Turistina Turun pääkirjastossa

TALVIloma* alkoi eilen mukavissa merkeissä, kun kahden ystävän kanssa teimme päiväretken Turkuun. Ohjelmassa oli lähinnä kuulumisten päivittämistä hyvän ruuan äärellä, mutta mahdutimme mukaan myös kaksi kulttuurikohdetta eli Turun pääkirjaston ja Rettigin palatsissa toimivan museon Aboa vetus, ars nova. Tulipa samalla ensi kertaa testattua uusi Kirjastosilta. Ihmettelimme, miksei sitä ollut jo vuosia sitten rakennettu, niin kätevä se on!

Olen siis ollut vuosikymmeniä sitten Turun pääkirjaston asiakaskin, ja uudistetussa kirjastossa olen tainnut kerran aiemmin pikaisesti piipahtaa. Nyt kuitenkin oli tarkoitus hieman paremmin tutustua tähän turkulaisten ylpeyteen. Syystä ovat ylpeitä. Ihan pikkuinen kateuden pistokin tuntui tuolla rinnassa, myönnän. Kirjastoon pääsisi tutustumaan oikein opastetulla kierroksella, mutta me olimme omatoimireissulla, joten tutustuimme ihan omin nokkinemme.

Liikkeelle lähdimme vanhan päärakennuksen pääovelta. Jo fasadi on arvokas ja hieman pelottavakin. Wikipedia tietää kertoa, että rakennus edustaa hollantilaista myöhäisrenessanssia ja että se on valmistunut vuonna 1903.

Eteisaulasta nousee komea portaikko taideteoksineen toiseen kerrokseen. Seiniin heijastuu myös taidetta. Muistelin, että nykyisen upean musiikkiosaston tilalla olisi ollut lukusali ennen remonttia, mutta varma en ole.

Yläkerran aulaa valvoo arvovaltainen herra:

Vanhan puolen pääsalissa sijaitsee nykyään kaunokirjallisuusosasto. Tila on remontoitu viihtyisäksi ja houkuttelevaksi. Käsittämätöntä, että kaikki toiminta tosiaan vielä muutama vuosi sitten mahtui tähän vanhaan osaan!

Äänikirjahyllyn äärellä kaksi seurueen äänikirjafriikkiä huokaili ääneen. Eikä syyttä.

Vanha osa yhdistyy tässä kohtaa vuonna2007 valmistuneeseen uudisosaan, joka on lähes kaksi kertaa vanhan kokoinen. 

Lukusali on valoisa ja avara. Seinät ovat lasia.Lukupaikat olivat ahkerassa käytössä, samoin lököisämmät tuoliryhmät, mutta löytyi sentään kuvakulmaa ilman ihmisiäkin.

Lastenosasto Saaga on upean kirjaston helmi. Sisustus on uskomaton! Sohvan karmilla kiertävää jättiläiskäärmettä saa kutoa lisää häntäpäästä. Muutaman silmukan verran kudoin. Nuo päällystetyt traktorinrenkaitten sisäkumit ovat aivan mainioita ja tuntuivat viekoittelevan niin aikuisia kuin lapsiakin huomaansa.

Himotut-hyllyssä on haluttuja helmiä, joihin saa tutustua kirjastossa. Mikäs olisi tuossa keltaisella sohvalla lueskellessa? Ilokseni huomasin, että näitä oikeasti näpelöitiin. 

Pienempien lasten puolella on mukavia pikku yllätyksiä joka puolella. Ihastuimme näihin yksityiskohtaisiin pienosimaailmoihin, joita on hyllyjen päädyissä, tiskin etureunassa ja lattiassakin.

Koko hulppea yläkerta on  varattu tiedonhaulle. Huomiota kiinnittää se, että opiskelulle ja työskentelylle on varattu runsaasti erilaisia tiloja. Niitä myös käytettiin ainakin maanantaina ahkerasti. Koko talo suorastaan kuhisi elämää. 

Loppuun vielä kuvat yläkerrasta Saagan suuntaan. Lapset viihtyvät silmin nähden.

Bongasimme kirjastosta myös pari kivaa ideaa, joista ei ole kuvia. Ensinnäkin vanhan puolen pääoven tuntumassa on book crossing -piste ohjeineen. Saagassa taas oli kiva taulu, johon saattoi laittaa post it -lapulla kirjasuosituksensa muiden iloksi. Kokeilimme myös kivoja riippuvia kuplatuoleja, jotka lienee tarkoitettu kännykkäkeskusteluja varten. Hauskoja olivat! Lisäbonuksena kirjaston yhteydessä on vielä viihtyisältä vaikuttava kahvila, joka tällä kertaa jäi testaamatta. Ensi kerralla sitten!

