keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Kirsti Mannisen ja Jouko Raivion historiallinen dekkarisarja


Vuonna 1993 olen kirjastosta napannut mukaan dekkarin Ruumisvaunut Bulevardilla. Ihastus on ollut ilmeinen, sillä muistiinpanoistani näkyy, että olen ihan pian lukenut myös teokset Punavuoren keisarinna ja Jumalan ruoska, ja sittemmin vielä loputkin samasta sarjasta. Kyseessä on Kirsti Mannisen ja Jouko Raivion yhteisesti kirjoittama historiallisten dekkareitten kuusiosainen sarja, joka palautui mieleeni taannoin lukiessani Jyrki Heinon Kellarin, joka sekin on laadukas historiallinen dekkari. Jo Kellaria lukiessani ajattelin, että historiallisella dekkarilla on se etu puolellaan, että se ei helposti vanhene. Nykyhetkeen sijoitetut tarinat alkavat helposti haiskahtaa nostalgisilta ajan kuluessa, mutta kun tarina on jo alun perin sijoitettu riittävän kauas menneisyyteen, ei tätä ongelmaa ainakaan samalla tavalla ole.

Kellarin äärellä jo päätin, että on aika testata, miten Mannisen ja Raivion teokset ovat kestäneet aikaa. Päätin lukea koko sarjan, jos alku tuntuisi vielä maistuvan. Pettymyksekseni kirjat oli poistettu lähikirjastostamme, mutta muista kaupungin kirjastoista sarja vielä oli lainattavissa. Muistikuvat olivat jokseenkin hatarat. Sen olin muistanut ihan oikein, että kirjojen päähenkilöt ovat ikäneito, opettajatar Matilda Ehrström ja hänen serkkunsa Johannes Calonius, joka opiskelee lakia Helsingin yliopistossa. Jonkinlainen rooli tapahtumissa oli muistaakseni myös Matildan naapurissa asuvalla poliisimestarilla. Itse tarinoista mielessäni oli vain, että ainakin yhdessä ajettiin kiivaasti polkupyörällä eli velocipedillä, joka herätti pahennusta kaupunkilaisissa.

En väärin muistanutkaan. Juuri tällainen asetelma pääpiirteissään kirjoissa on. Matilda ja Johannes ovat vuoroin lukujen minäkertojina, ja joskus ääneen pääsee joku muukin kirjan henkilöistä, kuten Fabian Olander, Matildan naapurissa asuva leppoisa mutta arvovaltainen poliisimestari. Matilda Ehrström on asemastaan tarkka ja arvossapidetty yksityisen tyttökoulun opettajatar, joka ottaa siipiensä suojaan hieman hulttiomaisen nuoren maalaisserkkunsa tämän isän kuoltua. Matilda on tarkkasilmäinen ja älykäs, hieman neiti Marplea muistuttava hahmo, vaikkakin nuorempi. Matilda ei myöskään koeta kätkeä älykkyyttään lempeän ulkomuotonsa taakse. Johannes taas muistuttaa hieman Reijo Mäen Jussi Varesta, ainakin alkoholinkäytön ja keskeneräisten lainopintojen suhteen. Myös Johannesta vaivaa usein täydellinen muistinmenetys kostean illan jälkeen. Johannes on myös varsin heikko kauniiden naisten suhteen, ovatpa sitten kyseessä säätyläisperheitten tyttäret tai Helsingin huonomaineisten kaupunginosien maksulliset naiset.

Johannes Caloniuksen ja Matilda Ehrströmin tutkimuksia

Kirjasarjan kuusi osaa sijoittuvat Suomeen 1860- ja 1870-luvuille. Ajanjakso on mielenkiintoinen, sillä 1860-luvulla Suomessa tapahtui monenlaista edistystä niin poliittisesti kuin taloudellisestikin. Valtiopäivätoiminnan käynnistyttyä toteutettiin mm. rahauudistus, ja samalla vuosikymmenellä aloitettiin rautatieverkoston rakentaminen. Useimmat näistä tapahtumista on myös punottu teosten juoneen mukaan. Myös 1860-luvun ankarat nälkävuodet ovat mukana romaanissa Jumalan ruoska. Viimeinen dekkari sijoittuu vuoteen 1873 ja siinä kuvataan Aleksis Kiven hautajaiset varsin yksityiskohtaisesti. Mukana on myös kieliriita ja suomalaisen teatterielämän hankalia alkuvaiheita.

