Tiina Martikainen: Ruuti

 

Dekkaristi Tiina Martikainen on aloittanut uuden sarjan teoksella Ruuti. Edellisestä sarjasta tutut sammattilainen poliisi Hanna Vainio ja hänen työparinsa poliisikoira Riina ovat muuttaneet Turkuun. Hannan paikan niin kotitalossa kuin Lohjan poliisiasemallakin on ottanut Hannan tytär Mira Tulenheimo. Mira on koeajalla rikosylikonstaapelin virassa ja toimii myös poliisikoiraohjaajana. Hänen ohjattavansa on saksanpaimenkoira Ruuti.

Voisi siis puhua eräänlaisesta spin off -tyyppisestä ratkaisusta. Hannasta kertovien dekkareiden lukeminen ei ole millään tavoin tarpeen ennen Ruutiin tarttumista, mutta se voi houkutella lukijan niidenkin pariin. Ihan toimiva konsepti minusta.

Sammatin Myllykylän entiseen kouluun on asettunut rescue-koiria maahan tuova ja uusiin koteihin välittävä yhdistys, joka toimii pääasiassa lahjoitusvaroin ja vapaaehtoisvoimin. Ruutin tapahtumat alkavat, kun Lohjan poliisille tulee tieto, että yhdistyksen puheenjohtaja on löydetty kuolleena koulun tiloista. Mira ja Ruuti saapuvat tapahtumapaikalle ensimmäisten joukossa, ja Mira alkaa heti ruumiin nähtyään epäillä rikosta. Epäily osoittautuu pian oikeaksi.

Henkirikos pienellä uinuvalla paikkakunnalla nostattaa pintaan monenlaista kuhinaa. Taholla jos toisella tuntuu olevan salattavaa. Rikostutkinnan edetessä Mira ryhmineen tulee sohaisseeksi useaan arkaan paikkaan niin perhe- ja parisuhteissa kuin liiketoimissakin. Kuinka moni esitetyistä alibeista on lopulta vedenpitävä? Millaisia motiiveja tinkimättömänä eläintenystävänä ja mukavana miehenä pidetyn puheenjohtajan surmaamiseen löytyy? Onko yhdistyksenkään toiminnassa kaikki ollut sitä, miltä päältä katsoen näyttää ja pitäisi?

Mira on nuori sinkkunainen edelleen hyvin miehiseksi mielletyssä ammatissa. Lohjan poliisin rikostutkintaryhmässäkin työskentelee lähinnä miehiä, eikä Mirakaan säästy asetelman nurjilta puolilta. Koeaika lähestyy loppuaan, ja Mira on epävarma työsuhteen jatkosta. Onko hän osoittanut riittävää osaamista ja aktiivisuutta? Kun hänet asetetaan johtamaan Sammatin tapauksen tutkintaa, hän kohtaa alaistensa taholta myös avointa vastarintaa. Moni tuntuu haikailevan Miran äidin Hannan perään, tämä kun oli jämäkkä ja osaava poliisi. Samalla annetaan ymmärtää, että Mira ei sitä ole. Ryhmän uusin tulokas taas heittäytyy turhankin tuttavalliseksi, eikä Mira tunne oloaan mukavaksi.

Kustantamo kehaisee, että ”Ruuti kuvaa uskottavasti nykyaikaista rikostutkintaa.” Näin onkin, mutta se on samalla teoksen hienoinen heikkous, koska nykyaikainen rikostutkinta ei kaikilta osin ole kovin vetävää luettavaa. Poliisityö on pääosin hidastempoista asioiden selvittelyä, ihmisten loputonta jututtamista ja toisiaan seuraavia palavereja. Kuinka paljon tätä on tarpeen tai edes mahdollista tuoda dekkariin, on varmasti monen muunkin realistista poliisidekkaria kirjoittavan päänvaiva kuin Martikaisen.

Ruuti on todellinen täsmädekkari kaikille koirien ystäville. Martikainen kuljettaa Ruutia mukana tarinassa huolella. Poliisikoiraohjaajan työn kuvaus on myös mukavasti esillä. Koska tutkittava rikoskin liittyy koiriin, on koiratietoutta tarjolla ainakin riittävästi! Rescue-koirien ja pentutehtaiden kautta päädytään pohdiskelemaan monenlaisia moraalisia ja eettisiä kysymyksiä. Onko oikein tuoda pahastikin traumatisoituneita eläimiä Suomeen? Mikä niiden kohtalo täällä on? Miksi poliisia tuntuvat eläinsuojelurikokset kiinnostavan niin vähän?

Miljöökuvaus on tehty pieteetillä, ja uskon muidenkin kuin lohjalaisten nauttivan Lohjanjärven ympärille sijoittuvan tarinan seurailusta. Itselle tietysti tuli mukavana bonuksena vaikkapa omassa suosikkikahvilassani käynti. Kannattaa laittaa vinkki mieleen, jos olet Lohjalle päin tulossa käymään!