* Syksyinen sää varmaan sekoitti pääni ja kirjoitin ensin syyslomasta. Kiitos korjauksesta :D

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja

Lempeänhauskan saksalaismiehen suomalaistumisprojektin perään ehdin ennen lomaa kuunnella työmatkojeni ratoksi vielä Miina Supisen Orvokki Leukaluun urakirjan. Kirjan taustalla ovat Supisen Ylelle kirjoittamat pienet radiopakinat, jotka on antaumuksella näytellyt ja lukenut Miitta Sorvali. Idea kuulostaa aivan loistavalta äänikirjaksi, onhan alkuperäiset tekstit siis jo kirjoitettu nimenomaan kuunneltaviksi. Lisäksi äänikirjankin lukee Sorvali. Kirjaa varten Supinen on kirjoittanut lisää pakinoita, joita on nyt yhteensä neljäkymmentä.

Tekstit ovatkin hauskoja, ja Supinen on irrotellut niitä tehdessään. Tarkkasilmäiset huomiot eri ammateista sekä sopiva liioittelu, paikoin jopa överiksi vetäminen, toimivat. Kaava on kaikissa pakinoissa sama. Otsikkona on ammattinimike, kuten Kirjailija, Opettaja, Tärinäinsinööri tai vaikkapa Pullapomo. Sitten luetaan ääneen kysymys napakan lukijakirjeen muodossa, ja sen jälkeen onkin Orvokki Leukaluun vastauksen vuoro. Harvoin kysyjä taitaa saada toivomansa vastauksen, sillä Orvokki on paitsi terävänäköinen myös

-kielinen. Kuunnellessani nauroin parhaille letkautuksille ääneenkin.

Mutta. Tällä kertaa mutta tulee yllättävästä seikasta, nimittäin lukijasta. Pidän Miitta Sorvalista kovasti, mutta tätä äänikirjaa kuunnellessani aloin jo ensimmäisen levyn puolivälissä inhota Orvokki Leukaluun liioittelevaa ääntämystä ja maneerista puhetapaa, jotka on käsittääkseni vielä tarkoitettu hauskoiksi. Ymmärrän, että hauskoilta ne tuntuvatkin, jos kuuntelee yhden viisiminuuttisen tarinan kerrallaan, kerran viikossa. Kaikki putkeen kahden päivän ajomatkoilla oli jo liikaa! Tämä olisi ehkä sittenkin kannattanut lukea ihan kirjana.

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja

WSOY 2013. Lukija Miitta Sorvali. 3 cd:tä, kesto 3 h 28 min.

Lainattu kirjastosta.

Dieter Hermann Schmitz: Täällä Pohjoisnavan alla

Me suomalaiset tunnetusti rakastamme kuulla, mitä ulkomaalaiset meistä ajattelevat. Oma epävirallinen kotivävymme Roman Schatz on hyödyntänyt tätä masokistista tunnettamme ainakin kahden kirjan verran (Suomesta, rakkaudella ja Rakasta minut), ja nyt samalla astialla käy Dieter Hermann Schmitz kirjansa Täällä Pohjoisnavan alla kanssa. Tietyt samankaltaisuudet ovat silmiinpistäviä: kumpikin herroista on kotoisin Saksasta ja kumpikin on jäänyt Suomeen rakkauden tähden. Kumpikin käy kirjoissaan läpi suomalaisuuden ja saksalaisuuden yhtäläisyyksiä ja eritoten niitä herkullisia eroavaisuuksia. Kumpikin kirjoittaa sujuvasti ja hauskasti, ja miesten tarinoiden parissa lukija viihtyy mainiosti.

Dieter Hermann Schmitzin kirjan idea on lievästä tuttuudestaan huolimatta oikein kelpo. Tampereen yliopiston saksan kielen lehtori Dieter Herman Schmitz on asunut Suomessa jo vuosikausia, on naimisissa suomalaisen naisen kanssa ja hänellä on kaksi saksalaissuomalaista lasta. Jossain vaiheessa Dieter huomaa itsekin olevansa jonkinlainen sekasikiö: ei enää oikein saksalainen mutta ei silti suomalainenkaan. Ajatus alkaa kummasti kalvaa miestä, ja tämä päättää ryhtyä radikaaliin projektiin. Hän päättää muuttua niin kokonaan suomalaiseksi kuin se suinkin on mahdollista.