Vuonna 1990 ilmestynyt Punavuoren keisarinna alkaakin junamatkalla Hämeenlinnasta Helsinkiin. Sekä Matilda että Johannes ovat matkalla pääkaupunkiin Johanneksen isän hautajaisista. Järvenpään asemalla sattuu viivytys, koska ukkoskuuro on vaurioittanut rataa etelämpänä. Matkustajat joutuvat odottelemaan asemalla pari tuntia. Kun juna viimein pahasti myöhästyneenä saapuu Helsinkiin, on sitä vastassa poliisi. Järvenpään asemalla on tapahtunut murha. Kaikkia matkustajia kuulustellaan. Junassa on ollut niin Johanneksen kuin Matildankin vanhoja tuttavia, joihin törmätään vielä tarinan edetessä. Kuvioon liittyy myös pahamaineinen ja salaperäinen Punavuoressa bordellia pyörittävä nainen, jota kutsutaan Punavuoren keisarinnaksi. Ennen kuin rikolliset ovat poliisin huostassa, joutuvat sekä Matilda että Johannes hengenvaaraan ja koko suuriruhtinaskunnan rahauudistus on hiuskarvan varassa.



Sarjan ehkä aiheeltaan kiinnostavin, ainakin minun mielestäni, on toinen osa eli Jumalan ruoska, joka sijoittuu yhteen nälkävuosien pahimmista talvista maaseudulla. Matilda ja Johannes matkustavat Pirttisalmen pitäjään Keski-Suomeen. Johanneksen siskon Hannan mies, kappalainen Lars August Montin, on kadonnut jäljettömiin kinkerimatkalla, ja raskaana oleva Hanna on pyytänyt Matildaa luokseen. Jo matkalla Pirttisalmelle Johannes löytää kestikievarin tallista Montinin hevosen. Juttu alkaa vaikuttaa omituiselta. Kuvioon saattaa liittyä kiivas Jumalan ruoskaksi kutsuttu maallikkosaarnaaja, joka lietsoo uskovia herkkänä aikana. Entä mihin katoaa hätäapuvilja, jota on toimitettu pitäjään Pietarista? Johannes joutuu tässä kirjassa harvinaisen kiivaaseen tulitaisteluunkin.





Kolmannessa osassa eli dekkarissa Ruumisvaunut Bulevardilla sitten esiintyy se muistamani velocipedi: ”Seurahuoneen eteen oli järjestetty yleisönäytös, jossa esiteltiin ulkomailta tullut uusi keksintö, velocipedi eli pikajalka. Minäkin onnistuin ihmismeren läpi työntyessäni näkemään kahdesta pyörästä, isommasta ja pienemmästä kootun rakkineen, jota vikkelä nuorimies polki vimmatusti. Minusta touhu ei vaikuttanut kovinkaan kummoiselta. Olin varma, että pystyisin itse samanlaiseen suoritukseen.” Myöhempien tapahtumien lomassa Johannes pääseekin vielä taitojaan testaamaan. Seurahuoneelle Johannes matkaa siksi, että hänen silloinen työnantajansa ruukinpatruuna Dahlstedt on määrännyt hänet tuomaan hotelliin välittömästi suuren summan käteistä rahaa tukkikauppoja varten. Aamulla patruuna löytyy vuoteestaan kurkku auki leikattuna ja rahat ovat tiessään. Tutkimukset siirtyvät pian itäuusmaalaiseen ruukkiin ja sen kartanoon. Paperiteollisuuden murros vapisuttaa pientä teollisuusyhteisöä, ja ruukin kuivaamon uunia käytetään varsin brutaalisti ruumiin hävittämiseen.