Tiina Martikainen: Ruuti
Otava 2023. 366 s.
Äänikirjan lukija Armi Toivanen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Hanna Vainio -sarja

Kasvot pinnan alla
Jäätyneet kasvot
Surmanpolku
Pahan kintereillä

Leonard Merrick: Naisetsivä n:o 3 – Miriam Lea ratkaisee

 

Kirjailija Leonard Merrick (1864–1939) on vaipunut lähinnä unholaan, vaikka oli omana aikanaan laajalti arvostettu Iso-Britanniassa ja melkoisen tuottelias ja monipuolinen tekijä. Hänen ensimmäinen julkaistu romaaninsa oli pieni ja napakka salapoliisiromaani Mr Bazalgette's Agent (1888), joka sekin on ollut lähinnä unohduksissa. Jostain syystä kirjailija itse tuhosi suurimman osan esikoisteoksensa ensimmäisestä painoksesta, ja British Library otti siitä uusintapainoksen vasta vuonna 2013.

Merrickin esikoisromaani on nyt saatavana myös suomeksi Pekka Masosen suomentamana. Kyseessä on dekkarikirjallisuuden historian kannalta oivallinen kulttuuriteko jo itsessään. Masonen on lisäksi kirjoittanut pienoisromaaniin laajan esipuheen sekä varustanut itse tekstin runsailla selityksillä, jotka on lukijaystävällisesti sijoitettu varsinaisen kaunokirjallisen tekstin perään. Todellinen herkkupala siis asiaan vihkiytyneille!

Esipuheessaan Masonen kertoo, miksi on antanut suomennetulle teokselle nimeksi Naisetsivä n:o 3 – Miriam Lea ratkaisee. Se on hänen mielestään paljon informatiivisempi kuin alkuperäinen nimi. Se toki pitää paikkaansa, mutta on makukysymys, onko valinta nytkään mennyt ihan nappiin. Masosen mukaan Miriam Lea on ainakin brittiläisen dekkarikirjallisuuden historiassa vasta kolmas nimeltä mainittu naispuolinen salapoliisi, mutta miten tämä perustelee kirjan nimen, jää ainakin minulle avoimeksi. Mutta totta on alkuperäinenkin otsikko, sillä teoksen alkusivuilla työttömäksi jäänyt ja jo epätoivoon vaipuva Miriam onnistuu pestautumaan yksityisetsivä Bazalgetten palvelukseen.

Tapahtumat sijoittuvat 1880-luvun loppuun ja lähtevät siis liikkeelle Lontoosta, missä entinen näyttelijä ja kotiopettaja Miriam Lea etsii epätoivoisesti kunniallista keinoa ansaita elantonsa. Sattuman oikusta hänet pestataan yksityisetsiväksi ja lähetetään heti ensi töikseen etsimään peliriippuvaista miestä, joka on kavaltanut työpaikastaan pankista huomattavan rahasumman ja kadonnut jonnekin. Miriamin ja hänen palvelijakseen pestatulla toisella etsivällä on tehtävänään jäljittää Jasper Vining mistä maailmankolkasta tahansa ja hankkia todisteet hänen henkilöydestään pidätystä varten.

Tehtävä vaikuttaa epätoivoiselta, mutta naiset lähtevät matkaan riittoisan matkakassan turvin. Nopeatempoinen tarina kuljettaa Miriamin aina Etelä-Afrikkaan timanttikaivoksille asti. Kohde on hänen tähtäimessään, mutta miten saada asia hoidettua kunnialla loppuun? Asiaa ei suinkaan helpota, että yhteydenpito Lontooseen on melkoisen hidasta ja vaivalloista lennättimestä ja sähkeistä huolimatta. Ohjeiden saaminen ei siis sujunut todellakaan tuosta vain!

Pienoisdekkari on kirjoitettu päiväkirjamuotoon, mikä toimiikin erinomaisesti. Miriam kuvailee tapahtumia hauskasti, eloisasti ja vauhdikkaasti. Kun naiset ovat yhyttäneet epäillyn, onkin vaikein osuus vasta edessä. Miten voittaa ovelan rikollisen luottamus? Naiselliset avut tulevat todella tarpeeseen, mutta onneksi Miriamilla on hyvän ulkomuodon ja moitteettomien tapojen lisäksi terävät hoksottimet. Vain kokemusta varsinaisesta etsivän työstä puuttuu.

Masonen toteaa esipuheessaan, että kaikki eivät välttämättä pidä Naisetsivä n:o 3 – Miriam Lea ratkaisee -teosta dekkarina, koska se alkaa jossain vaiheessa liukua toisen genren puolelle. Olen Masosen kanssa kuitenkin samaa mieltä, että kyseessä on nimenomaan dekkari tai jännitysromaani, jossa on varsin näppärä juoni. Lisäksi naispäähenkilö tuo teokseen vielä lisää kiinnostavuutta, samoin mainio ajankuva. Pienen ja napakan teoksen lukaisee nopeasti, ja loppuun päästyään huomaa tulleensa oivallisesti viihdytetyksi. Mieleen jää lisäksi muutamakin ajattelemisen arvoinen huomio esimerkiksi tasa-arvosta.

Leonard Merrick: Naisetsivä n:o 3 – Miriam Lea ratkaisee (Mr Bazalgette's Agent)
Suom. Pekka Masonen.
Mala fide 2023. 122 s.

Lainattu kirjastosta. 