Apua löytyy niinkin mielikuvituksellisesta paikasta kuin Facebookista, jossa Dieter törmää suomalaisuuden aitoutta mittaavaan kymmenen kohdan listaan. Aikansa listaa pureksittuaan hän laatii oman seitsemän tavoitteen listansa. Kaikki kohdat suoritettuaan Dieter olisi aidosti suomalainen eikä enää sekasikiö. Listalla on erilaisia asioista tangotaidosta hernekeiton rakastamiseen. Pitää myös juoda perjantaikännit ja osallistua hirvijahtiin sekä laulaa karaokea. Virallisinta on Suomen passin anominen.

Dieter suhtautuu projektiinsa saksalaisella perusteellisuudella ja sinnikkyydellä, vaikka se herättääkin ympäristössä ristiriitaisia tunteita. Dieterin poika esimerkiksi pelkää isänsä muuttuvan kokonaan joksikin toiseksi. Perheen naisväki sen sijaan on seuraa tilannetta lähinnä huvittuneesti. Saksalainen työtoveri taas pitää Dieteriä vaarallisena hulluna. Haluta nyt Suomen kansalaisuus!

Siinä missä Roman Schatzin romaanin Rakasta minut päähenkilöllä on alati eroottinen pilke silmäkulmassaan ja valmius pieneen seikkailuun, on Dieter vakaan uskollinen vaimolleen Eijalle. Tangokurssilla saksalaismies herättää naispuolisten kurssilaisten huomion, mutta Dieter tuntee itseensä kohdistuvan kiinnostuksen lähinnä kiusallisena. Oikea tangon taikakin löytyy vasta yllättäen, kun olosuhteet osuvat kohdilleen.

Schmitzin huumorikin on pari astetta Schatzia lempeämpää. Suomalaistumisprojekti kestää kokonaisen vuodenkierron ajan, ja Schmitz käyttää tilaisuuden hyväkseen kertoillakseen, miten saksalaissuomalaisen perheen arki ja juhla Suomessa sujuu. Saksalaiset työtoverit ja Saksassa asuvat sukulaiset tuovat tarinaan oman mausteensa. Monenlaista hauskaa kommellusta perheessä sattuu, ja isän oma projekti tuo niihin vielä omat lisäkierteensä. Mitään kohelluskomediaa Schmitz ei kuitenkaan ole sortunut kirjoittamaan.

Kuuntelin Schmitzin kirjan äänikirjana, jonka lukee varsin miellyttävästi Karo Lauronen. Laurosen ääni on tuttu jostain jo aiemmin kuuntelemastani äänikirjasta, joten totutteluunkaan ei mennyt aikaa. Äänikirjana tämä toimi vallan hienosti, oikein odotin, milloin taas pääsen autoon kuuntelemaan tarinaa eteenpäin.

Schmitz on tähän kirjaansa varmasti vuodattanut paljon omasta elämästään ja kokemuksistaan, vaikka kyseessä lienee yhtä lailla fiktiivinen teos kuin Schatzinkin kohdalla. Mielenkiintoista on seurata, jatkuuko kirjailijan ura ja jos jatkuu, mihin suuntaan tästä lähdetään.

Dieter Hermann Schmitz: Täällä Pohjoisnavan alla. Matkani saunankestäväksi suomalaiseksi.

Atena 2013. Suom. Heli Naski. Äänikirja BTJ, 7 cd-levyä, joiden kesto yhteensä 8 h 9 min. Lukija Karo Lauronen.

Lainattu kirjastosta.

Elina Halttunen: Saaressa kaikki hyvin

Lukuharrastus ja huono muisti tarjoavat yhdistelmänä aina silloin tällöin mukavia yllätyksiä. Muistelen pari vuotta sitten panneeni merkille, että monet lukijat olivat pitäneet Elina Halttusen esikoisromaanista Saaressa kaikki hyvin. Nähtävästi olin ihan tosimielellä kirjasta kiinnostunut, sillä olin hankkinut sen ihan omaksikin, muistaakseni jostakin kirja-alennusmyynnistä. En kuitenkaan ollut tullut kirjaa lukeneeksi, vaan olin siirtänyt sen luettavien pinoista jo ihan hyllyyn odottelemaan parempia aikoja. Sitten käteeni osui kirjasta tehty äänikirjaversio ratsatessani jo rutiinilla pääkirjastomme äänikirjahyllyä. Päätinkin ottaa kirjan kuunteluun. Samalla voisin ratkaista, mihin suuntaan paperikirjaversio hyllystäni matkaa.

Iloinen yllätys oli, että Elina Halttunen itse lukee kirjansa. Se tietysti sopiikin hyvin, onhan Halttunen ammatiltaan myös näyttelijä. Pidin Halttusen lukutavasta, joka mukailee kertojan kulloistakin ikävaihetta.