Murha Monrepoossa sijoittuu vuoteen 1871 ja Viipuriin Monrepoon kuuluisaan kartanoon ja sen puistoon. Matilda ja Johannes matkustavat höyrylaivalla Viipuriin Matildan ystävän Helene von Meyendorffin pyynnöstä. Rouva palkkaa Johanneksen estämään poikansa ja saksalaisen laulajattaren epätoivotun avioliiton. Laulajatar kuuluu epämääräiseen kiertelevään oopperaseurueeseen, joka on matkalla Pietariin. Laivamatkalla tapahtuu onnettomuus tai murha, kun seurueen johtaja putoaa myrskyssä yli laidan. Myös seurueen rahat katoavat. Koko joukko päätyy Monrepoon kartanoon pidättyvän Sophie von Nicolayn vieraiksi. Lisää murhia tapahtuu, ja tapahtumat huipentuvat kuuluisalla Ludwigsteinin hautasaarella. Selviää muuten myös, mitä alkuperäiselle kartanon puistossa sijainneelle Väinämöisen patsaalle tapahtui…




Kaksi viimeistä osaa, Kuolema Ylioppilastalolla ja Stenvallin tapaus, sijoittuvat vuodenvaihteen 1872–73 ympärille. Kuolema Ylioppilastalolla päättyy repliikkiin: ”Aleksis Stenvall on kuollut Tuusulassa! Kuulin se juuri Ylioppilastalolla!Stenvallin tapauksen alussa ollaankin sitten matkalla kirjailijan hautajaisiin. Ylioppilastalolla kuolee dosentti Westman Lönnrotin, Runebergin ja Snellmanin kunniaksi järjestettyjen juhlien tuoksinassa. Johannes herää krapulaisena juhlasalin taffelipianon alta irrallista tuolinjalkaa puristaen. Vieressä makaa Westman mustalla silkkisukalla kuristettuna. Valitettavasti moni ihminen on illalla todistanut Westmanin ja Johanneksen riitelyä, ja niinpä Johannes joutuu oitis epäiltynä kuulusteluihin. Poliisimestari Olander potee kotonaan kihtiä, joten virkaintoinen sijainen höykyttää Johannesta armotta. Karistaakseen murhaajan maineen harteiltaan Johannes koettaa selvittää, kuka Westmanin murhasi ja miksi. Nopeasti käy ilmi, että miehellä on ollut kosolti vihamiehiä. Mutta kuka heistä on ilotyttöjen pelkäämä Pukki? Tällä kertaa Matilda kirjaimellisesti pelastaa Johanneksen hengen ja paljastuu, kuinka surkeassa kunnossa onkaan yliopiston komea kirjasto.

Sarja päättyy Tuusulan maisemissa alkavaan Stenvallin tapaukseen, jossa Johannes saa lopulta venyneet lainopintonsa päätökseen ja jossa Amor ampuu useammankin nuolen. Ennen sitä kuitenkin on selvitettävä, kuka murhasi kauniin mutta tavoiltaan löyhän lesken, jonka luona Matilda ja Johannes yöpyivät hautajaisvierailullaan. Entä minne katosi hautajaisissa mukana ollut Matias Jussila, Johanneksen fennomaaniystävä? Miksi teatterinjohtaja Kaarlo Bergbom on suunniltaan kadotettuaan kävelykeppinsä? Murhan motiiviksi alkaa vähitellen paljastua kiristys, johon näyttää liittyvän Aleksis Kiven mystinen aikalaisnäytelmä. Mutta missä tuo kaivattu käsikirjoitus voi olla?






Kirjat edustavat ainakin pääpiirteissään arvoitusdekkariperinnettä. Rikolliset napataan pääosin päättelemällä, vaikka toimintaakaan ei puutu. Yleensä tarvitaan sekä Johanneksen että Matildan taitoja sekä onnea ja vielä lisäksi virkavallan suotuisaa apua, ennen kuin kaikki on onnellisesti ohi. Tarinat ovat lempeän huumorin sävyttämiä, ja vaikka rikokset ovatkin monesti häikäilemättömiä ja raakoja, ei veritöillä mässäillä.

