keskiviikko 8. toukokuuta 2024

Saila-Mari Kohtala: Kannuksen kadonneet (Liza Virtasen tutkimuksia 1)




”Vuoden houkuttavin ja koukuttavin kirjatapaus aloittaa hauskan jännärisarjan!” Näin luvataan Salla-Mari Kohtalan esikoisdekkarin ja jännityskirjatrilogian aloitusosan Kannuksen kadonneet kannessa. Sain kirjasta ennakkokappaleen, ja kiinnostuinkin vähintäänkin kohtalaisesti. Olisiko tässä tuore haastaja Joona Keskitalon uudelle Takamailla-sarjalle?

Takakansiteksti tietää kertoa vähän lisää:

Houkuttavan hauskan jännärisarjan keski-ikäinen päähenkilö Liza on kompleksinen ja moderni neiti etsivä Keski-Pohjanmaalla.

Viestintätoimistotöissään kyynistynyt, kovaa kyytiä erakoituva Liza viettää aikaansa Tinderissä ja Murha.infossa etelähelsinkiläisellä kotisohvallaan. Sitten Liza saa työkeikan synnyinpitäjästään Kannuksesta ja törmää samalla uutisiin paikkakunnalla kadonneista miehistä.

Liza alkaa yllätyksekseen tutkia katoamisia kannuslaisen ex-vankilakundi Nilsin, toisen amatöörisalapoliisin, kanssa.

Kepeä alku muuttaa pian suuntaa, ja myös Lizan perhesalaisuudet uhkaavat suistaa hänet raiteiltaan. Kyyneliltä, nololta seksiltä ja uhkaavilta käänteiltä ei voi välttyä.


Olen varmaan kyllästymiseen asti jutuissani hokenut, kuinka huumori on niin hurjan vaikea laji. Se joko iskee tai sitten ei iske. Välimaastoa ei juuri ole. Pahimmillaan huumori, joka ei iske, alkaa nopeasti ärsyttää. Valitettavasti näin kävi minulle Kohtalan huumorin kanssa. En vain ymmärrä sitä. Yhtään. Ja kun näin on, alkoi vähän kaikki kirjassa lopulta ärsyttää.

En oikein päässyt perille, millaista tyyliä Kannuksen kadonneissa tavoitellaan. Lizalle sattuu kaikenlaisia noloja ja vaivaannuttavia kommelluksia, pääosin, koska hän kärsii paniikkikohtauksista. En ole todellakaan mikään paniikkikohtausten asiantuntija, mutta Lizan oireet kuulostavat vähintäänkin hälyttäviltä, sillä hän menettää kohtausten yhteydessä pahimmassa tapauksessa tajuntansa.

Jonkinlaisesta cozy crimen, true crimen ja chick litin sekoituksesta ainakin on kyse. Kuten takakansi kertoo, Liza päätyy työkeikalle Kannukseen, missä hän on asunut lapsena. Kannuksen aikana isä Hannu on jättänyt perheensä, eikä Liza ole sen koommin hänestä kuullut. Äiti on ollut pahasti masentunut siitä pitäen ja on nyt dementoituneena hoitokodissa Oulussa. Jo ennen työmatkaansa Liza on Murha.fi-sivustolta huomannut, että kaksi miestä on kadonnut Kannuksessa lyhyen ajan sisällä. Riehuuko pikkupaikkakunnalla sarjamurhaaja?

Liza sopii Murha.fi-sivustolla tapaamisen Kannuksessa asuvan nimimerkki NilsWeeGeen kanssa. Pian hän päätyy Nilsin alias Niilon vuokralaiseksi tämän pieneen taloon. He alkavat yhdessä selvittää kadonneiden kannuslaismiesten tapausta ja rakentavat oikean tutkimusseinän Nilsin talon ylimääräiseen huoneeseen. Valitettavasti mitään oikeita todisteita mistään rikoksista ei ole, eikä miesten katoamisiin poliisin mielestä liity mitään tutkimisen arvoista. Tämä tosin Lizalta ja Nilsiltä (tai Kohtalalta) tarinan puolivälissä unohtuu, kun he alkavat tivata yhdeltä epäillyltään alibia sen päivän illalle, jolloin toinen kadonneista miehistä kuoli.

Kannuksen kadonneiden huumori ei siis onnistunut kutittelemaan minun nauruhermojani edes vinon hymyn verran, minkä otan mielihyvin omaan piikkiini. Homma olisi vielä ollut pelastettavissa, jos tarina olisi toiminut jännityksen osalta. Mutta siinä menetetään valitettavasti loputkin mahdollisuudet. Osa dekkarifaneista on armollisesti sitä mieltä, että ilman murhaakin voi syntyä kunnon dekkari. Minä en. Mutta tässä tarinassa siis jahkaillaan kolme sataa sivua, onko ylipäätään mitään rikosta tapahtunut muualla kuin Lizan ja Nilsin mielikuvituksissa!