Hieman takkuisen alun jälkeen romaani imaisi minut kertakaikkisesti nostalgiseen maailmaansa. Elin mukana niin vahvasti, että pariin kertaan oli kyyneliäkin pyyhittävä silmistä ennen työpaikalle menoa (kuuntelen äänikirjoja siis automatkoillani, pääasiassa työmatkoilla). Kyseessä on mielenkiintoinen kasvu- ja sukutarina. Minäkertoja on Maria Autere, näyttelijäpariskunnan pahnanpohjimmainen, jonka isovanhemmat päättävät jossain vaiheessa adoptoida, koska boheemit vanhemmat eivät kykene tarpeeksi hyvin lapsesta huolehtimaan.

Halttunen kertoo värikkään ja monipolvisen sukutarinan pitkälti pienen lapsen näkökulmasta. Marian varttuessa tarinan vauhtikin kiihtyy, joten lapsuuden kesälomat saaressa isovanhempien mökillä serkkujen kanssa korostuvat. Aikuisten ihmissuhdekuviot avautuvat lukijalle sitä mukaa kun Maria alkaa niistä hahmottaa kokonaisuuksia ja syy-seuraussuhteita. Halttunen onnistuu mielestäni loistavasti lapsen ajatusmaailman kuvaamisessa. Lapset kuulevat ja näkevät paljon sellaista, mitä vanhemmat eivät ole heidän silmilleen ja korvilleen tarkoittaneet. Lapset myös ymmärtävät näistä havainnoistaan paljon enemmän kuin vanhemmat luulevat. Tosin välillä tulee merkillisiäkin väärinymmärryksiä, ja jotkut asiat valkenevat vasta vuosikymmenten jälkeen.

Eräänlaisena kehyskertomuksena aikuinen, keski-ikäinen Maria odottelee perheen mökillä saaressa serkkuaan Hannua, joka on ilmoittanut sähköpostilla tulevansa käymään. Maria ei ole kuullut Hannusta sanaakaan vuosikymmeniin sen jälkeen, kun eno vei Hannun ja Jussin mukanaan Amerikkaan eikä enää päästänyt heitä lomilla Suomeen isovanhempien luo. Tapaaminen kiihdyttää ja pelottaakin Mariaa, joka odotellessaan kerii auki muistojaan 60-luvun alkuvuosista, ajalta, jolloin hän vielä oli pikkutyttö.

Perheen ihmissuhdeverkosto on mielenkiintoinen. Dominoiva isoisä kylvää riitaa ympärilleen. Isovanhempien keskinäiset välit ovat jännittyneet, ja syystä, kuten aikanaan saadaan kuulla. Tapahtuu traagisia käänteitä, joita ei kaikista vihjailuista huolimatta osaa odottaa. Koska tarina kattaa useita vuosikymmeniä, hautajaiset rytmittävät sitä surumielisesti.

Pidin siis kirjasta kovasti, ja olen iloinen, että otin sen vihdoin kuunneltavaksi. Olisin viihtynyt sen parissa ihan lukienkin. Saattaa olla, että osansa oli juuri nostalgialla. Halttunen kuvaa aikaa mukavilla yksityiskohdilla, jotka nostivat hieman Mariaa nuoremmankin lukijan mieleen monenlaista jo unhoon vaipunutta.

Yllätyin iloisesti huomatessani, että Saaressa kaikki hyvin -kirjalle on ilmestynyt jatkoa tai oikeammin kai rinnakkaisteos Syysvieraita (Teos 2012). Siinä näkökulma on Aili Plyhmin, Marian isoisän rakastajattaren. Pitääpä hankkia sekin luettavaksi!

 

Elina Halttunen: Saaressa kaikki hyvin

Teos 2009. 291 s.

BTJ-kustannuksen äänikirja, laajuus 8 cd-levyä, kesto 9 h 54 min.

Lukija Elina Halttunen.

Äänikirja kirjastosta, paperikirja ostettu.

P.S. Jatko-osa Syysvieraita on nyt luettu ja esitelty täällä.

Amerikkalaiset arvottu! Onnea voittajille!

Runebergin päivän iltaan sopii mainiosti kirja-arvontavoittajien julkistaminen. Maanantaina aloittamaani arvontaan osallistui kolmisenkymmentä palkintokirjasta kiinnostunutta. Osannottovilkkaus lämmittää mieltäni kovasti. Kiitos siis kaikki te, jotka osallistuitte!

Mielelläni jakaisin kirjan teistä jokaiselle, mutta lahjomaton maskuliininen onnetar nosti tällä kertaa voittajiksi Hennan ja Tanja K:n. Onnea voittajille ja mukavia lukuhetkiä kirjojen parissa! Kumpikin saa siis oman kappaleensa uunituoretta Meri Kuusiston esikoisromaania Amerikkalainen. (Tua Harnon voittajaromaanit arvoin jo viime keväänä. Pahoittelen, jos jutustani sai sen käsityksen, että myös romaania Ne jotka jäävät olisi ollut tällä kertaa jaossa.)

