteen olen nirsompi. Onneksi kirjoja on tarjolla kaikkeen makuun!

Olisi mukava kuulla muiden mausta. Kuinka epärealistisia kirjat ja varsinkin dekkarit saavat olla? Vai saavatko olla lainkaan?

35 kommenttia:

  1. Hauska kirjoitus! Muistelen jokin aikaa sitten lukeneeni jonkun rikoskirjailijan haastattelun Ulvilan murhaan liittyen, jossa hän totesi, että todellisuudessa tapahtuu sellaisia juttuja, joita ei kirjoihin voi laittaa, kun niitä ei pidettäisiin niin epäuskottavina. :D

    Mulla taas on sellainen vika, että en vain jaksa lukea tavallista dekkaria, mutta heti kun sinne laitetaan yliluonnollisia juttuja mukaan, avot! Kirja muuttuu hetkessä kiinnostavaksi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, juuri päinvastainen maku siis kuin minulla:) Löydät tuosta kirjoituksestani siis ainakin kaksi sinun makuusi sopivaa kirjaa!

      Poista
    2. Äh, kirjoitin ensin, että "niitä ei uskoisi kukaan", mutta muutin sen "niitä pidettäisiin epäuskottavina", jolloin syntyi yllä oleva lapsus. Mutta lukekaa tuo ekan kappaleen vika lause ilman tuota viimeistä eitä. ;)

      Poista
  2. Joskus opiskeluaikoinani tuli luetuksi tutkimuksia lukijoista, ja suomalaisille lukijoille on ominaista se, että me lukijoina pidämme realistisista kirjoista. Aika usein blogimaailmassakin näkee kirjoituksia, että tämä ja tuo kohta oli kyllä epärealistinen tässä kirjassa. En tiedä, johtuuko se siitä, että meille on kai ominaista muutenkin pitää ihmisen sanomaa ja kertomaa totena. Yritäpäs värittää jotain tarinaa, joka tapahtui sulle eilen, niin heti joku kyselee, että oliko niitä toisia vastassa oikeasti 20 - ja sun on pakko peruuttaa, että ei kun 10, mutta halusin vain vähän lisätä, että jutusta tulis parempi.

    Mutta kirjallisuudessa on konventionsa, ja dekkareiden yksi kiinnostavuus on eksoottisen miljöön kuvailu. Saippuasarjoissa taas vaihdetaan miesystävän isä uudeksi aviomieheksi. Miten uskottavaa se on, kun jossain miljoonakaupungissahan ei ole ketään muuta miehiä kuin oman perheen miehet, joista valita.

    Mä en osaa sanoa, miten merkittävä tarinan / kirjan realistisuus on, varmaan jokaisella lukijalla on omat vaatimuksensa. Itselleni kaikkein parasta on sellainen kirja, joka yllättää, sekoittaa ja rikkoo kaikkia genrerajoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmaa tuo realismihakuisuus onkin osa suomalaista sielua ;) Sitten taas suomalaista kirjallisuutta moititaan räntäsateen harmaaksi, syyttä minusta.

      Poista
  3. Mielenkiintoinen avaus! Minusta dekkarissa ei välttämättä tarvitse olla murhaa, joskin mielestäni murha monesti toimii parhaiten.