Anu Patrakka: Arvoton

 

Anu Patrakan Rui Santos -dekkarisarjan kuudes osa Katumuksen kallio (Into, 2022) oli Vuoden johtolanka -palkinnon lyhytlistalla, mutta vielä tällä kertaa ei Johtolanka Patrakalle napsahtanut. Olen pitänyt kyllä silmällä Patrakan Portugalin Portoon ja lähiseuduille sijoittuvaa dekkarisarjaa, mutta en ole ainuttakaan Rui Santos -dekkaria vielä lukenut.

Patrakka on jo vuosia asunut Portugalissa päätettyään jättää suomalaisen liike-elämän oravanpyörän taakseen ja ryhtyvänsä kirjailijaksi. Wikipedia tietää kertoa, että Patrakalla on portugalilainen puoliso, joka hoitaa vanhaa sukutilaa Porton kaupungin lähellä.

Päätin paikata aukon sivistyksessäni ja lukea Anu Patrakan dekkarin, kun sain hänen uuden dekkarisarjansa aloitusosasta Arvoton kustantajalta ennakkokappaleen. Kyse on jälleen poliisidekkarisarjasta. Päähenkilö on Porton poliisin henkirikosyksikköön tiiminvetäjäksi juuri palkattu Nelson Monteiro. Viisikymppisellä Monteirolla on takanaan työura Lissabonin huumepoliisina, avioero ja kaksi aikuista lasta. Portoon hän on hakenut voidakseen olla lähellä poikaansa, joka asuu äitinsä luona, sekä voidakseen auttaa ikääntyvää isäänsä.

Sopeutuminen uuteen tiimiin ei ole aivan helppoa. Esihenkilötehtävää on hakenut myös Monteiron alainen Ana Torres, varakkaan teollisuussuvun perijä. Ryhmän nuorin jäsen Kiame Pinheiro on lojaali Analle, vaikka ei halua vaikeuksia Monteironkaan kanssa. Työpaikan tunnelma on vähintäänkin nihkeä, eikä Monteiro ole kovin taitava tunnelman nostattamisessa. Säilyttääkseen auktoriteettinsa hän haluaa kiivaasti näyttää pätevyytensä niin esihenkilöilleen kuin alaisilleenkin.

Paikka näyttöihin aukeaakin pikaisesti, sillä heti Monteiron ensimmäisinä työpäivinä paljastuu kammottava rikos. Rannalla sijaitsevalta roskalavalta löytyy irti leikattu ihmisen pää. Se on ilmiselvästi kuulunut miehelle, jonka etniset juuret lienevät jossakin Aasiassa Intian suunnalla. Muita ruumiinosia ei ilmaannu, joten uhrin henkilöyden selvittäminen osoittautuu todella suuritöiseksi urakaksi.

Lukijalla on pahat aavistukset, että uhri saattaisi olla Aran, bangladeshilainen nuorukainen, johon suomalainen Emilia tutustuu sunnuntaisella rantakävelyllään. Nelikymppinen Emilia on muuttanut Portoon tekemään etätöitä, koska on kaivannut tasapaksuun elämäänsä jotain muutosta. Lyhyt keskustelutuokio Aranin kanssa paljastaa karusti, miten erilaisista lähtökohdista he ovat saapuneet Portugaliin tekemään töitä. Aasialaiset siirtotyöläiset ovat miltei avoimen riiston kohteena, kun taas suomalaisnainen voi vapaasti valita, suostuuko kotimaataan kehnompiin työehtoihin saadakseen paremman ilmaston suomat edut.

Poliisi tuntuu etsivän neulaa heinäsuovasta, mutta Monteiro ryhmineen ei niin vain luovuta. Jokaiseen oljenkorteen tartutaan vimmalla. Sitten suomalaisyritys tekee katoamisilmoituksen kadonneesta naistyöntekijästään. Jäljet alkavat vähitellen lämmetä, mutta ehtiikö poliisi ajoissa? Löytyykö paloittelusurmaajan jäljiltä vielä lisää uhreja?

Tunnustan, että odotin ehkä hieman kepeämpää tai aurinkoisempaa dekkaria kuin Arvoton on*. Patrakka ei tosiaankaan ole säästellyt yhteiskunnallisia näkökulmia. Ilmiselvää on siirtotyöläisten epäoikeudenmukainen riisto, jonka varassa tuotetaan edullinen ruoka eurooppalaisten pöytiin. Jokainen maahan tullut siirtotyöläinen on tarpeen tullen vaivattomasti korvattavissa toisella yhtä ahkeralla ja vaatimattomiin oloihin tyytyvällä työntekijällä.

Orjuuteen vertautuva ihmiskauppakuvio ei ole suinkaan ainoa epäkohta, jota Patrakka sohaisee. Esiin tulevat ainakin portugalilaisen työelämän räikeä eriarvoisuus, ympäristön ja luonnon tuhoutuminen tehomaatalouden ja rakentamisen takia, sosiaaliturvan olemattomuus, erilaisten etuuksien väärinkäyttö, vanhustenhoidon epäkohdat ja maaseudun autioituminen. Myönnän, että Arvottoman luettuani en ihan hirmuisen innokkaasti ole lähdössä Portugalin-matkalle! Sen verran ankea kuva tästä Euroopan lounaiskolkasta dekkarissa piirtyy.

