sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni



Synkkä niin kuin sydämeni vei minun sydämeni jo ennen ilmestymistään, nimittäin aivan upealla nimellään. Odotukset olivat toki muutenkin melkoiset, sillä kirjailija Antti Tuomaisen edellinen dystopiadekkari Parantaja on parhaiden viime vuosien aikana lukemieni kirjojen listalla varsin korkealla. Sen ilmestymisestä on ehtinyt vierähtää jo useampi vuosi, joten olikin jo aika saada luettavaksi Tuomaisen seuraava teos. Olen tosin tuhlannut väliin jääneet vuodet, enkä ole vieläkään aikomuksistani huolimatta lukenut miehen kahta aiempaa dekkaria. Olen tosin edennyt projektissa sen verran, että ostin ne hyllyyni hiljattain ilmestyneinä pokkariversioina.

Parantaja siis nosti odotukset korkealle, enkä todellakaan joutunut pettymään. Oikeastaan tärkein syy taitaa olla se, että Synkkä niin kuin sydämeni on niin täysin erilainen kuin edeltäjänsä. Tuomainen ikään kuin palaa perinteisen dekkarin pariin, mutta tekee sen kuitenkin tuoreesti ja omannäköisesti.

Kirja alkaa lyhyellä prologilla, jossa kuvataan rikosta uhrin näkökulmasta. Nainen puukotetaan autossa. Hän tajuaa kohta kuolevansa ja tuntee tietysti suurta kauhua. Tärkein mieleen tuleva asia on kuitenkin oma poika, joka nyt jää orvoksi. Uhri haluaa merkitä tappajansa ja raapii tätä viimeisillä voimillaan raivokkaasti niskasta. Kynsien alle jää tappajan ihoa ja verta.

Alussa kuvattu murha tapahtui vuonna 1993, kun kirjan päähenkilö, minäkertoja Aleksi Kivi oli 13-vuotias. Ruumista ei koskaan löydetty, eikä siis voitu tutkia murhaakaan. Äiti vain katosi. Kymmenen vuotta myöhemmin Aleksi näkee televisiossa ohjelman, jossa haastatellaan menestynyttä liikemies Henrik Saarista. Jokin Saarisessa herättää Aleksin muistin. Mies on pelottavalla tavalla tuttu. Aleksi alkaa vakuuttua siitä, että Saarisella on ollut jotakin tekemistä hänen äitinsä katoamisen kanssa. Hän ottaa yhteyttä tapausta tutkineeseen rikospoliisiin, mutta ei tunnu saavan tämän mielenkiintoa hereille.

Kirjan tapahtumista suurin osa sijoittuu syksyyn 2013, kun on kulunut kaksikymmentä vuotta Aleksin äidin katoamisesta. Aleksi haluaa eniten maailmassa selvittää, mitä hänen äidilleen oikein tapahtui. Äidin katoaminen on leimannut koko hänen elämäänsä ja muovannut häntä ihmisenä. Hän on uhrannut jopa rakkautensa voidakseen omistautua vain tälle tehtävälle. Aleksi tuntee olevansa lähellä päämääräänsä onnistuttuaan palkkautumaan Henrik Saarisen kartanon talonmieheksi. Aleksi on varma, ettei Saarinen voi aavistaakaan, kuka hän oikeasti on.

Kuvio ei kuitenkaan ole kovin yksiselitteinen. Pakkaa sekoittavat Saarisen vaarallisen kaunis tytär Amanda, miehen autonkuljettaja Markku Harmala sekä myös poliisi, joka tuntuu edelleen tarkkailevan Saarista, vaikka sen kieltääkin. Monenlaista valonarkaa ja pelottavaakin tuntuu olevan menossa. Saarisen upea Kalmelan kartano väläyttää myös synkempää puoltaan myrskyisissä ja yöllisissä kohtauksissa.