    Minä taidan odottaa kirjoilta riittävää realismin tasoa. Se, että tarinassa on vetoa ja joku kunnon koukku, on tärkeintä. Jos nämä ovat kunnossa, eivät esim. tuollaiset Shetlannin saaren tapaiset asiat häiritse lainkaan. On oikeastaan vaikea tarkkaan yksilöidä sitä, millainen asia häirisee dekkarissa, se kun mielestäni riippuu oikeastaan aika paljonkin kirjan laadusta. Hyvälle dekkarille olen kai valmis antamaan anteeksi jo jonkin verran, mutta heikommalle teokselle saatan olla armoton. Minua esimerkiksi vähän närästävät tapaukset joissa juttu ei tunnu edistyvän lainkaan ja viimeisessä luvassa yht'äkkiä kaikki palat putoavat paikoilleen melkein liiankin sopivasti. Samoin päähenkilöiden ylenpalttinen paremmuus saattaa tökkiä, tämä vieroitti minut aikanaan pois Patricia Cornwellin Scarpetta-sarjasta. Kyllästyin lukemaan teräskuntoisesta, superälykkäästä, kauniista ja rikkaasta sisarentyttärestä ja hänen agenttitouhuistaan. Liika on liikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uhh, Cornwell tökkii minua mm. mainitsemistasi syistä! Alkupään kirjoista osa suorastaan hyyti vereni, mutta sitten sarja alkoi nopeasti muuttua ihan kököksi. Liian viisaat etsivät tms. siis tökkivät, samoin joskus alkavat puuduttaa sellaiset, jotka suorastaan rypevät kaikissa yksityis- ja työelämän ongelmissa.

      Poista
  4. Kunnes vihasi asettuu onkin yksi dekkaritaivaan tähdistä. Waltersin Kuvanveistäjä toinen ja yllätys, yllätys Parsonsin Tiimalasi kolmas. Viime mainittua kukaa ei ymmärrä lukea, koska siinä on niin väärän kuvan antavat kannet. Beulahin kukkulalla, joka on siis sama kuin Yorkshiren etsivät yksi jakso, on myös erinomainen. Mutta voisin luetella heti parikymmentä dekkaritaivaani helmeä...

    Siis: Minusta dekkarissa pitää olla murha. Sen pitää olla mahdollista taphtua. Ja paljon pienemmissä yhteisöissä kuin 22 000 asukasta, tapahtuu murhia. Kaunat oikein kasvavat sukupolvesta toiseen, kunnes ne räjähtävät käsiin, sulkeutuneissa Janteissa. Ainoa, mistä en pidä dekkarissa, on se, jos se on liian kovatempoinen. Valitettavasti erinomainen kirjailija Leena Lehtolainen on lähtenyt Maria Kallio -sarjan jälkeen tälle tielle...

    Niin ja oikein palvon Colin Dexteriä ja...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, Colin Dexteriä palvon myös! Hänen kirjoissaan rikokset tapahtuvat Oxfordissa, joka sekään ei niin valtava yhteisö liene. Wlatersistakin olen pitänyt, vaikka osa kirjoista on edelleen lukematta. Hyvä olla jotakin varastossakin ;) Tuo Parsons kuulostaa vieraalta, pitää googlata pikimmiten. Juuri tuo kaunojen kertyminen pikkupaikkakunnilla on kummallisen kiehtovaa. Ja Lehtolaisestakin olemme olleet jo aiemmin samaa mieltä. Vauhdikkaat agenttitarinat eivät oikein ole enää makuuni.

      Poista
  5. Realismia mulle, kiitos. Kavahdan kaikkea unimaailmaa, selvännäkijöitä ja muuta, dekkareihin ne eivät mielestäni kuulu.

    Toisaalta luen mielelläni esimerkiksi Ilkka Remestä ja hänen kirjoissaan toimintaa on niin paljon, että ei tunnu kovin uskottavalta, etenkään hänen Suomeen sijoittuvien kirjojen osalta.

    Niin, mitä tulee noihin pikkukyliin. Jossain Kuhmossa, Kauhajoella tai Harjavallassa tapahtuu valtavan paljon henkirikoksia suhteessa väkilukuun. Oikeastaan epäuskottavan paljon.

    VastaaPoista
  6. Kiinnostava kirjoitus, taas kerran! :-)

    En ole dekkarien suuri ystävä enkä siksi ota varsinaisesti niihin kantaa, mutta realistisuuteen kyllä. Kirjoitan itse realistista ja luen sitä mielelläni. Jos kirja kuvaa tavallista maailmaa, suurin piirtein nykyaikaa tai oikeaa historiaallista aikakautta, pidän tärkeänä, että tapahtumat ovat suurin piirtein mahdollisia. Eri asia on tietysti esim. scifi, joskin lähitulevaisuuteenkin sijoittuva tarina pitää olla uskottava. Kuitenkin ihmiset ovat arvaamattomia ja kaikkea maan ja taivaan väliltä voi sattua myös oikeassa elämässä, joten yllättävät käänteet ja kirjailijan taiteilijan vapaus tapahtumia kuljetettaessa on ilman muuta sallittua. Ja kyllä, fiktio on aina fiktiota, se ei tapahdu oikeasti.