Historiallisen mijöön ja tunnelman rakenteluun on panostettu mukavasti. Kaasuvaloin harvakseltaan keskusta-alueeltaan valaistu Helsinki avautuu moninaisine hajuineen lukijan eteen. Laitakaupunkien syrjäkujat ovat raavaille miehillekin vaarallisia kulkea, ainakin öisin. Venäläinen virkakoneisto komeine asuineen herättää välillä ärtymystä, välillä tervettä pelkoakin. Sanastossa vilahtelee mausteeksi hauskoja vanhoja sanoja, kuten viimeisessä osassa toisteltu liikkiö tai vaikkapa ridikyyli, jota mamsellit kuljettavat mukanaan esimerkiksi kutsuilla. Oikeita historiallisia henkilöitäkin tarinoissa vilahtelee siellä täällä, eniten mielestäni tosin viimeisessä eli Stenvallin tapauksessa.

Kirjatehtailua?

Luku-urakkani tätä juttua varten ollessa vielä vaiheessa ilmestyi Helsingin Sanomissa Lauantaiessee-paikalla toimittaja ja kirjailijanakin debytoineen Juhani Karilan kirjoitus, joka on raflaavasti otsikoitu: Kirjatehtaiden aika on nyt (HS 27.4.2013). Karila esittelee oikean kirjatehtailun isän, yhdysvaltalaisen James Pattersonin tuotantotavan eli Team Pattersonin, jossa kirjailija johtaa kokonaista kirjailijajoukkoa kurinalaisesti. Tuloksena on yli kymmenen julkaistua teosta vuosittain. Patterson on siis löytänyt jonkinlaisen rahantekoautomaatin, joka toimii ällistyttävän tehokkaasti ja luistavasti.

Patterson taitaa kuitenkin olla jonkinlainen ääri-ilmiö. Sen sijaan pareittain kirjoittaminen tuntuu olevan ajankohtainen ilmiö ainakin Ruotsissa. Kirjoitin itse syksyllä Dekkariseuran blogiin Ruotsin dekkariakatemian vuoden parhaan dekkarin valintaprosessista, jossa titteliä pääsee tavoittelemaan viisi ehdokasta. Ruotsalaisten dekkarien sarjassa kolme viidestä oli parityön tuloksena syntynyttä teosta. Kaikki varmasti muistavat tässä vaiheessa Karilankin mainitseman ruotsalaisduon Maj Sjöwall ja Per Wahlöö, joiden yhteisura alkoi jo vuonna 1965. (Yhtään heidän yhteiskunnallista dekkariaan en muuten ole lukenut loppuun, tunnustettakoon.)

Myös Suomessa ollaan nyt kunnostautumassa ryhmä- ja parikirjoittamisessa. Karila mainitsee esimerkkeinä hiljattain paljastetun uutisen Hannu Raittilan ja Leena Landerin yhteisdekkarista, jonka Crime Time julkaisee. Jarkko Sipilä taas on ryhtynyt yhteistyöhön yhdysvaltalaisen Scott Stevensonin kanssa, ja  Tammi ehti jo julkaista kevättalvella jännärin Kadonnut, jonka kirjoittajanimen J. K. Johansson taakse kuulemma kätkeytyy useampikin ammattikirjoittajaa.

Karila toteaa esseensä lopuksi, että yhteiskirjoittaminen tuntuu sopivan parhaiten juuri genrekirjoittamiseen. Kirsti Manninen ja Jouko Raivio näyttäisivät olleen aikaansa edellä ryhtyessään jo 1990-luvun koittaessa tuottamaan dekkarisarjaa tällä menetelmällä.

Kirsti Manninen ja Jouko Raivio työparina

Kirjailija ja tutkija Kirsti Manninen on ollut hyvin tuottelias ja monipuolinen kirjoittaja pitkään jatkuneen ja edelleen hyvässä vauhdissa olevan uransa aikana. Osan teoksistaan hän on julkaissut kirjailijanimellä Enni Mustonen. Perusteellinen teosluettelo löytyy vaikkapa Otavan sivuilta. Seuraava romaani Paimentyttö ilmestyy tänä keväänä.