Henna ja Tanja K., lähetättehän minulle postiosoitteenne sähköpostiini kirsi.htnn (at) gmail.com. Postitan kirjat pikimmiten, niin pääsette nauttimaan kirjoistanne.

Oikein hyvää ja kirjaisaa Runebergin päivää kaikille!

Meri Kuusisto: Amerikkalainen (Kaksi kappaletta kirjoja arvotaan!)

Kivan kannen on tehnyt Elina Warsta.

Otava järjesti Pentti Saarikosken syntymän 75-vuotisjuhlan kunniaksi kirjoituskilpailun, johon lähetettiin hirmuinen määrä käsikirjoituksia, kaikkiaan 1257 kappaletta. Palkinto luvattiin kolmelle parhaalle ja voittajalle myös kustannussopimus. Vuoden 2013 keväällä julkaistiin sitten voittajan eli Tua Harnon esikoisromaani Ne jotka jäävät, kypsänoloinen sukupolviromaani, jonka aikajänne ulottuu viime vuosisadan alkupuoliskolta nykypäiviin.

Harno on koulutukseltaan oikeustieteen maisteri ja opiskelee dramaturgiaa Teatterikorkeakoulussa. Samankaltainen tausta on romaanin päähenkilöllä Fridallakin.

Takertuvasta äidistä irti pyristellyt Frida ahdistuu huomatessaan rakastuneensa Emiliin, joka on lähes yhtä sitoutumiskammoinen kuin hän itse. Kun Emil kuitenkin alkaa toivoa yhteistä lasta, on otettava aikalisä. Frida pakenee Ranskaan nuoruutensa kaupunkiin.

Fridalla ei ole ollut sitoutumisen mallia omassa perheessään. Isä on kadonnut aikoja sitten omiin maailmoihinsa. Isänisä Poju on kierrellyt maita ja mantuja, pystymättä koskaan jäämään yhteen paikkaan tai yhden perheen luo. Harno antaa sitoutumattomuudelle selityksiksi vaikean, tukahduttavan äitisuhteen ja liialliset odotukset, joita vanhemmat lapsilleen asettavat.

Toipuakseen isän menettämisestä Frida alkaa kirjoittaa tämän tarinaa. Kirjoittaminen vie hänet yhä etäämmälle Emilistä niin fyysisesti kuin psyykkisestikin, ja ajatus lapsesta ahdistaa aina vain enemmän. Pystyykö Emil vakuuttamaan Fridan, että oikeasti aikoo jäädä tämän luo?

Teoksessa lomittuvat Fridan ja Emilin tarina sekä Fridan suvun menneisyys, josta hän kirjoittaa eheytyäkseen. Tarina on kirjoitettu taiten ja kokonaisuus on raikas ja antaa odottaa paljon Harnon tulevaltakin tuotannolta. Ihan täysin varauksetta en kuitenkaan tähän Harnon esikoiseen rakastunut. Monet kirjabloggaajat pitivät enemmän kuin minä. Leena Lumi sanoo sitä jopa pelottavan täydelliseksi kirjaksi. Valitettavasti minusta se ei ihan sitä ollut. Jokin aiheen tuttuudessa ja käsittelytavan harkitussa hallinnassa tuntui aavistuksen häiritsevältä. Lähes vuosi kirjan lukemisen jälkeen voi myös todeta, ettei se jättänyt mitään kovin pitkäkestoista jälkikuvaa mieleen leijumaan.

Tässä valossa olikin mielenkiintoista lukea tämän vuoden tammikuussa ilmestynyt Meri Kuusiston esikoisromaani Amerikkalainen, joka tuli tuossa Otavan kirjoituskilpailussa toiseksi ja sai siis sekin kustannussopimuksen. Onneksi sai, sillä Amerikkalainen on paljon Harnon romaania kiinnostavampi lukukokemus. Se tuntuu myös jotenkin valmiimmalta kuin voittajaromaani.