    VastaaPoista
  7. Kun dekkareissa suosin noita klassisia brittejä niin selvästi minulla on aika korkea "suspension of disbelief". Onhan esim. Christiet usein aika absurdeja, yksittäisinä voisi vielä mennä mutta kun miettii vaikkapa neiti Marplen koottuja seikkailuja...ei kenenkään taviksen lähipiirissä voi tapahtua noin monta omituisen monimutkaista murhatapausta (Poirotin suhteen voi olla vähän sallivampi kun tältä tullaan usein pyytämään apua, mutta voisin silti mieluusti pysyä kaukana junista, viikonloppuvietoista yms. jossa herra käy).

    "Realistiset" dekkarit eivät taas suuremmin kiinnosta, joten uudempia dekkareita tulee luettua vähänlaisesti. Toisaalta yliluonnolliset ilmiöt eivät myöskään dekkareissa suuremmin innosta, mutta eksentrinen joukko ihmisiä joista joku on toteuttanut tarpeettoman monimutkaisen rikoksen, tämä toimii.

    Yliluonnollisten ilmiöiden käytöstä tuli mieleen Robert van Gulikin vanhaan Kiinaan sijoittuvat kirjat, kiinalaiseen dekkariperinteeseen ne ilmiöt kuuluvat joten van Gulik on myös niitä sinne tänne sirotellut mutta sopivan epämääräisesti, että kyseessä voivat olla vain oudot sattumat, ylijännittyneen mielen alitajunnasta kaivamat harhanäyt yms.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sivuhuomiona että muussakin kirjallisuudessa "realismi" ei ole kovin vahvasti minun juttuni. Vaikkei scifiin tai fantasiaan mennäkään niin sellainen nyrjähtänyt todellisuus on mieluisin, epätodennäköisiä tapahtumasarjoja, outoja tilanteita ja erikoisesti käyttäytyviä henkilöitä saa kirjaan laittaa reilulla kädellä. Sama linja dekkareissa.

      Poista
    2. Nyrjähtänyt todellisuus on mahdollista tapahtua ja siksi sellaista luenkin;-) Usko tai älä, oikeassa elämässä voi olla enemmän nyrjähtänyttä kuin monissa kirjoissa ellei sitten mennä scifiin, joka ei ole ollenkaan minun lajini.

      Poista
    3. Juu, ja jos vaikka katsoo peiliin niin on myönnettävä että jos olisin romaanin päähenkilö niin syytöksiä epäuskottavuudesta olisi odotettavissa :)

      Poista
    4. Hyvä sinä! Tuota mietin usein...;-)

      Poista
  8. Dekkareissa uskottavuus tai epäuskottavuus liittyy varmasti tietenkin juonikuvioihin (murhatapa ja motiivi), mutta myös miljööseen. Totta kai isojen kaupunkien pimeille kujille voi sijoittaa vaikka kuinka paljon murhia, mutta minä haluan murhani puutarhakutsujen lomassa iltapäiväteen jälkeen.

    Luen harvoin dekkareita, mutta pidän eniten ruotsalaisista ja britttiläisistä pikkukaupunkimurhista. Pidän idyllisestä miljööstä enkä välitä, vaikka samassa 2000 asukkaan kylässä tapettaisiin neljä ihmistä vuodessa. Sen sijaan yliluonnollisuutta en noihin halua enkä myöskään murhien ja juonittelujen lisäksi muuta epäuskottavuutta ts. nelivuotias ei voi todistaa murhaa (koska ei sitä ymmärrä) ja paksu Amalia-täti ei millään voi mahtua piilottelemaan ketunkoloon. Enneunet ovat pelkkää psykologiaa ja kaukaa kuuluva kummituksen vaikerrus öljyämättömien ketjujen kitinää. Asioille pitää löytyä luonnollinen selitys, murhalle kunnollinen motiivi.