Nelson Monteiro ei anna alkuvaiheessa itsestään kovinkaan sympaattista kuvaa, mutta vähitellen häneen alkaa ainakin tottua ja lopulta tuntea jonkinlaista myötätuntoakin. Monteiron pieni mutta tehokas tiimi on ihan mielenkiintoisista henkilöistä koottu. Heidän kauttaan päästään helposti kurkistamaan Portugalia ja portugalilaista työelämää sekä arkea monesta näkökulmasta. Monteiro edustaa perinteistä miesnäkökulmaa, mutta ei ole onneksi kaikkein mahdottomin jäärä. Kyllä tämän joukon tapaa ihan mielellään uudelleenkin.

Miljöö- ja henkilökuvaus ovat siis kuosissa, eikä juonenkuljetuksessakaan ole moitittavaa. Poliisi rämpii alkuun tuskastuttavan hitaasti mahdottomalta tuntuvan tehtävänsä kanssa, mutta lukijan ei tarvitse tyytyä vain siihen, mitä poliisi tietää. Näkökulmavaihdoksilla seurataan tapahtumia mukavan monipuolisesti, ja Patrakka myös johtaa lukijaa ovelasti harhaan useassa kohtaa. Kaikki ei ole ihan sitä, miltä ensin näyttää.

Anu Patrakka: Arvoton
Otava 2023. 311 s.

Ennakkokappale.

* Selvennetään nyt vielä, että vaikka odotin kepeämpää, astetta tummempi ote ei ollut suinkaan pettymys!

Marja Aarnipuro: Luolamiehen mysteeri

 

Marja Aarnipuron Kaarina Riikonen ratkaisee -dekkarisarjassa on nyt kuusi osaa, kun uutukainen Luolamiehen mysteeri ilmestyi alkuvuodesta. En ole ennen Luolamiehen mysteeriä tullut lukeneeksi ainuttakaan sarjan dekkaria, vaikka olen sitä kyllä pitänyt silmällä ja kustantamo on ilahduttanut minua ainakin muutamalla arvostelukappaleella vuosien varrella.

Voin paljastaa tässä syynkin tarttumattomuuteeni. Sain nimittäin Maakellarin arvoituksen käsiini siinä vaiheessa, kun olin vielä toipumassa kaksivuotisesta Johtolanka-palkintoraadin jäsenyydestäni. Tilanne ei ollut kovin suotuisa, voin sen näin jälkikäteen tunnustaa. Olin saanut yliannostuksen kotimaisista dekkareista. Jos uusi dekkari ei tuolloin osannut myydä itseään minulle kolmen ensimmäisen sivun aikana, se palasi armotta hyllyyn. Näin kävi paitsi Maakellarin arvoitukselle, myös muun muassa Marko Kilven Undertaker-sarjan aloitusosalle Kuolemantuomio.  

Sarjan kyytiin hyppääminen onnistui mielestäni vallan mainiosti tästä kuudennestakin osasta. Sen perusteella Aarnipuro kirjoittaa leppoisahkoa ja suoraviivaista dekkaria, jossa alussa on tapahtunut rikos, jota sitten selvittelevät niin Viikko-lehden toimittaja Kaarina Riikonen kuin Helsingin poliisitkin komean ja sympaattisen komisario Anton Koivusen johdolla.

Rikostutkinnan lomassa on runsaasti Kaarinan arjen kuvailua. Viisikymppinen Kaarina on naimisissa rakennusalalla työskentelevän Jarin kanssa ja pariskunnalla on kaksi aikuisuuden kynnyksellä keikkuvaa lasta sekä kaksi pientä koiraa. Kaarina on hiljattain sairastanut rintasyövän, mutta on nyt palannut töihin Viikko-lehteen. Media-alaan siis kurkistetaan sisältä päin. Meno lehdessä vaikuttaa melko hurjalta, eikä nykyteknologiaa lähinnä vastustanut Kaarina oikein tunne oloaan mukavaksi. Uusi esihenkilö on varsinainen lohikäärme.

Kaarinalla on kuitenkin oivallinen uutisnenä, hyvä työtiimi ja ennen kaikkea loistavat verkostot. Niistä on Luolamiehen mysteerissäkin moneen otteeseen arvaamatonta hyötyä. Vinkin Vartiokylän Linnavuoren luolasta kuoliaaksi ammutusta miehestä Kaarina saa omalta kampaajaltaan. Tämän alakouluikäinen poika on kaverinsa kanssa vahingossa löytynyt ruumiin, ja nyt äiti pyytää Kaarinalta vinkkiä, kenen puoleen kääntyä pojan psyyken suojaamiseksi. Kaarina neuvoo ystäväänsä mutta hälyttää myös työkaverinsa oitis juttukeikalle. Heillä on skuuppi!