Amerikkalaisessa kaksi erikoista ihmistä, Susette ja Hermanni, kamppailevat kumpikin tahoillaan Helsingissä ongelmiensa kanssa. Susette on töissä kahvilassa ja haluaisi kovasti olla parisuhteessa mutta ei sitten kuitenkaan uskalla sitoutua. Hän on selvästikin kokenut kovia. Hermanni on jo keski-ikäinen ja jäänyt Kelasta sairaseläkkeelle kroonisten selkävaivojen takia. Hermannin ahdistukseen tuntuu auttavan vain asuinpaikka mahdollisimman korkealla. Niinpä hän on putkiremontin tieltä muuttanut luvatta asumaan kerrostalonsa katolle telttaan. Susette taas löytää pesulasta hylätyn amerikkalaisen jalkapallon ja adoptoi sen vauvakseen. Nainen ja jalkapallo lastenrattaissa herättävät hieman hämmennystä kanssaihmisissä, kuten arvata saattaa.

Susette ja Hermanni kohtaavat toisensa ja ystävystyvät. Kaksi erittäin syrjäytynyttä saa yllättäen tukea toinen toiseltaan. Uskaltaudutaan jopa yhteiselle kesälomamatkalle, jolla sattuu ja tapahtuu melko lailla absurdeja käänteitä. Kuulostaako omituiselta? Sitä se onkin, mutta kummallisen kiehtovalla tavalla. Susette ja muutkin suhtautuvat Amerikkalaiseksi nimettyyn pallovauvaan hyvin kaksijakoisesti, puoliksi uskoen, että se on oikea lapsi. Samalla tavalla lukija tempautuu kirjan outoon menoon mukaan. Paikoin meno on varsin hersyvää, vaikka pohjimmiltaan Hermannin ja Susetten tarina on kuitenkin surumielinen. Jollain tapaa minulle tuli mieleen myös Juhani Karilan vuosi sitten julkaistu novellikokoelma Gorilla. Kuusisto onnistuu kannattelemaan rakentamaansa outoutta kokonaisen romaanin mitan, mutta ihan Karilan kaltaiseen irrotteluun hän intoutuu vain säästellen.

*******                           *******                           *******                           *******

Ilmassa jo lupaavasti tuoksuneen märän lumen tuoman kevään aavistuksen kunniaksi piristän alkavan viikon maanantai-iltaa arpomalla lukijoiden kesken kaksi kappaletta arvostelukappaleiksi saamiani uutuusromaaneja eli yllä esittelemäni Meri Kuusiston Amerikkalaista. Arvontaan voi osallistua kommentoimalla alle ja kertomalla, että haluaa osallistua arvontaan. Osallistumisaikaa on keskiviikkoon eli Runebergin päivään klo 18.00 asti. Jos osallistut anonyymisti, jätä kommenttiin nimimerkki, josta sinut tunnistaa. Käykää myös kurkkaamassa arvonnan tulokset tämän jutun lopusta keskiviikkona, jotta saan palkinnot perille voittajille. Viime viikolla arvotuista Mafian linnuista toinen on arvottu tänään uudelleen, koska voittaja ei ottanut määräaikaan mennessä yhteyttä eikä jättänyt mitään yhteystietoa.

Tua Harno: Ne jotka jäävät

Otava 2013. 269 s.

Arvostelukappale. Kirjoituksessa lainattu omaa lehtiarviota.

Meri Kuusisto: Amerikkalainen

Otava 2014. 250 s.

Arvostelukappale. Kirjoituksessa käsittelen osin samoja asioita kuin omassa lehtiarviossani.

Rakkaudentunnustus kirjastolaitokselle osa II

Kiskon vanhan kirjaston pääovi.
Rollaattorilla ei sisälle ollut portaiden takia asiaa.

Minusta tuli kirjaston asiakas syksyllä 1972, kun aloitin peruskoulun ensimmäisen luokan kuntamme keskustaajamassa. Koulukampuksella sijaitsi kaksi koulurakennusta: puinen, vuonna 1923 rakennettu, sekä matalampi tiilirakennus vuodelta 1958. Tämän uudemman rakennuksen kellarissa toimi silloinen Kiskon kunnan pääkirjasto. Koulun johtajaopettaja Olavi Varho hoiti kirjastoa sivutyönään, ja kirjasto oli auki ainakin yhtenä välituntina viikossa oppilaitten kirjastokäyntejä varten.

Lasten ja nuorten kirjat olivat kirjaston etäisimmässä nurkassa ikkunaseinällä. Muistikuvissani kokoelma oli valtava, mutta aikuisen silmin tila ei niin järisyttävältä enää näytä. Kaikki on suhteellista. Kodin kirjahylly kuitenkin vertailussa jäi kevyesti toiseksi. Mutta tuossa valossa on helppo uskoa niitä, jotka muistelevat lukeneensa koulukirjaston tai vaikkapa koko kunnankirjastonkin läpikotaisin. Kyllä se on ollut ennen ihan mahdollista.