    Mitä kirjallisuuteen yleisesti tulee, olen realismihakuisuudessani sillä linjalla, että genre ratkaisee. Ts. maagisen realismin tai reaalifantasian kuuluukin olla epärealista, totta kai! Samoin chick litissä tai muussa kevyessä aikuisten sadussa. Tai ehkä sekoitan kaksi asiaa... Epäuskottava (aina kunkin genren sisällä) on se, mistä en pidä. Epärealistinen taas voi tietää hauskaa!

    T. Lumiomenan Katja nyt anonyyminä :)

    VastaaPoista
  9. Enpä yritä kumota kenenkään muun näkemyksiä enkä viedä lukufiiliksiä. Olen itse seurannut tv:stä esim. Derrickiä ja alkuun se vaikutti liian kovaksikeitetyltä ja tunnekylmältä, mutta sittemmin olen oppinut Derrickin tyylistä pitämään ja ehkä huomannutkin paremmin Derrickin inhimillisen asenteen.

    Kai minä olen sillä tavalla hentomielinen, että minun käy sääliksi ne ihmiset, joitten ovelle poliisimiehet ilmestyvät kertomaan, että joku teidän perheestänne on löytynyt kuolleena. Siinä menee pakka sekaisin viikkokausiksi eikä se kokonaan unohdu koskaan.

    Mitä tulee realistisuushakuisuuteen, voisiko yksi syy sellaisen lukemisen tarpeelle juontaa juurensa siitä, että elämässä on ihan reaalimaailmassa aika tavalla tarinoita kerrottavaksi ilman murhapelejäkin. Murhia selviteltäessä dekkareissa - joitten asiantuntija en missään mielessä ole - auotaan parhaimmillaan hyvinkin kiinnostavalla tavalla ihmisten välisiä sosiaalisia suhteita, joita voisi kyllä käsitellä toisenlaistenkin tapahtumien yhteydessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ketjukolaaja, minä rrrrrrakastan Derrickiä, mutta miten sinä voit sen tehdä, kun siinä on murhia. Olen katsonut ne monta kertaa uudestaankin, mutta viimeksi katsoin yksin ja sitten se oli niiiiin pelottava, että huomasin olevani viereisessä huoneessa ja pitäväni käsiä korvien päällä. Siis vaikka siinä ei ole sellaista raakuutta, kuin jossain amerikkalaisessa poliisisarjassa, niin silti sen on niin ikihyvä...Derrick.

      Kejukolaaja, miksi et voisi vain nauttia niistä dekkarien murhista. Luin kerran tutkimuksen, että eniten dekkareita lukevat ovat vähiten väkivaltaisia. Siis korreloi aivan toisin kuin vaikka todelliset väkivaltafilmit, joista en halua edes kuulla.

      Minäkin olen hentomielinen ja herkkäkin, mutta jotenkin vain virkistyn ja rentoudun dekkareista. Kuka se olikaan, joka sanoi, että 'ainoat asiat, joista kannattaa kirjoittaa ovat murha ja rakkaus.'

      Poista
    2. Nettiyhteytemme olin koko illan poikki, joten pääsen mukaan vasta nyt. Ajattelin aivan samaa kuin Leena tässä: inhoan ja kammoan oikeassa elämässä väkivaltaa, ja esim. oikeista murhista lukeminen lehdistä lähinnä kuvottaa. Silti rakastan kunnon dekkareita, niin kirjoina kuin tv-sarjoinakin! Kai siinä sitten todella toimii se, että tietää sen olevan fiktiota ja on turvassa. Inhosin esim. Liza Marklundin kirjaa Uhatut, koska se on tositarina (ainakin pitäisi olla).

