Katariina Souri: Valkoinen varjo

Ennakkokäsitykseni olivat vahvasti miinuksella tarttuessani Katariina Sourin Musta mandala -jännitysromaanitrilogian aloitusosaan Valkoinen varjo. Kirjailijaksi ja kuvataiteilijaksi itseään luonnehtivalta Sourilta on aikaisemmin ilmestynyt yhteensä seitsemän kirjaa, ja niistä viisi ensimmäistä on julkaistu nimellä Kata Kärkkäinen. Olen urani aikana lukenut parikymmentä yläkouluikäisen laatimaa pikkutarkkaa juoniselostusta Kärkkäisen menestyskirjasta Minä ja Morrison, eivätkä nuo selostukset ole mitenkään saaneet minua tarttumaan kirjaan, päinvastoin. Elokuvaakaan en ole toistaiseksi katsonut.

Kymmenisen vuotta sitten kirjoitin nuivan lehtiarvion Kärkkäisen omaelämäkerrallisesta teoksesta Tulikärpäsiä, ja ensimmäinen Souri-nimellä julkaistu romaani Pillerinpyörittäjä jäi kesken alkusivuilla.

Jännityskirjallisuus myy, ja sarjat, erityisesti trilogiat, tuntuvat olevan muodissa. Jos oma kirjailijanura ei vain oikein tunnu lähtevän lentoon, miksei kirjoittaisi jännitystrilogiaa? Tuumasta toimeen. Kustantaja on ainakin sarjan ulkoasuun panostanut. Kannet ovat kauniit ja laadukkaat, ja sarja julkaistaan tiheään tahtiin. Trailerikin kirjalle on tehty.

Pääsin kuitenkin kaikesta tästä painolastistani huolimatta mukavasti alkuun Valkoisen varjon kanssa. Sourin kieli on luistavaa, eikä kielipoliisipuoleni löytänyt pamputettavaa oikeastaan muusta kuin kummallisesta olla-verbin potentiaalimuodon käytöstä, mutta siitä nillitän joskus toiste tarkemmin.

Mosaiikkitaitelija jännitysromaanin päähenkilönä on raikas idea, enkä muista vastaavaan aiemmin törmänneeni. Mona Malin on luopunut sisustussuunnittelijan hektisestä työstä ja heittäytynyt yrittäjäksi. Käytyään mosaiikkikursseja Ravennassa Mona on avannut Helsinkiin pienen putiikin, jossa hän koettaa myydä omia töitään heikolla menestyksellä. Yritys on ajautunut pahoihin taloudellisiin vaikeuksiin, mutta sitten Monan ystävätär Pia keksii, että Mona alkaa vetää mosaiikkikursseja mandaloista kiinnostuneille

Mandalat ovat universaaleja kuvioita, jotka voivat kuvastaa milloin mitäkin aina universumista tekijänsä mielen salaisiin sopukoihin asti. Mona on tehnyt itse lukuisia mandaloita, ja ne tuntuvat kiinnostavan ihmisiä, jotka hakevat muutosta elämäänsä tai haluavat tutkia itseään. Oivallinen markkinarako siis.

Ongelmana on vain, että Mona alkaa nähdä outoja näkyjä muun muassa mandaloita tutkiessaan. Hän huomaa näkevänsä asioita, joita mandaloiden tekijät eivät itse tiedä itsestään tai eivät ainakaan haluaisi tietää. Näkyjä tulee myös murhasta, johon Mona itse etäisesti liittyy. Paikallinen öykkäröivä puuseppä on tapettu läheisessä porttikäytävässä. Mies oli velkaa Monalle, ja Mona kävi kovistelemassa miestä paikallisessa kapakassa juuri ennen surmatyötä. Mona alkaa epäillä itseään. Onko hän tietämättään tappanut Arnon? Mutta mistä tulevat näyssä mukana olevat helmet?