Poliisilla on hyvin vähän mihin tarttua. Miksi vähän epämääräinen rakennusyrittäjä on ammuttu syrjäisessä luolassa? Johtolankoja on tuskastuttavan vähän, mutta sitkeän perustyön tuloksena aina jotain pientä löytyy. Lisäapua tulee tapauksen kimpussa häärivältä Kaarinaltakin, vaikka lohikäärme ei sitä hänelle annakaan. Sen sijaan Kaarina joutuu tekemään juttua tyhjäpäiseltä vaikuttavasta somejulkkiksesta. Mutta kuinka ollakaan, sekin tehtävä on lopulta ihan hyödyllinen rikosjutun kannalta.

Aarnipuro ei mässäile verellä ja suolenpätkillä. Uhri on tapettu, mutta itse tappoa ei kuvata eikä sen fyysisiä seurauksiakaan kuin aivan ylimalkaisesti. Arvoitusta ratkotaan ihmisiä jututtamalla ja yksityiskohtia yhdistelemällä. Tämä ja runsaan muun arjen kuvauksen perusteella kyseessä on siis leppoisa cozy mystery -tyyppinen dekkari. Kyse ei ole jännityksestä, vaan viihdyttävästä tarinasta.

Annan pisteitä myöhäiskeski-ikäisistä päähenkilöistä. Kaarina on vähän päälle viisikymppinen, Anton Koivunen mielestäni noin kuusikymppinen. Nuorempaakin väkeä on tietysti mukana, mutta Kaarina ja Anton ovat keskeisimmät. Heillä on kummallakin tahollaan kukoistava parisuhde, johon kuuluu myös kuumottavaa seksiä. Anton on ollut piintynyt poikamies, mutta nyt hän on löytänyt rinnalleen ihanan naisen. Romantiikkaa on siis ilmassa, samoin ripaus erotiikkaa. Juuri sopivasti, sanoisin.

Marja Aarnipuro: Luolamiehen mysteeri
CrimeTime 2023. 349 s.
Äänikirjan lukija Erja Manto.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Kaarina Riikonen ratkaisee -sarja:
Maakellarin salaisuus
Ikäneidon testamentti
Syöpälääkärin kuolema
Ottopojan kohtalo
Surmamäen kirous
Luolamiehen mysteeri

Simone Buchholz: Hotel Cartagena

”Alkujaan tarkoitukseni oli suomentaa koko sarja järjestyksessä. Kun olin jo ostanut Revolverisydämen käännösoikeudet, lähestyi saksalaiskustantaja minua ja kysyi, olisiko mahdollista kääntää seuraavaksi sarjan kuudes osa. Kirjailijan kanssa oli näet sovittu aiempien osien uudelleenjulkaisusta editoituina laitoksina, ja mahdolliset käännökset haluttiin tehtävän aikanaan niiden pohjalta. Useimmissa muissa maissa käännökset on aloitettu vasta kuudennesta osasta.

Suostuin ehdotukseen, ja näin jälkikäteen ajateltuna päätös oli oikea. Krokotiiliyö on Simone Buchholzin läpimurtoteos ja palkittu Saksan dekkaripalkinnolla. Meriitit edesauttoivat, että kirja noteerattiin valtamedioissa, ja nuo positiiviset arviot olivat markkinoinnillisesti Huipulle todella tärkeitä. Niiden vaikutus on pitkälti varmistanut sen, että olen ylipäätään pystynyt jatkamaan sarjan julkaisua.”

Näin avautui Kustantamo Huipun takana uurastava kustantaja ja kääntäjä Anne Kilpi kustantamonsa Instagram-tilillä noin viikko sitten. Kyse on siis Saksan dekkarikuningatar Simone Buchholzin hampurilaissyyttäjä Chastity Rileystä kertovasta dekkarisarjasta, jossa on toistaiseksi ilmestynyt yhdeksän osaa, mutta johon ymmärtääkseni on vielä tulossa yksi osa jossain vaiheessa.

Kustantamo Huipun idea on suomentaa laadukasta saksankielistä kirjallisuutta. Meidän suomalaisten dekkarifanien onni on ollut, että dekkarit ovat myös Anne Kilven sydäntä lähellä. Hänen työnsä ansiosta Buchholzin ja Veit Heinichenin dekkareita on nyt luettavissa myös suomeksi.

Buchholzin Hamburg Noir -sarja tosin on paljon enemmänkin kuin ’vain’ dekkarisarja. Intohimoisena dekkarifanina ja genren tulisieluisena puolustajana vähän sattuu näin sanoa, mutta totuutta on paha lähteä kieltämään. Buchholzin kieli ja tyyli ovat hiotun niukkoja ja taloudellisia. Selittelyä tai kuvailua kirjoissa on äärimmäisen vähän, mutta silti tarinat ovat täysiä. Hampurin Sankt Pauli on loistava miljöö rosoisille, paikoin raaoille ja hurjillekin rikostarinoille.

Rosoinen on Buchholzin päähenkilö Chas Rileykin. Nelikymppinen nainen ei kumartele sen pahemmin pomojaan kuin yleisiä moraalisääntöjäkään. Sydän on välillä karrella, mutta sitä ei näytetä kenellekään. Kunnon kännit ovat paras lääke vaivaan kuin vaivaan. Chas saapastelee miesten sydänten yli buutseillaan juurikaan sivuilleen vilkuilematta. Parasta on notkua ystävien kanssa epäilyttävissä baareissa aamuyöhön, kun ensin on huudettu kurkut käheiksi paikallisessa futismatsissa. Kuka voisi olla pitämättä tällaisesta dekkarisankarittaresta?