Toimittaja ja tutkija Jouko Raivion uran varrelta kannattaa mainita ainakin Jerry Cotton -sarjan tuotantosäännöistä kirjoitettu väitöskirja sekä 42 kirjoitettua Jerry Cotton -tarinaa. 2000-luvulla Raiviolta on ilmestynyt kolmiosainen sairaalamiljööseen sijoittuva dekkarisarja.

Rohkenin tätä kirjoitustani varten häiritä Kirsti Mannista, joka ystävällisesti vastasikin esittämiini dekkarisarjaan ja sen syntyyn liittyviin kysymyksiin.

Miten idea yhdessä kirjoitetuista historiallisista dekkareista sai alkunsa?

Tapasimme Raivion kanssa eräässä viihdekirjallisuutta käsittelevässä seminaarissa ja kahvipöytäkeskustelussa kävi ilmi, että meitä kumpaakin kiinnosti ajatus historiallisen dekkarin kirjoittamisesta - Jerry Cotton -kirjailijana ja -tutkijana hän hallitsi dekkari- ja toimintakonventiot, minä taas historiantutkijana olin perillä epookista. Niin päätimme kokeilla yhteistyötä kahden kirjoittajan taktiikalla. Suunnittelimme juonen hyvin yksityiskohtaisesti yhdessä ja teimme myös yhdessä taustatyötä - pitkät sessiot sen ajan sanomalehtimikrofilmien parissa vahvistivat myös kummankin kykyä kirjoittaa vanhahtavaan tapaan.”

Miten kahden ihmisen kirjoittamisrutiinit onnistuttiin sovittamaan yhteen?

Mehän tietysti kirjoitimme jo tietokoneella, joten teksti siirtyi sähköpostina sujuvasti koneelta toiselle. Yhdessä luodun rungon mukaan kirjoitimme luvut kerrallaan siten että Jouko kirjoitti Johanneksen, minä Matildan luvut, mutta ennen oman lukunsa aloittamista toinen aina muokkasi toisen tekstiä. Minun tekstini lyhenivät, kun Jouko karsi kuvauksia ja adjektiiveja, hänen tekstinsä pitenivät, kun lisäsin niihin historian havinaa, makuja ja tuoksuja.

Tiedusteluuni kaksin kirjoittamisen tehokkuudesta tai nopeudesta verrattuna yksin työskentelyyn Manninen vastasi hieman väistäen: Teimme kirjat yleensä kesälomalla - kahdestaan kirjoittaminen on ainakin hauskempaa kuin yksin puurtaminen :-) Työtapaa voi suositella, jos kumpikin kirjoittaja on valmis joustamaan oman tekstinsä pyhyydestä. Meille kummallekin tämä oli sekä hauska että opettavainen projekti.”

Millaisen vastaanoton kirjat aikanaan saivat? Onko ollut puhetta esimerkiksi pokkaripainoksesta?

”Kirjat saivat erinomaisen hyvän vastaanoton. Pokkaripainoksista ei ole ollut puhetta, mutta Joukohan on julkaissut jännitysromaaneja omallakin nimellään.”
Miksi sarja aikanaan loppui?

”Totesimme itse, että amatöörietsivien jatkuva päätyminen rikosten keskelle alkaa tuottaa uskottavuusongelmia. Stenvallin tapaus oli paras ja hauskin dekkarimme. Siihen oli hyvä lopettaa, kun kummallakin oli sitä paitsi vireillä paljon muutakin kirjoittamista.”

***
Punavuoren keisarinna. Salapoliisiseikkailu 1860-luvun Helsingissä. Otava, 1990
Jumalan ruoska. Salapoliisiseikkailu suurten nälkävuosien ajoilta. Otava, 1991
Ruumisvaunut Bulevardilla. Salapoliisiseikkailu vuoden 1869 Suomessa. Otava, 1992
Murha Monrepoossa. Salapoliisiseikkailu Viipurissa heinäkuussa 1871. Otava, 1993
Kuolema ylioppilastalolla. Salapoliisiseikkailu Helsingissä syystalvella 1872. Otava, 1994
Stenvallin tapaus. Salapoliisiseikkailu vuoden 1873 Helsingissä. Otava, 1995    


Ovatko Mannisen ja Raivion dekkarit Sinulle tuttuja? Mitä muita historiallisia dekkareita suosittelisit? 