Kirjastokortteja ei koululaisille ollut, vaan opettaja/kirjastonhoitaja merkitsi meidän lainamme vihkoonsa. Sieltä sitten ruksattiin tai yliviivattiin, kun kirja palautettiin. Muistaisin myös, että meillä oli jokin rajoitus sen suhteen, montako kirjaa sai ottaa lainaan kerrallaan. Perusteluna taisi olla, ettei kirjojen lukeminen haittaisi sitten liikaa koulunkäyntiä eli läksyjen lukemista.

Kirjastoelämä oli tutun opettajan suojissa turvallista ja vakaata. Lainailimme ainakin Selja-sarjaa, Neiti etsiviä, Viisikoita ja muita Blytonin sarjoja uskollisesti. Minä taisin Tarzaneita ja Robinson Crusoen tapaisia ’poikien kirjojakin’ lueskella tyytyväisenä.

Täydellinen muutos tapahtui, kun siirryimme yläasteelle kaupunkiin. Oli aika luksusta, että kaupungin pääkirjasto sattui sijaitsemaan koulun naapurissa. Vaikka tilat olivat ahtaat ja kirjaston työntekijöiden mielestä varmaan kammottavat, minä viihdyin! Pääovi sijaitsi katutasossa. Siitä noustiin kapeita portaita pieneen eteiseen, ja vasemmalla oli lasten- ja nuorten osasto. Kokonainen huone! Uskomatonta. Sain myös ensimmäisen kirjastokortin. Lastenosaston asiakkailla se oli vaaleanpunainen pahvikortti, jonka virkailija kirjoitti koneella ja jota säilytettiin muovitaskussa. Kortti ’uusittiin’ vuosittain kirjaston leimalla. Vaaleanpunainen kortti vaihtui jossain vaiheessa keltaiseksi, kun aloin yhä useammin kääntyä eteisestä oikealle eli aikuisten osastolle. Hieman harmitti, kun vaaleanpunaisen kortin leimarivi ei vielä ollut tullut täyteen.

Lukioaikana meillä oli tapana poiketa kirjastossa myös välituntisin, mikä tuntui melkoiselta luksukselta sekin. Yläasteaikana välituntisin ei nimittäin saanut poistua koulun alueelta. Parhaat ystäväni opiskelivat lähellä sijaitsevassa toisessa oppilaitoksessa, ja meillä oli tapana treffata ruokatunneilla nimenomaan kirjastossa. Myös hyppytunneilla aikaa tapettiin lukupisteissä ja hyllyjen välissä. Lukiovuosina ahmin melkoisen pinon romanttista naisviihdettä opintojen vastapainoksi.

 

Kiskon kirjaston vanha pääsali ylätasanteelta kuvattuna.

Kouluvuodet kaupungissa tekivät minusta siis kaupungin kirjaston asiakkaan, ja oman kunnan kirjasto jäi sivuun. Sama ilmiö tapahtuu kirjastonhoitajamme mukaan edelleen. Minulla paluu tapahtui lukion jälkeisenä välivuotena, jonka aikana olin töissä kotikunnassa ja asuin kotona. Koska olin jo aikuinen, minutkin siirrettiin pois vihkojärjestelmästä. Sain asiakasnumeron, kuten muutkin aikuiset. Omani oli 1576. Jokaisen kirjaston kirjan takakannen sisällä oli tasku, jossa oli pahvinen kortti. Siihen korttiin kirjastonhoitaja merkitsi lainauspäivän leimalla ja käsin kirjoittamalla lainaajan numeron. Tämä oli varsin kätevää, kun haahuili hyllyillä etsimässä luettavaa: tuosta pahvikortista näki, oliko jo kirjan joskus lainannut! Tätä palvelua kaipaisin edelleen.

Opiskelut veivät sitten Turkuun ja yliopiston laitoskirjastojen notkuvien kirjahyllyjen ääreen. Hankin myös pääkirjastosta itselleni kirjastokortin. 1980-luvulla Turun pääkirjasto oli juhlallinen ja arvokas, enkä kuollaksenikaan muista, mitä olen sieltä joskus uskaltanut lainata. Kotoisemmalta tuntui myöhemmin upouudelta vaikuttanut Varissuon sivukirjasto, josta ainakin dekkareita hain tenttiruuhkia tasapainottamaan.