Sarjan yhdeksäs osa Hotel Cartagena ilmestyi Saksassa vuonna 2019 ja suomeksi vuonna 2022. Kyse on panttivankidraamasta, jonka keskelle Chastity ja hänen lähimmät työtoverinsa ja ystävänsä vahingossa joutuvat. Joukko on juhlimassa syntymäpäiviä hampurilaisen hotellin kattokerroksessa sijaitsevassa baarissa, johon kesken kaiken hyökkää joukko aseistettuja miehiä. Chastitylla on muitakin ongelmia kuin terroristit, ja tilanne on todella täpärä monella tapaa.

Tämän rinnalla kulkee toinen tarina, joka alkaa 1980-luvulta. Yhdeksäntoistavuotias Henning saa tarpeekseen surkeasta elämästään Hampurissa ja pestautuu Etelä-Amerikkaan suuntaavaan laivaan. Uusi elämä Kolumbiassa alkaa mukavasti, mutta hyviä vuosia ei ehdi kertyä montakaan, ennen kuin Henning värvätään huumekartelliin. Hänen tehtävänsä on järjestää kartellille kontaktit Saksassa kokaiinin salakuljetusta ja kauppaa varten. Vähitellen lukijalle alkaa hahmottua, miten tarinat aikanaan yhdistyvät.

Juoni ei siis ole kovinkaan perinteinen dekkarijuoni, vaan pikemminkin se on lainattu trilleriltä. Vaikka Hotel Cartagenassakin on toimintaa itse asiassa aika paljonkin, se ei silti ole perinteinen trillerikään. Se on taiten kirjoitettu kaunokirjallinen romaani, jossa on mukana virkavaltaa ja rikollisia ja jossa tapahtuu koko joukko rikoksia.

Buchholz kuvaa Hampuria ja sen väheksyttyä satamanseutua sekä elämän kolhimia henkilöitään rakastavasti ja arvostaen, kuin kertoen hyvistä ystävistään. Suosittelen Hotel Cartagenaa ja koko sarjaa lämpimästi niin dekkarifaneille kuin niillekin lukijoille, jotka eivät yleensä dekkareihin tartu. Lukemisjärjestys on mielestäni vapaa.

Mutta millaista on suomentaa ja kustantaa saksankielistä kirjallisuutta? Ei kovin ruusuista ainakaan Anne Kilven mukaan. Lainaan tähän vielä hänen Instagram-julkaisunsa lopun:

”Vielä tuolloin elättelin toiveita, että voisin mahdollisesti jossain vaiheessa suomentaa myös väliosat. Tilanteet ovat sittemmin kuitenkin muuttuneet. Dekkareille on tällä hetkellä todella vaikea saada käännöstukea, ja tämä on yksi keskeinen syy, miksi Chas Riley -sarjan seuraava suomennos (ja samalla sarjan päätösosa) ei ilmesty vielä tänä vuonna vaan joskus myöhemmin - sen eteen ainakin parhaani teen.

Oma näkemykseni nykytiedoilla on se, että jos olisin jatkanut suomennoksia järjestyksessä, olisin jo joutunut luovuttamaan.

Olen suunnattoman iloinen Chas Riley -dekkareiden saamasta positiivisesta huomiosta ja ymmärrän puuttuvien osien aiheuttaman harmituksen täysin. Krokotiiliyön takaumat kuitenkin onneksi paikkaavat aukkoja, joita neljän osan väliin jäämisestä väistämättä jää. Krokotiiliyössä Simone Buchholzin kerronta on lisäksi hioutunut siihen timanttiseen terään, jolla hän on saanut lukuisat palkintonsa.”

Miten sitten voimme parhaiten osoittaa tukemme vaikkapa Kustantamo Huipulle, tuolle pikkiriikkiselle laatukustantamolle? Tietysti lukemalla, kuuntelemalla, ostamalla ja lainaamalla sen kustantamia teoksia. Sekä tietysti vinkkaamalla niistä kavereille!

Simone Buchholz: Hotel Cartagena (Hotel Cartagena)
Suom. Anne Kilpi.
Kustantamo Huippu 2022. 281 s.
Kansi Taina Värri.
Äänikirjan lukija Karoliina Niskanen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Suomennetut Chastity Riley -sarjan teokset:

Revolverisydän
Krokotiiliyö
Verikuu
Mexikoring
Hotel Cartagena

Pauli Jokinen: Selli 88

 

Saimme tutustua Helsingin poliisin ensimmäiseen punikkirikostutkijaan Arpia Haahtiin Pauli Jokisen esikoisdekkarissa Jääleinikin kuolema viime vuonna. Ihan oikea ja edelleen ratkaisematon rikos Helsingin Punavuoressa v. 1932 käynnistää Jääleinikin kuoleman tapahtumat, mutta lopulta ollaan paljon monimutkaisempien ja vaarallisten kuvioiden äärellä. Arpia saa työparikseen äkeän ja vitivalkoisen etsivä Nestor Frantsilan, eikä yhteistyö käynnisty täysin yskimättä. Pian miehet kuitenkin huomaavat toinen toisensa ammattilaisiksi.