Viimeisillä kolmellakymmenellä sivulla ratkeaa sitten useampikin arvoitus tuosta vain, miltei vahingossa. Yksikään seikka ei siinä sopassa kestä mitään tarkastelua, joten se lienee täysin tarkoituksellista ja tavoitteena on tehdä hyväntahtoista pilaa dekkarin konventioista. Niin saa toki tehdä, ja parhaimmillaan se onkin hauskaa ja viihdyttävää. Mutta ei sellaista helppo ole kirjoittaa.

Saila-Mari Kohtala: Kannuksen kadonneet (Liza Virtasen tutkimuksia 1)
Otava 2024. 338 s.
Äänikirjan lukija Anni Tani.

Ennakkokappale.

P.S. Mietin pitkään, julkaisenko ollenkaan tätä juttuani. Miksi kirjoittaa kirjasta, josta ei juurikaan innostunut? Olen toki julkaissut aikoinani hyvinkin kipakoita juttuja niin kotimaisista esikoisdekkareista kuin kokeneittenkin tekijöitten teoksista. Mutta viime vuosina oma bloggaamiseni on yhä enemmän kääntynyt vain omasta mielestäni hyvien kirjojen esittelyksi.

Kuten sanottu, sain tästä esikoisdekkarista ennakkokappaleen kustantajalta hyvissä ajoin. Mitä ilmeisimmin teokselle toivotaan näkyvyyttä myös kirjablogeissa ja -somessa. Koska mielipidettäni kysytään, ainakin epäsuorasti, katson oikeudekseni sen kertoa, vaikka se ei tällä kertaa olekaan kovin myötämielinen teokselle. Otan kirjoituksessanikin syytä itselleni. Kirjoittajan tyyli ja minun kirjamakuni nyt vain eivät kohtaa. Olen mielestäni myös yrittänyt avata ja perustella tätä. Toivottavasti monen muun lukijan maku kohtaa Kohtalan ja Lizan kanssa, sillä en tietenkään toivo kirjalle, sarjalle tai sen tekijälle mitään ikävää, päinvastoin. 

Lisäksi esikoiskirjailija ei tässä tapauksessa ole aivan kokematon untuvikko. Saila-Mari Kohtala on muun muassa V-lehden ja Glorian entinen päätoimittaja ja viimeisin hänen uransa käännekohta, jonka netistä löysin, on nimitys A-lehtien 
yritysasiakkuuksien Head of Concepts & Content -rooliin v. 2022. Kohtalalla on siis takanaan jo kunnioitettava ura median ja markkinoinnin saroilla. 

3 kommenttia:

  1. Mun mielestä on tylsää ja epäuskottavaa vain kehua kaikkia lukemiaan kirjoja. Todella hyviä kirjoja on aika harvassa, ja makuasioitahan ne loppujen lopuksi ovat. Harva lukee kirjaa pelkästään teknisten ansioiden takia.

    VastaaPoista
  2. Minä kirjoitan kaikista mitä luen, joten joukossa on niitä negatiivisempaakin palautetta tältä lukijalta saavia kirjoja. Monesti ne on vielä sellaisia kirjoja, joista on tullut enemmän positiivista palautetta muilta, esimerkiksi Satu Rämön esikoisdekkari. Muotoilen sitten vain tyyliin "minä olisin toivonut" tms, ts osoittaen että tässä on vain minun yksi mielipiteeni. Sellaista kirjaa ei maailmassa olekaan, josta kaikki tykkäisivät, joten miksei sitä saisi sanoa? En kuitenkaan lyttäisi rumien ilmaisujen kera, mutta en muista juurikaan sellaista missään nähneenikään. Ehkä rumimmin on tulleet taannoin lytätyksi bloggarit itse, kun ei ole ollut kaikkien mieleen miten koitetaan niin kovin kirjallisuuskriitikoita leikkiä 😅

    Olin nähnyt tämän kirjan käyttämäni äänikirjapalvelun uutuuksissa, mutten ollut ruksannut talteen. Ehkä nyt pitää tutustua, kun on kohtalaisen lyhyt, eikä mikään 12 h 😉
    Huumori on tunnetusti jopa se kaikkein vaikein laji

    VastaaPoista
  3. Vaikuttaa erittäin erikoiselta. Alkoi miltei kiinnostaa.

    VastaaPoista