Saloon rakennettiin 1980-luvun loppupuolella (muistaakseni) upea uusi kirjastotalo vanhan tunnelmallisen ahtimuksen tilalle. Sittemmin uuttakin kirjastoa on vielä laajennettu reilusti. Aikanaan Kiskon kirjastoonkin alettiin palkata ihan oma kirjastonhoitaja, eikä enää ajateltu, että esimerkiksi opettaja voisi sivutöinään homman hoitaa. Tosin taisi virka olla ainakin välillä jonkinlainen kunnan kulttuurisihteerin ja kirjastonhoitajan yhdistelmä. Seudullinen yhteistyökin tiivistyi, ja jossain vaiheessa sai Kiskon kirjastokortilla jo lainata kirjoja vaikka Salon pääkirjastosta ja päinvastoin. Minulla oli kortti molempiin, ja ne olivat jo nykyaikaisia luottokortin kaltaisia muoviläpysköjä viivakoodeineen. Kerran erehdyin asioimaan Salossa infotiskillä ja virkailija hoksasi koneeltaan, että minullahan on kaksi korttia. Jouduin luovuttamaan oitis toisen, ja virkailija leikkasi sen kahtia! Valinta ei ollut vaikea: säilytin Kiskon kirjastokortin, ja se minulla on vieläkin. Yrittäkääpä vaihtaa se joksikin Salomo-kortiksi!

Opiskelujen lomassa olin asettunut asumaan vanhalle kotipaikkakunnalleni, joten minusta tuli taas vanhan lähikirjastoni asiakas. Vanhan rakkauden uudistaminen ei ollut vaikeaa, sillä kirjasto oli edelleen vanhalla tutulla paikallaan. Tilaa oli vain hieman pariin otteeseen laajennettu koulun kellaritiloista lohkaistuilla huoneilla. Kuntaliitos toi lisää yhteistä kaupungin kirjaston kanssa, ja uusi virkailija raivasi rohkeasti tilaa hyllyihin. Jo aikaisemmin alettiin huomata, että vanhat hyvät tilat ovat ehkä sittenkin alkaneet tulla tiensä päähän. Sisällä oli huonetiloja useissa eri tasoissa ja jo itse kirjastotilaan tultaessa piti laskeutua muutama porras. Liikuntarajoitteisia ei ollut otettu mitenkään huomioon sen paremmin ulkona kuin sisälläkään. Tilanahtaus vaivasi. Valaistus oli kehno. Lattia oli puhki.

Jotain piti tehdä. Suunnitelmiakin oli. Yksi ajatus ainakin oli laajentaa tiloja silloisella paikalla eli kaivaa lisätilaa maan alle. Rahaa vain ei ollut. Sitten ehdotettiin kirjaston siirtämistä keskeisemmälle paikalle eli vanhaan kunnantaloon. Haittapuolena olisi ollut etäisyys koulusta ja päiväkodista. Ja rappusten määrä olisi ainakin kolminkertaistunut. 

Kaupungin kiinteistöjen käytön järkiperäistäminen ei ole helppoa, mutta jotenkin kuitenkin lopulta päädyttiin vuoden 2013 alussa tekemään päätös, että kirjastomme siirtyykin vieressä sijaitsevaan nuorisotalon nimellä kulkeneeseen entiseen suojeluskuntataloon eli Kiskolaan. Asia ei ollut ihan helposti nieltävissä, sillä Kiskolaa oli kunta aikanaan vuokrannut huokealla myös juhlatilaksi. Monet syntymäpäivät ja häät olen minäkin talossa vieraan roolissa juhlinut. Koulu piti siellä myös joulujuhlansa ennen urheiluhallin valmistumista. Mutta päätös oli yhtä kaikki tehty, ja remonttikin saanut määrärahat. Koska kunnallisella sektorilla hitaasti hyvä tulee (ja kaikki muukin), muuttamaan kirjasto pääsi joulukuun alussa.

Muuttolaatikot vanhassa kirjastossa odottamassa täyttöä.

 Vuodenvaihteen jälkeen alkoi lopulta olla valmista! Lopputulosta katsellessa on aika vaikea löytää valittamisen aihetta! Upeaa. Viihtyisää. Tilavaa. Valoisaa. Vai mitä? Kiitos, Salon kaupunki ja meidän oma Anna S., joka suunnitteli ja toteutti tämän kaiken!

Uuden kirjastotilan lehtienlukuosasto.

Uudet kalusteet ovat värikkäitä ja houkuttelevia.

Samassa kiinteistössä toimii myös kaupungin nuorisotoimen pyörittämä nuorisotila, ja toiveissa olisi saada nuoria houkuteltua myös kirjaston asiakkaiksi. Ainakin luulisi olevan helppo samasta eteisestä poiketa, ja tilat ovat todella herkullisen houkuttelevat. Uusien hyllyjen alla on pyörät, joten tarvittaessa voidaan kirjastosaliin raivata tilaa tapahtumille. Runoiltoja, kirjallisia konsertteja, lukupiirejä, keskustelu- ja kirjavinkkausiltoja…Mitä vain! Kyll kelppa!