Jokisen toinen Arpia Haahti -dekkari Selli 88 ei ole varsinaisesti saanut innoitustaan tosielämän rikoksesta, mutta faktatieto senkin idean ytimessä on. 1910-luvulla syntynyt jääkäriliike tavoitteli Suomen itsenäisyyttä tarvittaessa voimakeinoin, mikä tietysti huolestutti Venäjää. Niinpä jääkäreitä yritettiin valvoa, vakoilla ja vangita kaikin keinoin. Merkittävä osa jääkäreistä sai sotilaskoulutuksen Saksassa, mutta kiinni jääneet suljettiin Pietarin pahamaineiseen Špalernajan vankilaan ja heitä kutsuttiin kalterijääkäreiksi.

Selli 88:n tapahtumat sijoittuvat vuoden 1932 loppusyksyyn ja Helsinkiin. Arpia Haahdin yksityiselämässä ei ole kehumista. Miehen työpaineiden takia perhe on hajonnut ja vaimo muuttanut pariskunnan pojan kanssa vanhempiensa luokse Siuntioon. Tilanne tuntuu olevan lopullisessa umpikujassa, ja Arpia yrittää hukuttaa murheensa miekkailuharrastukseensa ja työntekoon.

Työtä onkin tarjolla, sillä Helsingissä rötöksistä ei ole pulaa, mutta poliisin resursseista kyllä on. Frantsila on ottanut epämääräisen pituisen virkavapaan, ja uusi esimies määrää Arpialle työpariksi nuoren poliisikokelaan eli oman siskontyttönsä Jenny Katteluksen. Kaunis, iloinen ja sanavalmis flappertyttömäinen Jenny on käynyt Suomenlinnan poliisiopiston, mutta se ei vielä takaa työpaikkaa poliisivoimissa, ainakaan naiselle.

Jenny pääseekin pian harjoittelussaan mukaan tositoimiin, sillä Talin laukkakilpailujen jälkeen Helsingin kaupunginvaltuutettu ja kultakauppias Verner Alander ilmoitetaan kadonneeksi. Arpia ja Jenny ehtivät tuskin kirjata Alanderin vaimolta miehen tuntomerkit ylös, kun tämä jo löytyy oman liikkeensä takahuoneesta raa’asti murhattuna.

Pian poliisit yhdistävät Alanderin murhan ainakin kahteen toiseen tapaukseen. Kaikilla murhatuilla miehillä on samanlaiset omituiset arvet leuassa ja rinnassa, rinnan arpea peittävä kalteritatuointi sekä kultasormus. Lukijalla tietää, mikä miehiä yhdistää, mutta poliisilla sen selvittelyyn menee melko pitkään.

Pakkaa sekoittavat vielä niin etsivän keskuspoliisin etsivät johtajansa Esko Riekin käskyttäminä kuin venäläisetkin, joiden Suomen vakoiluorganisaatiota juuri vahvistetaan aktiivisesti. Meno Helsingin kaduilla ja kujilla on levotonta ja vaarallistakin.  

Selli 88 on jälleen taiten ja pieteetillä rakennettu historiallinen jännitysromaani, jossa poliisit ratkovat kimuranttia rikosvyyhteä käytettävissään olevin rajallisin keinoin. Teoksen perustunnelma on mustahko, eivätkä välähdykset Špalernajan kuulusteluhuoneen tapahtumista vuoden 1918 keväällä ole kovin mieltä ylentäviä. Synkillä ja pahoilla teoilla on seurauksensa tarinan nykyhetkessä, kuten lukija jo varsin varhaisessa vaiheessa päättelee. Sen sijaan murhaajan arvaamiseen lukijalle ei anneta työkaluja ennen kuin on aivan pakko. Sen suhteen saa hapuilla yhtä pimeässä kuin poliisin etsivätkin.

Sopivaa kepeyttä Jokinen on kirjoittanut tarinaan muun muassa Arpian vähän odottamattoman miekkailuharrastuksen avulla. Romanttiset kuviotkaan eivät mene ihan odotetuimman kaavan mukaan. Arpia on kovin perso kauniiden naisten perään, mutta saa yleensä lähinnä näpeilleen. Omien tunteiden setviminen ei ole helppoa karskille poliisimiehelle!

Pauli Jokinen: Selli 88
Myllylahti 2023. 280 s.
Kansi Kaisu Sandberg.

Arvostelukappale.

Arpia Haahti -sarja:

Jääleinikin kuolema
Selli 88 

Petja Lähde: Yksi neljästä

 

Poikkeuksellinen VAROITUS! Tämän jutun loppuosassa käsittelen dekkarin juoneen liittyviä kysymyksiä tavalla, joka todennäköisesti pilaa lukukokemuksen. Jos siis et ole kirjaa vielä lukenut, jätä juttuni loppuosa väliin. Tekstissä on vielä uusi varoitus, jotta tiedät lopettaa ajoissa.

*****

Näyttelijä, muusikko, ohjaaja, käsikirjoittaja ja kirjailija luetellaan Petja Lähteen ammateiksi kustantamoiden sivuilla. Lähde on julkaissut kaksi teosta WSOYn kautta, ja nyt ilmestyvän esikoisdekkarin julkaisee Gummerus.