      Poista
    3. Pikku vitsinä kerroin jo eilen vaimollekin, että ruotsalaisen tutkimuksen mukaan kaljamaha ei johdukaan kaljasta.

      Mitä tulee poliisisarjojen raakuuteen... Minua inhottaa niissä lähinnä se kyyninen asenne, jolla kuolemaan suhtaudutaan. En minä myöskään halua lukea tai katsella tarinoita todellisesta fyysisestä väkivallasta. Mutta sosiaalinen ja rakenteellinen väkivalta kyllä ovat aiheena hyvin kiehtovia ja minusta aiheena myös tärkeämpiä kuin fyysinen väkivalta. Enkä sano tätä vain tärkeilläkseni.

      Dekkareitten sijasta aion nauttia jalkapalloilusta. Eilen oli jännittävin kisojen avausottelu kuunaan! Näittekö miten Puolan nuori maalivahti polvistui rukoukseen maaliviivalle ennen rangaistuspotkua! Arvasin että hän torjuu. Se oli murderia kyynisyydelle.

      Poista
  10. Kommentoin vain nopsaan: kiitos kiinnostavasta keskustelunavauksesta, Kirsi (ja Ketjukolaaja)! Tässä onkin jo tullut monta hyvin tutulta kuulostavaa mielipidettä, mutta yritän kiteyttää vielä omani: vaikka realismi ja todenpohjaisuus ovat lähellä sydäntäni ja kiinnostustani, eivät ne ole kirjoissa pääseikkoja (muutenhan ei kannattaisi fiktiota kai lukeakaan), vaan se, että kirjan elementit (hahmot, tapahtuvat) ovat ko. kirjan maailmassa toden tuntuisia eli uskottavia. Se ei ole genreriippuvainen vaatimus, vaan yleisvaatimus, arvostan uskottavaa tekstiä. Joidenkin mielestä se on nipotusta. Yritin juuri selittää tätä eräällä henkilölle, mutta keskustelu tietystä kirjasta katkesi äkkiä, kun hän totesi: "Sinä luetkin niin tarkasti ja analysoit kaikkea!" En minä tahallani etsimällä etsi kirjoista epäolennaisuuksia tms., mutta epäuskottava yksityiskohta voi joskus vesittää koko lukukokemuksen.

    VastaaPoista
  11. Oi kun oli ihastuttavan kiinnostava postaus ja kiinnostavia vastauksia. Itse luen dekkareita laidasta laitaan, joten voi varmaan sanoa, että pidän vaihtelusta. Murhamysteerit ovat kiinnostavimpia, mutta kyllä minä tykkään esim. Alexander McCall Smithin MMe Ramotswe -dekkareistakin tykkään.

    Realismin vaatimus liittyy odotuksiin. Jos tiedän lukevani yliluonnollista hyödyksi käyttävää dekkaria, niin aaveet ja enteet eivàt haittaa. Samoin cozy mysteries -tyylin konventiot ovat tiedossa, joten eivät haittaa ne vaikka murhien esiintymiistiheyteen liittyvät epàloogisuudet sielläkään.

    Ongelmia syntyy silloin, kun periaatteessa realistiseksi olettamassani sarjassa tapahtuu jotain epärealistista. Odotuksiin ei ole vastattu.

    On muuten itsellänikin ollut usein mielessä, että jos kirjoittaisin kaikista asioista, joita olen itse nähnyt tai todeksi muuten tiedän, niin niitä pidettäisiin Suomessa hyvin epäuskottavina. Italiassa taas on joka päivä uutisissa niin järkyttäviä tapahtumia pommi-iskuista tenien tekemiin satanismismurhiin ja sarjamurhaajiin ja maanjäristyksiin, että täällä mikä tahansa voisi olla periaatteessa realistista.

    Omassa kirjoittamisessani realismi on kyllä tärkeää. Johtunee taustasta luonnontieteellisellä alalla, mutta minulle on tärkeää, että kaikki mitä kirjoitan, on periaatteessa mahdollista. Faktat ovat faktoja.