P.S: Poikkeuksellisesti julkaisen jutun samanaikaisesti myös Dekkariseuran blogissa.

18 kommenttia:

  1. Pitkä teksti :)
    Olen sarjaa lukenut, mutta tuo Jumalan ruoska on kai jäänyt minula välistä (enkä muutenkaan lukenut järjestyksessä, aloitin muistaakseni Kuolemasta ylioppilastalolla). Ja hauskojahan nämä olivat, niin henkilöiden kuin ajankuvankin puolesta, mutta tarpeeksi realistisen tuntuisia (murhat olivat murhia, eivät triviaaleja pulmapaloja).
    Mutta joo, olihan noiden amatöörietsivien motivoiminen ja mukaansaattaminen pitemmän päälle realismia venyttävää, muistaakseni useammassakin kirjassa meni niin että Johannes oli aluksi pääepäilty ja sitten piti selvitellä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä vain. Johanneksella on selvästi taipumusta joutua hankaluuksiin, mutta onneksi Matilda on riittävän kylmäpäinen pelastamaan serkkunsa virkaintoisten ja hieman tyhmienkin poliisien kynsistä.

      Poista
  2. Hyvä juttu Kirsi! Herätit mielenkiintoni tähän sarjaan ja katselin heti löytyisikö kirjoja kotikirjastostani. Onneksi se on kimpassa ja muista kirjastoista löytyy. Ei tule nyt yhtään mieleen historiallista dekkaria, jonka olisin lukenut, mutta tässä olisi aivan mahtavaa kesälomalukemista! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä vain, kesälukemiseksi sopii mainiosti, sillä ei ole liian raskasta. Miksiköhän näistä ei ole otettu pokkaripainosta, sitä kummastelen.

      Poista
  3. Näitä en olekaan lukenut, mutta kuulostavat sen verran mielenkiintoisilta että pitää hankkia käsiini. Nyt viimeiseksi luin kieltolain aikaan sijoittuvan Yönpunaisen höyhenen ja tietysti nuo englantilaiset Shardlake ja Giordano Bruno sarjat ovat myös hyviä ja kuvaavat elävästi Tudorien aikaa.
    Blogistani löytyy sinulle myös haaste, jos ehdit vastailemaan :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Giordano Bruno on minulle outo, pitääpä tutustua.

      Kiitos, käyn kurkkailemassa :)

      Poista
  4. Hieno plokkaus ja kirjoittajilta mainiota yhteistyötä. En ole lukenut kummankaan kirjoittajan dekkareita. Tälle vuodelle Mannisen kiintiö on täysi. Kellari oli todella hyvä historiallinen dekkari...

    VastaaPoista
  5. Nuo kansikuvat ovat jotenkin tosi tyypillistä 90-luvun kirjagrafiikkaa minun mielestä. Nostalginen olo tuli. Piirroskansia saisi kyllä nykyäänkin teettää enemmän!

    En ole varma olenko näitä kaikkia lukenut, mutta useamman kirjan kuitenkin. Muistelen tykänneeni. Minunkin mielestäni näistä voisi huoletta ottaa uusintapainoksen, luulisi historiallisen Helsinki-dekkarin kelpaavan lukijoille.

    VastaaPoista
  6. Timo Saarto: Vaitelias poika.

    VastaaPoista
  7. Hieno ja perusteellinen kirjoitus, Kirsi! Olen lukenut näistä vain Kuoleman ylioppilastalolla, eikä se innostanut minua tarttumaan muihin sarjan kirjoihin. Heinon Kellarista pidin enemmän.

    VastaaPoista
  8. Wow, mikä postaus! Minulle tässä tuli paljon uutta tietoa ja uusia nimiä. Häveten taas tunnustan, etten ollut aiemmin kuullut Mannisesta ja Raiviosta saati tuosta kirjasarjasta. Pidän historiallisista romaaneista ja luonnollisesti Suomeen sijoittuvat historialliset tarinat kiinnostavat erityisesti (toki muutkin).