Voisi odottaa, että kummallisia kohtauksia saava ja tajunnanmenetyksistä kärsivä Mona hakeutuisi lääkärin hoitoon, mutta mitä vielä. Mona ja Pia järjestävät yhdessä viikon mittaisen mandalaretriitin ulkosaaristoon Pian suvun omistamalle eristyneelle saarelle. Retriittiin kokoontuu askartelemaan kummallinen seurue.

Jättiläismäinen miehenjärkäle Kerkko Kivi esittäytyy taiteilijaksi ja tuo mukanaan morsiamensa Hennin, joka on kaikin tavoin miehen vastakohta: hento, kalvakka ja apaattinen. Pariskunta tuntuu harrastavan kummallisia ja omaperäisiä riittejä keskenään. 

Toinen pari on vielä oudompi. Psykiatrisen sairaalan johtava lääkäri Kari Sammatti tekee omin luvin tutkimusta uusien psyykelääkkeiden vaikutuksista väkivaltaiseen käyttäytymiseen taipuvaisille potilaille. Sammatti salakuljettaa saarelle potilaansa Roni Arosuon, joka on tappanut morsiamensa veljen. Tarkoitus on Monan avulla saada Ronin muistoista esille syy väkivaltaiseen tekoon. Kolmas pari, kuusikymppiset sisarukset pohjoisesta, on täytetavaraa.

Saarella alkaa tapahtua kaikenlaista outoa ja odottamatonta. Retriitin järjestelyt lipeävät nopeasti Monan ja Pian otteesta. Kukaan ei tunnu olevan kiinnostunut mandaloiden värkkäämisestä. Tunnelma on lukijankin kannalta enemmän kuin sekava, mutta mitään konkreettista ei tapahdu ennen kuin vasta aivan viimeisten sivujen aikana. Kuka tai ketkä retriitin osallistujista ovat murhaajia ja miksi? Tunnelmaa ei saa kunnolla tihenemään edes ukonilma, joka nousee sopivasti loppuhuipennuksen aikaan saaren ylle.

Alkuun pääsin siis mukavasti, mutta aika nopeasti vauhti hyytyi, mitä juonenkuljetukseen ja jännityksen tiivistämiseen tulee. Monan hahmo on mielenkiintoinen, mutta jää etäiseksi ja paikoin epäloogiseksi. Lisäkiinnostavuutta on koetettu luoda kummallisella vanhempiin nivoutuvalla taustalla Venetsian perustuksiin liittyvine legendoineen, jotka eivät yhdisty yhtään mihinkään. Kari Sammatin ja Roni Arosuon osuus menee todella överiksi, samoin Kerkon ja Hennin hihhulointia on kuvattu ylimalkaisin vedoin.

Souri on ainakin osittain ottanut onkeensa vanhan opin ”kirjoita siitä, minkä tunnet”. Kirjailija-kuvataiteilijan Facebook-sivut paljastavat, että Souri itse tekee mosaiikkimandaloita ja vetää jopa saaressa mandalakursseja. Kirjassa toistuva valkoinen peura -motiivi toistuu myös Sourin viimeaikaisessa taiteessa. Mosaiikkitekniikkaa ja mandaloiden ideaa ja siihen liittyvää mielen puoskarointia selostetaan runsaasti, ja jos nämä aiheet kiinnostavat, kirja on varmasti viihdyttävää ja antoisaa luettavaa.

Valitettavasti itse en ole lainkaan kiinnostunut huuhaaksi mieltämästäni itsensä tutkiskelusta ja hämärähköstä ajatuksesta ’mielen salatuista kerroksista’, joihin pääsisi käsiksi askartelun avulla, olkoon kuinka itseohjautuvaa tahansa. Yliluonnolliset kokemukset dekkarimaiseen juoneen kiedottuna ovat yhdistelmä, jonka toimivaksi saaminen vaatii melkoista taituruutta. Valkoisen varjon antaman näytön perusteella sitä ei ainakaan vielä Katariina Sourilla ole.

Katariina Souri: Valkoinen varjo

Tammi 2015. 347 s.

Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.