    On kuitenkin kiinnostavaa nähdä, kuinka suomalaiset lukijat suhtautuvat italialaiseen kulttuurikontekstiin, koska täällä normaalit asiat aiheuttavat joskus suomalaisissa hämmästystä. Yksi koelukijani esim. ihmetteli, kun yksi ihminen kutsutaan erääseen juttuun (sorry tämä epämääräisyys...) niin "kevyesti", koska sellaista ei Suomessa tapahtuisi, kun taas Italiassa sellainen on tàysin normaalia, on niin tapahtunut minulle itsellenikin :D

    Eli muiden kirjoissa hyväksyn myös tietyt epärealistiset elementit, kunhan osaan ne jo genren perusteela ennakoida, mutta omassa tekstissäni pidän tiukasti kiinni (italialaisesta ;D) realismista.

    Tv. Vera Vala

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vera, alappa seurata ns. Ulvilan tapausta, niin siinä jää maanjäristykset toiseksi. Koska olen itse kotoisin siitä Ulvilan nurkilta, seuraan tätä asiaa haukkana. Ja kukaan ei tiedä totutta. Tuleeko se edes koskaan esiin...

      Poista
    2. Vera, olet kyllä ihan oikeassa tuon odotushorisontin suhteen, sillä pidänhän minäkin kovasti Mma Ramotswesta, eikäs niissä kirjoissa koskaan murhata ketään. Mutta en oikeastaan laskekaan niitä ihan dekkareiksi...;)

      Poista
    3. Leena, Ulvilan tapaus vaikuttaa niin järkyttävältä, etten varmaan edes haluaisi lukea sitä, jos se olisi dekkari! Tai se, mikä siinä järkyttää, on pienten lasten sekoittuminen juttuun. Kuinka sekaisin voi mennä pienten ja viattomien ihmisalkujen elämä? Yhtä kammottavaa juttua on setvitty Italiassa vuosikausia, kun Cognen laaksossa asuva nainen on tuomittu pienen poikansa murhasta, ja hän kieltää kaiken yhä 10 vuotta tapahtuneen jälkeen. Ja hänellä myös kaksi muuta lasta ja ulospäin mitä täydellisin kotiäiti. Tv. Vera vala kirjautumattomana

      Poista
  12. Ääh, pitkä kommentti hävisi taivaan tuuliin... no kokeilen uudelleen, mutta lyhyemmin.

    Eli ihastuttava keskustelunaihe ja hyvin kiinnostavia näkemyksiä osallistujilla!

    Itse olen hyvin joustava lukemani suhteen, kunhan odotuksiini vastataan. Odotukseni vaihtelevat alagenrestä riippuen. Olen vaihtelunhaluinen, joten luen dekkareita ja trillereitä laidasta laitaan, oikeastaan kaikki menee, jos kirjoitustyyli on muuten miellyttävä.

    Omissa teksteissäni sen sijaan viilaan pilkkua, eli kaiken on oltava realistista. Kiinnostavaa tosin on tuo havainto suomalaisten realisminkaipuusta, koska olen jo itsekin huomannut, että suomalaiset lukijat eivät aina muista ottaa kulttuurieroja huomioon. Mikä on normaalia ja jokapäiväistä Italiassa, saattaa vaikuttaa epätavalliselta Suomessa. No, realismin vaatimuksiini kuuluu myös se, että kaikkien tapahtumien on sovittava italialaiseen kontekstiin, eli vaikka joku suomalaisittain pistäisi silmään, en voi muuttaa asiaa dekkarissa toiseksi, koska silloin se pistäisi silmään Italiassa, eikä enää olisikaan realistinen. Hm... en tiedä osasinko oikein selittää itseäni :)