    Mainitsemasi ja kuvaamasi dekkarisarja on kyllä ehdottomasti saatava lukuun. Tai ainakin on saatava lukea tuo ensimmäinen osa kokeeksi . Tykkään muuten noista kansista, jännän mystisiä. Etenkin Murha Monrepoossa miellyttää silmääni yli muiden. Näitä täytynee metsästää divareista, sillä painokset vissiin on loppuunmyyty.

    VastaaPoista
  9. Luin tämän sarjan - tai ainakin suurimman osan siitä - vuosia sitten ja pidin kyllä kovasti. Pitäisi ehkä lukea uudestaan, varsinkin tuo Jumalan ruoska, nyt kun olen lukenut Ollikaisen Nälkävuoden.

    Olen lukenut muutaman Peter Elliksen (Ellis) 1130-luvun Englantiin sijoittuvan dekkarin, jossa luostarin munkki ratkoo murhamysteereitä. Pidin kyllä.

    VastaaPoista
  10. Kiitos bloggauksesta, siitä onkin jo tovi, kun nuo kirjat luin (tuoreeltaan). Ne voisikin seuraavaksi lukea; saavutettavuus hyvä, kun tuossa hyllyssä jököttävät :)
    Ellis Petersin veli Cadfael -kirjat tulivat minunkin mieleeni. Ruusun nimen voi lukea dekkarina. Lindsey Davisin Marcus Didius Falco -dekkarit ovat mainioita (in English, en ole suomennoksiin törmännyt).

    VastaaPoista
  11. Mulla ei ole kuin elokuvallista referenssiä tarjolla, mutta Gosford Park on todella oivallinen. Kiitos sarjan esittelystä, never-heard ja täysin syyttä.

    VastaaPoista
  12. Kiitos tästä esittelystä, Kirsi. Kirjasarjan keskimmäiset osat ovat vaanineet minua jo pitkään kirjastossa. Nyt tämän postauksen ansiosta aloitin kesälomani sarjan ensimmäisellä osalla - joka piti tosin tilata naapurikunnan kirjastosta. Punavuoren keisarinna lunasti lupauksensa, siinä oli jännitystä, uskottavaa ajankuvausta ja jopa huumoria. Aikoinaan nämä menivät minulta jostain syystä kokonaan ohi, ehkä juuri noiden herkkäsävytteisten kansien takia: Hannu Tainan kannet "Enni Mustosen" kanssa veivät ajatukseni varmaankin aikoinaan viihteen polulle. Pokkaripainoksia otetaan heppoisemmistäkin kirjoista, joten tällekin sarjalle soisi uuden elämän (uusin kansin...) Kiitos myös tuosta Kirsti Mannisen haastattelusta. Kiitos myös koko blogista, se on monipuolinen, asiallinen ja tyylikäs!

    Lukunopeuttasi ihailen - ellei sitten riittävien yöuniesi määrä ole ministeritasoa, monelle tuntuu kolme tuntia riittävän. Saisiko joskus postauksen lukunopeuden kehittämisestä?

    t. Miina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Miina, kauniista sanoistasi! Tosi mukavaa, että löysit uudelleen nämä dekkarit, nehän ovat vallan mainioita.

      Lukunopeuteni ihan konkreettisesti on häpeällisen hidas. Olen joskus mittaillut, että tekstistä riippuen luen 30-50 sivua tunnissa. Monet lukevat ainakin tuplanopeudella. Monen kirjan kuukausivauhti johtuu lähinnä siitä, että lukeminen on tärkein harrastukseni ja se menee aika monesta muusta asiasta elämässäni ohi. Lisäksi keskeneräisiä kirjoja pitää olla aina käden ulottuvilla :)

      Aurinkoista ja kirjaisaa kesää Sinulle ja muille lukijoilleni!

      Poista
  13. Kiitos, olipa hieno lukuvinkki, mulle aivan uusi sarja! Historia- ja Helsinki-hulluna kiinnostaa todella.

    VastaaPoista