Tuomainen kuljettaa juonta eteenpäin varmoin ottein. Mukaan mahtuu toimintakohtauksia Helsingissä ja ympäröivällä maaseudulla. Aleksi toimii paikoin harkitsemattomasti ja joutuu todelliseen hengenvaaraan useita kertoja. Tunnelma tihenee vähitellen varsin hyytäväksi! Parantajan noir-henkisyyttäkin tarinassa on sopiva ripaus. Kirjan yleistunnelma on myös varsin surumielinen, mikä johtunee Aleksin äidinkaipuusta ja epäonnesta rakkaudessa. Pidän kovasti Tuomaisen tavasta käyttää kieltä. Jännittävässäkin kirjassa voi olla kauniita lauseita! ”Syksy hamusi maisemaa koleaan syliinsä.”

Vaikea on sanoa tästä kirjasta mitään sellaista, mistä en pitäisi. Hieman kohottelin kulmiani päähenkilön nimelle. Joku kirjassa tietysti kysyykin, mistä moinen tulee. Aleksi vastaa, että äiti oli ollut suuri kirjallisuuden ystävä. Hän myös muistelee, miten he äidin kanssa kävivät useita kertoja viikossa kirjastossa, joten ihan tyhjän päälle toteamus ei jää. Silti nimivalinta mietitytti. Vaikka onhan näitä. Turkka Hautalan Paluun päähenkilö on Väinö Linna… Muutaman epäjohdonmukaisuudenkin kirjasta bongasin, mutta ne ovat merkityksettömiä kokonaisuuden kannalta.


Synkkä niin kuin sydämeni on loistava lenkki tänä vuonna ilmestyneitten kotimaisten dekkareitten ketjussa. Joukossa on ollut todellisia helmiä. Seppo Jokisen Vihan sukua ja Kati Hiekkapellon Kolibri ovat olleet erityisesti minun makuuni tämän Tuomaisen dekkarin ohella. Kun taas aikanaan laadin listan kymmenestä parhaasta vuoden 2013 mittaan lukemastani dekkarista, varmasti nämä kolme tulevat olemaan mukana. Menossa on siis varsin laadukas dekkarivuosi!

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni
Like 2013. 301 s.

Ostettu kirjakaupasta. Hankin kirjan sen virallisena julkaisupäivänä 6.6. Turun Suomalaisesta kirjakaupasta Hansa-korttelista. Kirjoja oli mukavat pinot siellä sekä viereisessä Akateemisessa. Perjantaina etsiskelimme kirjaa Lohjan Suomalaisesta. Lopulta oli pakko kysyä apua myyjältä. Kirja löytyikin kärrystä. Se oli siis jo tulossa myyntiin, mutta hieman oli viivettä. Onneksi asia selvisi!

5 kommenttia:

  1. Kirsi, samat mulla. Aikaa tosiaan olisi ollut lukea nuo kaksi edeltäjääkin mutta... Nyt viimeistään on aika hankkia pokkariversiot omaan kirjahyllyyn ja Parantajan ajattelin lukea uudelleen. Sen verran lujaa tämä iski! Surumielisen kaunis tarina.

    Äläs nyt, Aleksi Kivi oli nimivaihtoehto meidän kuopukselle ;) No, hänestä tuli kuitenkin jotain ihan muuta.

    VastaaPoista
  2. Tuomainen on alkanut kiinnostaa minua. En ole yhtäkään hänen kirjaansa vielä lukenut, mutta luulen että hän voisi olla kirjailija minun makuuni. Ihastelin jo tätä kirjan nimea Annikan blogissa ja nyt kiinnitin huomiota myös kanteen, joka sekin hivelee silmääni.

    VastaaPoista
  3. Olen kuullut paljon positiivista Tuomaisen kirjoista ja blogiarviosi lisäsi kiinnostusta edelleen!

    VastaaPoista
  4. Alankohan pikku hiljaa taas lämmetä dekkareille, tämä nimittäin on herättänyt kiinnostukseni :) Nimi ainakin on upea!

    VastaaPoista
  5. Minä en päässyt tässä yli alkuasetelmasta. Aleksi lähtee jahtaamaan epäilyksiään saavuttaakseen... mitä? Toisaalta loppuasetelma vasta onkin kiinnostava: kannattiko jahtiin ryhtyä ja oliko tulos toivottu? Ja etenkin: jos Aleksi saisi päättää, pysyykö kirjan lopputilanteessa vai olisikin pitänyt äitinsä alusta pitäen, mitä hän valitsisi?

    VastaaPoista