    Joka tapauksessa luonnontieteen opinnoilla on kohdallani varmaan vaikutusta siinä, että haluan faktat faktoina ja kaikki, mitä kuvailen on mahdollista ja useimmiten Italiassa jopa todennäköisintä. Jonkun verran yhteensattumia toki tapahtuu, ja on pakko käyttää myös taiteellista vapautta eikä tehdä kuvauksesta inhorealistista. Esim. tuo, mistä Norkku mainitsi, eli ensin tutkimus junnaa paikoillaan ja vasta yhtäkkiä saadaan oivalluksia jne. on italialaisessa rikostutkimuksessa jopa realistisempi etenemismalli kuin sellainen, jossa heti saataisiin tärkeitä vihjeitä jne. Täällä tulee usein läpimurtoja pitkienkin aikojen jälkeen ja ihan outojen yhteensattumien vuoksi. Tämä siis elävässä elämässä, dekkarissa sellaista ei kyllä kannata liikaa kuvailla, koska juonesta tulee silloin liian tylsä. Ja epäuskottava. :D

    VastaaPoista
  13. "Kaikki" on jo ehditty sanoa! Mutta käväisenpä täällä silti, asettautumassa tukevasti hdcaniksen ja Leenan leiriin... tykkään kyllä oikeasti realistisilta tuntuvista psykologisista jännäreistäkin, mutta liian realistinen juttu ei enää ole kunnolla dekkari. Mutta Jennin tavoin ärsyynnyn kyllä, jos jokin kirjassa sotii minun mielestäni kirjan sisäistä "realismia" vastaan; tämä tosin pätee kaikissa lajeissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus hyvään vauhtiin päässyt lukeminen saattaa tosiaankin tökkästä ihan pieneenkin virheeseen! Harmittaa joskus omakin perfektionismi, ikään kuin en itse tekisi virheitä.

      Poista
  14. Mielenkiintoinen keskustelu Kirsi!

    Luen aika vähän dekkareita, mutta silloin kun luen käy minulle niin murhamysteerit kuin muunlaisektin dekkarit, kuten Vera Valan mainitsemat Mma Ramotswet. Minusta dekkari voi sijoittua aivan hyvin niin suureen kaupunkiin kuin pieneen pitäjäänkin, kyseessähän on kuitenkin fiktio. Yliluonnollisuuksillekaan en ole allerginen, kunhan ne ovat kirjoitettu tarinaan hyvin.

    Kirjoitin juuri Anna Janssonin Haudankaivajasta, murhadekkarista, ja vinkkasin tästä keskustelusta.

    VastaaPoista
  15. Mielenkiintoinen kirjoitus jälleen kerran! Luen aika paljon jännityskirjallisuutta, ja olen jo hyväksynyt sen tosiasian, että kaiken ei tarvitse olla ihan niin justiinsa. Eli epäuskottavuutta on pakko sietää, jotta pystyy jatkamaan pitämänsä genren parissa. Se ei tosin tarkoita sitä, ettenkö blogikirjoituksissani hieman arvostelisi epäuskottavuutta. Tosin mielestäni suurimmat epäuskottavuudet ovat yleensä poliisien/etsivien/toimittajien tavat toimia vaaratilanteessa. Minua ei juuri hetkauta, että Fjällbackan pikkukylässä tapahtuu mielenkiintoisia murhia harva se viikko, ei varmaankaan tosiaan kovin uskottavan kuuloista, mutta en jaksaisi koko ajan suurkaupungin sykkeessä tapahtuvista murhistakaan lukea, joten murhailkoot välillä pienemmilläkin paikkakunnilla. Mutta jos taas henkilö X päättää heittäytyä vaaraan ilmoittamatta kenellekään minne on menossa, niin ARGH!:) Tosin jos kukaan ei jännityskirjoissa ikinä tekisi mitään typerää, niin niitä vaaratilanteita tuskin pääsisi ikinä syntymään...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan, ihan sama ärsyttää minuakin välillä vallan suunnattomasti! Juuri noin toimitaan muuten ällistyttävän usein myös tv-sarjoissa. Myös kännykän akku tai ainakin kantavuus loppuvat juuri H-hetkellä...

      Poista