Lähde ei siis ole aloittelija kirjallisella kentällä, vaikka esikoisdekkarista onkin kyse. Kustantaja kehaisee sivuillaan Lähteen Yksi neljästä -teosta kansainvälisen tason dekkariavaukseksi, ja kyse on samalla ajan tavan mukaan myös sarjan avaus eli Yksi neljästä on Terhi Nuora -sarjan aloitusosa.

Sarjan nimihenkilö Terhi Nuora on Helsingin väkivaltarikosyksikön vanhempi rikoskonstaapeli. Nuora on 47-vuotias ja asuu aikuisen nörttipoikansa Tanelin kanssa. Välit parikymppiseen Taneliin ovat huonot. Nuorukainen sulkeutuu omaan pelimaailmaansa yhä enemmän. Välejä kiristää myös kysymys pojan isästä, josta Terhi Nuora ei ole aikomuksistaan huolimatta pystynyt kertomaan pojalleen totuutta.

Rikostutkijana Nuoran supervoima on aurinkoinen ja lempeä ote asioihin. Hän uskoo vahvasti positiivisuuden ja empatian voimaan, mutta joutuu monesti altavastaajaksi pohjattoman kiltteytensä takia. Erityisesti tästä on tullut ongelma kivisydämisen uuden pomon tultua kuvioihin. Tiukkanutturainen Simonen tuntuu viskovan kipakoita katseitaan ja käskyjään erityisesti Terhin suuntaan.

Yksi neljästä alkaa melko tutunoloisesti karmaisevalla prologilla, jossa avuton uhri haudataan elävältä. Kuka uhri on, jää toistaiseksi hämärän peittoon, samoin rikoksen tekijä tai tekijät. Lukijan on kuitenkin syytä painaa murhatapa mieleensä, sillä rikospaikalle palataan vielä aikanaan.

Varsinaisen tarinan käynnistävät kaksi hämärähköä kuolemantapausta. Ensin löydetään asunnostaan Anders Kantanen, joka on tukehtunut kuoliaaksi päässään olevan muovipussiin. Ilmeisesti mies on tavoitellut parempaa nautintoa seksiaktiin, mutta tilanne on karannut käsistä. On epäselvää, onko Kantanen ollut tapahtumahetkellä yksin asunnossaan. Miehen ranteet on kuitenkin sidottu yhteen nippusiteellä, joten on syytä epäillä jonkun olleen paikalla, kun Kantanen kuoli.

Sitten puolijulkkis radiojuontaja Kalle Talvitie löytyy sohvaltaan oksennukseen tukehtuneena. Tapauksessa ei tunnu olevan mitään omituista, mutta sitten patologi tekee erikoisen löydön. Talvitie on tukehtunut humalassa oksennukseen, mutta ei omaansa!

Tapausten välillä ei vaikuta olevan linkkiä, mutta kun niitä selvitellään, Terhi Nuora tutkimusryhmineen alkaa aavistella niiden sittenkin liittyvän yhteen. Mutta mikä voisi olla tekojen motiivi?

Lukijalle avataan tapahtumia lukuisista eri näkökulmista. On selvää, että kirjan nimi antaa jonkinlaisen vihjeen. Tapaukseen liittyy nelikko, jonka nuoruudessa on tapahtunut jotain, jonka olisi syytä pysyä salassa. Joidenkin hermot alkavat kuitenkin pettää. Kostonenkelikin tuntuu olevan liikkeellä.

Lähde kirjoittaa sutjakkaasti ja visuaalisesti. Juonikuvioita on päällekkäin useita, ja pääjuonen hahmottuminen ottaa aikansa erilaisten yllättävienkin käänteiden takia. Lukijalla on koossa useita palasia, jotka eivät ota loksahtaakseen paikalleen, mutta lopulta kuvio selkenee.

 

***
VAROITUS! Nyt seuraa pari juonipaljastusta!

Ongelmat ovat kuitenkin muutamissa juonenkäänteissä, jotka eivät vain koettele uskottavuuden rajoja vaan rymistelevät niiden läpi melkoista kyytiä. Mainitsin jo aiemmin toisen murhan tekotavan, jollaiseen en ole tainnut milloinkaan aikaisemmin törmätä. Murhaaja siis hankkii tuoretta oksennusta toiselta henkilöltä (tämän poliisi selvittää!) ja murhaa uhrinsa tukehduttamalla tämän vieraalla oksennuksella. Sinänsä ihan nerokas kuvio, mutta miksi ihmeessä nähdä kaikki tämä vaiva?! On helppo keksiä ainakin tusina helpompaa ja varmempaa murhatapaa.

Toinen valitukseni koskee turvautumista murhajuonen ratkaisussa identtiseen kaksoseen! Jollen täysin väärin muista, on tämä keino tuomittu jo vuosikymmeniä sitten laadituissa dekkarisäännöissä, ja ymmärrän kyllä, miksi.

Petja Lähde: Yksi neljästä
Gummerus 2023. 303 s.
Äänikirjan lukija Leena Pöysti.

Ennakkokappale.